maanantai 26. syyskuuta 2016

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa, Runoja linnuista, 2016
Kuvittaja: Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista. 

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista. (S. 32.)


Riemukasta lastenkirjallisuutta - sitä edustaa Jukka Itkosen uutuus Tiira tiiraa tiiraa. Kirjan nimi saa tirskumaan, ja sivuja käännellessä ilo vain kasvaa. Ainakin tällaisella amatööri-lintubongaajalla, joka ei ole nahoissaan pysyä, kun linnut alkavat keväisin metelöidä.

Tiira tiiraa tiiraa on ihan paras lintuopas, paitsi että se ei ole opas ollenkaan, vaan runokirja. Jokaiseen runoon Itkonen on kuitenkin vanginnut kyseiselle linnulle lajityypillisiä piirteitä niin, että lintujen persoonallisuudet pääsevät oikeuksiinsa:

Kipi, kipi rantasipi

.........yhä rantasipi jatkaa saa
loputonta tarinaa,
se kipi kipi kirjoittaa
märkään rantahiekkaan sukkelilla jaloillaan. (S. 29.)


En tiedä, kuinka paljon linnut elävät teidän mielissänne, mutta minua naurattaa, kun kerrotaan, että Sorsia pidetään tyhminä, kun ne kelluvat rannalla ryhminä (S. 30) tai Hiljaa ui sinnikäs silkkiuikku, nokassaan tuore kiiltävä muikku (s. 29).

Itkonen riimittelee mukavasti rallatellen, mutta myös rikkoo rytmiä. Saattaa olla, että iloisen riimittelyn rikkoo jokin säe keskellä runoa tai aivan lopuksi, mutta juuri noista rikoksista tuleekin lisää ilmettä runokirjaan. Elämä ei olekaan pelkkää liverrystä.

Kuopuksen lempilorukirja on jo pitkään ollut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, josta hän osaa lausua runoja ulkoa. Kesällä yritin tarjota hänelle Tiira tiiraa tiiraa -kokoelman runoja vähän kuin vaihteluna faunaan, mutta poju ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka ilma oli laulelua täynnä. Tiirojakin tiirailtiin ihan livenä.

Kunnes syksyllä hän yhtäkkiä ihastui kirjan runoihin niin, että alkoi keksiä omia riimityksiä. Rytmi tuli suoraan Itkoselta. Lajituntemuskin oli kesällä kasvanut: ukkosorsa ja akkasorsa, västäräkki, räkättirastas, joutsen, varis, naakka ja palokärki.


Camilla Pentin kuvitus on hauskaa ja oivaltavaa. Linnut näyttävät juuri siltä, kuin lajien pitääkin. Varpuset tosin ovat saaneet vähän väriä pintaan, mutta se heille edes fiktiossa suotakoon.

Ei tämä lintukirja pelkästään kevättä soi, vaan on tässä tarinansa lintulaudan vieraista, ja omat runonsa saavat kukko ja hanhikin. Surumielellä runoillaan pesästään pudonneelle linnunpojalle. Luonto on lähellä ja linnut osa sen ihmeitä.


Lopuksi vielä syystunnelmia, joiden myötä kai voi ryhtyä unelmoimaan jo ensi keväästä ja lintujen laulusta:

Syyssonaatti

Pääskyt 
ovat menneet.

Tiainen,
se jää.

Ja kaikkialla jälleen
vähän vahempää. (S.41.)



Tiira tiiraa tiiraa -runokokoelma on luettu myös Sininen keskitie -blogissa. Aiemmin olen lukenut lapsille Itkosen Sirkusjuna saapuu -lastenkirjan, joka oli kelpo luettavaa sekin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 18. Lastenkirja.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi, 2012
Alkuteos: For jeg brenner ned, 2010
Kustantaja: WSOY
Suomentja: Päivi Kivelä
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 306
Mistä sain kirjan: oma ostos


  Niin ne siis liittyvät yhteen. tarina pitkästä matkasta ja isän kuvasta, ja tarina Dynestolin tuvanuunin tuhkasta. Tarinat punoutuvat toisiinsa ja liittyvät kaikki tarinaan tulipaloista. Tuhka oli siis peräsin samasta uunista, jonka piippu kesäkuun 3. päivän vastaisena yönä 1978 jäi törröttämään mustana ja yksinäisenä kuin karsittu puu. 
  Sitä kerää palasia yhteen, tuhkaakin. (S. 176.)

Lukeminen on maailman paras harrastus. Tai ehkä lukeminen ei ole edes harrastus vaan elinehto, hengitysken rytmi. Hyvät kirjat, maailman parhaat, nostavat mielen irti maasta ja syöksevät johonkin täysin tuntemattomaan.

Sellainen kirja on Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi.

Olen tänä vuonna lukenut kaksi norjalaista kirjaa, ja ne molemmat ovat ravistaneet mieltäni niin, että tuntuu: Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus oli kesän paras kirja  ja keväällä lukemani Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi oli kevään paras kirja. Kirjaan liittyi myös yksi parhaista teatterielämyksistä, jonka olen koskaan kokenut. Näin nimittäin keväällä Teatteri Mukamaksen kansainvälisillä nukketeatterifestivaaleilla kirjan pohjalta tehdyn nukketeatteriesityksen, jonka kohtaukset eivät haalistu. Plexus Polairen esitys Cendres (Tuhkaa) oli silkkaa magiaa.

Maaginen on tietysti myös Heivolin kirja. Se kertoo tarinan pienestä norjalaiskylästä, jota tuhopolttaja terrorisoi keväällä 1978. Samalla se kertoo tarinaa kirjailijaksi kasvamisesta ja surusta. Pohjattomasta suruista, jota lapset tuottavat vanhemmilleen ja pohjattomasta surusta, jolla rakas ihminen hyvästellään: Olin valehdellut hänelle. Nähdessäni isäni viimeisen kerran minä valehtelin hänelle, ja se valhe antoi hänelle rauhan. Niin asia oli. (S. 194.)

Tämän kaiken se kertoo eleettömästi. Heivoli johdattaa lukijan tuhopolttajan nahkoihin ja kuvaa tavallisten kyläläisten elämä, joka järkkyy, kun liekit lyövät kohti taivasta ja bensanhaju löyhkää rakkaan ihmisen vaatteista. Hän kertoo kirjailijan syyllisyydestä  ja vanhempien peloista. Miten löytää oman itsensä ja miten sen kanssa pitäisi elää?  Miksi rakkaus on niin havoittuvaa, miksi suurinkaan rakkaus ei riitä? Mikä saa kunnollisen pojan tuhoamaan?

Kirja etenee vuoroin nykyhetkessä, vuoroin menneisyydessä. Nykyhetkessä kirjailija muuttaa takaisin kotikyläänsä ja alkaa kirjoittaa tuhopoltoista, jotka tapahtuivat hänen syntymävuonnaan. Seuraavaksi siirrytään vuosien taakse ja kuljetaan tuhopolttajan askelissa. Hänen pään sisäänsä ei kuitenkaan päästä, sillä näkökulma ei ole koskaan hänen. Niinpä lukija jää miettimään, mikä oli tuhopolttajan motiivi. Oliko sitä? Selittämättömälle ei anneta selitystä. Lukija jää hämmennyksen valtaan - ehkä vastausta ei ole.

Heivolin kieli välittyy lukijalle kirkkaana ja yksinkertaisuudessaan kauniina. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt ilmeisen tarkkaa työtä, sillä lukeminen on vaivatonta ja vaikuttavaa yhtä aikaa. Edelleenkin näen kirjailijan kumartuneena kirjoituspöytänsä ylle ja tuhopolttajan liikkumassa yöllisillä retkillään, kumpikin omien demoniensa riivaamana. Näen myös äitien ja isien hahmot, suruunsa ja pelkoonsa jähmettyneet: Pojan käsi täytti hänet lämmöllä, lämmöllä jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, lämmöllä joka saattoi tulla vain Dagista ja jonka vain hän koko maailmassa saattoi ottaa vastaan. Ja vain hän koko maailmasssa kuuli poikansa äänen. Se kuiskasi hänen korvansa juuressa:
 - Äiti, äiti, pikku äiti kulta. (S.155.)

Edelleenkään en tiedä, miten saisin savun hajun haihtumaan.


Etten palaisi tuhkaksi voitti Norjassa Brage-palkinnon vuonna 2010, ja se äänestettiin vuoden 2012 Blogistanian Globalia -äänestyksen voittajaksi. Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. näissä: Les!Lue!, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasfääri, josta löytyy myös kattava linkkilista moniin muihinkin blogeihin, joissa kirja on luettu.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 19. Kirjan päähenkilö on unelma-ammatissasi: hän on kirjalija.


tiistai 16. elokuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 364
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tommi Kinnusen Lopotti oli minulle ilman muuta vuoden odotetuimpia teoksia, koska Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys  teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 2014. Se oli sellainen kirjallinen menestys, että toiseen teokseen latautui väistämättä paineita. Mutta eipä hätää: kun arvosteluja Lopotista alkoi ilmestyä, aloin odottaa laatukirjallisuutta. Tartuin Lopottiin yhä suuremmin odotuksin, enkä joutunut pettymään yhtään. Kun olin lukenut kirjasta ensimmäiset 100 sivua, huokailin onnellisena: mikä lukunautinto! Yritin selvittää, miten tuo Kinnusen-pahalainen sen oikein tekee. Miten hän saa lukijan syömään kädestään?

Näin lähelle selitystä pääsin: Kinnusen lause on niin luonteva, että siihen asettuu kuin kotisohvalle. Kieli ei yritä olla mitään erikoista, ja siitä huolimatta se kertoo kaiken. Kinnunen luo taitavasti kohtauksia, joissa kieleen kätkeytyy kuin huomaamatta kauneutta. Hän kirjoittaa teoksiinsa suomalaisuuden kuvia ja historiaa, joista jokainen voi tunnistaa palan itseään: Tuomas sulkee silmänsä. Hän istuu yhdessä serkkujensa kanssa traktorin heiluvalla perälavalla tyhjien apulantasäkkien päällä. He ajavat paapan kyydissä kytötietä läpi tiheän kuusimetsän. Sen pohja on täynnä pehmeää, vaaleanvihreää sammalta, ja ilma on viileää ja kosteaa, melkein kylmää. Yhtäkkiä metsä loppuu ja he saapuvat valtavan viljelyslakeuden reunalle. Niin kauas kuin voi nähdä, lainehtivat äärettömät ohrapellot. (S. 132.)

Siinä sitä ollaan: Tunnistan traktorikyydin, tunnistan serkut, tunnistan apulantasäkit, sammalen ja ohrapellotkin. Tulee olo, kuin olisin itse päähenkilönä. Kirjoittaako tuo Kainuun šamaani siis oikeastaan minustakin? Annapas olla, kun Kinnunen alkaa luetella Pohjanmaan radan asemia. Junassahan istun minä, matkalla opiskelukaupunkiini! Entäpäs kun Kinnunen kuvailee uimista mökillä? Siellä ui jokainen suomalainen.

Lopotti kertoo kaksi elämäntarinaa ja limittää samalla kaksi aikakautta. Päähenkilöinä ovat Tuomas ja Helena. Helena on Tuomaksen sokea täti, joka on jo 9-vuotiaana joutunut jättämään kotinsa, kun hänet on lähetetty sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä hänet opetetaan olemaan mahdollisimman tavallinen, kävelemään pystypäin, ettei vain erottuisi näkevistä. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuomaskin lähtee kauas, mutta omasta halustaan. Isossa kaupungissa hän ehkä sulautuisi ympäristöön ja saisi olla oma itsensä.

Lopotin päähenkilöiden tarinat jatkuvat siitä, mihin Neljäntienristeyksen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni lukijan jättivät. Lopotin voi lukea kuitenkin myös täysin itsenäisenä teoksena. Silti, koska olen Neljäntienristeyksen lukenut, oli aivan erityisen hienoa tavata tässäkin kirjassa Maria, suvun persoonallinen esiäiti ja kylän kätilö, joka ei kumarrellut ketään. Tästäkin kiitän Kinnusta: hän kirjoittaa naisista ihmisiä, joilla on oma tahto ja vahvat luonteet. Niin Lopotissakin piirtyy vahva naiskuva, Helena, joka elää itsenäisen elämän.

Päähenkilöiden tarinat limittyvät sopivasti, niin että he saavat kirjassa hyvin tilaa ja kasvavat raameihinsa. Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja muutenkin kuin verisitein. Helena on Tuomaksen täti, mutta myös hänen esikuvansa itsenäiseen, omannäköiseen elämään. Juuri Helenalle Tuomas kertoo ensin elämänsä suuren salaisuuden, eikä Helena siitä hätkähdä.

Aivan Neljäntienristeyksen veroista lukuelämystä Lopotista ei tullut. Sekä Helenan että Tuomaksen tarinoihin oli ujuttautunut hippunen melodraamaa, joka uhkasi paikoin häiritä täydellistä lukunautintoa. Silti voin täysin sydämin tunnustaa, että Kinnunen on suursuosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Hänen veroistaan luontevaa tarinankertojaa ja tunnelman kuvaajaa saa hakea. Lähinnä mieleeni tulee Ulla-Lena Lundberg, jonka kerrontaan voisin myös upota. Molemmat suosikkikirjailijani ammentavat tarinansa sukujensa tarinoista, ja niissä on täyden elämän tuntu.

Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä.  (S. 277.)

Ethän koskaan lakkaa kirjoittamasta, Tommi Kinnunen, ethän?



sunnuntai 7. elokuuta 2016

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi Jussi Kaakinen
Sivuja: 262
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


  Onni on täysi spraykannu ja paljas seinä.
  Se katoava hetki, kun kannu alkaa muuttua tyhjäksi ja seinä täydeksi. 
  Kyseessä on maailman ihmeellisin metamorfoosi. Sille ei pärjää edes ruma karvainen toukka, joka muuttuu hehkuvaksi ritariperhoseksi ja lepattaa auringossa kylpevän kukkakedon yllä. (S. 9 - 10.)

Jari Järvelän Tyttö-trilogian viimeinen osa Tyttö ja seinä oli kesäni odotetuimpia kirjoja. Ja kyllähän se hyvältä maistui. Luin sen parina valoisana kesäyönä melkoista tahtia, sillä koukuttava oli tämä sarjan viimeinenkin osa.

Tyttö on Metro, graffititaiteilija, joka on nuoren elämänsä aikana ollut napit vastakkain lain ja järjestyksen kanssa enemmän kuin moni ehtii koskaan. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö ja pommi tosin kyseenalaisti lain ja järjestyksen valvojat siihen malliin, että puistatti. Kirja oli ehdottomasti vuoden 2014 suomalaisen dekkaritaivaan kirkkain tähti ja ravisteli katsomaan ympäristöä aivan uusin silmin.

Sarjan toinen osa Tyttö ja rotta sukelsi yhä syvemmälle graffititaiteen maailmaan ja rakensi jännitystä venäläisen oligarkin ahneuden varaan. Se sijoittui pääsoin Berliiniin, mutta päätyi Suomeen, Haminaan, jossa koettiin unohtumaton myrsky-yö.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Metro on vaarassa, sillä hän aiheutti oligarkille sellaiset tappiot, että kosto on varma. Tyttö ja seinä alkaakin sellaisella sykkeellä, että heikompaa hirvittää. Metro ei kuitenkaan suostu takaa-ajetuksi, vaan hän laatii omat suunnitelmansa, ryhtyy itse ajokoiraksi.

Tässä Metron seikkailussa meno on yhtä hurjaa kuin aikaisemissa osissa, mutta kirjan juoni on suoraviivaisempi. Toki yllätyksiä tässäkin on ihan kotitarpeiksi. Se, mikä juonenkehittelyssä hävitään, saadaan kuitenkin takaisin huumorissa. Se on nimittäin niin mustaa ja hullua, että nauroin valoisassa kesäyössä ääneen. Jos ihmisen anoppila on Kouvolassa, voi nauttia täysin siemauksin tarkasta Kouvostoliitto-kuvauksesta ja hymyillä vinosti sille "ympäristötaiteelle", jota tässä maassa on ihan virallisesti ja suurella rahalla luotu, kun on rakennettu valtavia kivitalolähiöitä jokaiseen pieneen ja sievään kaupunkiin. Voi vain ihmetellä, mikä haloo nousee värikkäistä graffiteista, joita harmaisiin seiniin ilmestyy. Ne pyritään siivoamaan äkkiä, mutta varsinainen rumuus jätetään rauhaan.

Huumoria kirjaan tuo myös Voltti, Metron äidin entinen miesystävä, josta tulee Metron apuri:
 - Miksette menneet naimisiin? kysyin.
 - Ura vei miestä, Voltti huokasi. - Järki jäi narikkaan. En kerennyt pidellä kotinurkkia lämpimänä. Syli kylmeni. Käteen jäi vain tyhjä talo ja korventunut sydän. Puhelin tuuttasi tyhjää. (S. 41.)

Nyt Voltti, REHELLINEN YRITTÄJÄ, suunnittelee omalaatuista huvipuistoa, jossa ennen pitkää pääsevät huvittelemaan sekä roistot että lukija. Meno on parhaimmillaan groteksia ja jopa makaaberia, mutta asian ydin ei unohdu. Oikeutta haetaan kovin ottein, koska sitä ei lain kautta ole luvassa. On hienoa, miten kirjassa pieni ihminen uskaltaa. On myös hienoa, että tuo pieni ihminen on nimenomaan tyttö. Hänen kauttaan Järvelä tarjoilee pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä ja haastaa katsomaan ympäristöä erilaisin silmin.

Järvelän Tyttö-trilogia on kokonaisuudessaan tapaus. Siinä on kaikki palaset kohdillaan kansainvälistä menestystä ja elokuvasopimuksia varten. Kirjoissa syntyy niin vahvoja kuvia ja tapahtumaketjuja, että ne melkein huutavat elokuvallistamista. Ennen kaikkea minua viehättää sarjassa se perusajatus, että taide voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi oikeasti vaikuttaa asioihin ja parantaa vääryyksiä, herättää ihmiset näkemään.


Tyttö ja seinä on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry her?, Oksan hyllyltä, Tuijata ja Kannesta kanteen.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Hänet mainitaan sivulla 61.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin: Berlin Aleksanderplatz, 1979
Alkuteos: Berlin Alexanderplatz, 1929
Suomentaja: Aarno Peromies
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 558
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Keväällä eräässä lukupiirissä oli luettavana nobelisti Günter Grassin Taikalaatikko, ja kun saksalaisen kirjallisuuden makuun päästiin, kesän lukemiseksi valikoitui Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, Günter Grass kun on moneen kertaan maininnut kirjalliseksi esikuvakseen juuri Döblinin. Minä päätin lyödä kaksi - tai oikeastaan kolme - kärpästä yhdellä iskulla. Oli minun vuoroni valita kesäkirja toiseen lukupiiriin, joten valitsin saman kirjan, joka oli jo kertaalleen täksi kesäksi valittu. Lisäksi huomasin, että saan tästä oivallisen luettavan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Kaikki kolme kärpästä meinasivat kyllä päästä lentelemään täysin vapaasti, sillä sen verran vaikeaksi teos osoittautui. Antaakas kun kerron...

Berlin Alexanderplatz on ilmestynyt vuonna 1929 ja on alaotsikkonsa mukaan Kertomus Franz Biberkopfista. Sitä se todella onkin, mutta on se paljon muutakin. Luin kirjaa noin kuukauden ja viimeiset kaksi viikkoa pelkäsin, että vaikka kuinka yritän, en saa kirjaa luettua lukupiirin kokoontumiseen mennessä. Teos rönsyili ja vaati keskittymistä, enkä saanut luettua kuin kymmenisen sivua kerrallaan. Viimeiset 100 sivua lensivät melko tahtia, ja niiden ansiosta olen lopulta tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Mikä tässä kirjassa sai minut jatkamaan, vaikka lukeminen oli työlästä, oikeastaan lähes ylivoimaista?

Kirja kiinnosti minua kolmesta syystä: 1) kirja on klassikko, ja sitä pidetään kokeilevan, modernin kirjallisuuden (futurismin) esimerkkiteoksena, 2) erilaisten tekstilajien tunnistaminen ja kerronnan poukkoilu alkoi kiehtoa ja 3) lopulta kiinnyin päähenkilö Franz Biberkopfiin.

Kirjan alussa esitellään berliiniläinen työläinen Franz Biberkopf, joka vapautuu vankilasta lusittuaan neljä vuotta tyttöystävänsä taposta. Hän palaa Berliiniin, on täysin hukassa ja töitä vailla. Hänellä on kuitenkin yksi päämäärä: hän haluaa pysyä kaidalla tiellä. Aluksi näyttääkin hyvältä, mutta sitten se alamäki alkaa ja moukari nimeltä elämä yrittää murskata hänet.

Berlin Alexanderplatz on työläiskirjallisuutta olematta kuitenkaan puhtaasti sitä. Biberkopf edustaa työväenluokkaa, mutta enemmän kuin kunnon työläisiä, hänen tuttavapiirissään on rikollisia. Leipä yritetään ansaita tavalla tai toisella, mutta jos haluaa elämältä muutakin kuin voileipiä, kuten Franz Biberkopf haluaa, tuttavapiiriin alkaa  kertyä hämäräporukkaa. On sutenöörejä, huijareita ja ammattiroistoja, jotka ryöstävät arvotavaraa ja myyvät sitä edelleen. Roistojen joukossa on kuitenkin sympaattisia kavereita ja sitten todella pahoja tyyppejä, ja kirjaan saadaan näistä piireistä monenlaisia jännitteitä.

Toisena päähenkilönä kirjassa on Berliini. On raitiovaunuasemat, kapakat, tanssipaikat, mainokset, uutisotsikot, työmaat, teurastamo, kaupustelijat ja ihmiset, joiden keskusteluihin tai elämäntilanteisiin lukija heitetään varoittamatta. Sinne berliiniläiset myös jäävät, hankkimaan elantoaan ja pitämään kokouksiaan, sekä kommunistit että kansallissosialistit, ja historia kertoo, kummat vetosivat ensimmäisen maailmansodan hävinneen Saksan kansalaisiin vahvemmin. Berlin Alexanderplatz kertoo kuitenkin ajasta, jolloin työväestö suhtautui epäillen molempiin puolueisiin ja politikointiin ylipäätään.

Kirjan vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että erilaisten tekstilajien lisäksi kertojanäkökulma saattoi vaihtua kesken kaiken. Esimerkiksi dialogin sekaan on kirjoitettu puhujan sisäistä monologia, hänen ajatuksiaan ja tajunnanvirtaansa, kansanlauluja ja marssilauluja, joiden sanat pulpahtavat kulkijan mieleen. Döblinin tavoitteena oli luoda kollaasiromaani ja virittää romaanitaide vastaamaan futurismin taideihanteita, tavoittaa yhtä aikaa monta todellisuutta ja tapahtumaa, hakea ympäristöstä kaikki, mitä siinä tapahtuu. Tekstiä on vaikea seurata, mutta jos miettii itsensä kulkemassa kaupungin katua, ja yrittää tiedostaa kaikki ajatuksensa, joita päähän pälkähtää ja tekstit, joita silmiin osuu, se voisi olla jotain vastaavaa ajatusten sekamelskaa.

Kiittelen suomentaja Aarno Peromiestä, joka on vanginnut tekstiin myös sopivasti puhekielisyyttä, joka on Franzin omaa ääntä ja kieltä. Kertojanäkökulman vaihdos sujuu taitavasti: He jatkavat jutteluaan, Franz syö ja juo leppoisasti, ajattelee Linaa ja sitä ettei pikkutipu putoa nukkuessaan ja vilkuilee ympärilleen, kuka täällä piippua tupruttaa. Tänään hän myi lehtiä aika mukavasti, mutta kalsaa oli. Viereisestä pöydästä joku aina tiirailee, kuinka hän syö. Pelkäävät kai, että multa menee väärään kurkkuun. Oli kerran yks kundi, se söi makkaravoikun, ja kun se oli mahassa se muutti mieltään ja tuli vielä kerran ylös kurkkuun ja sanoi: ei ollut sinappia! ja vasta sitten se painui kunnolla sinne ales. Niin tekee kunnon makkaravoikku, jolla on hyvät vanhemmat. - - (S. 115 - 116.)

Lukupiirissä kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Työläs luettava se oli ollut lähes kaikille. Vain kaksi seitsemästä oli kokenut kirjan lopulta positiivisena tapauksena - minä olin toinen. Yhtä kirja ei kiinnostanut, toista kirjan ihmiset eivät kiinnostaneet, vaan he olivat kaikki vastenmielisiä. Lisäksi kirjan naiskuvaa moitittiin. Niin, kirjan keskeiset naishenkilöt ovat huoria. Minun mielestäni Berlin Alexandeplatzin naiset olivat avarasydämisimpiä ihmisiä, joita kirjallisuudessa on ehkä koskaan kuvattu. He olivat rakastettavia. Mirriä tai Evaa en unohda koskaan.

Kun nämä naiset myös aikansa vakuuttivat, kuinka ihana Franz, Fransu, oli, aloin uskoa heitä. Mitä siitä, että hän on tappanut tyttöystävänsä ja liikkuu epäilyttävässä seurassa! Hän on vilpitön mullikka. Tai no, vähän ehkä vilpillinenkin, mutta mitä pikkuseikoista -  ja niin siinä vain kävi, että lopussa itkin Fransuni elämää ja olin, hitto vieköön, kiintynyt häneen. (Sen siitä saa, kun lukee kirjaa kuukauden: henkilöihin kiintyy.)

Lukupiirissä käytiin myös keskustelua siitä, oliko teoksen 1920-luvun Berliinin kuvaus niin ansiokasta  kuin väitetään. Berliinin kävijät eivät tunnistaneet kaupunkia (en kuulu heihin, sillä pari yötä ohikulkumatkalla ei vielä tee kaupunkia tutuksi). Piirissä esitettiin olettamus, että kaupunkikuvaus voisi olla mistä tahansa kaupungista. Ehkäpä niin.

Kirja on ollut myös suosittu aikanaan. Miten se on voinut ollat suosittu - miten saksalaiset ovat selvinneet kirjan lukemisesta 1920-luvulla (sillä tuskin kirja on silloinkaan ollut helppoa luettavaa)?

Väitän, että jos vastaavanlainen kirja kirjoitettaisiin Tampereella nyt, tamperelaiset lukisivat sitä silmät kiiluen. He ohittaisivat tajunnanvirran, ohittaisivat kertojat, ehkä jopa Franzin (tai Matin), ja bongailisivat omat "Poke-stopinsa", eli etsisivät tutut bussireitit, tunnelityömaan, sillat, kapakat ja yökerhot, lukisivat Ilta-Sanomien otsikot, hyräilisivät tuttuja iskelmiä ja hittejä, kuulisivat Tammelantorin puheensorinaa ja kuuntelisivat varmaan myös Näsijärven aaltoja. Voin kuvitella, että 1920-luvulla kirja on ollut Berliinissä melkoinen hitti: Ruller, ruller ajavat ratikat, keltaisia perävaunuineen, yli puulla päällystety Alexanderplatzin, vaunusta hyppääminen sen liikkuessa on vaarallista. Rautatieasema on purettu maan tasalle, yksisuuntainen liikenne Königstrasselle Wertheimin ohi. Se joka haluaa itään, joutuu kiertämään pääpoliisiaseman takaa Klosterstrassen kautta. Junat kolistelevat asemalta kohti Jannowitzin siltaa, veturi päästää ylhäällä höyryä pois, se seisoo nyt tarkalleen Prelaatin kohdalla, Schlossbräu, sisäänkäynti kulman takaa. (S. 210.)

Döblinin, juutalaisen kirjailijan, kohtalona oli maanpako muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen. Ilmeisesti kokeilevan modernisminsa takia Döblin jäi taustalle, kun Saksan 1920-luvun kirjailijoita pantiin myöhemmin paremmuusjärjestykseen. Thomas Mann hänen aikalaisistaan saavutti jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Döbliniä kyllä kannattaa lukea, sillä Berlin Alexanderplatz on modernisuudessaan aivan lyömätön ja jo sellaisenaan kiinnostava. Kaupanpäälle tulee Franz Biberkopfin elämä, ja tietyn pisteen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa. Kertoja, joka välillä tekee itsensä näkyväksi, toteaa: Me olemme päässeet tämän kertomuksen loppuun. Siitä tuli pitkä, mutta sen täytyi laajentua ja yhä vain laajentua, kunnes se saavutti sen lakipisteen, sen käännekohdan, joka vasta valaisee kokonaisuutta. (S. 556.)

Veikkaan, että Berlin Alexanderplatzin jälkeen olen valmiimpi tarttumaan sellaisiin haasteisiin kuin James Joycen Ulysseus tai Volter Kilven Alastalon salissa. Berlin Alexanderplatz on samalla tavalla kirjallinen runsaudensarvi kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on. Olen tyytyväinen, että luin Döblinin klassikon, vaikka tiukkaa tekikin. Se, että jouduin kamppailemaan oman lukutaitoni ylärajoilla, teki minulle hyvää.

Osallistun Berlin Alexanderplatzilla Kirjabloggaajien klasikkohaasteen kolmanteen osaan. Haastettta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi. Klassikkohaasteen ensimmiseen osaan luin J. R. R. Tolkienin Hobittin ja toiseen osaan Voltairen Candiden. Pidin Berlin Alxanderplatzista paljon enemmän kuin Hobittista, joka oli mielestäni paljon tylsempää luettavaa ja jota luin puolisen vuotta. Kaikissa näissä kirjoissahan käydään jonkinlaista matkaa, Hobitissa ja Candidessa ihan konkreettisesti. Frans Biberkopfin matka puolestaan kulki ihmisen sisäisiä polkuja eikä perille pääsystä ole tietoa.


Tarukirjan  Margit on myös lukenut Berlin Alexanderplatzin hyvin samanlaisin tunnelmin kuin minä. Kuittaan Berlin Alexanderplatzilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.


lauantai 23. heinäkuuta 2016

Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls: Lasilinna, 2014
Alkuteos: The Glass Castle, 2005
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Bazar
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 361
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön lukupiirit - taas kerran! Jeannette Wallsin Lasilinna on pienoinen löytö, jota en olisi ikinä itse löytänyt, ellei se olisi ollut toukokuussa lukupiirikirjana.

Walls on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, ja Lasilinna on omaelämäkerrallinen muistelmateos hänen lapsuudestaan. Se kertoo järkyttävästä köyhyydestä ja piittaamattomuudesta, mutta myös selviytymisestä ja sisarusten välisestä yhteydestä.

Jeannetten perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä neljä lasta, joista Jeannette on toiseksi vanhin. Perheen äiti ja isä ovat kauniisti sanottuna persoonallisuuksia. Äiti on boheemi taiteilija ja isä melkoinen renttu. Perheessä rakastetaan taiteita ja tieteitä, vaikka asutaan vuotavan katon alla ja nähdään nälkää. Jeannette oppii koulussa kaivelemaan roskiksia, jonne muut oppilaat ovat heittäneet eväistään ne osat, joita eivät ole jaksaneet syödä - Jeannetten arkipäivää 1960-luvun Amerikassa.

Perheen elämäntapaa kutsua nomadien elämäntavaksi: Isä löytää jostain töitä, mutta kyllästyy pian ja riitaantuu työpaikallaan, saa potkut ja ratkeaa ryyppäilemään, kunnes maa alkaa polttaa hänen jalkojensa alla. Sitten perhe pakkautuu autoon ja ottaa hatkat kohti seuraavaa seikkailua, eli uutta kotipaikkaa. Isällä on suuret unelmat ja puheet, mutta pienet teot. Hän on luvannut rakentaa perheelleen lasilinnan, mutta todellisuudessa on valmis myymään lastensa viattomuudenkin saadakseen rahaa viinaan. No, onhan tällaisista renttuisistä luettu ja kirjoitettu kirja jos toinenkin, eikä isien vastuuttomuus yllätä tässä maailmassa ketään. Ei varsinkaan Suomessa, jossa alkoholisti-isyys on periytyvää. Tulee enimmäisenä mieleen Susanna Alakosken Sikalat.

Se, mikä kirjassa saa lukijan raivon partaalle on perheen äiti. Kirjassa kerrotaan muun muassa tapaus, jossa lapset ovat nähneet nälkää ja kaivelleet koulun roskiksia jo pitkään, mutta saavat äidin kiinni mussuttamassa salaa suklaata. Hän on jopa lihonut, eli hän on harrastanut salasyöntiä jo jonkin aikaa. Pöyristyttävää.

Jossain vaiheessa äiti vaivautuu töihin, opettajaksi, mutta sekin ilo jää lyhyeksi. Wallsien perheessä roolit ovat vähän sekaisin:
- -  Ensimmäisenä koulupäivänä äiti kuitenkin kieltäytyi nousemasata sängystä. Lori, Brian ja minä nykäisimme peitot pois ja yritimme kiskoa hänet ylös, mutta hän ei suostunut hievahtamaankaan.  
   Sanoin hänelle, että hänellä oli velvollisuutensa. Sanoin hänelle, että lastensuojelusta käytäisiin taas meidän kimpuumme, jos hän ei menisi töihin. Hän risti käsivartensa rinnalle ja tuijotti meitä uhmakkaasti."Minä en mene kouluun", hän sanoi. (S. 275.)

Koska nyt eletään blogeissa Naistenviikko-teemaa, kysyn, miksi käy niin, että isän vastuuttomuus ei herätä yhtä suurta paheksuntaa kuin äidin vastuuttomuus? Äiti tuomitaan suurimmaksi syntisäkiksi, jos hän ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan, mutta isän velvollisuuksien laiminlyönti ei ole niin paha asia.

Kirja on kerrottu melko kepeään ja humoristiseen tyyliin, vaikka tapahtumat ovatkin järkyttäviä. Lukija ei ahdistu liiaksi, vaan oikeastaan jää odottamaan, mitä järjetöntä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka siitä taas selvitään. Perheen lapset nimittäin oppivat selviämään.

Siinä onkin sitten kirjan ärsyttävin puoli, nimittäin se, että kertoja sortuu kliseiseen "selvisimme, koska olimme niin verrattoman älykkäitä" -kerrontatyyliin. Entäs ne lapset, jotka eivät ole niin älykkäitä? Entäs ne lapset, joilla ei ole turvaa sisaruksistaan?

Lasilinna on hyvä muistutus siitä, että kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Suosittelisin sitä kaikille, mutta erityisesti nuorille, luettavaksi. Se herättää myötätuntoa ja avaa silmät näkemään. Parhaimmillaan se antaa toivoa niille, joilla on samantapaisia kotioloja, joissa arjesta selviytyminen on jätetty lasten tehtäväksi.



Kiitos lukupiirin Kannesta kanteen -blogin Kaisalle, kun keksit tämän kirjan luettavaksi. Lasilinnan luki tietysti myös lukupiirin Kaisa V Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Ullan luetut kirjat, Lukemisen kartasto ja Järjellä ja tunteella.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteesta yllättävästi kohdan 33. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Hänet mainitaan heti kirjan alussa.


perjantai 22. heinäkuuta 2016

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta, 2. painos, 2015
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: oma ostos


Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta voitti viime vuonna Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon, ja sitä kehuttiin paljon myös kirjablogeissa. Vähemmästäkin kirjaan kohdistuu melkoisia odotuksia, ja säästelinkin kirjaa lomalukemiseksi. Nimihän lupailee myös jotain erilaista ja rohkeaa, ja koska kyse on naiskirjailijasta, ehkä jotain naiseuteen liittyvää.

Aloituslause iskeytyy suoraan naiseuden ytimeen: Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa. Toisaalta siinä on mukana matematiikkaakin, on tasaisin väliajoin toistuva tapahtuma, luonnon omaa säännöllistä kiertoa. Mutta koska matematiikka pettää, myös moni muu asia suistuu radaltaan. Kirja jatkuukin tapahtumalla, joka toi mieleeni Laura Lindstedtin Oneironin, jossa myös on raju aloitus.

Ei siis ole ensimmäinen kerta, kun naisen kirjoittama kirja alkaa poikkeuksellisen hätkähdyttävästi, niin että luulot pois. Ei hissutella, hassutella eikä hempeillä, vaikka kirjailija onkin nainen. Onko nuoren naiskirjailijan kirjoitettava rohkeasti, rohkeammin ja rehellisemmin kuin miehet, jotta karistettaisiin naiseuteen tai naiskirjallisuuten mahdollisesti liittyvät ennakkoasenteet heti kättelyssä? Enkä nyt väitä, että hissuttelu olisi naisille sopiva kirjoitustyyli tai olisi olemassa jonkinlaiset raamit, joihin naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden pitäisi mahtua, päinvastoin. Alkaa tuntua siltä, että ne raamit ovat juurikin hyvin kahlitsevat, niin että jokaiselta nuorelta korkeakirjallisuuteen kurkottavalta naiskirjailijalta vaaditaan väkivallan tai rajun seksin kuvausta. 

Rauman teos kirvoitti paljon ajatuksia, eli se oli hyvin vaikuttava kirja. Se sai minut miettimään itseäni lukijana ja se sai minut miettimään myös naiseuttani. Naistenviikkoon sopivampaa teosta tuskin onkaan, sillä tunnustan olevani nainen ja feministi, jota naisen roolit ja naisiin kohdistuvat odotukset kiinnostavat. Muutenkin kuin naistenviikolla, oikeastaan melkein päivittäin, jos totta puhutaan. Jatkan pohtimalla naisen seksuaalisuuden kuvauksia kirjallisuudessa, ja nimenomaan naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa. Muistelen Anja Kaurasen kohuteosta Sonja O kävi täällä 1980-luvulta. Tulee mieleen myös Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkautta (1990) ja Katja Ketun Kätilö, joita on pidetty erityisen rohkeina kirjoina. Perinteitä on.

Jos kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta, niin täytyyhän sen kertoa seksistä. Sen se myös tekee. Seksuaalisuudesta ehkä enemmän kuin seksistä. Naisen ruumiintuntoja romaanissa on jos vaikka kuinka paljon: sisuksia repivät kuukautiset, piinaava pissahätä, pakkomielteistä masturbaatiota, alistavaa seksiä, alaikäisten epätoivoista seksiä, hirvittävä herpes sekä raiskaus. Vain seikkaperäinen synnytyksen kuvaus jäi puuttumaan. Naisena oleminen on helvetillistä tuskaa. Onko niin, että jos naiseutta tai naisen seksuaalisuutta ei kuvata tarpeeksi rajusti, kirja romahtaa chick litiksi?

Jäädytän nyt nämä seksipohdinnat hetkeksi, sillä Rauman kirjassa on paljon muutakin. Sitä voisi luonnehtia sukupolviromaaniksi. Niputan sen sellaisena samaan ryhmään viimevuotisten Finlandia-voittajien Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Laura Lindstedtin Oneironin kanssa. Kaikissa näissä romaaneissa käsitellään nykyelämän polttavia ja ajankohtaisia aiheita ja ongelmia, vaikka Oneironin voi kai sanoa käsittelevän myös nykykuoleman ongelmia. Kaikki nämä kirjat ovat myös älymystöromaaneja, joissa liikutaan yliopistomaailmassa tai taiteen tai tutkimuksen maailmassa, jos ei nyt koko ajan, niin ainakin osittain. Kirjoja yhdistää myös teemojen runsaus, joka uhkaa aiheuttaa lukijalle ähkyn.

Seksistä ja matematiikasta kertoo kahden nuoren aikuisen elämästä. Toinen heistä on Erika, huippuälykäs matemaatikko, nero, jonka kautta lukijalle avautuu matematiikan kauneus - mutta myös kauheus. Erikan elämässä ei nimittäin oikeastaan ole enää mitään muuta, ja traumaattisen kokemuksen jälkeen hän jättäytyy aivan yksin ja eristäytyy entisestään, masentuu ja syrjäytyy. Kun Erika muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, tulee mieleen, että nykyään hänellä diagnosoitaisiin autismin kirjoon kuuluvia piirteitä aika liuta ja viimeistään peruskoulussa hänelle haettaisiin apua sosiaalisten suhteiden harjoittelemiseksi. 

Toinen kirjan päähenkilöistä, parikymppinen biologian opiskelija Tuovi, on myös masentunut, mutta lievemmin. Hänen masennuksensa taustalla on myös yksinäisyys, mutta lisäksi ahdistus maailman tilasta ja pettymus ihmisiin. Hän on käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi. Siitä ei kirjassa tehdä sen isompaa numeroa, kuten ei siitäkään, että seksiä voi harrastaa kenen tahansa kanssa, oli hän sitten samaa sukupuolta tai ei, hyvä ystävä tai netin deittipalveluista löytynyt uusi tuttavuus. Määritelmiä ei tarvita. Läheisyyttä ei kuitenkaan tavoiteta kovasta yrittämisestä huolimatta. Jopa seksi, joka ei ole helppoa, on kuitenkin helpompaa kuin läheisyys.

Sekä Erika että Tuovi kärsivät siis lamauttavasta, järkyttävästä yksinäisyydestä. Tämäkään sukupolvi ei ole päässyt eroon suomalaisten kansantaudista ja teemasta, jota suomalaisessa kirjallisuudessa on käsiteltävä sukupolvi toisensa jälkeen, koska se on todellinen ongelma. Näinä somen kulta-aikoinakin suomalaiset ovat sosiaalisesti luokattoman avuttomia. Miten vaikeaa ja monimutkaista on elävän ihmisen kohtaaminen, miten vaikeaa onkaan tulla läheistensä kanssa toimeen! (Vastikään luin uutisen, jossa kerrottiin, että työväenopistoissa aletaan järjestää kursseja, joissa opetellaan luomaan ystävyyssuhteita.)

Yksinäisyyden lisäksi kirjasta nousee toinenkin teema, joka liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen, mutta myös laajemmin ihmisenä (naisena) olemiseen. Se on ruumiillisuus. Erika on hyvin tietoinen ruumiinsa tunnoista, häntä kuvottaa melkein mikä tahansa asia: oma ruumis, ympäristön hajut tai toisen ihmisen kosketus. Tuovi on saanut leikkauksen myötä uuden ruumiin, sen, johon hän kuuluu. Kirjan taiteilija, molempien päähenkilöiden ystävä, Annukka, kuvaa ihmisruumita (tai -kehoja), heitä, joiden kanssa on nainnu. Ruumiita on, mutta läheisyys puuttuu: Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. Me haukomme happea ja hiilidioksidia, me syömme, juomme, virtsaamme ja ulostamme, eritämme hikeä, spermaa ja kuukautisverta. Tietoisuus syntyy tiedostamattomassa liassa, hermosto saa alkunsa suolistossa ja kulttuuri luonnossa. (S. 351.)

Lopulta kävi niin, että tämä (taas uusi) yksinäisyyden ja ruumiillisuuden sukupolvi, josta Rauma kertoo, jäi minulle hyvin etäiseksi. Olen liian vanha lukija. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi yksinäisyyttä tragediana tai allekirjoittaisi niitä arvoja, joita kirjassa nousee esiin erityisesti Tuovin, sympaattisen biologin kautta. Ilmastonmuutos, Itämeren saastuminen ja sitä uhkaava öljykatasrofi tai turvallisuutta uhkaavat terroriteot ovat päivittäisiä kauhukuvia, joiden estämiseksi yritän tehdä sen, mitä pystyn ja koko ajan enemmän. Seksistä ja matematiikasta kertoo minulle hyvin selvästi sen, mitä olen tiedotusvälineistä lukenut jo vuosien ajan, oikeaoppista vegaaniruokavaliota myöten.

Olen kuitenkin allerginen saarnaamiselle. Pahimmillaan se on monikon 1. persoonamuodon käyttöä, me-muodossa kirjoitettua julistusta (kuten edeltävässä lainauksessa). Lisäksi ihmettelin, mihin on kadonnut suomen kielen persoonapronomini hän. Rauma käyttää jostain syystä häiritsevän paljon sen tilalla demonstratiivipronominia tämä.

Kielellinen nillitykseni on tietenkin sivuseikka, sillä Seksistä ja matematiikasta puhuttelee varmasti nuoria aikuisia teemoillaan. Minä jäin kaipaamaan ruumiillisuuden vastapainoksi henkisyyttä, jonkinlaista inhimillisyyttä tai humanismia. Vaikka kirja osoittaa, että rationaalinen matematiikka ei riitä elämän sisällöksi, sen vastapainoksi tuntui tarjoutuvan äärimmäinen irrationaalisuus, henkiolentojen maailma. Tämä maagisen realismin tuulahdus tuntui minusta vähän päälleliimatulta sivujuonelta, koska kaikki huomioni keskittyi niin vahvasti Erikan ja Tuovin todellisuuteen.

Kirjan lopussa on onneksi hento lupaus paranemisesta. Yksinäisyydestä voi selvitä hengissä.



Seksistä ja matematiikasta on luettu useissa blogeissa ja linkitän tähän Arjan tekstin Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Sieltä löytyy kattava lista niistä blogeista, joissa kirja on luettu. Lisäksi ainakin Omppu on lukenut kirjan ja analysoi sitä monipuolisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan kirjastosta kertova kirja, koska Tuovi oli töissä kirjastossa.

Naistenviikon kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta tai naisista kertovista kirjoista. Tempaukseen osallistuvat blogit löytää emäntäblogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.