torstai 6. joulukuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina, 2018
Alkuteos: Katrina, 1936
Suomentaja: Juha Hurme, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Oli pakko kuvata Katrina omenoiden keskellä tänä syksynä. Niitä Johan hänelle lupasi, kuten lupasi paljon muutakin - ja Johanin matkaan Katrina sitten lähtee pienelle Ahvenanmaan saarelle, jossa omenapuita kyllä kasvaa, mutta jossain aivan muualla, kun Johanin ränsistyneen torpan pihassa.

Vertaan mielessäni kahta tämänvuotista kirjaa, joista toinen on oikeasti vuodelta 1936, mutta sai uuden elämän Juha Hurmeen suomentamana. Se on Sally Salmisen (1906 - 1976) Katrina, aikansa bestseller, joka ansaitsisi suuremman paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, kuin mitä sille on ymmärretty antaa. Toinen teos on tietysti Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Näillä teoksilla on yllättävän paljon yhteistä: Molemmat ovat historiallisia romaaneja. Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun lopulle, kun valistusaika alkaa murtaa uskonnollista maailmankuvaa; Katrina sijoittuu 1800-1900-luvun vaihteeseen, jolloin perinteinen maanviljelyskulttuuri alkoi muuttua kohti modernia elämäntapaa.

Molemmat teokset sijoittuvat saarelle: Taivaanpallo St Helenan saarelle ja Katrina Ahvenenamaan saaristoon pienelle Torsön saarelle. Saarilla eletään suljetun yhteisön sääntöjen mukaisesti, jokainen omalla paikallaan. Miten uudet ajatukset saavuttavat ihmiset ja vaikuttavat heihin? Miten ihminen asettuu hänelle varattuihin raameihin?

Taivaanpallon Angus murtautuu uuteen ja lähtee, Katrina sopeutuu. Silti en menisi vähättelemään Katrinan elämää. Hänellä on yhteisössä huithapeli-merimiehen vaimon paikka ja köyhyyden asettamat rajat ympärillään, ja silti hän elää omannäköisensä elämän.

Sally Salmisen kerronta on vahvaa ja taidokasta, Juha Hurmeen suomennos sujuvaa kuin ajatus. Katrina ei ottanut kirjassa askeltakaan, jota en olisi astellut hänen rinnallaan. Köyhyyden ja sinnikkyyden kuvaus ei missään vaiheessa muutu sankritarinaksi, vaan pysyy realismin otteessa, piirtää tavallisen ihmisen elämää ja työtä. Teoksessa on modernin kirjallisuuden tunnuspiirteitä, elämän tarkoituksettomuuden ja ihmisen pienuuden ymmärtämistä. Sally Salminen on ollut aikaansa edellä ja kirjoittaa rohkeita havaintoja naisten ja köyhien torpparien asemasta: Katrinan posket paloivat kuin tuli. Hän puuskahti ääni pidätetystä raivosta vavisten: "Jassoo, kirkkokin on jaettu. Onko tässä maailmassa mitään, mitä ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta? Taivaassa on varmasti samanlaista - Svensson ja Nordkvist valtaistuimen molemmin puolin ja me muut ovensuussa, mikäli ensinkään pääsemme sisään." (S. 80.)

Katrina on luonteeltaan sisukas mutta myös nöyrä. Hän tietää paikkansa, mutta kasvaa mielessään, kapinoikin kylän asettamissa rajoissa ja saa lopulta myös arvostusta osakseen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään ja läheisistään, yrittää parhaansa. Hänen rakkautensa on tavallista ja äitiytensä sellaista, jossa tehdään, mitä voidaan - eikä äiti lopultakaan kovin paljon voi. Katrinan suhde omiin lapsiinsa ja heikkoon aviomieheensä tekee kirjasta satuttavan ja todellisen: Yhtenä iltana elokuun lopulla, kun Katrina tuli kotiin työstä pellolta, hän sairastui äkisti, ja lapsi syntyi ennen kuin ehditiin hakea kätilö. - - Lapsi oli poika, surkea olento, kuusi viikkoa liian aikaisin syntynyt. Katrina itki katkerasti, kun hän katsoi pientä ihmiskuvatusta, jonka ryppyiset, sinipunaiset kasvot eivät olleet hänen nyrkkiin puristetun kätensä suuruiset. "Voi Jumala, jospa hän saisi kuolla", hän huokasi. (S. 90.)

Naisten elmäntarinoita ei paljon kirjallisuuden kaanoniin ole huolittu. Suosituimmissa kansakunnan teoksissa, Vänrikki Stoolin tarinoissa tai Tuntemattomassa sotilaassa, miehet tekevät historiaa. Tai miehet kasvavat vastuullisiksi kansalaisiksi ja muuttavat maailmaa, kuten Seitsemässä veljeksessä ja Täällä Pohjantähden alla -romaanissa. Miten hyvää tekeekään lukea kirjaa, jossa nainen elää historiaa, kasvaa ja ajattelee itse, toimii. Katrina on naisen elämäntarina, ja sellaisena ainutlaatuisen tosi ja yleispätevä.

Katrina voisi olla nimeltään myös Tuntematon nainen. Se asettuu vakaasti saariston naisista kerrottujen romaanien rinnalle; Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna tai Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ovat ilman muuta Katrinan sisarteoksia. Karuissa olosuhteissa saariston naisista kasvaa selviytyjiä. Saariston perinteinen elämäntapa on vangittu näihin romaaneihin hienosti, ja lukija pääsee osallistumaan ainutlaatuisiin aikamatkoihin kirjoja lukiessaan.

Katrina nousi esiin historian hämäristä viime vuonna Ylen Kirjojen Suomi -listalla vuoden 1936 kirjana. Jo oli aikakin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Sally Salminen kilpaili vakavasti Nobelin kirjallisuuspalkinnosta F. E. Sillanpään rinnalla vuonna 1939. Mihin tämä väkevä kertoja hukattiin?

Toivon, että Katrinaa luettaisiin kotona ja kouluissa siinä missä Linnan historiallisia romaanejakin. Se on helppolukuisempi kuin Linnan kirjoittamat järkäleet ja kertoo historiasta aivan yhtä vaikuttavasti. Se on tosin naisen näkökulmasta kerrottu, mikä ikävä kyllä  tarkoittaa, että se ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä. Senkin uhalla kysyn: voisiko naisen historia olla vihdoinkin myös kansakunnan yhteistä historiaa?



Katrina on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Annelin kirjoissa, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä.

Osallistun teoksella Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.




tiistai 4. joulukuuta 2018

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, 2. painos, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kari Hotakainen kirjoitti Kimi Räikkösestä kirjan, elämäkerran, paitsi että tämä ei ole elämäkerta, ei voisikaan olla, koska päähenkilö on elämänsä puolessavälissä (s. 10). Tämä on hotakaismainen havainto, jollaisia hän latoo Räikkös-elämäkerran sivuille ja tempaa lukijan mukaansa Kimi Räikkösen elämään. Hotakainen osaa kirjoittaa, Räikkönen osaa ajaa. Kun yksi Suomen parhaista kirjailijoista kertoo yhdestä Suomen parhaasta moottoriurheilijasta, ollaan tekemässä legendaa.

Hotakainen kertoo hauskasti ja syvällisesti yhtä aikaa, hän on asioitten ytimessä, huomaa liikuttavat ja kipeät hetket, arvostaa elämää ja ihmistä kokonaisuutena, antaa puhumattomuuden puhua. Hän onnistuu tekemään Icemanista, Jäämiehestä, lukijalle jopa läheisen, ainakin kirjan lukemisen ajaksi. Kirjan lukemisen jälkeen löydän lähes päivittäin uutisia Räikkösestä ja hänen perheestään: Minttu Räikkönen uimapuvussa Abu Dhabissa; Rianna Räikkönen ihailemassa kukkia varikolla, jne. Täydellistä. Ja elämäkerran mukaan Räikkönen osaa tätä täydellisyyttä myös arvostaa. Mutta miten kukaan voi oikeasti säilyttää jotain omaa, jos on huippu-urheilija lajissa, jonka osakilpailuja seuraa yli 350 miljoonaa katsojaa kerrallaan? Kimi Räikkönen on julkkis, vaikka halusi alun perin vain ajaa lujaa ja voittaa.

Kirjaa kirjoittaessaan Hotakainen on ollut kuin Liisa Ihmemaassa: Ferrarin varikolla pitäisi tunnustaa väriä, pitäisi tunnistaa tallipomo ja tuntea tärkeät hengailijat, ei saisi häiritä tutkimuskohteen keskittymistä. Kaikki tiimissä ovat yhtä suurta perhettä, jokaisella on oma tarkoin määrätty roolinsa. Pyöritellään järjettömiä rahasummia, ei ole varaa virheisiin. Miten Kimi on jaksanut kaiken hässäkän ja median paineet kaikki nämä vuodet? Suomalaisena ymmärtää hyvin, ettei tuota sirkusta jaksa paljon kommentoida. Kimi ei puhukaan kuin pakon edessä, eikä kovin fiksuja aina silloinkaan. Hän hoitaa kuitenkin duuninsa, eli Hotakaista lainatakseni: ojentaa nilkkansa suoraksi. Työ puhukoon puolestaan, kuten meillä Suomessa on tapana ajatella.

Hotakainen hahmottaa Ihmemaata omaan tyyliinsä. Hän saa vastauksia, joista syntyy myös muuta kuin ratojen Iceman, syntyy vilpitön kaveri ja perheen isä, puhumaton ja omalaatuinen tyyppi, urheilusankari, hulivili. Moneen otteeseen ja monesta suusta kuullaan, kuinka avarasydäminen ihminen Räikkönen on. Ehkä se kuullaan jo liian monesta suusta, joita Räikkönen joko ruokkii tai juottaa, parhaimmillaan molempia. Onko hyväsydämisyys totta? Haluan uskoa niin, onhan kyse sankarista.

Kaikki alkaa perheestä ja päättyy perheeseen, ja se on kirjan pelastus. Kaikki muu siinä välissä on nuoren miehen unelman toteutumista, kovaa työtä ja turhanpäiväistä sekoilua. Pojalla on hirveä halu ajaa autoa lujaa ja voittaa. Noustaan "ryysyistä rikkauksiin", mutta ei sattumalta. Perhe tukee joka mutkassa, hyvät ystävät rahoittavat ja Kimi ajaa autoa nopeimmin koko maailmassa. Täytyy olla lahjakas, jotta pääsee F1-ajajaksi. Se on selvä.

Hyvin lähellä tuntui olevan myös se mahdollisuus, että Räikkösen elämä olisi lähtenyt kulkemaan Matti Nykäsen tai  Mika Myllylän viitoittamaa huippu-urheilijan uran jälkeistä tietä. Parin viikon hummailureissut, kaverina muun muassa Bahrainin prinssi, tuntuvat sadulta. Kimi lentää yksityiskoneella päähänpistojen mukaan ja juhlat jatkuvat. Tähän kiitoon olisi varmasti ollut helppo jäädä lopullisesti, mutta onneksi niin ei käy, vaan elämään tulee myös sisältöä. Sen toivoisi säilyvän.

Hotakaisen ansiota on se, että Räikkösen elämäkerta on vetävää luettavaa. Se on hieno kirja, ja sen voi huoletta kääriä kenen tahansa suomalaisen joulupakettiin, (kunhan varautuu siihen, että lahjan saaja istuu nenä kiinni kirjassa joulunpyhinä). Tuntematon Kimi Räikkönen on Suomessa syksyn myydyin tietokirja, ja luulen ja toivon, että kirjaa myydään myös maailmalla ja paljon. Se on elämäkerraksi poikkeuksellisen kaunokirjallinen ja siksi kiinnostava myös niille, jotka eivät F1-urheilua seuraa. Kimi Räikkös -faneille se on tietysti silkkaa mannaa.



Tuntematon Kimi Räikkönen on luettu myös kirjablogaissa Kulttuuri kukoistaa, Jokken kirjanurkka ja Kirsin kirjanurkka.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Sarjakuvahaasteen koonti

Kiitos, Hurja hassu lukija!

Olen kuin uusi ihminen, sillä löysin haasteesi ansiosta sarjakuvat aivan uudella tavalla. Kirjallisuudenlajina ja taidemuotona sarjakuvat olivat minulle ennestään lähinnä Aku Ankkaa, enkä ollut edes ymmärtänyt, kuinka erilaisia sarjakuvia on olemassakaan.

Tänä vuonna olen itkenyt, nauranut ja ihastellut, ollut vaikuttunut, suuttunut ja riemastunut sarjakuvien äärellä.

Huomaan myös, että olen sarjakuvista niin innoissani, että jakelen niille Goodreads-tähtiä paljon löysemmin rantein kuin proosakirjallisuudelle. Sarjakuvat vain ovat niin hirvittävän vaikuttavia.


Millaisia tarinoita! Millaisia henkilöitä!

Tässä lista lukemistani sarjakuvista siinä järjestyksessä, kuin ne luin. (Kaikista en ole ehtinyt vielä blogata.)

1. Graig Thompson: Habibi
2. Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet



3. Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Hymyile vähän, Maggy
4. Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
5. Emmi Valve: Armo
6. Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
7. Liv Strömquist: Nousu ja tuho
8. Alison Bechdel: Hautuukoti
9. Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Anhavia?
10. Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
11. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
12. Marjane Satrapi: Persepolis
13. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa
14. Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi
15. Terhi Ekebom: Kummituslapsi
16: Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
17. Marjane Satrapi: Persepolis 2
18. Reetta Niemensivu: Aavepianisti
19. Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
20. Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri
21. Will Eisner: Talo Bronxissa
22. Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää
23. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
24. Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin
25. Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Suurin yllätys minulle oli sarjakuvien yhteiskunnallisuus. Liv Strömquistin sarjakuvat ovat aivan loistavia ajattelun herättäjiä, ja Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet on  tärkeä journalistinen sarjakuva - siis sellaisiakin on. Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat sekä Riad Sattoufin ja Guy Delislen sarjakuvat kertovat Lähi-idän kaoottisesta poliittisesta ja uskonnollisesta arjesta. Vaikka heidän sarjakuvansa ovat henkilökohtaisia muistelmia, ne ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia kannanottoja.

Kotimaisista sarjakuvantekijöistä Emmi Valve teki vaikutuksen henkilökohtaisilla ja rankoilla aiheillaan. Vasinkin Armo on paitsi hienoa sarjakuvaa myös koskettava selviytymistarina.

Reetta Niemensivun historialliset tarinat viehättivät ja Anne Muhosen kertomat tarinat tavallisista, nuorista ihmisistä ja heidän suruistaan ja iloistaan olivat mukavaa luettavaa.

Will Eisnerin Talo Bronxissa on klassikko, jossa on tarinoiden lisäksi vahvaa yhteiskunnallisuutta. Se oli hieno löytö, kuten myös kotimainen Ellinor Mendin historiallinen Punikkityttö ja jääkäriupseeri.

Mielikuvituksellisimmat sarjakuvat olivat Graig Thompsonin Habibi ja Cyril Pedrosan Kolme varjoa sekä Terhi Ekeblomin Kummituslapsi. Niissä kaikissa oli tärkeitä teemoja: Habibissa luonnonsuojelu ja ihmisten riisto, Kolmessa varjossa ja Kummituslapsessa lapsen menettäminen.

Muistelmasarjakuvat, joissa sarjakuva palvelee omaelämäkerrallisena taidemuotona, olivat häkellyttävän rehellisiä: Armo, Tulevaisuuden arabi, Persepolis, Hautuukoti... Kun teksti, tapahtumat ja henkilöt piirtyvät kuvina ja sanoina lukijan eteen, niihin on ihan pakko eläytyä syvästi. Lisäksi kaikkiin näihin elämäkerrallisiin tarinoihin sisältyi itseironiaa ja jopa satiiria sekä tekstin että kuvien tasolla. Ne siis myös viihdyttivät lukijaa, vaikka aiheet olivat raskaitakin.




Lukemillani 25 sarjakuva-albumilla olen ansainnut sarjakuvahaasteessa Tintin arvonimen. Olen arvonimestäni ylpeä, mutta eihän tämä tähän jää. Nytkin on viisi sarjakuvaa lukujonossa ja lisää tulee koko ajan.


sunnuntai 25. marraskuuta 2018

2 x Anne Muhosen sarjakuvia: Ada 4 - Kaikki menee hyvin ja Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin, 2007
Kustantaja: Robustos
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea, 2018
Kustantaja: Anne Muhonen
Sivuja: 50
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta



Mistä näitä taitavia kotimaisia sarjakuvataiteilijoita oikein riittää? Anne Muhonen on minulle uusi löytö hänkin ja luin peräkkäin hänen kaksi teostaan: Ada-sarjan 4. osan, Kaikki menee hyvin ja tänä vuonna ilmestyneen albumin Kesä jona opin soittamaan ukulelea.

Kaikki menee hyvin -albumissa Ada on pakkaamassa tavaroita asunnostaan. Lukijalle selviää, että asunnossa on asunut joku muukin, eli se on ollut yhteinen koti. Kyse ei ole kuitenkaan erosta, vaan Adan poikaystävä on tehnyt jotain lopullista.

Ada suree. Pakkaaminen tuo mieleen onnellisia muistoja, mutta myös synkempiä tunnelmia. Nykyhetkessä puolestaan käydään tärkeitä keskusteluja, jotka auttavat Adaa eteenpäin. Adalla on myös selvästi sisua ja tervettä järkeä.


Adan hiukset leiskuvat punaisina, vaikka muuten sarjakuva on mustavalkoinen ja hyvin mustavoittoinen väritykseltään. Kuvakerronta on selkeää ja realistista, tarina puolestaan kaunis ja puhutteleva. Ada on aito, tunteva nuori nainen, jonka suru tulee sopivasti esiin, eikä hyökkää päälle.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea lähtee myös liikkeelle hiukan apeista tunnelmista, mutta nyt kuvamaailma on värikäs, eikä enää niin realistinen kuin Ada-sarjan albumissa. Kepeätunnelmaiset kesäjuhlat peittävät pian haikeuden muruset alleen, koska pienet, mukavat tapahtumat nyt vain ovat niin mukavia.

Päähenkilö on nuori mies Ode, joka tapaa juhlissa hiukan salaperäisin valokuuvaajatytön, Stellan,  ja kissavahdin kesä saa heti uusia sävyjä. Tunnelma tässä albumissa on valoisa ja toiveikas olematta kevyen kevyttä liitämistä.

Tässäkin tarinassa on opetus, joka kerrotaan vaivihkaa. Se ei iske lukijaa silmille eikä saarnaa. Huumoria syntyy pienistä oivalluksista ja varsikin Oden poikamaisesta söpöydestä. Aikuistumistakin tapahtuu.

Muhosella on selvästi kykyä uudistua. Kesä jona opin soittamaan ukulela on monisävyisempi ja valoisampi tarina kuin 11 aiemmin ilmestynyt Ada-sarjakuva. Pidin molemmista sarjakuvista paljon. Ihastelin herkkää henkilökuvausta ja nuorten aikuisten maailmaan sukeltamista. Ehkä olisin kaivannut molempiin teoksiin jopa lisää sivuja, pientä syventämistä, mutta Adan tarina olisi ehkä käynyt lisäsivuista liian rankaksi ja Oden tarina puolestaan paljastanut jo liikaa. On hyvä, että lukija saa jäädä saattelemaan nuoria kohti seuraavia elämänkokemuksia.




Sekä Ada että Ode saivat paikan sydämessäni ja toivonkin, että he löytävät tiensä nuorten luokse. Voi kunpa näitä(kin) sarjakuvateoksia olisi koulujen kirjastoissa hyllyt täynnä. Mitä keskusteluja näiden pohjalta saisikaan nuorten kanssa aikaiseksi!




Kesä jona opin soittamaan ukulelea on luettu ainakin Hurjan hassun lukijan blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Adasta en löytänyt bloggauksia lainkaan. Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen keräsin taas pari pistettä lisää ja Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseenkin nämä sopisivat useaan kohtaan.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa, 2010
Alkuteos: Trois ombres, 2007
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Sivuja: 268
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Pedrosan sarjakuva-albumi Kolme varjoa on häikäisevän hienoa sarjakuvaa kannesta kanteen. Aivan erityiseksi sen tekee se, että on syntynyt surusta. Pedrosan ystäväpariskunnan lapsi kuoli, ja taiteilija halusi kertoa myötätunnostaan sanoin ja kuvin. Syntyi kaunis, surullinen ja valoisa tarina Joachimistä ja hänen perheestään.

(Nyt on heti pidettävä pieni tauko, sillä kirjoittamista ei voi jatkaa, jos näppäimistöä ei näe. Itkutauko. Hetkinen.)

Pedrosan kertoman tarinan alkuasetelma on onnellinen ja suloinenkin, mutta melko pian horisonttiin ilmestyy kolme varjoa. Ne pelottavat perheen poikaa, pientä Joachimia, ja vaikka äiti ja isä suhtautuvat pelkoon aluksi reippaasti, heidänkin on havahduttava varjoihin, jotka lähenevät yö yöltä.

Varjot aikovat viedä pojan ja vanhempien on toimittava jotenkin. Äiti etsii selitystä ja hyväksyy tosiasiat ennen isää. Mitä suojeleva isä tekee? Hän vie pojan pois, piiloon. Alkaa epätoivoinen karkumatka, joka vie isän ja pojan purjelaivalle ja tuntemattomiin maihin. Hetken näyttää jo siltä, että varjot on saatu eksytettyä, mutta eteen tulee uusia vastoinkäymisiä, seikkailuja, jotka eivät ehkä päätykään hyvin.

Tarina vertautuu mielessäni Johan Wolfgang von Goethen runoon Keijujen kuningas (Erlkönig), jossa varjot houkuttelevat poikaa. Isä ja poika ratsastavat yössä, mutta varjoja, keijujen kuningasta houkutuksineen ei päästä karkuun. Schubert on säveltänyt runosta liedin, ja suosittelen katsomaan tämän hurjan animaation, joka on tehty liedin kuvitukseksi.



Cyril Pedrosa kehittelee tarinaa kuva kuvalta jännittävämmäksi. Siitä hetkestä, kun uhka ilmestyy horisonttiin, se ei hellitä. Seikkailu on koko ajan pelottava, mutta isän hahmo on turvallinen. On sydäntä särkevää seurata, miten isän rohkeus vähitellen murtuu, koska hänkään ei pysty taistelemaan ylivoimaista vastustajaa vastaan. Isänkin voimat hiipuvat ja häviävät lopulta kokonaan.

Sarjakuvan viesti on lopulta toiveikas. Suurin rakkaus on myös suurin toivo ja lahja, minkä ihminen voi elämässään saada.

Pedrosan tarinankerronta on täynnä liikkeitä ja ilmeitä. Tarina sijoittuu purjelaivojen aikaan eteläeurooppalaisiin maisemiin, mutta on monella tavalla ajaton ja universaali. Kuvat synkkenevät tarinan edetessä ja lukija tempautuu mukaan meren ja mielen syvyyksiin.




Pedrosan sarjakuva sopii erityisen hyvin isänpäivään, koska isän hahmo on siinä pojan vierellä koko ajan. Se kertoo isän rakkaudesta, voimasta ja turvasta. Siitä, mihin isiä tarvitaan ja miten suureen rakkauteen he pystyvät. Lopulta se kertoo myös siitä, miten pieniä isätkin saavat olla.

  



Cyril Pedrosan Kolme varjoa osui silmiini Helmet-haasteen Facebook-sivuilta, kohtaan 12 (sarjakuvaromaai) luetuista kirjoista. Olen etsinyt tänä vuonna käsiini sarjakuvateoksia paitsi Helmet-haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen, josta innostuin aivan valtavasti. Kokonainen uusi maailma on avautunut minulle, eikä elämässäni ole enää paluuta sarjakuvattomaan aikaan.

Kolme varjoa on luettu myös kirjablogeissa Hurja hassu lukija, Oksan hylyltä, Kirjakaapin kummitus ja Nenä kirjassa. Lapsen menetyksestä kertoo myös vastikään lukemani Terhi Ekebomin Kummituslapsi. Isän menettämisestä on syntynyt puolestaan  Alison Bechdellin upea sarjakuva-albumi Hautuukoti. Surua kuvaavat sarjakuvat ovat näköjään valtavan vaikuttavia.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Jännitys tiivistyy kaunokirjallisuuden kentällä: 15.11. julkistetaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintokilpailun tulokset ja 28.11. kuulemme tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan.

HS:n ehdokkaista olen lukenut kolme: Tuukka Pietarisen modernismin henkisen runokokoelman Yksin ja toisin, Eeva Turusen ärsyttävän kiehtovan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja sitten tämän Anna-Liisa Ahokummun tyylikkään pienoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kaikkia voin suositella hyvän kirjallisuuden ystäville. Kaikissa on oma viehätyksensä ja kaikki ovat jollain tavalla hyvin valmista kirjallisuutta ollakseen esikoiskirjoja.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo Lapin sodasta, pakkomielteistä, vanhemmuudesta ja musiikista. Se esittelee pojan, Max Halman, jonka äiti kuolee ja joka alkaa penkoa isänsä arvoitusta. Isä on saksalainen sotilas, joten äidin ja isän suhde oli sodan aikana ja sen jälkeen Suomessa arka aihe. Pojan synnyttyä äiti muutti pohjoiselta kotipaikkakunnaltaan etelään ja odotti miestä palaavaksi, kunnes sulki kaiken ilon pois elämästään, eräällä tavalla myös poikansa. Poikaa kiusattiin koulussa taustansa takia ja hän pakeni omiin tutkimuksiinsa.

Pojan päiväkirjamerkinnnät täyttyvät harvinaisesta perhosesta, jonka hän löytää äitinsä luota. Hän  uppoutuu tutkimaan sitä  ja isänsä kohtaloa niin täysin, että kaikki muu jää. Lukija ymmärtää, että poika suree. Lukija myös toivoo, että asiat ratkeaisivat - että Max olisi löytänyt uuden lajin ja että hän löytäisi isänsä.

Maxin tie kulkee Hampuriin isän veljen luo. Veli on vanha mies, säveltäjä, joka ei ole vuosiin pystynyt säveltämään. Hän esittää nyt kaikki sävellyksensä viimeisessä konsertissaan, johon hän on kutsunut myös Maxin.

Kirjan juoni kehittyy vaivihkaa, hyvin hienostuneesti. Lukija saa pieniä vihjeitä tapahtumista ja kietoutuu surumieliseen tunnelmaan. Sodan varjo on pitkä, ja ihmisten teot epätoivoisia yrityksiä tarttua elämään kiinni. Kaikki lipuu kuitenkin käsistä.

Ihailen Ahokummun tapaa kehitellä tarinaa ja henkilökuvia. Kirja koostuu erilaisista tekstilajeista, esimerkiksi arkistotekstistä ja päiväkirjoista, jopa valokuvista. Kertojanäkökulmat vaihtuvat luontevasti ja tunnelma kehittyy johdonmukaisesti ja uskottavasti.

Maxin sisäiseen maailmaan on helppo solahtaa. Hänestä tulee lukijalle läheinen, vaikka hän ei tunnu viihtyvän ihmisten seurassa. Hän muistuttaa jollain tavalla Kristina Carlsonin luomaa William N:ää, Pariisissa 1800-luvun lopulla asunutta suomalaista jäkälätutkijaa, jota hän kuvaa fiktiivisesti teoksessaan William N päiväkirja. Aseveljeyden tuloksena syntyneitä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten rakkaussuhteita kuvaa puolestaan myös Minna Rytisalon Lempi.

Ahokummun kieli on erityisen ilmeikästä musiikin kuvaamisessa: Pianon ääni kantautui enää etäisenä pauhuna. Kuulin siinä tuulen, melkein kuin makaisin niityllä, mutta tuulella ei ollut ääntä, se oli kaukaisten puiden latvuksian kahinaa, heinäntähkien tanssia toisiaan vasten. Heikkoa kohinaa, jota joskus kutsutaan hiljaisuudeksi. (S. 121.) Teos on kokonaisuutena ehyt ja mietitty, eikä siinä ole mitään turhaa. Se on kerrassaan taidokasta kaunokirjallisuutta.



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on herättänyt paljon ihastusta kirjablogeissa. Linkitän tässä muutamiin blogeihin, joista löytyy lisää linkkejä: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön!, Tuijata,  Leena Lumi, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did i marry him, Kirsin kirjanurkka ja Kirja hyllyssä.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa teos sopii kohtiin 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan ja 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin, 2018
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 61
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tuukka Pietarinen on tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana runokokoelmallaan Yksin ja toisin. Kokoelman kaunis ulkoasu houkutteli minut tarttumaan siihen  Helsingin kirjamessuilla. Avasin sen ja luin tämän:

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan  (s.5)


Jokin tässä yhtäaikaisessa selkeydessä ja äärettömyydessä vangitsi minut. Unohdetaan adjektiivit,  jätetään maisema paikalleen, mutta häivytetään ihminen. Kun ihminen häviää, häviää maiseman muuttuja ja sen ymmärtäjä, joka lopulta ymmärtää niin vähän tai ei mitään.

Yksin ja toisin on ytimeltään arvoituksellinen, kaunis ja harkittu teos. Mieleen nousevat kuvat, korkeintaan pienet tarinat, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua. Ehkä kierrämme kehää, ehkä mikään havaintomme ei tavoita todellisuutta: Etsijät etsivät toisiaan ja katovat yksitellen, kunnes jäljelle jäänyt nainen synnyttää sen, jota lähdettiin etsimään; tähden valo on peräisin sammuneesta tähdestä, mutta entä jos tähteä ei koskaan ollutkaan. Näennäisesti järjellinen teksti ei lopulta pysty selittämään mitään. Ilmiöt jäävät havainnoiksi, joille ei löydy selitystä.

Yksin ja toisin on sukua moneen suuntaan, ensimmäisille suomenkielisille modernisteille nyt ainakin. Mutta kyllä se kurottaa myös nykypäivään kierrätys- ja rauniokuvastollaan, joka ennustaa suuren (maailman) purkutyön ja hävityksen alkaneen. Onneksi myös jotain toivoa välähtää:
 - -
Vasta hänen lastensa lapset saavat nähdä, miten autiomaa,
kaikessa hiljaisuudessa, puhkeaa kukkaan (s. 58).


Pelkistetty modernismi hivelee nykyihmisen kiireistä ja levotonta sielua. Sanat pysäyttävät kun niistä on karsittu kaikki turha pois. Runo kysyy yhä uudestaan, onko kaikki sitä miltä se näyttää tai miten se on totuttu näkemään ja selittämään. Entä jos kaikki onkin toisin?

Runon puhuja etsii ihmisen paikkaa kaiken arvoituksellisen keskellä. Jos ihminen katoaa maisemasta, onko maisemaa ollenkaan. Entäs toinen ihminen - onko häntäkään jos ei ole toista:

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa   (s. 21)


Runous voi olla vaarallista. Se on pinnalta pelkkiä sanoja, vain muutamia sanoja ja säkeitä, ja kuitenkin se heittää lukijansa laajaan, pohjattomaan ajatusten avaruuteen. Tässä tehtävässä Pietarisen runous on vaikuttavaa ja taidokasta, aivan valmista.

Suurin osa kokoelman runoista on lyhyitä ja oivaltavia, mutta mukaan on mahtunut myös unen logiikkaa seuraavia proosarunoja, humooripitoisia tarinoita. Niissä tunnelma on kuin Italo Calvinon novelleissa: Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.  - - Kun urakoitsijat alkoivat olla epätoivoisia, keksittiin, että hänet voitaisiin kierrättää: kuorma-autot palasivat ja hänet kuljetettiin kaupungin uusiin voimalaitoksiin. - - Kaupunginjohtaja tuli juhlallisesti ilmoittamaan, että hän voisi nyt syntyä. (S. 14.)

Runoista kaikuvat suomalaisten modernistien äänet. Runoilija itse mainitsi Helsingin kirjamessuilla esikuvakseen Eeva-Liisa Mannerin. Mieleeni nousevat myös Lauri Viita, Paavo Haavikko, ehkäpä Pentti Saarikoskikin ja Kirsi Kunnaksen runot Tiitiäisen satupuusta, esimerkiksi se, jossa käärme nielaisee sen toisen käärmeen. Epäilen kuitenkin, onko kukaan heistä ollut lopulta näin puhdas modernisti kuin Tuukka Pietarinen tässä kokoelmassaan on.



Pietarisen kokoelman on rientänyt jo lukemaan Riitta Kirja vieköön!- blogissaan. Hän on näistä runoista yhtä innostunut kuin minäkin. Myös Maisku Täysien sivujen nautinnossa on lukenut teoksen.