--Eikö hän ollut tehnyt kaikkeaan tyttärensä vuoksi? Eikö hän ollut tyttärelleen niin hyvä äiti kuin vain osasi? Ei kaikkia vuosien varrella tapahtuneita asioita voinut panna hänen syykseen. Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän. Jos hänellä vain olisi edes joskus ollut onni puolellaan, kaikki olisi mennyt toisin.
Vaikka Agnes säälii itseään, ei lukijalta heru sääliä tätä ihmishirviötä kohtaan. "Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän", kertoo, kuinka narsistinen ja suorastaan sadistinen mieli selittää elämänsä vastoinkäymiset. Äärettömästä itsekkyydestä on seurauksensa hirvittävä määrä pahuutta, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Kun edellisen blogitekstini lopussa siteerasin Ivanhoen Rebekan ajatusta: "-- ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset.", niin tässä kirjassa Agnes toimii juuri näin koko elämänsä. Vielä vanhainkodissakaan hän ei kadu mitään, vaikka on syyllistynyt elämässään käsittämättömiin julmuuksiin.
Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja (ilm. 2005) on napakymppi dekkariksi. Pokkarin kannessa kerrotaankin, että kyseessä on Läckbergin läpimurtoteos, enkä ihmettele yhtään miksi. Jos sarjan ensimmäiset osat olivat täyteen pakattuja ja ylidramaattisia, niin tämä kirja osuu joka kohdastaan onnistuneen dekkarikirjallisuuden ytimeen.
Aiemmista kirjoista (Jääprinsessa ja Saarnaja) tutuksi tullut pääpari Erica Falck ja Patrik Hedström ovat saaneet esikoislapsensa, Majan. Heti ensi sivuilla käy kuitenkin ilmi, että vauva ei ole tuonut onnea, vaan Erica kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lukijan tekisi mieli huutaa, että hakekaa jo apua, mutta kirjan päähenkilöt vain ihmettelevät, miten vaativa vauva on ja miten hirveää on elämä. Heidän joka solunsa huutaa väsymystä.
Patrik kutsutaan töihin vauvapainajaisen keskeltä, kun Fjällbackan edustalta löytyy merestä 7-vuotiaan tytön ruumis. Saman tien kirjassa alkaa myös rinnakkaistarina, joka kertoo erään kivenhakkaajan perheen kohtalosta 1920-luvulta nykypäiviin. Murhatutkinta ja kivenhakkaajan tarina etenevät vuorotellen, ja rakenne toimii loistavasti. Molemmissa tarinoissa on tarpeeksi jännitettä lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, ja vaikka dramaattisuudelta ei vältytä nytkään, niin kokonaisuus on psykologisesti uskottava ja suorastaan hyytävä.
Kirjan lopussa rinnakkaistarinat yhdistyvät, kun Patrik ratkaisee murhan - tai oikeastaan kaksikin murhaa. Pahuus paljastuu lukijalle vielä hirveämpänä kuin Patrikille. Mutta lukija kokee myös onnea: vauva-arki helpottaa, Patrik kysyy elämänsä tärkeimmän kysymyksen, eräs avioliitto pelastuu ja eräs ihmishenki pelastuu. Silti dekkarisarja ei varmaankaan olisi sarja, jos ei lopussa olisi myös koukku, jonka takia on varmasti tarttuttava myös seuraavaan osaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!