Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, 2007
Kustantaja: Otava
Seven-pokkarit, 2010
Sivuja: 270



Haluan olla yksi ruotsalaisista. Haluan, että minut otetaan mukaan siihen kolmituntiseen upealla tavalla polveilevaan keskusteluun, jossa päätetään, että taloyhtion ruohonleikkuriin vaihdetaan terä.

Kouvolalaisella Mikko Virtasella on identiteettiongelma: hän on henkisesti ruotsalainen. Hän on lapsesta asti haaveillut, että pääsisi asumaan Ruotsiin, jossa sosiaalidemokratia on toteutunut kauneimmassa muodossaan ja ihmiset ovat sympaattisia ja sosiaalisesti lahjakkaita: Muissa maissa ihmiset yrittävät kasvaa pelkällä tuurilla tasapainoisiksi ja aikuisiksi. Siinä se ero on, muualla kasvetaan, Ruotsissa kasvatetaan.

Mikko Virtanen on omien sanojensa mukaan "kansallisuustransu" ja on todellakin joutunut kärsimään siitä koko ikänsä suomalaisena - häntä ei ole ymmärretty ollenkaan. Kuningasperhe, ruotsalaiset urheilijat, Olof Palme, Per Albin Hansson (joka perusti Ruotsiin ensimmäisen sosiaalidemokraattisen hallituksen vuonna 1932 ja lausui ensimmäisenä ääneen ruotsalaisen kansankodin idean) ovat Mikolle läheisempiä kuin suomalaisuus tai oma perhe. Oikeastaan Mikko Virtanen on aatteineen ruotsalaisempi kuin nykyruotsalaiset itse. Se paljastuu lopulta Mikollekin. Mutta sitä ennen hänen on nähtävä paljon vaivaa hankkiessaan itselleen ruotsalaisen identiteetin ja perheen.

Miika Nousiainen on nokkela kirjailija, joka hallitsee satiirin. Kirja on yksinkertaisesti hauska alusta loppuun, vaikka kaikki tapahtumat eivät hauskoja olekaan. Mikko Virtasen epätoivoinen yritys kadottaa oma kansallisuutensa on surkuhupaisaa luettavaa. Lopulta pitää kysyä, voiko ihminen todelliselle alkuperälleen yhtään mitään, sillä suomalaisuus pulpahtelee Mikosta pintaan, vaikka hän kuinka yrittää olla Mikael Andersson, göteborgilainen insinööri ja kansankodin pelastaja. Hän on loppujen lopuksi niin pakkomielteinen, yksinäinen ja itsepäinen suomalainen, että pintasilaus ruotsalaista empatiaa ja keskustelutaitoa ei auta häntä elämään onnellista elämää.

Kirjassa käsitellään melko kepeästi moniakin ajan ilmiöitä sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta piikki osuu. Onko suomalaisen miehen edes mahdollista olla onnellinen? Miksi jurous, kateus ja yksinäisyys ovat meissä niin tiukassa? Myönnän itsekin ihailevani ruotsalaisia, sillä näyttää, että heille kaikki on  helppoa: oleminen ja eläminen vapaata ja iloista, lapset hyvinkasvatettuja ja keskustelutaidot imetty äidinmaidossa. En ole koskaan nähnyt vihaista ruotsalaista, mutta suomalaisille viha tuntuu välillä olevan polttoaine, jonka avulla selvitään lumikinosten läpi työpaikalle. Kaiken lisäksi ruotsalaiset tuntuvat olevan iloisuudessan aitoja, mutta jos suomalainen hehkuttaa onneaan tai näyttää tyytyväiseltä, hän on ilman muuta teennäinen tyhjäpää. Miksi on helppoa piirtää mieleensä tavallinen, hymyilevä ruotsalaismies, mutta hymyilevä suomalaismies on varmasti kolmen promillen humalassa?

Miika Nousiaisen sanailu on tässä kirjassa niin mainiota, että tartun varmasti hänen myöhempiinkin teoksiinsa, Maaninkavaaraan ja Metsäjättiin. Satiiri on vaikea ja harvinanen laji, enkä muista näin onnistunutta lajinsa edustajaa lukeneeni. Kirjassa oli sopivasti teräviä havaintoja, hulluutta ja liioittelua sekä absurdeja tilanteita. Mikko Virtasen pohdiskelu on oivaltavaa: Ei Suomessa ollut vuosikymmeniin edes varaa masentua, vaikka syitä olisi ollut. 90-luvulla vasta huomattiin, että viimeinen sotakorvausjuna meni jo. Asioita alettiin miettiä. Ja kun asioita miettii, niin herkimmät masentuvat. -- Kun masennusta vasta tuotiin Suomeen, Ruotsissa oli toivuttu masennuksesta jo moneen otteeseen, tietenkin keskustelemalla. Myös keskustelu keksittiin Suomessa vasta 90-luvun loppupuolella. Senkin toi Suomeen kiekkovalmentja Curt Lindström.

Paul Auster: New York -trilogia

Paul Auster: New York -trilogia (9. painos, 2012)
Osat:  Lasikaupunki (1985, suom. 1988)
          Aaveita (1986, suom. 1988)
          Lukittu huone (1986, suom. 1989)
Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola
Kustantaja: Tammi
Keltainen pokkari -sarja
Sivuja yhteensä 361





Paul Austerin New York -trilogia on ollut minulle syksyn löytö, sillä jo ensimmäinen osa, Lasikaupunki, sai minut puhisemaan innoissani: luen postmodernia romaania, joka on kaiken lisäksi hyvä. Postmodernismia hehkutettiin kirjallisuuden luennoilla 1990-luvun alussa ja kerrottiin, että sen tarkoitus on leikkiä todellisuudella: hajottaa sitä ja kyseenlaistaa se. En ole kuitenkaan koskaan lukenut postmodernia romaania, sillä jos olen sellaisiin törmänyt, en ilmeisesti ole päässyt puusta pitkään, vaan laskenut kirjan ylivoimaisena käsistäni. Nyt postmodernismi tuntui herkulliselta.

Lasikaupungin päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn. Hän on viimeksi julkaissut rikosromaaneja salanimellä William Wilson, ja rikosromaanien päähenkilönä on puolestaan yksityisetsivä Max Work. Eräänä yönä Quinn saa oudon puhelun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria. Kun puhelut jatkuvat, Quinn päättää esittää Paul Austeria ja vastaanottaa tehtävän. Hänen tehtävänään on suojella Peter Stillman -nimistä miestä tämän vankilasta vapautuvalta isältä. Tehtävä venyy, ja jossain vaiheessa Quinn kadottaa otteensa todellisuudesta ja elämästä kokonaan.

Kirjan lopussa tavataan myös yksityisetsivä Paul Auster, joka onkin oikea kirjailija Paul Auster. Vai kuka olikaan kuka: "Ja sitten, kaikkein tärkeintä on muistaa kuka olen. Muistaa, kuka minun pitäisi olla. Ei tämä taida olla leikkiä. Toisaalta mikään ei ole selvää. Esimerkiksi: kuka sinä olet? Ja jos luulet tietäväsi sen, niin miksi sinä yhä valehtelet siitä? Ei minulla ole mitään vastausta. Voin vain sanoa, että kuuntele minua. Minun nimeni on Paul Auster. Se ei ole oikea nimeni"

Aaveita-romaanissa päähenkilönä on yksityisetsivä Blue. Hän saa White-nimiseltä mieheltä tehtäväksi vakoilla Black-nimistä miestä. Blue ryhtyy toimeen ja viettää päivät pitkät Blackiä vastaapäätä sijaitsevassa asunnossa Orange Streetillä ja kirjoittaa Whitelle raportteja näkemästään. Mitään ei tapahdu, ja Blue alkaa vähitellen pitkästyä. Niinpä hän alkaa kertoa raporteissaan aivan perättömiä tarinoita, eli hän alkaa vääristellä totuutta. "Bluelle sanat ovat läpikuultavia, avaria ikkunoita hänen ja maailman välissä, eivätkä ne tähän asti ole koskaan estäneet näkyvyyttä tai tuntuneet edes olevan olemassa. -- Tämä on ensimäinen kerta, jolloin hän huomaa raporttia kirjoittaessaan, etteivät sanat välttämättä toimikaan ja että ne voivat peittää näkyvistä asioita, joita niiden pitäisi ilmaista." Vähitellen Bluen ote elämästä katoaa, ja kohta ollaankin tilanteessa, jossa ihmetellään, kuka tarkkailee ja ketä, ja tarvitsemmeko aina jonkun, jonka katse tekee meistä eläviä.

Lukittu huone poikkeaa edellisistä romaaneista siten, että kertoja on nyt minäkertoja. Hän saa lapsuudenystävänsä, Fanshawen, vaimolta kirjeen, jossa tämä kertoo miehensä kadonneen ja pyytää kertojalta apua. Hän saa arvioitavaksi Fanshawen julkaisemattomat käsikirjoitukset, joista tuleekin jättimenestys. Kirjailijan katoaminen tekee kirjoista lähes myytillisiä. Minäkertoja rakastuu Fanshawen vaimoon ja alkaa kirjoittaa Fanshawen elämäkertaa. Hän ikään kuin alkaa elää lapsuudenystävänsä elämää.

Kertoja saa kuitenkin lapsuudenystävältään kirjeen, joten hän alkaa tuntea uuden elämänsä uhatuksi. Niinpä hän alkaa etsiä Fanshavea tappaakseen hänet. Pakkomielle vie hänet Pariisiin, johon hän kadottaa itsensä pitkäksi aikaa. Lopulta hän tapaa Fanshaven Bostonissa, jossa tämä piileskelee lukitussa huoneessa ja puhuttelee päähenkilöä vain lukitun oven takaa. Romaanin lopussa esiin putkahtavat Lasikaupungista tutut hahmot: Quinn, Stillman ja Dark. Ja taas lukija ihmettelee, kuka olikaan kuka. Myös minäkertoja paljastaa itsensä. "Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa. Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden tasoa, tarinan sisällön kannalta." Minäkertoja oli siis koko ajan kirjailija Paul Auster, vai oliko sittenkään?

Näissä kaikissa kolmessa romaanissa on mainiota identiteetillä leikkimistä. Kertoja puhuttelee välillä lukijaa, mutta sitten taas sekoittaa koko todellisuuden. Nimillä leikittely, niiden keksiminen ja pyörittely hämmentävät lukijaa oikein kutkuttavasti. Jotain hyvin chandlermaistakin näissä tarinoissa oli. Henkilöiden etsiminen ja tarkkailu tuovat mieleeni Philip Marlowen synkät toimeksiannot, mutta New York -trilogian hahmot kokevat vielä suurempaa eristymistä oikeasta elämästä kuin Marlowe.

Kaikissa romaaneissa on myös viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin ja -kirjailijoihin: Whitman, Thoreau, Milton, Melville, Cervantes... Jospa vain tuntisin heidän teoksensa paremmin, niin tavoittaisin New York -trilogiasta varmasti paljon lisää! Joka tapuksessa tästä trilogiasta jäi hyvä mieli, joten luen varmasti Austeria lisää. Poimin tähän loppuun viellä Aaveita-romaanin päähenkilön Bluen oivalluksen, jonka hän puolestaan poimi Thoreaulta: " - kirjoja täytyy lukea yhtä harkiten ja pidättyvästi kuin ne on kirjoitettu - ja äkkiä hän tajuaa, että pitää lukea hitaasti, hitaammin kuin hän on koskaan tekstiä tutkinut."

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu, 2011
Alkuteos: Olycksfågeln, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Schildts Kustannus Oy
atschi!-pokkarit, 2011
Sivuja: 418


Camilla Läckbergin dekkarisarjan neljäs osa, Pahanilmanlintu, on varmaa ja vakuuttavaa kerrontaa. Dekkari on hyvä, jos se saa valvomaan yöllä, ja tämä saa. Tuttuun tapaan tässäkin Läckbergissä seurataan paitsi rikostutkintaa, myös sivutarinaa syyllisen elämästä, ja tarinat etenevät sulavasti rinnakkain, kunnes lopulta yhdistyvät.

Nyt Erika Falck ja Patrik Hedström ovat menossa naimisiin ja suunnittelevat häitään. Patrik joutuu kuitenkin tutkimaan kolaria, jossa kaikki ei ole niin kuin ensin näyttää. Kun paikkakunnalle saapuu vielä tosi-tv-ryhmä kuvaamaan "Fucking Tanum" -nimistä roskasarjaa, on Tanumsheden poliisilla kohta kädet täynnä työtä. Patrik ehtii lopulta nipin napin taluttamaan ihanan Ericansa alttarille.

Pahanilmanlinnussa on kaksi teemaa ylitse muiden: Toinen teema on ilman muuta kosto, kuten rikoskirjoissa yleensä on. Toinen teema on tosi-tv-sarjojen armoton maailma. Läckberg saa nämä yhdistettyä, vaikka kuljettaa niitä myös erillään. Koston taustalla oleva tarina on köykäinen. Siinä kerrotaan kaksossisaruksista, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja alkavat etsiä rattijuoppoja, jotka ovat aiheuttaneet jonkun kuoleman. Kaksosten elämäntarina on aivan epäuskottava, mutta ajatus rattijuoppojen rankaisemisesta on varmasti aito. Kuinkahan paljon vihaa jää kytemään heitä kohtaan, jotka istuvat juovuksissa ratin taakse ja aiheuttavat viattoman ihmisen kuoleman? Jostain on mieleeni jäänyt ajatus, että "rattijuopon auto on ase".

Tosi-tv-elämästä Läckberg ottaa kaiken irti. Fucking Tanum -sarjaan valitut tyypit ovat pinnallisia ja onnettomia friikkejä. He ovat valmiit ryyppäämään ja harrastamaan seksiä kameroiden edessä saadakseen julkisuutta. Kun eräs sarjassa esiintyvistä nuorista murhataan, tv-sarjan tuottaja ja media ottavat tapahtumasta kaiken irti. Sarjaa ei keskeytetä, vaan koko pakettia myydään entistä innokkaammin. Uudet, huikeat katsojaluvut saavat tuottajan hykertelemään tyytyväisenä, vaikka nuori ihminen on kuollut. Puistattavaa.

Pahanilmanlintu ei ollut aivan yhtä hyvä, kuin Läckbergin edellinen teos, Kivenhakkaaja. Aion kuitenkin jatkaa sarjan lukemista. Silti pieni tauko on varmasti paikallaan, eli Erica ja Patrik saavat nyt nauttia hetken aikaa auvoisasta avioelämästä, ja minä tartun välillä muihin dekkareihin.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Kustantaja: Like, 2012
Sivuja: 367


Tässä on vuoden kohutuin ja odotetuin teos. Se on nyt luettu, lukupiirissäkin punnittu ja hyväksi todettu. Kirja on juuri niitä, joista on onnellinen, että ne ovat luettua elämää, eivät koettua.

Mutta toisaalta olenhan elänyt 21-vuotiaaksi maassa, jonka sekä itäisenä että eteläisenä naapurimaana oli Neuvostoliitto, joten jotain kai olen kokenut ja pitäisihän minun jotain muistaa. Ja muistankin, kuten lapsi ja nuori muistaa: muistan synkän Leningradin ja jännityksen, jota Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa matkustamiseen liittyi (en tuntenut ketään, joka olisi käynyt Virossa - eihän koko maata ollut, oli vain suuri ja mahtava Neuvostoliitto); muistan Berliinin muurin murtumisen ja Viron itsenäistymisen. Mutta historian lukeminen romaanista tekee historiasta elävää. Se tekee siitä totta tavalla, joka saavuttaa meidätkin, jotka olemme jo unohtaneet. Nykyäänhän kuljemme Pietarissa tai Tallinnassa vapaasti ja ihastellen - vaikka toisenlaisesta todellisuudesta on vain reilut 20 vuotta.

Miten ihmiset selviävät totalitarismin alaisuudessa? Millaisia keinoja he ovat valmiit käyttämään säilyäkseen hengissä? Miten pelko ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin - ja miten rohkeita toiset ovat! Kirjan päähenkilöillä on erilaiset tapansa selviytyä: Edgar Parts vaihtaa identiteettiä aina vallitsevien olosuhteiden mukaan. Hän pettää läheisensä, vääristää historiaa, valehtelee ja vakoilee. Hänen vaimonsa Juudit heittäytyy rakkauteen ja yrittää paeta vastuutaan. Hänen viimeinen pakokeinonsa on sekoaminen. Roland taistelee, kapinoi, näkee ja kokee kaikki julmuudet - ja yrittää hukuttaa kaiken lopulta viinaan. Myös seuraava sukupolvi, nuoret ja viattomat, joutuvat kärsimään ja maksavat historiasta kovaa hintaa. Parhaiten selviää valehtelija, joka ajattelee vain itseään eikä rakasta ketään eikä mitään.

Lukupiiriläisistä muutama oli lukenut tätä ennen kaikkea historiallisena kirjana, ikään kuin kertauksena Viron ja Euroopan historiasta. Tulihan tässä opastus toisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin, jossa Viron yli marssittiin mennen tullen ja palatessa, eli tapahtumat sijoittuvat Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä aikaan Viron sosialistisena neuvostotasavaltana. Pari lukupiiriläistä ilmoitti lukeneensa tätä juonen lumoissa, kuin hyvänä trillerinä. Historiaa painottaneet olivat lukeneet hitaasti, trillerinlukijat ahmimalla. Jokainen lukupiiriläinen, myös minä, oli sitä mieltä, että Puhdistus oli kuitenkin parempi teos sekä juoneltaan että henkilöiltään. Mutta ei tämä Puhdistuksesta kauas jää. Uskaltaisin väittää, että tätä on kotimaisessa kirjallisuudessa tänä vuonna vaikea ylittää ja ihmettelen, jos tämä ei ole Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kun kyyhkyset katosivat on juuri minun makuni mukainen kirja - sekoitus historiaa ja trilleriä ja paljon muutakin. Kaunokirja, joka on sijoitettu historialllisten tosiasioiden puitteisiin, on minusta aivan huippu tapaus. (Näin ovat toimineet Väinö Linnan  pääteokset, Jan Guilloun Arn-trilogia, Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia.) Nautin siitä, että saan sukeltaa historiaan, yrittää ymmärtää sen ajan ihmisten arvomaailmaa, heidän elämäänsä, ratkaisujaan ja mahdollisuuksiaan. Vaikka kaikki on kaunokirjallisuutta ja keksittyä, se on juuri siksi niin elämyksellistä, että toimii paremmin kuin historian oppikirja.

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanissa ovat kaikki hyvän kaunokirjan osa-alueet kohdallaan. Oksanen on taitava kirjailija: 1) Hän kehittelee juonen, jota lukija jaksaa ja haluaa seurata. Juoni ei ole liian vaikea, muttei toisaalta liian helppokaan tai ennalta-arvattava, joten seuraaminen vaatii pientä ponnistelua. 2) Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ristiriitaisia persoonia, joiden ratkaisut ovat uskottavia. 3) Kirjojen miljöö on kiinnostava: historia on tutkittu ja yksityiskohtia myöten vakuuttavasti kuvattu. 4) Kielenkäyttö on paikoin jopa runollista, mutta ennen kaikkea hyvää, tarkkaa ja taitavaa kaunokirjallista tekstiä. 5) Kaiken tämän kruunaa tarkoitus. Mielestäni tämä kirja on kirjoitettu siksi, että muistaisimme ja että oppisimme: ei koskaan enää.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Kustantaja: Otava, 2011
Seven-pokkarit, 2012
Sivuja: 287




Katson Harriin. Hän katsoo takaisin, mutta en saa selvää ilmeestä. Kestämmekö me? Osaammeko? Eikä sitäpaitsi riitä, että lapsi pääsee paikkaan missä häntä ei lyödä tai tökitä tupakalla reikiä täyteen. Hänen täytyy päästä jonnekin, missä hänet paikataan edes vähän ehjemmäksi. Onko meistä siihen?

Tuulan elämässä kaikki on hyvin: on rakastava, uusi mies Harri ja 10-vuotias poika Roope. Vaikka Tuula ei voi enää saada lapsia, hän alkaa kaivata yhteistä lasta Harrin kanssa (koska hän arvelee Harrin haluavan sellaisen) ja ratkaisuksi hän keksii sijaisvanhemmuuden. Lisäksi hänen oma lapsuutensa on ollut yksinäinen, ja boheemi Lila-äiti on jättänyt hänet lähes heitteille. Lukija huomaa heti, että Tuula haluaa paikata omaa lapsuuttaan ja auttaa jotenkin vastaavassa tilanteessa olevia lapsia. Silti alkaa epäilyttää, onko hänestä sijaisvanhemmaksi, koska hänen oma lapsuutensa on ollut niin onneton.

Onnen tunnin aihe on ajankohtainen, voisi sanoa, että jopa trendikäs. Viime aikoina on kirjoitettu paljon huostaanottojen lisääntymisestä Suomessa ja sijaisvanhemmista on kova pula. Välinpitämättömyys, heitteillejätöt, vanhempien henkiset vaikeudet ja päihteidenkäyttö sekä suoranainen väkivalta ovat liian monen lapsen arkipäivää. Härkönen ei kuitenkaan ala mässäillä näillä aiheilla. Hän keskittyy etsimään ja esittämään normaalia arkea, jonka soisi kaikille lapsille. Ehkäpä Härkösen kirja rohkaisisi tavallisia ihmisiä harkitsemaan sijaisvanhemmuutta. Sitä ainakin toivon.

Silti kolmen lapsen äitinä en voi mitään sille, että Tuulan äitiys on mielestäni ylitiedostavaa. Hän miettii koko ajan, onko Roope onnellinen, rakastaako Roope häntä, kuinka hän ei halua nolata Roopea, kuinka hän haluaa Roopesta onnellisen ihmisen, jne. Kun sijoitetut lapset, Venni ja Luke, saapuvat, niin lasten jokainen ilme, sana, pettymys, tunne tai teko vaatii häneltä välitöntä reagointia. Esimerkiksi kun 5-vuotias lapsi kastelee sänkynsä, Tuulakin kastelee sänkynsä (Tuulan muistot omasta lapsuudesta aiheuttavat tämän); kun lapsi leikkaa tukkansa, niin sijaisäitipä ottaa ja leikkaa hänkin omansa; kun 8-vuotias poika on pettynyt, hänen kanssaan lähdetään pitkälle pyörälenkille, että paha olo saadaan purettua. Olisi painajaismaista olla itsestään noin tietoinen koko ajan ja yrittää elää kaikkien tunteet noin omakohtaisesti - vain jotta olisi parempi äiti kuin oma juoppoäiti tai sijaislasten narkkariäiti - ehkäpä pelkkä oleminen riittäisi.

Lisäksi Tuulan suhde omaan äitiinsä on tutun kompleksinen. Yhdessäkään Härkösen kirjassa ei taida olla tasapainoista äiti-tytär-suhdetta, ja lukijalle herää taas kysymys, voiko sellaista ollakaan. Härkösen päähenkilöiden äidit ovat itsekkäitä friikkejä, ja tyttäret enemmän tai vähemmän epätasapainoisia naisia, jotka syyttävät äitejään minkä ehtivät. Silti Tuulan ja Lila-äidin kohtaamisessa syntyy Tuulan ajatuksina ehkä Onnen tunnin herkullisinta tekstiä:
   Kunpa hän lähtisi nopeasti. Nopeasti tästä maailmasta ja nopealla tavalla. Sydäninfarkti olisi hyvä. Tai jos hän putoaisi vaikka portaita ja murtaisi lonkkansa, siinä yleiskunto romahtaa vanhalla
ihmisellä pian, ja ensimmäinen ärhäkämpi flunssa tappaa.
   Mutta siinä hän istuu masentavan terveenä. Ei kuole millään. Ehkä panen hänet komeroon talteen kun hän tuosta huononee, komerossahan minäkin vietin puoli lapsuuttani.

Ihailen tässäkin kirjassa Härkösen kielen sujuvuutta. Keskustelut ovat kauttaaltaan luontevia, sopivan puhekielisiä ja aidon tuntuisia. Myös henkilökuvaus on parhaimmillaan elävää ja jopa räiskyvää. Esimerkiksi sijaislasten isä Ali on kuvattu suorastaan sympaattisen vastuuttomaksi huliviliksi. Oikeastaan koko Onnen tunnin kerronta on niin sujuvaa, että kirjan hotkaisee. Ohops, sinne hulahti tämä vakavasta aiheesta kirjoitettu kirja.

Olen lukenut kaikki Härkösen kirjat, ja Häräntappoase on edelleen yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. Se on yksinkertaisesti napakymppi joka suhteessa, eikä vähiten luontevan puhekielisyytensä ansiosta. Se on yhäkin tuore kirja, siinä on jotain kipinöivää. Odotan jokaisen uuden kirjan myötä Härköseltä jotain yhtä hienoa. Mutta sellaista kirjaa ei ole vielä tullut. Siihen asti hotkin nämä helppolukuiset ja kepeät kirjat nopsasti, ehkä hieman pettyneenä, mutta toisaalta aina kielenkäyttöä ja huumoria ihailevana.

Sattuipa niin, että Lurun luvut on juuri tänään blogannut tästä samasta kirjasta. Hänen blogistaan sain tietää, että Onnen tunnin blogi-päivityksistä on tehty gradu. Mainiota.

Ian McEwan: Sovitus

Alkuteos: Atonement (2001)                                  Suomentanut: Juhani Lindholm (2002)

Kustantaja: Otava, 8. painos, 2008
Sivuja: 541                      
Booker-palkintoehdokas 2001




Hän tunsi kirjenipun takkinsa kankaan läpi. Minä odotan sinua. Tule takaisin. Sanat eivät olleet merkityksettömiä, mutta juuri nyt ne eivät tuntuneet miltään. Sehän oli ihan selvä asia - yksi henkilö odotti toista. Kuin yhteenlaskua, ja sisälsi aivan yhtä vähän tunnetta. Odottaminen. Sehän oli  vain sitä, että yksi henkilö jonkin ajan kuluessa ei tehnyt mitään, ja samaan aikaan toinen lähestyi. Odottaminen oli painava sana.

Ian McEwanin Sovitus on täynnä painavia sanoja, painavia tunteita ja painavaa historiaa. Ja se on loistava kirja juuri siksi. Teos tempaa mukaansa vuoden 1935 Englantiin, kesän helteisimpään päivään. Päivä kiertyy henkilöiden ympärille vääjäämättömästi, eikä mikään voi muuttaa tapahtumien kulkua.

Helteisen päivän tarina muodostuu neljän ihmisen näkökulmasta: Päähenkilö on 13-vuotias Briony Tallis, joka on jo aikaisemmin kokenut kirjailijakutsumuksen ja tuona nimenomaisena päivänä päättää ruveta romaanikirjailijaksi. Kirjan pääparina ovat puolestaan Brionyn isosisko Cecilia Tallis ja talon siivottajatteren poika Robbie Turner, joiden näkökulmasta päivä myös kerrotaan. Neljäntenä seurataan Emilyn, talon emännän ja tyttöjen äidin ajatuksia. Emily taistelee orastavaa migreenikohtausta vastaan ja makaa pimeässä huoneessa kuuntelemassa ison talon ääniä: "Hän makasi pimeässä ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Mitä vähemmän hän pystyi tekemään, sitä enemmän hän asioista tiesi.-- Hän pystyi kyllä ulottamaan lonkeronsa talon jokaiseen huoneeseen, mutta ei sentään tulevaisuuteen."

Helle, migreeni, vieraiden odottaminen, aavistukset tulevaisuudesta - kaikki enteilevät jotain, ja niin lopulta käy, että mikään ei ole Brionyn, Cecilian, Robbien tai Emilyn elämässä sen jälkeen entisellään. Ison talon elämä hajoaa.

Kirjan toinen osa kerrotaan Robbie Turnerin näkökulmasta. Robbie perääntyy Englannin armeijan mukana Ranskasta kesällä 1940. Hän kävelee haavoittuneena kohti Dunkerqueta, josta liittoutuneiden joukkoja evakuoidaan Englantiin. Sodan julmuus, arvaamattomuus, tuska - kaikki nähdään Robbien silmin parin päivän ajan. Saksalaiset pommittavat Ranskan rannikkon kaaosta, eli tiellä marssivia sotilaita (joita evakuoitiin lähes 340 000) ja siviilejä. Joka puolella on ruumiita, ja Luftwaffe on armoton.

Marssiessaan Robbie pohtii syyllisyytä. Hän on syyttänyt Brionya monta vuotta, mutta sodan keskellä syyllisyys on arkipäivää: Hän näkee puussa lapsen jalan, mutta sotilaat jättävät kuolleen lapsen hautaamatta. Hän ei pysty pelastamaan äitiä ja 6-vuotiasta poikaa pommin täysosumalta, vaikka itse pääsee ryömimään pakoon. Robbie haluaisi palata takaisin koko raskaan perääntymistien ja korjata kaiken.

Kirjan kolmas osa kerrotaan Brionyn näkökulmasta Lontoosta. Briony on aloittanut sairaanhoitajaopinnot ja elää säntillistä elämää, vaikka kirjailijakutsumus olisi enemmän hänen oikeaa elämäänsä. Mutta hän sopeutuu ja oppii, haluaa auttaa ja ennen kaikkea - sovittaa. Hän joutuu kokemaan sodan kauhut hoitajana, sillä Dunkerquesta evakuoidut sotilaat tuodaan Lontoon sairaaloihin hoidettaviksi. Lopulta Briony päättää mennä tapaamaan siskoaan Ceciliaa ja tapaa paikalla myös Robbien. Menneisyyttä aletaan korjata, ja sovitus alkaa tuntua mahdolliselta.

Kirjan neljäs osa vie kuitenkin lukijalta jalat alta. Briony siirtyy minä-kertojaksi vuoden 1999 Lontooseen, jossa hän viimeistelee uusinta kirjaansa. Hän lähtee viettämään 77-vuotissyntymäpäiviään suvun kanssa maalle, entiseen kotitaloonsa. Kotitalo on nykyisin hotellina, johon kaikki sukulaiset ovat kokoontuneet juhliin - ainakin melkein kaikki sukulaiset.

Olen lukenut McEwanilta Aiemmin Lauantain ja Vieraan turvan. Molemmista pidin paljon, vaikkakin Vieraan turva oli lopulta järkyttävä, suorastaan puistattava. Siinä oli kuitenkin samaa viipyilevää, epämääräistä kohtalonomaisuutta kuin tässäkin kirjassa. Lauantaissa McEwanin kyky pysäyttää aika ja tunnelmat yhteen päivään tuntuivat samalta, kuin nyt tuon merkittävän, vuoden 1935 hellepäivän kuvaus. Tartuin Sovitukseen, sillä kirja on ollut hyllyssä odottamssa oikeaa hetkeä, joka tuli nyt monestakin syystä: usean dekkarin jälkeen kaipasin jotain rauhallista ja syvällistä luettavaa, ja lisäksi McEwanin isä oli skotti, joten hänen tuotantonsa istuu väljästi erään lukupiirini skottikirjallisuusteemaan. En pettynyt.

Elämän sattumanvaraisuus, pienet, ohikiitävät hetket, tehdyt valinnat, lausutut sanat, ikuinen syyllisyys, kaivattu sovitus... Hieno kirjahan näistä aineksista syntyy! Kääntäjä on tehnyt taitavaa työtä, sillä McEwanin kieli tuntuu välillä olevan suorastaan maagisen kaunista. Hetket, jotka kirjailija luo, ovat täyttä totta, ja hänellä on keinonsa etsiä sovitusta - mutta onko tavallisilla ihmisillä vaihtoehtoja. Muistutuksena kirjailijan vallankäytöstä ja taituruudesta Briony toteaa kirjansa henkilöistä: "Minä annoin heille onnen, mutta en niin omahyväisesti, että olisin pannut heidät antamaan minulle anteeksi. Ei ihan, ei vielä."

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Agnes sääli itseään sydämensä pohjasta istuessaan vanhainkodin ikkunan ääressä. Sade rummutti ikkunaan ja hän miltei tunsi sen piiskaavan kasvojaan.

--Eikö hän ollut tehnyt kaikkeaan tyttärensä vuoksi? Eikö hän ollut tyttärelleen niin hyvä äiti kuin vain osasi? Ei kaikkia vuosien varrella tapahtuneita asioita voinut panna hänen syykseen. Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän. Jos hänellä vain olisi edes joskus ollut onni puolellaan, kaikki olisi mennyt toisin.

Vaikka Agnes säälii itseään, ei lukijalta heru sääliä tätä ihmishirviötä kohtaan. "Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän", kertoo, kuinka narsistinen ja suorastaan sadistinen mieli selittää elämänsä vastoinkäymiset. Äärettömästä itsekkyydestä on seurauksensa hirvittävä määrä pahuutta, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Kun edellisen blogitekstini lopussa siteerasin Ivanhoen Rebekan ajatusta: "-- ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset.", niin tässä kirjassa Agnes toimii juuri näin koko elämänsä. Vielä vanhainkodissakaan hän ei kadu mitään, vaikka on syyllistynyt elämässään käsittämättömiin julmuuksiin.

Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja (ilm. 2005) on napakymppi dekkariksi. Pokkarin kannessa kerrotaankin, että kyseessä on Läckbergin läpimurtoteos, enkä ihmettele yhtään miksi. Jos sarjan ensimmäiset osat olivat täyteen pakattuja ja ylidramaattisia, niin tämä kirja osuu joka kohdastaan onnistuneen dekkarikirjallisuuden ytimeen.

Aiemmista kirjoista (Jääprinsessa ja Saarnaja) tutuksi tullut pääpari Erica Falck ja Patrik Hedström ovat saaneet esikoislapsensa, Majan. Heti ensi sivuilla käy kuitenkin ilmi, että vauva ei ole tuonut onnea, vaan Erica kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lukijan tekisi mieli huutaa, että hakekaa jo apua, mutta kirjan päähenkilöt vain ihmettelevät, miten vaativa vauva on ja miten hirveää on elämä. Heidän joka solunsa huutaa väsymystä.

Patrik kutsutaan töihin vauvapainajaisen keskeltä, kun Fjällbackan edustalta löytyy merestä 7-vuotiaan tytön ruumis. Saman tien kirjassa alkaa myös rinnakkaistarina, joka kertoo erään kivenhakkaajan perheen kohtalosta 1920-luvulta nykypäiviin. Murhatutkinta ja kivenhakkaajan tarina etenevät vuorotellen, ja rakenne toimii loistavasti. Molemmissa tarinoissa on tarpeeksi jännitettä lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, ja vaikka dramaattisuudelta ei vältytä nytkään, niin kokonaisuus on psykologisesti uskottava ja suorastaan hyytävä.

Kirjan lopussa rinnakkaistarinat yhdistyvät, kun Patrik ratkaisee murhan - tai oikeastaan kaksikin murhaa. Pahuus paljastuu lukijalle vielä hirveämpänä kuin Patrikille. Mutta lukija kokee myös onnea: vauva-arki helpottaa, Patrik kysyy elämänsä tärkeimmän kysymyksen, eräs avioliitto pelastuu ja eräs ihmishenki pelastuu. Silti dekkarisarja ei varmaankaan olisi sarja, jos ei lopussa olisi myös koukku, jonka takia on varmasti tarttuttava myös seuraavaan osaan...