maanantai 28. marraskuuta 2016

Antti Tuuri: Bospor Express

Antti Tuuri: Bospor Express, Kertomus matkasta, 3. painos, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Antti Tuuri on kirjoittanut niin kauan kuin muistan, ja Wikipedia paljastaakin, että hänen esikoiteoksensa on ilmestynyt jo vuonna 1971, jolloin olin vuoden vanha. Tuurin tuotanto on mittava ja kunnioitusta herättävä. Hänen kirjoistaan kohistaan aika ajoin, ja niitä on ollut tasaisin väliajoin myös Finlandia-ehdokkaina. Hän on niitä suomalaisia ammattikirjailijoita, joiden uraa ei voi kuin ihailla.

Tuuri on ennen kaikkea eteläpohjalaiskirjailija, joka on kuvannut kirjoissaan lähinnä kotiseutunsa elämänkohtaloita ja sukusagoja. Aikaisemmin olen lukenut hänen teoksensa Pohjanmaa. Se on komea klassikko vuodelta 1982 ja osa Hakaloiden suvusta kertovaa Pohjanmaa-sarjaa. En voinut kuitenkaan välttää pientä pettymystä, sillä odotin kirjalta järisyttävää eteläpohjalaismurteen vyörytystä, mutta dialogia ei sitten paljoa ollutkaan, vaan oli sellaista tarinankerronnan meininkiä, jossa dialogikin kerrottiin osana mehevää tarinaa.

Bospor Expressissä tunnistan kerronnan tyylin, vaikka kirjailija ei tavoittelekaan sellaista mehevyyttä, kuin suvun tarinoissa tarvitaan. Nyt Tuuri istuu junassa matkalla Istanbuliin kirjafestivaaleille. Kirjan kerronta on verkkaista, ja juuri verkkaisuudessaan miellyttävää. Voisikohan sanoa, että kirjassa on junamatkan rytmi? Niinpä teos ei sovi hätähousuille, joille on tärkeintä päästä nopeasti paikasta toiseen: Minulla ei enää ollut kiirettä mihinkään, olin nähnyt maailmasta ne kolkat, jotka tässä elämässä olin ajatellut nähdä. Olin päättänyt matkustaa vain maalla ja vedessä kulkevilla ajoneuvoilla. Lentokoneilla matkustamisen olin päättänyt jättää niille, joilla ei sivistyneempään matkustamiseen ole haluja tai mahdollisuuksia. (S. 14.)

Näen kirjailijan hahmon silmissäni: hän istuu junassa ja kirjoittaa ja lukee, hänen ajatuksiinsa ilmestyvät jo kuolleet kirjalijakollegat, vaimokin käy mielessä tasaisin välein. Varsinaista juonellista huippukohtaa ei ole (onko matkakirjoissa ikinä), vaan suurinta jännitystä koetaan siitä, ehtiikö kirjailija Belgradista Bosbor Expressin kyytiin ja sitten tullessa, ehtiikö Bospor Ekspress ajoissa Belgradiin, jossa pitäisi hypätä Budapestin junaan.

Matkapäiväkirjan luonteeseen kuuluu, että erikoiset ruuat ja pienetkin, yllättävät tilanteet kirjataan ylös. Matkalla tavatut ihmiset jäävät myös mieleen, ja näin sujuu Tuurin ja vanhojen serbialaisnaisten kohtaaminen: - - Yksi naisista taputti penkkiä ja näytti, että minulle olisi siinä tilaa. Istuin, naiset kyselivät minulta jotain tuntemattomalla kielellä, ehkä serbiaksi. Vastasin suomeksi. Kerroin olevani suomalainen kirjailija, joka oli matkalla kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Naiset eivät saaneet pidätetyksi hihitystään, vaikka yrittivät. Sanoin kuulleeni, että sellainen mies pärjää maailmassa, joka tulee toimeen vanhojen naisten kanssa. Naiset katselivat minua nyt epäluuloisesti, alkoivat jutella keskenään ja jättivät minut rauhaan. (S. 60.)

Tuuri tapaa matkalla muitakin naisia. Festivaaleilla nuoret naiskirjailijat tuntuvat viihtyvän Tuurin seurassa ja tapaamisen kuvauksessa on sellaista lempeää ja itseironista huumoria, joka hymyilyttää kovasti. Voin kuvitella, että naiset ovat nähneet tässä suomalaisessa, charmantissa kirjailijassa jotain äärettömän viehättävää ja eksoottista.

Minäkin viehätyin. Vietin mielelläni aikaa Tuurin seurassa Bospor Ekspressin kyydissä. Junalukemiseksi kirja olisi aivan loistava valinta, ja luulenpa, että yksi sun toinen voisi alkaa kirjoittaa junamatkan tunnelmiaan ylös tämän luettuaan.

Blogiaikanani olen aiemmin lukenut kolme matkaertomusta: Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, J. M. Syngen Aransaaret ja R. L. Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla. Kaikista niistä olen pitänyt, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitään vauhdikkaita tarinoita - esimerkiksi Stevensson kävelee koko matkan! Hyvän matkakirjan ei tarvitse olla kummallinen, vaan riittää kun sen kirjoittaja suhtautuu maailmaan uteliaasti. Silloin lukija
saa nauttia myös mielenmaisemista.


Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 2. Matkakertomus. Kiitän P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa tästä kirjalöydöstä, sillä hänen bloggauksensa perusteella sain ylipäätään tietää kirjasta ja hänen suosituksensa mukaisesti hankin kirjan jostain kirja-alesta omaan hyllyyni. Bospor Expressin ovat lukeneet myös Arja ja Mai, joka oivaltaa, että kirja sopii mukavasti slow life -elämäntyyliin. Notko, se lukeva peikko puolestaan piti kirjaa tylsänä, eikä kirja tosiaan mikään juonellinen tykitys olekaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström: Laudatur, e-kirja, 2016
Alkuteos: Laudatur, 2016
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: ? (lukulaitteeni sivunumerointia on hidas kelata)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Peter Sandströmin Laudatur ponnahti syksyn blogivirrasta alitajuntaani, joten kun lainasin Piki-kirjastosta e-kirjoja lomamatkalleni, tulin lainanneeksi myös sen. Ja kuinkas sitten kävikään - kirja olikin Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Kirjasta oli vielä lukematta puolet, kun ehdokkaat julkaistiin. Myönnän suoraan, että se olisi voinut jäädä lukematta, jos ei valitsijaraati suuressa viisaudessaan olisi sitä kuuden parhaan suomalaisen romaanin joukkoon valinnut. Nyt eletään jännityksessä, olisiko Laudatur kenties kuudesta se kaikkein paras, sillä sekään ei tunnu mahdottomalta ajatukselta, kun kirja on nyt muhinut mielessäni pari viikkoa. Naurattaa, ja vähän oikeastaan itkettääkin.

Onneksi jatkoin Laudaturin loppuun, sillä loppu kruunasi kaiken. Homma alkoi tosissaan kiinnostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kuokka heilahti.

Kuokka heilahtaa elokuussa vuonna 1988, kun kirjan päähenkilö, Peter, tuolloin vielä opiskelija, on käymässä kotonaan ruotsinkielisellä rannikkoseudulla. Siitä kirjan tunnelma kääntyy viistoksi veijaritarinaksi, vähän niin kuin tulitikkuja lähdettäisiin lainaamaan. "On the road" -meno on vahvaa, kun elämä vilisee hoitamattomina puutarhoina silmien ohi.

Välillä piipahdetaan nykyajassa, syyskuisessa perjantaissa, jossa päähenkilö elää yksinäistä myöhäistä keski-ikäänsä avioliittonsa raunioilla. Jotain yllättävää on kuitenkin tapahtunut ja ilmassa puhaltavat vienot muutoksen tuulet. Osaako elämäänsä tyytynyt mies enää kääntää suuntaa? Sitä ei tiedä kukaan.

Vaikka Laudaturin päähenkilö on mies, kyseessä ei ole mikään äijäkirjallisuus. Tässä ei uhota eikä ryypätä, paitsi vähän. Naisistakaan ei kirjoiteta kuten äijäkirjallisuudessa yleensä, vaikka naisista kirjoitetaan koko ajan. Enemmän kuitenkin kirjoitetaan miehistä, isästä ja pojasta. Hassua, miten Peter Sandstöm onnistuukin melko tavallisista elementeistä - kolmiodraamasta, väljähtäneistä avioliitoista ja keski-ikäisistä miehistä - leipomaan aivan omanlaisensa meiningin. Tai no, Petri Tammisen Enon opetuksethan tässä tulee vähän mieleen.

Tragikoomisuus on Laudaturin paras juttu. Sen rinnalle, ellei jopa yli, nousee kuitenkin kieli: Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton. (S. 117.) Sandströmin lause on lakonisuudessaan kaunis ja viisas. Se ei tee itsestään  numeroa, mutta tavoittaa pienesti kaiken tarpeellisen: se lohduttaa. Outi Mennan suomennos tuntuu luontevalta ja ilahduttaa mieltä.

Kirjan loppupuolella seikkaillaan ruotsinkielisellä maaseudulla, jossa naisesta käydään ankaraa taistelua. Mutta koska ruotsinkielisiä ollaan, ei aloiteta tupenrapinoita, vaan keksitään kaikkea jättekivaa tekemistä yhdessä. Kaupunkitunnelmaankin päästään, kun päähenkilö stalkkaa vaimoaan Seepraa Turun yliopistolla. Stalkkauskin on hurmaavan höpsöä, sillä yliopistolla hipsitään kotoisaasti sukkasillaan. Kun vastaan tulevat vielä pariskunnan aikuistuvat lapset, joista kerrotaan kipeän kauniisti rakkauden sanoin, olen myyty.

Paljastan nyt vielä syyn siihenkin, miksi en heti syttynyt kirjalle. Syy on puhtaasti feministinen: Kirjan alussa kerrotaan Seepran ja päähenkilön avioliitosta, jossa nainen tekee uraa yliopistolla ja miehen valtakuntana on koti, jossa vaimo käy, jos käy. Pistäytyessään vaimo tuo aina mukanaan pyykkinsä, jotka mies kiltisti pesee.

Tässähän on perinteinen sukupuoliroolitus käännetty päälaelleen, ja se on tietysti hienoa, mutta samalla tapahtuu jotain kirjan kannalta merkittävää. Pyykinpesun kautta miehestä tulee hiukan tossukka, vähän eksyksissä haahuileva, erilainen mies: hänestä tulee kiinnostava persoona. Mietin, kuinka paljon pyykinpesua tarvittaisiin, että naisesta tulisi kirjassa kiinnostava persoona. Vastaus on, että ei yhtään, koska naiset odotuksen mukaisesti pesevät pyykkiä, eikä naisten pyykinpesu kiinnosta ketään. Pyykkiä pesevä nainen (tai miehensä pyykkejä pesevä nainen) ei lähtökohtaisesti olisi kiinnostava persoona, vaikka hän olisi yhtä lailla elämänsä liepeissä roikkuva ihminen, kuin Peter on. Myös Peterin vaimosta tulee kiinnostava henkilö siksi, että hän on seikkailija ja tutkija, salaperäinen ja itsenäinen nainen, eikä ollenkaan perinteinen vaimoihminen.

Tällaisen ajatusketjun seurauksensa suorastaan ärsyynnyin. Onneksi kuitenkin se kuokka heilahti ja onneksi F-ehdokkuuskin paukahti ja pääsin mukaan elokuiselle automatkalle vuonna 1988.


Huomenna nähdään, mikä on Suomen paras romaani tänä vuonna. Päätöksen tekee Baba Lybeck ja voittaja julkaistaan kello 15 aikoihin. Nyt en ala ruotia Finlandia-palkinnon mielekkyyttä tai siitä kisaavien kirjojen parhaimmuutta suomalaisen kirjallisuuden kentällä, vaan totean, että ehdokkaina on oikein hyviä kirjoja: Peter Sandströmin Laudatur, Tommi Kinnusen Lopotti, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä, Riku Korhosen Emme enää usko pahaan ja Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Laudatur, Lopotti ja Akvarelleja Engelin kaupungista on nyt luettu ja seuraavaksi haluaisin tarttua Emma Puikkosen teokseen, jolla on kiehtovan kaunis nimi. Korhosta ja Kähköstä olen joskus lukenut, enkä ole kummastakaan silloin innostunut, mutta lupaan lukea voittajateoksen, vaikka se olisi heidänkin. Onnea matkaan kaikille ehdokkaille - ja sitten vaan jännittämään.

Laudaturin ovat ehtineet lukea jo ainakin seuraavat bloggaajat: Kaisa VMari A, Ulla, Omppu, Katja, Krista, Kirsi ja Jonna.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä 2015
Alkuteos: HHhH, 2010
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantaja: Gummerus
Kansi: ?
Sivuja: 344
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Laurent Binet'n HHhH on historiaa ja nykypäivää, faktaa ja fiktiota. Se on tätä kaikkea sellaisena vyyhtinä, että lukukokemus nousee aivan omaan luokkaansa. Yritän selittää asian Binet'n omaan tyyliin, sekoittamalla faktaa ja fiktiota lukemiseni edistymisestä. Yritän tehdä lukemistani näkyväksi, samoin kuin Binet tekee kirjoittamistaan näkyväksi. Binet nimittäin kuvittelee häpeämättä jotain siihen, mihin hänen tietonsa eivät riitä ja hämmästelee totuutta siinä, missä hänen mielikuvituksensa ei olisi ikinä pystynyt tuottamaan mitään vastaavaa.

Etukäteen tiesin kirjasta Ompun blogin kautta. Reader, why did I marry him -blogissaan Omppu väitti HHhH:n luettuaan lukeneensa vuoden 2015 parhaan kirjan. Kirjan kansi ja nimi kuitenkin viittavaat historiaan. HHhH, jonka merkitys tulee saksankielisestä lauseesta Himmlers Hirst heisst Heydrich, kuuluu suomeksi jotensakin näin: 'Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich'. Tekisi mieli lisätä viideskin h, joka kirjan nimestä tulee mieleen: hyytävää.

Mutta hetkinen. Voiko historiaa käsittelevä tietokirja olla vuoden paras lukukokemus ihmiselle, joka lukee maailman parasta kaunokirjallisuutta? (Sillä ajattelen Ompusta juuri näin, että hän lukee maailman parasta kirjallisuutta ja kirjottaa siitä niin kiinnostavasti, että olen varma, että kaikki ihmiset lukisivat pilvin pimein kirjoja, jos joskus lukisivat hänen bloggauksiaan.) Uteliaisuuteni heräsi Ompun kirjoituksesta. Se heitti kirjan suoraan lukulistani kärkeen, ja lainasinkin sen heti, kun sain sen kirjastosta käsiini.

Lukeminen kuitenkin venyi. Luin ensin Terhi Rannelan Fraun melkein yhdeltä istumalta. Kirja kertoo Reinhard Heydrichin salamurhasta samalla, kun se kertoo Lina Heydrichista, hänen vaimostaan. "Vuoden paras kotimainen kirja", hehkutin huhtikuussa - enkä ole parempaa kotimaista edelleenkään tavannut tänä vuonna. Kesä kului kesäkirjoja, melko kevyitäkin, lukien. (Tai no, eräs Franz Biberkopf 1920-luvun Berliinistä puski väliin.) Vasta syyskuun alussa tartuin HHhH:hon.

Kuten olin aavistellutkin: elämäni meni sekaisin. Tämä on tietysti liioittelua, sillä hoidin ruuanlaitot ja pyykit, kuten aina teen. En jättänyt mitään oikean elämän velvollisuuksia tekemättä vaikuttavan kirjan takia - lukeminenhan on vain harrastus. Sen sijaan heittäydyin jokaisessa sopivassa hetkessä Prahaan, ja kun kirjan sivut hupenivat, huomasin itkeväni pyykkejä levittäessäni ja se kaikki tuntui niin turhalta, kun SS-joukot piirittävät prahalaista kirkkoa, eikä kenelläkään sisällä piileskelevistä ollut toivoakaan selvitä hengissä. Ehkäpä yksi ruuanlaittokin myöhästyi ja lapseni kaivoivat kaapista leipää, koska äiti luki. Se on pientä siihen nähden, että samaan aikaan toisaalla satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona tai kaksi, lasta kaasutettiin hengiltä. Itkin tsekkien kohtaloa, itkin juutalaisten kohtaloa: miten 6 miljoonaa ihmistä saatettiin tappaa keskellä Eurooppaa vain 70 vuotta sitten? Binet kertoo, miten se tehtiin. Se voidaan tehdä uudestaan missä vaan.

Kirjasta oli vaikea päästää irti. Tutustuinhan jo kirjan ensi sivuilla Josef Gabcikiin, slovakkiin, joka makaa kapealla rautavuoteella Prahassa ja kuuntelee ulkoa kantautuvaa raitiovaunun kirskuntaa. On vuosi 1942 ja hän on hypännyt laskuvarjolla Böömin ja Määrin protektoraattiin, entisen Tsekkoslovakian alueelle ja hänellä on tehtävä. Hänen on murhattava Prahan teurastaja, Reinhard Heydrich, yksi natsi-Saksan tehokkaimmista upseereista, Himmlerin luottomies, joka parhaillaan pohtii, miten juutalaiset saataisiin tapettua mahdollisimman tehokkaasti. Nyt hän puhdistaa määrätietoisella otteellaan protektoraattiaan isänmaallisista tsekeistä, ja heitä onkin teloitettu tai lähetetty tuhoamisleireille jo tuhansittain.

Binet esittelee Gabcikin, mutta tekee samalla selväksi, että hän ei voi tietää, kuuleeko Gabcik raitiovaunut. Mikä oli raitiovaunun numero? Mistä suunnasta se tuli? Vaikka kuinka yrittäisi rekonstruoida historiaa, sen kaikkia yksityiskohtia ei voi tavoittaa. Voiko totuutta enää tavoittaa? Binet'n kerronta on rehellistä ja avointa, täynnä valintoja ja intohimoja, joita hän esittelee lukijalle. Hän kirjoittaa tietokirjaa, eipäs kun hän kirjoittaa fiktiota, ja tulee kertoneeksi, kuinka tarkinkin historiankirjoitus lipsuu fiktion puolelle.

Tuon tuostakin Binet eksyy sivupoluille, tutkimaan pakkomielteisesti jotain mitätöntä yksityiskohtaa. Kohta hän kuitenkin palaa aiheeseen ja lupaa lukijalle: Mutta nyt minä keskityn siihen mihin pitikin. Vastedes en anna enää minkään häiritä minua. Musta Mercedes kiitää pitkin maantietä kuin käärme, minä näen sen. (S. 264.)  Ja niin näkee lukijakin.

Lopulta Gabcik on hyvästeltävä, ja toinenkin sankari, Kubis, on hyvästeltävä. Mutta tämänhän tiesin jo aloittaessani kirjaa: eihän tässä hyvin käy. Binet kuitenkin muistuttaa myös heistä, joista ei tullut historiallisia sankareita, mutta jotka menettivät henkensä yhtä kaikki tämän tarinan ympärillä, historiassa. Minun pitäisi keittää perunat nälkäiselle perheelle. Entäs jos olisimme eläneet 1940-luvun Suomessa tai Tsekkoslovakiassa, jos olisimme olleet juutalaisia Saksan valloittamissa maissa, entäs jos olisimme irakilaisia?

Kun katson uutisia, luen sanomalehtiä, tapaan ihmisiä, ystäviä ja tuttavia, ja näen, miten he kaikki taistelevat ja taiteilevat parhaansa mukaan tässä elämän järjettömässä ristiaallokossa, mietin, että elämä on naurettavaa, koskettavaa ja julmaa. Tämä kirja on jokseenkin samanlainen: tarina on julma, sen päähenkilöt koskettavia ja minä naurettava. Mutta minä olen Prahassa. (S. 344.)




Kannattaa lukea sekä Ompun että Suketuksen arviot HHhH:sta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja (mies on kiinnostunut historiasta).

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Helsingin kirjamessuilla 30.10.2016

Terveiseni Helsingin kirjamessuilta tulevat yli viikon myöhässä, mutta täytyy kai ajatella positiivisesti, että ne ehtivät nyt kuitenkin tänne blogiin asti ennen seuraavia messuja, joita jo tietysti odotetaan.

Taas kerran mukana oli koko perhe, jolle on jo vakiintunut tiettyjä messurituaaleja. Niihin kuuluvat metrilakut, uudet kirjat ja uudet Aku Ankan taskukirjat, joita taas myytiin 2 euron kappalehintaan.

Lasten kirjahankinnat toteutettiin heti. Toiveina olivat uusin Soturikissat-sarjan kirja 11-vuotiaille tytöille sekä uusin Tatu ja Patu, joka käärittiin 3-vuotiaan kuopuksen joulupakettiin. Kolmasluokkalainen poika sai myös kirjan, joka piilotettiin saman tien joulupukkia varten. Hän ei tainnut Aku Ankoiltaan edes huomata, että oikeitakin kirjoja olisi ollut tarjolla.

Kiittelen messujärjestäjiä isosta lasten alueesta, jonne on ripoteltu säkkituoleja, joilla lasten kelpaa lukea ja mutustella herkkujaan. Koululaisten aika kuluu mukavasti näinkin.

(Tällaisia lukunurkkauksia voisi ehkä suunnitella aikuisillekin. Ehkäpä punaviinitarjoilu siihen oheen sopisi vallan mainiosti.)




Sillä välin, kun isommat lapset lukivat ja kuopus oli puolentoista tunnin ilmaisessa lastenhoidossa, tapasin Kirja hyllyssä -blogin Kaisan ja erään toisenkin hyvän ystäväni, joiden kanssa ehdin kierrellä divareita.

En tiedä teistä, mutta minulle tulee näistä divarien Keltaisten kirjojen rivistöistä hirvittävän hyvä ja turvallinen mieli. Että maailmassa on vielä paljon hyvää luettavaa!

Jotain symbolikkaa kai on siinäkin, että juuri näiden Keltaisten kirjojen keskellä melkein törmäsin presidentti Sauli Niinistöön, joka myös kierteli divareita aivan muina miehinä. Varsinkin tänä päivänä, kun Yhdysvallat on äänestänyt Donald Trumpin uudeksi presidentikseen, ajattelen lämmöllä sivistynyttä ja tavallisen oloista presidenttiämme.

Koska taas kerran mukana oli koko perhe, mikään ei mennyt aivan kuten olin suunnitellut. Tänä vuonna olin sentään ymmärtänyt rajata ohjelmahaaveeni minimiin, eli haaveilin - mielestäni realistisesti - pääseväni seuraamaan kolmea kirjalijahaastattelua. Niistä yksi toteutui.

Olin etukäteen kuullut paljon hyvää Pirkko Saision uutuudesta Mies, ja hänen asiansa. Olin myös aivan varma, että Saision kirja olisi Finlandia-ehdokkaana, mutta eipä se sitten ollutkaan. Joka tapauksessa Saisiota oli ilo kuunnella Helsingin Sanomien tähtihetkessä. Hän on valovoimainen ja rauhallinen esiintyjä, jonka viisas karisma säteilee kuulijoille takariviin asti.

Saisio kertoi uuden kirjansa teemasta, syyllisyydestä, hyvin kiinnostavasti. Häntä oli ruvennut kiehtomaan ajatus siitä, että lain mukaan mitään tapahtunutta rikosta ei tarvitse tunnustaa, jos sitä ei pystytyä todistamaan. Kirjalija kertoi, että häntä oli alkanut vaivata ajatus siitä, miten käy ihmisen, joka ei tunnusta tekoaan eikä saa siitä koskaan rangaistusta. Miten hän elää asian kanssa? Miten hän elää syyllisyytensä kanssa?

Luulenpa, että kirja on hyvä, koska kirjalija kertoi kollegansa Kari Hotakaisen todenneen siitä, että se on "hävytön" kirja. Sellaisen kirjan haluan lukea.

Ryntäsin heti haastattelun jälkeen ostamaan kirjaa, mutta sehän olikin loppuunmyyty sekä Suomalaisessa että Akateemisessa. Jäin siis nuolemaan näppejäni, mutta ajattelin, että nyt on todellakin jotain odotettavaa joulupukilta.

Messuilla syttyi taas melkoinen kipinä bloggaamiseen. Se on nimittäin jäänyt tänä syksynä aivan arjen jalkoihin, vaikka kirjoja olenkin lukenut entiseen tahtiin. Olen aloittanut kahden vuoden opiskelu-urakan, johon kuuluu aika monta esseetä ja muuta mukavaa puuhaa, ja ainakin näin alussa kaikki ylimääräinen, ja oikeastaan aivan olematon, energiani on kulunut opintojen puurtamiseen.

Mutta täällä ollaan. Uskallan ehkä jopa luvata lähipäivinä Finlandia-ehdokas Peter Sandströmin Laudaturista jonkinlaista arviota. Eikähän se hullumpi kirja olekaan, tai oikeastaan on nimenomaan vähän hullu kirja.

Ensi vuonna taas messuillaan, eikös vaan!


Kiitän Helsingin kirjamessuja Blogger-passistani ja pääsylipuista!

torstai 27. lokakuuta 2016

Kirjamessut - kirjallisuuden ystävien juhlapäivät 27. - 30.10.2016

Helsingin kirjamessut 2016


Vihdoinkin on käsillä se vuodenaika, että saa suunnitella kirjamessuviikonlopun ohjelmaa. Perillä odottavat notkuvat kirjapinot, viisaat kirjailijat, mielenkiintoiset kirjakeskustelut ja tutut bloggaajat.

Messuthan avattiin jo tänään ja avajaispuheen piti kirjailija Jari Tervo. Tervo ei sanojaan säästele, vaan antaa kielikuviensa viuhua nyky-Suomen aatemaailman yllä, eikä niistä kielikuvista synny kovin maireaa lopputulosta, ei. Mutta mikä olisikaan hienompi paikka puhua ihmisoikeuksien puolesta kuin kirjamessut, jotka ovat oikeastaan sivistyksen kehto. Siellä voi muistuttaa ihmisyyden perustasta, humanismista, jota ilman ihmisillä ei tosiaankaan ole toivoa.

Olen seurannut Tervon kipakoita kolumneja ja kuulun heihin, jotka odottavat kirjailijoilta juuri tällaisia kannanottoja. Puhu, Tervo, puhu!

Olen perinteisesti raahannut messuille koko perheen, joten mitään syvällistä paneutumista mielenkiintoisiin aiheisiin en ole pystynyt tekemään, vaikka korvat höröllään yritän ollakin. Joskus haaveilen kirjamessuista ilman seuralaisia, mutta en ikinä raaski jättää heitä kotiin, sillä tämä on yksi vuoden odotetuimpia viikonloppuja koko perheelle - melkein kuin joulu. Kotiin on perinteisesti kannettu kassikaupalla kirjoja, joista jokainen on saanut omaan hyllyynsä täytettä.

Perheeni messupäivä on tänä vuonna sunnuntai. Kokosin päivää varten toivelistan messujen ohjelmatarjonnasta. Mieltäni ilahduttaa erityisesti tieto, että tarjolla on ilmaista lastenhoitoa, sillä viime vuonna olin purskahtaa itkuun ja kääntyä saman tien kannoillani, kun tajusin, että aidattua lastenaluetta ei ollutkaan. Kaksivuotiaan messuvieraan viihdyttäminen kävi melkolailla koko perheen voimille, hänet kun piti pitää vaunuihinsa köytettynä koko messuilun ajan. Tarvittiin kuvakirjoja, metrilakua ja vielä pitempää pinnaa, jotta muutamasta paikalla vietetystä tunnista selvittiin. Mutta nyt on tarjolla jopa lastenhoitoa, joka mahdollistaa edes jotain näistä haaveista:

11.00 - 11.30 Mika Waltari -lava

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannelan tämänvuotinen uutuus kertoo natsijohtaja Reinhard Heydrichin vaimosta, Lina Heydrichista. Teos teki minuun viime keväänä melkoisen vaikutuksen, ja haluan mennä kuuntelemaan kirjailijan haastattelun. Rannela muuten kuuluu kirjailijoihin, jotka haluavat parantaa maailmaa - Tervon sukulaissielu siis.


12.00 - 12.30 Katri Vala -lava

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) oli arvoituksellinen ja kiehtova lukuelämys, joten odotan hänen uudelta kirjaltaan paljon.


14.00 - 14.30 Aleksis Kivi -lava

HS Tähtihetki: Pirkko Saisio

Pirkko Saision uutuus Mies ja hänen asiansa on kerännyt jo nin paljon kehuja, että en meinaa pöksyissäni pysyä. Haluan kuulla ihailemaani kirjailijaa ja yritän varmaankin hankkia myös hänen signeerauksensa kirjaan, jonka aion ostaa messuilta.


Aion pitää suunnitelmat näin kohtuullisina, jotta improvisoinnille ja kirjaostoksille jää aikaa. Pari helsinkiläistä ystävää, ihanat bloggaaja-kollegat ja tietysti lasten toiveet ohjailevat myös päivää. Luvassa on kirjojen ystävän juhlapäivä!

Messuilla nähdään!



sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut, 3. painos, 1975
Kuvittaja: Seppo Polameri
Kustantaja: Otava, 1967
Kansi: Seppo Polameri
Sivuja: 255
Mistä sain kirjan: ostin kirjaston poistomyynnistä kahdella eurolla



- No kun te aina puhutte niistä sieluista, että ne lintuja muka.
- Luuletko sinä että kaikki linnut ovat hyviä? Voi voi, kun minä yöllä kuuntelen, ne huutavat kun ne tekevät tuloa, ne huutavat.
- Ruustinna ei ala taas, tästä tulee riena, tästä tulee uneton yö, se on sillä tavalla että ruustinnan ei pidä kiihdyttää itseään yötä vasten. - - (S. 66.)

Kesän lukuherkkunani, kirsikkana kakun päällä, hehkuu Marja-Liisa Vartion teos Hänen olivat linnut, (1967). Odotin kirjalta verkkaista kerrontaa ja vähäeleistä, toteavaa tyyliä, kuten hänen esikoisteoksessaan, Se on sitten kevät (1957). Pidin esikoisteoksesta paljon, mutta en syttynyt liekkeihin. Nyt taisin roihahtaa. Hänen olivat linnut on säkenöivää, modernia proosaa ja nerokasta kerrontaa - se on klassikkomaineensa ansainnut.

Marja-Liisa Vartiota pidetään yhtenä keskeisimpänä suomalaisen modernistina, mutta jostain syystä ohitin hänen teoksensa opiskeluaikoinani. Ehkä en olisi teosten hienoutta parikymppisenä ymmärtänytkään, ja mikäs tässä, kun voi keski-ikäisenä nauttia kotimaisista mestariteoksista.

Siinä missä Se on sitten kevät oli hidastempoinen, Hänen olivat linnut suorastaan räiskyi. Enkä tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat erityisen vauhdikkaita, mutta hyvä tavaton, miten vaikuttavia ne ovat. Teoksen lopussa on kohtaus, jota en saa mielestäni, vaikka yrittäisin. Kohtaus ei ole kaunis, vaan pikemminkin irvokas, mutta se on liikuttava ja hurja. Ehkä se on hulluuden huipentuma, mutta juuri sellaisena mitä loogisin ja tärkein, ehkä jopa suurinta inhimillisyyttä, jota voi toiselle ihmiselle lahjoittaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä,  rovastin leski Adele ja hänen palvelustyttönsä Alma. He ovat asuneet vuosia yhdessä saman katon alla. Kumpikaan ei enää ole tyttönen, vaan tapoihinsa ja toisiinsa pinttyneitä persoonia. Elämänpiiri on kaventunut, suorastaan jymähtänyt, täyttettyjen lintujen keskelle. Samoja tarinoita toistellaan yhä uudestaan: - Sinä seisoit kuin palokärki minun edessäni ja minä ajattelin: miten kaunis nainen. Pane merkille: jos sinulla ei olisi ollut päässäsi punaista huivia, tuskin olisin ottanut sinua kattoni alle, ainakin olisin ensin miettinyt vähän, mutta kun sinä olit kuin palokärki. Sinun tukkasi oli pikumusta ja kiilsi kuin aurinko paistoi siihen ja sinun huivisi oli täsmälleen palokärjen punaisen punainen. Jaa-a. Ruustinna naurahti. (S. 41.)

Kirja koukutti minut alusta saakka. Pappilan palon muisteleminen lataa kirjan dialogin heti uomiinsa ja paljastaa päähenkilöiden väliset suhteet. Yön tapahtumia on kerrottu samoin sanoin kerrasta toiseen, eikä yksityiskohtia saa vaihtaa, jottei elämä putoaisi radaltaan. Kirjan keskeinen motiivi, täytetyt linnut, saavat heti paikkansa kerronnassa ja mitä kaikkea niiden kautta kerrotaankaan: Kuka pelastaa tulipalosta kirkonkirjat, kuka kantaa täytettyjä lintuja? Kuinka ihmiset muistuttavatkaan lintuja? Voiko västäräkkiä ja pöllöä asettaa vierekkäin, sillä eiväthän ne luonnossakaan viihdy edes samassa vuorokaudenajassa? Lintuja voi puhdistaa vuosikaudet väärin ja niiden oikeasta puhdistutavasta voi motkottaa vuosikaudet. Lintujen kautta voi loukata tai rakastaa.

Naisten ympärillä häärää Adelen suku, tai pikemminkin hänen miesvainajansa suku, joka pyörittää omaa pientä piirileikkiään. Tosin ei Almankaan suku ole kaikkia asioitaan selvittänyt.  Perinnöt ja persoonat kietoutuvat yhteen kiihkeäksi tangoksi, jossa otetaan askelia eteen ja taakse eikä lukija voi kuin seurata sivusta ja pidätellä nauruaan, kun perintösohvaa kannetaan sydänyönä  pitkin kylänraittia eikä suostuta taivutuksiin.

Näitä tarinoita taloonsa ja menneisyyteensä jumittuneet naiset kertovat toisilleen yhä uudestaan ja uudestaan. - Sekin huivi on leikattu matonkuteiksi. Kun kävin kotona, katselin sen Siirin kutomia lattiamattoja. Siinä on minun elämäni, lattialla, tuossa on, ajattelin, kävelevät minun elämääni pitkin. Sydämeeni koski. (S. 41.)

Onkohan niin, että epäoikeudenmukaisuudet määrittävät elämämme rajat? Kirjan linnut, västäräkki ja töyhtöhyyppä, olisivat ehkä ansainneet jotain muuta. Harvan elämä kai kuitenkaan sujuu yhtä ylväästi kuin joutsenen lento.




Hänen olivat linnut on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Nuoren opettajattaren kirjablogi, Opus eka ja Pisara. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja. Kirja oli päivän täkynä 17.6. Kirjahan on myös kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja, eli sopisi myös haasteen kohtaan 33.

torstai 29. syyskuuta 2016

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

J. D. Salinger: Franny ja Zooey, 3. painos, 2010
Alkuteos: Franny and Zooey, 1961
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Kettunen
Sivuja: 196
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta






Viimeinen opastava sana: Meidän perheemme sukunimi on Glass. Aivan hetken päästä nähdään nuorin Glassin pojista lukemassa ylettömän pitkäveteistä kirjettä (minä voin turvallisesti luvata että se painetaan tähän kokonaisuudessaan) jonka hänelle on lähtettänyt hänen vanhin elossaoleva veljensä Buddy Glass. Kirjeen tyyli, on minulle kerrottu, muistuttaa huomattavasti enemmän kuin ohimmennen tämän kertojan tyyliä, tai kirjoittamistottumuksia, ja tavallinen lukija epäilemättä hätiköi tekemään sellaisen johtopäätöksen että kirjeen kirjoittaja ja minä olemme yksi ja sama henkilö. Hän hätiköi ja minä pelkään että hätiköidä hänen pitääkin. Mutta me jätämme tämän Buddy Glassin kolmanteen persoonaan tästä edelleen. Minä en ainakaan näe mitään pätevää syytä miksi hänet pitäisi siitä päästää. (S. 52.) 

Tällainen itseironinen kertojan äänellä leikittely iskee suoraan lukusuoneeni. Nautin kertojan luomista ansoista ja fiktion kirjoittamisen mahdollisuuksista. Kuka tämä Buddy Glass nyt oikein on? Onko hän paitsi isoveli myös kirjan kertoja? Vai onko hän itse kirjailija, J. D. Salinger? Ainakin nimi on muutettu. Olikos kirjailijalla pikkuveli, Zooey, joka voisi lukea hänen tylsää kirjettään? Oliko hänellä pikkusisko, Franny, joka on kirjan toinen päähenkilö?

Näitä on sinänsä turha pohtia, koska kirjailijahan saa pyörittää lukijaa, miten haluaa ja muunnella omaakin elämäänsä, miten haluaa. Fiktiossa kaikki on sallittua, ja lukijan on vain suostuttava mukaan kerrontaan.

J. D. Salinger (1919 - 2010) nousi amerikkalaisen proosan tähtitaivaalle komeetan lailla kirjallaan Sieppari ruispellossa (1951, suom. 1961). Teos ei todellakaan jäänyt pelkäksi tähdenlennoksi, vaan on edelleenkin yksi maailman myydyimpiä kirjoja. Nyt lukupiirimme jäsen halusi lukea Salingerilta jotain muutakin, ja niinpä meille valikoitui luettavaksi Salingerin novellikokoelma Franny ja Zooey. Teosta on sikäli vähän hassua kutsua novellikokoelmaksi, että siinä on vain kaksi novellia. Molemmille nimihenkilöille on omistettu teoksessa novelli. Franny on Franny-novellin keskiössä 45 sivun  ajan, eikä Zooeyta mainitakaan. Zooeyn tarina puolestaan kestää 147 sivun verran, eli on oikeastaan jo pienoisromaani ja Zooeyn tarinassa Frannykin on vahvasti läsnä: hän makaa hermoromahduksen saaneena kotisohvalla.

Salingerin tyyli on tutun pisteliästä ja kriittistä. Hän ruoskii amerikalaista, keskiluokkaista elämänmenoa, ja panee lukijan miettimään, voiko älykkyys muuttua viisaudeksi ja kuinka paljon kaikki on turhaa teeskentelyä? Salingerin näkemyksen voisi tiivistää jotenkin näin: viisaus on maailmassa erittäin harvinaista ja aitoutta on vielä vähemmän. Jos oikein muistan, niin aitoutta etsi Siepparin Holden Caulfieldkin.

Franny ja Zooey kuuluvat Glassin perheeseen. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, kaikki ne tavat joilla rakkaat ihmiset osaavat olla tuttuja, ärsyttäviä ja rakkaita yhtä aikaa, saavat muotonsa kerronnassa. Kerronta pohjaakin pitkälti dialogiin, jossa Glassin perheen älykkyys ja rakkaus kipunoivat lämmittävästi.

Glassin perheen kaikki lapset ovat esiintyneet Viisas lapsi -radio-ohjelmassa. Nyt kaksi perheen seitsemästä lapsesta on kuollut, ja nuorimmaiset, Franny ja Zooey, kipuilevat etsiessään itseään. Äiti hössöttää ja rakastaa, mutta on myös teennäinen ja avuton, isä kaipaa aikoja, jolloin lapset loistivat ohjelman tähtinä. Lasten uskonnollinen etsintä, eksistentiaalikriisi sanan vahvimmassa merkityksessä, tuntuu käyvän heidän kohtalokseen. Vanhin veli on tehnyt kriisissään itsemurhan ja jättänyt nuoremmat sisaruksensa hämmennyksen valtaan.

Novellit on rakennettu yhden kohtauksen varaan. Ensimmäisessä novellissa Franny tapaa poikaystävänsä tämän opiskelukaupungissa ja alkaa kyseenalaistaa kaikkia arvoja, joita he ennen tuntuivat jakavan. Kohtaaminen ja keskustelu käydään ravintolassa. Lopulta Franny pyörtyy ja kokee jonkinlaisen henkisen romahduksen. Toinen novelli tapahtuu New Yorkissa Glassien kotona, jossa on parhaillaan käynnissä remontti ja johon Franny on päätynyt toipilaaksi makaamaan sohvalla, itkemään ja kieltäytymään äidin tarjoamasta kanaliemestä. Jotain tässä perheessä on pahasti kesken, kuten remonttikin.

Novellin herkullisin kohtaus tapahtuu kylpyhuoneessa ja se on ladattu täyteen äidin ja Zooey-pojan välistä ärsyttävää ja nokkelaa, mutta myös hellää dialogia, jonka keskeisin aihe on huoli Frannysta. Dialogi on kuitenkin myös kirjan heikoin kohta ja syynä on käännös. Pentti Saarikosken käsittelyssä amerikkalainen puhekieli ei ole kääntynyt suomalaiseksi puhekieleksi. Ainakin sanonnat tiedät sinä ja odota yksi sekuntti häiritsevät korvaa. Puhe on kulmikasta ja töksähtelevää ja väkisinkin mieleen pyrkivät amerikkalaisen fraasit. Käännös on keskeneräisen tuntuinen, ja luontevuus puuttuu.

Kirjan lopussa pohditaan syvällisesti Lihavan Rouvan olemusta, ja luulen, että Lihava Rouva on peräisin sanonnasta Fat Lady sings, mutta en pääse kiinni dialogin ytimeen. Täytynee hankkia alkuperäisteos jostain ja yrittää ymmärtää se toivo, joka noista pohdinnoista jää itämään: Ja etkö sinä tiedä - kuuntele mitä minä nyt sanon - etkö sinä tiedä kuka se Lihava Rouva todellisuudessa on? Voi kuule Franny. Kuule Franny. Se on Kristus. Kristus eikä kukaan muu. (S. 195.)

Kirjasta jäi vähän samanlainen olo kuin siitä ainoasta Siri Hustvedtin kirjasta, jonka olen lukenut. Amerikkalaisen älymystön ongelmat ovat kuin väkisin tehtyjä. Minulle ne jäävät etäisiksi vatuloinneiksi, ja vaikka henkilöiden välisistä suhteista huokuu lämpöä, tuntuu, että asetelmat ovat teennäisiä. Suru oli Salingerin kirjassa syvää, ja paikoin viiltävän totta, mutta jokin estää sitä tulemasta omakseni.

Lukupiirissä kirja herätti sekä ihastusta että ärsytystä. Kolme seitsemästä piti kirjasta, neljälle (joihin itsekin kuulun) kirja aiheutti suoranaista turhautumista sekä henkilöihin että käännökseen. Sieppari ruispellossa on kuitenkin jäänyt lukioikäiselle minälleni mieleen varsin hyvänä kokemuksena, ja siitä on myös uusi käännös. Se kyllä houkuttelisi.


Frannyn ja Zooeyn on luettu ainakin kirjablogeissa Upotus, Jokken kirjanurkka ja Keltainen kirjasto. Sieppari ruispellossa -teoksen käänöksistä kannattaa vilkaista Sallan ansiokas vertailu.