sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa, 2010
Alkuteos: Trois ombres, 2007
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Sivuja: 268
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Pedrosan sarjakuva-albumi Kolme varjoa on häikäisevän hienoa sarjakuvaa kannesta kanteen. Aivan erityiseksi sen tekee se, että on syntynyt surusta. Pedrosan ystäväpariskunnan lapsi kuoli, ja taiteilija halusi kertoa myötätunnostaan sanoin ja kuvin. Syntyi kaunis, surullinen ja valoisa tarina Joachimistä ja hänen perheestään.

(Nyt on heti pidettävä pieni tauko, sillä kirjoittamista ei voi jatkaa, jos näppäimistöä ei näe. Itkutauko. Hetkinen.)

Pedrosan kertoman tarinan alkuasetelma on onnellinen ja suloinenkin, mutta melko pian horisonttiin ilmestyy kolme varjoa. Ne pelottavat perheen poikaa, pientä Joachimia, ja vaikka äiti ja isä suhtautuvat pelkoon aluksi reippaasti, heidänkin on havahduttava varjoihin, jotka lähenevät yö yöltä.

Varjot aikovat viedä pojan ja vanhempien on toimittava jotenkin. Äiti etsii selitystä ja hyväksyy tosiasiat ennen isää. Mitä suojeleva isä tekee? Hän vie pojan pois, piiloon. Alkaa epätoivoinen karkumatka, joka vie isän ja pojan purjelaivalle ja tuntemattomiin maihin. Hetken näyttää jo siltä, että varjot on saatu eksytettyä, mutta eteen tulee uusia vastoinkäymisiä, seikkailuja, jotka eivät ehkä päätykään hyvin.

Tarina vertautuu mielessäni Johan Wolfgang von Goethen runoon Keijujen kuningas (Erlkönig), jossa varjot houkuttelevat poikaa. Isä ja poika ratsastavat yössä, mutta varjoja, keijujen kuningasta houkutuksineen ei päästä karkuun. Schubert on säveltänyt runosta liedin, ja suosittelen katsomaan tämän hurjan animaation, joka on tehty liedin kuvitukseksi.



Cyril Pedrosa kehittelee tarinaa kuva kuvalta jännittävämmäksi. Siitä hetkestä, kun uhka ilmestyy horisonttiin, se ei hellitä. Seikkailu on koko ajan pelottava, mutta isän hahmo on turvallinen. On sydäntä särkevää seurata, miten isän rohkeus vähitellen murtuu, koska hänkään ei pysty taistelemaan ylivoimaista vastustajaa vastaan. Isänkin voimat hiipuvat ja häviävät lopulta kokonaan.

Sarjakuvan viesti on lopulta toiveikas. Suurin rakkaus on myös suurin toivo ja lahja, minkä ihminen voi elämässään saada.

Pedrosan tarinankerronta on täynnä liikkeitä ja ilmeitä. Tarina sijoittuu purjelaivojen aikaan eteläeurooppalaisiin maisemiin, mutta on monella tavalla ajaton ja universaali. Kuvat synkkenevät tarinan edetessä ja lukija tempautuu mukaan meren ja mielen syvyyksiin.




Pedrosan sarjakuva sopii erityisen hyvin isänpäivään, koska isän hahmo on siinä pojan vierellä koko ajan. Se kertoo isän rakkaudesta, voimasta ja turvasta. Siitä, mihin isiä tarvitaan ja miten suureen rakkauteen he pystyvät. Lopulta se kertoo myös siitä, miten pieniä isätkin saavat olla.

  



Cyril Pedrosan Kolme varjoa osui silmiini Helmet-haasteen Facebook-sivuilta, kohtaan 12 (sarjakuvaromaai) luetuista kirjoista. Olen etsinyt tänä vuonna käsiini sarjakuvateoksia paitsi Helmet-haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen, josta innostuin aivan valtavasti. Kokonainen uusi maailma on avautunut minulle, eikä elämässäni ole enää paluuta sarjakuvattomaan aikaan.

Kolme varjoa on luettu myös kirjablogeissa Hurja hassu lukija, Oksan hylyltä, Kirjakaapin kummitus ja Nenä kirjassa. Lapsen menetyksestä kertoo myös vastikään lukemani Terhi Ekebomin Kummituslapsi. Isän menettämisestä on syntynyt puolestaan  Alison Bechdellin upea sarjakuva-albumi Hautuukoti. Surua kuvaavat sarjakuvat ovat näköjään valtavan vaikuttavia.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Jännitys tiivistyy kaunokirjallisuuden kentällä: 15.11. julkistetaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintokilpailun tulokset ja 28.11. kuulemme tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan.

HS:n ehdokkaista olen lukenut kolme: Tuukka Pietarisen modernismin henkisen runokokoelman Yksin ja toisin, Eeva Turusen ärsyttävän kiehtovan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja sitten tämän Anna-Liisa Ahokummun tyylikkään pienoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kaikkia voin suositella hyvän kirjallisuuden ystäville. Kaikissa on oma viehätyksensä ja kaikki ovat jollain tavalla hyvin valmista kirjallisuutta ollakseen esikoiskirjoja.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo Lapin sodasta, pakkomielteistä, vanhemmuudesta ja musiikista. Se esittelee pojan, Max Halman, jonka äiti kuolee ja joka alkaa penkoa isänsä arvoitusta. Isä on saksalainen sotilas, joten äidin ja isän suhde oli sodan aikana ja sen jälkeen Suomessa arka aihe. Pojan synnyttyä äiti muutti pohjoiselta kotipaikkakunnaltaan etelään ja odotti miestä palaavaksi, kunnes sulki kaiken ilon pois elämästään, eräällä tavalla myös poikansa. Poikaa kiusattiin koulussa taustansa takia ja hän pakeni omiin tutkimuksiinsa.

Pojan päiväkirjamerkinnnät täyttyvät harvinaisesta perhosesta, jonka hän löytää äitinsä luota. Hän  uppoutuu tutkimaan sitä  ja isänsä kohtaloa niin täysin, että kaikki muu jää. Lukija ymmärtää, että poika suree. Lukija myös toivoo, että asiat ratkeaisivat - että Max olisi löytänyt uuden lajin ja että hän löytäisi isänsä.

Maxin tie kulkee Hampuriin isän veljen luo. Veli on vanha mies, säveltäjä, joka ei ole vuosiin pystynyt säveltämään. Hän esittää nyt kaikki sävellyksensä viimeisessä konsertissaan, johon hän on kutsunut myös Maxin.

Kirjan juoni kehittyy vaivihkaa, hyvin hienostuneesti. Lukija saa pieniä vihjeitä tapahtumista ja kietoutuu surumieliseen tunnelmaan. Sodan varjo on pitkä, ja ihmisten teot epätoivoisia yrityksiä tarttua elämään kiinni. Kaikki lipuu kuitenkin käsistä.

Ihailen Ahokummun tapaa kehitellä tarinaa ja henkilökuvia. Kirja koostuu erilaisista tekstilajeista, esimerkiksi arkistotekstistä ja päiväkirjoista, jopa valokuvista. Kertojanäkökulmat vaihtuvat luontevasti ja tunnelma kehittyy johdonmukaisesti ja uskottavasti.

Maxin sisäiseen maailmaan on helppo solahtaa. Hänestä tulee lukijalle läheinen, vaikka hän ei tunnu viihtyvän ihmisten seurassa. Hän muistuttaa jollain tavalla Kristina Carlsonin luomaa William N:ää, Pariisissa 1800-luvun lopulla asunutta suomalaista jäkälätutkijaa, jota hän kuvaa fiktiivisesti teoksessaan William N päiväkirja. Aseveljeyden tuloksena syntyneitä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten rakkaussuhteita kuvaa puolestaan myös Minna Rytisalon Lempi.

Ahokummun kieli on erityisen ilmeikästä musiikin kuvaamisessa: Pianon ääni kantautui enää etäisenä pauhuna. Kuulin siinä tuulen, melkein kuin makaisin niityllä, mutta tuulella ei ollut ääntä, se oli kaukaisten puiden latvuksian kahinaa, heinäntähkien tanssia toisiaan vasten. Heikkoa kohinaa, jota joskus kutsutaan hiljaisuudeksi. (S. 121.) Teos on kokonaisuutena ehyt ja mietitty, eikä siinä ole mitään turhaa. Se on kerrassaan taidokasta kaunokirjallisuutta.



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on herättänyt paljon ihastusta kirjablogeissa. Linkitän tässä muutamiin blogeihin, joista löytyy lisää linkkejä: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön!, Tuijata,  Leena Lumi, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did i marry him, Kirsin kirjanurkka ja Kirja hyllyssä.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa teos sopii kohtiin 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan ja 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin, 2018
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 61
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tuukka Pietarinen on tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana runokokoelmallaan Yksin ja toisin. Kokoelman kaunis ulkoasu houkutteli minut tarttumaan siihen  Helsingin kirjamessuilla. Avasin sen ja luin tämän:

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan  (s.5)


Jokin tässä yhtäaikaisessa selkeydessä ja äärettömyydessä vangitsi minut. Unohdetaan adjektiivit,  jätetään maisema paikalleen, mutta häivytetään ihminen. Kun ihminen häviää, häviää maiseman muuttuja ja sen ymmärtäjä, joka lopulta ymmärtää niin vähän tai ei mitään.

Yksin ja toisin on ytimeltään arvoituksellinen, kaunis ja harkittu teos. Mieleen nousevat kuvat, korkeintaan pienet tarinat, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua. Ehkä kierrämme kehää, ehkä mikään havaintomme ei tavoita todellisuutta: Etsijät etsivät toisiaan ja katovat yksitellen, kunnes jäljelle jäänyt nainen synnyttää sen, jota lähdettiin etsimään; tähden valo on peräisin sammuneesta tähdestä, mutta entä jos tähteä ei koskaan ollutkaan. Näennäisesti järjellinen teksti ei lopulta pysty selittämään mitään. Ilmiöt jäävät havainnoiksi, joille ei löydy selitystä.

Yksin ja toisin on sukua moneen suuntaan, ensimmäisille suomenkielisille modernisteille nyt ainakin. Mutta kyllä se kurottaa myös nykypäivään kierrätys- ja rauniokuvastollaan, joka ennustaa suuren (maailman) purkutyön ja hävityksen alkaneen. Onneksi myös jotain toivoa välähtää:
 - -
Vasta hänen lastensa lapset saavat nähdä, miten autiomaa,
kaikessa hiljaisuudessa, puhkeaa kukkaan (s. 58).


Pelkistetty modernismi hivelee nykyihmisen kiireistä ja levotonta sielua. Sanat pysäyttävät kun niistä on karsittu kaikki turha pois. Runo kysyy yhä uudestaan, onko kaikki sitä miltä se näyttää tai miten se on totuttu näkemään ja selittämään. Entä jos kaikki onkin toisin?

Runon puhuja etsii ihmisen paikkaa kaiken arvoituksellisen keskellä. Jos ihminen katoaa maisemasta, onko maisemaa ollenkaan. Entäs toinen ihminen - onko häntäkään jos ei ole toista:

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa   (s. 21)


Runous voi olla vaarallista. Se on pinnalta pelkkiä sanoja, vain muutamia sanoja ja säkeitä, ja kuitenkin se heittää lukijansa laajaan, pohjattomaan ajatusten avaruuteen. Tässä tehtävässä Pietarisen runous on vaikuttavaa ja taidokasta, aivan valmista.

Suurin osa kokoelman runoista on lyhyitä ja oivaltavia, mutta mukaan on mahtunut myös unen logiikkaa seuraavia proosarunoja, humooripitoisia tarinoita. Niissä tunnelma on kuin Italo Calvinon novelleissa: Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.  - - Kun urakoitsijat alkoivat olla epätoivoisia, keksittiin, että hänet voitaisiin kierrättää: kuorma-autot palasivat ja hänet kuljetettiin kaupungin uusiin voimalaitoksiin. - - Kaupunginjohtaja tuli juhlallisesti ilmoittamaan, että hän voisi nyt syntyä. (S. 14.)

Runoista kaikuvat suomalaisten modernistien äänet. Runoilija itse mainitsi Helsingin kirjamessuilla esikuvakseen Eeva-Liisa Mannerin. Mieleeni nousevat myös Lauri Viita, Paavo Haavikko, ehkäpä Pentti Saarikoskikin ja Kirsi Kunnaksen runot Tiitiäisen satupuusta, esimerkiksi se, jossa käärme nielaisee sen toisen käärmeen. Epäilen kuitenkin, onko kukaan heistä ollut lopulta näin puhdas modernisti kuin Tuukka Pietarinen tässä kokoelmassaan on.



Pietarisen kokoelman on rientänyt jo lukemaan Riitta Kirja vieköön!- blogissaan. Hän on näistä runoista yhtä innostunut kuin minäkin. Myös Maisku Täysien sivujen nautinnossa on lukenut teoksen.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Messuhuumaa osa II sunnuntaina 28.10.2018


Helsingin kirjamessut 28.10.2018



Edellisen messuraporttini feministinen kuohunta ehti näköjään hieman tasoittua, ennen kuin pääsen jatkamaan raporttiani kirjamessuilta. Mietin jo, kannattaako tätä enää kirjoittaakaan, kun kirjavuosi kohisee ympärillä omaa kuohuntaansa, mutta täytyyhän minun vielä palata kehumaan järjestelyjä ja hehkuttaa Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaita, joten tässä mennään vielä kerran.

Lasten alueella

Sunnuntaina 28.10. porhalsin poikieni kanssa Messukeskukseen jo aamupäivällä. Tuntui, että olin saanut edellispäivänä ajateltavaa ihan riittämiin ja tarkoitus olikin nyt hankkia elämyksiä lähinnä lapsille. Ensimmäisestä kojusta hankimme metrilakut taskuun ja seuraavasta kojusta Minecraft-puuhakirjan kainaloon ja suuntasimme Kumpulaan lasten lavan tuntumaan kuuntelmaan Apo Appos -kirjailija Juhani Känkästä, joka musisoi leppoisaan tyyliin kuvakirjasankareistaan.

Kumpulassa bongasimme päivän mittaan Tatun ja Patun sekä Supermarsun, joita kaikkia 5-vuotias kuopus kävi reippaasti halailemassa. Kohokohtana voi pitää Maukkaa ja Väykkää, jotka vetivät lavalla mainion show'n ja lopuksi poika sai heiltä nimmarit ja pääsi heidän kainaloonsa. Päivän päätteeksi lavalle astui itse Tanhupallo, joka oli kyllä hurmaava. Pikkumiehen päivä oli elämyksiä täynnä.

Vähän vanhempi poika, 11-vuotias sarjakuvien lukija, osasi etukäteen itse kertoa, että Don Rosa on tulossa Kirjamessuille. Aku Ankassa oli kuulemma kerrottu asiasta. Siispä hänelle oli luvattu etukäteen uusi sarjakuvakirja ja hän tälläsi itsensä ajoissa omistuskirjoitusjonoon. Mestarihan oli kätellyt poikaa ja tätä tapausta on nyt hehkutettu koko viikko.


Kiittelen tämänvuotisten messujen lastenohjelmaa ja lasten aluetta erityisen viihtyisiksi. Säkkituolit olivat aivan parasta tarjontaa isommille lapsille, jotka hekin aikansa kierreltyään pötkähtivät kännyköineen ja uusine kirjoineen alueen rauhallisiin nurkkiin levähtämään sillä välin, kun kuopus nautti alueen ohjelmasta. Sitä paitsi mediapersoona Tanhupallo kiinnosti heitäkin.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat


Senaatintorilla järjestetty HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelu oli minulle sunnuntain kohokohta. Ehdokkaat oli julkistettu samana aamuna, joten tuntui, että nyt oltiin ajankohtaisen kirjakeskustelun ytimessä. Tänä vuonna palkintoehdokkaina on seitsemän naista ja kolme miestä, joiden teoksista seitsemän on proosateoksia, kaksi on runokokoelmia ja yksi on esseekokoelma. Ehdokkaina ovat Kirsikka Saari, Enni Vanhatapio, Sisko Savonlahti, Tuukka Pietarinen, Silvia Hosseini, Eeva Turunen, Jani Mäkivalli, Stina Saari, Tapani Tolonen ja Anna-Liisa Ahokumpu.

Olen tänä vuonna lukenut kirjoista kaksi, nimittäin Eeva Turusen teoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Pitkiä nimiä proosataoksilla. Neiti U:sta olen blogannutkin, mutta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa odottaa tuossa blogijonossa vuoroaan, mutta saanee sen nyt nopeasti.

Messuilta mukaani tarttui jo aamulla Tuukka Pietarisen runoteos Yksin ja toisin, joka ihastutti ulkoasullaan. Sain sen juuri luettua, ja olen siitä innostunut. Se on puhtaan modernismin tunnossaan raikas ja omintakeinen.

HS:n järjestämä haastattelu oli äärettömän mielenkiintoinen. Haastattelijat Suvi Ahola ja Antti Majander jututtivat ujohkoja esikoiskirjailijoita vetävästi. Erityisesti mieleeni jäi Silvia Hosseinin esseeteos, jonka haluaisin heti käsiini. Pölyn ylistys esseekokoelman nimenä vetoaa kirjoja haalivaan ja pölyrättiä karttelevaan äitiin.

Mieleen jäi erityisesti Stina Saaren esittely teoksestaan Änimling. Runoudessa voisi olla tapahtumassa jotain uutta hänen teoksensa myötä. Änim runoteoksen nimessä on kuulemma väärinpäin käännetty minä ja ling on kuulemma mukavasti kilahtava äännähdys, jonka runoilija "lauloi" haastatttelussa.  Ainakin jään mielenkiinnolla odottamaan, että saisin kirjan pian käsiini.

Palkintohan jaetaan jo 15.11, eli tässä ei tarvitse enää kauan jännittää, kuka näistä kirjailijoista pokkaa palkinnon.

Seuraavaksi siirryn bloggaamaan kirjoista, joita on blogijonossa kohta 100. Huh, tätä ihanaa kirjapöhinää!

tiistai 30. lokakuuta 2018

Messuhuumaa 27.10.2018 - ja kuinka minusta tuli entistä feministisempi lukija


Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10.201



Kuten messuja suunnitellessani jo arvasin, suunnitelmat on tehty muuttumaan - joskus myös hyvään suuntaan. Tänä vuonna pääsinkin messuille kahtana päivänä, lauantaina ja sunnuntaina, vaikka alun perin näytti siltä, että pääsen paikalle vain sunnuntaina. Enpä myöskään arvannut etukäteen, että tämänvuotiset kirjakeskustelut sävyttyvät heti ensimmäisen seuraamani haastattelun myötä. Mutta siirrytäänpä itse tarinaan:

Saavuttuani Messukeskukseen kiirehdin kuulemaan, kun Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Saara Turusen toinen teos, Sivuhenkilö, on aiheuttanut tänä vuonna melkoista kuohuntaa, sillä kirjailija kirjoitti sen esikoisteoksestaan saamansa arvostelun innoittamana. Tai pikemminkin sen pakottamana. Helsingin Sanomien kritiikissä Antti Majander kun meni väittämään kirjan aihetta, kasvutarinaa, tylsäksi aiheeksi. Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, voitti kuitenkin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015, joten jotain tärkeää ja uudistavaa siinä täytyy olla. Sivuhenkilössä yksi merkittävimmistä teemoista on sen pohtiminen, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja arvostukseen. Onko kasvutarina tylsä silloin, kun se kertoo tytön kasvamisesta naiseksi?

Mikä tekee naisen kasvutarinasta vähemmän kiinnostavan kuin miehen kasvutarina - joita ilmestyy myös pilvin pimein ja joita ei koskaan otsikoida epäkiinnostaviksi? Sekö, että naisten elämä usein jää kodin seinien sisäpuolelle eikä ulotu merkittäviin urotekoihin, kuten miehillä?  Eikö tälle asetelmalle löydy historialliset selityksensä? Pitääkö kirjallisuuden ylipäätään kertoa uroteoista?

Haastattelutilanne oli odotettua kesympi, eikä lavalla nähty mitään suurta draamaa. Turunen kysyi muutaman provosoivan kysymyksen, mutta Majander ei niihin tarttunut. Hän kertoi oppineensa jotain ja aikoi jättää esimerkiksi "neito"-sanan pois käytöstä. Hän myös kertoi kirjoittavansa arvostelunsa ennen kaikkea itselleen, ei kirjailijalle tai suurelle yleisölle. Turunen pyysi, että Majander kuitenkin jatkossa miettisi sensitiivisemmin omaa positiotansa suhteessa kirjailijan sukupuoleen. Yleisön joukossa oli paljon naisoletettuja nykykirjailijoita, joten aihe on selvästikin tärkeä ainakin heille - kuten sen pitäisi olla kaikille kirjailijoille ja lukijoille.

Luulisi, että naisten käsittelemät teemat kiinnostaisivat edes naisia ja jokainen kirjoja lukeva nainen jotenkin tiedostaisi kirjallisuuden kentän (kuten koko yhteiskunnan) patriarkaaliset rakenteet, mutta ei. Tästä sain muistutuksen kesken haastattelun, kun vieressäni istunut nainen kumartui puoleeni ja sähähti halveksivasti: "Eikö ole surkea tyttö."

Jäin sanattomaksi - kuten naisten tapana on jäädä. Tällainen ajatus ei ollut pälkähtänyt päähäni. Näin lavalla älykkään naisen, joka oli asettunut rohkeasti haastamaan hänen teostaan kritisoineen vanhemman miehen, erään kirjallisen kentän arvostetuimmista portinvartijoista. Ajattelin, että tässä tapahtuu jotain tärkeää. Vieressäni istuvan naisen mielestä tyttö oli surkea.

Katsoin kaikkia yleisössä tunnistamiani naisolettuja kirjailijoita (joukossa oli muun muassa Finlandia-voittaja) enkä voinut kuin ajatella, miten monta estettä heidän tielleen on viritetty ja he ovat kuitenkin tuossa: kirjailijoina. Arvostukseni heitä kohtaan nousi vielä astetta suuremmaksi vierustoverini kommentin seurauksena. Nyt kun yksi heistä, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut kirjailija, uskaltaa nostaa keskusteluun kirjallisuuden kentän sukupuolittuneet asenteet, hän saa halveksuntaa osakseen naispuolisilta lukijoilta. Kuka meille naisille on opettanut tällaisen katoamisen mallin, että emme kestä katsoa naista, joka haastaa vallitsevan järjestyksen? Eikö naisen sovi olla yhteiskunnallinen olento? Tässä on juuri se kohta, jossa jokaisen meistä pitäisi olla feministejä.

Seuraavaksi löysin itseni kuuntelemasta messujen päälavalla haastateltua Tommi Kinnusta. Kinnunen kertoi uuden romaaninsa, Pintin, taustoista hauskasti ja rennosti. Kesken hartaan ja leppoisan tunnelman havahduin siihen, että kukaan, ei kukaan, tule korvaani sähisemään, että onpa surkea poika. Kinnunen saa olla kaikessa rauhassa loistava kirjailija, eikä hänen tarvitse käyttää energiaansa valtarakenteiden murtamiseen, surkean tyttöyden murtamiseen.

Kinnusen jälkeen seurasin Senaatintorilla Johanna Vehkoon, Emmi Niemisen ja Riku Neuvosen keskustelua vihapuheesta ja sananvapaudesta. Vehkoo ja Nieminen olivat kertomassa kirjastaan Vihan ja inhon internet, joka on kiistatta yksi tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja. Vehkoo kertoi, kuinka vaikkapa ottaessaan kantaa valemedioihin nainen voi saada tappouhkauksen, kuten oli käynyt pari päivää aiemmin. Naiset yritetään vaientaa ja pelästyttää julkisesta keskustelusta.


Riku Neuvonen kertoi kirjastaan Sananvapauden historia Suomessa. Hän muistutti, että vihapuhetta on ollut aina, mutta internet on moninkertaistanut sen määrän ja tuonut sen kaikkien ulottuville. Keskustelussa muisteltiin myös internetin alkuaikoja, jolloin keskutelut eivät koskettaneet kuin harvoja ihmisiä, mutta nyt kaikkien mielipide on kaikkien tavoitettavissa netin kautta. Vehkoo ja Nieminen muistuttivat, että internet on osa ihmisten elämää, eikä vihapuheen uhreille saa missään nimessä kertoa, että heidän pitäisi hävitä internetistä välttääkseen uhkailun. Silloin heidät suljetaan ulkopuolelle ja eristetään, vaikka tarkoitushan olisi pitää sananvapaus kaikkien ulottuvilla.

Tässä kohtaa päivästä mietin, että naiset ja sanat ovat ilmeisesti vaarallinen yhdistelmä. Jokin näkymätön voima yrittää kaikin voimin hillitä ja suitsia naisten ajattelua ja rajoittaa sen tiettyihin muotteihin. On näköjään myös vaarallista päästää naisia kuuntelemaan keskusteluja Helsingin kirjamessuille. He voivat vahingossa saada lisää ajattelemisen aihetta, mennä kotiinsa ja kirjoittaa sanoja vaikkapa blogiinsa.

Lauantainen messupäiväni päättyi kuitenkin seesteisiin tunnelmiin. Vihapuhe-keskustelun jälkeen ehdin vielä kuuntelemaan dekkaristi Ann Cleevesin haastattelua. Sain heittää sukupuoliset pohdinnat sikseen, sillä dekkarimaailmassa naiset ovat saavuttaneet suuremman tasa-arvon kun korkeakirjallisuuden kentällä. Kukaan ei täälläkään määritellyt kirjailijaa surkeaksi tytöksi, vaikka kirjailija sattui olemaan nainen. Nyt kun tätä kirjoitan, niin ymmärrän, että se johtuu varmasti ennen kaikkea siitä, että rikoskirjallisuutta pidetään viihdekirjallisuutena, eikä naisten menestystä viihdekirjallisuuden kentällä pidetä uhkaavana ilmiönä. Lisäksi meillä on esikuvana koko maailman murhamamma Agatha Christie, joka on tasoittanut tien kaikille dekkareita kirjoittaville naisilla.

Olen ollut erityisen innoissani Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarisarjastaan, enkä tiennyt, että siihen on olemassa neljä osaa, joita ei ole ennen suomennettu. Nyt on siis ilmestynyt suomeksi Perez-sarjan viides osa, Mykkä vesi. Hieno uutinen!


Ann Cleeves kertoi rakkaudestaan Shetlannin saariin. Lisäksi hän kertoi, kuinka hän halusi kertoa päähenkilöistä, jotka ovat vähän ulkopuolisia (Jimmy Perez, jonka sukujuuret ovat osittaina Espanjassa ja Vera Stanhope, nukkavieru naispoliisi). Kirjailija kertoi myös mielenkiintoisia tarinoita molempien kirjasarjojensa filmatisoinnista.  Olisin voinut kuunnella tätä sympaattista kirjailijaa ja hänen brittiaksenttiaan vaikka kuinka kauan.

Jotta messutarinointini ei venyisi romaaniksi asti, lupaan postaukselle jatko-osan, jossa kerron messusunnuntaista. Silloin on luvassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun referointia ja kirjahankintoja. Feministisiltä havainnoilta ei kyllä vältytä silloinkaan. Kuulumisiin!

Kiitokset Kirjamessuille pääsylipusta!

lauantai 27. lokakuuta 2018

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 512
Mistä sain kirjan: oma ostos


Nyt on tyhjä olo: luin Elena Ferranten Napoli-sarja viimeisen osan - mitä tässä nyt seuraavaksi ruvetaan odottamaan? Tällaista karkkia kun ei paatuneen lukijan kohdalle ihan hirveän usein osu, ehkä ei enää koskaan. Kaikki tässä kirjasarjassa on ollut huimaavasti kohdallaan. Kiittelen myös suoentaja Helinä Kangasta erinomaisesta työstä. Teksti soljuu vaivatta lukijan tajuntaan.

Kadonneen lapsen tarina on eräänlainen paluu alkuun. Elenan tie kulkee takaisin Napoliin ja Lilan läheisyyteen, vaikka hän yrittää vältellä tuota korventavaa ystävyyttä. Yhteys kuitenkin korjaantuu, sillä äitiys yhdistää heidät: heidän lapsensa jakavat lapsuutensa ja äitinsä. Vaikka Lila räiskähtelee entiseen tyyliinsä, löytävät naiset toisistaan parhaat ymmärtäjänsä ja tukijansa. He inspiroivat toistensa ajattelua ja tuntevat yhdessä olevansa vahvat. "- - koska olet päättänyt asua täällä meidän kanssamme, niin muutetaan kortteli" (s. 282), Lila pyytää Elenalta.

Ihailen Elenan ja Lilan jakamaa arkea: lapsia hoidetaan vuorotellen ja heitä rakastetaan kuin omia. Naiset auttavat toinen toisiaan. Myös väsymys lastenhoitoon kuvataan aidosti, juuri sellaisena, kun sen äidit ovat aina kokeneet. Nämä naisethan ovat Italiassa ensimmäistä sukupolvea, jotka ovat äitejä, mutta käyvät myös kodin ulkopuolella töissä. He luovat omanlaistaan, itsenäistä elämää, vaikka se tuntuu usein katoavan arjen vaatimuksiin: Kävi hyvin usein niin, että arkipäivä löi minua kasvoihin ja muutti ajatuskiemurani merkityksettömiksi tai suorastaan naurettaviksi (s. 249).

Ystävyys on ehdottomasti pysyvämpää ja luotettavampaa kuin rakkaus. Lilan tuella ja vasta vähitellen Elena kypsyy itsenäisyyteen ja alkaa arvostaa myös itseään. Kirjailijan ura jatkuu ja työtä on koko ajan paljon. Jollakin tavalla Napoli, joka on yrittänyt tukahduttaa hänet, antaa hänelle myös suunnattomasti henkistä voimaa: Rakastin synnyinkaupunkiani mutta kieltäydyin ajattelemasta, että minulla olisi julkinen velvolllisuus puolustaa sitä. Päinvastoin olin varma, että lohduttomuus johon sen rakastaminen ennemmin tai myöhemmin päättyi, toimi linssinä koko läntisen maailman tarkastelemiseen. Napoli oli eurooppalainen suurkaupunki, jossa näkyi selvimmin ja paljon muita aikaisemmin, että sokea usko tekniikkaan, tieteeseen, talouskasvuun, luonnon mukautuvuuteen, demokratiaan ja ajatukseen, että historia johtaa aina johonkin parempaan, oli vailla perusteita. (S. 329.)

Jos Napoli-sarja olisi ollut pelkkää ihmissuhteiden vatvomista, en olisi ollut siitä näin innostunut. Kirjailija on kuvannut Italian ja Euroopan murrosta, feminismiä, ja uusia, vapautuvia ajatuksia niin luontevasti osana naisten elämää, että lukijana tunnen kaiken tapahtuvan ympärilläni: Kuljin paikasta toiseen ilta toisensa jälkeen tunnistaen itsessäni yleisen hajoamisen ja samalla uudenlaisen eheytymisen elähdyttävän hengen (s. 51). Yksilö ja yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät, eikä mikään muutos ole kivutonta.

Elämän julmuus ei ohita Elenaa ja Lilaakaan, koska luopuminen on väistämätön osa ihmisenä olemista. Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen (s. 512).  Vanheneminen, lasten kasvaminen ja suuri tragedia muokkaavat heitä. Ympärillä kortteli kuohuu. Väkivalta ei häviä mihinkään.

Kadonneen lapsen tarinassa naisen elämän kirjo asettuu kaikissa vivahteissaan lukijan eteen. Äitiys, lapset, rakkaussuhteet, työ, suhde omaan äitiin ja lapsuuden perheeseen eivät ole missään kohtaa irrallisia naisen oman ajattelun kehittymisestä. Vaikka naisen elämä on jatkuvaa tasapainoilua velvollisuuksien ja omien halujen välillä, se ei tarkoita, etteikö nainen olisi vahvasti yhteiskunnallinen toimija. Tässä on Napoli-sarjan viehätys: se nostaa Elenan ja Lilan elämät ja heidän ystävyytensä arvoon, jota naisille harvoin historiassa ja kirjallisuudessa annetaan. Heistä tulee oman elämänsä päähenkilöitä.


Kirjablogeissa Reader, wgy did i marry him?, Leena Lumi ja Kirja vieköön ovat jo ehtineet blogata tästä uutuudesta.

tiistai 23. lokakuuta 2018

Messuilemaan Helsinkiin








Kirjabloggaajan vuoden kohokohta lähestyy! Torstaista sunnuntaihin Helsingin Messukeskus on täynnä kirjoja ja puhetta kirjoista.

Luettua elämää kerää perheensä ja suunnistaa tänä vuonna messuilemaan vasta sunnuntaina 28.10. Nämä keskustelut kiinnostavat silloin aivan erityisesti:


12.30 - 13.30 Senaatintori

#metoo - mitä nyt? 

Keskustelijoina ovat Maaret Launis, Emma Kari sekä Heidi Lindén, joita haastattelee Sofi Oksanen. Aihe on ajankohtainen ja sen luulisi kiinostavan kaikkia, jotka haluavat maailmasta tasa-arvoisemman paikan.


14.00 - 15.00 Senaatintori

HS esikoiset

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden keskustelu varmaankin valottaa suomalaisen nykykirjallisuuden suuntia.


14.30 - 15.00 Töölö

Nykyrunous ja feminismi

Keskutelijoina ovat Stina Saari, Veera Antsalo ja Nihkee Akka. Onko olemassa kiinnostavampaa keskustelunaihetta?


15.00 - 16.00 Senaatintori

HS puheenaihe: naisten sisällissota 1918

Reetta Laitinen ja Anna Lindholm keskustelevat naisista sisällissodassa ja kirjoista Sisaret 1918 ja Ines 1918.


16.00 - 16.30 Kallio

Lukeminen aktivismina!

Kallion lukiolaiset haastattelevat Juha Itkosta ja Aleksis Salusjärveä. Muuttavatko kirjat maailmaa?


16.30 - 17.30 Lonna

Lukupiirissä Saara Turusen Sivuhenkilö

Tähän tilaisuuteen pitää ilmoittautua (helsinginkirjamessut.fi/lukupiirit), mutta toivon, että vielä mahdun mukaan. Luin juuri Turusen Rakkaudenhirviön ja aloitin Sivuhenkilön lukemisen. Olen niistä kovin innoissani, joten tämä olisi hieno päätös messuille (mikäli perhe jaksaa odottaa).


Koska mukanani on yksi viisivuotias poika, yksi 11-vuotias poika sekä kaksi 13-vuotiasta tyttöä, messuilu tarkoittaa sitä, että viisivuotiaan ehdoilla mennään melko pitkälle. Isommat lapset kun viihtyvät vaikka missä nurkassa kännyköineen ja metrilakuineen.

Bongasin lastenkirjojen esittelystä juniorille sellaiset tärpit, että hän on nyt innokkain messuille lähtijä. Kaikki nämä tapaukset siis Kumpula-alueella sunnuntaina 28.10:

11.30 - 12.00 Aurinko paistaa, Apo Apponen!

Kirjailija Juhani Känkästä haatatellaan, ja hän myös kuvittaa Apo-tarinahetkeä. Apo Apposet ovat kuopuksen lempikirjoja nykyisin, joten tätä odotetaan.


13.00 Tatu ja Patu

Outolalaiset tavattavissa - enempää ei tarvinne selittää viisivuotiaan innostusta.


14.00 - 14.30 Maukka ja Väykkä

Kaverukset esiintyvät. Maukan ja Väykän tarinoita on viime aikoina luettu iltasatuina, ja tyypit ovat  valloittaneet sekä äidin että pojan sydämen.


15.00 - 15.30 Kikattava Kakkiainen ja City-kanin skeittilauta

Tämä on täysin pojan oma juttu.


15.30 - 16.00 Tanhupallon askartelu- ja joulukirja

Luulen, että Tanhupalloa tulevat katsomaan kaikki kynnelle kykenevät messuvieraat. Meillä tätä odottavat kaikki lapset ja aikuiset. Saapa nähdä, mahdummeko sekaan.


Näillä eväillä lähdemme Helsinkiin sunnuntaina!

Messuilla tavataan!