maanantai 18. kesäkuuta 2018

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja, 2017
Alkuteos: Llamadas telefónicas, 1997
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 232
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Roberto Bolañon (1953 - 2003) nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta se tuli ensi kerran vastaan espanjalaiskirjailija Javier Cercasin kirjassa Salamiin soturit. Tuskin olisin Bolañon teoksiin kuitenkaan tarttunut, jollei sama ystävä, joka aikanaan valitsi lukupiirikirjaksi myös Cercasin kirjan, olisi valinnut uudeksi luettavaksi Bolañon novellikokoelmaa Puhelinkeskusteluja. (Ystävä on erityisen innostunut Espanjasta ja sen kulttuurista.)

Bolaño on alun perin chileläinen, mutta muuttanut jo nuorena Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän loi kirjailijan uransa. Hän on noussut kulttikirjailijan maineeseen kuolemansa jälkeen. Erityisen tunnettu hän on tiiliskiviromaaneistaan Kesyttömät etsivät ja 2666 (ilmestyi Espanjassa postuumisti vuonna 2004), jotka ovat ilmestyneet suomeksi Sammakon kustantamina ja Einari Aaltosen suomentamina. Ainakin tämän novellikokoelman myötä voi todeta, että Aaltonen on tehnyt vakuuttavaa ja sujuvaa työtä. Novellikokoelman luettuani haluan tutustua myös noihin  Bolañon kahteen järkäleeseen.

Puhelinkeskusteluja sisältää 14 novellia, jotka on jaettu kolmeen eri aihealueeseen. Ensimmäinen osa heittää keskelle kafkamaista tunnelmaa, jossa ihmiset voidaan jättää ilman nimiä ja kutsua heitä vaikkapa kirjaimilla A, B tai X. Kummallisia asioita tapahtuu. Ensimmäisissä novelleissa esitellään kirjallisen kulttuurielämän koukeroita ja absurdeja kuvioita. Miten kirjoituskilpailuihin kannattaa valmistautua? Miten käy kirjailijoille historian melskeissä? Mihin katoavat keskinkertaiset runoilijat?

Kerronta on lakonista. Teksti on pinnalta melkeinpä kuivaa, mutta asetelmissaan hulppeaa.  Esimerkiksi novelli Enrique Martin kertoo runoilijasta, joka ei saavuta tuotannollaan kummoistakaan mainetta, päätyy avustajaksi huuhaa-lehteen ja lopulta alkaa lähetellä päähenkilölle omituisia viestejä. Novellin alku kertoo, mistä runoilijan elämässä on kyse: Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei ole kuitenkaan totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (S. 41.)

Kokoelman toisen osan nimi on Etsivät ja sen teemana on väkivalta. Chilen julma historia on tietysti taustalla, kun entiset chileläiset ajautuvat maailmalla kummallisiin tilanteisiin, sekaantuvat rikollisuuteen ja ovat tottuneita väkivaltaan siinä määrin, että se on heille osa arkea. Puheenaiheita voi viritellä kaverin kanssa esimerkiksi tähän tapaan: Pidätkö enemmän teräaseista vai ampuma-aseista? Kuinkas sitten Chilen kansallisase, käyräteräinen corvo-veitsi? Vähän niin kuin ihmiset yleensä juttelevat ruuasta tai elokuvista.

Näissä novelleissa tunnistin samoja piirteitä kuin George Saundersin tai Hassan Blasimin  loistavissa, vaikka usein väkivaltaisissa, novelleissa. Huumori on mustimmista mustinta, oikeastaan aivan hirveää, ja juuri siksi myös vaikuttavaa. Maailma on nyrjähtänyt pahasti, kun kärsimys, hyväksikäyttö, rikollisuus ja väkivalta otetaan normaaleina asioina. Jotain toivoakin ihmisillä kai on, koska taide (kunst) voi jopa pelastaa ihmishengen, kuten novellissa Toinen venäläistarina.

Kolmas kirjan osa on nimeltään Anne Mooren elämä, ja kaikki sen neljä novellia kertovat naisten elämäntarinoita. Niistäkin kolme on samalla tarinoita myös päähenkilöstä, koska hänellä on rakkaussuhde kertomusten naisiin. Yhteistä naisten tarinoille on epävakaus. Kaikki naiset tuntuvat etsivän jotain, ajelehtivan sinne ja tänne, mutta rakkaus jää aina vajavaiseksi. Yllättäen kokoelman koskettavimmaksi novelliksi nousee tämän osion novelli Joanna Silvestri, joka kertoo pornotähden elämän onnellisimmasta ajasta.

Eniten pidin kokoelman ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, vaikka teos on oikeastaan niin tasalaatuisen hieno, ettei siinä ole yhtäkään heikkoa tarinaa. Lukijan vaarana on hotkaista novellit yhdeltä istumalta. Kannattaa kuitenkin välillä jarrutella lukemistaan, että pääsee maistelemaan novellien tunnelmia ja absurdeja käänteitä.

Lukupiirikirjana teos toimi mainiosti, sillä keskustelu oli kiivasta. Osa ei ollut päässyt novelleihin sisälle ollenkaan, vaan oli kokenut tarinat hyvin etäisinä. Erästä lukijaa ärsyttivät varsinkin kokoelman alkuosan novellit, joissa kirjailija kirjoitti kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Kummallisesti kävi myös niin, että piirin naiset (neljä) pitivät kirjasta, mutta miehet (kolme) eivät olleet ollenkaan niin innostuneita. Eräs miehistä jopa epäili, että tarinoissa ei ollut huumoria lainkaan. Naiset olivat puolestaan löytäneet huumoria joka novellista, vaikka olihan se traagista huumoria, siis tragikoomista ja mustaa.

Monet Bolañon novellit tuntuivat hyvin autofiktiivisiltä, enkä tarkoita, että ne olisivat yksi yhteen kirjailijan elämän kanssa, vaan sitä, että niissä on jotain koettua, kuultua ja havaittua. Henkilöillä on epäilemättä aidot esikuvansa, ja kirjailijalla on taito kertoa tarinansa ironialla sävytettyinä niin, että niistä tulee kiinnostavia. Kulttikirjailijan maineeseen tarvitaan epätavalliset elämänvaiheet, sopivasti anarkiaa ja tietysti myös taitoa. Bolañolla nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti.


Kirjan on lukenut ainakin Tekstiluolan Tuomas ja Sivutiellä-blogin Sirri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteesta kuittaan kokoelmalla kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Liv Strömquist: Nousu ja tuho

Liv Strömquist: Nousu ja tuho, 2017
Alkuteos: Uppgång och Fall, 2016
Suomentaja: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 132
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sarjakuvaintoiluni jatkuu. Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin jälkeen mikään ei ollut ennallaan suhteessani sarjakuviin. Janosin lisää. Ja netistähän löytyi lisää vinkkejä. Kuinka olisi ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist, joka kirjoittaa ja piirtää sarjakuvaa yhteiskunnallisista aiheista? Ei muuta kuin kokeilemaan.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumia Nousu ja tuho voi kuvata sanalla vaikuttava. Se on yhtä aikaa hauska ja ravisteleva, ja sen sanoma on vahvasti yhteiskunnallinen. Se ei usko länsimäiseen kapitalistiseen maailmanjärjestykseen, vaan vaatii muutosta. Ihmiset on kasvatettu siihen, että kapitalismi on ainoa mahdollinen poliittinen järjestelmä, Strömquist muistuttaa (s. 70).

Nousu ja tuho hyökkää päin globaalia ongelmaa, joka ei ole joillekin ihmisille ongelma ollenkaan. Ongelman nimi on äärimmäinen rikkaus, joka ei tietenkään ole ongelma niille, jotka kuuluvat siihen yhteen prosenttiin maailman ihmisistä, jotka omistavat enemmän kuin kaikki loput 99 % ihmisistä yhteensä. Jos tätä epäsuhtaa pysähtyy miettimään - harvallahan on aikaa pysähtyä, koska pitää juosta pienen palkkapussinsa perässä - voi huomata, että onhan tässä nyt vähintään yhden sarjakuva-albumin verran aihetta käsiteltäväksi. Mitä maailmassa tapahtuu sillä aikaa, koko ajan - nyt - kun tuo 1% kieriskelee rahoissaan? Nytkin sadat miljoonat ihmiset ovat nälkäisiä, janoisia ja kodittomia (s. 70). Eikö asialle oikeasti ole mitään tehtävissä?

Strömquist leipoo aihetta hulvattomasti ja hyökkäävästikin. Hän piirtää mustavalkoisia kuvia, joissa Ruotsin ökyrikkaat lennättävät yksityiskoneilla koiriaan, eivätkä usko ilmastonmuutokseen - silloinhan sen estämiseksi ei myöskään tarvitse tehdä mitään. Oman tarinansa saa Chris O'Neill (prinsessa Madeleinen aviomies) otsikolla Meidän pitää puhua Chrisistä. Tarina antaa vastauksan muun muassa kysymykseen Miksi Chris on menestynyt liikemies.

Mutta Strömquist ruoskii muitakin kuin ökyrikkaita. Herkullisimmat aiheensa hän repii omahyväisestä keskiluokasta ja itsensä kaltaisista oikeamielisistä ihmisistä - jotka vaikkapa piirtävät sarjakuvia äärettömän rikkaista ihmisistä, mutta eivät oikeasti tee mitään asioiden muuttamiseksi. Itseironiakin siis onnistuu tältä taiteilijalta.

Sarjakuva nimeltä Oikeamieliset alkaa pitkällä introlla: Ok! Tämä sarjis käsittelee seuraavaa kysymystä: MIKSI VASEMMISTOLLA MENEE NIIN HITON HUONOSTI? No niin älkää viitsikö, voimme ihan hyvin tunnustaa, että oikeisto on voittanut siten, että se on päässyt määräämään KAIKESTA talouspolitiikasta ja tekee globaalilla pääomalla ja julkisella omaisuudella (kuten vaikka terveyskeskuksilla ja kouluilla) ihan mitä haluaa, samaan aikaan kun yhteiskunnan "edistysmieliset ryhmät" koostuvat joukosta ylimielisiä itkupillejä (minä itse mukaanluettuna), joita ei ylipäänsä kiinnosta luoda poliittista muutosta vaan jotka sen sijaan omistavat aikansa oman täydellisen, "hyvien puolella" olevan persoonallisuutensa esittelyyn internetissä sekä "toveriensa" pienimpienkin virheellisten ajatusten/tekojen vahtimiseen kuin STASI ikään! (S. 84.)

Koska (Ruotsissa) luokkaerot ovat viime vuosina kasvaneet, Strömquist yrittää herättää myös keskiluokkaisessa kuplassa eläviä ihmisiä ja muistuttaa työväenluokan ahdingosta tässä maailmanjärjestyksessä, jossa rikkaat ovat rikastuneet entisestään. Hän myös väittää painokkaasti, että nykyihmiset eivät tarvitse henkisiä guruja tai mindfulnes-harjoituksia saavuttaakseen  mielenrauhan. Carpe diem -ajatus hallitsee meitä jokaista: MEILLÄ EI OLE MYÖSKÄÄN TAPANA MÄREHTIÄ MENNEITÄ - kuten murehtia sitä, että olemme pyyhkineet miljoonia eliölajeja maan päältä, kuluttaneet loppuun luonnonresursseja ja puhkoneet reikiä otsonikerrokseen. EI - länsimainen kulttuuri senkun KYLPEE NYT-HETKEN HENKISTYNEESSÄ VALOSSA!!!! (S.11.)

Kun kaikki tämä maailmanparantaminen esitetään kuvien ja tekstin railakkaana yhdistelmänä, lukijaa naurattaa ääneen, mutta samalla jotain alkaa tapahtua. Kokeilkaa ihmeessä!



Nousun ja tuhon ovat lukeneet ainakin Maija ja Katri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä kirja on ilman muuta sopivin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, 2017
Alkuteos: A Little Life, 2015
Suomentaja: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 937
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos lainasta, N!)


Hanya Yanagiharan Pieni elämä voitti viime vuonna Blogistanian Globalia -äänestyksen, eli kirjabloggaajat äänestivät sen viime vuoden parhaaksi käännöskirjaksi. Vähän aikaa sitten se palkittiin myös Jari Helleman -palkinnolla. Palkintoraati kehui suomentaja Arto Schroderusta muun muassa tasalaatuisesta työstä ja sujuvasta puhekielen suomentamisesta. Shcroderus on kiitokset ansainnut.

Pieni elämä pääsi yllättämään minut lukijana monella tavalla. Se koukutti aivan vastustamattomasti heti ensisivuiltaan. Tällaisen tiiliskiven onkin syytä tehdä niin, sillä muuten sen lukeminen olisi vallan epätoivoista taaplaamista. Vähän väliä havahduin siihen, että parisataa sivua oli hurahtanut ja kellokin rientänyt muutaman tunnin eteenpäin. En vain voinut lopettaa lukemista.

Ihastuin heti kirjan alussa varauksetta kirjan päähenkilöihin, neljään ystävykseen: Judeen, Willemiin, JB:hin ja Malcolmiin. Janosin tietää heistä kaikista lisää. Yanagihara on luonut heistä mielenkiintoisia persoonia, ja heidän ystävyytensä kuvaus on aitoa, reilua ja rakastavaa. Pieni elämä on ystävyyden ylistystä ja muistuttaa siinä mielessä Alexander Dumas'n Kolmea muskettisoturia.

Aika pian alkoi käydä selväksi, että tarinan keskiöön nousee traumaattisen lapsuuden kokenut Jude. Hänen lapsuutensa kauheudet paljastuvat pala palalta, eikä lukija voi kuin kärsiä lapsen mukana. Juden lapsuuteen palataan pienissä osissa takaumina ja vuorotellen takaumien kanssa seurataan ystävysten nykyistä elämää, ja varsinkin Juden yritystä rakentaa luottamusta ympäröivään rakkauteen. Kertojanäkökulmat vaihtelevat sujuvasti, niin että kirjan kerronta pysyy kiinnostavana.

Menneisyys on ahdistavaa, mutta mykyhetkeen on puolestaan kasattu paljon iloa ja toivoa, jota Jude pysähtyy vähän väliä hämmästelemään. Moneen kertaan korostuu ero menneen pahuuden ja nykyisen hyvyyden välillä. Silti menneisyys kurkottaa myös nykyhetkeen, jossa pahenevat kivut ja synkät hetket tuovat oman varjonsa sekä ystävyyteen että rakkauteen. Voiko ihminen koskaan päästä irti kokemastaan pahasta?

Vaikka olin aivan koukussa lukemaani, en voinut olla myös ärsyyntymättä. Jotkin elementit toistuivat kirjassa häiritsevästi uudestaan ja uudestaan - vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. Paha oli todella pahaa ja hyvä taas aivan älyttömän hyvää. Tunsin lukevani hyvin kirjoitettua aikuisten satua, jossa myös sadun tyyliin toistettiin asiat moneen kertaan. Lisäksi hyvät tyypit olivat koko ajan niin pahoillaan kaikesta, mikä ei ollut heidän syytään, että heistä alkoi tulla lähes pyhimyksiä.

Sadun elementtejä oli myös siinä, kuinka näistä opiskelijanuorukaisista kasvoi menestyjiä, jokaisesta heistä. Kirja onnistui siis olemaan myös amerikkalaisen unelman kuvaus. New Yorkin taidepiirit olivat heille avoimina, ja jokainen kulki vääjäämättömästi kohti menestyjän kohtaloaan. Välillä piipahdettiin hengittelemässä eurooppalaisia vaikutteita ja tuntui, kuin tämäkin manner olisi olemassa vain heitä varten.

Ärsyyntymisestäni huolimatta ja kirjan epäuskottavuudesta välittämättä olen suositellut kirjaa jo vaikka kuinka monelle ystävälleni kesälukemiseksi. On nimittäin aivan varmaa, että tämä kirja vie mennessään. Voisin myös kuvitella lukevani kirjan uudestaan, sillä niin paljon rakastin noita ystävyksiä. Liikutuin heidän elämästään ja yhteydestään. Kaikki sadun hyvät ihmiset tekivät minunkin elämästäni hyvää, ja koska tiiliskiven lukeminen vei kuitenkin viikon verran, ehdin kiintyä heihin kaikkiin sydänjuuriani myöten.



HelMetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sopii minulla kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä (se ei kyllä ole kirjan pääasia). Kirja on luettu useissa blogeissa. Linkitän tässä vain muutamaan blogiin, joista löytyy lisää linkkejä: Rakkaudesta kirjoihin, LukuisaKirjanurkkausKulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!  ja Kirsin kirjanurkka.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Kaksi kotimaista lastenromaania: Salla Simukka: Sisarla ja Vuokko Hurme: Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus, 2017
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille



Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.

Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)

Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.

Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.

Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava  myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.

Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.

En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.

Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.

Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!



Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuilujaKiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä, 2017
Kustantaja: SKS
Kansi: Anne Kaikkonen
Sivuja: 286
Mistä sain kirjan: oma ostos



Silja Vuorikurun kirjoittama Aino Kallas -elämäkerta, Aino Kallas, Maailman sydämessä, on kansiaan myöten hieno teos. Se kertaa kirjailija Aino Kallaksen (1878 - 1956) elämänvaiheet tarkasti ja kunnioittavasti ja tuo uusia näkökulmia hänen kirjailijakuvaansa.

Aino Kallas on Suomen kirjallisuushistorian kirkkaimpia tähtiä - ja niitä harvoja naisia, jotka nousivat tähtikaartiin miesten rinnalle 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjailijat Minna Canth, Maria Jotuni, L. Onerva ja Hella Wuolijoki taitavat olla tähtikaartissa hänen ainoita kanssasisariaan, sillä tuon ajan kirjallinen kenttä oli vahvasti miesten hallussa.

Aino Kallas syntyi vuonna 1878 Krohnien kulttuuriperheeseen ja kuoli 1956 kulttuuripersoonana, joka oli luonut aivan omanlaisensa uran. Jo lapsesta asti Aino Krohn tunsi kutsumusta kirjailijaksi ja kirjailija hänestä tulikin. Hänestä tuli paljon muutakin, muun muassa virolaisen kansanperinteen tutkijan ja diplomaatin, Oskar Kallaksen, vaimo ja neljän lapsen äiti sekä suomalais-virolainen kulttuurivaikuttaja ja maailmanmatkaaja.

Aino Kallaksen kirjallinen tuotanto on laaja ja käsittää kaikki kirjallisuudenlajit: lyriikan, draaman ja proosan. Vahvimmat teoksensa, niin sanotun Surmaava Eros -trilogiansa, hän kirjoitti 1920-luvulla. Siihen kuuluvat kirjat Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian, joista Sudenmorsianta pidetään hänen pääteoksenaan. Se on ainutlaatuisen väkevä teos, jonka tunnelma on niin täysi, että vastaavaa saa maailmankirjallisuudesta hakea.

Kallaksen merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa painottuu näiden kolmen pienoisromaanin lisäksi elämäkerrallisena kirjailijana. Hänen päiväkirjansa ovat nimittäin vertaansa vailla sekä naisen elämän että aikakauden ja kulttuurielämän kuvaajina. Vuorikuru kertoo kirjassaan siitä, kuinka päiväkirjojen tomitustyö eteni Kallaksen viimeisimpinä vuosina. Kirjailija nimittäin teki rohkean päätöksen julkaista ne autenttisina ilman sensurointia. Kirjailijan rohkeuden ansiosta meillä on luettavana kuvaus värikkäästä ja ainutlaatuisesta taiteilijaelämästä.

Päiväkirjoista paljastuu syyllisyys äitiyden ja kirjailijauran sovittamisesta, joka kiusasi kirjailijaa hänen elämänsä loppuun asti. Hänen lastensa surulliset kohtalot saivat hänet syyttämään itseään vielä elämänsä loppupuolella omista valinnoistaan.  Päiväkirjoissa on myös mielenkiintoisia pohdintoja virolaisuudesta ja suomalaisuudesta, juurettomuuden ja maailmankansalaisuuden tuntemuksista, diplomaatin vaimon ja oman uran paineista, avioliittokriisistä - ja kaiken ohessa myös brittihovin etiketistä.

Silja Vuorikuru on tehnyt Aino Kallaksesta väitöskirjan ja tutkijana jatkanut Kai Laitisen, legendaarisen Kallas-tutkijan, jalanjäljissä. Kai Laitisen Kallas-teokset, Aino Kallas 1897 - 1921 ja Aino Kallaksen mestarivuodet, ovat myös perusteellisia luotauksia kirjailijan elämään. Vaikka Laitinen kirjoittaa ennen kaikkea Kallaksen tuotannosta, on hänen tutkimusotteensa biografinen, joten Kallaksen elämänvaiheet käydään läpi hyvin tarkasti. Tuoko Vuorikurun kirja näihin teoksiin mitään uutta tietoa? Tuohan se.

Olen itse tehnyt Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta Suomen kirjallisuuden graduni ja perehtynyt myös kirjailijan elämään. Kallaksen tutkiminen oli palkitsevaa, sillä hänen elämänsä on poikkeuksellisen värikäs ja sijoittui historiallisesti myrskyisiin vuosiin, joissa hänen asemansa suomalais-virolaisena kulttuuripersoonana avasi hänelle hienoja kokemuksia - ja sitten lopulta myös suruja, jotka kietoutuvat Viron kohtaloon toisessa maailmansodassa. Kallaksen tuotanto on myös runsas ja monipuolinen, aivan ainutlaatuinen monestakin syystä.

Vuorikurun kirjoittama elämäkerta toi myös uusia näkökulmia Kallaksen tuotantoon. Jään pohtimaan, voiko kirjailijan tuotantoa ja elämää erottaa ollenkaan toisistaan. Syvästi koetut asiat siirtyvät kirjailijan teoksiin tavalla tai toisella: Aino Kallas on meren kuvaaja. Tätä on tuotu tarpeettoman vähäisesti esiin, vaikka kirjailija on kirjoittanut merestä runsaasti sekä kaunokirjallisessa tuotannossaa että päiväkirjassaan, muistelmissaan ja matkakertomuksissaan. Meri samanaikaisesti sekä yhdisti että erotti Suomea ja Viro; meren yli taitetut matkat puolestaan symboloivat Ainolle vaellushalua, jota hän piti sukupiirteenään. Meren merkitystä kirjailijan elämäntaipaleella on vaikea liioitella. (s. 96)

Toinen avartava havainto on vanhan Raamatun suomennoksen vaikutus Kallaksen päätuotannon kieleen. Vuorikurun väitöskirja Kallaksesta kertoo juuri tästä yhteydestä, ja vaikutus todellakin selittää esimerkiksi Sudenmorsiamen vahvan, omintaikaisen ilmaisun lähteitä. Kallaksen luoman kielen rytmi on lumoavaa ja kerronta on kaunista ja väkevää, aivan omanäänistään.

Aino Kallas -elämäkerta oli lukupiirikirja, joka oli vakuttaanut kaikki lukupiiriläiset. Teosta kehuttiin nopealukuiseksi ja selkeäksi. Aino Kallaksen elämää ihasteltiin, ihmeteltiin ja säälittiinkin: Miten monia erlaisia vaiheita siihen sisältyi - loistosta ja menestyksestä suuriin suruihin! Miten vahva oli Kallaksen taiteilijakutsumus ja miten paljon hän erilaisissa rooleissaan joutui tasapainoilemaan! Suhde Eino Leinoon kirvoitti tietysti omat spekulointinsa. Naisen asema tuon ajan kulttuuripiireissä ja perhe-elämässä oli rajoitettu, mutta Kallas pyrki ja pääsi rikkomaan rajoja.

Vuorikuru luo Aino Kallaksesta hyvin elävän hahmon, toisaalta vahvan ja toisaalta epävarman taiteilijan, naisen ja äidin. Elämäkerta tuo hänet niin lähelle lukijaa, että tekisi mieli kättä puristaa ja kehua: sellaisen kutsumuksen sait ja elit sen kanssa niin hyvin kuin osasit, rohkea nainen.



HelMetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 20. Taiteilijaelämäkerta. Elämäkerran ovat lukeneet myös Jonna ja Maria.



keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, 2018
Alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 162
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Clarice Lispector (1920 - 1977) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka tuotannon merkitys ja maine oli mennyt minulta täysin ohi. Kuten kirjan takakannesta käy ilmi, niin mainetta ja kunniaa hänelle on esimekiksi tärkeimpänä juutalaiskirjailijana sitten Franz Kafkan. Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanoista ja googlettamalla selvisi kirjailijan lapsuudenperheen matka Ukrainasta Brasiliaan ja kirjailijan myöhemmät vaiheet brasilialaisen diplomaatin vaimona. Mielenkiintoinen elämä ja mielenkiintoinen tuotanto, epäilemättä. En aio missään nimessä jättää Lispectorin tuotantoon tutustumista tähän kirjaan, sillä sen verran erikoisen vaikutuksen kirja teki.

Oppiaikaa eli Nautintojen kirjaa luonnehditaan kirjan takakannessa tekijänsä kauneimmaksi rakkausromaaniksi, mutta Härkösen mukaan kirjailija itse oli pitänyt sitä huonoimpana teoksenaan. Omat kokemukseni lukijana ovat ristiriitaiset. Välillä elin mukana kirjan syvissä tunnelmissa, mutta välillä kirja ikään kuin heitti minut pihalle, koska en kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään sitä naisen roolia, joka siinä oli tarjolla. Teoksen keskiössä on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina, mutta onneksi siinä on paljon muutakin.

Kirjan päähenkilö, Lóri, on nuori alakoulun opettaja. Hän elää yksinäistä elämää ja kärsii masennuksesta, tai vähintäänkin jonkinlaisesta lamaannuksesta. Hänen elämäänsä on kuitenkin astunut mies, häntä huomattavasti vanhempi yliopiston opettaja Ulisses, joka on rakastunut häneen. Lóri on tietenkin kaunis ja salapeäinen hahmo, ristiriitaisuudessaan vastustamaton.

Suhde olisi valmis syttymään, mutta nyt etsitään todellista rakkautta, ei lyhyttä huumaa. Ulisseus tuntuu olevan rakkauden asiantuntija, mutta onko Lóri valmis rakkauteen? Tästä tulee Lórille ja Ulisseukselle filosofinen kysymys, jota kierretään kuin kissa kuumaa puuroa koko kirjan ajan. Ulisseus on valmiuden arvioija. Hän odottaa ja ohjaa Lórin kypsymistä, vaikka pitää samalla yllä muitakin naissuhteita. Vasta Lórin oppiajan loppupuolella hän ilmoittaa luopuneensa muista naisista. Lóri sen sijaan pysyy hänelle uskollisena koko valmistautumisensa ajan.

Asetelma on nykylukijalle vähintäänkin ärsyttävä: Mieskö on lähtökohtaisesti valmis myös rakkaudessa - oletusarvo siihenkin taitoon? Nainen ei kelpaa miehelle kuin vasta täydellisenä, selvitettyään henkiset esteensä. Vasta sitten he voivat olla rakkaudessa tasavertaisia. Naisen oppiajan jälkeen on luvassa nautinnon osuus, palkinto kärsivälisestä itsensä kouluttamisesta: mies.

Onneksi kirjassa on kyse paljosta muustakin kuin miehelään valmistautumisesta. Rakkauden filosofinen pohdinta on syvää ja kiehtovaa. Lisäksi erityisen virkistävänä - voinko oikeastaan sanoa "virkistävän", koska sana tuntuu kovin pinnaliselta tässä yhteydessä? -  koin kirjan mystiikan. Mystiikalla tarkoitan  henkilökohtaista jumaluuden ja jumalasuhteen pohdintaa. Se on nykykirjallisuudessa niin vähäinen, ellei olematon aihe, että se kiehtoi aivan erityisesti. Päähenkilö kokee jumaluuden ruumiillisesti ja henkisesti ja miettii uskoaan ja olemustaan - ne ovat yhtä. Myös maallinen rakkaus ja siihen valmistautuminen ovat jumalallisia kokemuksia. Lóri herää vähitellen osaksi maailmaa, hän kokee sen kaikilla aisteillaan, avoimena ja elävänä.

Lórin kilvoittelu on syvää. Hän yrittää myöskin alentaa itsensä, nöyrtyä, vaikka on lukijan silmissä kovin nöyrä jo ennestään. Oman tien ja oman itsen etsintä on kuvattu hyvin voimallisina kokemuksena: Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen. Hän rukoili mieluummin nöyrästi eikä ylpeydestään käsin joka oli valtava: hänestä tuntui että hän oli valtava ihminen. Ja että hänen piti pitää varansa. Vai pitikö? Hän oli pitänyt varansa koko ikänsä, jottei olisi liian suuri itsensä sisällä ja tulisi haavoitetuksi. (S. 57.)

Oppiaika eli Nautintojen kirja on ilmestynyt vuonna 1969 kirjalijan oman juutalaisen perinnön ja Brasilian katolilaisen kulttuurin keskellä. Se on varmastikin ollut ilmestyessään rohkea kirja  maallisen rakkauden ja intohimon kuvauksena, vaikka nykylukijalle se on sellaisena melko kesy. Tuorein ajatus nykylukijalle on siinä, että kirjassa jumaluus, Jumala, on osa aitona ihmisenä olemista, yhteyttä maailmaan. Ajatuksena tämä avaa nykyihmiselle sellaisia syvyyksiä, joita ei suorittamisen ja kiireen keskellä ehdi pohtia. Kirjallisuutta lukemalla ehtii edes vähän.

Pidin myös Lispectorin ilmaisuvoimaisesta kielestä ja omintakeisista virkeratkaisuista. Kirja esimerkiksi alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tarina jää siis tarinaksi muiden tarinoiden keskelle, Lórin ja Ulisseuksen tarina jää kesken. Suomentaja Tarja Härkönen on onnistunut kääntämään väkevää tekstiä ja välittämään tiheää tunnelmaa hienosti:

    Ei ollut sattumaa että hän ymmärsi niitä jotka etsivät tietä. Miten ankarasti hän itse etsikään omaansa! - -  Mutta hän tiesi myös yhden asian: kun hän olisi valmiimpi, hän kulkisi itsensä luota kohti toisia, hänen polkunsa olivat toiset ihmiset. Sitten kun hän tuntisi jonkun toisen täydellisesti, hän olisi turvassa ja ajattelisi: tämä on portti josta astun sisään.
    Mutta sitä ennen hänen piti olla yhteysessä itseensä, sitä ennen hänen piti olla yhteydessä maailmaan. (S. 57 - 58.)



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Lispectorin kirja on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Donna mobilen kirjat ja Reader, why did i marry him. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy

Trondheim Lewis: Maggy Garrisson 1, Hymyile vähän, Maggy 2017
Kuvittaja: Oiry Stéphane
Suomentaja: Anssi Rauhala
Kustantaja: Sininen jänis
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt taisin osua kertaheittämällä pieneen aarteeseen. Instagramin kuvavirrasta bongasin Maggy Garrisonin ja innostuin heti. Voiko näistä kuvauksista muuta kuin innostua: Dekkarisarjakuva, jonka päähenkilö on nuori nainen. Sijoittuu Lontooseen.

Ei muuta kuin albumi varaukseen kirjastosta.

Ahmaisin teoksen yhdeltä istumalta. Koska Maggy on niin hyvä tyyppi. Koska piirrosjälki ja tarina vetävät vastustamattomasti noir-tyyliin. Koska pääsin brittitunnelmaan.

Olinkin vähän yllättänyt, kun etsin taustatietoja teoksesta: tekijät ovatkin ranskalaisia! Olisin pannut pääni pantiksi heidän britteytensä puolesta. Löytyi myös iloinen uutinen, että Maggy-sarjakuvia on jo ilmestynyt kaksi lisää. Toivon, että Sininen jänis julkaisee suomeksi myös ne - ja pian. Lisäksi googlailemalla kävi ilmi, että Kvaak-sarjakuvayhteisö oli äänestänyt Maggy Garrisonin viime vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi.

Onpas tämä Maggy nyt suosittu henkilö, vaikka hän on aivan tavallinen nuori nainen. Nyt ei olla povikuningattaria, eikä bimboja, eikä toimita miesten ehdoilla. Maggy on pikemminkin syrjäytymisvaarassa oleva hahmo. Hän on työtön, tupakoiva, hiukan ylipainoinen sinkku, joka ei myöskään sylje lasiin. Mutta Maggy tuntee oman arvonsa, on neuvokas ja rohkea tyyppi. Hän ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Ja sehän osuu: Maggy saa työpaikan yksityisetsiväfirman sihteerinä, ja kun pomo osoittautuu nyhjäkkeeksi, Maggy päättää selvittää tapaukset itse.

Taskuun alkaa kerääntyä mukavasti massia, mutta sitten Maggy huomaa sekaantuneensa vähän suurempaan juttuun, kun ovelle ilmestyykin uhkaava parivaljakko, joka on vastuussa pomon hakkaamisesta. Meneekö Maggylla sormi suuhun? No ei mene.

Noir-henkeen kuuluu, että laillisuuden rajat venyvät, eivätkö sankarihahmotkaan ole puhtaita pulmusia. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Oman edun nimissä moraalikysmyksissä pitää vähän joustaa. Kehen voi luottaa ja kehen ei? Sehän selviää vain luottamalla. Riskejä on pakko ottaa.

Kuvien noir-henki syntyy tummilla sävyillä, joihin punainen tuo hehkua. Maggyn olemus on täynnä karismaa. Hän pitää päänsä pystyssä, vaikka elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja hän todellakin tietää sen. Voiko hänestä olla pitämättä, vaikka häneltä harvoin saa hymyä osakseen?

Suomentaja Anssi Rauhala on myös tehnyt vakuuttavaa työtä. Teksti on sujuvaa ja kuitenkin ilmeikästä, kuten hyvässä sarjakuvassa pitää olla.

Loppua kohti sarjakuvan tunnelma kiihtyy ja jännitys tihenee, aivan kuten dekkarissa pitääkin. Enkä voi kuin ihailla Maggyä, pitää häntä vähän sankarinakin, vaikka hän varmastikin itse kieltäytyisi kaikesta ihailusta ja kohauttaisi vain olkiaan - ja pyytäisi ehkä tarjoamaan tuopillisen.





Heittäydyin muutama viikko sitten mukaan Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen, ja nyt olen siis jo lukenut kolme teosta sitä varten: Graig Thompsonin Habibin, Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin ja nyt tämän Maggy-albumin. Pari sarjakuvateosta tuossa odottaa vielä pinossa, joten aloitus on ollut vauhdikas, kun vertaa tilannetta viime vuoteen, jolloin en lukenut sarjakuvia edes yhden albumin vertaa, en varmaan edes yhtä kokonaista Aku Ankkaa pojilleni.

Maggy Garrissonin ensimmäinen osa on arvioitu ainakin näissä blogeissa: Tähtivaeltajablogi, Kvaak ja KirjavinkitHelmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan.