lauantai 5. syyskuuta 2020

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen



Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen, Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Shutterstock

Sivuja: 219

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen on eräänlainen kirjeromaani. Se sisältää pojan ja isän kirjeenvaihdon, joka alkaa, kun isä kirjoittaa pojalle eräänlaisen tsemppauskirjeen yliopistoon. Pojalle tulee kiire vastaamaan isän kirjeeseen, eli isän kirje on hänelle selvästi erittäin tärkeä - kenellepä ei olisi. (Käsi ylös, kuinka moni on saanut kirjeen isältään.)

Poika kertookin pian, että hän on kirjoittamassa romaania, jonka osia hän sitten lähettää kirjailija-isälleen luettavaksi, ja isä tunnistaa niistä lupaavan kirjailijan. Kirjan valmistumisesta tulee runko, jonka päälle kertyy paljon muitakin asioita isän ja pojan yhteisestä elämästä, ja myös niistä asioista, joista isä ei tiedäkään mitään.  

Antti Röngän valmistuva kirja on hänen esikoiromaannsa Jalat ilmassa, joka on vahvasti autofiktiivinen kirja. Se kertoo nuoren miehen ensimmäisestä opiskeluvuodesta ja koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Teos on vahva ja omaääninen esikoisteos, joka varsinkin koulumaailmassa työskentelevien ihmisten kannattaa ehdottomasti lukea. 

Silloin tällöin onnellinen paljastaa, että pojan kolukiusaamiskokemukset tulevat isälle täytenä yllätyksenä. Poika ei ole kertonut perheelleen mitään koko alakouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Kirjeenvaihdossa paljastuu paljon muutakin, esimerkiksi ikäviä muistoja ja väärinymmärryksiä. Asiat eivät ole helppoja ja loukkaantumisen paikkoja olisi useitakin, mutta niin vaan kirjeenvaihto jatkuu.

Nämä isä ja poika ovat siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että heillä on sanat, joiden kautta he kurkottavat toisiaan kohti. Asetelma on herkkä ja edellyttää, että kumpikin tunnustaa toistensa merkityksen ja on valmis kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja arkoja kohtiaan. Kirjeenvaihto on välillä raastavan rehellistä ja sydäntäsärkevää, mutta kirjeenvaihtoyhteys on kummallekin selvästi arvokas asia. 

Kaiken taustalla pojan kirjahanke etenee, ja poika ottaa vastaan isän ohjeita ja kysyy neuvoakin. Isän ja pojan välisen rakkauden lisäksi kirjassa on siis toinenkin kantava voima, ja se on rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Elämän merkityksellisyys voi olla kiinni kirjoittamisesta. Poika on vahvasti kiinni kirjailijan elämänasenteessa: Ja mitä järkeä on ylipäätään kokea asioita, jos niistä ei kirjoita (s. 106).   

Tällaiseen kirjoittamisen intohimoon ja nuoruuden ehdottomuuteen isällä on kuitenkin neuvo:  - - kenenkään olemassolon oikeus ei saa perustua kirjoittamiseen. Sinun olemassaolosi oikeus perustuu siihen, että olet kokonainen ihminen kaikkine mahdollisuuksinesi. - - Sen jonka täytyy kirjoittaa, täytyy varmaan sitten kirjoittaa, ohi kaiken laskelmoinnin ja kohtuuden. Mutta sitä intohimoa ei saa sekoittaa oikeuteen olla olemassa. (S. 20.) Voiko vanhempi ilmaista rakkauttaan lapseensa oikeastaan kauniimmin: elämäsi ja olemassaolosi on korvaamattoman arvokasta sellaisenaan. Asia, jota lapsen on vaikea ymmärtää, ja asia, jota lapsi opettelee ehkä koko elämänsä.  

Silloin tällöin onnellinen onnistuu monella tasolla. Se on kiinnostava aiheiltaan, ja sillä on koko ajan suunta eteenpäin, kohti läheisyyttä ja yhä suurempaa rehellisyyttä. Rehellisyys on mahdollista, koska sen perustana on rakkaus, joka pojan on selvästi vaikeampi tunnistaa kuin isän. Tietysti on traagista, että isän keinot osoittaa rakkauttaan ovat välillä olleet hukassa, mutta sehän vanhemmuudessa on jutun juoni: harjoittelukertoja ei ole - vanhempi on vanhempi juuri kyseiselle lapselleen vain kerran. Vuosikausia jatkunut kiusaamisen salailu ja Antin yksinäinen kärsimys raastavat lukijan sydäntä. Isän avuttomuuden tunteen voi vain kuvitella, kun kiusaaminen paljastuu hänelle. Tammisen seuraava kirje ohittaakin aiheen käsittelyn kokonaan. Hän kirjoittaa, ettei pysty kirjoittaman siitä. Se sattuu liikaa.

Tapahtumat saavat kirjan loppupuolella dramaattisen käänteen, josta kerrotaan myös Röngän kirjassa. Koska olen lukenut Röngän kirjan, luin tästä nyt isän näkökulman, josta välittyy huoli ja järkytys. 

Isyys tekee kipeää, vanhemmuus on vaarallista. Se on vaarallista siksi, että lapsi kulkee omia teitään ja on tietyllä tavalla yksin maailmassa. Oma avuttomuus korostuu, jos lapsen tie ei olekaan niin sileä kuin vanhempana toivoo ja kuvittelee. Lapsi taas näkee asiat kovin ehdottomina: virheinä ja epäoikeudenmukaisuuksina. Lapsen näkökulma on hyvin armoton, ja hänellä on mustavalkoisuuteensa tietenkin kaikki oikeus - lapsen oikeus. 

Silloin tällöin onnellinen kertoo tarinaa kasvamisesta ja muistoista, ihmisenä olemisesta, perheessä elämisestä, vanhemmuudesta ja oman itsen etsimisestä. Röngän romaanin päähenkilö - poika - on hyvin yksinäinen ja arka, käpertynyt omaan olemiseensa, itsensä tarkkailuun ja itseinhoonkin jopa. Kyseessä on fiktio, jossa henkilön piirteitä korostetaan. Silloin tällöin onnellinen puolestaan antaa samasta pojasta, Antti Röngästä itsestään. paljon määrätietoisemman kuvan. Hänen taiteellinen kutsumuksensa on selvä, hän on valmis argumentoimaan auktoriteettia vastaan, hän pyrkii rehellisyyteen ja avoimuuteen ja hänellä on vahvat omat näkemyksensä, joita hän osaa puolustaa. Isän kirjeistä välittyy viisautta ja valtava rakkauden tunne, joka saa hänet välillä kirjoittamaan varovasti, jotta hauras, uusi yhteys poikaan säilyisi ja vahvistuisi. Riveiltä huokuu kannustaminen ja rohkaisu, joita jokainen lapsi vanhemmiltaan janoaa. 

Silloin tällöin onnellinen on sellainen kirja, josta kannataisi kohista aivan valtavasti, koska se antaa meille kaikille lapsille ja vanhemmille toivoa. Vaikeista asioista on mahdollista puhua (tai kirjoittaa) ja niitä voi kohdata yhdessä. Ihmiset eivät ole niin yksin kuin luulevat olevansa, eivätkä he ole niin kaukana toisistaan, kuin luulevat olevansa. Heittäyminen toisen varaan on sallittua ja toivottavaa. Luottamusta voi rakentaa ihan pienillä sanoilla. Ihmiset osaavat kyllä, joa halua ja tahtoa löytyy.

Ja vaikka olen äidinkielenopettaja, uhmaan jonkun viisaan kollegani oppeja ja päätän kirjoitukseni lukemisen ilon ylistämiseen, koska juuri sitä koin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjaa lukiessani. Tämä ajatus on kirjailija Petri Tammisen: Ja vielä, koska äidinkielenopettajani sanoi, että kirjoitusta ei saa lopettaa sitaattiin ja koska äidinkielenopettajan sana on laki, loppuun oma ajatukseni. Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot. (S. 66.)


Silloin tällöin onnellinen on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaaKirjaluotsi ja Kirjanmerkkinä lentolippu.  

lauantai 29. elokuuta 2020

Lukumaraton 29.8.2020 - hyppää mukaan!

Kuva Yöpöydän kirjat -blogi.



Tästä se lähtee! Tämän kesän toinen kirjabloggaajien lukumaraton osuu nyt sellaiseen hetkeen, että päätin heittäytyä mukaan. Tähän julkaisuun päivitän maratonin etenemistä.

Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, josta löytyy lista mukana olevista blogeista. 

Kello 13.30 

Aloitan lukemalla Sofia Oksasen Puhdistusta. Olen sivulla 85 ja jatkan siitä. 

Kello 18.00

Puhdistus on juuri niin hieno, kun muistinkin sen olevan. Miten voikin kirja olla samalla kaunista proosaa ja kertoa niin kauheista asioista! Etenin sivulle 207.

Ehdin kylläkin nukkua pikku päikkärit ja ruokkia perheen tässä välissä. Nyt aion lähteä lenkkeilemään ja kuunnella samalla äänikirjana Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijaa, josta olen kuunnellut jo 66 %. Kirja on lukupiirin käsittelyssä 12.9, joten ihan hyvässä vauhdissa olen sen kanssa. 

Kello 22.15

Vesitanssija eteni 77%:iin lenkkini aikana. Kävelin puolitoista tuntia pitkin lähiseudun polkuja ja nautin suomalaisesta luonnosta, sillä onhan Suomen luonnon päivä. Lähimetsissä on peräti kolme luonnonsuojelualuette, joita kelpaa ihastella. Vesistönä tässä ihan vieressä on paikoin jyrkkärantainen Kaukajärvi ja hiukan edempänä lampi nimeltä Isolammi. Korkeuksiin kohoava Hikivuori on myös ihmeellinen paikka.

Kun palasin kotiin, perhe aloitteli elokuvailtaa. Katsoimme Harry Potter ja Azkabanin vanki -elokuvan ja saunoimme. Lukumaraton otti taas vähän taukoa. Onneksi elokuva sentään perustui kirjaan.

Kuopukselle taidan lukea seuraavaksi ääneen Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjaa ja aamulla jatkan omien kirjojen parissa. 

Hyvää yötä!


Kello 10.50

Huomenta!

Heräsin jo kello kuuden aikoihin, joten sain nyt luettua Puhdistuksen loppuun. Se oli yhtä vaikuttava kuin 12 vuotta sitten. 

Aliiden Truun elämä oli vähintään yhtä traaginen kuin Viron historia. Taas kerran mietin, kuinka erilainen voisi olla myös Suomen historia. Puhdistus kertoo karua tarinaa siitä, miltä tuntuu elää ilmiantojen ja väkivallan pelossa, rakastaa omaa maataan ja yrittää elää valloittajien ja totalitarismin varjossa. 

Millaisia valintoja ihminen voi tehdä? Voiko tekojaan koskaan sovittaa?

Vaikka vapaus koittaa, aina tulee seuraava vallanpitäjien joukko, uusi krominahkasaapas. Suurimpina kärsijöinä muutoksissa ja vallanvaihdoissa ovat aina naiset ja lapset, jotka on niin helppo alistaa väkivallalla. 

Nyt jatkan jollain nopealukuisella kirjalla. Katsotaan, mitä pinosta löytyy...


Kello 15.15

Lopetin maratonini jo kello 13.30, mutta taisin taas nukahtaa päikkäreille. Tämä maraton kului siis enemmänkin nautiskellen kuin suorittaen. 

Viimeisen parin tunnin aikana luin Katja Myllyviidan Peace! Selviytymisopas nuorten vanhemmille -kirjan loppuun. Aloitin sen viime viikolla, koska nyt on pakko todeta, että perheessä on kolme teini-ikäistä yhtä aikaa. Nuorin "kolmen koplasta" sai ensimmäisiä teini-ikäisyyden oireita sopivasti samoihin aikoihin koronapandemiaeristyksen aikana, joten yritän nyt etsiä jotain helpotusta tähän tunnemyrskyissä seilaamiseen. Myllyviidan kirjasta tarttui mukaan muutama oivallus, joita jo tuossa testailin aika hyvin tuloksin.

Onneksi perheessä on vielä kuopus, joka on turvallisesti vasta 7-vuotias ja elää nyt vähän vähemmän uhmakasta aikaa. Harry Potter -intoilu on hänen ansiotaan. Illalla sohvalle kokoontuivat elokuvailtaan myös isommat lapset, joille Harry Potter on läpeensä tuttu ja selvästi myös rakas hahmo.

Lukumaratonini päättyi Bell Hooksin Rakkaus muuttaa kaiken -esseekokoelmaa lukien. Hooksilla on mainio tapa ylistää rakkautta ja suhtautua siihen kovin ehdottomasti. Rakkaus on selvästi vaativa laji, ja sitä varten on oikeataan olemassa myös tuo aiemmin lukemani Myllyviidan teos.  


Kiitos maratonin emännälle lukumaratonin järjestämisestä! Oli ihana olla mukana tällaisella rennolla meiningillä. Sain pari keskeneräistä kirjaa luettua ja bloggaamiseenkin vähän taas intoa.


Nähdään pian!


Lukumaratonilla luetut kirjat: 

Sofi Oksanen: Puhdistus (290 sivua)
Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija (äänikirjan kuuntelua 1,5 tuntia)
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (10 sivua)
Katja Myllyviita: Peace! Selviytymisopas nuorten vanhemmille (45 sivua)
Bell Hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (10 sivua)

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

 

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua, 2020

Alkuteos: Notes to self, 2018

Suomentaja: Karoliina Timonen

Kustantaja: Atena

Kansi: Anna Makkonen

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: kustantajalta


Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua on esseekokoelma, joka sisältää kuusi omaelämäkerrallista esseetä erilaisista kipeistä aiheista. Kokoelman englanninkielinen nimi, Notes to self, kertookin teoksen intiimistä luonteesta. Pine kirjoittaa, koska kirjoittamisesta tuli hänelle selviytymiskeino, kun hän ajautui uupumukseen: Minä arvostan ajatuksiani ja tunteitani. Minä kirjoitan joka päivä, koska kirjoittaminen on yksi asioista, jotka piristävät minua eniten. (S. 204.)

Pine on ammatiltaan tutkija ja toimii nykydraaman apulaisprofessorina University College Dublinissa. Tästä on vaikea puhua on valittu Irlannissa vuoden kirjaksi vuonna 2018, ja se on käännetty useille kielille. Suomentaja Karoliina Timonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä kirja on sujuvaa luttavaa ja sen rehellisyys on puhuttelevaa. Rehellisyys on Pinelle myös välttämätöntä: Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. - - Kirjoitan tämän voidakseni viimein tuntea olevani läsnä omassa elämässäni. Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni. (S. 177 - 178.) Tästä on vaikea puhua on siis myös ylistys kirjoittamiselle, ja sen vapauttavalle voimalle.

Kokoelman ensimmäinen essee Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta kertoo Pinen isän alkoholismista. Se on loistava esimerkki esseetaiteen mahdollisuuksista yhdistää yksityiset kokemukset yleiseen kokemusmaailmaan. Essee alkaa siitä, kun Pine ja hänen sisarensa tapaavat isänsä kreikkalaisessa sairaalassa, jonne isä on joutunut alkoholisminsa takia. Isä kamppailee elämästään, ja sisarukset jäävät hoitamaan häntä, vaikka isän itsekkäät valinnat tekevät hoitamisesta erityisen raskasta: Addiktin rakastaminen on vaikeaa. Ei pelkästään käytännön tasolla, ei vain sen takia, että joutuu korjaamaan heidän jälkiään ja hoitamanna heidän puolestaan asoita, joihin he eivät itse kykene, vaan myös metafyysisellä tasolla. Se tuntuu samalta kuin itsensä hakkaaminen seinään. Ei vaan pään hakkaaminen vaan koko kehon. Se kovettaa sydämen. (S. 25). 

Toinen essee, Vauvavuosista, kertoo lapsettomuudesta, jota kipempää aihetta on vaikeaa kuvitella. Kolmas essee Puhumisesta/puhumattomuudesta puolestaan kertoo Pinen vanhempien erosta ja heidän keskinäisestä puhumattomuudestaan, joka katkeaa vasta Pinen sisaren lapsen hautajaisissa. Perheen historiaan liittyy myös essee Jotakin minusta, joka kertoo Pinen villeistä ja vaarallisista nuoruusvuosista ja siitä turvattomuudesta, jota hän silloin koki. Siinä hän kertoo, että huvittaa mielellään ystäviään kaikilla hurjilla tarinoilla nuoruudestaan, mutta todellisuudessa hän oli täysin hukassa. Tai ei ehkä täysin, koska hän voi todeta: Ja kenties minun olisi pitänyt perspektiivin vuoksi kertoa enemmän myös siitä, millaista elämäni on nyt, niin näkisitte, etten ole selvinnyt vain täpärästi, vaan olen kukoistanut. (S. 176 - 177.)

Feministisimmät näkökulmat Pine tarjoaa kokoelmansa neljännessä esseessä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista sekä kuudennessa esseessä Tämä ei tule kokeeseen. Kuukautisista on varmasti kirjoitettu maailmankirjallisuudessa ihan liian vähän, kun ajattelee sitä, miten vaikuttava asia ne ovat naisten elämässä. Monelta turhalta nolouden tai häpeän tilanteelta selvittäisiin, jos aiheesta voisi puhua luontevasti: Minussa on niin paljon tätä verta, tätä kuukautisverta, tätä raskausverta, tätä keskenmenoverta, tätä ei-taaskaan-raskaana-verta, tätä perimenopaussiverta (S. 115). 

Tämä ei tule kokeeseen kertoo Pinen akateemisesta urasta, joka ajoi hänet uupumukseen. Hän joutuu usein tilanteisiin, joissa häntä väheksytään tai hänet ohitetaan, koska hän on nainen: Totuus onkin, että olen väsynyt olemaan feministi. Olen väsynyt siihen, että on naisten tehtävä tunnistaa ja haastaa ja korjata sovinismi. Olen väsynyt siihen, että se on niin välttämätöntä ja niin vaikeaa. Ja olen väsynyt siihen, miten olen itse sisäistänyt kaiken, väsynyt osallisuuteeni, väsynyt tähän peliin. (S. 190 - 191.) 

Oman osallisuutensa sovinistiseen maailmanjärjestykseen Pine huomasi eräässä koulutustilaisuudessa, jossa hän halveksii naisia, jotka nimeävät omat äitinsä roolimalleikseen. Äidit kun olivat olleet kotiäiteinä, kuten suurin osa irlantilaisista aikansa naisista. Yhtäkkiä Pine kuitenkin havahtuu siihen, että hän olisi itsekin voinut valita äitinsä roolimallikseen, sillä hänen äitinsä kävi töissä: Minun äitini teki pitkää päivää kodin ulkopuolella. Hän opetti minulle, että tärkein asia naisen elämässä on olla taloudellisesti riippumaton. Hän opetti minulle, että työ on tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla, ja kotiasiat, kaikkine tunteineen, tulevat kakkosena. Kaikki nämä opetukset saivat minut ajattelemaan työntekoa välttämättömänä tienä rohkeille naisille. Joten, ironista kyllä, minäkin olisin voinut nimetä äitini roolimallikseni. En ole kuitenkaan koskaan tehnyt niin, koska en olisi voinut asettaa äitiyttä saavutushierarkian huipulle. Äitiyteen yleisesti liittämäni ominaisuudet - rakkaus ja tukeminen, empatia ja hoiva - eivät ole niitä, jotka yhdistän työelämässä menestymiseen. Ja siinä näkyy taas sisäistämäni sovinismi. (S. 194.)

Kun luin Pinen kirjaa, en niinkään ajatellut juuri näiden esseiden aiheiden olevan minulle erityisen tärkeitä. Minulla ei ole alkoholistivanhempia, vanhempani eivä tole eronneet, en ollut erityisen villi nuorena, minulla on lapsia enkä tee uraa akateemisessa maailmassa. Silti tunnistin itseni jokaisesta esseestä. Tunnistin kipeiden asioiden piinan: tunnistin rakastamisen vaikeuden, tunnistin häpeän kuukautisista, tunnistin naisiin kohditusvan väheksynnän, tunnistin oman kehon arvostamisen vaikeuden. Kaikki ne ovat asoita, joista on vaikea puhua, tai joista ei oikein ole sopivaa puhua. 

Lukiessani olisin halunnut haastaa kaikki vastaantulijat puhumaan heille vaikeista asioista. Kyselinkin ihmisiltä, mitkä ovat heille vaikeita asioita puhua. Vastaukset olivat aika surullisia ja jäädyttivät keskustelut alkuunsa - yleisin vastaus oli nimittäin tämä: eivät mitkään. En uskonut heitä, koska tiedän, että on asioita, joista he eivät puhu. Itse pystyn nimeämään 10 henkilökohtaista asiaa, joista minun on vaikea puhua. Niiden lisäksi tunnistan ainakin 10 asiaa, joista minun ei ole sopivaa eikä edes sallittua puhua, koska olen nainen, äiti, opettaja... Pinen esseitä lukiessani tajusin, että juuri niistä aiheistahan minun on kirjoitettava itselleni, koska ne täytyy kirjoittaa näkyviksi, ja niiden ympäriltä pitää jotenkin poistaa sitä surua, häpeää tai vihaa, joita ne aiheuttavat. 

Pinen esseet kertovat irlantilaisen naisen elämästä, eivätkä kaikin osin puhuttele suomalaisen yhteiskunnan kasvatteja, mutta yhtäläisyyksiä on kuitenkin enemmän kuin eroja: Irlannissa alkoholismi on ongelma, kuten Suomessakin. Lapsettomuus on ongelma joka puolella maailmaa, mutta Irlannissa katolinen valtakulttuuri on vaikuttanut lainsäädäntöönkin niin, että raskaana oleva nainen on toisarvoinen sikiön rinnalla. Akateeminen maailma on aivan varmasti Suomessakin vielä miesvaltaista (vaikka suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia), ja monia lasikattoja on vielä murtamatta, vaikka toki naisten asema on monin osin parempi kuin patriarkaalisemmassa, katolisessa Irlannissa. 

Tästä on vaikea puhua oli lukupiirikirja, josta ei hirveästi innostuttu. Erityisesti lukupiiriläisiä vaivasi se, että kirja oli niin totinen. Pinen esseissä ei ole huumoria. Lisäksi todettiin, että aiheet ovat varmasti Irlannissa ravistelevia ja suuria, mutta meillä esimerkiksi alkoholismista tai lapsettomuudesta on kirjoitettu jo kauan. Suomalainen kulttuuri on ehkä tarttunut näihin aiheisiin avoimemmin, puhumattakaan tietysti naisen tasa-arvoisemmasta asemasta pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Esseiden rehellisyyttä toki kehuttiin, mutta esimerkiksi kuukautisia esseen aiheena pidettiin epäkiinnostavana.  

Minulle tästä kirjasta tuli kuitenkin rakas. Se rohkaisi ajattelemaan vaikeita asioita ja niiden taustalla olevia tapahtumia, perheeni historiaa ja omia kokemuksiana naisena ja äitinä. Huomasin, että maailmassa on vielä paljon asioita, joista pitäisi puhua enemmän.


Tästä on vaikea puhua on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Kirjarouvan elämää

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

maanantai 17. elokuuta 2020

Tiitu Takalo: Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori, 2020

Kustantaja: WSOY

Kansi: Tiitu Takalo

Sivuja: 228

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tiitu Takalon Memento mori on omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, joka kertoo tekijänsä sairastumisesta aivoverenvuotoon ja toipumisesta siitä. Teos on rehellinen ja aito kertomus tapahtumista, jotka mullistavat tutun ja turvallisen arjen. Kirjan nimi, Memento mori, on latinaa ja  tarkoittaa "muista kuolevasi" tai "muista kuolevaisuutesi".  Aivoverenvuoto on järkyttävä muistutus kuolevaisuudesta, ja usein se on myös kuolemaksi. 

Tapahtumat alkavat 4. joulukuuta 2015, jolloin Tiitu on yksin kotona työstämässä taideteostaan. Hän menee nukkumaan, mutta herää kovaan päänsärkyyn, joka äityy niin pahaksi, että hänen miehensä joutuu soittamaan paikalle ambulanssin. Taysin ensiavussa selviää, että Tiitulla on aivoverenvuoto ja edessä on leikkaus. Tiitu selviää vaarallisesta sairauskohtauksesta hengissä. 

                                

Lukijasta saattaa tuntuakin, että kun aivoverenvuoto todetaan jo alkusivuilla, ja potilas selviää siitä hengissä, tarinan voisi lopettaa. Eikös dramaattisin tapahtuma ollutkin jo siinä? Selviäminenhän on valtava ilo - ja se siitä.

Mutta päähenkilö miettiikin: Tämä oli alku. Sairauskertomukseni alku. Ei, vaan toipumiskertomukseni. En vain vielä tiennyt sitä silloin. (S. 32.) 

Edessä on pitkä tarina, joka koostuu kokemuksista Taysin teho-osastolla, sitten vuodeosastolla ja lopulta kotona. Tarvitaan myös toinen leikkaus. Tiitu tuntee helpotusta, mutta myös pelkoja, ja vaipuu selittämättömään lamaannukseen. Toipumiseen kuluu vuosi, eikä sekään oikeastaan riitä, mutta kaikkien kauhukuvien jälkeen Tiitu voi todeta: Minä en kuollut 4. joulukuuta 2015. Minä olen elossa. Olen elossa. (S. 227.)

Tämän sarjakuvateoksen yhteydessä en voi mitenkään välttää omakohtaista samastumista kirjan tarinaan. Sain sydäninfarktin 1.9.2017, ja kuten huomaatte, traumaattinen päivämäärä on muistissani, aivan kuten Memento morinkin päähenkilöllä, Tiitulla: Sairastuminen on elämässäni kuin merkkipaalu. Muutoskohta. Uuden elämän alku... ja vanhan loppu. (S. 223.) Miten elää henkilökohtaisen memento morinsa kanssa loppuelämänsä? Sairauskohtaus nimittäin muistuu mieleen päivittäin, memento mori on läsnä koko ajan, ja jos nyt ei aivan joka hetki, niin sitkeämmin kuin terveillä - tai itsensä terveiksi kokevilla - ihmisillä.

Sitä luulisi, että ihminen on onnensa kukkuloilla, kun säilyy hengissä vakavasta sairaskohtauksesta, johon useimmat kohtauksen saajat kuolevat. Mutta asia ei menekään niin. Ihminen syöksyy keskelle pelkoja, epätietoisuutta, jossittelua ja kauhua. Asiaa ei auta se, että sairaalahenkilökunta näkee hengissä säilymisen suurena onnenpotkuna, kun taas potilas itse on edelleen kauhuissaan kaikesta, minkä on kokenut. Samaa pätee ystäviin, jotka toteavat: "Mutta nythän kaikki on hyvin." Mikään ei ole hyvin, eikä ainakaan entisellään, vaikka henki pihiseekin. 

Tiitu Takalo vaipuu kohtauksen jälkeen kummalliseen lamaannukseen, eikä pitkä sairaslomakaan tunnu tuovan helpotusta asiaan. Töihin on vaikea tarttua, selittämätön alakulo ja itseinho alkavat hallita elämää. Hän saa lääkäriltä masennusdiagnoosin ja lähetteen päihde- ja mielenterveyspolille, vaikka periaatteessa tuntee olevansa onnellinen, työt vain eivät suju. Lähetteessä ei ole mainintaa aivoverenvuodosta, vaikka se on lamaannuksen syy. 

Jään miettimään, miten vähän traumasta toipumisesta oikeasti tiedetään. Takalo alkoi vältellä kohtauksesta kertomista ystävilleen, koska hän ei kestänyt voivottelua ja myötätuntoa. Onneksi hän on jossain vaiheessa saanut työkykynsä takaisin ja piirtänyt ja kirjoittanut kokemuksensa sarjakuvaksi, Memento moriksi. Olen varma, että moni vakavan sairaskohtauksen uhri saisi apua tästä teoksesta.  Toinen teos, jonka toivoisin sekä hoitohenkilökunnan että sairastuneiden ihmisten lukevan, on Emmi Valveen upea, omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo, joka kertoo mielen sairastumisesta. 

Vakavasti sairastuneiden toipuminen ei ole mikään nopea tapahtuma: Miksi en kuollutkaan? Miksi en ole siitä iloinen? Miksi pelkään koko ajan? Memento mori - muista kuolevasi. Ehkä tietoisuus omasta kuolemasta on lopulta suurin taakka, jonka sairas ihminen saa päivittäiseksi kumppanikseen. Oman memento morinsa kanssa täytyy opetella elämään, ja se vie aikaa. 

Takalo on vanginnut päähenkilön avuttomuuden ja hämennyksen koskettavasti. Kuvat ovat selkeitä ja pääosin realistisia kuvia tapahtumista. Mukana on kuitenkin perinteisen sarjakuvaruudun rikkovia kuvia, erikokoisia kuvia sekä viittauksia kuvataiteen merkkiteoksiin. Kuvien värit vaihtelevat mustasta valkoiseen ja punaiseen sekä sinisen sävyihin. Välillä on tyhjiä ruutuja, jotka myös kertovat paljon. Teksti ja sanat luovat puhuttelevan kokonaisuuden, jossa tunnelmat ja tunteet saavat tilaa. Tuloksena on vaikuttava sarjakuvateos, joka pienin elein ylistää tavallista elämää. 


Memento morista voi lukea myös Kirjavinkit-blogista. Povaan ja toivon kirjalle menestystä Sarjakuva-Finlandia-kisaan, jonka Takalo on jo kerran voittanutkin, vuonna 2015, teoksellaan Minä, Mikko ja Annikki

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Volter Kilpi: Alastalon salissa, 2007, I painos ilmestyi vuonna 1933
Kustantaja: Otava
Sivuja: 826
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Parkin, parkkilaivan,  kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen haahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon möljän kyljessä, ja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin istumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa keinutuolin puuta! Mitäs parkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa metsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin merimiehen kirous, ja mihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat.  - - Astuen peninkulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan! Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! (S. 378 - 379.)

Näin puhelee Hermanni Alastalo pitäjän miehille oman salinsa keinutuolissa istuessaan. Miehet ovat kokoontuneet allekirjoittamaan sopimusta uuden kolmimastoisen purjelaivan varustamisesta, ja yrittäjähenkeä on ilmassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa pikku juttu, sillä varustaminen vaatii rahaa ja uskallusta. Mukaan on kutsuttu kaikki, joilla mahdollisesti olisi ylimääräinen rahasumma siihen sijoittaa. 

Miehet eivät ole ensimmäisetä kertaa pappia kyydissä. Laivoja on varustettu ennenkin. Ne ovat kasvaneet joka kerta, ja nyt tavoitellaan jo kolmimastoista parkkia, jonka vesille saaminen vaatii koko pitäjän yhteistyötä. Varustamisessa on toki riskinsä ja miettiä voi myös sitä, onko haaste jopa liian iso ja tuiki tavallisille kyläläisille sopimaton. Kurotellaanko jo ahneuden puolelle? Juuri oikeanlaisen hengen luominen on nyt tärkeää, ja siinä Alastalo itse on mestari.

Volter Kilven Alasatalon salissa on klassikoiden klassikko. Se on myös maineeltaan pelottavin kotimainen klassikko, jonka lukemisen yrittäminen on suoranainen uroteko. Syynä on Kilven rönsyilevä kielenkäyttö, jossa luvut venyvät pitkiksi, kappaleet saattavat vyöryä kolmen sivun mittaisina ja yksi virkekin jatkua toisen sivun puolelle. 

Kirjan juonihan ei ole järin nokkela ja sen voi tiivistää lyhyesti: Lounaissuomalaisen saaristopitäjän miehet kerääntyvät Alastalon saliin sopimaan parkkilaivan varustamisesta. Alastalon emäntä, Eevastiina, on pannut parasta pöytään ja vieraiden kestitseminen on suunniteltu viimeisen päälle. On kahvit ja sämpylät tervetuliaisina, lisäksi tietysti rommitotit ja pitoruuat. Ennen kuin päästään allekirjoituksiin asti, kuullaan monet tarinoinnit, muistelut, kiistelyt ja aprikoinnit, kuuluisimpana tapahtumana yhden luvun mittainen Härkäniemen piipun valinta. Tämä tosin koetaan jo kirjan 3. luvussa: Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä (s. 51.) Ajankulu nipistää kirjan 800 sivusta perästi 70 sivua, joten tästä voi päätellä, että noin kuuden tunnin tapahtumia ei ole yritettykään tiivistää, vaan annetaan reilusti tilaa päähenkilöiden tuumailuille, eli tajunnanvirralle.

Tajunnanvirtatekniikka oli vuonna 1933 uusi kirjallisuuden keksintö, ja maailmalla se oli James Joycen ominta tyyliä. Volter Kilpi käyttää tekniikkaa niin oivallisesti, että kirjan kolme päähenkilöä: Alastalo, Härkäniemi ja Pukkila tulevat luonteiltaan lukijalle läheisiksi ja rakkaiksi - siis jopa perikateellinen Pukkilakin. Kirjan henkilökuvaus on vertaansa vailla. 

Kolmikon luonteet täydentävät toisiaan niin, että yhteistyössä he saavat koko pitäjän loistamaan. Yritteliäin ja lipevin on ilman muuta Alastalo, joka on osanut toimia joka käänteessä oikein ja kohonnut pikkuhiljaa pitäjän toiseksi mahtavimmaksi herraksi. Hänen kannoillaan astelee vakaasti Härkäniemi, luotettava järjen ihminen, jolla on taipumus myös nähdä kauneutta siellä, minne se kuuluu. Viisaus tuntuu myös keskittyvän hänen päähänsä. Pukkila puolestaan pitää polttoaineenaan katetutta, joka saa hänet singahtelmaan sinne tänne. Kielenkärki on hänellä usein kerkevämpi kuin äly. Pukkila on hyvin tietoinen heikkoudestaan, ja se myös harmittaa häntä. Hänen sisäinen kamppailunsa ja nöyrtymisen hetkensä ovat kirjan herkullisimpia (ja ehkä lopulta jopa liikuttavimpia) kohtauksia. 

Miehet tuntevat toisensa, tuntevat paikkansa yhteisössä ja arvostavat toisiaan: Alastalo, Pukkila ja Härkäniemi ovat myös kyntäneet maailmanmeriä yhdessä ja yksin, vieraat satamat ja kaupankäynnin salat ovat heille tuttuja. Kilven sankareita ovat saariston yritteliäät talonpojat, jotka eivät siis ole porvareita, vaan ahkeria maanviljelijöitä ja merimiehiä, jotka omalla työllään, rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään rakentavat vaurautta ympärilleen. 

Alastalon salissa on miesten sankaritarina. Miehet tekevät suuria tekoja ja ottavat riskejä. Heitä  odottaa kotona vaimo, joka organisoi tilan työt ja hoitaa ruuan pöytään koko väelle. Ainut joka ymmärtää ihailla naisväkeä, on romantiikkaan taipuvainen vanhapoika Härkäniemi, jonka katse huomaa Eevastiinan ahkeroinnin ja tuumailee: En minä kyllä ylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja pohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja työn veroiseksi vain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun vältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä kuitenkin ymmärrän tuntea ihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä, jatkoi hän ajatuksensa vakoa, että on niitäkin, joilla ei elämä ole järjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja vastaanpunnaavan, kiskomista työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa läjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain hartia vääntää onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja varvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla juoksuhypyllä tuulen hännissä ja tyhjän kintereillä, tuoksia tomua paikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata pölynä entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen olisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta turhaan juoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta kaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä palaa samoille hulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattomilla liikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi ja olla elämänikänsä Eevastiina, jotta kuluneen rinnalla kukoistaisi nuoruutensa vuorolla Siviä samoille naisen osille, juosta ihmiselämä jäniksen kintuilla, joilla loikkimallakin kerjetään kehässä lähtöpuskalle takaisin. (S. 227 - 228.)

Härkäniemi yrittää siinä oivalluksen hetkenänsä osoittaa myötuntonsa Eevastiinan hääräilyyn ja työhön, mutta mitä tekeekään Eevastiina - hän kirkastuu Härkäniemelle ja motkottaa tälle suut silmät täyteen - motkottaisi enemmänkin, jos olisi suussa enemmän kieliä:  Rääkkää jumalakin, kun on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden kielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista kaikkien pääpahnoissa! (S. 231.)

Kirja on hauska. Hauska klassikko on poikkeus, mutta tässä tapauksessa se on monen tekijän summa: Ensinnäkin laivanvarustaminen on positiivinen asia ja kyläläisten yritteliäisyys on positiivinen asia. Lisäksi vanhat tarinat purjehduksista ja kaupankäynnistä sekä tullimiesten huijaamisesta ovat hauskoja. Kaiken kruunaa miesten ajatuksenjuoksu, joka on ketterää ja monipolvista ja jokaisella täysin oman persoonansa mukaista. 

Lounaismurteen mehevät sanonnat, purjelaivojen rakentamiseen ja purjehtimiseen liittyvä sanasto sekä maanviljelyssanasto - onhan niissä nykylukijalle, varsinkin kaupungistuneelle sisämaan kasvatille, vähän pureksittavaa. Välillä kieli tuntuu jäljittelevän kalevalaista helkyttelyä ja välillä taas Aleksis Kiven etelähämäläistä nuottia ja rönsyilevää kerrontaa. Rönsyilyn Kilpi vie vielä astetta pidemmälle. Kilven ominta virtuoosimaista kielenkäyttöä lienee se, että virkkeiden rytmi ja toisto tuntuvat herkuttelevan suomen kielen mahdollisuuksilla, eikä teos missään nimessä toimisi tiivistetynä. Suomen kieli kukoistaa joka sivulla aivan ennennäkemättömissä ulottuvuuksissaan. Alastalon salissa on siis myös kaunis klassikko, suomen kielen juhlaa. 

Kirja ansaitsee yhä uusia lukijasukupolvia, ja toivoisin, että sen maine vaikeana luettavana karisisi. Se on herkku kaikille kirjallisuuden ja suomen kielen ystäville, mestariteos. Kiitän Juha Hurmetta, joka aloittaa teoksensa Nyljetyt ajatukset noin kahdeksan sivun mittaisella ylistyksellä Alastalon salissa -teoksesta. Se sinetöi oman päätökseni vielä joskus yrittää tämän klassikon selätystä. Ja tässä sitä nyt ollaan: olen lukenut Alastalon salissa




Osallistun tällä kotimaisen kirjallisuuden klassikolla kirjablogaajien 11. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi


Alastalon salissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Tekstiluola. Kuittaan teoksella Helmetin tämän vuoden lukuhaasteeseen kohdan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. 




perjantai 24. heinäkuuta 2020

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, 2017
Alkuteos: Prins Charles känsla, 2010
Suomentaja: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Hanna Källebo Leikter
Sivuja: 135
Mistä sain kirjan: oma ostos



Aloitin kirjabloggaaien naistenviikkohaasteen sarjakuvilla ja päätän sen sarjakuviin. Sarjakuvataiteen suursuosikkini, ruotsalainen Liv Strömquist, saa kunnian olla tämänvuotisen naistenviikon julkaisuputkeni viimeinen vierailija. On ollut taas ilo olla mukana tässä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin perinteeksi muodostuneessa naistenviikkohaasteessa, nyt jo kuudetta kertaa.  

Olen blogannut Liv Strömquistin teokset Nousu ja tuho sekä Kielletty hedelmä ja uusimman suomennoksen Einsteinin vaimo, mutta se ensimmäisenä lukemani ja ikimomaksi ostamani Strömquistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne on ollut kauan bloggaamatta. Se oli sellainen tajunnanräjäyttäjä, etten ole halunnut päästää siitä irti. Luin sen nyt uudestaan naistenviikkoa varten ja olen edelleen yhtä innoissani siitä. 

Strömquist on samalla sekä yhteiskunnallinen että poskettoman hauska taiteilija. Miten tällainen yhdistelmä on edes mahdollinen? Strömquistille se on täysin luontevaa. Hän kylvää sarjakuvissaan tutkimustietoa kiinnostavista sosiologisista aiheista ja ravistelee pinttyneitä kuvioita rankalla kädellä. Olen lukiessani sekä kauhuissani että tyrskähtelen nauruun vähän väliä. Hän piirtää sarjakuviinsa julkkiksia ja historiallisia henkilöitä ja osoittaa heidän typeryytensä täysin häpeilemättä. Totta kyllä onkin, ettei kukaan hänen taiteensa kohteeksi joutuneista tyypeistä ole kovin esimerkillinen toimissaan. Strömquistin käsittelyssä julkkikset putoavat jalustaltaan. 

Prinssi Charlesin tunne on 10 sarjakuvan kokoelma. Sen eräänlaisena esipuheena on ote prinssi Charlesin ja Dianan kihlajaishaastattelusta, jossa prinssiltä kysyttiin, onko hän rakastunut. "Olen", vastaa prinssi ja on hetken hiljaa. "Mitä se sitten tarkoittaakin", hän jatkaa. Prinssi ja tuleva prinsessa ovat siis juuri menneet kihloihin. Prinssi Charlesin ihmettelevä vastaus on Strömquistin albumin keskeinen aihe: Mitä kaikkea se rakkaus onkaan? Strömquist löytää vastauksia, jotka eivät imartele ketään.

Myöhemmin Strömquist palaa Charlesin ja Dianan suhteeseen, jonka hän kuvaa riipaisevasti Dianan näkökulmasta. Mutta ei Dianan kohtalo ole Strömquistin sarjakuvan keskeisin asia, vaan vain esimerkki romanttisen rakkauden ansoista. Kun rakkaudesta tuli avioliiton edellytys, siihen samalla yhdistyivät myös vihan ja mustasukkaisuuden - kaikki omistamiseen liittyvät - tunteet. Samalla naiset joutuivat entistä alistetumpaan asemaan, sillä heidän ainoaksi kauppatavarakseen avioliittomarkkinoilla jäi seksi - jota saa ostettua myös rahalla.

                        

Esimerkkejä onnettomista avioliitoista riittää, ja Strömquist suorastaan huutaa naisia heräämään alistetuista suhteista ja tekemään jotain järkevämpää. Miesten hoivaamisen MM-kisat - tarinassa esitellään kuuluisien aviomiesten  ihania, uhrautuvia ja miehiään nuorempia vaimoja. Kisaan osallistujia on vuosien varrella ollut pilvin pimein, ja voittajiksi on valittu muun muassa Mary Welsh Hemingway, Oona Chaplin - ja vihdoin: Nancy Reagan.   

Kaiken kukkuraksi näyttää sitä, että vain alistavat miehet saavat osakseen aitoa, intohimoista rakkautta, koska törkeiden tekojen ja loukkaamisten jälkeisten suhdetta hyvitellään, ja silloin tunteet pysyvät liikkeessä ja tuoreina. Luulenpa, että jokainen pystyy nimeämään lähipiiristään juuri tällaisia intohimoisia ja raastavia parisuhteita. Ovatko ne onnellisia suhteita? Ainakin niissä elävät sanovat tuntevansa rakkautta, eikö vain. Eikö rakkautta olekaan niissä suhteissa, joissa osapuolet kohtelevat toisiaan tasa-arvoisesti ja hyvin? Strömquist tarjoaa tähän kysymykseen onneksi myös vastauksen albuminsa viimeisillä sivuilla, jossa hän päästää amerikkalaisen feministin Bell Hooksin ääneen.

Strömquist paljastaa albumissaan paljon sellaista tutkimustietoa, josta en tiennyt mitään. En tiennyt, että tutkimusten mukaan avioliitto lisää miesten onnellisuutta mutta tekee naisista onnettomampia. Avioeron myötä naisten onnellisuus yleensä kasvaa ja miesten vähenee. Tämä on yllättävää, sillä yleinen käsityshän on, että miehet "saavat pallon jalkaan", kun he menevät naimisiin. Todellisuudessa se on vaimo, joka saa pallon jalkaansa. Strömquist jaksaa myös ihmetellä, miten aina vaan miesten rooli perheessä pysyy etäisenä, kun taas naiset ottavat vastuun tunneilmapiiristä ja hoivaavat kaikkia.

                            

Nykymaailmassa romanttinen rakkaus on vallannut uskonnon paikan ja näyttääkin siltä, että ihmisen elämän onni on kiinni siitä, onko hänelle elämässään parisuhde. Oli se suhde sitten miten huono tahansa. Strömquist osoittaa monin tavoin tämän uuden uskonnon tyhjän kuoren, ja siksi hänen sarjakuviensa lukeminen on järisyttävää. Niin rakkaudella kuorrutettua nykymaailman meno on, että on ahdistavaa herätä huomaamaan, että onni onkin kiinni ihmisestä itsestään ja vastuu oman elämän onnellisuudesta on vain ja ainoastaan jokaisella itsellään. 

Strömquistin albumin kuvissa ei ole paljoa liikettä, vaan enemmänkin staattisia hahmoja, jotka esittävät argumentteja tai keskustelevat ja kommentoivat väitteitä. Asetelmat ovat nokkelia, joten kuvat alkavat elää ja huumori on viiltävää. Puhekuplien lisäksi kuvissa on laatikoita, joissa kerrotaan tutkimuksista ja lähteistä. Miksi kaikki tenttikirjat eivät ole sarjakuvamuotoisia?  Oppiminen tällä tavoin on hauskaa. Suomentaja Helena Kulmala on puolestaan saanut kielen sujumaan vaivattomasti.

Strömquistin sarjakuvien lukeminen on räiskyvää iloa. Voiko oikeastaan tällaista ollakaan? Yhtä aikaa osoittelevaa ja näennäisen naiivin näköistä kuvaa yhdistettynä ikäviin tutkimustuloksiin, hölmöjä keskusteluja ja asetelmia, jotka naurattavat terävillä havainnoillaan ja rehellisyydellään. Strömquist osaa pelkistää ja selittää, ja lopulta tälle kaikelle hulluudelle on vain pakko nauraa.


Prinsi Charlesin tunne on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran ja Kirjanurkkaus


torstai 23. heinäkuuta 2020

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, 1968
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Normaalimaailmassa ihmiset puhuvat kauniisti ja ajattelevat rumasti, kulkevat ja punovat juonia, hautovat valheita, pieniä likaisia verukkeita, tuumivat yhtä, sanovat toista. Hullujen maailma on paljon puhtaampi. (S.8.)

Eeva-Liisa Mannerin klassikkonäytelmä Poltettu oranssi pomppasi lukulistalleni tänä kesänä, kun luin Maria Laakson Taltuta klassikko -teosta, johon hän on kerännyt listan suomalaisista klassikoista. Listan innoittamana lähdin paikkailemaan aukkoja sivistyksessäni. Mielestäni olin lukenut Mannerin näytelmän, mutta en muistanut siitä mitään, joten päätin lukea sen uudestaan. Pian huomasin, etten todellakaan ollut lukenut sitä aiemmin - muistaisin sen takuuvarmasti. 

Poltettu oranssi on väkevä draama, jossa ei pelata millään pikkuasioilla, vaan nuoren naisen mielenterveydellä. Näytelmän päähenkilö on nahkatehtailijan tytär, noin 16-vuotias Marina Klein, joka on tullut hulluksi. Tai niin hänen perheensä asian kokee. Tytär on alkanut puhua siansaksaa, jumittaa tehtäviinsä, heittäytyy välillä täysin puhumattomaksi ja väittää, että miehillä ei ole päätä. 

Näytelmä alkaa tohtori Frommin vastaanotolta, jonne rouva Klein, Marinan äiti, on tullut pyytämään apua tyttärelleen. Fromm ottaa Marinan hoidettavakseen, ja potilaan ja tohtorin keskustelut muodostavat lopulta näytelmän kantavan juonen. Ollaan siis paljaan ihmissielun  äärellä, keikutaan hulluuden ja viisauden suttuisella rajapinnalla, jossa Marinan avara, erikoinen ajattelu hakee ankkuria tohtorin pohdinnoista. Löytyykö yhteys ja paraneeko Marina?  

Vaikka näytelmän aihe ei ole hilpeä, siinä on paljon huumoria, melkeinpä farssia. Farssin makua näytelmään tuovat herra ja rouva Klein, jotka ovat rahvaanomaisia tolkun ihmisiä molemmat. Heistä tyttären käytös on rasittavaa ja naurettavaa. Eletään 1910-luvun Suomessa porvarisperheen arkea, eikä puutetta ole mistään. Marina on perheen 12. lapsi, joka poikkeaakin kaikista muista, vaatii käytöksellään erityistä huomiota. Miten lapsi, jolla on kaikkea, jonka ei tarvitsisi haluta mitään, voi tulla hulluksi?

Komiikkaa näytelmään tulee kohtauksissa, joissa rouva Klein puhuu siansaksaa tohtorin kanssa ja harrastaa peilitavaamista yhtä näppärästi kuin tyttärensä. Lisäksi herra Klein muistelee vaimonsa hysteerisiä pelkoja avioliiton alkuajoilta, eikä ymmärrä, että tyttärellä voisi olla jotain omaa tahtoa, halua omaan elämään. Kuka tässä onkaan hullu? Kuka elää täyttä elämää ja kuka vain luulee elävänsä? Eivät kaikki viisaan tohtorinkaan sanat osu aina kohdalleen: 

Tohtori: - - Ihmisellä on oikeus olla mikä on. Muistakaa oikeuksianne! Aina on arvosteluun taipuvaisia ihmisiä, jotka eivät antaisi toisen olla edes hullu. Ihmisen oikeudet....

Marina: Minä en välitä ihmisen oikeuksista.  - -  En halua oikeuksia tai velvolllisuuksia. (Kuiskaa) Haluan rakastaa.

Tohtori: Mutta ihmisellä ei useinkaan ole oikeutta rakastaa... oikeutta rakastaa juuri sitä ketä hän tahtoisi. Hm. Ketä te tahtoisitte... rakastaa?

Marina: (pitkän hiljaisuuden perästä, nöyrästi) Teitä. 

Tohtori: Suokaa anteeksi, mutta olette hullu! (S. 52.)


Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja niiden räjähdysmäisestä kasvusta. Marina Klein on eräänlainen mielenterveysongelmien edelläkävijä, ja tohtori Fromm tulee lausuneeksi erinäisiä totuuksia elämän tarkoituksesta ylipäätään. Eeva-Liisa Manner on ollut näytelmällään aikaansa edellä, vaikka on sijoittanut sen historiaan. Mielen hajoaminen on ikiaikainen arvoitus. 

Viime vuonna luin naistenviikolle Laura Lindstedtin uusimman teoksen Ystäväni Natalia, jonka asetelma on sama kuin Poltetussa oranssissa. Siinäkin terapeutin ja potilaan suhde on keskeinen asia. Ystäväni Natalia keskittyy seksuaalisuuden moniin muotoihin ja leikittelee kielellä ja rooleilla. Poltetussa oranssissa on paljon samaa: kielellä leikittely, maailman rakentaminen kielen kautta, pelottava seksuaalisuus. Poltettu oranssi näytelmän nimenä on Marinan unessa näkemän hevosen nimi, mutta nimi viittaa myös liekkeihin ja väreihin, joita Marina näkee mielessään. 

Terapia on eittämättä kiinnostava ja antoisa kirjallisuuden kohde, koska siinä hoidetaan sairautta sanoilla, puheella. Sanat, sanoilla leikkiminen, hulluus kietoutuvat yhteen, ja niinpä tohtori Fromm huudahtaakin:  - - Minusta hullut ovat kaikkein mielenkiintoisimpia ihmisiä. Hullut - ja tehtäköön se myönnytys - taiteilijat, ja lapset. Muiden elämä on pelkkää rutiinia. Hullut runoilijat ovat elämän kukka, sen täyteläisin teriö. (S. 102.) En epäile yhtään, etteikö Eeva-Liisa Manner näissä tohtorin sanoissa julistaisi myös omaa oikeuttaan elää hulluna runoilijana



Poltetusta oranssista on tehty myös ooppera, joten sijoitan sen tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 12. Osallistun näytelmällä kirjablogaajien naistenviikon haasteeseen, jota emännöi Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi.