maanantai 14. tammikuuta 2019

Maggie Nelson: Argonautit

Nelson Maggie: Argonautit, 2018
Alkuteos: The Argonauts, 2015
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Argonautit on... Mikä se on? Onko se pitkitetty essee, onko se omaelämäkerta, onko se tietokirjallisuutta vai tunnustuksellista proosaa? Täytyykö sen olla jotain, jonka voi nimetä? En kaipaa määritelmiä, mutta alan lukiessani janota tällaista kirjallisuutta lisää. Maggie Nelsonin Argonautit on paljon.

Nelson kirjoittaa tekstiä, joka on rehellistä ja omaelämäkerrallista, mutta samalla se on sukellus tieteellisiin teorioihin, joiden kanssa todellinen elämä käy jatkuvaa keskustelua. Yksityisen ja yleisen, eletyn elämän ja teorian raja hämärtyy. Nelson haastaa teoreetikot, mutta myös elää teoriaa todeksi ja hakee siitä sanoitusta kokemalleen.

Maggie Nelson on amerikkalainen kirjailija, jolla on laaja akateeminen tausta. Minua hämmästyttää hänen lukeneisuutensa: hän kirjoittaa sukupuolentutkimuksen, kielitieteen ja psykologian teesejä keskelle omaa arkeaan. Tai ehkä päinvastoin: ehkä hän kirjoittaakin omaa elämäänsä teesien keskelle. Kirjasta syntyy romaanin mittainen essee ja koskettava kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä.

Argonautit on rehellinen kirja, ja samalla se osaa pitää kaikista yksityisimmän täysin omanaan ja vaatia sille oikeutuksen olla. Lukija puolestaan tuntee ajatustensa aukeavan aivan uudella tavalla, kun Nelson kertoo omasta parisuhteestaan ja perhe-elämästään muunsukupuolisen taiteilijan, Harry Dodgen kanssa. Hän toteaa, että minua heteroseksuaalisuus nolostuttaa (s. 58), ja tekee sen siten, että heteronormatiivisuus alkaa nolostuttaa lukijaakin. Todellakin, miten noloa on pitää mitään seksuaalisuuden muotoa normina! Ja miten onnellista on, jos löytää omille haluilleen sopivan vastaparin, oli se kuka tahansa, kuten Nelson toteaa.

Kirjan takakansitekstin mukaan teoksen nimi, Argonautit, viittaa mytologiseen Argo-laivaan, jolla purjehtineet argonautit rakensivat laivansa matkan aikana pala palalta uudestaan. Lopulta laivassa ei ollut muuta alkuperäistä kuin sen nimi. Nelson vertaa ihmisen elämää Argo-laivaan. Elämänsä aikana jokainen ihminen muuttuu, ja lopulta hän on aivan toinen, vaikka nimi säilyisikin.

Ajatus on pelottava ja toiveikas yhtä aikaa. Pelottava se on siksi, että muutos tekee kipeää ja vaatii rohkeutta, toiveikas se on siksi, että muutoksen myötä jokainen voi tulla yhä enemmän omaksi itsekseen. Nelsonin teoksessa muutos on hurja: hänen puolisonsa käy läpi sukupuolenvaihdosta samaan aikaan, kun Nelson itse on raskaana. Molemmat kokevat jotain täysin mullistavaa elämässään yhtä aikaa, mutta kirjan sanoma onkin, että elämä on yhdessä muuttumista.

Nelsonin ajatus juoksee kirkkaana. Hänen pohdintansa sisältävät aimo annoksen huumoria, kun hän etsii tasapainoa hetero- ja queer-kulttuurien väliseen olotilaan. Lasten hankkiminen ja avioliitto kun ovat kovasti heteronormatiivisia tekoja, mutta Maggie ja Harry päätyvät toteuttamaan molemmat. Kun ystävä näkee jouluisen perhepotretin jättimäisen lahjamukin kyljessä, hän huudahtaa, että mitään näin heteronormatiivista hän ei ole tässä perheessä ennen nähnyt.

Tilanteet, joihin Maggie ja Harry joutuvat normista poikkeavana pariskuntana ovat hämmentäviä, vaikka lopulta kyse on ihmiselämän moninaisuudesta, eikä jaottelun tarvetta ehkä olekaan. Harry ei halua tulla määritellyksi mieheksi eikä naiseksi, ja lopulta: eikö kaikki, eikö meistä jokainen, poikkea jollain tavalla normista. Onko lupa olla keskeneräinen tai monta yhtä aikaa, Nelson kysyy.

Teoksen lopussa todistetaan syntymää ja kuolemaa vuoropuheluna. Yhteisen lapsen syntymä ja Harryn äidin kuolema rinnastuvat kauniisti, ja Argonauttien viimeinen kappale on itkettävän kaunis.

Jos jotain moitittavaa kirjassa on, niin olisin kaivannut lähdeluettelon kirjan loppuun, vaikka teoreetikot onkin oivaltavasti nostettu juoksevan tekstin marginaaleihin. Heitä on kuitenkin niin paljon, että jonkinlainen yhteenvetokin olisi ollut tarpeen. Tunnistin nimistä vain osan, kuten Barthesin, Lacanin ja Freudin, mutta eniten siteeratut nimet kuten Eve Kosofsky Sedgwick tai D.W. Winnicot olivat minulle ennestään tuntemattomia. (Winnicotin määritelmä "riittävän hyvästä äitiydestä" on ehkä jostain korviini tarttunut eräänlaisena arjen pelastusrenkaana). Nelsonin kirja onnistuukin herättämään valtavan tiedonjanon.

Nelsonin raskauden, synnytyksen ja imetyksen kuvauksissa tunnistin jotain periamerikkalaista, joka suomalaisittain tuntuu turhan analyyttiselta ja osittain turhalta koohotukselta. Meillä äitiys koetaan ehkä luonnollisempana asiana kuin Yhdysvalloissa (vai onko tämä vain oma kokemukseni), eikä sitä ole erityisesti glorifioitu. Esimerkiksi Raskaana oleva vartalo julkisella paikalla on myös säädytön (s. 131), kirjoittaa Nelson ja minä mietin, että miten niin. Kun Nelson luennoi raskaana ollessaan, kuuntelijoiden kommentit ovat varsin kummallisia. Nelson tulkitseekin, että yleisön on ilmeisesti vaikea käsittää, että heillä on edessään raskaana oleva nainen, joka ajattelee (s. 133). Suomessa raskaana olevat naiset ovat tuttu näky työelämässä, eikä heidän aivotoimintaansa kyseenalaisteta. Ehkä sukupuolten välinen tasa-arvo on Suomessa edellä Yhdysvaltojen valtavirran asenteista, mutta queer-kulttuurin ja sukupuolten moninaisuuden tuntemuksessa olemme vielä kaukana Nelsonin esittämistä ajatuksista.

Luin Argonautteja hidastellen, enkä olisi halunnut kirjan lopuvan ollenkaan. Omien ajatusten puntarointi teki olon onnelliseksi. Tässä on kirja, jonka takakanteen voisi painattaa varoitustekstin: saattaa muuttaa maailmankuvaasi.


Argonautit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Reader, why did I marry him, Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran  ja Tekstiluola.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C, 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: Bookbeatin e-kirja, julkaistu 10.9.2018




Minna Rytisalon Rouva C. oli vuoden 2018 odotetuimpia kirjoja, sillä Rytisalon esikoisteos Lempi herätti valtavasti ihastusta. Toisessa romaanissaan Rytisalo on tarttunut rohkeasti suureen aiheeseen: Rouva C. kertoo Minna Canthista, Suomen tunnetuimmasta ja arvostetuimmasta naiskirjailijasta, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. Mikä olisikaan hienompi tapa juhlia hänen elämäntyötään, kuin lukea hänestä kirjoitettu romaani! Tietysti kannattaa myös lukea Minna Canthin omia teoksia, ja jos joku haluaa juhlan kunniaksi tutustua myös niihin, niin ne on julkaistu esimerkiksi Projekti Lönnrotissa, ja ne ovat siellä ilmaiseksi luettavissa. 

En tunne yhtäkään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, joka ei ihailisi Minna Canthia - enkä ole tässä joukossa poikkeus. Yliopistossa tentittiin Canthin teoksia, ja hänen työnsä tasa-arvon puolustajana saa koulutetut naiset tuntemaan suoranaista kiitollisuutta. 

Minna Canth oli ainutlaatuinen nainen, jolla oli kyllä onneakin matkassaan. Hän pääsi kouluun, avioliitto ei kahlinnut häntä ja toimeentulo kauppiaana takasi taloudellisen vapauden keskittyä kirjoittamiseen. Pelkkä onni ei kuitenkaan selitä sitä rohkeutta, jolla hän tarttui poliittisesti kuumiin aiheisiin 1800-luvun lopussa. Hän kirjoittaa aiheista - köyhyydestä ja naisten asemasta - paljon rohkeammin kuin kukaan tuon ajan mies. Uskalsiko niistä kukaan mies ylipäätään kirjoittaa, paitsi tietysti Henrik Ibsen Norjassa? Mutta hänkään ei kirjoittanut työläisnaisista, vaan Nukkekodin Norakin edustaa yläluokan naista. Jos miettii Minna Canthia realismin edustajana, niin tuskin puhdasverisempää realismin tyylisuunnan kirjailijaa on kuunaan nähty.

Ahmaisin Rytisalon kirjan heti, kun sen Bookbeatista löysin. Sukelsin Rouva C:n seuraan jokaisena vapaahetkenäni ja neljän lapsen äitinä samastuin noina hetkinä 1800-luvun lopun suurperheen äidin elämään, jossa voimat ovat välillä vähissä, elleivät olemattomat, ja silti tekisi mieli vielä lukea, kirjoittaa ja ajatella ihan itse. Totuuden nimissä olin myös Minnalle kateellinen Riikasta, uskollisesta palvelijasta.

Rytisalon innoittajana on ollut uusin Minna Canth -elämäkerta, Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka lähestyy Minna Canthin elämää uudesta suunnasta. Erityisesti Minna ja Ferdinand Canthin avioliitosta se antaa paljon valoisamman kuvan, kuin mitä aiemmat elämäkerrat ovat tehneet. Rouva C. kertoo nyt fiktiivisesti tuosta avioliitosta eli se on enemmän avioliittokuvaus kuin Minna Canthista kertovaa fiktiota. Asioita ei myöskään kerrota pelkästään Minna Canthin näkökulmasta.

Rytisalon kuvaamana Minnan ja Ferdinandin avioliitto kasvaa rakkausavioliitoksi ja sellaisena hyvin tasa-arvoiseksi. Avioliitossaan molemmat osapuolet saavat olla omat itsensä, ja Minna saa vapaasti kehittää radikaaleja aatteitaan muun muassa tyttöjen koulutuksesta, köyhien ahdingosta ja raittiusaatteesta. Jokainen nainen totisesti ansaitsisi oman Ferdinandinsa: Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä, joka sanoi minua kottaraiseksi.

Jään miettimään, kuinka paljon naisten kirjoittama kirjallisuus on kiitollisuudenvelassa suopeille ja kannustaville aviomiehille. Onko se? Ja jos on, niin eikö se ole surullista? (Suopeista ja kannustavista kirjailijoiden vaimoista harvoin kirjoitetaan näin kauniisti, kuin Minna Rytisalo kirjoittaa kirjailijan aviomiehestä, Ferdinandista. Kirjoitetaanko vaimoista koskaan missään?)

Rytisalon kerronta on selkeää ja kaunista suomen kieltä. Kertojaratkaisu, jossa näkökulma muuttuu nopeasti henkilöstä toiseen, toimii kirjassa hyvin. Se valottaa aikakauden aatteita eri näkökulmista ja lähenee myös Minna Canthin omien novellien kerrontaa. Erityisesti ystävykset Minna ja Flora on kuvattu elävästi, ja varsinkin kirjan alussa on tyttökirjamaista tunnelmaa.

Tytöt tietysti varttuvat naisiksi ja heistä tulee vaimoja, ja ystävyys alkaa saada säröjä. Rouva C. eli Minna epäileekin, ettei naisten välinen ystävyys koskaan ole aivan puhdasta ystävyyttä, vaan kateus pilaa sen jollain tavalla. Rouva C:ssä Minna Canth tuntuu saavan enemmän tukea mieheltään kuin muilta naisilta. Miksi sen pitää aina olla näin? Miksi naiset sulkeutuvat poteroihinsa ja jättävät sisarensa yksin äitiydessä, yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja arjessa? 

Rouva C:n juonenkäänteissä voi tunnistaa Minna Canthin teosten henkilöitä. Rytisalo leikittelee lukijan kanssa, ja minä tunnistin ainakin Anna-Liisan ja tietysti myös Johannan Työmiehen vaimosta. Mukana ovat myös Kauppa-Lopo ja Köyhää kansaa -novellin perhe. Eroottisesti latautuneessa luistelukohtauksessa puolestaan on Salakarin tunnelmia. Rytisalo kertoo hienosti, kuinka Minna Canthin tuotanto kasvaa hänen terävistä havainnoistaan. Ne saavat Rouva C:ssä jo itunsa, vaikka ne  muotoutuivat teksteiksi vasta aviomiehen kuoleman jälkeen, aikana, josta romaani ei enää kerro.

Viihdyin Rouva C:n seurassa, mutta en syttynyt liekkeihin, sillä olen aikanani syttynyt liekkeihin  Minna Canthin omasta tuotannosta. Rouva C:tä lukiessa mieleeni tuli Raili Mikkasen Ei ole minulle suvannot -nuortenkirja, jossa kerrotaan Aino Kallaksen nuoruudesta. Muistelin myös tänä vuonna lukemiani fiktiivisiä taiteilijaromaaneja: Pirkko Soinisen Elleniä ja Mila Teräksen Jäljet-romaania. Kun taiteilijoista kirjoitetaan, he saavat uutta elämää. Toisaalta taiteilijaromaaneissa tuntuu olevan jonkinlainen jarru päällä: päähenkilöt ovat niin ihailtuja, ettei heidän persoonaansa tuoda mitään rajua tai yllättävää. Sitä ei Rytisalokaan tee Minna Canthille, vaan rajuimman kohtelun kirjassa saa Cygnaeus. 

Samaan aikaan Rouva C:n kanssa luin Sara Stridsbergin Unelmien tiedekuntaa, joka kertoo Valerie Solanasista, 1960-1970-luvun äärifeminististä. Stridsbergin kirja on kerronnaltaan armoton ja kauheakin, kunnianhimoisesti fiktiivistä kerrontaa uudistava taiteilijaromaani. Kesken lukemisen alan nähdä Canthissa ja Solanasissa paljon samaa. Minna Canth oli äärifeministi 100 vuotta aiemmin! Hänen ajatuksensa ovat olleet pelottavia ja taiteensa radikaalia sekä aiheiltaan että muodoltaan (realismi). Minna Rytisalon Rouva C. valaisee hyvin naisen asemaa 1800-luvun loppupuolella ja kuvaa sitä henkistä ilmapiiriä ja historiallisia olosuhteita, joista Minna Canth erottuu kirkkaana tähtenä ja tinkimättömänä toisinajattelijana.

Rouva C. on kirja, jota voi suositella ihan kaikille luettavaksi. Se sopii sekä heille, jotka etsivät kauniita rakkaustarinoita ja romantiikkaa että heille, jotka kaipaavat kaunokirjallisuudelta esteettistä kieltä. Se on helppo kirja, mutta kauneudessaan ja viihdyttävyydessään se on minulle liikaa. Vika ei ole missään nimessä kirjassa, vaan lukijassa; mielestäni sykähdyttävämpiä ovat sellaiset avioliittokuvaukset kuin Maria Jotunin Huojuva talo, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja vaikkapa se Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Loppujen lopuksi Minna Canthin tuotanto ja ajatukset kiinnostavat minua enemmän kuin hänen avioliittonsa tai hän itsekään fiktiivisenä henkilönä. Luulin kyllä toisin. Ehkä olen luonut Canthista omassa päässäni niin vahvan (fiktiivisen) hahmon ja esikuvan, että en suostu muiden kuviin hänestä.  Se, että Rouva C. kertoo nimenomaan Minna Canthin avioliitosta, ei ehkä sinänsä ole ongelma, vaan ennen kaikkea jäin kaipaamaan Rytisalon kirjaan Minna Canthin tuotannon anarkiaa, joka Canthin omista teoksista roihuaa vielä nykypäiväänkin.



Rouva C:tä rakastetaan blogeissa ja siitä on kirjoitettu paljon: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Täällä toisen tähden alla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjan pauloissa, Tuntematon lukija ja Kirjasähkökäyrä. Blogissa Mitä luimme kerran pidetään Minna C:tä "turvallisen kauniina teoksena". Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kirjaa sopii ainakin kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot).   

tiistai 8. tammikuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton, 2018
Alkuteos: My name is Lucy Barton, 2016
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 163
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua. (S. 16.)

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on mestarillista kirjallisuutta. Se on sivumääräänsä paljon suurempi teos ja hieno osoitus amerikkalaisen romaanitaiteen tasokkuudesta. Teos on tarina onnettomasta perheestä ja oman itsensä löytämisestä. Kuulostaa tutulta ja moneen kertaan kuullulta tarinalta, mutta Stroutin taito onkin siinä, miten hän tarinan kertoo. Suomentaja Kristina Rikman puolestaan saa kerronnan loistamaan kirkkaana. Piti oikein tarkistaa, kuka mahtaa suomentaa Alice Munron teoksia, jotka tulevat Stroutin tyylistä mieleen. Suomentajana hänelläkin on Kristina Rikman! Laatu on taattua: tyylikästä ja nautinnollista luettavaa.

Stroutin kirjan alkuasetelma on epätavallinen. Minäkertoja, keski-ikäinen nainen, muistelee aikaa, jolloin hän joutui sairaalaan yhdeksäksi viikoksi ja sai yllättäen vieraakseen äitinsä. Kertoja makaa sairaalasängyssä potilaana, ja äiti torkahtelee tuolissa ja kieltäytyy hoitohenkilökunnan ehdottomasta sängystä. Äiti pitää tyttärelleen seuraa viisi päivää ja yötä. Sinä aikana tyttären ja perheen tarina keriytyy auki kaikessa siinä, mistä ei sanota sanaakaan.

Äiti ja tytär kyllä puhuvat. He juoruilevat naapureista, siitä, miten itse kunkin avioliitto on purkautunut tai miten onnettomia pienen kylän asukkaat ovat olleet ja miten hirveitä kohtaloita heillä on ollut. Oman perheen hirveydet he ohittavat. Tytär kyllä yrittää avata keskustelun asioista, mutta luopuu pian yrityksistä ja vain kuuntelee äitiään. Hän päättää nauttia äitinsä jakamattomasta rakkaudesta.

Kirjasta tulee kertomus tuskallisista muistoista ja alituisesta rakkauden kaipuusta sekä halusta unohtaa. Silti kuvio toistuu: Seuraava sukupolvi saa oman annoksensa tuskaa ja kaipausta. Kukaan ei ole elämältä turvassa: Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda. (S. 157.)

Kirjaan on kätketty kauheuksia, joita kertoja ei osaa eikä halua tuomita. Hän vain toteaa ne, eikä oikeastaan edes tiedä, miten ne olisivat voineet olla toisin. Jotain hyvin tuttua on siinä, miten toisessa maailmansodassa traumatisoitunut isä koettaa olla isä lapsilleen. Suomalaisesta sotasukupolvesta meillä on edelleen jäljellä monia lapsille ja lastenlapsille siirrettyjä painajaisia. Amerikkalaisilla on siis näköjään omansa.

Paljon on kerrottu hyvin vähin sanoin siihen mennessä, kun kertoja voi todeta: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. (S. 161.) Siihen asti hän on ollut Rimpula ja Mami, mutta nyt hän on Lucy Barton. Hänestä ei tule kokonaista,  mutta hän oppii ehkä elämään tarinansa kanssa. Hän oppii muistamaan ja unohtamaan sen sellaisena kuin se on.

Nimeni on Lucy Barton oli lukupiirikirja, josta syntyi paljon keskustelua ja kyyneliäkin. Suurin osa oli vaikuttunut kirjasta ja puhuttelevia kohtauksia riitti. Eräs lukupiiriläinen piti kirjaa kuitenkin pinnallisena. Vaikutelma tulee ilmeisesti siitä, että kirjassa ei kerrota asioita loppuun asti, vaan tuskallisimmat tapahtumat jätetään kuvailematta. Mieleeni tulee Sofi Oksasen Puhdistus, jossa kauheimpia asioita ei kerrota suoraan, vaan niistä vain vihjataan. Lukijan mielikuvitus kyllä täydentää kuvan, kuten se tekee myös Stroutin kerronnan kanssa. Näin lukija nousee elämään kertojan rinnalla, ja se tekee kipeää.


Muissa kirjablogeissa kirjaa on luettu jo ahkerasti: Reader, why did i marry Him?, Leena Lumi, Lumiomena, Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Lukutuulia, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjarouvan elämää ja monet muut.

Osallistun kirjalla Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen, jossa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (Chrysler Building).

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Runohaasteen koonti

Kuva Omppu Martin





aurinkokello tikittää ja
korvissa soi
änimling

jos joku on lumeen hautunut se on kyllä niin post alfa
että vaikka ehkä liioittelen vähän
kysyn
kuuluuko tämä teille tai meille tai kenelle
kuuluu änimling

ei perhonen siivistään tiedä
vaikka edessä aukeaa Töölönlahti

vaikka kaikki saattaa,
olla yksin ja toisin

vaikka äiti sanoo:
sakset kädessä ei saa juosta
mutta maitovalas vatsa täynnä mandariineja
lupaa maat ja taivaat

kuusilla mittaan aikaa, kun
aurinkokello tikittää ja
korvissa soi taas
änimling




Olin taas mukana Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteessa, kuten viime vuonnakin. Tänä vuonna haastekoontina piti laatia oma runo lukemiensa kokoelmien nimistä, ja tässä oli siis oma runoni, jossa runokokoelmien nimet on kursivoitu.


Lukemiani runokokolmia kertyi tänä vuonna 13:


Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja (2018)

Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille (2009); Töölönlahti (2013)Ehkä liioittelen vähän (2016)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Sakset kädessä ei saa juosta (2004)

Kaisa Ijäs: Aurinkokello (2018)

Tomi Kontio: Saattaa, olla  (2017)

Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä (2001)

Paperi T: Post alfa (2016)

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (2018)

Rein Raud: Lumeen hautautunut (suom. 1989)

Stina Saari: Änimling (2018)

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa (2017)



Vaikka tänä vuonna haasteeseen luettiin kaiken maailman runoutta, luin vain yhden ulkomaisen runokokoelman. Se on virolaisen Rein Raudin Lumeen hautautunut vuodelta 1989, eli Neuvosto-Viron ajalta peräisin oleva teos. Muut kokolmat ovatkin 2000-luvun satoa ja peräti neljä on tänä vuonna ilmestyneitä teoksia, joista kaksi oli HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Suomessa ilmestyy hienoa runoutta!

Ensi vuonna runohaaste jatkuu, ja olen siinä mukana, totta kai. Ensimäisen teoksen olen jo aloittanutkin, mutta siitä kuulette myöhemmin... Kiitos Ompulle haasteesta ja runoinnoituksesta!

Runollista uutta vuotta!

lauantai 29. joulukuuta 2018

Helmetin lukuhaaste 2018 valmistui

Helmet-lukuhaaste 2018


Taas kerran oli ilo olla mukana Helmetin lukuhaasteessa. Viimeisen kirjan sain loppuun torstaina, 27.12.2018, ja se oli Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret. Koska uusi haastelistakin julkaistiin silloin, saa vuoden 2019 haasteeseen ruveta lukemaan saman tien. Tulkaahan kaikki mukaan!


1. Kirjassa muutetaan: Vuokko Hurme: Kiepaus

2. Kotimainen runokirja: Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

3. Kirja aloittaa sarjan: Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1, Hymyile vähän Maggy

4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Anja Erämaja: Töölönlahti

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Rein Raud: Lumeen hautautunut

9. Kirjan kansi on yksivärinen: Maria Jotuni: Huojuva talo

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Sally Salminen: Katrina

11. Kirjassa käy hyvin: Annukka Kiuru ja Sirkku Linnea: Tonttu Toljanteri ja outo jouluvieras

12. Sarjakuvaromaani: Craig Thompson: Habibi

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Suomi, Ruotsi, Thaimaa, Australia): Miika Nousiainen: Juurihoito

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: Angie Thomas: Viha jonka kylvät (suom. Kaijamari Sivill)

16. Kirjassa luetaan kirjaa: Alison Bechdel: Hautuukoti

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (misogyniaa): Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Hanya Yanagihara: Pieni elämä

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

20. Taiteilijaelämäkerta: Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin: Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

23. Kirjassa on mukana meri: Elena Ferrante: Amalian rakkaus

24. Surullinen kirja: Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

25. Novellikokoelma: Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Syyria): Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta: Johanna Holmström: Sielujen saari 

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä:Zadie Smith: Swing time

29. Kirjassa on lohikäärme: Eduard Uspenski: Alas Taikavirtaa

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Hanna Hauru: Jääkansi

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

33. Selviytymistarina: Emmi Valve: Armo

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta: Kerstin Ekman: Ikimuiston merkki

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja: Ilmar Taska: Pobeda 1946

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Helmi Kekkonen: Vieraat

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (kirjailija oli muuttanut Chilestä Espanjaan): Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

40. Kirjassa on lemmikkieläin: Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia?

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Terhi Ekebom: Kummituslapsi

44. Kirja liittyy johonkin peliin (baseball): Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

45. Palkittu tietokirja: Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Anni kytömäki: Kivitasku

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Pirkko Soininen: Ellen

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Leena Krohn: Kadotus

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Innostavaa lukuvuotta 2019!

tiistai 18. joulukuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin:  Siivoojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, 2018
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, 2015
Suomentaja: Kristiina Drews
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: oma ostos



Lucia Berlin on uusi lempikirjailijani. Tosin uusia lempikirjailijoita on ilmestynyt viime vuosina näköpiiriini ruuhkaksi asti, mainittakoon vaikka Alice Munro, Elena Ferrante ja Ljudmila Ulitskaja - kaikki naisia ja loistavia kirjailijoita - ja Berlin on tässä seurassa kuin kotonaan. Miksei olisi? Hänen novelliensa lukeminen aiheuttaa minussa kihelmöintiä, sillä koskaan en tiedä, mihin suuntaan tarina lähtee viemään. Kokonaista tarinaa tosin ei ole aina luvassa sitäkään. Silti kihelmöi.

Berlin ei kerro mitään hienovaraisesti eikä arvoituksellisesti, mutta ei hän myöskään yritä vakuuttaa suurilla kertomuksilla. Päinvastoin. Hetket tulevat ja menevät, kertomukset ovat raadollisia, välillä brutaaleja. Silti olen mykistynyt niiden aitouden ja niissä piilevän ironian edessä. Ne ovat viisaita yrittämättä olla yhtään mitään erityistä tai erityisen kaunista. Kristiina Drewsin suomennos suorastaan loistaa tarinoiden mukana.

Voiko juopon elämästä kääriä esiin timantteja? Kyllä voi.Voiko sisaren kuolemasta iskeä huumoria? Kyllä voi. Tässä Siivoojan käsikirjan toisessa osassa on yhteensä 18 novellia, joista aika moni sijoittuu Meksikoon, johon minäkertoja on matkustanut ollakseen siskonsa apuna, kun tämä on kuolemassa syöpään. Meksikolainen elämäntapa, Sally-siskon perhe ja muistot sekoittuvat nauruksi ja itkuksi, johon lukija pääsee osalliseksi: Minä taas... jos minulle kerrottaisiin, että minulle on enää vuosi elinaikaa, uisin varmaan kauas ulapalle ja hoitaisin asian saman tien pois päiväjärjestyksestä. Sallylle sen sijaan kuolemantuomio on kuin lahja. Ehkä se johtuu siitä, että hän rakastui Xavieriin viikkoa ennen kuin sai tietää. Nyt hän on herännyt henkiin. (S. 49.)

Berlin on taitava. Hän antaa tapahtumien ja muistojen viedä mennessään ja limittyä. Elämän ristiriitaisuudet, vastakohtien törmääminen aiheuttavat lukijalle huimausta: yhtä lähellä kuin kuolema ja rakkaus ovat toisiaan, yhtä lähekkäin ovat nauru ja itku. Berlinin novelleissa alkoholi aiheuttaa sekoilua ja rakastumista, niin ikään muistaminen ja unohtaminen kuuluvat samaan pakettiin. Tarinoissa vilahtavat siskon lisäksi lapset, äiti ja eno, ja niissä harrastetaan juopottelua kolmannessa polvessa. Lopussa mukana on jo happisäiliö ja elämänpiirin pieneneminen. Novelleista syntyy elämänkaari, joka jää sumuiseksi ja peittyy paikoin liioitteluun ja sattumuksiin.

Novelleissa on Berlinin omia elämänvaiheita, mutta kuinka paljon? Ja onko sillä väliä? Minäkertoja kertoo perheestään ja rakkauksistaan, kokemuksistaan ammateissaan siivoojana tai terveysasemien vastaanottoapulaisena. Kaikki ei ole aivan omaa, kuten alkoholistin railakas ja karu elämä tuntuu olevan, vaan kuvattaviksi pääsevät myös ihmiskohtalot, joita kertojan tielle osuu: Novellissa Mijito kerrotaan koskettava tarina laittomasti maahan muuttaneen tytön elämästä, novellissa 502 kerrotaan hilpeä alkoholihöyryinen kohtaaminen ja novellissa Meillä on muisto vieraillaan vankilan kirjoittajakurssilla. Novellissa B. F. ja minä piirtyy ammattimiehen muotokuva. Berlin kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta terävästi.

Berlinille on tyypillistä, että arkisen näköisen tapahtuman kautta sukelletaan johonkin syvään ja yllättävään. Esimerkiksi käy minäkertojan havainto variksista. Hän huomaa ne eräänä päivänä talonsa etupihan puolella, ja niiden määrä ja elämä alkavat kiehtoa häntä: Eniten minua vaivaa, että olen pannut ne merkille vain aivan sattumalta. Mitä muuta minulta on jäänyt huomaamatta? Kuinka monta kertaa elämässäni olen ollut niin sanotusti takapihan puolella, kun olisi pitänyt olla etupihalla? Mitä sellaista minulle on sanottu, mitä en ole kuullut? Millaista rakkautta olisi ollut tarjolla - rakkautta jota en ole tuntenut? (S. 264.)

Lucia Berlinin Siivooja käsikirja 1 oli lukijalle täydellinen paketti ja teemoiltaan vaihtelevampi kuin tämä novellikokoelman toinen osa. Silti tämä toinenkin osa puhuttelee, hämmästyttää ja yllättää. Lukemisen juhlaa - siitä voi puhua, kun puhuu Lucia Berlinin novelleista.



Ruusuilla on tanssittu myös kirjablogeissa Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him, Kirjaluotsi, Tuulevin lukublogi, Kulttuuri kukoistaa ja Opus eka.

Osallistun teoksella Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen, jossa luetaan naisten kirjoittamia klassikkoja.


torstai 6. joulukuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina, 2018
Alkuteos: Katrina, 1936
Suomentaja: Juha Hurme, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Oli pakko kuvata Katrina omenoiden keskellä tänä syksynä. Niitä Johan hänelle lupasi, kuten lupasi paljon muutakin - ja Johanin matkaan Katrina sitten lähtee pienelle Ahvenanmaan saarelle, jossa omenapuita kyllä kasvaa, mutta jossain aivan muualla, kun Johanin ränsistyneen torpan pihassa.

Vertaan mielessäni kahta tämänvuotista kirjaa, joista toinen on oikeasti vuodelta 1936, mutta sai uuden elämän Juha Hurmeen suomentamana. Se on Sally Salmisen (1906 - 1976) Katrina, aikansa bestseller, joka ansaitsisi suuremman paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, kuin mitä sille on ymmärretty antaa. Toinen teos on tietysti Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Näillä teoksilla on yllättävän paljon yhteistä: Molemmat ovat historiallisia romaaneja. Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun lopulle, kun valistusaika alkaa murtaa uskonnollista maailmankuvaa; Katrina sijoittuu 1800-1900-luvun vaihteeseen, jolloin perinteinen maanviljelyskulttuuri alkoi muuttua kohti modernia elämäntapaa.

Molemmat teokset sijoittuvat saarelle: Taivaanpallo St Helenan saarelle ja Katrina Ahvenenamaan saaristoon pienelle Torsön saarelle. Saarilla eletään suljetun yhteisön sääntöjen mukaisesti, jokainen omalla paikallaan. Miten uudet ajatukset saavuttavat ihmiset ja vaikuttavat heihin? Miten ihminen asettuu hänelle varattuihin raameihin?

Taivaanpallon Angus murtautuu uuteen ja lähtee, Katrina sopeutuu. Silti en menisi vähättelemään Katrinan elämää. Hänellä on yhteisössä huithapeli-merimiehen vaimon paikka ja köyhyyden asettamat rajat ympärillään, ja silti hän elää omannäköisensä elämän.

Sally Salmisen kerronta on vahvaa ja taidokasta, Juha Hurmeen suomennos sujuvaa kuin ajatus. Katrina ei ottanut kirjassa askeltakaan, jota en olisi astellut hänen rinnallaan. Köyhyyden ja sinnikkyyden kuvaus ei missään vaiheessa muutu sankritarinaksi, vaan pysyy realismin otteessa, piirtää tavallisen ihmisen elämää ja työtä. Teoksessa on modernin kirjallisuuden tunnuspiirteitä, elämän tarkoituksettomuuden ja ihmisen pienuuden ymmärtämistä. Sally Salminen on ollut aikaansa edellä ja kirjoittaa rohkeita havaintoja naisten ja köyhien torpparien asemasta: Katrinan posket paloivat kuin tuli. Hän puuskahti ääni pidätetystä raivosta vavisten: "Jassoo, kirkkokin on jaettu. Onko tässä maailmassa mitään, mitä ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta? Taivaassa on varmasti samanlaista - Svensson ja Nordkvist valtaistuimen molemmin puolin ja me muut ovensuussa, mikäli ensinkään pääsemme sisään." (S. 80.)

Katrina on luonteeltaan sisukas mutta myös nöyrä. Hän tietää paikkansa, mutta kasvaa mielessään, kapinoikin kylän asettamissa rajoissa ja saa lopulta myös arvostusta osakseen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään ja läheisistään, yrittää parhaansa. Hänen rakkautensa on tavallista ja äitiytensä sellaista, jossa tehdään, mitä voidaan - eikä äiti lopultakaan kovin paljon voi. Katrinan suhde omiin lapsiinsa ja heikkoon aviomieheensä tekee kirjasta satuttavan ja todellisen: Yhtenä iltana elokuun lopulla, kun Katrina tuli kotiin työstä pellolta, hän sairastui äkisti, ja lapsi syntyi ennen kuin ehditiin hakea kätilö. - - Lapsi oli poika, surkea olento, kuusi viikkoa liian aikaisin syntynyt. Katrina itki katkerasti, kun hän katsoi pientä ihmiskuvatusta, jonka ryppyiset, sinipunaiset kasvot eivät olleet hänen nyrkkiin puristetun kätensä suuruiset. "Voi Jumala, jospa hän saisi kuolla", hän huokasi. (S. 90.)

Naisten elmäntarinoita ei paljon kirjallisuuden kaanoniin ole huolittu. Suosituimmissa kansakunnan teoksissa, Vänrikki Stoolin tarinoissa tai Tuntemattomassa sotilaassa, miehet tekevät historiaa. Tai miehet kasvavat vastuullisiksi kansalaisiksi ja muuttavat maailmaa, kuten Seitsemässä veljeksessä ja Täällä Pohjantähden alla -romaanissa. Miten hyvää tekeekään lukea kirjaa, jossa nainen elää historiaa, kasvaa ja ajattelee itse, toimii. Katrina on naisen elämäntarina, ja sellaisena ainutlaatuisen tosi ja yleispätevä.

Katrina voisi olla nimeltään myös Tuntematon nainen. Se asettuu vakaasti saariston naisista kerrottujen romaanien rinnalle; Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna tai Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ovat ilman muuta Katrinan sisarteoksia. Karuissa olosuhteissa saariston naisista kasvaa selviytyjiä. Saariston perinteinen elämäntapa on vangittu näihin romaaneihin hienosti, ja lukija pääsee osallistumaan ainutlaatuisiin aikamatkoihin kirjoja lukiessaan.

Katrina nousi esiin historian hämäristä viime vuonna Ylen Kirjojen Suomi -listalla vuoden 1936 kirjana. Jo oli aikakin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Sally Salminen kilpaili vakavasti Nobelin kirjallisuuspalkinnosta F. E. Sillanpään rinnalla vuonna 1939. Mihin tämä väkevä kertoja hukattiin?

Toivon, että Katrinaa luettaisiin kotona ja kouluissa siinä missä Linnan historiallisia romaanejakin. Se on helppolukuisempi kuin Linnan kirjoittamat järkäleet ja kertoo historiasta aivan yhtä vaikuttavasti. Se on tosin naisen näkökulmasta kerrottu, mikä ikävä kyllä  tarkoittaa, että se ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä. Senkin uhalla kysyn: voisiko naisen historia olla vihdoinkin myös kansakunnan yhteistä historiaa?



Katrina on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Annelin kirjoissa, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä.

Osallistun teoksella Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.