Erich Kästner: Töpö ja Anton

Erich Kästner: Töpö ja Anton, 2. painos, 1954
Alkuteos: Pünktchen und Anton, 1931
Kuvittaja: Walter Trier
Suomentaja: Toini Jännes
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 152
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Erich Kästnerin Töpö ja Anton on ollut ystäväni lapsuuden lempikirjoja. Niinpä hän toi kirjan meillekin lainaan. Tuntuikin virkistävältä tarttua Harry Pottereiden keskellä saksalaiseen, 1900-luvun alun lastenkirjallisuuteen. Kerronta ja tapahtumat ovat verkkaisempia ja monin tavoin viattomampia kuin Potterin maailmassa.

Erch Kästner (1899-1974) on saksalainen kirjailija ja erityisen tunnettu lastenkirjailijana. Hänen tunnetuin suomennettu teoksensa taitaa Töpön ja Antonin ohella olla Lisen ja Lotten salaisuus, jonka muistan lapsena lukeneeni. Töpöä ja Antonia en ollut aiemmin lukenutkaan, mutta Lisen ja Lotten salaisuudesta pidin aikoinaan oikein paljon. Molemmat kirjat on julkaistu WSOY:n Lasten toivekirjastossa, josta löysin varhaisnuoruudessani monia aarteita.

Kästner oli pasifisti ja on sanomattakin selvää, että hän oli vaikeuksissa Saksan natsihallinnon aikana. Hän ei kuitenkaan lähtenyt maanpakoon, mutta oli julkaisukiellossa toisen maailmansodan ajan. Tässä on jo lyhyen ajan sisään toinen kirjalija, johon olen törmännyt ja joka on tuotannollaan kapinoinut kotimaansa hallitusta vastaan ja joutunut mielipiteidensä vuoksi vaikeuksiin. Juuri lukemani novellikokoelman Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja kirjoittaja Nawal El Saadawi taistelee edelleen mm. naisten aseman parantamiseksi Egyptissä.

Kästnerin kerronta on lempeää. Töpö ja Anton kertoo ystävyksistä, jotka ovat tutustuneet hiukan epämääräisissä olosuhteissa, jos Töpön vanhemilta kysytään. Tomera Töpö on kävelykeppitehtaan johtajan, Herra Pokan tytär. Töpön äiti on puolestaan hienosteleva seurapiirirouva. Kummallakaan ei ole aikaa lapselleen, ja niinpä lastenneiti ottaakin Töpön iltaisin mukaansa tienaamaan ylimääräisiä rahoja tulitikunmyynnillä. Samassa puuhassa on Antonkin. Mutta toisin kuin Töpö, Anton on todella rahan tarpeessa. Hänen äitinsä on nimittäin sairas, ja Antonin pitää huolehtia heistä molemmista. Juoneen alkaa sekoittua myös roistomainen lastenneidin miesystävä, ja Töpö ja Anton pääsevät salapoliisihommiinkin.

Joka toinen luku kirjassa vie juonta eteenpäin, joka toinen puolestaan on kirjailijan opetuksia ja huomioita. Pelkäsin, että nykylapset eivät jaksa seurata kirjailijan kommentteja, mutta ne toimivatkin hyvinä keskustelunavauksina. Oli kuin kirjailija olisi testannut lasten luetun ymmärtämistä ja vaatinut heitä miettimään moraalisia kysymyksiä. Esimerkiksi Töpön äidin tärkeilevää ja itsekästä käytöstä kritisoidaan heti alussa: Ja nyt kysyn: Kuka näistä henkilöistä on miellyttänyt teitä ja kuka ei ole? Saanko sanoa oman mielipiteeni? Töpö miellyttää minua aika lailla ja paksu Bertta myös. Herra Pokasta en voi vielä muodostaa mielipidettä. Mutta Töpön äitiä en voi sietää. Siinä rouvassa on jotain hullusti. - - Tuo rouva laiminlyö velvollisuutensa, eikö totta?

Paitsi velvollisuutta, kirjassa pohditaan esimerkiksi ystävyyttää, itsehillintää, rehellisyyttä, rohkeutta ja köyhyyttä. Hyviä aiheita nykypäivänkin keskusteluihin. Kirjailijalla on myös varsin mainio kuvaus lurjuksista: Vesa Viikari on lurjus. Tämän inhimillisen eläinlajin edustajia tavataan jo lastenkin joukosta. Se on aivan erikoisen murheellista. Lurjuksen tuntee varsin helposti. Jos joku on laiska ja samalla vahingoniloinen, salakavala ja ruoan- ja rahanahne  ja vilpillinen, silloin voi huoletta lyödä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että asianomainen on lurjus.

Kirjasta jäi oikein hyvä mieli. Lapsia selvästi kiehtoi ajatus siitä, että tämä on ollut ystäväni lempikirjoja hänen lapsuudessaan. Antonin sairas äiti ja Töpön rohkeus kiinnostivat. Kirja oli humoristinen ja sanasto oli herkullisen vanhahtavaa. Ai, että tekee hyvää lukea välillä ääneen tällaista lastenkirjallisuutta. Kaiken ei tarvitse olla vauhdiltaan pyörryttävää ollakseen kiinnostavaa.

Nawal El Saadawi: Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja

Nawal El Saadawi: Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja, 1990
Englanninkielinen alkuteos: Death of an Ex-Minister, 1987  (Kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 1969-1979, ilmestyneet kokonaisuutena 1980.)
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Leila Nieminen
Sivuja: 94
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Lukumaratonin kitalaenpuhdistusnovelleina luin Nawal El Saadawin novelleja kokoelmasta Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja. Kirja on ollut hyllyssäni kauan, 20 vuotta, enkä ole saanut sitä luettua. Nyt egyptiläinen kirjallisuus tuntui erittäin ajankohtaiselta.

Kirjailija Nawal El Saadawin (1931) elämä on ollut melkoista taistelua. Hän on syntynyt Egyptissä ja on koulutukseltaan lääkäri. Hän on tunnettu feministi, joka on kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota naisten asemasta arabikulttuurissa. Erityisesti hän on tehnyt töitä naisten ympärileikkauksen kieltämisen puolesta ja puolustaa naisten tasa-arvoa Epyptissä. Yhteiskunnallisten mielipiteidensä takia hänet erotettiin aikanaan Egyptin julkisen terveydenhuollon johtajan virasta. Hän muutti Yhdysvaltoihin, koska hän joutui fundamentalististen muslimiterroristijärjestöjen tappolistalle. Presidentti Anwar Sadatin aikana hän joutui myös vankilaan, josta hänet vapautettiin, kun Sadat murhattiin ja valta vaihtui. (Tiedot koottu Wikipediasta ja haastatteluista ym. internetlähteistä.)

Saadawin tunnetuin teos on arabinaisten asemasta kertova Eevan kätketyt kasvot (1977). Muita suomennoksia ovat Nainen nollapisteessä (suom. 1988) ja Imaamin tuho (suom. 1989). Saadawin tuotantoon kuuluu mm. omaelämäkerta, näytelmiä, romaaneja ja tietokirjallisuutta. El Saadawi on edelleen poliittisesti aktiivinen ja vaatii Egyptiin demokratiaa ja tasa-arvoa.

Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja sisältää seitsemän novellia, joista neljä on selkeästi naisten alistettua asemaa kritisoivia, kaksi on rakkausnovelleja ja yksi on Yksityinen kirje taiteilijaystävälle, jossa taiteilija pohtii omaa identiteettiään - taidetta ja naiseutta. Kokoelman rakkausnovellit jäivät minulle etäisiksi. Enemmän pidin feministisistä novelleista, joista paljastuu patriarkaalisen maailmankuvan vankila ja tyhjyys. Miten epätoivoista miesten onkaan pitää valtaa käsissään!

Kokoelman niminovelli, Hänen ylhäisyytensä ex-ministerin kuolema, on rakennettu siten, että ex-ministeri makaa kuolinvuoteellaan ja kertoo elämänsä suuresta järkytyksestä äidilleen. Hänen elämänsä on suistunut raiteiltaan, kun hänen alaisensa, nainen, uskaltautui katsomaan häntä silmiin ja vastustamaan hänen mielipidettään.

Suuri rikos -novellissa lapsi joutuu todistamaan, kun hänen isänsä tappaa hänen äitinsä. Novellissa yritetään piirtää miehinen maailmankuva, eli selittää se, miten mies pystyy väkivaltaan. Novelli Miehinen tunnustus pyörii saman teeman ympärillä: Minä rakastin miehuuttani ja tajusin alusta alkaen, että se oli syy minun etuoikeutettuun asemaani. Minun oli jatkuvasti todistettava se, julistettava sitä, osoitettava se ihmisille jotta se olisi selvä ja näkyvä ja niin luja, ettei jäisi epäilyn sijaa. (S. 45.); Siksi avioliitto on olemassa. Miten mies voisikaan ilmaista suuttumustaan ellei avioliittoa olisi? Miehistä köyhinkin menee lopulta kotiin vaimonsa luokse olemaan vihainen ja tuntemaan että on mies. (S.47.)

Suuri rikos -novellissa on ehkä kaunein rakkaudentunnustus äidille, mitä olen koskaan lukenut: Mutta minun rakkauteni äitiin ei ole loppunut. Vain epätodelliset asiat ovat loppuneet, todelliset asiat eivät lopu koskaan. Minun rakkauteni äitiini oli niin todellinen, että ajattelin usein että minun äitini on minä. Se ei ollut vain uskomus vaan varmuutta hipova tunne. Hänen ruumiinsa ja minun ruumiini olivat yhtä. Tuo side minun ja äitini välillä on yhä olemassa, niin kuin silloin kun olin lapsi, sillä se mikä on todellista jää meille. (S. 32.)

Oikeudessa-novellissa ollaan oikeussalissa, jossa nainen istuu syytettynä hallitsijan vastaisista mielipiteistään. Kertojanäkökulma vaihtuu syytetystä ja raiskatusta tuomittavasta hänen äitinsä ja isänsä näkökulmiin. Äiti ja isä istuvat oikeussalissa kuuntelemssa tuomiota, ja käyvät läpi raskaita ajatuksiaan, kuten lähes tiedoton syytettykin. Äidin tuska tyttären kärsimyksestä on vahvahduttavaa: Vaikka he hautaisivat sinut maan uumeniin, tai rakentaisivat ympärillesi muurin savesta ja raudasta, tuntisin silti ilmanhenkäyksen sinun ihollasi kuin omallani. Joskus mietin, synnytinkö todella sinut, vai oletko sinä yhä minun sisälläni. Miten muuten voisin tuntea ilman kun se koskettaa sinua, ja nälän kun se raastaa sinua. Sinun kipusi on minun kipuni, kuin tuli joka polttaa minun rintaani ja vatsaani. Taivaan ja maan Luoja, miten sinun ruumiisi ja minun ruumiini kesti sen kaiken?

El Saadawin novellikokoelman novellit eivät ole kaunokirjallisesti erityisiä. Mutta niiden aiheet ovat puistattavia. Tällainen pohjoismaisessa demokratiassa ja tasa-arvossa kasvanut nainen ei voi edes kuvitella, millaista on elää alistettuna ja vaiennettuna. Arabimaiden kuohunta johtaa toivottavasti demokratian voittoon. Demokratia on nähdäkseni ainut keino myös naisten aseman paranemiselle arabikulttuureissa. Rohkea, ihailtava nainen tämä Nawal El Saadawi!

Tässä se on: 2000-luvun paras kotimainen romaani

Kärkikymmenikkö

Sofi Oksasen Puhdistus voitti ylivoimaisesti Helsingin Sanomien järjestämän äänestyksen, jossa valittiin 2000-luvun paras kotimainen romaani. Voittaja ei varmasti yllättänyt ketään. Tämän päivän, 6.8.2013, Helsingin Sanomissa on Sofi Oksasen haastattelu siitä, miten hänen menestysromaaninsa on syntynyt.

Kuka tahansa sai äänestää viittä suosikkiaan kymmenen parhaan listalle. Näistä ensimmäiseksi valittu sai viisi pistettä, seuraava neljä ja niin edelleen. Kaikkiaan äänestäjiä oli 2 344. Tässä ovat kaikki 10 parhaimmaksi äänestettyä kirjaa ja niiden saamat pistemäärät:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus   4 004
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)   2 982
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran   2 739
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa   1 599
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6   1 459
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie   1 352
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi   841
8. Katja Kettu: Kätilö   834
9. Antti Hyry: Uuni   813
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi   718

Hesarin juttusarja 10 parhaan kirjan synnystä oli kesän kohokohtia minulle. Odotin joka tiistai uutta listan kirjaa ja luin hykerrellen kirjailijoiden tarinoita kirjoittamisprosesseistaan. Erityisesti mieleeni jäi Antti Hyryn haastattelu, joka tuntui hyvin aidolta ja lämpimältä. Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että suomalaiskirjailijat suhtautuvat nöyrästi menestykseensä ja tuntuvat vähän ihmettelevän, että miten tästä näin hyvä kirja pääsi syntymäänkään.

Näiden kymmenen parhaan listalta minulla on lukematta Kari Hotakaisen Ihmisen osa, jonka aion ilman muuta lukea mahdollisimman pian. Toivottavasti monelle muullekin kävi niin, että tuli pakottava tarve lukea listattuja kirjoja. Sillä toivottavasti kotimainen kirjallisuus sai juttusarjan myötä paljon uusia lukijoita tänä kesänä.

Mitä äänestin?

Oma viiden parhaan kirjan listani näytti toukokuussa tältä, joten voin todeta, että 10 parhaan joukkoon näistä pääsi peräti kolme:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus
2. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat
3. Ulla-Lena Lundberg: Jää
4. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
5. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Erityisen iloinen olen siitä, että Hannu Väisäsen loistava Taivaanvartijat pääsi 100 parhaan kirjan listalla sijalle 40, vaikka se on ilmestynyt vasta tänä vuonna. (Olikohan listan ainut vuoden 2013 kirja?) Povaan ja toivon Taivaanvartijoille menestystä loppuvuoden kirjapalkintojen jaossa. Muutenkin Väisänen pärjäsi hienosti listalla, sillä hänen kirjoistaan myös iki-ihanat Vanikan palat ja Toiset kengät ovat siellä. Olli Jalosen upea 14 solmua Greenwichiinkin oli sijalla 50 ja hieno Poikakirja sijalla 29.

Laadukasta kirjallisuutta

Vajaan vuoden mittaisen blogiurani aikana olen blogannut 100 suosituimman kirjan listalta peräti 12 romaania. Eipä siis ihme, että minulle on kuluneen vuoden aikana ollut tunne, että olen lukenut poikkeuksellisen hyvää suomalaista kirjallisuutta. (Ja jos kurkkaa tuota oikealla olevaa sivupalkkia blogini luetuimmista teksteistä, niin huomaa, että näistä kirjoista kirjoitettuja arvioita myös luetaan paljon.) Kaikista en toki ole aivan niin paljoa pitänyt, kuin mitä listasijoitus osoittaisi, muutamasta taas olisin pitänyt paljon enemmänkin... Luetteloin bloggaamaani kirjat tässä ja kirjoitan kirjan nimen perään teoksen sijoittumisen HS:n listalla:

Ulla-Lena Lundberg:  Jää (2)
Katja Kettu: Kätilö (8)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (10)
Arne Nevanlinna: Marie (12)
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (26)
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (27)
Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (40)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (47)
Heidi Köngäs: Dora, Dora (48)
Miika Nousiainen: Maaninkavaara (51)
Riikka Pulkkinen: Vieras (64)
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (88)

Sadan kirjan listalta laskin lukeneeni hiukan yli puolet, eli 52 romaania. Hetken jo ajattelin, että tässäpä olisi oivallinen haaste ryhtyä lukemaan lista täydeksi. Mutta sitten: Olen lukenut Jari Tervon Myyrän, enkä usko selviäväni Ohranasta enkä Troikasta. Arto Salmisen Varaston luettuani en millään haluaisi lukea hänen tuotantoaan enempää. Ehkäpä poiminkin listalta vain sellaiset, joita olen jo jonkin aikaa haaveillut lukevani - ja niitäkin riittää.

Mitä merkitystä listalla on?

Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander vertaili artikkelissaan, miten tavallisten lukijoiden ja kulttuuritoimittajien kirjalistat eroavat toisistaan, ja toteaa, että eroja oli, muta ei kovin paljon. Parhaiksi äänestettiin niitä, joista pidetään ääntä ja joita kehutaan joka puolella. Kirjakauppojen myyntitilastot puolestaan eroavat äänestyslistasta melko lailla, sillä esimerkiksi Ilkka Remes puuttuu parhaan sadan listalta kokonaan.

Kun katselin 100 parhaaksi äänestetyn kirjan listaa, nyökyttelin monen teoksen kohdalla hyväksyvästi. Mutta yhtä monen teoksen kohdalla ihmettelin lukijoiden makua: miten tämäkin kirja on äänestetty paremmaksi kuin tuo? Tässäpä juuri on listan idea, kuten Majanderkin toteaa - voi ainakin purnata. Ja mitä se purnaaminen tuo tullessaan? Se tuo tullessaan keskustelua hyvästä kirjallisuudesta: Mitä hyvä kirjallisuus on? Millaista sen pitäisi olla?

Voin tässä saman tien nostaa pari kirjailijaa, jotka olisivat mielestäni ansainneet enemmän listasijoituksia: Leena Krohn puuttuu 100 parhaan listalta kokonaan, vaikka ainakin hänen uusimpansa, Hotel Sapiens, on  häikäisevän hyvä. Leena Landerkin olisi mielestäni ansainnut enemmän pisteitä ja useampia kirjoja kuin Käskyn tälle listalle.

Vaikka taiteen arvoa ei voi mitata listasijoituksilla, niin näen tällaisen äänestyksen toimivan keskustelun herättäjänä ja tiedon lisääjänä. Ehkäpä listalta tulee poimittua jokin uusi tuttavuus, joka pääsee yllättämään. Kannattaa käydä kurkkimassa kirjablogien postauksia parhaista kirjoista. Ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Kirjanaisessa tuloksia on jo kommentoitu.

Kiitos Helsingin Sanomille mielenkiintoisesta äänestyksestä!

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni, 3. painos, 2012
Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999
Suomentaja: Ilkka Malinen
Kustantaja: Tammi, 2003
Sivuja: 252
Mistä sain kirjan: oma ostos


Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanalaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen.

Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä? Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni alkaa lukemisen ylistyksellä ja siitä tulee lukemisen juhlaa. Kuinka lukeminen yhdistää ihmiset ja kuinka rakkaus erottaa heidät.

Kirjailijanurasta haaveileva Sumire ja nuori opettaja K ovat ystäviä, vaikka K on rakastunut Sumireen ja toivoisi jotain enemmän. (K on jopa lahjoittanut Sumirelle Nuuskamuikkus-mukin!) Sumire puolestaan rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan naiseen, Miuhun. Rakastumisen myötä Sumire muuttuu. Hänen sisäinen ja ulkoinen minänsä alkaa etääntyä K:sta, kunnes hän katoaa kokonaan.

Kun Sumire todellakin katoaa pienellä kreikkalaisella saarella, K lentää sinne etsimään häntä. Hän löytääkin jotain - mutta mitä? Oikeastaan hän löytää tarinan toisestakin kadonneesta.

Sumire ja K ovat intohimoisia kaunokirjallisuuden lukijoita, kun taas tyylikäs bisnesnainen Miu lukee aivan eri tavalla: Miu tuskin vilkaisikaan kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta tyhjänpäiväisiä viihdekirjoja ajankuluksi. En koskaan pääse eroon ajatuksesta, että se on kaikki keksittyä, hän selitti, joten en koskaan pysty tuntemaan minkäänlaista empatiaa henkilöhahamoja kohtaan. Olen aina ollut sellainen. Tästä syystä hänen lukemisensa rajoittui kirjoihin, joissa todellisuutta käsiteltiin todellisuutena. Enimmäkseen kirjoihin, joista oli apua hänen työssään.

Jos Miun onkin vaikea tuntea empatiaa "keksittyihin ihmisiin", niin kaunokirjallisuuden ystävillä on aivan päinvastainen ongelma. Välillä minunkin on vaikea muistaa, että kirjallisuuden hahmot eivät ole eläviä. Nytkin jännitin ihan tosissani, voisiko Sumiren ja Miun rakkaussuhde onnistua, vaikka heidän ajatusmaailmansa ovat niin erilaiset? Onko heidät tuomittu ikuisesti kiertämään omia ratojaan avaruudessa, pysymään Sputnik-rakastettuina toisilleen? Lopulta jäin pohtimaan, mitä Sumirelle oikein tapahtui.

Sumire yrittää sulautua Miun maailmaan ja alkaa muistuttaa häntä. Japanilaisesta boheemista alkaa tulla Miun kaltainen tyhjä kuori. (Se, että japanilaistyttö katoaa nimenomaan Kreikassa, länsimaisen sivistyksen kehdossa, on ehkä symbolista. Tai sitten ei. Ehkä Kreikan saaristoon on helppo kadota tai ehkä se on vain yksinkertaisesti ihanimpia paikkoja maapallolla.) Näin K kuvailee eurooppalaistunutta Miuta: Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet. Jokin tavattoman tärkeä seikka - sama joka veti Sumirea puoleensa kuin pyörremyrsky, joka ravisutti sydäntäni seistessäni lautan kannella - oli kadonnut Miusta iäksi. Jäljelle ei ollut jäänyt elämä vaan sen poissaolo. Ei mitään elävästä olennosta, vain hiljainen muisto.

Sputnik-rakastettuni ei ole täydellinen kirja. Se on kaukana siitä. Rakenteeltaan se on vähintään epätasainen ja rosoinen. Siinä on kaksi päällekkäistä rakkaustarinaa, ja kolmannestakin vähän tunnelmia. Siinä liikutaan Tokiossa ja Kreikassa, rakastetaan kirjoja ja kirjoitetaan intohimoisesti, kunnellaan musiikkia, rakastutaan vääriin ihmisiin ja ollaan vähän opettajana ja rakastajanakin. Siinä on maagista realismia ja yritystä ymmärtää käsittämätöntä. Välillä heitetään suuria ajatuksia, välillä kuvaillaan piinallisen tarkasti naisten asuja. Ja silti - silti, sen rosoihin on mukava sovitella itseään, hämmästellä identiteetin rakentumista ja katoamista, tai jopa identiteetin jakautumista. Ehkäpä ymmärtää taas jotain rakastamisen vaikeudesta ja jostain omastakin kadonneesta rakkaudestaan.

Kirja sisälsi myös yllättäen sellaisen määritelmän opettajuudesta, joka kolahti minulle enemmän kuin mikään muu määritelmä ikinä: Seisoin luokkani edessä opettaen sille kielen, elämän ja maailman perusasioita, ja huomasin samalla opettelevani itse näitä perusasioita uudelleen näiden lasten mielen kautta. Oikein tehtynä tämä oli elähdyttävä kokemus. Suorastaan syvällinen. (S. 71.)

Sputnik-rakastettuni on samalla tavalla kuulas ja haikea kuin Murakamin Norwegian Wood. Kirjojen teemat ovat pitkälti samat: identiteetin etsintä, sielun mureneminen, nuori rakkaus, haparoivat ihmissuhteet. Siinä missä Norwegian Wood oli rakenteeltaan hallitumpi ja selkeämpi, Sputnik-rakastettuni viehätti rosoisuudellaan, enkä osaa panna kirjoja paremmuusjärjestykseen. Ehkä minun ei tarvitsekaan - kunhan vaan annan kirjojen henkilöiden elää.

Kirjablogeissa Murakamin kirjoja rakastetaan ja luetaan paljon. Eikä suotta. Ainakin Lumiomena,  Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more,  P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto ovat arvioineet tämän kirjan. Mielipiteet vaihtelevat hyvästä loistavaan. Jos joku haluaa kruunata kesänsä vielä yhdellä hyvällä lukuelämyksellä, niin Sputnik-rakastettuni on varmasti sellainen.

Ursula Poznanski: Vii5i

Ursula Poznanski: Vii5i, 2013
Alkuteos: Fünf, 2012
Suomentaja: Anne Mäkelä
Kustantaja: Atena
Sivuja: 426
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Tässä se nyt on: paras lukemani dekkari tänä vuonna. Ursula Poznanskin Vii5i koukutti minut täysin,  oli hyytävän jännittävä alusta loppuun ja yllätti täydellisesti. Napakymppi!

Laitumelta Salzburgin lähistöltä löytyy naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Koordinanttien kohdalta löytyy muovirasiaan pakattu miehen käsi. Metsästys voi alkaa.

Idea geokätköilyn käyttämisestä jännityskirjan pohjana on loistava. Ursula Poznanski on luonut selkäpiitä karmivan palapelin, jossa poliisi jahtaa Omistajaa (kätköjen tekijää) ja yrittää ratkaista seuraavan uhrin henkilöllisyyden ennen kuin on liian myöhäistä. Peli on hurjaa, se on psykologista voimien mittelöä ja taistelua aikaa vastaan. Ja koko ajan murhaaja on askeleen edellä.

Kirjan päähenkilö on Salzburgn rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary. Hän on aika tyypillinen nykyaikaisen rikoskirjallisuuden etsivähahmo: eronnut nainen ja äiti sekä työlleen hyvin omistautunut. Hän tuntee myös traumaattista syyllisyyttä läheisen ihmisen kuolemasta. Kasparyn yksityiselämän kiemurat eivät sinänsä yllätä muuten, kuin että hänellä tuntuu olevan hyvät välit lapsuudenperheeseensä. Kuten arvata saattaa, Kaspary panee itsensä peliin liiankin kokonaisvaltaisesti ja on tietysti itsekin hengenvaarassa lähes koko ajan.

Kasparysta ei voi olla pitämättä, vaikka hän onkin kulmikas persoona. Hän saa lukijan ilman muuta puolelleen taistelemaan pahaa vastaan. Ja hänen työparinsa, sympaattinen Florin! Florin on rehti ja reilu työkaveri, ja Kasparylla ja Florinilla on aivan erityinen yhteys ja ystävyys. Mitähän siitä voisikaan kehittyä?

Geokätköilyn periaatteet tulevat hyvin tutuiksi kirjaa lukiessa. Ne selviävät lukijalle samaa tahtia, kuin poliisikin ottaa harrastuksesta selvää. Murhaaja käyttää kätköilysanastoa ja johdattaa karmaisevilla vihjeillään poliisia kätköltä toiselle. Kirjailija on itse harrastanut geokätköilyä, ja loppusanoista päätellen kirja on innostanut myös suomentajan kokeilemaan harrastusta. Jokainen kirjassa käytetty koordinantti ohjaa maastoon. Paikat löytyvät kartalta ja niitä voi käydä kurkkailemassa lukiessaan. (Tähän en pystynyt lukiessa. Olin jo aivan liikaa kierroksilla pelkästä lukemisesta. Näköhavainto tapahtumapaikasta olisi varman saanut minut pyörtymään jännityksestä.)

Täytyy myöntää, että itsekin kiinnostuin geokätköilystä. Haluaisin ehdottomasti käydä edes jonkin kätkön etsimässä lasten kanssa. Mutta en kykene siihen vielä. Kirjan aarteet olivat sen verran puistattavia, että aivan heti en uskaltaudu muovirasioita availemaan.

Nyt olisi mukava kuulla jonkun kätköilyä harrastavan arvio kirjasta. Tuntuiko kirja uskottavalta? Maallikolle tämä kolahti lujaa. Vihdoinkin löytyi myös varteenotettava kilpailija pohjoismaiselle dekkarikijallisuudelle, ja toivonkin, että kirjalle tulisi jatkoa. Ranskalainen Fred Vargas on toinen keskieurooppalainen suosikkini, ja Poznanski nousi korkealle heti tällä esikoisdekkarillaan. Haluan myös kiittää suomentaja Anne Mäkelää hyvästä työstä. Lukeminen oli helppoa,  ja tuntui, että suomentajan ja kirjailijan innostus välittyi tekstistä. (Älkää kysykö, miten minulle tällainen olo tuli, mutta teksti vaan lensi silmieni edessä.)

Dekkarin ovat lukeneet ainakin Mari A, joka ei ollut kirjasta kovin innostunut, Annami, joka piti kirjaa yhtä jännittävänä kuin minäkin, ja Annika K., joka tuntuu pitäneen kirjasta yhtä paljon kuin minäkin.

TFTC, Ursula Poznanski!

Lukumaraton paketissa

Elämäni ensimmäinen lukumaraton on nyt paketissa. Sain kuin sainkin luettua tavoitteeni, 400-500 sivua, tarkasti laskettuna 445 sivua.  Mutta ennen kaikkea lukemisessani säilyi ilo koko urakan ajan. Nyt olen myös saanut blogattua lukemani teokset: Leena Krohnin Hotel Sapiensin, Jussi Siirilän Sekaisin Kreikasta ja John Galsworthyn Omenapuun. Kaikki kirjat olivat hyviä valintoja lukumaratonkirjoiksi. Hotel Sapiens suorastaan räjäytti tajunnan, Sekaisin Kreikasta oli kevyt välipala ja Omenapuu ihana, vanhanajan rakkaustarina.

Maratonin jälkeen olen lukenut vielä kitalaenpuhdistusnovellistini Nawal El Saadawin novellikokoelman loppuun, joten bloggaan senkin lähipäivinä. Eeva Tikan novellikokoelma Pythonin yö on vielä kesken, mutta odottaa tuossa houkuttelevana lukijaa.

Maratonin aikana oli hauska käydä kannustamassa muita maratoonareita ja kerätä luettavien, mielenkiintoisten kirjojen listaa. Haluan ehdottomasti olla tällaisissa tempauksissa mukana jatkossakin - jos ei muuten niin ainakin kotikatsomossa kannustamassa.

Hys, äiti lukee nyt! -blogissa on yhteenveto koko Blogistanian kimppalukumaraton II:sta. Toisella kierroksella oli mukana 38 blogia ja yhteensä luettuja sivuja kertyi 30 935, joten ensimmäisen yhteismaratonin sivumärä ylittyi. II maratonin kirjalista on huikea: 168 kokonaisteosta ja novelleja päälle. (Nämä kaikki on listattu Hys, äiti lukee nyt! -blogissa.) Myös yksittäisten maratoonareitten lukemat sivumäärät olivat ällistyttäviä: monella ylittyi tuhannen sivun raja.

Oli ilo olla mukana tällaisessa Blogistanian yhteistempauksessa! Blogini päivittäinen kävijämääräennätys meni rikki maratonpäivänä ja kommentteja ja kannustusta tuli paljon - suurkiitos niistä!

John Galsworthy: Omenapuu

John Galsworthy: Omenapuu, 9. painos, 1970
Alkuteos: The Apple Tree, 1916
Suomentaja: ?
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 112
Mistä sain kirjan: ostin kirjaston poistomyynnistä


John Galsworthyn Omenapuu tarttui mukaani kirjaston poistomyyntikärrystä eurolla. Lukumaratonin kirjapinoa laatiessani muistin, että kirja olisi pinooni sopivan ohut ja mukavasti  erilainen kirja - rakkauskertomus, kuten takakansi lupaa.

John Galsworthy (1867-1933) oli englantilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1932. Hänen pääteoksensa on moniosainen Forsytein taru, jota en ole lukenut. Siinä Galsworthy kritisoi englantilaisen yläluokan elämäntapoja ja -asenteita. Tarun pohjalta vuonna 2002 tehtyä tv-sarjaa muistaakseni jonkin verran seurasin, kun sitä esitettiin Suomessa. Nyt kyllä syttyi polte kirjan lukemiseen, niin vangitsevaa oli tämän pienoisromaanin kerronta.

Omenpuu on ilmestynyt englanniksi vuonna 1916 ja suomennettu ilmeisesti vuonna 1926. (Suomentajaa ei tässä Kirjallisuutta kouluille -sarjassa ilmestyneen painoksen etulehdellä kerrottu, eikä Googlekaan tuonut valaistausta.) Joka tapauksessa kieli on hyvin kaunista ja vanhaa, oikein henkevää kaunokirjallista luettavaa. Luin tämän kirjan lukumaratonini loppuhuipentumana noin kello 02-04 yöllä ja nautin kokemuksesta valtavasti.

Tarina alkaa, kun englantilaiseen yläluokkaan kuuluva Ashurstin pariskunta lähtee englantilaiselle maaseudulle retkelle hopeahääpäivänään. Frank Ashurst jättää vaimonsa maalaamaan maisemaa ja kuljeskelee ympäriinsä, kunnes huomaa maiseman tutuksi. Muistot palautuvat hänen mieleensä. Hän on nuorena opiskelijana kokenut samoissa maisemissa ensirakkauden talontyttöön. Ja millainen onkaan tuon rakkauden tarina! Lukijan sydän on pakahtua nuorten rakastavaisten salaisissa kohtaamisissa. Mutta kuinka se vielä pakahtuukaan tarinan edetessä!

Nuori Ashurst ja 17-vuotias Megan on kuvattu herkästi ja aidosti. Rakkaus on viatonta ja kaunista - kuten nämä nuoretkin ovat. Englantilainen maaseutu on puhkeamassa kesäiseen kukoistukseensa ja ilma on sakeanaan huumaavia tuoksuja. Eipä ihme, että puhtaat sielut löytävät toisensa. Onko romanttisempaa kohtaamispaikkaa kuin puutarha omenapuiden kukkiessa: Tummissa, liikkumatomissa puissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä vironnut elämään hiipivässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen tunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella. -- Samassa Ashurst näki hänet aivan lähellään - näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä puusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista.

Enpä muista milloin olisin viimeksi lukenut "umpuista"! Kylläpä teki hyvää! Tunteiden ja luonnon kuvaus on tässä kirjassa vanhanaikaisen sopusointuista ja kaunista. Koko luonto heijastelee íhmisen sisäisiä tuntoja: Hän kuuli käen kukkuvan  ja mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. - Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan.

Kirja osoittautui pieneksi, koskettavaksi helmeksi. Sielukas kirja, jota voi suositella aivan kaikille!