Walter Scott: Ivanhoe

"Voi", vastasi ihana juutalaistyttö, "mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle--? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyynelistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet? Mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?"
   "Mitäkö jää?" huusi Ivanhoe. "Kunnia ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen."
   "Kunnia ja maine?" jatkoi Rebekka. "Voi. Jää ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkäävän haudan yläpuolella - jää puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töin tuskin osaa lukea kyselevälle vaeltajalle - onko niissä tarpeeksi palkkiota siitä, että olette tallanneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina koko ikänne voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi luovutte kaikesta vain tullaksenne päähenkilöksi jossakin runossa, jota kuljeksiva lauluniekka laulelee juopuneille talonpojille iltaoluen ääressä?"

Sir Walter Scottin Ivanhoe (ilm. 1820) "laulelee" edelleen ritarien kunniasta ja maineesta ja tekee sen vastustamattomasti. Luin pari vuotta sitten Jan Guilloun Arn-trilogian, ja Ivanhoe sijoittuu samaan aikakauteen, mutta on paljon perinteisempi ja romanttisempi kuin ruotsalainen taru. Kirja sijoittuu keskiajan Englantiin, ja (mikäli Wikipediaan on luottaminen) sijoittaisin kirjan jopa tarkalleen vuoteen 1194, jolloin Rikhard Leijonanmieli vapautui tappiollisen ristiretkensä jälkeisestä vankeudestaan ja palasi Englantiin kukistamaan kapinalliset joukot.

Scott on tuntenut historialliset tosiseikat  ja värittänyt tapahtumia ritariromantiikalla. Kaikki ajan ilmiöt on kuvattu kirjassa: Englantia hallitsee häikäilemätön Juhana prinssi, Rikhardin veli, joka on saanut normanniaateliston puolelleen. Rikhard Leijonanmieli on vankeudessa jossain päin Eurooppaa, ja Juhana toivoo hänen kuolevan sinne. Maa on käytännössä sisällissodassa, sillä saksilaiset on kukistettu normannien vallan alle, ja metsissä asuu kapinallisia sissejä, joiden ainoa elinkeino on ryöstely. Laajojen sotajoukkojen ylläpitoon tarvitaan rahaa, jota saadaan lainattua rikkailta juutalaisilta, joita puolestaan vihataan alimpana kansanluokkana ja täysin avoimesti. Samaan aikaan Palestiinassa taistelleet temppeliritarit palaavat kukistettuina, mutta arvostuettuina ja rikkaina synnyinsijoilleen. He osoittautuvat elintavoiltaan kuitenkin röyhkeiksi ja riettaiksi, eivätkä suinkaan tunnu ansaitsevan pyhien miesten arvonimeä.

On selvää, että tällaisiin oloihin tarvitaan jaloja ritareita tuomaan jonkinlaista oikeudenmukaisuutta. Salaperäiset rohkeat soturit: perinnötön ritari (Wilfred Ivanhoe), musta ritari (Rikhard Leijonanmieli) ja taianomaisen taitava jousimies Locksley (Robin Hood) tarjoavat kansalle sankaritekoja. Kauniit neidot, eli aatelisneito Rowena ja ihmeellisen kaunis juutalaistyttö Rebekka, tarvitsevat erityistä suojelua, ja silloinhan ritarit tietysti saapuvat paikalle. Huumoriakin kirjassa on - sen takaavat tekopyhät apotit, Wamba-narri sekä juoppo erakkomunkki. Rehti toverillisuus ja luottamus sekä nokkela sanailu yhdistävät sankarihahmoja, julmat teot tekevät heidän vihollisistaan turmiollisia roistoja.

Kirjan kieli on kaunista, vanhaa ja ylevää: se vilisee sellaista sanastoa kuin ritari, neito, jalo, uskollinen, turnajaiset, kunnia, pyhä ja valapatto ja jokaista henkilöä kuvaillaan aina värikkäillä adjektiiveilla (ihana juutalaistyttö, ylpeä ritari, julma temppeliherra), jotka tekevät selväksi, onko kyseesä "hyvis" vai "pahis".

Sankariklassikkoa oli ilo lukea, vaikka se välillä etenikin hitaasti. Painos, joka on tarttunut mukaani jostain kirpputorilta tai divarista, on vuodelta 1988. Siinä on mitä mainioin (tuntemattoman taiteilijan) kuvitus, ja se pohjautuu vuoden 1930 suomennokseen.

Yksi niistä kolmesta lukupiiristä, joihin kuulun, valitsi vuoden teemakseen skottikirjallisuuden, ja tässä sitä nyt ollaan. Ilman teemaa en olisi varmasti tähän kirjaan tarttunut ennen eläkeikää. Mutta kyllä kannatti. Ihanista ihanin juutalaistyttö Rebekka saa lausua tähän loppuun kirjan viisauden: "--ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset."

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo, 2002
Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104
Mistä sani kirjan: omasta hyllystä

"Yhtäkkiä Aimo Kuukkeli istui keskelle lattiaa. Hän kurotti päätään kohti polvia. Sitten hän meni selälleen, nosti jalat ylös ja alkoi pyöräillä.

- Vaari, mikä sinulle tuli? Kullervo kysyi.

- Minä piristyin. Tunnen itseni nuoreksi pojaksi. Minä en tarvitse enää sinua hoitajksi, Kullervo. Sinä voit aivan hyvin lähteä Kauhavalle. Elvi Räppääjä lupasi pitää minusta huolta.

- Nouse ylös, Aimo Kuukkeli! Elvi komensi. - Haluan mennä pakastamaan. Ajattelin tehdä sinulle alkajaisiksi kattilallisen makkarasipattia. Voimme syödä sitä pakastimesta koko kesän."

Risto Räppääjä ja komea Kullervo (2002) käsittelee tärkeitä teemoja: mustasukkaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja vanhusten yksinäisyyttä. Riston arkeen nimittäin tupsahtaa kohtelias ja komea Kullervo, joka tulee kesäksi hoitamaan vaariaan Aimo Kuukkelia. Riston elämän tärkeät naiset, Rauha-täti ja Nelli, ihastuvat Kullervoon. 

Risto ihmettelee Kullervon kummallisia tapoja (kuten ylenmääräistä veden valuttamista, ennen kuin se on juomakelpoista), mutta viisas Nelli näkee Kullervon käytöksen takana pelkoja. Nellin suvaitsevaisuus ja Kullervon kohtelias käytös yhdistävät heitä, ja Risto kärsii mustasukkaisuudesta. Lopulta kuitenkin Risto pääsee yli ennakkoluuloistaan ja ystävyskolmikko pääsee yhdessä postilaisten kesälerille Kauhavalle, jonne Riston äitikin tulee "tutkimaan, miten käsinlypsy on vaikuttanut kauhavalaisten emäntien käsivarsilihaksiin viime vuosisadalla."

Koko kesän Kullervo lukee puhelinluetteloa, sillä hän etsii sieltä vaarilleen sopivaa leskirouvaa, jotta vaarin ei tarvitsisi mennä syksyllä vanhainkotiin. Isoisän vanhuuden turvaksi löytyy leskirouva Elvi Räppääjä - maailman paras pussittaja ja pakastaja ja sankarillinen postilainen (eli postin entinen virkailija, kuten Kullervon isoisäkin). Orastava rakkaus saa vaarin piristymään ja pelot haihtuvat, kun yksinäisyyskin katoaa. Näin yksinkertaistahan se on: jokaiselle on olemassa "se oikea" ja suvaitsevaisuus on ystävyyden edellytys.

Nyt on Risto Räppääjä -sarja luettu lähes läpikotaisin! Kahta uusinta kirjaa jäädään odottamaan joulupukilta (vink, vink) - ja niiden jälkeen varmaankin luetaan kaikki Räppääjät vielä moneen kertaan uudestaan. Tähän mennessä omaksi suosikseni on jäänyt Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö, koska se on absurdissa huumorissaan aivan vertaansa vailla. Kesäteatteri-teema on siinä aivan posketon, samoin kuin junamatkailun ihanuus. Mutta eihän näitä voi moittia yhtäkään. Silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun!



Camilla Läckberg: Saarnaaja

Saarnaaja on Läckbergin dekkarisarjan toinen osa (suom. Outi Menna). Kuten ensimmäisen osan perusteella saattoi toivoa, Erica ja Patrik ovat tässä kirjassa avopari ja odottavat esikoistaan. Nyt Erica jää sivuosaan ja tuskailee kotona 8. kuulla raskaana, kun Fjällbacka hikoilee helleaallon kurissa. Siinä missä Läckbergin Jääprinsessaan liittyi tiiviisti kylmyys ja jää, nyt hehkuva aurinko on armoton kaikille.

Patrik Hedstöm nousee tämän kirjan päähenkilöksi, eikä suotta. Sympaattinen poliisi on yhä sympaattisempi: töissä hän yrittää ratkaista kammottavia murhia ja kotona pitää tylisistyneen Erican ja kesäiset yllätysvieraat tyytyväisinä. Kotiolot tuovat kirjaan huumoria, joka tekee kirjasta helppolukuisen raskaasta aiheesta huolimatta.

Kirjan alussa ritarileikkejä leikkivä poika löytää naisen ruumiin, jonka alta paljastuvat kahden muunkin naisen luut. Selviää, että luut ovat vuodelta 1979, jolloin lähitienoolta katosi ratkaisemattomasti  kaksi nuorta tyttöä. Tutkimuksissa selviää, että uhreja on ennen kuolemaansa kidutettu julmasti. Kun Fjällbackan leirintäalueelta sitten katoaa nuori tyttö, poliisin kilpajuoksu murhaajan kanssa alkaa.

Läckbergin toinen dekkari on jo tiivimpää kerrontaa kuin esikoinen. Se on myös jännittävämpi. Kirjan  kertoja päästää lukijan seuraamaan myös uhrien tuskaa ja kärsimystä, ja aikahyppäykset istuvat luontevasti kerrontaan ja korostavat kiirettä, joka poliiseja piinaa.

Poliisin johtolangat päätyvät aina Hultien perheeseen. Perheen isoisä on ollut tunnettu saarnaaja ja ihmeparantaja, joka oli valjastanut omat poikansa tekemään ihmetekoja, eli parantamaan sairaita. Myöhemmin veljekset, jotka ovat kuin Kain ja Aabel, joutuvat riitoihin ja sukuhaarat erkanevat toisistaan. Kummallisia yhteyksiä ja salaisuuksia sukuhaarojen väliltä kuitenkin paljastuu tutkinnan edistyessä. Loppu onkin karmaiseva, ja saarnaajan perintö suorastaan kammottava.

Tunnelma ei onneksi jää täysin epätoivoiseksi, sillä Erican ja Patrikin lapsi alkaa syntyä ja lukija jää odottamaan sarjan seuraavaa kirjaa, jossa toivottavasti paljastuu, miten Erican ja Patrikin perhe-elämä vauvan kanssa sujuu. Toisaalta Erican sisko Anna palaa väkivaltaisen miehensä luo, ja lukija jää miettimään myös hänen ja hänen lapsiensa kohtaloa. Huomaan lukijana, että olen jo koukussa tähän dekkarisarjaan. Jään kuitekin myös odottamaan, että ylidramaattiset perhemysteerit saisivat vähän ilmaa ympärilleen. Epäuskottavat perhesalaisuudet murhien motiiveina syövät lukunautintoa, mutta toisaalta, tämä kirja toimi jo paremmin kuin ensimmäinen. Luen siis varmasti näitä lisää!

Timo Parvela: Ella ja Paterock

Miten tämä suomalainen lastenkirjallisuus voikin olla näin hyvää! Timo Parvelan Ella-kirjat ovat suorastaan lempikirjallisuuttani nykyään. Ella ja Paterock (ilm. 2004) on 9. Ella-kirja, ja väittäisin, että laatu paranee kirja kirjalta. Ensimmäiset Ella-kirjathan on julkaistu Kirjava Kukko -sarjassa ja ovat melko helppoa luettavaa, mutta silti jokainen hersyvän hauska. Näissä pitemmissä Ella-kirjoissa meno vaan kiihtyy, ja dialogi ja persoonat sen kun terävöityvät.

Tässä kirjassa Ellan luokalle kertyy taas pulmia: Pate on jäämässä luokalle, koska ei osaa kertotaulua ja opettaja uhataan häätää kotoaan, koska hänen koiransa Kojo ja Ootti ulvovat kaiket yöt. Luokkahan ei jää toimettomaksi, vaan oppilaat keksivät keinoja, joilla pelastaa molemmat tärkeät henkilöt. Pate keksii ruveta rokkistaraksi, koska rokkistarat eivät tarvitse kertotaulua ja opettajaa autetaan ostamalla hänelle laiva, jotta hän voi perheineen muuttaa merelle, koska opettajan vaimo ei halua muuttaa maalle.

Paterockissa juoni on jopa salaperäinen ja vivahtaa dekkarien suuntaan, sillä lapset kohtaavat laivanhankinnassaan erään "Parrakkaan", jonka oikea henkilöllisyys paljastuu vasta lopussa, ja lisäksi Paterockin lipputulot yritetään varastaa.  Samaan aikaan opettaja käy itsepäiseen tyyliinsä kaksintaisteluaan isännöitsijää vastaan, ja juonet punoutuvat yhteen viimeisillä sivuilla. Kaiken takana leijuu haavekuva Elviirasta, oikeasta rokkistarasta, joka on kadonnut, mutta ilmestyy Paterockin aikana lavalle jopa neljänä kappaleena.

Kuten Risto Räppääjissä, näissäkin lastenkirjoissa parasta on dialogi. Dialogi perustuu kärjistettyjen henkilöhahmojen luonteisiin. Opettaja on suosikkihahmoni, ja hänen kauttaan esitetyt havainnot koulumaailmasta ovat osuvia. Timo Parvelan opettajatausta näkyy tässä hahmossa, ja opettajan kyyniset kommentit toimivat alan ammattilaiselle suorastaan nauruterapiana. Paterockissa irvaillaan julkisuudelle ja tosi-tv-villityskin saa osakseen kritiikkiä - tietenkin huumorin kautta, niin että saadaan aikaan silkkaa kohellusta, joka uppoaa lapsiin.

Eihän näitä voi kuin suositella. Lapset kikattavat ääneen ja toistelevat repliikkejä monta päivää kirjan lukemisen jälkeen. Toimii aina!

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Camilla Läckbergin Jääprinsessa (ilm. 2004, suom. Outi Menna) on Läckbergin rikosromaanisarjan ensimmäinen osa. Nythän kirjakaupoissa on hänen uusin kirjansa Majakanvartija, ja kun nyt olen pitkästä aikaa hurahtanut dekkareihin, aloitin tämän sarjan aivan alusta.

Jääprinsessa sijoittuu Fjällbackaan, Ruotsin länsirannikon pikkukaupunkiin. Erica, tukholmalaistunut kirjailija, palaa paikkakunnalle järjestämään lapsuudenkotinsa tavaroita vanhempiensa kuoleman jälkeen. Yllättäen hän joutuu keskelle murha-arvoitusta, kun hänen lapsuudenystävnsä Alex löytyy kuolleena omasta lapsuudenkodistaan.

Alexin ja Alexin perheen salaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa. Murhatutkinnan edetessä Erica tapaa lapsuudenkaverinsa, poliisi Patrik Hedströmin, jonka vastuulle murhan selvitys jää. Erican ja Patrikin välille syttyy rakkaussuhde, ja sen heille kummallekin suo täydestä sydämestään, sillä he ovat oikein sympaattinen pari.

Vaikka pääpari on kliseisen ihana (Erica on älykäs ja kaunis, Patrik on komea ja rakastettava), on heidän rakastumisensa mukavaa luettavaa. Jos vertaa Patrik Hedströmiä esimerkiksi Jo Nesbon dekkareiden päähenkilöön Harry Holeen tai Åke Edwardsonin Erik Winteriin, voi todeta, että Patrik on luotettavan tavallinen mies. Hän ei ole yhtä nerokas rikoksen ratkaisija kuin Hole tai Winter, vaan pikemminkin ahkera ja tunnollinen työntekijä sekä vilpitön, turvallinen kaveri ilman suurempia henkilökohtaisia traumoja.

Kirjan juoni on puolestaan liiankin täynnä. On kuin kirjailija ei olisi luottanut siihen, että pystyy koukuttamaan lukijan. Kirjassa on murhia, itsemurha, tuhopoltto, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, tunteeton ottolapsi, ei-toivottu ja toivottu raskaus, alkoholismia, rikkautta ja köyhyyttä sekä epäuskottavan dramaattisia perhesalaisuuksia. Lisäksi Erican siskon väkivaltainen avioliitto tuo vielä perheväkivallan teemankin ikään kuin sivujuoneksi kirjaan. Tämä osuus oli erittäin uskottavasti kuvattu.

Puutteistaan huolimatta kirja oli viihdyttävä, hyvä dekkari. Se kannatti ehdottomasti lukea ja välillä se jopa koukuttikin. Mietinkin, että eivätköhän kaikki dekkarit ole tavalla tai toisella hyvinkin epäuskottavia juonenkäänteiltään ja henkilöhahmoiltaan. Kyse on ehkä koko paketista.Tässä dekkarissa arkinen, mutta kaunis Fjällbacka ja päähenkilöiden romanssi pelastivat kokonaisuuden.

Kreikan auringon alla

"Ilonaiheeni ja nautintoni täällä ovat suuret, sillä ne ovat hyvin yksinkertaiset ja peräisin ikuisista elementeistä: raitis ilma, aurinko, meri, ohraleipä, ja iltaisin ihmeellinen Sinbad merenkävijä, joka istuu jalat ristissä edessäni ja puhuu; hän puhuu ja maailma avartuu minulle. Toisinaan, kun sanat eivät riitä, hän hyppää ilmaan ja tanssii. Ja kun tanssikaan ei riitä hänelle, hän asettaa santourin polvilleen ja alkaa soittaa."

Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas (ilm. 1947, suom.1954, ranskan kielestä suomentanut Vappu Roos) oli juuri sopivaa lukemista Rodoksen aurinkoon, vaikka teos sijoittuukin hiukan etelämmäksi, Kreetan saarelle (jonne joskus toivon pääseväni). Myönnettäköön, että välillä raskassoutuinen elämänfilosofian pohdinta tahtoi hidastuttaa lomanautiskelijan laiskanpulskeaa lukutahtia entisestään, mutta lopulta lukukokemus oli oikein palkitseva.

Otteessa kirjan kertoja, "musteentuhrija", kuvailee Zorbasta, jonka on palkannut malmikaivoksensa työnjohtajaksi. Zorbas on ihmeellinen kansanmies ja täydellinen vastakohta kirjan kertojalle, joka on synkkyyteen taipuva, elämän tarkoitusta pohtiva, mutta elämänarka, 35-vuotias mies. Zorbas, elämäniloinen nautiskelija, ihmettelee luontoa, ruokaa ja naisia ja johtaa rohkeasti kaivostyömiesten joukkoa. Hän on seikkaillut sodat, avioliiton, ulkomaat ja lukuisat naissuhteet, mutta kääntää aina tappiot voitokseen ja säilyttää innostuksensa. Mikä luonnonlapsi!

Zorbakseen verrattuna kirjan kertoja, eli kirjalija, on tylsähkö ja turhanpäivänen älykkö. Hän on kuitenkin elämäntuskassaan päättänyt muuttaa elämäntapansa, hylätä turhanpäiväiset pohdiskelut ja perustaa kaivoksen. Zorbas sattuu hänen tielleen, ja noin vuoden kestävä yhteistyö alkaa. Suhteesta muodostuukin kaunis tarina ystävyydestä. Kaivosbisnekset eivät suju suunnitelmien mukaan, eikä oikeastaan mikään muukaan, mutta Zorbaksen innoittamana kertoja oppii ehkä hiukan nauttimaan elämästään. Hän heittäytyy jopa intohimoiseen naissuhteeseen, vaikka yrittää taistella sitä vastaan. Ennen kaikkea näiden täysin erilaisten miesten ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on kaunista luettavaa.

Molempien ystävysten naissuhteiden käy huonosti. Oikeastaan Kreetan rannalla eletty paratiisimaisen yksinkertainen elämä loppuu suorastaan farssimaisesti, mutta ystävyys ja kunnioitus jäävät molemminpuolisesti elämään. Ja kaiken keskelle on kertoja ujuttanut mielestäni upean kuvauksen hyvästä kertomakirjallisuudesta. Se muuttui Kreikan maisemissa ja Zorbasta lukiessa todellisuudeksi: "Tämä Kreetan maisema muistutti mielestäni hyvää proosaa: huoliteltua, niukkasanaista, vapaata turhasta rihkamasta, väkevää ja hallittua. Se ilmaisi olennaisimman yksinkertaisin keinoin. Se ei laskenut leikkiä, se halveksi keinotekoisia tehovaikutelmia, se ei suosinut paatosta, se sanoi sanottavansa miehisen karusti. Kuitenkin sen karujen piirteiden joukosta erottui yllättävää herkkyyttä ja pehmeyttä - suojaisissa rotkoissa tuoksuivat appelsiini- ja sitruunapuut ja kauempaa, meren aavalta huokui ehtymätön runollisuus."

Hilpeä Hilpuri Tilli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli, 8. painos, 2011

Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi, 2004

Sivuja: 96

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Risto Räppääjiä ei voi kehua liikaa! Tämäkin lomalukeminen sai tyrskimään ääneen niin lapset kuin aikuisetkin meidän perheessämme. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004) perustuu samoihin tuttuihin ja taattuihihn viihdytyskeinoihin kuin muutkin Räppääjät: hilpeisiin väärinkäsityksiin ja nasevaan dialogiin. Tätä luettiin ääneen viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla, hyvä että maltettiin nukkua muutama tunti lukuhetkien välissä.

Riston kotiolothan ovat hieman boheemit, joten Rauha Räppääjä kutsutaan koululle tekemään tarkempaa selvitystä mm. Riston ravinnon laadusta. Risto on vastannut koulukyselyssä syövänsä kotona aina hernekeitteoa, ja tämä on huolestuttanut kouluviranomaiset lopullisesti. Koululle saapuva Rauha päätyy Riston luokkaan sijaiseksi nimellä Hilpuri Tilli.

Rauha osoittautuu omaperäiseksi ja antaumukselliseksi opettajaksi, joka ei tiedä oikeastaan mistään mitään, mutta lapset pitävät hänestä ja hän saa jopa rehtorin pitämään itseään "pätevänä naisihmisenä". Niinpä hän saa vastuulleen koko koulun luontoretken vetämisen. Rauha värvää Riston esittämään ampiaista luontoretkelle. Silloin Riston ja Nellin on pakko ryhtyä toimeen, jotta Risto ei joutuisi luokkatoverien silmissä lopullisesti nolatuksia, ja he saavatkin oikean Hilpurin Tillin lopulta paikalle pelastamaan tilanteen.

Risto Räppääjien suosio on täysin ansaittua. Pienillä sanakäänteillä kirjailijat saavat aikaan mainioita tilanteita. Tässä pieni esmerkki eräästä puhelinkeskustelusta, jossa Risto ja Nelli yrittävät tavoittaa oikeaa Hilpuri Tilliä:

- Mikä nimi? Risto kysyi.

- Nimikö? Tilli.

- Ai, mikä? Risto kysyi. -Tillikö?

- Juu, Tilli

Risto sulki puhelimen.

- Ei se ollut se.

- Eikö?

- Ei. Se oli joku Juutilli.

Tätä on lastenkirjallisuus parhaimmillaan. Meillä on luettu tai kuunneltu äänikirjoina lähes kaikki Risto Räppääjät, emmekä ole pettyneet kertaakaan. Jäipä kerran eräs Risto Räppääjä -äänikirja mummulaan, ja mummu pyysi lainaksi lisää näitä hauskoja tarinoita. Autossakin on yleensä hiiskumaton hiljaisuus (ah), kun Risto Räppääjä kuuluu cd:ltä. Loistavaa, aina vaan!