sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdel: Hautuukoti, Tragikoominen perheeni, 2009
Alkuteos: Funhome, 2006
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmetin tämänvuotisessa lukuhaasteessa on kohta, johon pitäisi lukea sarjakuvaromaani. Bongasin kohtaan eräästä haastelistasta Alison Bechdelin Hautuukodin, joka sopisi siis myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Panin kirjan heti varaukseen, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen samalta istumalta.

Olin mykistynyt. Voiko sarjakuva olla näin puhuttelevaa? Kyseessä on amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, ja tyyli, jolla hän tarinaansa kertoo, on todellakin kirjan alaotsikon mukaisesti tragikoominen.

Bechdel piirtää realistisia kuvia, ja kuvien sävy on vihertävän harmaa. Tekstiä on joka aukeamalla paljon, parhaimmillaan lähes puolet sivuista on tekstien peitossa. Siitä huolimatta hahmot nousevat sivuista irti ja alkavat elää elämäänsä.

Se elämä on pinnalta - henkilöiden ilmeissä, eleissä ja olemuksissa - hyvin pidättyväistä, mutta sisältä kuohuvaa. Kuohunta paljastuu päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä. Puhumattomuus ja salaisuudet ovat etäännyttäneet perheenjäsenet toisistaan ja tappaneet perheen yhteisen hymyn. Vanhemmat ovat etäisiä toisilleen ja lapsilleen, ja lapset tuntuvat kelpaavan vain, jos tekevät töitä tai lukevat tai pysyvät poissa tieltä.

Hautuukoti kirjan nimenä viittaa hautaustoimistoon, perheyritykseen, jota isä johtaa, mutta myös perhe-elämään, jota perhe viettää. Englanninkielinen nimi Funhouse on vahvasti ironinen lyhennelmä Funeralhousesta, ja suomennoksena Hautuukoti toimii mainiosti. Muutenkin suomentaja Taina Aarne on tehnyt vivahteikasta ja sujuvaa työtä.

Perheen molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia, sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Heidän elämänsä pikkukylässä on kuitenkin hyvin rajoitettua, varsinkin kun isän suku on asunut aina paikkakunnalla. Äiti harrastaa näyttelemistä ja isä on intohimoinen rakentaja, joka remontoi perheen taloa pieteetillä, joka ei anna tilaa lasten leikeille tai ilolle. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja täydellisesti hallinnassa.

Isän sisin on kuitenkin kaukana hallitusta. Aikuiselle tyttärelle paljastuu, että isä on homo, joka on koko elämänsä yrittänyt elää seksuaalisuutensa kanssa, mutta onnistunut vain ahdistumaan ja siirtämään ahdistuksensa myös perheelleen. Kun tyttären oma lesbous selviää hänelle itselleen, hän alkaa ymmärtää myös isäänsä. Juuri kun yhteys tuntuu löytyvän, isä kuolee.

Hautuukoti on kertomus surusta. Isä jää tyttärelle arvoitukseksi, ja tytär etsii isäänsä heidän yhteisistä lukukokemuksistaan ja muistoista. Hauras yhteys isän ja tyttären välillä tuntuu löytyvän kirjallisuuden kautta. Kaikki jää kuitenkin kesken, ja niinpä Hautuukodista tulee yritys ymmärtää isää ja itseä. Siitä tulee kuin tuleekin myös kunnianosoitus isälle, ristiriitaiselle ihmiselle, jota tytär ikävöi.

Bechdel voitti Hautuukodilla sarjakuvamaailman Oscarin, Eisner-palkinnon, vuonna 2007, enkä yhtään ihmettele miksi. Bechdelin kerronta käy sydämeen. Se on rehellistä ja kipeää, inhimillistä ja terävää yhtä aikaa. Jotain perin tunnistettavaa siinä huokuu joka sivulla - läheisyyden vaikeus ja kaipuu läheisyyteen.




Muissa kirjablogeissa Hautuukoti on saanut paljon huomiota. Kannattaa tutustua arvioihin myös näissä blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Kirjojen pyörteissä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 291
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tommi Kinnusen Pintti on lukemisen harrastajan aarre ja ilo. Se on ilman muuta tämän kirjasyksyn odotetuimpia teoksia ja täytti minun odotukseni täydellisesti, ellei jopa yli.

Pintti tarkoittaa lasijätettä, jota syntyy, kun lasia valmistetaan tehtaalla. Epäonnistuneet lasit rikotaan ja käytetään uuden lasin aineksena, mutta jätettä syntyy niin paljon, että entisaikaa sitä myös kipattiin ympäristöön. Romaanin nimenä Pintti on iskevä ja symbolinen. Vaikka kirja kertoo vain kolmesta päivästä, kolmen eri ihmisen elämästä, se kertoo myös kiertokulusta, jossa jokainen ihminen täyttää oman paikkansa ja on rakentamassa työllään ja elämällään jotain jatkuvaa. Montako kertaa ihminen menee rikki elämänsä aikana? Montako kertaa on muovattava itsensä uudelleen niistä aineksista, joita on jäänyt jäljelle?

Pintti kertoo lasitehtaan arjesta ja keskittyy siellä kolmen sisaruksen, Tyynelän Jussin, Helmin ja Railin elämään. Jussi on sisaruksista vanhin. Hän kärsii epilepsiasta ja aistii koko maailman herkemmin kuin kukaan muu. Häntä pidetään heikkolahjaisena ja työyhteisön taakkana, mutta aina löytyy myös niitä, jotka pitävät hänestä huolta. Jussilla on paikkansa.

Helmi on tavallinen tyttö ja nainen, johon kukaan ei erityisemmin kiinnitä huomiota, paitsi Reko, joka piirtää Helmin ihoon lasimaljoja. Siihen ne myös jäävät ja saavat Helmin myöhemmin huutamaan tuskasta.

Raili piutpaut välittää tehdasyhteisön normeista, mutta niin vaan hänkin palaa reissuiltaan kotikuntaan. Hän on sielultaan vapaa, mutta paljon haavoittuvaisempi kuin kova ulkokuori paljastaa.

Kaiken henkilökohtaisen taustalla tehdas elää elämäänsä. Se on ilman muuta teoksen neljäs päähenkilö, jonka luonteenlaatu syntyy yhteisön tekemästä työstä, jossa jokaisella on tarkasti määrätty paikkansa.

Työ, sen jokainen vaihe - lasiesineen syntymisen ihme - on kirjoitettu tähän romaaniin. Se on kiehtovaa: lukija ei voi kuin ihailla ihmisen kekseliäisyyttä ja käsillä tekemisen taitoa. Lasitehtaan elämä tulee jokaista suomalaista lähelle: kodeista löytyy kymmeniä vuosia vanhoja kotimaisia juomalaseja, lasipurkkeja ja -maljoja, ja vaikkei seinillä roikkuisi taulun taulua, niin kirjahyllystä todennäköisesti löytyy taidelasia, joko maljakoita tai vähintäänkin lasilintuja. Mielestäni oman kotini kaunein (käyttö)esine on  Kaj Franckin suunnittelema Iittalan Kartio-kaadin. Lasissa on perinnettä.

Joissain arvioissa Pintti on saanut kritiikkiä siitä, että työn kuvaaminen varastaa romaanista liian suuren osan. Minun mielestäni juuri työnkuvaus tekee Pintistä hienon romaanin, ihan puhdasverisen työläisromaanin. Vierailin kesällä Werlan pahvitehtaalla Jaalassa, ja minulla on tuoreessa muistissa se käsityö ja ammattilaisuus, jota siellä harjoitettiin. Opas kertoi havainnollisesti jokaisen pahvinteon työvaiheen, ja tehtaan kuluneet lankkulattiat puhuivat omaa kieltään niistä askelista, joita työntekijät ovat siellä astelleet. Lankkulattiat ja tehdassalien tiiliseinät, koneet, uunit - ne kaikki kertovat tarinoita ihmisistä, jos niitä osaa kuunnella. Ja Tommi Kinnunen osaa.

Ei ole kovin kauan siitä, kun suomalaista hyvinvointia rakennettiin tehtaissa, joissa kaikille tuntui riittävän töitä. Mitä niistä on nykypäivän Suomessa jäljellä? Ainakin tehtaissa tienatuilla rahoilla koulutetut lapset ja heidän lapsensa, suomalaisen suunnittelun ja työn laatu sekä työn arvostamisen perinne, johon tuhannet jussit ja helmit ovat tehneet osansa.

Tommi Kinnunen on armoitettu henkilöuvaaja, joka saa romaanihenkilöt hengittämään samaa ilmaa lukijan kanssa. Hän kirjoittaa kirjoihinsa yhteistä, koettua ja elettyä historiaa, joka tuntuu tutulta ja lohduttavalta yhtä aikaa - olkoonkin se täynnä suruja ja murheitakin. Kun lukee Kinnusen tekstiä, oppii ymmärtämään ja sietämään itseään paremmin.


Pintti on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirja hyllyssä.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve: Armo, 2017
Kuvitus: Emmi Valve
Kustantaja: Asema Kustannus
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Emmi Valveen Armo on tapaus, josta pitäisi pitää kovaa meteliä. Se on selviytymistarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi epätavallisissa olosuhteissa. Epätavalliset olosuhteet ovat hänen sisässään.

Armo on omaelämäkerrallinen teos, eli se kertoo sarjakuvataiteilija Emmi Valveen omista kokemuksista. Emmi on myös sarjakuvan päähenkilön nimi. Armo näyttää, millaista on olla mieleltään sairas. Se näyttää, miltä tuntuu olla pimeässä ja rikki. 

Valveen kerronta on selkeää ja havainnollista. Kuvat ovat pääasiassa realistisia, mutta myös surrealistisia siinä kohtaa, kun mieli alkaa hajota tai jumittaa johonkin järkyttävään kuvitelmaan. Pahimmillaan todellisuus häviää kokonaan ja jäljelle jäävät vain painajaiset, mustana ammottavat silmät tai päälle käyvät mustat hahmot. On aikoja jolloin Emmi ei päääse sängystä ylös ja mieleen mahtuu pelkästään toive: Jaksaisinpa kuolla (s. 93).



Sarjakuvateoksen kuvat kertovat erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, joka alkaa jo lapsuudessa. Koska kaikki ihmissuhteet kuluttavat Emmin voimia, on selvää, että jokainen hyväksikäyttäjä ja epäystävällinen ihminen vie Emmiä yhä syvemmälle mustaan. Lukija vajoaa hänen mukanaan. Toisaalta lukija tarraa myös arjen selviytymiskeinoihin, kuten piirtämiseen ja listojen laatimiseen, kirkkaisiin, hyviin hetkiin.

Kun pimeys ja pelot kasvavat sietämättömiksi, tutuksi tulee myös hoitolaitoksen tylsä, mutta turvallinen arki. Lopulta teos kertoo myös paranemisesta, siitä että päähenkilö voi todeta, että normaalin osuus kasvoi ja sairauden osuus kutistui hänen elämässään (S. 291).

Paraneminen on hidasta, mutta se on sekä päähenkilölle että lukijalle suuri helpotus: Kompuroiva ja hidas etenemiseni ei ollutkaan matkaa alhalta ylös, vaan matkaa kehän reunoilta sekä sisään että ulos päin. (S. 270.)

Valveella on ilmiömäinen kyky vangita lukija täysin kuvien tunnelmaan. Vaikka välillä ahdistaa syvästi, on pakko välillä myös nauraa kaiken hulluuttua. Eräskin kallonkutistaja kysyy Emmiltä hyvin asialliselta kuulostavan kysymyksen: Milloin sulla on viimeksi ollut sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin? Sellainen... Tavallinen ja rento olo? ... [Emmi miettii] ... Ei koskaan. (S. 14 - 15.) Tästä vastauksestaan Emmi oivaltaa itsestään jotain: Sehän tarkoitti sitä, että osa minusta syntyi tällaisena (s. 17). Kuluu pitkä aika siihen, että Emmi osaa suhtautua itseensä armollisesti ja hyväksyy tämän tosiasian.

Armo on raastavan rehellinen teos. Se kertoo mieleltään sairastuneen ihmisen arjesta ja vie pimeyteen päähenkilönsä mukana, mutta mustan seasta löytyy huumoria ja lopulta toivoakin. Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa.



Armo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him? (josta kirjan bongasin), Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kirjojen keskellä. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 33. Selviytymistarina. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto, 2018
Alkuteos: Dept. of Speculation, 2014
Suomentaja: Marianna Kurtto
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kiinnitti blogeissa huomioni hienon nimensä ansiosta. Itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi Dept. of Speculations on vielä lupaavampi kuin suomennoksen nimi. Nimensä kirja on saanut rakastavaisten välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kuoren päälle merkittiin tunnukseksi tämä pariskunnan yhteinen "jaosto". Odotin raastaavia ja syvällisiä pohdintoja, ehkäpä lukuhaastettakin, mutta kirja osoittautuikin nopealukuiseksi, eikä ollenkaan liian vaikeaksi. Silti se oli myös syvällinen.

Syvien pohdintojen jaosto on avioliittoromaani ja sellaisena oikein onnistunut, jopa tuore. Se ei esimerkiksi suurentele ensitapaamisen kohtalonomaisuutta ja rakastumisen autuutta, vaikka maalaa hienostunein lausein nekin ainutlaatuisiksi - kuten ne ovat ainutlaatuisia jokaisessa vakavassa parisuhteessa. Eipä siis aikaakaan kun lupaavasta taidehirviöstä tuleekin vaimo ja äiti.

Yhteiseloon ilmaantuu surua, mutta myös suurta onnea, sitten pieniä vastoinkäymisiä ja lisää vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa rakkaus on kenties kadonnut kokonaan. Ollaan liian vaikeita, kummallisia, etäisiä toinen toisilleen: Joinakin öinä sängyssä maatessaan vaimo tuntee leijailevansa kohti kattoa. Auta minua, hän ajattelee, auta minua. Mutta mies vain nukkuu. (S. 146.)

Kirjailija onnistuu kertomaan kaiken näennäisen kevyesti, mutta silti koskettavasti. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt myös hienoa työtä tunnelman välittäjänä. Offill osaa kertoa vastoinkäymiset sellaisina kuin ne ovat. Parisuhteeseen tupsahtava uusi rooli, äitiys, ei ole silkkaa autuutta. Kun lapsi syntyy, parisuhde muuttuu. Aina. Offillin tekstissä vauva ei ole pelkkä vauva vaan vauvapiru. Syvien pohdintojen jaostosta tulee kuin taikaiskusta vauva-arjesta selviytyjien jaosto.

Onko hän hyvä vauva? ihmiset kysyivät.

No, ei oikeastaan, minä vastasin. (S. 45.)

Rehellisyys on romaanitaiteessa hyve, jota jaksan ihailla. Offill latoo lukijalle analyyttisiä havaintoja: Päivät vauvan kanssa tuntuivat pitkiltä, mutta ne eivät laajentuneet mihinkään suuntaan. Vauvanhoito pakotti minut toistamaan tehtäväsarjoja, joilla oli omituinen taipumus olla yhtä aikaa sekä kiirellisiä että pitkäveteisiä. Ne leikkelivät päivän pieniksi palasiksi. (S. 39.)

Kun parisuhde alkaa hajota käsiin, romaanin vaimo (joka välillä muuttuu minäkertojaksi) alkaa myös hajota. Tai ehkä hajoaminen on alkanut jo aiemmin. Lukija alkaa jännittää, miten kaikki päättyy. Naurettavasti käyttäytyvä ja neuroottinen päähenkilö ei paljon säälipisteitä kerää. Säälipisteitä ei heru myöskään miehelle. Silti heille toivoisi käyvän hyvin.

Romaanin rakenne on fragmentaarinen ja hyppelee kevyesti ajasta toiseen ja ajattelijasta toiseen. Väliin on ripoteltu muun muassa T. S. Elliotia ja Rilkeä. Käy niin kuin älymystöromaaneissa yleensä käy: mikään lukeneisuus ei suojele henkilöitä elämältä.


Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa se sopii ainakin kohtaa 1. Kirjassa muutetaan.

maanantai 20. elokuuta 2018

Käännöskirjoja nuorille: Angie Thomas: Viha jonka kylvät ja Sarah Crossan: Yksi

Angie Thomas: Viha jonka kylvät, 2017
Alkuteos: The Hate U Give, 2017
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 393
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Sarah Crossan: Yksi, 2018
Alkuteos: One, 2015
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Aino Ahtiainen
Sivuja: 436
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Suomalainen nuortenkirjallisuus on korkealaatuista ja tiukasti ajan hengessä kiinni - mutta entäs nuorten käännöskirjallisuus? Tuleeko maailmalta jotain sellaista, jota oma nuortenkirjallisuustarjontamme ei tavoita? Tulee kyllä. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Sarah Crossanin Yksi edustavat laadukasta nuortenkirjallisuutta, joka avartaa kohisten maailmankuvaa.

Viime vuonna Angie Thomasin Viha jonka kylvät voitti Blogistanian Kuopus -äänestyksen, joten uskalsin kääriä sen joululahjaksi 12-vuotiaille tytöille. Kirja kertoo 16-vuotiaasta, mustasta  Starr-nimisestä tytöstä, joka elää kotikaupunkinsa mustien asuinalueella, mutta käy toisella puolella kaupunkia valkoisten koulua ja on kiinni paremmassa elämässä. Eräänä iltana hän joutuu todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen lapsuudenystävänsä täysin ilman syytä. Kirja siis kertoo mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, joka on ollut paljon esillä Yhdysvalloissa viime aikoina.

Päähenkilö Starr joutuu ainoana todistajana vaikeaan tilanteeseen, sillä hänen on päätettävä, uskaltaako hän todistaa ja astua julkisuuteen totuuden puolesta. Starrilla on tukenaan ihana perhe ja hyviä ystäviä, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. Tapaus, jota hän todistaa, ei ole pelkästään yksityinen vaan hyvin poliittinen.

Kirjan perustarina on opettavainen, mutta ei liian helppo. Oikea ja väärä sekoittuvat, ja Starrin koko perhe joutuu miettimään periaatteitaan uudelleen. Varsinkin Starrin isä on rakennettu kiinnostavaksi persoonaksi, joka haluaisi kehittää omaa kotiseutuaan parempaan suuntaan, mutta toisaalta hänellä on vastuu perheensä turvallisuudesta.

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja mediasirkus jaksavat hämmästyttää. Totuus hautautuu ihmeelliseen hässäkkään, ja sitä vääristellään julkisuudessa. Media myy tarinoitaan, vaikka oikeudenkäynti on kesken. Jossain kohtaa etäännyin kirjasta ja silmiini alkoi osua yhä enemmän laskelmoituja asetelmia, jotka alkoivat ärsyttää minua lukijana, enkä päässyt enää kirjaan sisälle samalla intensiteetillä kuin aluksi. Harmittihan se, sillä Viha jonka kylvät on vaikuttava nuortenkirja tärkeästä aiheesta. Maailma ei ole valmis niin kauan kun ihonvärin perusteella ammutaan viattomia ihmisiä. Tämä on aivan selvä asia, ja tästä pitää kirjoittaa  kirjoja - jos ei tästä, niin mistä!

Näistä kahdesta lukemastani nuorten käännöskirjasta Sarah Crossanin Yksi veti kuitenkin nyt pitemmän korren. Se kertoo niinkin marginaalista tapauksesta kuin siamilaisista kaksosista, mutta onnistuu välittämään kaikki kliseet tyylikkäästi. Kirja kertoo Gracesta ja Tippistä, joilla on yhteinen lantio ja yhteiset jalat. Käsivarsia on neljä, sydämiä on kaksi ja päitä - hyvin fiksuja päitä - on kaksi. Kaksosista toinen, Grace, kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi, joista muodostuu tyttöjen lukioajan tarina.

Vaikka aihe tuntui aluksi kauhean teennäiseltä (eihän nyt siamilaisia kaksosia ihan hirveästi maailmassa ole), niin kirja voitti minut täysin puolelleen. Ensinnäkin sen lukeminen oli helppoa, sillä säeromaani (en ollut ennen tällaisesta kuullutkaan) eteni kuin juna. Rivien väljyys ja sanojen väliin jäävä tila nopeuttivat lukemista. Tyttöjen tarina eteni runo runolta kronologisesti, vaikka välillä palattiin menneisyyteenkin. Kirjan rakenne sopii erinomaisesti esimerkiksi lukivaikeuksista kärsiville nuorille.

Lukemisen jälkeen googletin tietysti siamilaisia kaksosia, joista löytyy pari vinkkiä myös kirjasta. Aihe on hämmästyttävä ja tavattoman kiinnostava. Crossan on perehtynyt siamilaisten kaksosten elämään perusteellisesti, ja eläytyy heidän tuntemuksiinsa sydänjuuriaan myöten. Hän onnistuu kirjoittamaan aidosti sekä nuorten elämästä että sisarusten välisestä yhteydestä ja yhteiselämästä. Kokonaisuus on koskettavaa luettavaa.

Yhteistä näille molemmille käännöskirjoille oli perheissä koettu rakkaus ja hyväksyntä. Vaikka vanhemmilla on omat huolensa ja vaikeutensa, he tuntuivat rakastavan lapsiaan aivan ehdoitta. Nuorten itsetunto ja elämänilo ovat myös ihan eri luokkaa kuin suomalaisista nuortenkirjoissa on totuttu lukemaan. Luin nimittäin vastikään kaksi suomalaista nuortenkirjaa, joissa nuoret eivät sopineet vallitsevaan seksuaaliseen normiin, ja heidän suurimmat murheensa aiheutuivat siitä, että toinen vanhemmista tai molemmat eivät hyväksyneet heitä sellaisina kuin he ovat.

Kehun erikseen molempien nuortenkirjojen käännöstä. Kaijamari Sivill kirjoittaa Viha jonka kylvät -romaanissa luontevinta suomen puhekieltä, mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Yksi-romaanin säkeet puolestaan ovat  Kaisa Katteluksen suomennoksen jälkeen niin sujuvia, että niitä lukiessa ei edes muista lukevansa. Kyllä nuorten kelpaa tarttua näihin käännöskijoihin ja avartaa maailmankuvaansa rytinällä.



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on luettu useissa kirjablogeissa ja linkitänkin tässä vain muutamaan, joista blogeja löytyy lisää: Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja  Kirjasähkökäyrä. Sarah Crossanin Yksi on luettua ainakin näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä ja Carry on reading.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan Viha jonka kylvät -romaanilla kohdan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Sivill on voittanut muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005 Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaanin käännöksestä. Yksi sopisi tähän myös, sillä Kaisa Kattelus on puolestaan palkittu Astrid Lindgren -palkinnolla.

perjantai 3. elokuuta 2018

2 x kunpa saisi olla oma itsensä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattila: Järistyksiä

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, 2016 Kustantaja: Otava
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Riina Mattila: Järistyksiä, 2018
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Nuortenkirjojen aiheet seuraavat nopeasti ajankohtaisia ilmiöitä ja parantavat osaltaan maailmaa, sillä ne tarjoavat nuorten mietittäväksi moraalisia kysymyksiä, herättelevät empatiaa ja avartavat maailmankuvaa. Kun saa lukea erilaisia elämäntarinoita, alkaa ymmärtää elämää.

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattilan Järistyksiä kertovat molemmat sukupuoli-identiteetin löytymisestä ja siitä, kuinka sen kanssa oppii elämään, jos se ei olekaan totutun normin mukainen. Ympäristön odotukset ja vallitsevat ajatusmallit puristavat, eivätkä tunnu itselle sopivilta. Kuinka siis saada rohkeutta olla oma itsensä, kuinka olla oma itsensä, kun valmiita malleja ei juurikaan ole?

Sekä Kolun että Mattilan kirjoja lukiessani ajattelin, kuinka tarpeellisia nämä tarinat ovat. Samaan tapaan kuin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt lukiessani ajattelin, kuinka hienoa on, että kirja tekee näkymätöntä näkyväksi, nostaa ruskeat tytöt esiin. Kukaan ei saisi jäädä yksin ja eristetyksi, pahimmillaan syrjityksi tai kiusatuksi sukupuolisen suuntautumisensa tai ihonvärinsä takia, mutta täydelliseen, tasa-arvoiseen maailmaan on vielä matkaa, ja siksi tarvitaan paljon puhetta, kirjoitusta ja näkyvyyttä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka odottaa syksyistä sukupuolenvaihdosleikkausta. Hoidot on jo aloitettu, ja leikkaus jännittää. Peetu ei onneksi ole yksin, vaan hänen rinnallaan ovat ihana tyttöystävä Aamu ja rauhallinen ja turvallinen isä. Peetun suhde äitiin on vaikea, sillä äiti ei tunnu millään hyväksyvän Petran muuttumista Peetuksi.

Peetun isä vie Peetun kesän aikana 10 kertaa lentämään purjelentokoneella, ja lentojen aikaiset keskustelut vahvistavat heidän suhdettaan ja kasvattavat molempia. Kirja on kerronnaltaa kaunis ja lohduttava, vaikka Peetun elämästä ei säröjäkään puutu.

Järistyksiä on puolestaan kertomus Eeliasta, joka ei tunne kuuluvansa kumpaankaan sukupuoleen. Hän ei ole poika eikä tyttö. Eelialle helpotuksen tuo muuttaminen, sillä uudessa koulussa kaukana kotoa hän saa vapauden olla oma itsensä. Kotona on vaikea olla, sillä vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan.

Uudessa koulussa Eelia löytää elämänsä suuren rakkauden, joka saa kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen, ja kirja kertookin ehkä herkimmän rakastumisen tarinan, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Ihana Isla on vapaa ja aito, ja vapauttaa Eeliankin välittömyydellään. Myös turvallinen, uusi ystävä Karhu, hyväksyy Eelian täydellisesti, ja kun Eelia on valmis, hän matkustaa kotiin kertomaan vanhemmilleen tärkeän uutisen.

Toivoisin, että sekä Kolun että Mattilan kirjoja luettaisiin ahkerasti. Suosittelisin näitä molempia kirjoa 13-20-vuotiaille nuorille, siis sekä nuorille että nuorille aikuisille. Ne ovat suhteellisen ohuita kirjoja ja niiden kerronta on selkää, vaikkakaan ei ihan helppolukuista. Ne ovat kaunokirjallisesti ansiokkaita, mutta niissä on myös vankka tietopohja. Kolun kirjan lopusta löytyy linkkilista sivustoille, joista voi hakea lisätietoa sukupuolten moninaisuudesta. Mattilan kirja nousi viime vuonna WSOY:n nuortenkirjakilpailussa toiseksi, ja kirjalija kertoo Lukufiiliksen haastattelussa kirjan pohjaavan osin hänen omiin kokemuksiinsa.

Seksuaalisuutta ja seksiä näissä molemmissa kirjoissa kuvataan kauniisti. Kun oikea, rakas kumppani on löytynyt, läheisyys on luontevaa. Sen sijaan suhteet vanhempiin on kuvattu ristiriitaisiksi. Lapsen rakastaminen sellaisena kuin hän on, on vanhemmille vaikeaa, jos lapsi ei sovikaan muotteihin.

Kirjat muistuttavat teemoiltaan Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaania Valoa, valoa, valoa, joka voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2011. Se kertoo tyttöjen välisestä rakkaudesta vuonna 1986, ja sen yleissävy on erittäin synkkä, vaikka rakkaus on kuvattu siinäkin väkeväksi. Suhtautuminen sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden moninaisuuteen on muuttunut yhä vain suvaitsevammaksi ja kehitys näkyy aiheen käsittelyn vapautumisena. Sekä Kolu että Mattila kuvaavat nuoria, joilla on rohkeutta kasvaa omaksi itsekseen.



Kesän jälkeen kaikki on toisin on luettu näissä kirjablogeissa: Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä?  ja Kirjapöllön huhuilujaJäristyksiä on luettu näissä kirjablogeissa:  Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, 4. painos, 2011 (ilm. suomeksi 1956)
Alkuteos: Mrs. Dalloway, 1925
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 277
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio. (S. 9.)

Kirjablogeissa pyörii tänään Kirjabloggaajien 7. klassikkohaaste, jota emännöi Unelmien aika -blogi. Oma valintani kesän klassikkokirjaksi on Virginia Woolfin (1882 - 1941) Mrs. Dalloway, joka on lämmittänyt hyllyäni ihan tarpeeksi kauan tulematta luetuksi. Odotin mestariteosta ja sellaisen myös sain, ja oikeastaan vähän ylikin. Kaikki tähän mennessä lukemani Woolfin teokset - Oma huone, Aallot, Orlando - ovat tehneet minuun vaikutuksen, eikä Mrs. Dalloway ollut poikkeus. Olen myös iloinen, että minulla on Woolf-seikkailuni vielä kesken, eli kirjallisia aarteita on vielä edessä.

Mrs. Dalloway on ilmestynyt vuonna 1925. Siinä seurataan seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää yhden päivän ajan Lontoon hienostokorttelissa Westminsterissä. Hänen ajatuksensa ja tekemisensä ovat keskiö, josta kerronta lähtee liikkeelle: Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat (s. 7).

Yllättäen hän ei jääkään ainoaksi kertojanääneksi, vaan päivän aikana seurataan myös muutamaan muun henkilön ajatuksia ja askelia. Kirjan rakenne etenee henkilöstä toiseen sitä mukaa, kun heidän tiensä kohtaavat. Niinpä kun Clarissa Dalloway kohtaa puistossa kummallisesti käyttäytyvän pariskunnan, heidänkin elämäntilanteensa nousee kerronnan kohteeksi. Tosin Clarissa Dallowaylle he jäävät vain havainnoksi, jota hän ei yhdistä myöhemmin päivällä kuulemiinsa traagisiin uutisiin. Lukija tietää enemmän.

Kirjan rakenne on nerokas, ja se on ollut varmasti vuonna 1925 moderni ja hätkähdyttävä. Voiko tai saako romaania edes kertoa hyppäämällä kertojanäänestä toiseen noin vain kesken kaiken? Nykyäänhän kertojanäänen vaihtaminen on kirjallisuudessa suorastaan puuduttavan yleistä. Siinä missä Mrs. Dallowayssä kertoja on kaikkitietävä hän-kertoja, nykyromaaneissa on yleistä käyttää minä-kertojaa vaihtuvien näkökulmien tehostajana. Silti harva, jos kukaan, nykykirjailija saavuttaa Woolfin kerronnan intensiivisyyttä. Kyllikki Hämäläisen suomennos on onnistunut välittämään kirjan ainutlaatuisen väkevän kerronnan.

Tärkeimpänä henkilönä Mrs Dallowayssä on tietysti Clarissa Dalloway itse. Hän on järjestänyt illaksi seurapiirikutsut ja hänen päivänsä kuluu viimeisiä järjestelyjä tehdessä ja jännittäessä, kuinka kaikki mahtaa sujua. Aamupäivällä hänen luokseen ryntää nuoruudenrakkaus ja rakas ystävä Peter Walsh, joka on palannut Intian komennukseltaan ja ilmoittaa olevansa rakastunut. Vierailu herättää molemmissa haikeita muistoja.

Kertojanäkökulmia kertyy päivän mittaan useita, mutta traagisimpana hahmona seurataan sotahulluudesta kärsivän konttoristi Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa päivää. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kulkevat Septimuksen mielessä edelleenkin ja luovat melkoisen kontrastin Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä elämäntavalle.

Woolfin kerrontatapa imaisee lukijan täysin lumoihinsa. Ensin eläydyin Clarissan ajatuksiin, seuraavaksi lähdin seuraamaan Septimuksen ja hänen vaimonsa kärsimyksiä ja kohta taas tunsin häikäistyväni naisten kauneudesta kuin Peter Walsh. Kuinka taitavaa - ja samalla hämäävää kerrontaa. Vähitellen Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä ajatukset vertautuivat sotainvalidin sekavuuteen ja nuorenparin tragediaan niin vahvasti, että kutsujen pyörittely ja onnellisten muistojen vatvominen alkoivat kumista tyhjyyttään. Miten taitavasti Woolf kehittääkään ironiaansa!

Mitä Woolf siis tekee? Hänhän huijaa lukijaansa. Itse asiassa hän kritisoi englantilaisen yläluokan elämää niin hienovireisesti, että sitä ei ensin edes huomaa. Lukijana kiinnyin Clarissa Dallowayhin ja ymmärsi hänen melankoliansa, tunsin sen. Sain tietää paljon hänen onnellisista nuoruuden päivistään maaseudulla, kotikartanossa. Hänellä on suuria tunteita, ja paljon mietittävää siinä, olisiko elämä voinut mennä jotenkin toisin. Melankolinen vire säilyy hänen vierellään koko päivän, vaikka hän tuntee vahvasti rakastavansa elämää tässä ja nyt.

Tällaiseen vahvaan elämän kokemiseen Clarissa Dallowayllä ja hänen lähipiirillään on varaa, koska  joku muu uhrasi maailmansodassa heidän puolestaan henkensä ja terveytensä. Kun Septimus Warren Smith ja hänen vaimonsa kokevat psykoosin kauhuja, Peter Walsh näkee heissä jotain ihan muuta. Brittiläinen yläluokka elää Mrs. Dallowayssä aivan omaa todellisuuttaan: Tuollaista on nuoruus, Peter Walsh ajatteli kulkiessaan heidän ohitseen. Heillä on ollut kauhea kohtaus - tyttöparka näytti kerta kaikkiaan epätoivoiselta - keskellä kirkasta aamupäivää. Mutta mistä mahtoi olla kysymys? hän mietiskeli. Mitä ihmettä sadetakkinen nuorimies on voinut sanoa tytölle? Mihin hirvittävään pinteeseen he olivatkaan saattaneet itsensä näyttääkseen noin epätoivoisilta tänä kauniina kesäaamuna? - - Hän ei koskaan ollut nähnyt Lontoota näin lumoavana - (S. 103 - 104.)

Koska Mrs. Dalloway on kirjallisuuden klassikkoteos, siinä täytyy olla jotain, joka puhuttelee ihmisiä ajasta toiseen. Niinpä minunkaan ei ole ollenkaan vaikeaa kuvitella itseäni, hyvinvointiyhteiskunnan kasvattia, tuntemassa valtavaa elämän täyteyden tuntua tässä hetkessä, nyt, ihanana (vaikkakin ehkä hiukan liian kuumana) kesäpäivänä - vaikka ihmisiä hukkuu Välimerellä, Syyriassa soditaan ja levälautat kelluvat Suomenlahdella.



Olen osallistunut Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja tässä ovat aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo

Mrs. Dallowayllä kuittaan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansotaan. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin tämänvuotiseen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää.

Tämä Virginia Woolfin klassikko on luettu ainakin kirjablogeissa Kaisa Reetta T, Kannesta kanteenLeena Lumi, Tarukirja, Ankin kirjablogi, Lukuisa, Järjellä ja tunteella, Todella vaiheessa, Jeenin kirjablogi ja Kirjoihin kadonnut.