perjantai 20. heinäkuuta 2018

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena, 2013
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Onnea kaikki Marketat, Maaritit, Maaretit, Margareetat, Reetat ja Reettat! Erityisesti onnea nimipäiväsankari Reetta Niemensivulle, jonka sarjakuvateoksen Saniainen kukkii juhannuksena luin tänä suloisena suvena. 

Löysin Niemensivun teoksen Helmetin lukuhaasteen kautta ja kiinnostuin kirjan nimestä ja ideasta. Jos sarjakuvateos pohjautuu historian tapahtumiin, se on takuulla mielenkiintoinen, ja Niemensivu osaa todellakin herättää menneisyyden henkiin.

Niemensivun kertoman ja piirtämän tarinan taustalla on traaginen tositapahtuma: Parkanon kirkkoon iski salama kesken juhannuksen rippikirkon vuonna 1928. Kolme ihmistä sai onnettomuudessa surmansa.

Nimensivua ei mässäile onnettomuudella, vaan oikeastaan pukee sen melko romanttiseenkin pukuun. Juhannukseen kun liittyy paljon taikoja ja ennusteita, se on otollinen tausta kaikenlaisille kohtalokkaille tapahtumille. Niemensivu punookin keskikesän juhlan ympärille monenlaisia juonia.

Juhannus vuonna 1928 mullistaa monen nuoren elämän. Juhannuksen aika on Parkanossa, kuten varmasti joka puolella Suomea, täynnä säpinää: Kylän pojat haaveilevat tytöistä, ja puheet ovat rempseitä. Aattona ollaan kokolla, ja juhannuspäivänä mennään rippikirkkoon tyttöjä katsomaan. Yksi pojista on nähnyt juhannusyönä jotain hämmentävää, ja uni ja tosi sekoittuvat taianomaisesti.

Kylän tytöt puolestaan supattavat keskenään pojista ja haaveilevat rakkaudesta. Juhannustaiat otetaan tosissaan ja niihin panostetaan. Kun rippikirkko alkaa, helle on painostava ja ilmassa on monenlaista sähköä.

Albumin värit ovat herkkiä: vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Kuvat eivät kuitenkaan ole liian hempeitä, vaan hyvin ilmeikkäitä. Nuoruus on kuvattu erityisen taitavasti.

Välillä tarina hyppää juhannusaaton tunnelmiin, välillä ollaan astelemassa rippikirkkoon. Jännitystä tarinaan tuo vanha eukko, joka kertoilee taikoja ja ennustaa kaikenlaista hurjaa - varsinkin jälkeenpäin.

Eri sukupolvien kohtaamiset, nuorten haaveet ja ilmassa väreilevä rakkaus luovat tapahtumille mehevän pohjan. Onnettomuudesta huolimatta synkkyys ei jää päällimmäiseksi tunteeksi tästä sarjakuvasta. Mukana on myös huumoria ja ymmärrystä. Pikemminkin lukijalle jää vahva tunne siitä, että juhannus on otettava hyvin tosissaan - tuona salaperäisenä aikana voi tapahtua ihan mitä vaan.


Naistenviikko pyörii blogeissa täyttä häkää. Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi emännöi haastetta, kuten aikaisempinakin vuosina. Sieltä voi käydä kurkkaamassa tänä vuonna mukana olevat blogit. Osallistun Saniainen kukkii juhannuksena -teoksella paitsi naistenviikon haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Paula ja Kaisa V, joka bloggaa siitä myös tänään.



sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Hanna Hauru: Jääkansi

Hauru Hanna: Jääkansi, 2017
Kustantaja: Like
Sivuja: 117
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Hankasin vihdan rangalla vartaloni joka paikasta. Se tuntui kuin olisin ollut sylissä. (S. 79.)

Hanna Haurun Jääkannen kanssa ei ole leikkimistä. Ensimmäiseltä sivulta lähtien lukijan kintereillä juoksevat hulluus ja pahuus, jotka sana sanalta saavat lukijan kiinni.

Hauru nousi tällä teoksellaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja täysin ansaitusti. Vaikka romaanissa ei ole kuin 117 sivua, ne tuntuvat jokainen paljon enemmältä kuin vain kirjan sivulta. Kaikki ylimääräinen kuvailu on karsittu, eikä turhia sanoja ole. Hauru luottaa lukijaan ja antaa hänen täyttää kuvaa mielessään - ja se kuva on kammottava.

Jääkannen tarina on tytön kasvutarina. Huutolaislasten lapsi syntyy pieneen mökkiin. Sota vie isän ja tuo tilalle Pahan. Paha on sotahullu juoppo, jonka vaikutuspiiristä tyttö pääsee pakenemaan - vai pääseekö sittenkään.

On ihailtavaa, miten vähin sanoin ja vaikuttavasti Hanna Hauru kertoo tarinan, jossa tiivistyvät ihmisten kauheat kohtalot ja Suomen kauhea historia: Jos kasvaa ilman rakkautta, ei pysty sitä myöskään lapselleen antamaan. Köyhyys on häpeä, joka jää perinnöksi lapselle. Kun sota tuo tähän kurjuuteen vielä kuoleman, ei jäljelle jää mitään.

Haurun kerronta on sukua Minna Canthin naturalistisimmille näytelmille ja novelleille. Tämä ei ole realismia, tämä on inhorealismia. Ainakin haluaisin kovasti uskoa niin. Ikävä kyllä mikään tässä fiktiossa kerrottu ei ole mahdotonta, enkä halua edes ajatella kuinka paljon tässä on liioittelematonta totuutta, ehkä liian monen ihmisen tarinaa.

Hauru käyttää kertojana minäkertojaa, ja koska kertoja on kouluja käymätön, korvessa asuva, yksinäinen tyttö, kieli on yksinkertaista ja toteavaa. Toistuvat, ainoat tunteet ovat pelko, joka saa pakenemaan, ja häpeä, joka kuristaa kurkkua. Muille tunteille ei ole sanoja, koska niitä ei ehkä olekaan. Tyttö toteaa tilanteita ja tekee huomioita ympäristöstä. Hän oppii piiloutumaan ja pakenemaan, jos vain suinkin ehtii ja pystyy. Hän on rääkätty eläin, eikä hänen ympärilläänkään juuri inhimillisyyttä näy.

Jääkansi tuo mieleeni Aki Ollikaisen Nälkävuoden, josta myös on kaikki turha riisuttu pois. Nälkävuosi on yksi parhaista viime vuosina lukemistani kirjoita, ja Jääkansi nousee samaan ryhmään. Mikä näissä rujoissa kuvauksissa - joita Suomen historiasta voidaan kirjoittaa uudestaan ja uudestaan - oikein viehättää? Voin luetella pitkän listan suomalaisia lempikirjojani, eikä niissä juuri tapahdu kurjuutta kummempaa: Työmiehen vaimoPunainen viivaPutkinotko, Täällä Pohjantähden alla...

Ehkä näitä kurjuuden kuvauksia tarvitaan aina vaan, koska ne huutavat ymmärryksen ja empatian perään. Haurun minäkertoja, rakkaudetta kasvanut tyttö, sanoittaa oman elämänsä niillä sanoilla, joilla osaa. Ne kyllä riittävät lukijalle.



Jääkansi on luettu useissa blogeissa ja linkitän tässä nyt vain muutamaan, joissa on lista muita blogeja: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirja hyllyssä. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelkäsin kirjan olevan liian raju ja masentava, mutta se jättikin vahvan kaunokirjallisuuden tunnun ja paljon pohdittavaa.

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontio: Saattaa, olla, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tomi Kontion uusin runokokoelma Saattaa, olla on saanut niin paljon blogikehuja, että metsästin kokoelmaa luettavakseni kirjaston runohyllystä koko kevään. Koska Kontion uutuus ei ehtinyt koskaan hyllyyn asti lepäämään, keräsin kaikenlaisia muita runokokoelmia kyllä mukaani, mutta tätä jäin kaipaamaan. Lopulta ymmärsin panna kirjan varauksen ja sain lukea sitä valoisina kesäöinä, jolloin runot ovat ehkä enemmän totta kuin koskaan muulloin.

Kontio lyö lukijalta ilmat pihalle jo ensimmäisellä runolla, joka alkaa näin: Me kuolemme, me rakastamme - - (s.7). Siinä paljastuvat kokoelman kantavat teemat, kuolema ja rakkaus - ei enempää eikä vähempää. Ensimmäiset kymmenen runoa luen vähän kuin lamaantuneena ja harmissani, sillä nämä tuntuvat liian suurilta sanoilta minulle. En pääse runoihin sisälle, en jaksa runouden perinteistä sanastoa, melkeinpä paatosta. Rakkauden ja intohimon sanat olen lukenut jo niin monta kertaa.

Sitten loksahtaa. Rakkaus alkaa puhua kuoleman kanssa, se alkaa huutaa.Yhtäkkiä ymmärrän, että tämä on nyt syvästi koettua surua, eikä mitään lämmittelyä tai turhaa puhetta. Aloitan kokoelman lukemisen alusta. Lukija viedään katsomaan sitä, mitä jää, kun ei jää mitään - jää tyhjää. Sitten seison minäkin muistoissani sellaisella haudalla, jota en olisi halunut nähdä, mutta siinä se on, enkä pääse kuolemaa pakoon. Koska elämässä kaikki on lopulta rakkautta ja kuolemaa, ja runoudessakin on aina lopulta kyse rakkaudesta ja kuolemasta.

Kontion kokoelma ei päästä lukijaa lepoon, se on niin intensiivinen ja surussaan vaativa. Mikään kielikuva ei ole helppo tai kepeä, vaan syvintä kokemusta. Runot rönsyilevät, mutta silti tuntuu, että niissä ei ole mitään turhaa. Ajattelu on armotonta, piinaavaa, pakottavaa. Nämä sanat täytyy sanoa, koska nämä sanat on koettu.

Kokoelman nimi Saattaa, olla viittaa epävarmuuteen, elämn arvoitukseen, mutta myös hautaan saattamiseen. Miten se on meidän elävien tehtävä, saattaa läheinen kuolemaan ja itse jatkaa olemista. Oleminen ja eläminen surun kanssa on täyttä työtä. Muistot sattuvat ja ovat enemmän totta kuin mikään mikä on.

Kontion runojen sanastossa männyn latvuksen voi kuvitella enkelin siiviksi. Raamatun lauseet puhuvat kuolemaa. Sanastossa toistuvat kaipaus, kipu, rakkaus, kuolema. Ja sinä. Runon puhuja puhuu sinulle, rakastetulle ja kaivatulle, lähteneelle. Puhuu tyhjyydelle :
- -
Nähdä on niin vähän,
puhua niin vähän, kirjoittaa
kuin rakentaisi arkkua,
kuin höyläisi lautaa,
kuin etsisi syitä
- -
ja kaikki se pelko, johon meidät kääritään,
kaiken alku ja loppu
ja siinä välissä se vähä
minkä näemme:
nähdä on niin vähän, 
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää. (S. 19.)

Kontio kirjoittaa, koska sanat on kirjoitettava ja aseteltava säkeiksi. Hän tavoittelee sanoilla sitä, mitä ei voi tavoittaa. Siihen hän jättää kauniisti myös lukijan: rakkauteen, suruun ja kuolemaan:

Rakkaus on kuin
ja hiljainen vesi ja kivien ääni
ja typertyneet, pelonsekaiset saniaiset
ja niiden syvälle yltävät jalat
kuin sanat, 
kuin olisi rakkaus,
kuin on rakkaus, 
kuilu kahden valon välissä, kuolema.
Ja suru kuin, 
kuolema, kuolema kuin kuin. (S. 9.)



Saattaa, olla on luettu ainakin blogeissa Reader, why did i marry him?, Kominen K, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Taska Ilmar: Pobeda 1946, 2017
Alkuteos: Pobeda 1946, 2016
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Kustatnaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 315
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ilmar Taskan Pobeda 1946 sijoittuu vuoden 1946 Tallinnaan ja kertoo neuvostomiehityksen ensimmäisestä vuodesta. Kirjassa seurataan viiden ihmisen elämää, ja kuten arvata saattaa, joillakin tarinoilla on traaginen loppu.

Taskan kerronta hyppää luontevasti henkilöstä toiseen, ja päästää lukijan kulkemaan heidän rinnallaan. Riipaisevin henkilöhahmo on pieni poika, joka viattomuudessaan sotkee koko elämänsä vain olemalla - lapsi. Kun kotikadulle kaartaa tuliterä Pobeda, ei kai ole hienompaa asiaa kuin hypätä sen etuistuimelle, kun mukava setä tarjoaa kyytiä. Kyydillä on kohtalokkaat seuraukset.

Pojan lisäksi äänen saavat hänen äitinsä ja tätinsä, joiden kautta käy selväksi, miten rajoittuneeksi elämä itäblokin maissa kävi ja kuinka Stalinin puhdistukset koskettivat jokaista perhettä. Myös "mukava setä" pääsee ääneen, ja hänen kauttaan kuullaan niitä perusteluja, joiden takia neuvostojärjestelmän kätyreiksi ryhdyttiin ja miten tuulisilla paikoilla totalitäärisen järjestelmän ylläpitäjätkin olivat. Vallan huuma ja Pobedan kevyt kyyti eivät välttämättä vie kovin pitkälle. Valitsi niin tai näin, uhka ei häviä mihinkään.

Viides kertojanääni on merentakainen radioääni, englantilainen Alan, joka on rakastunut pojan tätiin, oopperalaulajatar Johannaan. Rautaesirippu on laskeutunut, eikä yhteydenpito ole helppoa. Rakkaus on kuitenkin kekseliäs, ja tarjoaa tässä kirjassa onnellisimmat hetket.

Taskan kirjaa lukiessa mieleen palautuu hyvin vahvana Sofi Oksasen Puhdistus, jossa myös kerrotaan virolaisten elämästä neuvostovallan alla. Kun ihmisten arkeen astuu pakkovalta, jokainen yrittää selvitä jollain keinolla. Jotkut painuvat maan alle, jotkut yrittävät sopeutua tai keinotella, jotkut alkavat pelata miehittäjän pussiin saadakseen itselleen hyötyä. Piilottelu, salailu, ilmiannot - arkeen astuu pelko. Myös Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät kertoo korutonta tarinaa Viron neuvostotasavallan ihmisten elämästä.

Suomalaiselle lukijalle nämä kaikki teokset ovat tärkeitä, sillä veljeskansan kärsimykset eivät saa unohtua tällä puolella Suomenlahtea. Luulenpa, että Virossa kirjoitetaan historiaa kaunokirjoihin ihan yhtä vimmaisesti kuin Suomessa omaa historiaa, eivätkä neuvostomiehityksen ajan tapahtumat ole varmasti sen helpompia aiheita kuin esimerkiksi meidän sisällissotamme.

Taska selviytyy vaikeasta aiheesta kunnialla. Kauheinta oli lukea kuvauksia siitä, kuinka helposti epäilyttävien kansalaisten listalle jouduttiin - kuinka pieni muutos äänensävyssä saattoi johtaa kuulusteluihin, kidutettavaksi, karkoteuksi Siperiaan, teloitettavaksi... Esimerkiksi kirjastonhoitaja toveri Kukk ei ymmärtänyt olla tarpeeksi innostunut Leninin kootuista teoksista: Mies istui jälleen kirjaston lukusalissa. Hän havaitsi tyytyväisenä, että toveri Kukk oli kadonnut. Hänen tilallaan istui lainaustiskin takana nuori neiti, Venäjän virolainen, joka oli äskettäin saapunut Leningradista, piirityksen jäljet laihassa vartalossaan. Kirjahyllyt oli siirretty ja Lenin koottujen teosten punaiset selät olivat kunniapaikalla eturivissä. Mutta siitä huolimatta hyllyn edessä ei ollut tungosta. (S. 173 - 174.)

Pobeda 1946 on sujuvaa luettavaa, ja suomentaja Juko Vanhanen on tehnyt hyvää työtä. Taskan kerrontaan olisin kuitenkin kaivannut syvyyttä. Kertojanäkökulmien vaihtuminen oli turhan nopeaa, ja tunnelma jäi välillä vain välähdykseksi, vaikka tapahtumat olivat kauheita.Varsinkin Alanin ja Johannan tarina oli välillä suorastaan satumainen, vaikka toki silläkin oli hintansa.

Lopuksi jään odottamaan jatkoa pojan tarinalle. Varmaa on, etta Viron historiassa riittää tarinoita kerrottavaksi ja niitä täytyy kertoa suureen ääneen. Hirmuhallinnot, diktaattorit ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta minnekään, ja ajattelun ja elämisen vapaus on liian harvojen ihmisten etuoikeus.


Pobeda 1946 on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him?, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön, Donna mobilen kirjat  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja. Osallistun kirjalla myös Ompun Rakas Viro -haasteeseen ja juhlistan Viron 100-vuotista itsenäisyyttä.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Turunen Eeva: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 210
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eeva Turunen on arkkitehti ja näytelmäkirjailija, jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa herättää huomiota pitkällä nimellään. Nimen perusteella päättelin, että koko kirja kertoo neiti U:sta, mutta teoshan onkin seitsemän novellin kokoelma, joka kertoo paitsi neiti U:sta, myös muun muassa neiti K:sta ja neiti N:stä ja neitiherrasta tai vaikka A:sta ja B:stä.

Novellien aiheina ovat neuroosit ja ihmissuhteet. Teoksen ensimmäinen novelli Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo kertoo naisparista, joka majoittuu tulivuoren juurelle. Pelko tulivuoren purkautumisesta alkaa hiertää neiti N:ää, eikä parisuhdekaan tunnu oikein sujuvan. Jotain ehkä purkautuukin pian. Turusen kerronnassa on kerrassaan herkullisia hetkiä, jotka voi nähdä edessään kuin komediassa, kuten esimerkiksi neiti N:n kahvilahetken: Neiti N hankkiutuu kitkaisesti tiskin luo ja pyytää kahvia. Kahvi on kaadettu termospulloon, ja annostelusta suoriudutaan pumppaamalla. Kannattaa pumpata verkalleen ja koettaa saada yhdestä painalluksesta kaikki irti. Ei ole syytä pumpata vimmaisesti, hermostuneesti, sykäyksittäisesti. Kaikki mukit eroavat ulkonäöllisesti toisistaan. Neiti N ottaa keskisuuren. On ajateltava syntyviä ahnausmielikuvia. (S15.)

Toinen novelli Parahin tekninen isännöistijä on kirje isännöitsijälle. Siinä pisteet ja pilkut ja isot alkukirjaimet on jätetty pois ja kirjoitus etenee tajunnanvirtana ja runon muotoisena. Kirje alkaa näin:

asuntomme lattia ulvoo pahan kerran

asuntoni lattia siis ulvoo

ei se minua häiritse, mutta väliin ajattelen, että alanaapuria häiritsee (s.31)

Välimerkitöntä tekstiä on oikeastaan yllättävän helppo lukea, sillä rivivälit jättävät tekstiin ilmaa ja ajattelun paikkoja. Minäkertojan ajatuksenjuoksu on omalla tavallaan hyvin loogista, ja tietenkin jo tekstin alusta voi päätellä, että me on muuttunut minäksi, kun asuntomme on muuttunut asunnokseni. Isännöitsijä (ja lukija) saa kuulla vähitellen kaiken, ja hänen toivotaan myös tulevan vierailulle: minäkertoja kärsii siis yksinäisyydestä.

Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on novelleista kokeilevin. Se on muodoltaan leikkisä ja käyttää esimerkiksi grafiikan keinoja ja luetteloita kertomaan neitiherran elämästä. Vaikka kaikissa kokoelman novelleissa on paljon ironista huumoria, tämä novelli on kaikista hauskin, sillä neitiherra nyt vain kerrassaan on niin pinnallinen ja itsekeskeinen, että naurattaa. Hänellä on 29-vuotissyntymäpäivät, joiden jokaisen tapahtuman ja omat tuntemuksensa hän analysoi aivan läpeensä: Minä olen neitiherra ja täytän 29 vuotta, ja voin aivan hyvin olla mietteissäni täällä juhlissa. Kaikki ovat vähän humalassa ja vähän harhailevia ja aika vaitonaisia, minäkin, paitsi etten ole harhaileva vaan ainoastaan teeskentelen. Ajatukseni juoksee kyllä. Ajatukseni koskettelee sisäistä tyhjyyttäni, jonka olen hyväksymäisilläni. Tällä tietoa hyväksyn sen 33-vuotiaana. (S. 148.)

Nimet eivät ole Turusen novellikokoelmassa tärkeitä, eivät novellien nimet eivätkä ihmisten nimet. Kun ihmisiin viitataan pelkillä kirjaimilla, tekstit kumartavat neuroosikuningas Kafkan suuntaan.  Visuaaliset havainnot ja mielen maisemat, tunteiden ja tuntemisen - varsinkin itsensä tuntemisen - vaikeus ovat pääasia. Novelli Skarabee hei, ehkä teoriassa perustuu valokuviin ja niiden synnyttämiin muistoihin ja mielleyhtymiin. Senkin voisi lukea proosarunona.

Viimeinen novelli on nimetty, tai oikeammin jätetty nimeämättä, kuin kuvataideteos: Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma. Yksityiset muistot ja pelot määrittävät ihmissuhdetta ja ihmisenä olemista, mutta tässä päätösnovellissa on kuitenkin myös luottamusta tulevaisuuteen ja hyviin hetkiin.

Olen monta kertaa kaivannut proosakirjallisuuteen jotain, jossa naiset olisivat oman elämänsä havainnoin keskipisteessä. Olen kaivannut kerrontaan myös uusia rakenteita ja muotoja. Tässä kirjassa niitä nyt tarjoillaan: on naisia kokijoina ja on vaihtelevaa muotoa kerronnassa. Laura Lindstedtin Oneiron oli tienraivaaja kokeilevalle proosalle, ja osoitti, että kyllä proosa kestää muovailua.

Turusen esikoisteos on kunnianhimoinen ja hassutteleva yhtä aikaa. Se on muodoltaan kokeilevaa ja  vaihtelevaa ja sisällöltään sekä riemastuttavaa että tavattoman ärsyttävää. Paitsi että novellien päähenkilöt ovat neuroosiensa vankeja, he ovat myös suvaitsemattomia, ylimielisiä ja jopa ilkeitä. Minua suorastaan säälittivät ne nuoret, avuttomat pojat, joita neiti U muistelee niminovellissa ennen kuin siirtyy seurustelemaan tyttöjen ja naisten kanssa. Luin novelleja myös jonkinlaisina ajankuvana nykyihmisistä, jotka ovat hirvittävän itsekeskeisiä ja oppineet kantamaan jatkuvasti huolta siitä, miltä kaikki näyttää tai millaisen mielikuvan he itsestään luovat:

tuona kesänä hän kuuli viidestä suusta olevansa persoonallinen ja 
viehättävän näköinen, kiehtovan näköinen 

hän asettui kalliolle kiehtovan näköisenä (s. 203).

(Ehkä ei kuitenkaan kannata ryhtyä paljastamaan itsestään tällaista rajoittunutta lukutapaa, jossa kaipaa kertojanääneen jotain armollisuutta tai lukee kaunokirjallisuutta ajankuvana. Hei, haloo! Se on varmasti aika vanhanaikaista, ja haluaisin kuitenkin luoda itsestäni edistyksellisen lukijan vaikutelman. Yritän siis kirjoittaa tätäkin tekstiä edes hyvin edistyksellisen näköisenä.)

Eeva Turusesta kuullaan vielä lisää, se on varma. Hänellä on vahva palo luoda jotain uutta, sillä paitsi kerronnan rakenteita, hän uudistaa myös kieltä. Sanailu on nokkelaa, ja vaikka se tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta, on totta, että vain kokeilemalla uudistutaan. Jään odottamaan Turusen seuraavaa ideaa.



Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on luettu ainakin blogeissa Kujerruksia, Reader, why did i marry him?Lumiomena ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 25. Novellikokoelma tai 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Sarjakuvia: Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Kovács Kati: Kuka pelkää Nenian Ahnavia?, 2010
Kustantaja: Arktinen banaani
Sivuja: 87
Mistä sain kirjan: oma ostos


Taivassalo Hannele Mikaela ja Anyango Grünewald Catherine: Scandorama, 2018
Kuvittaja: Anyango Grünewald Catherine
Suomentja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Blogijononi alkaa olla sitä luokkaa, että on pakko alkaa paketoida kirjoja yhteisiin postauksin. Näyttää siltä, että kesälomalukemiseni ytimeen iskevät nyt sarjakuvat, ja niiden lukeminenhan on melko nopeaa. Tässä esittelen pari viime viikkojen löytöä.

Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? tarttui mukaani Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Se kertoo Nenian Ahnav -nimisen naisen elämäntarinan, ja tekee sen melkoisella intensiteetillä. Luin teoksen yhdeltä istumalta, sillä halusin tietää, miten tämän sinnikkään tytön lopulta käy.

Nenian Ahnav syntyy kalastajaperheeseen nuorimmaiseksi lapseksi kolmen velipojan jälkeen. Hänen isänsä langettaa hänelle kovan kohtalon antaessaan hänelle nimen Nenian Ahnav, eikä tytöllä tunnu olevan paljoakaan ihmisarvoa. Köyhyys määrittää lapsuutta, ja pian sota tuo tarinaan omat kauheutensa.

Nenian Ahnav joutuu kummallisiin seikkailuihin, mutta onhan hän eräänlainen kummajainen itsekin. Seikkailuista ei ankeutta puutu, mutta matkalle osuu myös hyviä ihmisiä, joiden läheisyydessä tytön itsetunto kasvaa. Tytöstä tulee oman tiensä kulkija, joka  saavuttaa jonkinlaisen onnen.

Keltainen väri seuraa Nenian Ahnavin elämää ja lopulta hän  kokee muutoksen keltaiseksi sukellusveneeksi (yellow submarine) - ehkä. Menneisyys välähtelee karmeina muistoina ja mielikuvitus lentää. Parin muunkiin ihmisen elmäntarinoita seurataan kappaleen matkaa.

Kovácsin tarinankerronta on lennokasta ja mustalla huumorilla maustettua. Hän kehittää kiinnostavia juonenkäänteitä ja erikoisia tyyppejä. Kuvat ovat rujoja ja värit vangitsevia.

Paikoin ahdistuin tarinasta todenteolla, enkä meinannut kestää siinä esitettyä väkivaltaa. Groteski huumori ei taida olla ihan ominta aluettani. Silti huomaan, että teoksesen vangitseva tunnelma jätti vahvan ja positiivisen jälkimaun.

Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin Scandorama on paljon totisempi tarina kuin Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? Scandorama on sarjakuva-dystopia, joka on juoneltaan hyvin arvoituksellinen. Tekstiä on vähän, ja tarina etenee unenomaisina kuvina. Tunnelma on ahdistava ja kyyninen, uhkaavakin.

Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen tulevaisuuden maahan, Neoscandiaan, johon kuuluvat Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen alueet: Tervetuloa Neoscandiaan. Tänne ei ole helppo päästä, mutta täältä karkotetaan helposti. Tämän kauniimpaa paikkaa ei olekaan, uskokaa pois. Eikä puhtaampaa. Kuulostaa täydelliseltä, eikö vain?

Oikeasti Neoscandia on kliininen ja kontrolloitu yhteiskunta. Täydellisen maan täydellisten kansalaisten luomiseen käytetään geeniteknologiaa. Ihmisiin istutetaan erilaisia ominaisuuksia, ja esimerkiksi aivodopingilla luodaan yliälykkäitä, mutta onnettomia ihmisiä. Tarvitaan pillereitä pitämään aivodopingin aiheuttamat päänsäryt kurissa. Hakematta tulee mieleen Aldous Huxleyn dystopiaklassikko Uljas uusi maailma, jossa ihmiset jaetaan eri arvoisiin ryhmiin ja heidät pidetään lääkkeillä onnellisina. Myös Scandoramassa ihmiset on jaettu heihin, jotka ovat kauniita ja hyödyllisiä ja heihin, jotka elävät slummeissa tai maan alla piilossa, sopeutumattomina.

Sopeutumattomien keskuudessa toimii vastarintaliike, johon päähenkilö Miskatt on yhteyksissä. Hän on epäonnistuneen, salaisen ihmiskokeilun tulos, ihmisen ja kissan risteytys. Hänelle annetaan tehtävä: hänen pitää hakea eräät siamilaiset kaksoset turvaan Arktikselta. Työparikseen hän saa vanhan tuttunsa, Gustafin, joka on huonossa kunnossa. Onnistuvatko he suojelutehtävässään? Kehen oikeastaan voi luottaa?

Catherine Anyango Grünewaldin luoma harmaapohjainen kuvitus säihkyy välillä sinistä. Väri korostaa ympäristön kylmyyttä tai teknologian ylivaltaa. Kuvitus on kokonaisuutena kaunista, kevyttä ja vihjailevaa. Tunnen lukevani enemmänkin taidesarjakuvaa kuin sarjakuvataidetta. Monesta aukeamasta syntyy lähes hypnoottinen katselukokemus, ja yksi kuva saattaa ylittää koko aukeaman tai hajota osiin kuin kaleidoskooppi.

Vaikka Scandorama sijoittuu tulevaisuuteen, se ottaa kantaa nykyiseen pakolaispolitiikkaan ja varoittaa skandinaavisesta ylimielisyydestä. Tutkimusten mukaanhan täällä Pohjoismaissa asuvat  maailman onnellisimmat asukkaat, mutta kuinka käy, jos tämä täydellinen onni yritetään eristää muusta maailmasta. Kenellä on valta määrittää kelpo kansalaisen kriteerit täällä rajojen sisäpuolella?


Scandorama on luettu ainakin blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Lukuisa ja Kosminen K. Osallistun teoksilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Scandoramalla kuittaan myös Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 44
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Juhani Ahvenjärven Maitovalas vatsa täynnä mandariineja saa minut hyvälle tuulelle, vaikka kaikki kokoelman runot eivät ole pelkkää iloa. Kokonaisuus on kuitenkin valoisa ja hauska olematta millään tavalla hempeä tai helppo.

Ahvenjärven runoja en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka runoilija on tamperelainen, eli oikeastaan kotiseuturunoilija minulle. Olisi ilman muuta kannattanut lukea. Ahvenjärvellä on taito viedä lukijansa kokemuksen keskiöön. Siellä keskellä on rauha, vaikka ympärillä metelöisi liikenne, kaikuisivat parkkihallin äänet tai surisisi hiihtohissi tai nosturi.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat nimeltään Valuma-alue, Otis, Tissot sekä Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä. Runoja ei ole paljon, eivätkä ne ole pitkiä. Tuntuu, että jokainen lause on tarkoin omalla paikallaan. Kaikki rönsyt on karsittu.

Runoissa liikutaan Tampereen lähialueilla, muun muassa Pirkkalassa ja Pispalassa, mutta käydään myös laskettelmassa tai muistellaan Vantaanjoen rannan tärkeää hetkeä:

Kosin sinua Vantaanjoen varrella
keväällä, kun ketunleivät
valloittivat metsät.

Nosturi surisee, siirtää elementtejä,
ikkuna-aukoista aurinko kuin
oranssi kypärä kurkkii.

Kohoava suihkukokeen juova levenee,
nokka näyttää terhakkaana Teneriffaa kohti. (S. 40)


Yhteistä kaikille paikoille on se, että keskelle ihmisten rakentamaa ympäristöä iskee luonto: Amiraaliperhosia hirviaidoilla - - (s. 35)Tai toisinpäin, eli keskelle luontoa ilmestyy muistutus ihmisestä: Rakennustyömaalta ajautuu lämmöneristelevyjä kuusien alle (s. 39). Luonto ja ihminen, ihminen ja luonto - kumpikaan ei ole pääsemättömissä toisistaan.

Varsinkin kokoelman kolmas osa Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä kertoo luonnon, ja erityisesti kevään, vatustamattomasta voimasta. Ihminen ei voi keväälle mitään. Se vyöryy ylitse ja jättää ihmisen vaikka makaamaan mattotelineen alle kuuntelemaan sorakuoppien solinaa.

Ahvenjärven runoista luen kaikuja Lauri Viidasta. Varsinkin runossa Moss, osmoosimoskeija, on viitamaista loppusointuilottelua, mutta kokoelma pursuaa kokonaisuudessaan kirkasta ajattelua, joka kulkee myös läpi Viidan runouden. Silti Ahvenjärven runoilijaääni on täysin omanlaisensa. Kokoelmasta tulee sellainen olo, että kirjoittaminen on elinehto, keino vangita hetket ja havainnoida ympäristöä. Runoissa on liikettä ja huumoria, ajattelun avaruutta ja vapautta.

Jos etsin Ahvenjärvelle paikka nykyrunoudessa, huomaan, että huumori ja yhdistää häntä esimerkiksi Henriikka Tavin ja Anja Erämajan runouteen. Ilmaisun niukkuus taas on Ahvenjärven omaa voimaa, mutta liittää hänet toisaalta modernistien perinteeseen.

Ahvenjärven runojen puhuja on tarkka ja lempeä havainnoija, jollaisia tarvitaan muistuttamaan sanojen ja luonnon voimasta. Ihmisen paikka olisi ennen kaikkea ihmettelijän paikka, vaikka kuinka toimeliaita ja päteviä yritämmekään olla.



Myös Kosminen K -blogissa ilahduttiin näistä runoista, mutta toivoisin monen muunkin näistä ilahtuvan. Osallistun teoksella Ompun #runo18-haasteeseen ja kirjablogeissa pyörivään #runosunnuntai-tempaukseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhasteeseen teos sopii tietenkin kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!