torstai 19. tammikuuta 2017

Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä

Seton Ernest Thompson: Villejä eläimiä, 3. painos 1961
Alkuteos: Wild animals I have known, 1898
Kuvittaja: tekijä itse
Suomentaja: Pentti Eskola
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: oma divariostos


Ernest Thompson Seton on kirjailija, jonka vaikutus vanhempien miessukupolvien lukutaitoon on ilmeisesti jonkinmoinen. Kun katsoo Villejä eläimiä -teoksen kantta, voi kuvitella, että kirja on houkutellut poikia lukemaan aikana, jolloin varsinaisia nuortenkirjoja ei vielä paljon ilmestynyt ja luonnossa liikuttiin enemmän kuin nykyään. Setonin kuuluisin teos on nimeltään Kaksi partiopoikaa (Two little Savages, 1903), josta olen kuullut, mutta jota en ole koskaan lukenut. Moni poika kuitenkin varmaan on.

Villejä eläimiä sattui silmiini Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä. Ystäväni alkoi kehua kirjaa ja kertoi, että hän on lukenut sen omille pojilleen, joiden kanssa he yhdessä itkivät erään ketun tarinaa. Päätin ostaa kirjan luettavaksi omalle, 8-vuotiaalle pojalleni, ja niinhän siinä kävi, että hyvin upposi kirja myös kännykkäajan lapseen.

Kirjassa on kahdeksan eläintarinaa, jotka on kerrottu perinteiseen tarinankerronnan tyyliin. Kirjoitusajan henki, 1800-luvun loppu, välittyy niistä selvästi: Villiä luontoa toisaalta ihaillaan, mutta se nähdään myös vihollisena. Sudet ja ketut haittaavat ihmisten elinkeinoa, ja erämaa on vaarallinen paikka. Villin elämän lait ovat ankarat, ja jos eläin selviytyykin luonnon omassa eloonjäämistaistelussa hyvin, on sillä vielä ihmiset vastassaan. Ihmisten toiminta näyttäytyykin kirjassa hyvin julmana.

Kun luin kirjaa ääneen iltaisin, kuuntelijani ei olisi sallinut lopettaa lukemista. Vähitellen hän kuitenkin rupesi jännittämään tarinoita ja ennusti uuden tarinan alkaessa, että eihän tässä hyvin käy.
Tästä kirjan tekijän alkusanat varoittavatkin lukijaa: Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti. (s. 6.)

Tarinoiden päähenkilöinä ovat poikkeuksellisen kiehtovat lajiensa edustajat, eräänlaiset legendat: Lobo on erityisen ovela ja vaarallinen susi; Hopeatäplä on varisten kunnioitettava johtajahahmo; Risakorva on nuori ja neuvokas jänis; Juoksija on musta villihevonen, joka valitsee mieluummin kuoleman kuin vankeuden... Koska kertoja kunnioittaa kuvauskohteitaan, niin tekee lukijakin. Eläimistä tulee persoonallisuuksia, joiden puolesta täytyy pidättää hengitystään. Jännitystä todellakin riittää. Samalla karttuu myös lajituntemus ja kunnioitus luontoa kohtaan.

Äitinä tietenkin kiinnitin huomiota siihen, että emojen huolenpidossa on jotain hyvin inhimillistä:     Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas ja samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti.
  Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään. (S. 58.)

Kokonaisuutena Villejä eläimiä kosketti siis sekä äitiä että poikaa. Kun sitten lähdin pihalle kuvaamaan kirjan kantta, näin takapihallamme jäniksen jäljet. Risakorvan terveiset - epäilemättä.



Kirja sopii erinomaisesti #pojatkinlukee-kampanjaan. Kuittasin kirjalla HelMetin vuoden 2016 haastekohdan 1. Ruuasta kertova kirja, sillä eläinten ravintoakin kuvailtiin kirjassa paljon. Tämän vuoden HelMet-haasteessa kirja sopisi kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa ja 41. Kirjan kannessa on eläin.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 178
Mistä sain kirjan: joulupukki toi



Andor on matkalla Berliiniin tapaamaan konsulttia, joka on käynyt läpi puolueen viestintästrategian. On vuosi 1998, eikä Gornje Obrinjen joukkomurha Kosovossa ole vielä tapahtunut - albaanit nukkuvat vielä vuoteissaan, kauempana Jugoslavian armeija ja serbien poliisivoimat valmistautuvat hyökkäykseen. Miehet keittävät kahvia kenttäkeittimillä, käärivät sätkiä ja haukottelevat. Mikään ei ole peruuttamatonta. Sekä Budapestissa että Pristinassa aurinko nousee kirkkaalle taivaalle. (S.101.)

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet oli vuoden 2016 Finlandia-palkintoehdokkaita. Luin kirjasta muutamia kehuvia blogiarvioita, joiden perusteella ymmärsin pyytää kirjaa joululahjaksi. Ja mikä lahja se onkaan! Suomalaiset, eurooppalaiset - tämä on kirja meistä.

Sanottakoon heti kärkeen, että Puikkonen on rajaton kirjailija. Hänen tekstinä ei suostu aikaan eikä paikkaan, vaan yhdistelee Euroopan lähihistorian tapahtumat ja yksityisten ihmisten tarinat vaivatta häikäiseväksi kudelmaksi. Puikkonen johdattelee uneen, jossa kaikki on yhtä. Puolalaisen telakan lakkoilijat, nuori ruotsalainen liftari, Saksaan loikannut tsekkiläinen rekkakuski, Somaliasta pakeneva tyttö, joka päätyy Ruotsiin, Itä-Berliiniin jäänyt äiti, poika, jonka sisällä on valkoinen kivi... Vaeltavat ihmisjoukot. Tätä kaikkea on Eurooppa nyt ja eilen ja huomenna.

Euroopplaiset unet on episodiromaani, joka ravistelee lukijan eteen Euroopan lähihistorian toivon päiviä, mutta myös häpeän hetkiä. Puolasta 1980-luvun alussa alkanut liikehdintä johti Neuvostoliiton hajoamiseen ja Itä-Euroopan vapautumiseen. Berliinin muurin murtumiseen huipentuva vapauden aalto aiheutti myös tragedian, Jugoslavian sodat, joista ei ole kuin parikymmentä vuotta. Samalla tavalla ihmisten elämät huipentuvat ja haalistuvat, alemmuudentunteet, häpeä ja kipu seuraavat jokaista. Niitä ei pääse pakoon. Jossakin ne purkautuvat väkivaltaisina tekoina, kun viha etsii väylänsä. Mutta niin etsii myös välittäminen ja rakkaus.

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa jokaisen henkilön elämä tulee näin omaksi kuin Puikkosen kirjassa. Lukiessa koin vahvan oivalluksen siitä, että ihminen ei ole yksin vaan kuuluu perheeseensä, kotimaahansa, Eurooppaan ja koko maailmaan. Onko olemassa sattumia tai onko olemassa valintoja, jotka eivät tässä maailmassa koskisi myös minua? Onko olemassa tragedioita jotka eivät eläisi myös minussa? Jokainen tarina on oma tarinani: Nämä olivat matkalla johonkin, niillä oli verta ja nälkä ja jano ja suuremman elämän kaipuu (s. 27).

Euroopplaiset unet on sivumäärältään ohut. Henkilöt piipahtavat sen sivuilla näennäisen nopeasti, eikä kirjassa ole päähenkilöä. Tai onhan siinä päähenkilö: hetki, joka muuttuu virheeksi ja joka olisi voinut mennä toisin tai hetki, joka muuttuu onneksi. Ihmisten elämät ja hetket risteävät, ketjuuntuvat, häiritsevät ja koskettavat.

Suomalaisista kirjaillijoista osaan nimetä vain Leena Krohnin, joka sitoo ihmisten verkostot yhtälailla yhteisiksi ja elämän kummalliset tapahtumat yhtä todellisiksi kuin Puikkonen. Krohnin teokset Hotel Sapiens ja Erehdys säkenöivät samaa oivallusta kuin Puikkosen Euroopplaiset unet, kuten Krohnin Erehdyksestä voi lukea: Toisistaan riippumattomien tapahtumaketjujen yhteisvaikutus aiheuttaa katastrofeja, mutta samanlaisia syyverkkoja on myös niiden tapahtumien taustalla, joita kutsutaan ihmeiksi (s. 12).

Puikkosen teos on niin humanistinen, että sen äärellä huimaa. Mitä kaikkea ihmisen elämässä voi tapahtua hänestä itsestään riippumatta? Mitä kaikkea ihmiset voivat valita yksin tai yhdessä? Eurooppalaiset unet sykkii ihmissydämen tahtiin ja se sykkii lujaa. 




Kirjan luettuaan Omppu joutui pyyhkimään silmiään, kuten minäkin vielä tätäkin kirjoittaessani, kun ajattelen kirjan henkilöitä. Kaisa kuuli Euroopan rauhattoman sävelmän ja hänen blogissaan on myös lisää linkkejä blogeihin, joissa Eurooppalaiset unet on luettu. Kaisa V. Kirja hyllyssä -blogissa kiittelee kirjalijaa ajatustyöstä, johon hän jättää lukijalle mahdollisuuden.

Kirja istuu HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", eurooppalaisesta ihmisestä.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorela: Lumi, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Terhi Ekebom
Sivuja: 234
Mistä sain kirjan: oma ostos



Seita Vuorelan Lumi edustaa kunniakkaasti kotimaista nuortenkirjallisuuden perinnettä, jossa ajankohtaisiin aiheisiin tartutaan suoraan ja kiertelemättä. Asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat, ja nuorten elämä on sellaista kuin se täällä pohjolan perukoilla on. Vuorela kuitenkin myös uudistaa tätä realistisen kerronnan perinnettä tuomalla siihen maagista realismia ja nyt myös sadun maailmaa.

Lumi jäi tekijältään kesken, mutta ystävä Vilja Tuulia Huotarinen saatteli kirjan maailmalle ja hienoin tuloksin. Teos tekee kunniaa liian varhain kuolleelle kirjailijalle, jonka tuotanto jää elämään.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Siamakista, joka on paennut perheensä kanssa Iranista Suomeen. Siamak on asunut täällä 6-vuotiaasta lähtien ja pitää itseään suomalaisena. Hän on sopeutunut lumeen ja erityisesti jäähän, jolla hän liikkuu vaivattomasti. Hän on lupaava nuori jääkiekkoilija. Hän haluaisi myös unohtaa kaiken vanhan. Persialainen kulttuuri, hänen juurensa, painavat kahleina kaikessa. Iranissa ei ole mitään hyvää. Varsinkin, kun suomalaiset kaverit niputtavat hänet milloin terroristiksi milloin muslimiksi ja milloin miksikin. Leikkiähän se on, mutta silti se ruokkii Siamakin vihaa.

Toinen kirjan päähenkilö on Atisha, Siamakin lapsuudenystävä, joka joutuu pakenemaan nyky-Iranista, jossa hänen bloginsa on poliittisesti uhkaava. Atisha tulee asumaan Siamakin perheeseen, hän tunkeutuu jopa jäälle, ja yhtäkkiä Siamak joutuukin kasvotusten juuriensa kanssa ja muistot alkavat palata. Se tekee kipeää.

Atishan hahmo on salaperäinen ja kiehtova. Hän tuo mukanaan sadun ja tarinat menneisyydestä. Siamakin ja Atishan tarina alkaa sekoittua H. C. Andersenin satuun Lumikuningatar, jossa lapsuudenystävät, Kai ja Gerda ovat samanlaisessa tilanteessa kuin Siamak ja Atisha. Kai katoaa lumikuningatten vaunuissa pohjoiseen, jossa hänen sydämensä kylmettyy. Häntä uhkaa myös lumikuningattaren viimeinen suudelma, joka tarkoittaa kuolemaa. Gerda lähtee etsimään häntä, ja pelottavan matkan jälkeen saakin hänet pelastettua.

Miten käy Siamakin ja Atishan? Tosielämässä kaikki ei ehkä kuitenkaan pääty niin onnellisesti kuin saduissa päättyy. Kirjan tapahtumat alkavat suistua hallitsemattomiksi eräissä kotibileissä. (Tämä on juuri sitä suomalaisen nuoruuden ydinaluetta, jonka kuvaukset herättävät tällaisessa keski-ikäisessä ihmisessä sekä surua että häpeää.) Juoni käy jännittäväksi ja siihen tulee on the road -meininkiä.

Kirja on teemoiltaan puhutteleva. Kahden kulttuurin kohtaaminen on kuvattu oivaltavasti ja riipaisevasti. Siamakin tunteet ovat aidon tuntuisia ja nuorten ajatusmaailmaan on helppo eläytyä. Iranin lähihistoria valottuu hienosti ja sekoittuu taianomaisesti suomalaiseen kylmyyteen. Nuorelle tämä kirja on aarre. Se ei ole liian helppo eikä siirappinen, vaan vaatii lukijalta pientä ponnistelua, joka palkitaan hienona lukuelämyksenä. Kirjan kielikin on kaunista. Toivoisin, että nuoret innostuisivat kirjan luettuaan lukemaan myös H. C. Andersenin satuja, ainakin Lumikuningattaren - satua ei ole koskaan elämässä liikaa.

Jos saisin jakaa palkinnon vuoden 2016 kauneimmalle kirjankannelle, se olisi tässä. Terhi Ekebom on vanginnut kanteen sekä pohjoisen että etelän, lämmön ja lumen. Siitä voi hahmottaa Kaspianmeren rannat, joilta joutsenet palaavat kesäksi pohjoiseen. Oivaltavasti joutsenet kertovat, että maailmamme eivät ehkä olekaan niin kaukana toisistaan kuin yleensä ajatellaan - ehkä kaikki tällä maapallolla onkin yhteistä.



Lumi on luettu useassa kirjablogissa ja se on kerännyt paljon myönteistä huomiota. Teos oli ehdokkaana Finlandia junior -palkinnon saajaksi vuonna 2016 ja se saikin Lukija-Finlandian. Linkitän tässä Oksan hyllyltä -kirjablogiin, jossa on puolestaan linkkejä muihin blogeihin.

Kirja oli lukupiirikirjana, ja suurin osa piti kirjasta kovin, varsinkin eräs meistä, jonka lapsuuden lempisatu on juurikin Lumikuningatar. Realismin ja sadun yhdistäminen koettiin myös ongelmallisena, koska yhtymäkohtien miettiminen voi olla lukijalle vaikeaa, jos satu ei ole tuttu.

Luin kirjan viime vuoden puolella, jolloin se täytti HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos. Tänä vuonna se sopisi myös moneen HelMetin haastekohtaan.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus

Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus, 1982
Alkuteos: A Study in Scarlet, 1887
Suomentaja: Outi Pickering
Kustantaja: Lehtikirjakauppa
Kansi: Jaana Aarikka
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Miten Sherlock Holmesista ja tohtori Watsonista tuli "kämppikset"? Se selviää Arthur Conan Doylen kirjoittamasta seikkailusta nimeltä Punaisten kirjainten arvoitus. Lieneekö tämä ihan ensimmäinen Holmes-tarina, sitä en saanut selville, mutta tässä nämä legendaariset miehet kuitenkin tapaavat ensimmäisen kerran.

Punaisten kirjainten arvoitus ei ole ihan sujuvinta Holmes-seikkailua sikäli, että sen rakenne on omituinen. Ensin kerrotaan, kuinka sattumien oikusta Intiasta palannut tohtori Watson asettuu jakamaan asunnon friikiltä tuntuvan herra Holmesin kanssa. Tyyppi tekee kummallisia kemiallisia kokeita ja osoittautuu tavoiltaan ja yleistiedoiltaan melko sivistymättömäksi, mutta älyltään järisyttävän ylivoimaiseksi rikosten ratkaisijaksi.

Eräästä rakennuksesta löytyy kuollut mies ja pian myös eräästä hotellihuoneesta löytyy kuollut mies. Holmes näkee heti tapausten välillä yhteyden ja marssittaa syyllisenkin poliisien käsiin. Rikos selviää oikeastaan ennen kuin lukija on ehtinyt tajuta, mitä tapahtui.

Sitten seuraakin yllättävä juonikehitelmä, jossa kerrotaan rikoksen taustoista. Siirrytään villiinlänteen, pohjoisamerikkalaiseen autiomaahan Utahiin, jossa pieni tyttö ja yksinäinen matkamies tekevät kuolemaa. Paikalle osuu aavikolla vaeltava joukko mormoneja, jotka etsivät luvattua maata ja perustavatkin sittemmin Salt Lake Cityn. Tämä joukko pelastaa tytön ja miehen, mutta he joutuvat maksamaan pelastumisestaan vielä kovan hinnan.

Kun toivuin siitä tyylihyppäyksestä, jolla brittiläinen salapoliisitarina vaihdettiin villinlännen seikkailuksi, luin kirjan vallan mieluusti loppuun. Olihan kirja jotain täysin muuta kuin olin odotanut, ja taas tuli opittua muutama uusi asiakin.

Suomennos ei tuntunut mitenkään häikäisevän hyvältä, mutta varsin pätevältä kuitenkin. Sellaiset sanat kuin palttoo ja kätönen luovat mukavasti ajan henkeä. Käsiini osunut isotekstinen painos oli myös varsin nopeasti ahmaistu.

Holmesin ylimielisyys ja vaikea persoonallisuus tulevat tutuiksi jo tässä ensimmäisessä seikkailussa. Jos kuitenkin vertaan tarinaa Baskervillen koiraan tai aikaisemmin kuuntelemiini Holmes-tarinoihin, niin Punaisten kirjainten arvoitus jää rakenteeltaan kömpelöksi ja erikoiseksi tapaukseksi. Kirjailijan kertojantaidot ilmeisesti kohentuivat vuosien myötä ja loppu on historiaa: tarinoista tuli kuolemattomia ja Holmesista kehittyi kaikkien salapoliisitarinoiden isä, joka elää edelleen elokuvina ja tv-sarjoina, joille ei loppua näy.



Kirja oli lukupiirikirjana ja keräsi varsin myönteisiä kommentteja. Yllättävän monelle tämä oli ensimmäinen Holmes-tarina, jonka he olivat ikinä lukeneet ja toisille tämä oli suurin piirtein ainut Holmes-tarina, jota he eivät vielä olleet lukeneet. Paljastuipa nimittäin sekin, että pari lukupiiriläistä oli teini-iässä ahminut Holmes-tarinoita läjäpäin. Ei hullumpaa luettavaa missään iässä.

Punaisten kirjainten arvoitus on luettu myös Pienessä kirjastossa.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja, 2. painos 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 32
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapselle lahjaksi


Tatu ja Patu etsivinä -kirjan äärellä totean taas kerran, kuinka laadukasta on kotimainen kuvakirjatarjonta. Sen ykkösniminä keikkuvat vuodesta toiseen Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä tietysti legendaarinen Mauri Kunnas. Heidän ansiostaan lapsen joulupakettiin voi vuosittain kääriä takuuvarman lukuilon - eikä ole aivan vähäarvoista se työ, jota nämä kirjailijat tekevät suomalaisen lukutaidon eteen.

Uusimmassa Tatussa ja Patussa päästään ratkomaan rikosta, ja voitte vain kuvitella, kuinka suurta herkkua tällainen lastenkirja on rikoskirjallisuuteen hurahtaneelle vanhemmalle. Luin kirjaa etsien joka sivulta intertekstuaalisia yhteyksiä rikoskirjallisuusgenreen. Niitähän vilisi ihan riittämiin.

Outo etsiväkaksikko keittelee heti kirjan ensimmäisellä sivulla dekkaria kattilassa, eli kovaksikeitettyyn etsivätarinaanhan tässä päädytään. Tatu ja Patu vetävät trenssitakkiensa kaulukset pystyyn ja marssivat rikospaikalle. Tehtävä vaatii naamioitumista ja matkan varrelle osuu varjoja pimeydessä, synkkiä ajatuksia ja haastavaa aivotyötä. Kaikki on kuitenkin puettu niin hassujen sattumusten sarjaksi, ettei pelkoa tarvitse tuntea. Johtolankoina toimivat muun muassa potkumopon ääni, väriliidut ja pillimehu - ei siis mitään kovin kamalaa.

Kun syyllinen - puolittaja - saadaan kiinni, on hänen sanomansa niin vilpitön, että se uppoaa kuulijakuntaan kuin veitsi voihin. Tai no, ihan kaikkea komivuotias kuuntelija ei vielä ehkä ymmärtänyt. Sen sijaan 9-vuotias poika, joka luki kirjan itsekseen, muistuttelee vähän väliä, kuinka roskien määrä pitäisi puolittaa. Ei mennyt siis ollenkaan hukkaan kirjan kasvatuksellinen oppikaan.

Kirjan kuvat ovat Tatujen ja Patujen tuttuun tyyliin täynnä pieniä yksityiskohtia, värejä ja vauhtia. Nyt muutama aukeama oli väritetty sinisen ja harmain sävyin ja jännitys väreilee ilmassa.


Joka kerta, kun näitä lastenkirjoja lukee ääneen, löytää kuvista jotain uutta ihmeteltävää, jota ei ole vielä niillä aiemmilla kymmenillä lukukerroilla huomannut. Kuvituksen yksityiskohdat puolestaan ovat tarkkaa ajankuvaa. Katsokaapa vaikka näitä syntymäpäivätarjoiluja - mokkapaloja, jäätelöä, pikkupitsoja ja irtokarkkeja.



Tatu ja Patu etsivinä on tekstinä hauskaa ja nokkelaa. Tekijät käyttävät aikuisen riemuksi myös parodiaa hyväkseen ilman että kirjasta tulee liian vaikea pienellekään lukijalle. Isommalle lapselle tämän tason parodia toimii myös: Tapaus puolittaja oli loppuun käsitelty. Laskevan auringon hehku maalasi taivaan punaiseksi. Aistin viilenevässä illassa vienon jasmiinin tuoksun, joka oli mitä ilmeisemmin lähtöisin jasmiineista. Tätä päivää en unohtaisi koskaan. (S. 31. )

Kiittelen Tatuissa ja Patuissa erityisesti sitä, että ne houkuttelevat poikia lukemaan. Voi olla, että aikuiselle lukijalle näissä on värejä, sarjakuvallisuutta, nokkeluutta ja yksityiskohtia liikaa, mutta jos vilkas poika jaksaa kuunnella tai lukea näitä uudestaan ja uudestaan, ne ovat aarteita. Voiko lastenkirjalta enempää toivoa!


Uusin Tatu ja Patu on luettu myös Lastenkirjapinossa.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weselius: Alma!, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 207
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Nyt kuulen äitini äänen: Elina! Jos oikein tuhmasti tein, niin perään tuli vielä toinen nimikin. Tiedättehän äänensävyn, jolla äidit toruvat tyttäriään, joiden käytös ei ole soveliasta? Sellainen ääni kajahtaa, kun katson Hanna Weseliuksen esikoiskirjan kantta: Alma!  Ilman muuta äidin pitäisi torua myös Almaa, Alma Mahleria, joka hyppi sängystä toiseen ja aiheutti vakavasti otettaville historian kirjoittajille ylimääräisiä harmaita hiuksia synnyttämällä  Alma problem -nimisen ilmiön. Hyi sinua Alma! Nyt teit tuhmasti!

Niin, nuo suurmiesten heikot lenkit, epävakaat vaimot, jotka saattavat sotkea elämäkerrallisen materiaalin, joita heidän miehistään jää jälkipolville. Osaavatko he käyttäytyä, ymmärtävätkö he aviomiestensä arvon? Missä ovat kadonneet kirjeet? Vaimot polttivat. Missä ovat autenttiset sävellykset tai käsikirjoitukset? Ei kai vaan löydy vaimon raapustelemia merkintöjä niistäkin. Pahimmassa tapaukseessa vaimot menevät ja elävät paljon kauemmin kuin miehensä, (Almakin 50 vuotta Gustav Mahlerin kuoleman jälkeen), jotta ehtivät sotkea kuolleitten miestensä elämät aivan täysin. Totuutta, kaunista neron elämänkaarta, on miltei mahdoton tavoittaa, jos vaimo pääsee sorkkimaan materiaalia.

Alma! voisi siis olla historiantutkijoiden moittiva huudahdus, mutta se ei ole, vaan se on nykynaisen moite Almalle, joka ei ottanut ohjia omiin käsiinsä, vaan asettui suurmiehen vaimoksi. Alma! on paheksuntaa naiselle, joka kehtaa luopua omasta urastaan miehensä uran tähden. Samalla äänensävyllä Suomessa voitaisiin moittia vaikkapa Fredrika Runebergia. Tosin Alma  Mahler on sentään jo 1900-luvun nainen, joten eikö hänen nyt viimeistään olisi pitänyt ruveta heräämään oman uransa rakentajaksi eikä etsiä elämäänsä taiteilijaa toisensa jälkeen sen sijaan, että olisi etsinyt taiteilijan itsestään, omasta sisimmästään. Weseliuksen kirjassa Almaa moititaan lehmäksi, joka märehtii tytyväisenä pellolla, eikä viitsi kääntää päätänsä tuulta päin. Alma, miksi sinä annat tämän tapahtua? kertoja kysyy (s. 56).

Miten Alman tarinaan liittyvät nigerialaiset koulutytöt, yli 200 kadonnutta tyttöä, joiden kohtalosta ei kukaan tiedä mitään? Miten kaikki liittyy suomalaiseen kuvataiteillija Ainoon tai lakimieheen, jolla on synnillinen suhde 16-vuotiaan Abdin kanssa tai veljeänsä elättävään tyttöön tai Välimeren ylittäviin pakolaisiin tai turkulaiseen tanssijattareen? Monellakin tasolla, joita kaikkia ei tosiaankaan tarvitse edes tietää. Mieleeni nousee sellaisia asioita kuin naisten arki, oma arkeni, naisten seksuaalisuus, naiset uhreina, naiset julkisena riistana ja naiset oman elämänsä rakentajina.

Sitten voinkin kääntää katseeni peiliin: Kuinka paljon omassa elämässäni on rakenteita, jotka ovat jonkun muun kuin itseni asettamia? Teenkö asioille mitään? Tuomitsenko itse naiseuden tietynlaiseksi? Moitinko Almaa, moitinko turkulaista eroottista tanssijaa? Entä kasvatanko tyttäriäni alistumaan naiselle sopivaan käytökseen? Miksi? Myönnän, että pelkään heidän puolestaan. Luoja varjele heitä joutumasta tilanteisiin, jossa he joutuisivat alistetuksi sukupuolensa takia, ehkä jopa väkivallan uhreiksi. Jos heitä ei nähdäkään yksilöinä vaan naisina. Kuten Välimeren ylittävät ihmiset nähdään massana, pakolaisina.

- - Minä haluaisin pelastaa sinut ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? Sukupolvien ajan kasaantuneen sivistyksen ja oppineisuuden erittämä harmaa aine, joka leviää kaikkialle ja yhdistää kaiken kaikkeen, tekee asioista niin suhteellisia ja niin monimutkaisia että joudumme siristelemään, ottamaan etäisyyttä itseemme ja koko hemmetin maapalloon. Meitä vaivaa ankara ikänäkö, Alma, enempää minä en nyt tässä osaa tästä sanoa. (S. 92.)

Alma! ravisteli, suututti ja naurattikin. Tätä kirjaa on suositeltava kaikille, ihan kaikille. Kirjan fragmentaarisuus, hajoavat hetket, paljastavat kuvat, naistenlehtien neuvot ja hienot zoomaukset suorastaan huimaavat. Minulle kirja toimi joka tasolla. Siinä oli historiaa, nykyaikaa, naisia ja heidän elämäänsä. Aino nousi arjen sankarikseni ja lakimiehestä kuoriutui hyväntekijä - he ovat naisia, jotka pitävät puoliaan ja pitävät myös toisten naisten puolta. Nuori tyttökin selviää, aivan varmasti. Kirja antaa kuin antaakin myös vastauksia niihin kysymyksiin, joita se herättää. Lukekaa, etsikää ne! Nyt käsken: Fredrika! Alma! Olga! Taina! Anna! Maija! Älkää kääntäkö selkäänne tuulelle!


Kirjablogeissa kirja on saanut paljon huomiota. Kannattaa lukea P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin arvio, jossa Alma! on myös koettu hyvin ravistelevasti. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei innostunut ja Paula tunsi etäisyyttä. Kirjatimpuri kyselee, kuten minäkin. Tuija, Maisku ja Arja kehuvat kirjaa, ja sehän voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Mielestäni aivan ansiosta.

HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 35. Kirjan nimeesä on erisnimi saa nyt arvoisensa täytteen. Alma! riittää. Kirja sopii myös Sivutiellä -blogin feministiseen lukuhaasteesen.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Luettua elämää 2016

Lukuvuosi 2016 oli blogissani hyvin kaksijakoinen. Muistan keväällä aloittaneeni innostuneena sekä  HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen että joulukirjojeni lukemisen ja molemmista tunsin suurta iloa. Vielä kesälläkin osallistuin innostuneesti sekä kirjabloggaajien dekkariviikkoon että naistenviikkoon ja klassikkohaasteeseen. Mutta sitten tapahtui jotain.

Alkoi syksy ja elämäni ehkä raskain jakso töissä. Aloitin myös pitkästä aikaa opiskelut. Nyt tavoitteenani on S2-opettajan aineopinnot. Syksy osoitti, miten paljon tarvitsen paitsi lukuharrastustani myös kirjoitusharrastustani pysyäkseni jotenkin järjissäni ja voidakseni hyvin. Ehkä jonkinlainen lupaus tälle vuodelle olisi siinä, että en luovu näistä harrastuksistani.

Yhteenveto vuoden 2016 Luetusta elämästä on tietysti taas paikallaan ja sen voin hyvin mielin tehdä, vaikka kuuden kirjan blogijono hengittää niskaan.

Lukumäärät


Bloggasin vain 49 vuonna 2016 luettua kirjaa. (Niiden lisäksi luin viisi kirjaa, jotka jäivät blogijonoon ja luin myös kuopukselle paljon kuvakirjoja, joita en aio blogata.) Blogivuosiin 2013, 2014 sekä 2015 verrattuna luin siis paljon vähemmän.

Muitakin eroja lukemisessani oli aikaisempiin blogivuosiin verrattuna, ja seuraavista luvuista olen oikeasti hämmästynyt ja vähän kauhuissanikin.

Ensinnäkin lukemistani kirjoista ulkomaisia oli 28, kun taas kotimaisia oli vain 21. Pidän itseäni ennen kaikkea kotimaisen kirjallisuuden lukijana, joten en ollut uskoa näitä lukuja.

Toinen hämmästelyn aihe on se, että luin vain 16 naisten kirjoittamaa kirjaa, kun taas miesten kirjoittamia kirjoja oli peräti 34! Voi taivas. Pidän itseäni feministinä,ja tässä sitä kuitenkin ollaan tukemassa patriarkaalista maailmanjärjestystä. Luen kuin sivistymätön mies. (Tässä viittaan nyt Maria Petterssonin kolumniin Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt (HS 20.11.2016)).

Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Näyttää siltä, että luen entistä vähemmän ja sekin vähä edustaa vankasti valtavirtaa. Kun mietin syitä tällaiseen kehitykseen, erääksi tekijäksi paljastuu HelMetin lukuhaaste, johon olen lukenut lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Toisena mieskirjallisuuden lisääjänä ovat olleet lukupiirit, joissa on jostain syytä luettu tänä vuonna lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Myös oma lukupiiriehdotukseni oli miehen kirjoittama klassikko, Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz.

Tähän kehitykseen tuli nyt kuitenkin loppu. Kun suunnittelin tämän vuoden HelmMetin lukuhaasteeseen kirjoja, yritin täyttää mahdollisimman monta haastekohtaa oman kirjahyllyni lukemattomilla kirjoilla ja ennen kaikkea naisten kirjoittamilla kirjoilla. Hyppäsin mukaan myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, johon aion lukea mahdollisimman monta naiskirjoialijan teosta. Joulupukkikin auttoi asiaa tuomalla neljä koitmaista uutuuskirjaa, jotka kaikki ovat naisten kirjoittamia.


Luetut kirjallisuuden lajit


Suurin osa lukemistani kirjoista oli romaaneja. Luin kuitenkin myös yhden näytelmän, neljä novellikokoelmaa ja neljä runoteosta, joista yksi sisälsi oikeastaan neljä runoteosta. Lisäksi bloggasin neljästä lanu-kirjasta ja luin pitkästä aikaa paljon rikoskirjoja, peräti 8 kappaletta. Yksi tietokirjakin tuli luettua kannesta kanteen.

Suurin osa kirjoista oli hirmuisen hyviä. Jos tähtiä jakelisin, ne ansaitsisivat tähtiä vähintään kolme, suurin osa varmastikin neljä ja aika moni jopa viisi tähteä. Suurin pettymys oli John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, joka onnistui olemaan kerronnaltaan niin alleviivaava, että antaisin sille vain yhden tähden. Yleensä jättäisin mokomat kirjat kesken, mutta nyt luetin kirjaa kokonaisella 8. luokalla, joten se oli pakko lukea loppuun.

Toistuvat teemat


Huomasin lukevani taas kerran kaikista innokkaimmin historiallisia kirjoja. Kuinka ollakaan Saksa oli tämän vuoden ykkösmaa blogissani. Aika moni kirja käsitteli joko natsi-Saksaa tai oli saksalaisen kirjailijan kirjoittama.

Kaksi kirjaa käsitteli Prahan pyöveliä, Reinhard Heydrichia, ja ne molemmat olivat aivan loistavia:
Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä (2015) ja Terhi Rannela: Frau (2016).

Kolmas natsi-Saksaan liittyvä kirja oli edellä mainittu Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, joka ei sykäyttänyt. Näiden lisäksi luin Döblinin Berlin Alxanderplatzin, jonka päähenkilö Franz Biperkopf ujuttautui sydämeeni ja oli eräänlainen kärsivä opas 20-luvun lopun Berliiniin. Toinen saksalaiskirjailija, jonka tuotantoon tutustuin tänä vuonna oli nobelisti Günter Grass, jonka muistelmateos Taikalaatikko oli makoisa ja persoonallinen kokemus. Kirjat valikoituivat luettavakseni lukupiirien kautta, jossa ensin luimme Grassia, joka nimeää suureksi kirjalliseksi vaikuttajakseen Döblinin, siksi siis teema jatkui Döbliniin.

Ikisuosikkini John Steinbeck oli tämän vuoden kuuminta hottia blogissani. Luin häneltä loistavat kirjat Hiiriä ja ihmisiä ja Routakuun aika. Hiiriä ja ihmisiä tuli eteeni Olli Jalosen kirjassa Miehiä ja ihmisiä ja kirjat täydensivät mukavasti toisiaan. Tämä kirjakaksikko täydentyi vielä Hämeenlinnan Teatterin liikuttavalla esityksellä Miehiä ja ihmisiä.

Routakuun aikaa en ollut aiemmin lukenutkaan. Se kertoo nimeltä mainitsemattoman maan pienestä kaivoskaupungista, jonka nimeltä mainitsematon vihollinen valloittaa. Teos ilmestyi II maailmansodan aikana ja oli kielletty natsi-Saksassa ja sen miehittämissä maissa. Steinbeck halusi tukea kirjallaan liittoutuneiden  politiikkaa ja osoittaa tukensa miehitetyille maille. Steinbeckin kirjasta tuli neljäs natsi-Saksa-aiheinen kirja, jonka luin viime vuonna.

Ainut kokonaan lukemani tietokirja viime vuonna oli Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kirjoittama Aale Tynnin elämäkerta, Aale Tynni, Hymyily, kyynel laulu. Se oli ehtinyt olla jo muutaman vuoden lainassa ystävältä, ennen kuin sain sen luettua. Samaan syssyyn luin Aale Tynnin runoja, hänen pääteoksensa Ylitse vuoden lasisen. Nämäkin lukukokemukset täydensivät hyvin toisiaan. En ollut aiemmin tiennytkaään, miten vaikuttava kulttuuripersoonsa Aale Tynni oli aikanaan, ja kuinka hän sijoittui perinteisen ja modernin runon "taistelukentälle" suomalaisessa kirjallisuudessa.

Aale Tynnin lisäksi toinenkin runoilija pyöri kuvioissa vuonna 2016. Hän oli Lauri Viita, jonka syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Tamperelaiskirjailijan juhlavuoden kunniaksi luin lukupiiriin Viidan esikoisrunoteoksen Betonimylläri ja innostuin sitten lukemaan koko Kootut runot uudestaan. Luin siis häneltä lopulta neljä runoteosta, jotka kaikki sykähdyttivät, kuten joskus nuoruudessa

Parhaat lukukokemukset vuonna 2016


Huomasin, että parhaat lukukokemukseni linkittyivät toisiinsa melkoiseksi verkostoksi. Onko niitä edes mahdollista käsitellä erillisinä teoksina? Yritän nyt kuitenkin:


Vuoden parhaat, TOP5:

Nyt on myös myönnettävä, että vuoden viisi parasta kirjaa olivat tänä vuonna ulkomaisia:

Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous (2015, 1997)
Laurent Binet: HHhH (2015)
Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi (2012)
Dag Solstadt: Ujous ja arvokkuus (2014,1994)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (2015)

Parhaat ulkomaiset kirjat (TOP5:n lisäksi):

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (2016)
Ian McEwan: Lapsen oikeus (2015)
John Steinbeck Hiiriä ja ihmisiä
John Steinbeck: Routakuun aika

Parhaat kotimaiset kirjat aakkosjärjestyksessä (eivät vielä paremmuusjärjestyksessä):

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli (2012)
Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)
Terhi Rannela: Frau (2016)
Peter Sandström: Laudatur (2016)
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (1968)
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)
Hannu Väisänen: Elohopea (2016)

Parhaat dekkarit:

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä, (2016)
Jari Järvelä:  Tyttö ja rotta (2015)
Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (1947)

Parhaat lanut (kaksi vielä bloggaamatta):

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa (2016)
Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija (2015)
Nadja Sumanen: Rambo (2015)

Parhaat runot:

Lauri Viita: Kootut runot (1966)


Paljon hyvää jäi vielä näiden listojen ulkopuolella, mutta siellä ne ovat onneksi blogiin tallennettuina.

Vuoden 2017 lukusuunnitelmia


Tänä vuonna on niin paljon kirjapöhinää tiedossa, että mieli virkistyy tulevasta lukuilosta. Olen mukana niiden 81 kirjablogin joukossa, jotaka bloggaavat Ylen Kirjojen Suomi -listan 101 kirjaa. Lisäki on HelMetin lukuhaaste, jota olen jo aloittanut, sekä pari muuta haastetta, joihin olen jo ilmoittaunut mukaan. Tammikuun lopussa äänestetään taas Blogistanian vuoden kirjoja ja pyöräytetään klassikkohaasteeseen kirja-arvio.

Ei muuta kuin lukemaan!

Lukuiloa tähän vuoteen!