torstai 2. heinäkuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

























Schulman Alex: Polta nämä kirjeet, 2020
Alkuteos: Bränn alla mina brev, 2018
Suomentja: Jaana Nikula
Kansi: Sigge Eklund
Sivuja: 275
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rakas rakas Putte,

Meidän elämästämme tulee vielä uskomattoman epätodellisen onnellista. Minä rakastan sinua, sinä suot minulle uuden päivän. Sinä et halveksi minua ja se tekee minut äärettömän onnelliseksi ja iloiseksi. Odota minua äläkä unohda minua, minusta tulee vielä maailman onnellisin Karin, jos rakkaudestasi on edes puolet jäljellä, kun kuukausi on kulunut. - - (S. 205.)

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet sinkauttaa lukijan kuumiin ja kiihkeisiin kesäpäiviin vuonna 1932. Eletään kolmiodraamaa, jossa vääjäämätön ukkonen uhkaa hajottaa kaiken palasiksi ja osapuolten henki on vaarassa. Salaiset tapaamiset, rakkautta tihkuvat kirjeet ja riipivät päiväkirjamerkinnät kertovat elämää suuremmasta voimasta, joka yllättää kokijansa ja tempaa heidät vastustamattomasti mukaansa. 

Schulmanin romaanissa hänen isovanhempansa, kääntäjä Karin Stolpe ja kirjailija Sven Stolpe sekä runoilija Olof Lagercrantz, elävät nuorten aikuisten intohimoja. Stolpejen avioliitto on tuore, mutta jo täynnä ristiriitoja: Sven Stolpen pakkomielle puhtaasta rakkaudesta on kärsinyt kolauksen jo ennen avioliittoa, eikä Stolpe tunnu pääsevän siitä ylitse. Nuori vaimo saa osakseen halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kun pariskunnan seuraan liittyy nuori, empaattinen runoilija, on selvää, että Karin löytää hänestä aidon kuuntelijan ja ymmärtäjän. Rakkaus roihahtaa. 

Polta nämä kirjeet antaa tilaa rakkaudelle, ja se on kunnianosoitus Karinille, kirjailijan isoäidille. Karin on jäänyt isoisän varjoon, mutta menneisyyttä tutkiessaan kirjalija Schulman ikään kuin tutustuu isoäitiinsä syvemmin. Hän muistelee vierailujaan mummolassa, ajoittain kireää ilmapiiriä mutta myös isovanhempien rakastettavia piirteitä. Historia selittää kireyden,

Schulman kuvaa ruotsalaisia kulttuuripiirejä rehellisesti, eikä säästele isoisäänsä, aikansa arvostettua kirjailijaa ja kriitikkoa. Isoisä on aina ollut arvaamaton, ja hän on ollut riitaisa ja ehdoton persoona kulttuuripiireissäkin. Lapsenlapsen tulkinnan mukaan isoisä on käsitellyt lukuisissa teoksissaan aina samaa teemaa: petetyn miehen traumaa. On kuin kaikki sivistys, jota mies hankkii, ei koskaan auta eikä lavenna hänen sisäistä kokemustaan, eikä hän pääse eteenpäin. Lukeneisuudestaan huolimatta Sven Stolpe on pieni ihminen, joka nöyryyttää vaimoaan muun muassa kirjoittamalla hänen kokemuksistaan näytelmän, jonka lukee yleisölle ääneen. Vertailun vuoksi runoilija Olof Lagercrantzin tuotannossa rakastettua kuvataan ruusuna. 

Lähtökohtana kirjan syntymiselle on kirjailijan havainto omasta perhe-elämästään, jossa vaimo osoittaa väsymisen merkkejä ja lapset tuntuvat pelkäävän häntä. Schulman haluaa selvittää, mistä häneen patoutunut viha on peräisin: Mielessäni kytevälle vihalle on tehtävä jotain (s. 13).

Kirjailijan tutkimustyö tuottaa kirkasta proosaa, jossa menneisyyden dokumentit, eli kirjeet ja päiväkirjamerkinnät, sekoittuvat fiktioon, jonka Schulman kirjoittaa. Rakastavaisten tapaamiset ovat täynnä jännitettä, kolmiodraama käy yhä uhkaavammaksi. Jännitys tihenee. Schulman luo taitavasti tunnelmaa.

Lopulta kirjailija ymmärtää, että hänen patoutunut vihansa on peräisin isoisältä, Sven Stolpelta, jonka lapsuudessa jo tapahtui traumaattisia asioita: Siitä se alkaa, tuo jättiläismäisiin mittoihin kasvava väärin suunnattu viha, joka vahingoittaa muita ihmisiä (s. 274). 

Schulmanin tyyli on vangitsevaa ja taidokasta. Parempaa kesäkirjaa en olisi voinut kesän helteisiin kuvitellakaan. Kirjan bonuksena suomalaislukijalle ovat vielä viittaukset Edith Södergraniin, jonka merkitys ruotsalaiselle älymystölle tuntuu olevan vankka. Karin Stolpe siteeraa lapsenlapselleen Södergranin runoa Maa, jota ei ole ja Schulman rinnastaa maan, jota ei ole, niihin elämiin, jotka meiltä jäävät elämättä. Ihminen elää vain yhden elämän ja yhdet valinnat, muita elämiä ei ole.... Kun isoäiti säilyttää Olofin kirjeet, hän säilyttää ikään kuin lupauksen maasta, jota ei ole. 



maanantai 29. kesäkuuta 2020

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä: Jalat ilmassa, 2. painos, 2019
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 224
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Antti Röngän esikoisteos Jalat ilmassa on herkkä ja rankka kasvutarina. Se on herkkä, mutta ei mitään lässytystä. Rankkakin on siinä mielessä väärä sana, että kirja ei ole ollenkaan rumasti kirjoitettu, eikä se mässäile rumilla kohtauksilla. Päinvastoin. Se on kirjoitettu esiin kuin hento lyijykynäluonnos. Sen tekee rankaksi sen aihe: koulukiusaaminen ja siitä toipuminen. 

Alussa on Aaro, joka istuu muuttoautoon ja aloittaa uuden elämän kaukana pienestä kotikylästään.  Nuorimies tuntee epävarmuutta, ja se on ymmärrettävää. Uudet asiat jännittävät kaikkia ihmisiä. Vähitellen lukijalle tulee selväksi, että Aaro miettii itseään ja olemistaan aivan liikaa, hän on koko ajan ahdistunut ja epävarma - epävarma niin pohjamutia myöten, että tavallinen arki on melkein ylivoimaista. Ja vähitellen siitä tulee sellaista yhä enemmän. 

Sitten palataan vuoteen 2008, jolloin Aaro on kuudennella luokalla. Lukijalle paljastuu, että Aaroa kiusataan ja on kiusattu koko alakouluajan. Koko alakoulun ajan. Koko alakoulun ajan. KUUSI VUOTTA.

Kun tämä selviää lukijalle, kaikki nuorenmiehen hapuilu ja elämäntuska saa selityksen. Tieto kuusi vuotta kestäneestä kiusaamisesta saa sisikunnan kääntymään nurin ja pidättämään hengitystä nykyisen Aaron ottaessa ensimmäisiä askeliaan itsenäisenä, nuorena miehenä. Tekisi mieli tsempata ja kannustaa ääneen: Anna mennä, Aaro! Olet sen arvoinen! Pystyt siihen! Mene mukaan!

Koulukiusaaminen on aiheena äärettömän ahdistava. Jokainen on sitä todistanut, vaikkei ole välttämättä itse ollut kiusaamassa tai kiusattuna. Aaron kokemukset ovat niin paljaita, että kaikki kiusaamisen karmeus tulee aivan iholle asti. Tilanne vai jatkuu ja jatkuu. Silti Aaro tarttuu kaikenlaisiin toivonkipinöihin. Eräänä päivänä kouluun tulee poliisi ja oppilaat kutsutaan saliin. Poliisi pitää aamunavauksen: 
   Vaivuin tuttuun aamunavaushorrokseen. Leuka painui polvelle. Mutta siinä samassa silmäni rävähtivät ammolleen. Kuulin sanan koulukiusaaminen. Poliisi puhui koulukiusaamisesta. 
   Laskin katseeni lattian punaiseen viivaan. Tiesin että jokainen meidän luokalla ajatteli nyt minua. 
           - - 
   Rutistin silmät kiinni, purin alahuulta. Ajattelin kuinka pojat painoivat nyt päänsä häpeästä. Minua säälitti poikien puolesta. Olisin halunnut sanoa heille, että ei se mitään, ei se niin vakavaa ollut, ollaan kavereita. (S. 169 - 171.) 

Kun kello soi välitunnille, Aaro on valmis antamaan kiusaajilleen kaiken anteeksi, mutta sen sijaan kiusaaminen jatkuu heti. 

Jyväskylässä aikuisen Aaron elämä ei oikein ota onnistuakseen, vaikka hyviäkin kokemuksia syntyy ja ensirakastuminenkin koetaan. Ulkopuolisuuden tunne ja arkuus kahlitsevat tekemistä. Aaro ei ole vapaa. Lukijan silmiin esimerkiksi ihastumisen kokemus on hellyttävä ja aito, Aaron mielestä nolostuttava. Aaro ei tunnu huomaavan omaa viehätysvoimaansa, eikä usko itseensä ollenkaan. Hän tarkkailee olemistaan koko ajan ja näkee ja kokee itsensä negatiivisesti. 

Sen verran olen istunut kiusaamiskoulutuksissa, että tiedän, ettei kiusaaja kaipaa sääliä. Kiusaaminen perustuu vain ja ainoastaan vallanhaluun. Kiusaaja kiusaa, koska hän saa alistaa toista ja kiusaamalla hän saa hankittua itselleen tietyn kaveriporukan, joka lähtee mukaan toisten rääkkäämiseen. Valtaosa ihmisistä sallii tämän tapahtumisen, ja ne ovat heitä, jotka katsovat sivusta, eivätkä puutu asiaan.

Kirjassa kuvataan kohtaaminen, jossa entiset kiusaajat tenttaavat aikuiselta Aarolta, onko hän käynyt armeijan. Ilmassa on samaa vallan huumaa, joka on kiusaamisen taustalla. Toinen alistetaan, jotta voidaan itse tuntea ylemmyyttä ja valtaa. 

Kiusaaminen on siis vain ja ainoastaan tuomittavaa toimintaa. Silti on ihmeellistä, että sitä ei saada kitkettyä, vaan se rehottaa ja rehottaa. Se on kuin luonnonvoima, jonka annetaan tuhota ihmisten elämiä vuodesta toiseen. Sanottakoon se nyt selvästi: Kiusaaja on yleisimmin alakouluikäinen lapsi, ei mikään luonnonvoima. Lapselle voi ja pitää asettaa rajat.

Jalat ilmassa on kirja, joka ihan joka ikisen täytyisi lukea. Ainakin jokaisen opettajan olisi luettava se, jokaisen vanhemman olisi luettava se ja jokaisen päättäjän olisi luettava se. Heti. Koska pian on syksy ja kun koulut taas alkavat, se jatkuu.

Antti Rönkä on kirjoittanut hienon esikoisteoksen. Se perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, eli on vahvasti autofiktiivinen teos. Se on aiheeltaan tärkeä, mutta se on myös kaunokirjallisesti tasapainoinen ja vaikuttava teos, ja toivonkin, että näin väkevästi alkanut kirjailijan ura saa jatkoa mahdollisimman pian. 


Jalat ilmassa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara, Rakkaudesta kirjoihin ja Kulttuuri kukoistaa

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Niklas Natt och Dag: 1793

















Niklas Natt och Dag: 1793, 2018
Alkuteos: 1793, 2018
Suomentaja: Kari Koski
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: Maria Mitrunen
Sivuja: 402
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Niklas Natt och Dagin 1793 kertoo tietysti vuodesta 1793. Tapahtumapaikkana on Tukholma, jossa toivutaan kuninkaan kuolemasta ja todistetaan vallanhimoisten aikalaisten vehkeilyjä. Suurimpana huvina kaupunkilaisille tarjoillaan teloituksia, joissa pyöveli on kerta kerralta enemmän humalassa ja yleisö lyö vetoa, kuinka monennella kirveen iskulla hän saa tuomitun hengen viimein lähtemään. 

Puitteet ovat siis alkujaan jo kovin raadolliset, ja jotain kai kertoo sekin, että synkkään aikakauteen ainoan valonpilkahduksen tuo lainoppineen Cecil Wingen alati kalpeneva hahmo. Keuhkotaudin runtelema ruumis tarjoaa jonkinlaiset raamit terävälle hengelle, joka käy ratkaisemaan järkyttävää rikosta. Kumppanina tällä kalpeanevalla lainoppineella on kaupungin raakki, siveyspoliisi Mickel Cardell, jossa virtaa kuumaa verta kalpean kumppaninkin puolesta, vaikka hänen toinen kätensä on jäänyt meritaistelussa merenpohjaan. 

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Cardell kutsutaan onkimaan Fatburenin saastan keskeltä ruumis, joka osoittautuu harvinaisen raa'asti murhatuksi tapaukseksi. Ruumiin kohtalo alkaa vaivata häntä ja niinpä hän huomaa kohta olevansa Wingen juoksupoikana ja joutuvansa hillitsemään kovin kiivasta luonnettaan. 

Tapahtumiin sekoittuu monenlaisia juonenkäänteitä. Erään Anna Stiinan kautta joudutaan todistamaan myös kehruuhuoneen, naisten rangaistuslaitoksen, toimintaa. Siellä vangit joutuvat pakkotyöhön, kehräämään rukkien ääressä, epäinhimillisiä tuntimääriä kehnolla ruualla mielivaltaisten vartijoiden armoilla. Jos tavallinen rahvaan elämä oli jo puitteiltaan raakaa, niin kehruuhuoneen rangaistuvankien elämä oli täysin epäinhimillistä. 

Niklas Natt och Dag on tutkimustyönsä tehnyt. Ajankuva on kammottavaa, mutta varmasti lähellä totuutta. Meno kapakoissa ja Tukholman kaduilla on julmaa, eikä ihmiselämällä ole paljon arvoa. Selviytymistaistelut ovat kovia. 

1793 on vetävästi kirjoitettu ja sen juonenkäänteissä pysyy mukavasti perässä. Winge-Cardell-työpari toimii hyvin perinteisenä dekkarien aisaparina, jossa pomo hoitaa aivotyön ja apuri niin sanotun likaisen  työn, eli toiminnan osuuden: Wingen ajatus on kirkas, vaikka yskänpuuskat sitä häiritsevätkin, ja Cardell joutuu kirjaimellisesti uimaan saastassa. Kummastakaan tyypistä ei voi olla pitämättä, vaikka mitään herranenkeleitä heistä ei ole kumpikaan. 

Dekkarin juoni liikkuu sopivasti sekä korruptoituneen ylimystön valtapeleissä että rahvaan keskuudessa. 1793 on herkkupala Tukholma-faneille, historian ystäville ja dekkarien lukijoille. Kari Koski on suomentanut sen sujuvalle suomen kielelle ja sivut kääntyilevät vaivatta. 

Omaan makuuni dekkari oli turhan raaka, mutta toisaalta nautin siitä, että sain siirtyä (turvallisesti) 1700-luvun loppun Tukholman vilinään. Kesädekkariksi tämä on mitä mainioin valinta, ja Niklas Natt och Dagin uusikin dekkari, 1794, on jo ilmestynyt suomeksi. 



Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon kirjabloggaajien kanssa. Viikkoa emännöi Luetut.net -blogi, ja mukana on parisenkymmentä kirjablogia, joista kannattaa käydä kuikuilemassa kesädekkareita. 1793 on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa sekä Ja kaikkea muuta







torstai 4. kesäkuuta 2020

Hassan Blasim: Allah99



Hassan Blasim: Allah99, 2019
Alkuteos: Allah99
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Khaled Al Nassiry
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Kirjallisuuden ja ylipäätään kirjoittamisen merkityksestä on puhuttu paljon. Pessoan mukaan kirjallisuus on helpoin tapa olla välittämättä elämästä, ja minullekin kirjallisuus on tarjonnut mukavia pakopaikkoja, mutta lisäksi väitän, että kirjallisuus on peräti pelastanut henkeni. Kirjallisuus on pelastanut minut joka tulin syntyneeksi maassa, missä raaka väkivalta on kerran vuosikymmenessä leimahtanut kauhistuttaviin, mielikuvitusta uhmaaviin sfääreihin asti. (S. 16.)

Hassan Blasimin Allah99 on ilman muuta kirjallinen tapaus. Se on tapaus Suomen kirjallisuudessa, se on tapaus eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja se on tapaus maailmankirjallisuudessa. Irakista Suomeen päätynyt Hassan Blasim kirjoittaa raivoisaa, häikäilemätöntä ja filosofista proosaa. Yhdistelmä luo aivan omanlaistaan kirjallisuutta.

Olen aiemmin lukenut Hassan Blasimin novellikokoelmat Vapaudenaukion mielipuoli (2012) ja Irakin purkkajeesus (2013), jotka ovat niittäneet mainetta maailmalla enemmän kuin Suomessa. Ne edustavat taiturimaista novellitaidetta, joka häikäisee lukijansa. Sota, väkivalta, fundamentalismi ja pakolaisuus ovat kansainvälisiä aiheita, joita Blasim käsittelee novelleissaan armottomasti.

Sama meno jatkuu Allah99:ssä. Mutta nyt Blasim heittelee tuon tuostakin myös kirjallisia koukkuja  keskelle absurdia väkivaltaa, pommi-iskuja, kostoa ja kuolemaa. Beckett, Gogol, Kafka - irrallisuutta, unenomaisuutta, surrealismia.  Ei ole sattumaa, että Blasimin luoma kertoja lukee László Krasnahorkain Saatanatangoa, jossa ylistetään ihmisten yksinäisyyttä ja itsekkyyttä. Italo Calvinon herra Palomar puolestaan kommentoi kärkkäästi samaisen päähenkilön, kirjailija-elostelijan, sanomisia tämän matkoilla. Taustalla vaikuttavat Emil Cioran -nimisen romanialais-ranskalaisen filosofin ajatukset kaiken turhuudesta ja kuolemasta. Hilpeät puitteet - jumalaista kirjallisuutta.

Allah99:n kehyskertomuksena on taideprojekti. Irakista paennut entinen eläinlääkäri, nykyinen kirjailija, Hassan "Minervanpöllö" Buma on päätynyt pakomatkallaan Suomeen. Hän on saanut apurahan, jonka turvin hänen on tarkoitus kerätä 99 tarinaa Allah99-blogiinsa. Nimi tulee Jumalan 99 nimestä, jotka tunteva pääsee paratiisiin. Tarinoita alkaa kertyä: Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Tarinoiden keräämisen ohessa Hassan "Minervanpöllö" Buma käy kirjeenvaihtoa Alya Mardan -nimisen kirjailijan kanssa. Mardanin intohimo ja elämäntehtävä on Emil Cioranin teosten kääntäminen, ja Mardanin kautta päästäänkin pohtimaan kaiken katoavaisuutta ja muun muassa kirjoittamisen turhuutta: Kirjoittaminen: Eräille se on kuin kaivaisi hautaa sanoille. Ylipäätään koko sana "kirjoittaminen" maistuu tuhkalta ja kuolemalta. (S. 15.)  

Teoksen lopussa esitellään kirjailija Adnan al-Mubarak, jonka kanssa kirjailija Hassan Blasim on käynyt kirjeenvaihtoa. Missä määrin Hassan Buma on Hassan Blasim ja Alya Mardan on Adnan al-Mubarak? Sen tietää täsmällisesti vain kirjailija Hassan Blasim. Joka tapauksessa Alya Mardanin nimissä kirjoitetut viestit tuovat kirjaan filosofisia rauhan hetkiä, joiden kautta siirrytään pohtimaan vanhenemista, kirjoittamisen tuskaa ja pakkoa ja elämän tarkoitusta, jopa hetkittäistä kauneutta, jota taide tarjoaa ihmisen muuten niin turhaan elämään.

Kirjailija-kertoja Hassan matkustaa tarinoiden perässä paikasta toiseen. Käydään esimerkiksi Berliinissä, Brysselissä, Tampereella ja Reykjavikissa, mutta aina palataan Bagdadiin. Tarinoiden alku on useimmiten siellä, autopommien, taistelujen, harhalaukausten ja itsemurhaiskujen Bagdadissa, jossa taide ja vapaa ajattelu on ajettu nurkkaan ja jossa ihmiset säästävät rahaa voidakseen maksaa salakuljettajille, jotka kuljettavat heidät pois kaupungista, Eurooppaan, vapauteen.

Kirjassa on seksiä, alkoholia, huumeita ja järjetöntä väkivaltaa. Siinä on rivien väliin upotettua maailman mustinta huumoria, suoraa kritiikkiä irakilaisisa kirjallisuuspiirejä kohtaan, taiteen vapauden ylistystä, elämän banaalia arkipäiväisyyttä, räkäisiä kapakoita, epätoivoista räpistelyä ja tarinoita ja tarinoita. Niitä ei ole aivan 1000 ja yhtä, mutta paljon niitä on. Perinteistä proosakerrontaa rikkova haastattelurakenne ja kirjeet tauottavat kerrontaa, korostavat juonenkäänteitä, antavat lukijalle tilaisuuden valmistatutua johonkin uuteen kummallisuuteen, joita elämä nakkaa ihmisten eteen.

Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Sampsa Peltosen suomennustyötä on kehuttu moneen otteeseen, ja se on kaikki kehunsa ansainnut. Teksti on värikästä ja helppolukuista, ja siihen uppoaa kuin lumottuna. Lukija janoaa tietää lisää, kuulla taas yhden tarinan siitä, miten absurdeja asioita maailmassa tapahtuu. Sinne tarinoiden runsaudensarveen uppoavat myös Rajaportin sauna, Katri Helenan Lintu ja Lapsi sekä Salmi-Aki.


Allah99 on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Sivumerkkejä ja Kirjakaapin kummitus

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta, 2019
Alkuteos: Gennem dine ojne, 2018
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 350
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Peter Høeg on taitava tanskalaiskirjailija, jonka teos Lumen taju teki hänestä maailmanluokan tähden 1990-luvulla. Kirja on täydellinen monella tapaa. Myös Høegin seuraava teos, Rajatapaukset, oli vaikuttava lukukokemus. Siinä kerrotaan lasten elämästä sisäoppilaitoksessa, jossa kaikki ei toimikaan ihanteiden mukaisesti. Näiden teosten lisäksi olen lukenut kirjailijalta myös romaanit Nainen ja apina sekä Susanin vaikutus, jotka molemmat ovat täysin omanlaisiansa taideteoksia. Jos jotain, niin Høeg on uudistuja ja sujuvan lauseen taitaja, joka pääsee ihmismielen syvyyksiin käsiksi näennäisen kepeästi.

Sinun silmiesi kautta palaa lapsuuskuvauksiin ja tekee sen niin taitavasti, että lukija on liikutuksen partaalla koko ajan. Tarinan keskiössä on kolmen lapsen, Peterin, Simonin ja Lisan, ystävyys. Lapset käyvät lastentarhassa, jossa heidän ystävyytensä syvenee toiseen todellisuuteen, tai kenties todelliseen todellisuuteen asti. He kun eivät nuku päiväunia, niin heille jää aikaa kehittää kolmeen pekkaan aivan erityislaatuinen yhteys keskenään. Yhteys, jollaiseen vain vilpittömillä lapsen mielillä on mahdollisuus.

Kirja ei kuitenkaan ala lapsuudesta, vaan aikuisten maailmasta. Tässä toisessa aikatasossa Peter kohtaa Lisan uudestaan. Lisa etsii edelleen yhteyttä muihin ihmisiin, nyt neuropsykologian laitoksen johtajana. Laitoksella on kehitetty mahdollisuus kuvantaa ihmisen sisimmät tunteet hologrammeina, joita voidaan tutkia ja joihin voidaan astua vierailulle. Näin ihmisten traumaattiset kokemukset voidaan kuvantaa ja kenties niihin pystyttäisiin löytämään apu. Neuropsykologian ja uusimman teknologian yhteistuloksena syntyy maailman mullistavia näkymiä ihmisen sisimpään, ihmisen tietoisuuteen.

Kuulostaako scifiltä? Sitä se onkin, mutta hyvin lempeällä tavalla.

Høeg luo maailman, jossa yhteys ihmisten välillä on suora ja aukoton. Ihon, tapojen ja henkisten lukkojen - ihmisten kehittämien palomuurien - suojaus puretaan ja meillä olisi vihdoinkin pääsy toistemme tietoisuuteen. Tämä lisäisi ymmärrystä ja myötätuntoa, parantaisi maailmaa, eikö? Tai sitten ei. Kestäisivätkö ihmiset kaiken sen yhteisen kärsimyksen, joka kerättäisiin ihmisten yhteisestä kokemuksesta, esimerkiksi toisesta maailmansodasta tai kuolemansairaiden ihmisten viimeisistä hetkistä? Kestäisimmekö lähimpiemme kärsimykset? Kestääkö kukaan omien kärsimystensäkään kohtaamista? - Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla? (S. 272.)

Høegin luomassa maailmassa lapsilla on ainutlaatuinen kyky kulkea ihmisten välisten rajojen yli yhdessä. He pystyvät ylittämään ajan, paikan ja mielen rajat, jopa vierailemaan unissa, toisissa todellisuuksissa. Tämän meistä on ehkä jokainen kokenut lapsuudessaan. Koska lapsen aikakäsitys ei ole lineaarinen, lapsuudenmuistot ovat usein päällekkäisiä tai ajallisesti ankkuroimattomia, vahvojen unien ja todellisuuden raja on hämärä. Sinun silmiesi kautta ottaa lähtökohdaksi lapsen mielen, jonne meillä kaikilla on vielä yhteys. Entäs jos lapsen mielen avoimuuden saisi tieteen käyttöön?

Høeg luo kauniita kuvia lukijan eteen. Hän tuo lohtua, yhdessä koettua ja ymmärrettyä surua, kun hän kurkottaa myös kuoleman tuolle puolen ja kuolleiden maailman yhteyteen tähän tuntemaamme maailmaan. Hän tuo yhteisen surun lukijan näkyviin ja käskee pysähtymään siihen: Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti. (S. 272.)

Ihmettelen, miten vaivattomasti Høeg upottaa lukijan mielen syvyyksiin. Tarina etenee selkeänä, ja suomentaja Sanna Manninen on tehnyt tarkkaa työtä. Scifi voisi olla etäistä ja kylmää kaikkine teknisine rakennuspalikoineen, mutta Sinun silmiesi kautta on ehkä maailman lempeintä ja lohduttavinta scifiä.

Teksti kurottaa aikatasojen yli ja kokoaa kaikki ajat yhteen. Tässä meille olisi ikään kuin ohje katsoa itseämme vähän kauempaa ja toisaalta lähempää, opittujen kaavojen yli:
   Olimme luonnostaan iloisia, kuten lapset ovat. Ikävät kokemukset olimme työntäneet mielestämme, kuten lapset tekevät, ne odottivat piilossa pulpahtaaksen pintaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 
   Olimme tavallisia lapsia kolmekymmentä vuotta sitten, kolmekymmentä vuotta sitten ja nyt. 
   Mutta sisällämme oli jotain muutakin, kaikissa ihmisissä on jotain mikä on paljon vanhempaa, ehkä ajatonta, jotain mikä pystyy näkemään todellisuudesta muita puolia. (S. 339.)

Vaikka kirjassa kuvataan rujoja ja karmeita kokemuksia, päällimmäiseksi mieleen jää ajatus ihmisten yhteisestä kokemuksesta. Kirjan sanoma on ilman muuta se, että ihmisten pitäisi antaa tilaa omalle salatulle tietoisuudelleen, joka on enemmän yhteistä kuin ymmärrämmekään.


Sinun silmiesi kautta on luettu ainakin kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä ja Kirjaluotsi. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

torstai 21. toukokuuta 2020

2 x kotimainen kasvutarina: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen ja Suvi Vaarla: Westend

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen, 2020
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Anna-Mari Tenhunen
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Käsiini on osunut niin paljon hyviä kirjoja, että tuntuu suorastaan vaikealta välillä irrottaa niistä ja vähän kirjoittaa. Tämähän on paradoksi, koska hyviä kirjoja lukiessa toisaalta koko ajan myös vaivaa halu kirjoittaa omia ajatuksiaan muistiin.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteosta lukiessa näppejäni suorastaan poltteli kirjoittamisen tarve. Kirja herätti minussa niin valtavan tunneryöpyn, että teki mieli huutaa ääneen - turhautumisesta. Äiti, nainen ja feministi minussa heittivät lähes joka sivulla kuperkeikkaa kauhusta ja hämmästyksestä.

Paperilla toinen kiinnitti huomioni Instagramin puolella onnistuneen 70-lukulaisen kantensa ansiosta. Oranssi väri veti puoleensa ja kirjan aihe, naisen kasvaminen äitiyteen, kiinnosti.

Tartuin siis kirjaan aika isoin odotuksin, mutta äitiys jäikin kirjassa melkolailla sivuseikaksi. Sen sijaan huomasin lukevani erilaisista seksisuhteista ja teininä koetusta abortista. Ahmin sivuja nopeaan tahtiin ja odotin äitiyttä, kuten päähenkilökin jossain vaiheessa: Yhtenä päivänä huomasin olevani yli kolmekymmentä enkä vieläkään äiti (s. 17).

Aluksi olin närkästynyt siitä, että minut oli huijattu lukemaan kirja jollain mainostempulla. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että tämä äiti on kasvanut äitiyteensä miessuhteidensa kautta. Sitten aloin miettiä, että ehkä näin tapahtuu tietyllä tavalla jokaisen naisen kohdalla. Että äidiksi on valmis vasta, kun tietää omat rajansa ja halunsa.

Päähenkilön kohdalle osuvat miehet ovat itsekkäitä petoja. Jokainen heistä panee (jollakulla oli ihan panopäiväkirjakin), ja niin panee päähenkilökin, melkein kaikkea mikä liikkuu. Minä vain epäilen, kuinka paljon päähenkilö itse on panija ja kuinka paljon hän tietämättään tai tietoisesti antaa miesten käyttää itseään hyväksi. Päähenkilöä saa panna kaikkiin ruumiinaukkoihin, sillä niin nälkäinen hän on rakkaudelle ja hyväksynnälle. Eniten ehkä lopulta järkytyin siitä, miten monivuotinen miesystävä häntä kohtelee:
 - -  Kerran kysyin, mitä hän etsi puhelimensa valikosta.  
    "Tässä pitäisi olla sellainen asetus et voin blokata pelkästään sun puhelut, mut en meinaa löytää sitä."
Etsin asetusta itku kurkussa monta minuuttia. Minäkään en löytänyt sitä, joten pyysin anteeksi, ettei minusta ollut hyötyä. Hän lähti ulos, enkä kuullut hänestä kolmeen päivään. (S. 53.)

Paperilla toinen on autofiktiivinen teos, ja se on herättänyt paljon keskustelua naisten seksikokemuksista. Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmia on kehuttu rohkeudesta, koska hän kertoo nuorena kokemastaan abortista ja nostaa kipeitä asioita näkyviin. Minä ihmettelen, miten vaikea naisten on edelleen löytää omia sanoja ja olemisen tapaa miesten maailmassa.

Sjöholmin teksti etenee hengästyttävästi päälauseesta toiseen. Turha tunteilu ja pohdinta loistavat poissaolollaan. Teksti on reportaasi - faktat kerrotaan, kuten ne ovat. Miehiä ja miesten tekemisiä vilisee tekstissä enemmän kuin päähenkilön omia tekemisiä. Miltä hänestä tuntuu? Kuka hän oikein on? Tätä hän ymmärtää jossain kohtaa kysyä myös itseltään! Ja esittelee taas pian liudan uusia miehiä. Onko oikeasti niin, että miehet kertovat meille, keitä me olemme? Tai minkä arvoisia me olemme naisina, äiteinä tai ihmisinä? Olemmeko haluttavia, olemmeko pantavia, saammeko arvostaa itseämme?

Miten ihmeessä pystyisin suojelemaan tyttäriäni tällaiselta nuoruudelta ja naiseksi kasvamiselta? Miten he saisivat kasvaa ihan itse ilman miehen arvostelevaa katsetta ja ilman kutistavaa miellyttämisen halua? Ja ehkä vielä isompi kysymys on se, miten kasvattaisin poikani sellaisiksi miehiksi, joille naiset olisivat tuntevia ja ajattelevia ihmisiä.

Päähenkilön ensimmäinen poikaystävä, joka pani alaikäisen, 14-vuotiaan, tytön elämän sekaisin vuosiksi ja jonka vaikutukset edelleen tuntuvat aikuisen naisen ja äidin elämässä, kohtelee päähenkilöä kuin esinettä: "Mun täytyy jättää sut sitten kun täytän kahdeksantoista, koska sit oot laiton", hän totesi taas ennen kuin pani minua perseeseen kuukautisten takia. Tamponin naru jäi väliin hiertämään, ja minua nolotti. (S. 8.)

Minua suututtaa.

Paperilla toinen on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen äidin lukevan. Huolellisesti. Jos annamme keskenkasvuisten poikien ja muitten panijoitten kasvattaa tyttäristämme naisia ja äitejä, niin onhan tässä maailmassa vielä paljon korjattavaa. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, josta haluaisin näin palavasti keskustella ihmisten kanssa.



Kirja on luettu ainakin kirjablogeissa Sivusuhteita ja Aina joku kesken.

---------------------------------------------------------------------------

Suvi Vaarla: Westend, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Luulen että aavistin jo silloin, minkä aikuisena tiedän: liiallinen kiintymys rahaan ja toisaalta sen puute, molemmat, voivat murtaa mielen (s. 167).

Suvi Vaarlan Westend kertoo 1990-luvun lamasta. Se on kasvutarina ja samalla eräänlainen selviytymistarina.

Westendin päähenkilö ja minäkertoja Elina syntyy 1980-luvulla ja kokee perheensä mukana railakkaan nousukauden: Optimismi ei siunannut vain perheitämme vaan se oli jotain, joka väreili ilmassa, ympäröi tiukasti kaikkea mitä tapahtui (s. 42). Silloin kaikki tuntui mahdolliselta, kunhan vain otti ja napsi hyvinvoinnista oman palansa. Oli helppoa menestyä ja uskoa itseensä.

Elinan isä perustaa rakennusfirman, ja rahaa tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista. Ostetaan hulppea omakotitalo ja vene. Nykynäkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä - näinhän monessa keskiluokkaisessa perheessä tehdään. Tuolloin se oli Suomessa täysin uusi elämäntapa, jota pidettiin pröystäilynä ja snobbailuna, ja toisaalta sitä myös ihailtiin. Äkkirikkaille, nuorille menestyjille oli  ihan oma nimikin: jupit.

Kun pankkikriisi toi laman Suomeen, yrityksiä meni nurin, ja kodit ja veneet joutuivat ulosottoon.  Niin käy Elinan perheessäkin. Isä menettää kaiken, minkä vuoksi on tehnyt työtä. Olut alkaa maistua, ja masennus valtaa ennen niin iloisen ja toiveikkaan isän.

Westend voisi kääntyä kärsimystarinaksi, mutta siinä on jokin lanka, joka pidättelee sitä pinnalla. Päähenkilön elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta hän on selviytyjä, joka etsii kaiken keskellä oman tiensä ja oman tapansa ajatella. Vaarlan lauseet soljuvat selkeinä ja tarkkoina, niistä puuttuu kaikki teennäisyys ja kikkailu. Tyyli on toteavaa, mutta silti ilmeikästä.

Aikatasot vuorottelevat 1990-luvun vuosista 2000-luvulle, jolloin Elina opiskelee kansantaloustiedettä yliopistossa, seurustelee ja valmistuu ekonomiksi. Hän pääsee töihin ja alkaa kerätä statusta itselleen työnteolla. Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan palaa:
Kaikki vuodet ajattelin: mitä jos?
   Jos se kaikki tapahtuu uudestaan?
   Kun se tapahtuu uudestaan? (S. 301.)

Westend on paitsi kertomus lamasta myös kertomus ystävyydestä. Kiittelen erityisesti tyttöjen vilpittömän ja luottamuksellisen ystävyyden kuvausta tässä kirjassa. Se on jotenkin kaikessa lujuudessaan hyvin tavallista ja juuri siksi kaunista.

Omat muistoni 1990-luvusta liittyvät lähinnä opiskeluun. Kaikessa säästettiin, ja kunnat olivat tiukoilla, mutta yliopistossa lama ei juuri näkynyt opiskelijoille asti. Muistan, kuinka julkisuudessa kauhisteltiin itsemurhalukuja ja perheiden kärsimyksiä. Yliopistolla mietittiin työn merkitystä suomalaisille, sitä kuinka työ on aina määrittänyt suomalaisen arvon. Kun työttömyys kohtasi lähes joka perhettä, ja töitä ei yksinkertaisesti ollut, myös ihmisarvo menetettiin.

Kaiken tämän Westend tuo yksilötasolle. Millaista on elää perheessä, jolta lama vie kaiken? Millaista on, kun omat arvot romahtavat ja turvallisuus murenee, kun oma työ ei enää elätäkään?

Nyt korona-aikana olemme uuden laman kynnyksellä, mutta luotan siihen, että 1990-luvun lamasta on jotain opittu. Luulen, että suomalaiset ovat suvaitsevaisempia, ja esimerkiksi somen kautta ihmisten tarinat tulevat yhteisiksi. Suomalaisten identiteetti ei myöskään ole enää niin työkeskeinen kuin 1990-luvulla. Se voi olla kansakunnan pelastus juuri nyt.


Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Lukuhumua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Leena Lumi.



lauantai 25. huhtikuuta 2020

Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille

Lukuviikkojen perinteenä olen seurannut poikani lukemisen kehittymistä. Poika oppi lukemaan 6-vuotiaana eskarilaisena, ja otin tavoitteekseni kasvattaa hänestä sujuvasti lukevan ihmisen. Urakka ei ole ollut missään vaiheessa helppo: Pojan oma mielenkiinto on aina ollut ennen kaikkea pelimaailmassa. Eskarilaisena, ja oikeastaan ihan tuonne neljäsluokkalaiseksi asti, hän oli lisäksi erittäin vilkas tapaus, mutta on kuin onkin kasvanut melko rauhalliseksi esiteiniksi.

Perheessämme on lisäksi kaksostytöt, joiden kasvaminen lukijoiksi on ollut huomattavasti nopeampaa ja sujuvampaa kuin pojan kasvaminen. He lukivat Harry Potter -kirjoja jo ekaluokkalaisina ja ovat lukeneet tuhansia sivuja enemmän ja monipuolisempaa tekstiä kuin pikkuveljensä tulee koskaan lukemaan. Pojalla on nimittäin myös tapana lukea hyviksi havaitsemiaan kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen, ennemmin kuin hankkia uusia lukukokemuksia.  Sekä poikani että tyttäreni ovat kuitenkin lukeneet moneen kertaan joitain yhteisiä suosikkikirjojaan. Näitä ovat tietysti J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja ja Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarja. Ne tuntuvat maistuvan aina vaan ikään kuin välipaloina. Ehkä tutuista tarinoista saa myös jonkinlaista turvaa.

Vaikka poikaa täytyy välillä patistella kirjojen ääreen, en missään vaiheessa ole suostunut heittämään hanskoja tiskiin hänenkään lukutaitonsa ruokkimisessa. Lukutaito on kuitenkin aivan ensisijainen opiskelutaito, jonka merkitys nyt korona-aikana on vain kasvanut.

Poikani ensimmäisten lukuvuosien kirjasatoa voi kurkkia näistä kirjoituksistani: Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan ja Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille. Tuolloin lahjoin poikaa peliajalla: hän sai luetusta kirjasta peliaikaa. Enää tällainen lahjominen ei toimisi, koska hänellä on niin monta pelikonetta ja niin paljon vapaa-aikaa (ja nyt vielä tämä korona-aika), että lahjomisella ei ole merkitystä.

Pojan lukutaidon kehittymistä voi seurata myös tästä päivitysketjusta, johin olen koonnut hänen lukemiaan kirjoja ja kirjasarjoja: Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojilleLukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille ja Lukuvinkkejä 11-vuotiaille pojille. Olen aika tyytyväinen kehitykseen. Nykyisin poika lukee vapaaehtoisesti ennen nukahtamistaan, eli lukemisesta on tullut hänelle tapa. Vetoan usein myös hänen kilttiin luonteeseensa ja huonoon omaantuntoonsa: jos hän on ollut pitkään kännykällä, hän myöntyy lopulta aika helposti kirjankin ääreen.


Kaikki lapseni ovat olleet onnekkaita alakoululaisia, sillä lähikoulumme on panostanut vuosittaiseen lukudiplomiin, jonka suorittaminen on ollut melkeinpä velvollisuus. Lukudiplomipakettiin on kuulunut 6 kirjaa vuodessa, ja ne on saanut valita tarkoin mietityiltä listoilta.

Poika sai juuri valmiiksi 6. luokan lukudiplomin viimeisen tehtävän. Lukudiplomin myötä hän on lukenut paljon sellaisia kirjoja, joihin hän ei olisi varmasti muuten itse tarttunut. Tällaisia ovat tänä vuonna olleet muun muassa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli ja Arto Kivimäen Aikojen alussa, Antiikin taruja 1. Lukudiplomi on suoritettu kirjakeskusteluilla ja kirjallisilla töillä. Suuri kiitos kuuluu pojan opettajille tässä työssä.

Tämän vuoden kirjalöytöjä ovat olleet Max Braillerin Maailman viimeiset tyypit -kirjasarja, jonka poika kylläkin hotkaisi viikossa, eli sillä ei pitkälle päästy. Joulupukki toi ensimmäisen osan ja varasin kirjastosta hänelle uutuudet heti perään.

Kirjamessureissulta poika sai Jim Kayn kuvittaman Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjan, jonka olin ajatellut antaa hänelle joululahjaksi, kuten kaikki aikaisemmatkin Jim Kayn kuvittamat Potterit. Hän kuitenkin halusi sen omakseen heti, kun näki sen hyllyssä kirjamessuilla. Se oli onneksi myös reilussa tarjouksessa siellä, joten hän sai sen mukaansa. Harry Potter -sarja kuluu edelleen hänen käsissään ja soi Bookbeatista äänikirjana aika usein myös silloin, kun hän pelaa.

Toinen löytö tänä vuonna on ollut Rick Riordanin Percy Jackson -sarja, jonka poika on lukenut kokonaan, osittain Bookbeat-palvelusta e-kirjoina, osittain kirjoina. Näihin hän tarttui siskojensa suosituksesta. Percy Jackson on tavallinen poika, joka kuulee olevansa antiikin jumalten sukua, ja siitä lähtee käyntiin melkoinen seikkailu. Sarjan ensimmäinen kirja on nimeltään Salamavaras, ja sen luettuaan poika oli myyty. Harry Potter -kirjoilla ja Percy Jackson -kirjoilla hän on myös kuitannut aika monta kirjallisuustehtävää kouluun (lukuvinkkejä, henkilökuvauksia, juoniselostuksia yms.). Percy Jacksonin innoittamana hän luki lukudiplomiin myös Kivimäen kirjan, jossa kerrataan antiikin jumaltarustoa.

Sekä Percy Jackson että Harry Potter ovat myös vihdoin osoittaneet, että poika ei välttämättä tarvitse enää kuvia tekstin yhteyteen. Kuvat ovat tietysti edelleen plussaa, mutta eivät enää välttämättömiä lisukkeita tarinan yhteyteen. Lukeminen sujuu, ja on ilmeisesti nautittavaa, ilman niitäkin.

Edelleen poika ahmii täysin vapaaehtoisesti Aku Ankka -sarjakuvia, erityisesti Don Rosan piirtämiä sarjoja mutta myös Aku Ankka -lehden, joka kolahtaa postilaatikkoon joka viikko. Tähän asti hän on myös saanut omakseen uusimman Neropatin päiväkirjan aina sellaisen ilmestyessä. Niiden hinta on melko edullinen (alle 20 euroa), ja meillä on niille kolme lukijaa omasta takaa ja neljäs lukija kasvamassa hyvää kyytiä. Niitä on myös lainailtu naapuruston lapsille.

Vaikka käyn kirjastossa säännöllisesti ja kannan sieltä kirjoja lapsille, meillä on myös kirjahyllyt väärällään omia kirjoja. Jokainen lasten omiin kirjoihin satsattu euro maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Lapset ovat myös huomanneet, että äiti ei osta ikinä kaupasta leluja tai karkkia (paitsi karkkipäivänä), mutta Aku Ankan taskukirjan saa mukaansa heti, kun vain hoksaa pyytää. Olen myös kustantanut pojalle oman Bookbeat-jäsenyyteni yhteyteen perhejäsenyyden, joka maksaa muistaakseni noin 5 euroa kuukaudessa. Palvelu on ollut hänellä ahkerassa käytössä.

Tiedän, että haastavia vuosia on edessäkin: ensi vuonna poika on yläkoululainen, ja arkeen tulee varmasti muitakin haasteita kuin lukutaidon ylläpitäminen. Täytyy kai vain yrittää sinnikkäästi kannustaa ja kiristää poikaa kirjojen ääreen, kuten tähänkin asti. Ensi vuonna sitten raportoin lukuvinkkejä 13-vuotiaalle pojalle. Saapa nähdä, löytyykö sellaisia...

Hyvää Lukuviikkoa!


Päivityksessä mainitut tai pojan käsissä havaitut kirjat ja kirjasarjat:

Max Brailler: Maailman viimeiset tyypit -sarja
Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja
Arto Kivimäki: Aikojen alussa, Antiikin taruja 1
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Rick Riordan: Percy Jackson -sarja
Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin  omat suosikit
J. K. Rowling: Harry Potter -sarja