sunnuntai 18. elokuuta 2019

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli sisältää neljä esseetä aiheista Suomi, suomalaisuus, kielet ja erityisesti suomen kieli. Nämä ovat tietysti Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professorille hyvin sopivia aiheita. Esseet ovat pituudeltaan 43 - 92-sivuisia, eli varsin mittavia, ja toinen toistaan herkullisempia. En voi kuvitella itselleni kiinnostavampaa aihetta kuin suomen kieli, joten tunsin olevani liekeissä kirjaa lukiessani.

Aloitin esseekokoelman jo viime vuoden lomamatkalla Kreetalla, mutta pian kävi ilmi, että kirja vaatii keskittymistä, koska tietoa on niin paljon. Kuuden hengen perhe samassa hotellihuoneessa ei ollut paras paikka tälle kirjalle ja sen hehkulle. Niinpä kirja jäi ja tartuin siihen vakavin aikein vasta kesälomalla uudestaan. Sitten se olikin menoa. Viimeiset kaksi esseetä suorastaan ahmin. Istuin Oodissa lukemassa kolme tuntia putkeen, keskityin ja nautin joka sanasta.

Mutta aloitetaanpa alusta. Teoksen ensimmäinen essee, Suomi - ongelma, kertoo siitä, kuinka Suomi-nimisen valtion olemassaolo on melkolailla sattumanvaraista juuri tässä muodossa kuin se nykyään on. Jos historia olisi mennyt toisin jossakin kohtaa, Suomi-nimistä valtiota ei olisi olemassakaan. Suomi voisi olla osa Ruotsia tai Venäjää. Seuraavaksi voi siis kysyä, onko kansallismielisyydelle oikeastaan mitään pohjaa, jos nämä rajat olisi voinut vetää melkeinpä mihin vaan. Varsinkin, kun suomalaisuuskin on sisällöltään hyvin samantapaisesti romantisoitua kuin esimerkiksi saksalaisuus tai ranskalaisuus. Kansallisuus on siis hyvin kansainvälinen ilmiö. Saarikiven essee täydentää sitä pohdintaa, jota Juha Hurme käy Finlandia-palkitussa Niemi-teoksessaan.

Saarikiven kokoelman toinen essee Wittgensteinin joulumaassa on kielitieteilijän joululahja lukijalle. Saarikivi esittelee erilaisia kielitieteen perusteorioita hyvin lyhyesti (ja kansantajuisesti) ja kehittää niistä ajatuksiaan. Oikeastaan hän kirjoittaa kielestä välillä niin kauniisti, että häikäisee, välillä hän puolestaan tekee kielestä inhottavan ruumiillista: Kieli on todellakin kieltä. Se on haisevalla ja märällä ruumiinosalla, lihaksilla tuotettua ääntä ja sen äänen kuvia, sellaisia kuin tämä kirjoitus. (S. 58).

Paitsi kauniisti ja kamalasti, Saarikvi kirjoittaa myös hauskasti. Hän neuvoo konkreettisen esimerkin -  joulupukin - avulla mikä tekee suomen kielestä aivan erityisen kielen kaikkien kielten joukossa. Samalla tavalla jokainen kieli luo oman todellisuutensa ja kulttuurinsa ympärilleen, ja samalla tavalla jokainen kieli on erityinen: Sellaisena joulupukki on samanlainen kuin kieli: aikojen, tapojen ja traditioiden risteys, kommunikaation, väärinymmärtämisen, ahneuden, rakkauden ja huijaamisen agora. (S. 75.)

Kolmas essee, Syvää pinnemmalla, käsittelee suomen kieltä. Nyt tulee tuutin täydeltä tietoa sanojen etymologiasta ja eri kielten sanastojen erilaisuudesta - siitä miten sanat muokkaavat ajattelua tai miten kulttuurin muuttuminen muuttaa myös sanojen merkityksiä. Esseessä on paljon kielten välisten erojen pohdintaa. Jos kielessä ei ole nimeä, sanaa, jollekin ilmiölle, voiko ilmiötä edes havaita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat värien nimitykset eri kielissä: Näkeekö ihminen, joka ajattelee vihreän olevan vihreää ja kuivuneen heinän olevan heinänvihreää, värit samalla tavoin kuin suomalainen, joka tietää, että vihreä on vihreää ja kuivunut heinä keltaista? (S. 125.) Saarikivi antaa esimerkkejä nimistöstä, johdoksista, lauserakenteista - kieli on historiaa, nykypäivää, ajattelua, kulttuuria.

Saarikivellä on vankka näkemys siitä, että pieni ja erityislaatuinen kielemme antaa meille erinomaisen näköalan maailmaan. Saarikivi itse hallitsee useita kieliä ja pienempiäkin kieliä kuin suomi.
 - - Suomalaiset ovat keskimäärin mainiosti perillä siitä, että New Yorkissa on Vapaudenpatsas ja Empire State Building - niminen korkea rakennus, mutta Manhattanilla ei varmastikaan keskimäärin tiedetä Suomesta juuri mitään.
   Tällaisista syistä ihmisen olisi aina hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaaleissa. Marginaaleista näkyy aina keskustaan, mutta päinvastaiseen suuntaan näkevät vain harvat. (S. 180.)

Nyt on vielä tunnustettava jotain, joka melkein hävettää, koska se paljastaa, miten tunteellisesti suhtaudun lukemiseen ja suomen kieleen. Teoksen viimeinen essee Suomen kieli - puhetta kuplastani sai minut itkemään. Saarikivi kirjoittaa siinä lukemisen ja suomen kielen merkityksestä sekä itselleen että suomalaisille että koko maailmalle. Tämän esseen äärellä kirjabloggaaja, lukutoukka ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja kyynelehtii monesta syystä. Mutta kyynelistä lisää hieman myöhemmin...

Tämä on ensin huomioitava: Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Hän muistaa jopa puhekuplan, jonka osasi lukea. Koska perheen Aku Ankat ovat tallessa, hän pystyy nimeämään tarkan päivänkin: Se on elämäni suurin päivä, suurempi kuin hääpäivä tai se päivä jolloin minut nimitettiin professoriksi. (S. 201.)

Esseessä on paljon tietoa suomen kielen vankasta asemasta: Suomen kieli, joka on puhujamäärältään noin sadaskahdeskymmenes maailman 7 000 kielen joukossa - sinänsä varsin huomattava saavutus tämäkin - on vielä paljon suurempi, kun mitataan tekstien määrää. Maailman internet-sivuista yli puolet on pelkkää englantia, mutta 0,3 % niistä on suomea. Se on neljä kertaa enemmän kuin suomalaisten osuus maailman väestöstä ja tekee suomen kielestä internetin 25. yleisimmän kielen. (S. 217 - 218.) Näihin lukemiin on tultu niistä 1800-luvun Lauantai-seuran kokouksista, jossa suomen kieltä harrastivat ruotsia äidinkielenään puhuvat yliopistomiehet. Suomea puhuvia kansalaisia oli Suomen suuriruhtinaskunnassa noin 1,5 miljoonaa. Heille annettiin ääni ja oikeus oppia asioita omalla äidinkielellään. Nyt suomen kielen puhujia on noin  5 miljoonaa ja he ovat vapaaehtoisesti luopumassa äidinkielestään ja vaihtamassa sitä englantiin.

Ja sitten niihin kyyneliin. Ne johtuvat paitsi lukutaidon mullistavan kokemuksen jakamisesta myös siitä syystä, että esseestä tulee eräänlainen muistokirjoitus suomen kielelle. Lukekaa
se tästä kirjasta, suomeksi, kun vielä osaatte ja voitte.



Kulttuuripersoona Janne Saarikiveen voi tutustua lisää Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussa. Saarikivi on myös Ylen kolumnisti ja tässä on linkki hänen viimeisimpään kolumniinsa Isänmaa ja ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinniSuomen kieli ja mieli on luettu myös blogissa Kirja hyllyssä.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!


lauantai 17. elokuuta 2019

Kevyttä kesälukemista: Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat ja Eva Frantz: Sininen huvila

Eva Frantz: Sininen huvila, 2018
Alkuteos: Blå villan, 2017
Suomentaja: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat, 2017
Alkuteos: Truly Madly Guilty, 2016
Suomentja: Helena Bützov
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 464
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta



Kesäisin unelmoin loputtomista, auringonpaisteisista päivistä laiturinnokassa. Siinä unelmassa minulla on hyvä kirja, oikeastaan kirjapino, käteni ulottuvilla ja keskityn lukemiseen. Kääntelen sivuja tasaiseen tahtiin, 100-200 sivua yhteen putkeen. Kuikka huutelee, rantasipi viheltelee, mutta muuten ei kuulu ääntäkään. Järvi on peilityyni, on helle. Kun tulee liian kuuma, pulahdan järveen ja nousen sieltä kuivattelemaan itseäni auringonpaisteeseen. Ja jatkan taas lukemista.

Todellisuushan on aivan toista. Mökillä on aina vähintään viiden ihmisen talous hoidettavana, laiturilla metelöi uimataidottomia lapsia, joita täytyy vahtia ja joille täytyy laittaa ruokaa, kylmä pohjoistuuli puhaltaa järvenselän yli ja vesi on 16-asteista, kuten tänä vuonna koko kesän... Rauhallisisa lukuhetkiä laiturinnokassa on todellisuudessa ehkä pari kolme, ja nekin onnistuvat vain, jos olen hereillä kello 6 aamulla.

Joka kesä minulla on kuitenkin tarve lukea jotain vetävää, kevyttä kirjallisuutta. Sellaisia kirjoja, jotka voisi ahmia päivässä kannesta kanteen, jos olosuhteet sallisivat. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa ei tarvitse pysähtyä huokailemaan kesken kaiken kirjan hienoutta. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa saa heittää aivot narikkaan.

Tänä kesänä kaappasin jonkin marketin alelaarista mukaani Eva Frantzin Sinisen huvilan ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Frantzia kehui eräs työkaverini ja Moriartya olen lukenut aiemminkin. Hänen kirjansa Nainen joka unohti, iski toissakesän kesäkirjakaipuuseen erittäin sopivasti, ja tarkoitukseni on ollut lukea hänen kirjojaan lisää.

Odotukseni näistä kummastakaan kirjasta eivät olleet kovin korkeat, mutta Moriartyn kirja onnistui vieläpä alittamaan odotukseni. Se kertoo pihajuhlista, jotka pannaan pystyyn vähän vahingossa. Kolme erilaista pariskuntaa sekä kolme lasta heitetään keittämään ihmissuhdesoppa keskelle kaunista sunnuntai-iltapäivää Sydneyssä. Iltapäivä mullistaa heidän elämänsä.

Moriarty osaa kyllä luoda kiinnostavia hahmoja ja heille jokaiselle omat traumansa ja luonteensa. Iltapäivän järkyttävä tapahtuma tuo ihmisten luonteista uusia puolia esiin, ja avioliitot joutuvat puntariin. Sinänsä hirvittävän kiinnostavaa, mutta ei. Ihmissuhteiden vatulointi on minun makuuni liian perinpohjaista ja ihmisluonteiden kääntely ja vääntely niin pikkutarkkaa, että pikästyn. Useampikin henkilö tässä kirjassa käy psykologin vastaanotolla, mutta epäilen, että kirjailija Moriartyn ammattitaito pesee melko kokeneen terapeutinkin.

Sen verran kyllä kiinnostuin näistä tyypeistä, että luin kirjan loppuun. Eniten samaistuin Clementinen hahmoon, sellistiin, joka yrittää harjoitella tärkeään koe-esiintymiseen, mutta ei saa oikein otetta mistään elämänsä roolista: Kukaan ei ollut varoittanut siitä, että lasten hankkiminen sai ihmisen kutistumaan pienemmäksi ja alkeellisemmaksi versioksi, jonka lahjoilla ja koulutuksella ja saavutuksilla ei ollut mitään merkitystä (s. 69).

Moriarty on sotkenut ihmissuhdesoppaansa paljon muodikkaita ilmiöitä: hamstraaja-äidistä johtuvan trauman, työelämän suorittamispaineet, täydellisen elämänhallinnan tavoittelun, lapsettomuuden, jne. Lukijalle tulee ähky. Lisäksi Clementinen ja Erikan ystävyys on niin vaikea, että koko ajan ihmettelen, miksi suhdetta edes kuvataan ystävyydeksi.

Eva Frantzin Sininen huvila puolestaan yllätti some-aiheellaan. Kyseessä on periaatteessa melko yksinkertainen murhamysteeri. Hyökkäyksen kohteena on Sininen huvila -nimisen blogin pitäjä, Rebecca Stenlund. Hänen kauttaan päästään kiinni nettielämän varjopuoliin.

Lifestyle-bloggaajan pinnallinen, täydellisen kiiltokuvamainen elämä aiheuttaa paitsi ihailua myös kateutta. Becca on rakentanut ympärilleen täydellisen asetelman. Oikeasti hänen elämänsä kumisee tyhjyyttään kauniiden yksityiskohtien keskellä. On myös surullista, että Becca ei ole alun perin ollut mikään suosionkalastelija, vaan aidosti omista unelmistaan innostunut remontoija. Missä vaiheessa blogi alkoi ohjata elämää eikä elämä blogia? Julkisuus on muuttanut Beccaa, eikä aviomies jaksa enää esittää asetelman yhtä osaa.

Onko murhaaja kenties Beccan aviomies vai joku mielipuolinen trollaaja? Kuka on metsässä asustava peikko ja mikä on hänen osuutensa tapahtumien kulkuun? Kuka on salaperäinen kertoja, jonka tarina vuorottelee juonen kanssa? Ilkeät ja uhkaavat blogikommentit tuntuvat johtavan yllättävän lähelle.

Eva Frantz käsittelee oivallisesti somen varjopuolia ja henkistä ilmapiiriä. Lisäksi pienen pojan ajatusmaailma tulee lähelle, kun kerrotaan Bruno-pojan tuntemuksista keskellä aikuisten raadollista maailmaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö, poliisi Anna Glad, tasapainoilee oman väljähtäneen ihmissuhteensa ja työnsä välillä. Hänen hahmonsa varmastikin syvenee jatko-osien myötä. Frantzilta on jo ilmestynyt toinen osa tähän sarjaan, Kahdeksas neito ja veikkaan, että jatkoa on luvassa. Glad on siinä mielessä virkistävä poliisihahmo, että hänelle ei ole kirjoitettu mitään erityisosaamisen tai yli-ihmisen roolia. Hän on tuiki tavallisen oloinen, 35-vuotias nainen, joka hoitaa työnsä hyvin.

Vaikka kumpikaan kesäkirjoista ei tänä kesänä ollut mikään täysosuma, ne hoitivat tehtävänsä varsin hyvin. Sininen huvilan lukemisessa harrastin multilukemista, eli luin sitä pokkarina, kuuntelin äänikirjana autossa ja luin välillä puhelimelta e-kirjana. Kirjan monet muodot täydensivät mukavasti toisiaan, ja ahmin kirjan parissa päivässä. Molempien kirjailijoiden muihin kirjoihin tartun aivan varmasti - ehkä sitten kuitenkin vasta ensi kesänä.



Molemmat kirjalijat ovat blogimaailmassa erittäin suosittuja. Tavalliset pikku pihajuhlat on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja veiköön! ja Kirjakaapin kummitus, josta löytyy lisää linkkejä. Sininen huvila on puolestaan luettu ainakin  näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry himKirjakaapin kummitus, Paperisiivet ja Oksan hyllyltä.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi, 2015
Alkuetos: L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1984), 2014
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo ranskalais-syyrialaisen pojan kasvamisesta kahden kulttuurin vaikutuksessa 1970-1980-lukujen taitteessa. Sarjakuva on melkoinen sukellus Lähi-idän lähihistoriaan. Näissä tarinoissa, joita kerrotaan pienen pojan näkökulmasta, päästään arabivaltioiden nykyisten levottomuuksien juurille: diktatuurit, poliittiset liittoutumat, uskonnolliset ryhmät, kuten sunnalaiset, siialaiset, alaviitit... Esimerkiksi arabivaltioiden tiedotusvälineiden suoltama retoriikka johdattelee tehokkaasti tuon ajan tunnelmiin.

Tarina alkaa Ranskasta 1970-luvun alusta. Päähenkilön syyrialainen isä on tullut opiskelemaan Ranskaan, tapaa pojan ranskalaisen äidin, väittelee tohtoriksi, tulee isäksi ja aloittelee yliopistouraa. Hänelle tarjotaan  hyväpalkkaista työtä libyalaisesta yliopistosta Tripolissa, jonne perhe muuttaa.

Isä haluaa kasvattaa pojastaan sivistyneen ja vapaamielisen tulevaisuuden arabin. Poika on suloinen pellavapää, joka herättää ihastusta joka puolella. Nuoren perheen tulevaisuuskin näyttää valoisalta. Isä on idealisti, joka uskoo vahvasti älyn ja rationaalisuuden voittoon: Isä kannatti panarabialaisuutta. Arabien sivistämisestä oli tullut hänelle päähänpinttymä. Hänen mielestään arabien piti kouluttautua päästäkseen eroon uskonnollisesta valistusvastaisuudesta. (S. 11.)

Diktaattori Gaddafin Libyassa eletään kansantasavallassa, joka on tuonut ruokajonot mukanaan. Totalitarismi näyttää ikävimmät puolensa arjessa, jota ei saada toimimaan. Naurettavat pakotteet ja säädökset haittaavat perheen elämää, ja he muun muassa päättävät hankkia asuntonsa oveen lukon, jotta pääsevät ulos yhdessä. Muuten jonkun pitäisi olla koko ajan kotona varmistamassa, ettei kuka tahansa tule juuri heidän kotiinsa asumaan. Gaddafin kansantasavallassa kun niin saa tehdä - lukot on kielletty. Epäilyksiä ja väkivallan uhkaa on joka puolella, ja perhe päättää aikaistaa lähtöään Libyasta, kun perheen äitikin odottaa jo toista lasta.

Seuraavaksi perhe palaa Ranskaan, jossa pikkuveli syntyy, mutta sieltä lähdetään taas isän idealismin perässä Syyriaan, hänen kotimaahansa: Ensimmäinen asia, joka Damaskoksen lentokentälle saapuessa pisti silmään, oli jättiläismäinen muotokuva korkeaotsaisesta viiksivallusta: Hazed al-Assad  (s. 72). Kyseessä on Syyrian nykyisen presidentin, Basar al-Assadin isä. (Al-Assad muuten tarkoittaa leijonaa, senkin opin tässä sarjakuvasta. Tosin se ei ole diktaattorin alkuperäinen nimi...)

Poika on nuoruudestaan huolimatta tarkka havainnoija ja elävä ilma(piiri)puntari yhteiskunnallisten epäkohtien keskellä. Paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös perheen dynamiikka peilautuu hänen kauttaan. Toisaalta on huvittavaa, toisaalta riipaisevaa seurata, kuinka arkiset asiat muuttuvat vaikeiksi ja isän idealismi murenee pala palalta. Äiti pitkästyy kotiäitinä, kaipaa Ranskaan, masentuu. Isä vaikuttaa ailahtelevalta pikkupojalta.

Syyriassa pojan elämään astuvat sukulaiset. Ison lapsilauman keskellä Riad saa väkivallan ensimmäisiä oppitunteja ja yrittää löytää paikkaansa. Vihapuhe on suoraa ja värikästä: Kun tulet kouluun, minä ja kaverini tapamme sinut. Minä hässin äitisi äidin isän siskoa. (S. 133.) Kepit ja puukot heiluvat. Riad ei sopeudu ja pelkää koulussa. Niinpä hän on ikionnellinen, kun äiti kertoo, että perhe palaa Ranskaan.

Sattouf on valinnut jokaiselle kotimaalleen oman värin. Ranska on viileän sininen, Libya on keltainen ja Syyria vaaleanpunainen sävyltään. Ihmiset on kuvattu karikatyyrimäisesti, heidän eleensä ja ilmeensä (tai ilmeettömyytensä) kertovat paljon muutakin kuin puhekupliin kirjoitetut sanat.

Riad Sattouf piirtää humoristisia yksityiskohtia, eikä sarjakuvan yleisluonne ole ollenkaan synkkä.  Mieleen tulee Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka kertoo Iranin lähihistoriasta, mutta on sävyltään synkempi. Yhteistä näille sarjakuville on totalitarismin ja kiihkoilun keskellä eletty arki, tosin Satrapin sarjakuvat kertovat myös arjesta sodan keskellä. Yhteistä on myös oman identiteetin etsiminen, halu ymmärtää omia juuriaan.

Sarjakuva sopii historian kertomiseen aivan loistavasti. Omaelämäkerrallisen sarjakuvan kautta pääsee keskelle historiaa, jota joku on elänyt todeksi ja joka on aivan muuta todellisuutta, kuin mitä itse on elänyt. Tulevaisuuden arabiin on ilmestynyt jatko-osiakin jo kolme kappaletta ja aion ruveta selvittämään, mitä Riadille tapahtuu hänen kasvaessaan.



Tulevaisuuden arabi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

torstai 8. elokuuta 2019

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista, 2012
Alkuteos: Chroniques de Jerusalem, 2011
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kanadalaisen Guy Delislen perheen elämä on ollut kansainvälistä perheen äidin lääkärintyön ansiosta. Perhe on asunut pitkiä aikoja maailman eri kolkissa, ja näin sarjakuvataiteilija Delisle on päässyt tutustumaan kulttuureihin ruohonjuuritasolla. Kokemuksista on syntynyt sarjakuva-albumeja, joita on ahkerasti myös suomennettu: Shenzhen (suom. 2010), Pjongjang (suom. 2009) ja Merkintöjä Burmasta (suom. 2008). Merkintöjä Jerusalemista palkittiin vuonna 2012 ranskankielisen sarjakuvan Angoulêmen-palkinnolla.

Sarjakuvat ovat ikään kuin Delislen päiväkirjoja. Niissä seikkailee taiteilijan itsensä näköinen päähenkilö, joka kertoo tapahtumista minä-muodossa.

Delislen sarjakuvataiteelta on turha odottaa vauhdikasta menoa. Sävy on ennemminkin mietteliäs, jopa filosofinen. Delisle haluaa tutustua asuinympäristöönsä ja ymmärtää kulttuuria, johon hänet on paiskattu selviämään arjesta perheen kanssa. Hän osaa tarkastella kulttuuria aidosti ihmetellen ja huvittuneena. Huumori on hienovireistä ja liittyy arjen havaintoihin. Silti se ei pilkkaa ketään.

Kulttuurin lisäksi sarjakuvissa polttelee taiteilijan halu päästä piirtämään näkemäänsä. Jokin kivenpala saattaa jäädä kiinnostamaan häntä, ja se pitäisi päästä piirtämään. On virkistävää seurata, kuinka kerrankin mies kamppailee oman itsensä toteuttamisen ja lastenhoidon arjen välillä. Koti-isän arjen kuvitus on herkullista luettavaa. Toki Delisle saa lapset päiväkotiin ja hankkii työhuoneenkin, mutta vaimo saattaa viipyä työmatkoilla, joiden aikana isä on yksin vastuussa lapsista.

Taiteilijan näkemys puolestaan hivelee silmää. Delisle piirtää hyvin niukasti, mutta aivan riittävästi. Maisema tai henkilö syntyy muutaman viivan kautta ja henkii heti elämää. Delisle piirtää usein itsensä piirtämässä, ja noissa kuvissa on aina rauhallinen tunnelma. Ikään kuin piirtäessä maailma pysähtyisi. Titysti näin myös käy, kun hetki tai maisema ikuistetaan paperille.

Entäs sitten miljöö, eli Jerusalem? Koska Jerusalem on kristittyjen, muslimien ja juutalaisten pyhä kaupunki, siellä riittää piikkilankaa, sotilaita ja aseita, vartioituja alueita, rajanylityspaikkoja,  terrosismin uhkaa, uskonnollisten ryhmien alaryhmiä, sotilasoperaatioita ja jännitteitä, jotka hankaloittavat normaalia arkea. Historiallisesti mrkittäviä paikkoja on joka nurkalla. Kaupungin asukkaat ovat kummallisesti sopeutuneet monimutkaisiin olosuhteisiinsa ja elävät kaupungissa rinta rinnan. Delisle puolestaan turhautuu välillä siihen, että mikään ei tunnu sujuvan rationaalisesti.

Kaupungissa riittää juhlia, sapatteja ja jokaisen uskontokunnan omia tapoja! Lukijasta näyttää, että kaupungissa on aina syytä juhlaan joko Israelin kansan orjuudesta vapautumisen tai jossakin taistelussa kuolleiden muiston kunnioittamiseksi. Sotaisa historia luo merkkipäivien tarvetta.

Vaikka Jerusalem on kuvattu perin selkein kuvin, siitä muodostuu eksoottinen kokemus lukijalle. Silmät ymmyrkäisinä ja tiedonjanoisena ahmin joka sivun tästä vähäeleisestä teoksesta. Delislen tyyli on sympaattista ja havainnollista. Hän on mainio opas jerusalemilaiseen arkeen.


Merkintöjä Jerusalemista on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi. Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä ja Sallan lukupäiväkirja.

tiistai 6. elokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo, 2019
Alkuteos: Einsteins nya fru, 2018
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Sören Vilks
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Liv Strömquistin sarjakuvat ovat käsite. Hänen uusin kokoelmansa Einsteinin vaimo käy voimalla kohti lukijaa, aivan kuten hänen aiemmatkin teoksensa. Feministinen, yhteiskunnallinen, paatoksellinen, opettavainen, ronski, hävytön, hauska, kapinallinen, sarkastinen, karnevalistinen... Siinä muutama adjektiivi kuvaamaan tämän taiteilijan sarjakuvia. Jos joku näistä adjektiiveista pelottaa, niin sitä suuremmalla syyllä Strömquistin sarjakuviin on syytä tarttua - ja heti.

Nyt Strömquist ampuu kovilla jokaista alistavaa poikaystävää ja aviomiestä, jotka ovat kehdanneet tai kehtaavat kohdella tyttöystäviään tai vaimojaan huonosti. Siitäs saatte, Albert Einstein, John Lennon, Elvis Presley ja monet muut. Strömquist vaimo ei silittele miehiä myötäkarvaan missään kohtaa. Ensimmäisenä huutia saa Karl Marx: Vaikka Marx kannusti kaikkien maiden työläisiä nousemaan kapinaan työnantajiaan vastaan, se ei estänyt häntä makaamasta palvelustyttönsä kanssa. - - Palvelustytöllä (nimeltään Lenchen) oli vähintäänkin kurjat työolot. Sen lisäksi, että hän joutui makaamaan Karl Marxin kanssa työajallaan, hänen piti myös hoivata tämän vuodepotilaana ollutta vaimoa, Jenny Marxia. (S. 8 - 9.) Makuukammarin kautta katsottuna moni suurmies on yllättävän pieni ihminen.

Välillä mietin, onko poikaystävien käsittely jo liiankin julmaa - eiväthän he kaikki ole enää puolustamassa itseään. Ehkä heillä oli jokin syy kohdella vaimojaan ja tyttöystäviään julmasti. Ehkä vaimot olivat ärsyttäviä tyyppejä ja ansaitsivat alistamisen, vapaudenriiston ja pettämiset. Ehkä vaimot todellakin ansaitsivat kaiken henkisen väkivallan, jonka kohteeksi he joutuivat. Strömquistin käsittelyn jälkeen melkein säälittää jo Stalinkin: että miljoonien ihmisten kuolemasta vastuussa ollut mies tuomitaan vielä surkeaksi aviomieheksikin ihan omalla nimellään.

Oikeasti hei! Mikä meitä naisia riivaa, kun suostumme suurmiesten ja kuuluisuuksien, jopa rikollisten miesten vaimoiksi hinnalla millä hyvänsä. Sarjakuva Miesesikuvia kertoo siitä, miten miespuliset rikolliset saavat ihailijapostia vankilaan, kun taas naispuolisia murhaajia ei kukaan mies lähesty rakkauskirjeillä. Mikä ihme tässä nyt on... Naiset, herätkää! Miehet, ryhdistäytykää! Mikä maailmaa vaivaa, kun nostetaan jalustalle suurmiehiä - yhä uudestaan miehiä - jotka eivät pysty elämään ihmisiksi.

Strömquist antaa huutia romanttisen rakkauden palvonnalle ja ydinperheen ideaalille. Nämä molemmat ilmiöt kun vaativat usein kovan hinnan. Niissä on syy siihen, että naiset eivät ajattele itsenäisesti, vaan sopeutuvat rakkauden tai idyllin nimissä pitämään kulisseja yllä tai etsimään oman terveytensä (henkisen tai ruumiillisen) uhalla olematonta onnea. Naiset ja miehet, ottakaa vastuu itse omasta elämästänne!

Ehdoton suosikkini näistä kaikista kuuluisuuksien vaimoista on Yoko Ono, josta tuli John Lennonin muusa ja jota kutsuttiin apuun koko maailman voimin, kun Lennonin elämä alkoi luisua alamäkeen. Yoko kertoo parin antamassa yhteishaastattelussa näin: Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne. John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: Pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: "Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen - pidä hänestä huolta." Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that." (S. 136.) Eläköön Yoko, eläköön Liv!

Strömquistin sarjakuvat ovat valistavia. Ja mikä tärkeintä, tämän jälkeen jokainen huono aviomies saa olla varuillaan: Liv Strömquist voi tulla tekemään sarjakuvan juuri sinusta, ja sen sarjakuvan päähenkilönä on joku samanniminen tollo, kuin itsekin olet! Jos nämä Strömquistin sarjakuvat saavat yhdenkin naisen ajattelemaan itsenäisesti, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä  kuuluisi yleissivistävänä teoksena jokaisen ihmisen lukupinoon. Se nostaa naisen seksuaalisuuden pimeän historian silmiemme eteen ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Samalla se riisuu sitä häpeää, johon naiset on sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettu ja alistettu. Sarjakuvateos Nousu ja tuho puolestaan  osoittaa, mikä kaikki on pielessä tässä länsimaisessa, kapitalismiin uskovassa maailmassa.

Strömquistin teokset ansaitsisivat palkinnon siitä, että ne vaativat ajattelemaan. Vaatimus esitetään niissä huutamalla, ja se on pelkästään hyvä asia, sillä tässä on nainen, joka saa äänensä kuuluviin ja puhuu myös alistuvien ja alistettujen naisten puolesta. Kannattaa kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Varoitan kuitenkin siitä, että oma - se ehdottomasti oikea - maailmankuva voi järkkyä näitä lukiessa. Lisäksi saattaa naurattaa ääneen.



Einsteinin vaimo on luettu jo kirjablogeissa Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

maanantai 5. elokuuta 2019

Will Eisner: Talo Bronxissa

Will Eisner: Talo Bronxissa, 1982
Alkuteos: A Contract with God, 1978
Suomentaja: Annikki Malin
Kustantaja: Kustannus Oy Jalava
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Erään sarjakuvahaasteen yhteydessä törmäsin sarjakuvamaailman klassikkoon nimeltä Talo Bronxissa. Will Eisnerista (1917 - 2005) en ollut ennen kuullutkaan, mutta kun sain kirjan luettua, ihmettelin, miksei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Eisner on amerikkalainen, palkittu sarjakuvalegenda, ja ainakin tähän teokseensa hän on vanginnut jotain perin inhimillistä.

Teoksen miljöönä on 1930-luvun slummikortteli Bronxissa. Kortteli on kansojen sulatusuuni, unelmien tukikohta, ponnahduslauta Amerikan ihmemaahan... Todellisuudessa ympärillä velloo lama. Eisner sarjakuvista tulee koskettavia juuri sen takia, että ihmisten unelmat ja todellinen elämä ovat niissä läsnä joka ruudussa. Niiden välinen ristiriita tekee meistä niin haavoittuvaisia. Talo Bronxissa sisältää neljä tarinaa, jotka kertovat paljon enemmän kuin pelkästään päähenkilöidensä tarinat.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Sopimus Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on venäläissyntyinen juutalaismies, Frimme Hersch, joka on tehnyt poikasena sopimuksen oikeudenmukaisen jumalansa kanssa. Kaikki näyttääkin menevän parhain päin, mutta kun Jumala ei pidäkään omaa osuuttaan sopimuksesta, Hersch ottaa uuden suunnan elämäänsä.

Tarinoista muodostuu pieniä novelleja, jotka lavenevat ruutujensa ulkopuolella. On hämmästyttävää, miten paljon voi kertoa yhden kuvan kautta. En muista näin elävää piirrettyä ihmishahmoa aiemmin tavanneeni sarjakuva-albumin sivuilla: Pään asento, ryhti, toiveikas pään nosto, katse... Jokainen viiva on luomassa ihmistä, joka on pelkkää liikettä. Koko ihmisen persoona ja hänen historiansa näkyvät yhdessä ruudussa.

Kuvat ovat ilmavia ja tummasavyisiä, mutta eivät synkkiä. Surut, menetykset, toiveet ja ilot vaihtelevat asukkaiden elämässä. He kurkottavat kohti unelmaa, jota ei  heille oikeasti ole saavutettavissa. Pienet onnen hetket ovat ohimeneviä, silkkaa harhaa.

Katulaulaja-tarinassa unelma näyttää vihdoin käyvän toteen, onni on potkaisemaisillaan. Kortteleihin kohoavat kauniit sävelet lupaavat yhtäkkiä vaikka mitä. Talonmies-tarinan päähenkilö on karski ja tyly tyyppi, mutta niin vain hänkin kohtaa voittajansa. Bronxin kaduilla hallitsevat elämän kovat lait - syö tai tule syödyksi. Maalaisloma puolestaan kertoo siitä makeasta elämästä, josta voi saada kesän aikana maistiaisia, kun vuokrataloista lähdetään maaseudulle lomailemaan. Vapaus näyttää avaralta ja mahdollisuudet ovat aivan siinä käden ulottuvilla, mutta ne karkaavat jonnekin: Ja niin kesä taas päättyy ja vuokrakasarmien asukkaat palaavat muuttolintujen lailla takaisin kaupunkiin, jossa elämä kiertyy normaaleihin uomiinsa (s. 185). 

Elämän haavoittuvuus ja paljaus on kiinni näissä hahmoissa, eikä heitä voi olla rakastamatta.
En yhtään ihmettele, että tämä sarjakuva on voittanut palkintoja ja siihen viitataan klassikkona. Nykylukija voi lukea siitä paitsi ihmiskohtaloita ja sydämeenkäypiä tarinoita, myös New Yorkin historiaa.

Kokonaisuus on kiehtova ja tunteikas. Tarinat ovat niin totta, että sivut kääntyvät sydän sykkyrässä. Voi kunpa köyhyys väistyisi, kunpa rakkaus voittaisi, kunpa heille suotaisiin edes pala kauneutta.



Talo Bronxissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Nenä kirjassa ja Hurja hassu lukija. Sain kirjan käsiini kirjaston varastosta, mutta kyllähän tällainen klassikko kuuluisi jokapäiväiseen käyttöön kirjastossa.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet, 2010
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 135
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet on jo pienoinen kotimaisen sarjakuvan nykyklassikko. Sillä on jatko-osiakin: Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras. Olen säästellyt niiden lukemista, sillä niin suuren vaikutuksen Saniaislehdon salaisuudet teki, että tiedän jatko-osienkin olevan takuuvarmaa laatua. Seitsemäs vieras saikin ilmestyessään Sarjakuva-Finlandian vuonna 2015.

Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvosta Agnes-tytöstä, joka asuu Plankton-nimisessä pikkukaupungissa isoäitinsä hoidossa. Agnes on hymytön, pikkuvanha tyttö, joka haluaisi selvittää kadonneiden arkeologivanhempiensa kohtalon. Kyllähän hänelle paljastuukin kaikenlaista -  kotikaupunki nimittäin tuntuu olevan täynnä salaisuuksia. Oikeastaan kaupungissa ei taida olla mitään täysin normaalia.

Tunnelma Planktonissa on goottihenkinen, ajoittain jopa makaaberi. Kummalliset asiat tuntuvat etsiytyvän Agneksen näköpiiriin, ja vaikka hän yrittääkin elää normaalia arkea, se ei tahdo onnistua. Esimerkiksi koulutahtäväksi saatu kasvion kerääminen osoittautuu Agnesille mukavaksi tulonlähteeksi... Työharjoittelu paikallisessa alusvaatekaupassa on turhankin opettavaista...

Agneksen maailma on täynnä mustaa huumoria. Kuvat ovat tummasävyisiä ja mukavasti vinksahtaneita. Pienet yksityiskohdat hahmoissa viittaavat salaisuuksiin, jotka eivät ehkä kestä päivänvaloa. Viimeistään zombit palvelusväkenä heittävät lukijan johonkin toiseen todellisuuteen...

Saniaislehdon salaisuudet on episodimainen kokonaisuus, sillä se koostuu 10 tarinasta, jotka kaikki sijoittuvat Agneksen kotikaupunkiin. Niistä muodostuu pieniä sarjakuvanovelleja, joistakin jopa kauhunovelleja. Keskiössä on Agnes, joka alkaa vähitellen tuntua ainoalta normaalilta tyypiltä koko kaupungissa. Tarinoissa Agnes saa ihanan ystävän, pääsee muun muassa oopperaan ja huomaa yllätyksekseen rakastuneensa. Menneisyydestä paljastuu jo jotain: isoäidin elämäntarina on kaikkea muuta kuin herttainen. Omien vanhempiensa kohtalon jäljille Agnes ei vielä tässä osassa pääse, mutta ehkä sitten jatko-osissa.

Olisin lukenut näistä Agneksen elämän tapahtumista enemmänkin. Tarinoiden luoja on osannut heittää tarinat kutkuttavasti vähän kesken. Kuvassa saattaa olla vihjeitä, joita teksti ei paljasta, ja lukija saa itse täydentää tarinan.

Kati Närhen taituruutta on se, miten hän saa hahmot vinksahtamaan pienin yksityiskohdin - tummat silmänympärykset, toljottava katse tai avoin, luottavainen ilme kertovat henkilön luonteesta paljon. Hahmoihin tulee sävyjä, jotka oikeastaan tunnistaa ympäriltään, kun katsoo tarkemmin. Eiköhän vain jokaisella vastaantulijalla ole jotain pikimustaa peiteltävää!



Saniaislehdon salaisuudet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Sallan lukupäiväkirjaKirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii ainkin kohtaan 16 (kirja liikkuu toden ja epätoden rajamailla).