maanantai 18. helmikuuta 2019

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Sandström Peter: Äiti marraskuu, kahdeksan pohdintaa,  2018, sähkökirja 2018
Alkuteos: Mamma november, 2018
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bookbeatissä




   Hetkinen, sanoin. Kuuluuko tämä niihin asioihin jotka pitäisi muistaa? 
   Hän nyökkäsi. 

Peter Sandström on täällä taas lakonisten lauseidensa kanssa. Hän teki minuun vaikutuksen Laudatur-kirjallaan, jonka luin pari vuotta sitten ja joka olikin sitten Finlandia-ehdokkaana. Finlandiaa ei tullut, mutta Laudatur toi tekijälleen Runeberg-palkinnon. Hyllyssäni odottaa myös Sandströmin teos Valkea kuulas, jota olen vähän kuin säästellyt pahan päivän varalle, kun iskee hyvän kirjan tarve.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan novellia, jotka on nimetty pohdinnoiksi. Ajattelen niiden olevan oikeastaan kirjallisia muotokuvia kertojalle läheisistä ihmisistä, ja koska minäkertoja on reippaasti autofiktiivinen hahmo (ainakin hän on nimeltään Peter Sandström) nämä ovat siis muotokuvia kirjailijalle läheisitä henkilöistä. Pohdinnoissa ollaan myös sen herkullisen tilanteen äärellä, että kirjailijahan saa tehdä (auto)fiktiolleen mitä haluaa. Hän saa värittää kerrontaansa mihin suuntaan vaan, eikä lukijan auta muu kuin nautiskella. On turha lähteä spekuloimaan, mikä tapahtuma tai keskustelu mahtaa olla todellisuuden kanssa yksi yhteen, vai onko lopulta mitään - kyseessä on kuitenkin fiktio.

Ensimmäinen pohdinta, nimeltään Murtumaton, kertoo siskosta, jonka luokse minäkertoja poikkeaa suunnittelemaan podcastia, joka heiltä on tilattu. Hänen mieleensä tulee kirjallisuuden kuvauksia siskoista, ja kertoja huomaa: 
    Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. 
    Sitten kysyin siskoltani, miksei hän ollut kohdellut minua julmemmin silloin kun olin pieni.
    Olisit voinut hakata minut, tai edes lukita ruokakomeroon, kivahdin.
    Täh? hän sanoi ja pudotti puhelimen kädestään.
    Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa, sanoin.

Sandströmin lause on yhtä aikaa tosi ja ilkikurinen. Syntyy veijarimainen tunnelma, johon sekoitetut haikeat juonteet hivelevät lukijan sielua. Jokin tässä tyylissä vie  minut täysin mennessään, ja tuntuu, että voisin jäädä tekstiin asumaan. Outi Mennan suomennos juoksee elämänmakuisena.

En voi mitään sille, että Sandströmiä lukiessani tunnen lukevani maailmankirjallisuutta. Teksti näyttää arkiselta ja todelta, mutta suurenee filosofisiin totuuksiin kuin varkain. Mahtipontisuus on tästä kerronnasta kaukana, absurdius puolestaan koko ajan nurkan takana. Tässä on kirja, joka nousee arvoonsa ehkä joskus, kun sen taituruus huomataan - toivon ainakin niin - vaikka se siis vaikuttaa siltä, kuin  minäkertoja vain kertoisi tapaamisistaan läheistensä kanssa ja keskusteluista, joissa ei päästä puusta pitkään. Keskustelujen sekaan ujuttautuu kummallisia muistikuvia, ärsyttäviä tapahtumia tai haikeita havaintoja. Välillä lukija joutuu nauramaan ääneen ja seuraavaksi jo itkettää.

Millainen sitten on esimerkiksi kertojan poika pohdinnassa Kobenhavn H? Ainakin hän on viisas, viisaampi kuin kertoja itse tuntee olevansa. Tapa, jolla kertoja sitoo yhteen poikansa, itsensä ja oman isänsä jatkumon, on vastustamaton. Syntyy ketju isistä poikiin. Muistot ja nykyhetki sekoittuvat sellaiseksi vyyhdeksi, että monimutkainen rakkauden ja kiintymyksen verkko tuntuu kietoutuvan lämpimästi myös lukijan ympärille, vaikka näitä sanojahan ei sanota ääneen. Oikeastaan ei puhuta paljon mitään ja jos puhutaan, niin sitten kertoja puhuu liikaa tai valehtelee.

Kahdeksassa pohdinnassa lähikuvaan saadaan muun muassa sisko, poika, isä, äiti, tytär ja vaimo.
Siinä missä kertoja luo sanallisia muotokuviaan, hän kertoo tietysti myös paljon itsestään. Sandströmin luoma kertojahahmo ei ole mitenkään vakuuttava. Hän on epäluotettava haaveilija, ja toisaalta elää muistoissaan. Ihmissuhteet eivät ole hänelle helppoja, ja aika tuntuu lentävän hänen käsistään. Mistään ei ole oikeastaan tullut sellaista, kun hän on joskus kuvitellut tulevan. Joistakin asioista on kuitenkin ehkä tullut enemmänkin.

Kun Bonnie-tytär istuu suuhygienistin käsittelyssä, kertoja katselee tytärtään ja ihmettelee hänen kasvamistaan. Hän muistelee heidän yhteisiä matkojaan ja esittää toiveen, jonka jokainen vanhempi tunnistaa:  Ehkä me voisimme karata jonnekin, Bonnie ja  minä, jonnekin missä aika on pysähtynyt.



Äiti marraskuu on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kosmien K, Tuijata. kulttuuripohdintoja Kirja vieköön! ja Lumiomena.

maanantai 11. helmikuuta 2019

3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

2 x Elly Griffiths: Risteyskohdat ja Januksen kivi

Elly Griffiths: Risteyskohdat, 2017 ; Januksen kivi 2017 (Ruth Galloway -mysteerit I ja II)
Alkuteos: The Crossing Places, 2009;  The Janus Stone 2010
Suomentaja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kanet: Markko Taina
Sivuja: 304; 334
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta


Kirjablogeissa on parin vuoden ajan ollut pöhinää Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareista. Pelkästään kirjojen kansissa on jotain lupaavaa, sillä ne viittavat jonnekin veden äärelle tai raunioille ja nummille. Päähenkilö Ruth Galloway kissoineen asuukin pienessä talossaan Norfolkin rannikolla, marskimaalla, jossa meri piirtyy horisonttiin ja ainoat äänet ovat aaltojen pauhu ja merilintujen mekastus. Ah, täydellinen asuinpaikka - ja täydellinen miljöö murhille.

Kirjasarjan viehätys on taitavasti punottu paitsi miljööseen myös päähenkilö Ruth Gallowayn persoonaan. Hän on arkeologi, eikä aivan kuka tahansa arkeologi, vaan arvostettu luututkija, jolle ammatti on kaikki kaikessa. Omaa perhettä hänellä ei ole, vaikka ilmeisesti hänessä on vetovoimaa enemmän kuin hän ymmärtääkään, sillä sen verran kiinnostuneita miehet tuntuvat hänestä olevan. Hän itse tuntee itsensä lähinnä kömpelöksi ja homssuiseksi tutkijaksi, joka pukeutuu väljiin kaapuihin ja nauttii yksinäisestä elämästään.

Galloway työskentelee North Norfolkin yliopistossa ja tulee vedetyksi murhatutkintaan, kun marskimaalta, hänen kotinsa lähettyviltä löytyy luita. Pian paljastuu yhtä ja toista sekä Gallowayn omista muistoista että rautakautisesta mytologiasta. Nykyhetken tapahtumat limittyvät ketterästi henkilökohtaisiin muistoihin sekä alueen historiaan, ja arkeologia tuo oman lisävärinsä juonenkulkuun.

Kuvioihin astuu heti ensi sivuilla myös karismaattinen rikoskomisario Harry Nelson. Hän on Ruthille tasavertainen aisapari, hieman juro, mutta ammatissaan tinkimätön. Tutkimukset lähtevätkin etenemään näiden kahden yhteistyönä rivakkaa vauhtia, mutta eivät kuitenkaan aivan trilleritahtiin. Kirjan sivuille on siroteltu sopivasti sekä henkilösuhteita että johtolankoja, jotta pysytään perinteisen, laadukkaan brittidekkarin genressä.

Kirjan nimi, Risteyskohdat tulee ajatuksesta, että marskimaa on risteyskohta maan ja meren välillä; se on suoaluetta, joka ei ole oikeastaan kumpaakaan. Se on  merkinnyt muinaisille asukkaille risteyskohtaa elämän ja kuoleman rajalla. Juoni punoutuu pohjoismaisen mytologian ympärille, sillä rannalta on löydetty rautakautinen paalukehä ja votiivikätköjä. Nyt Ruth tuntee kaipuun piston ajatellessaan paalukehää, joka oli ollut hiekkaan hautautuneena kaksituhatta vuotta. Se kuuluu tänne, hän ajatteli kahlatessaan mutaisten lätäköiden yli kädet syvällä taskuissa. Minkä hiekka ottaa, sen hiekka pitää omanaan ikuisesti. (S. 39.)

Marskimaa on vaarallista aluetta, sillä nousuvesi nousee niin nopeasti, että vesi saattaa viedä mukanaan ja peittää turvalliset kulkureitit. Pimeän marskimaan kauhut on kuvattu kirjassa erityisen taitavasti. Tuntui melkein kuin meri saartaisi lukijankin ja vetäisi kohti upottavia hiekka- ja suonsilmäkkeitä. Loppu on tietysti karmea ja niin koukuttava, että pakkohan minun oli heti varata seuraava osakin luettavaksi.

Januksen kivessä liikutaan myös arkeologisten kaivausten ympärillä, mutta nyt kaivaukset ovat roomalaisaikaisia. Ruth joutuu tietysti taas tapahtumien keskipisteeseen, kun eräältä purkutyömaalta löytyy kynnyksen alle haudattu pienen lapsen ruumis. Kyseessä saattaisi olla roomalaisaikainen tapa uhrata elävä uhri ovien ja porttien, menneen ja tulevan jumalalle, Janukselle. Januksen kaksipuoliset kasvot leikkivät elämällä ja kuolemalla, ja pian Ruth joutuu uhkailujen kohteeksi.

Nyt Ruthin lapsuudenperhe pääsee esiin. Ruthin vanhemmat ovat hyvin uskonnollisia ihmisiä, ja kun Harry Nelson puolestaan paljastuu katolilaiseksi, kuten eräs epäiltykin, niin syntyy siltoja nykyajan uskonnollisuuden ja roomalaisajan uskonnon välillä. Kun katolilainen lastenkoti salaisuuksineen vedetään juoneen mukaan, aloin itse vähän haukotella, sillä tämä kuvio tuntuu niin käytetyltä. Onneksi Elly Griffiths on keksinyt juoneen uusia vivahteita, eikä kerronta lähde mässäilemään julmuuksilla.

Loppuratkaisuun tarvitaan tässäkin kirjassa yksi sekopää, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta loppumetreillä. Päähenkilöiden elämät tietysti jäävät niin kutkuttavaan kohtaan, että pakkohan tässä on panna loputkin sarjan käännökset varaukseen. Taitavaa työtä kirjailijalta! Mikä siinä onkin, että  pätevien brittidekkaristien virta näyttää ehtymättömältä. Anna Lönnroth on puolestaan tehnyt oivaa työtä suomennoksessa, joka tuntuu soljuvan mutkattomasti. Viihdyttävää, koukuttavaa, kiinnostavaa - mitä muuta voi dekkarilta toivoa.



Risteyskohdat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kirjan pauloissaKirsin kirjanurkkaYöpöydän kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Luetut.net ja Lukuneuvoja. Januksen kivi on puolestaan luettu näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssäLeena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjatKirjasähkökäyrä ja Kirjamerestä ongittua.

Helmetin vuoden 2019 haasteeseen Risteyskohdat tai Januksen kivi sopivat tietysti kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä tai 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Risteyskohdat sopii myös kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat, 2.
painos, 1997 (suomennos vuodelta 1982)
Alkuteos: Brideshead revisited, 1945
Suomentja: Lehtinen Pentti
Kustantaja: Otava
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minä olin ollut täällä ennenkin; tiesin tästä kaiken (s. 22)

Kapteeni Charles Ryder on palannut Bridesheadiin, Flyten aatelissuvun kartanoon, jossa hän vietti nuoruutensa kirkkaita päiviä. Nyt on sota ja englantilaisia joukkoja on majoitettu kartanoon odottamaan siirtoa seuraavaan paikkaan. Pelkästään talon nimen kuuleminen herättää Ryderin muistot: menneiden vuosien aaveet tuntuivat lähtevän lentoon pelkästään tuon sanan soinnista (s. 20).

Evelyn Waughin (1903 - 1966) klassikkoteos Mennyt maailma on viehätysvoimaltaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä viehätys perustuu 1920-luvun maagiseen lumoon tai Bridesheadin kartanon mahtipontiseen tunnelmaan. Vai perustuuko se sittenkin Flyten sisarusten, Sebastianin ja Julian, vastustamattomaan charmiin ja herkkyyteen tai Flyten perheen katolilaisuuteen? Yhtä ainoaa piirrettä on mahdotonta nimetä.

Unohtaa ei myöskään voi kertojanääntä, kapteeni Charles Ryderin kyynistä mutta lempeää kerrontaa. Se on peribrittiläinen ääni, joka vetää lukijan tapahtumiin mukaan ja opettaa suhtautumaan asioihin sillä ironialla, joka vain briteiltä onnistuu. Joka tapauksessa Mennyt maailma on kokonaisuutena enemmän kuin osiensa summa. Taas kerran klassikon lukeminen päihitti monta nykyromaania.

Niin, unohdinko mainita Oxfordin yliopistopiirit? Siellä vietetään iloista opiskelijaelämä, jossa Charles Ryder ylittää varansa ja luokka-asemansa ystävystymällä hulttioelämää viettävän aatelissuvun vesan, Sebastian Flyten kanssa. Heidän ystävyydestään muodostuu erityislaatuinen, vahva ja riipaiseva.

Oxfordin opiskelijaelämän villit juhlat jatkuvat aina aamun sarastukseen, mutta Sebastian jää noihin aamuihin, siinä missä Ryder löytää elämänsä kiinnekohdan taiteesta. Kumpikin on Oxfordin piireissä ulkopuolinen, mutta ystävyyden jaloin ydin on heidän. He jakavat nuoruutensa, eikä se ole suinkaan vähän: Nuoruuden velttous - miten ainutkertainen ja olennainen se onkaan! Miten nopeasti ja peruuttamattomasti se katoaakaan! Into, ylitsevuotavat tunteet, illuusiot, epätoivo, kaikki nuoruuden perinteiset tunnusmerkit seuraavat meitä koko elmämme ajan tätä yhtä ominaisuutta lukuun ottamatta. Nämä ilmiöt ovat osa elämää itseään; mutta velttous vielä väsymättömien jänteiden rentoutuminen, koettuna kuin sivusta katsoen, itseriittoisena - se kuuluu pelkästään nuoruuteen ja kuolee sen myötä. (S. 79.)

Luin Mennyttä maailmaa kauan. Pentti Lehtisen suomennos tuntui välillä kankealta ja muutama suorastaan kummallinen virke jäi ihmetyttämään, mutta teoksen tenho on vahva. Sebastian Flyten turmiollinen elämä, joka uhkaa viedä minäkertojankin mukaansa, on kiehtovaa ja epätoivoista. Hän on Flyten perheen musta lammas, jolle suvun katolilaisuus on tie helvettiin.

Romaani myös peittää paljon. Missään vaiheessa ei selviä, oliko Sabastianin ja Charlesin ystävyys oikeasti rakkaussuhde. Se on kuitenkin selvää, että Sebastianin perhe viehätysvoimallaan "varastaa" Charlesin Sebastianilta. Charlesin ja Julian rakkaussuhde kehittyy vuosia myöhemmin ja heidän uusi kohtaamisensa tuntuu kohtalon määräämältä ja taivaassa kirjoiteltu. Romaanin loppu on silkkaa sinfoniaa, jossa taivas osoittaa rajoituksensa.

Sebastianin kapinointi äitiään, sukuaan ja katolaisuutta vastaan on tempoilua, jossa hänen itsetuhoisuutensa vain vahvistuu. On jotenkin kauheaa ja ymmärrettävää, miten kaikki perheenjäsenet palaavat kirkon helmoihin ja miten paljon usko - oikeammin kirkko - heidän elämäänsä ohjaa.

Flyten perheestä ja Bridesheadin kartanosta tulee Charles Ryderin elämän keskipiste vuosiksi. Tarina kehittyy traagiseksi kaikkien perinteiden ja kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi. Erilaisuudelle ei ole tilaa, ja lopulta perheenjäsenet tuomitsevat itse itsensä onnettomaan elämään.



Osallistun Menneellä maailmalla Kirjabloggaajien 8. klassikkohaasteeseen, jota emännöi nyt Tarukirja-blogiLisäksi osallistun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää. 


Aiemmin olen lukenut klassikkohaasteisiin seuraavat kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Osallistuminen tähän haasteeseen on aina ilo! Yhtään pettymystä ei ole osunut kohdalleni, mutta sitäkin enemmän loistavaa kirjallisuutta. Klassikko on yleensä paikkansa ansainnut. 

Mennyt maailma on luettu myös näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltäJokken kirjanurkkaKirjaneidon tornihuone,  Luetut, lukemattomat ja There's no just thing as too many books, jossa kirja on kuunneltu Jeremy Ironsin lukemana äänikirjana. (Jeremy Ironshan esittää Charles Ryderia kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa.)

torstai 24. tammikuuta 2019

3 x nuoren naisen elämää sarjakuvina: Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää ja Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Elämänhallinta on illuusio

Valve Emmi: Sit kun sun naama räjähtää, 2013
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Viime vuonna luin melkoisen pinon sarjakuvia Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kokosin jo yhteenvedon lukukokemuksistani, mutta muutama hieno teos on vielä esittelemättä. Sarjakuvainnossani olen löytänyt myös uusia teoksia luettavakseni.

Emmi Valve asteli tietoisuuteeni koskettavalla ja toiveikkaalla Armo-albumillaan. Se kertoo nuoren naisen selviytymistarinan, jossa päähenkilö kamppailee mielenterveysongelmien kanssa ja lopulta pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Teoksen sanoma on se, että sairauden kanssa voi oppia elämään, jos jotenkin hyväksyy sen osaksi omaa itseään. Armo on omaelämäkerrallinen tarina, jossa päähenkilön nimi oli Emmi, kuten sarjakuvataiteilijalla itsellään.

Sit kun sun naama räjähtää on ilmestynyt vuonna 2013, ja sekin on omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Sen alaotsikkona on Päiväkirja, ja päähenkilö on nimeltään Emmi. Teos koostuu lyhyistä, mutta merkityksellisistä tarinoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Muutama unikin on mahtunut tarinoiden sekaan, ja ne ovat kyllä suorastaan paljastavia. Yhtenä teemana sarjakuvissa kulkee aikuistuminen, ja siitä päähenkilö ajatteeleekin osuvasti: Ehkä aikuisuus tarkoittaa vaikeilua (s. 57).

Teoksessa on synkkiä sävyjä, mutta myös huumoria. Ihmissuhteet on kuvattu valoisampina kuin Armossa, ja päähenkilö löytää elämästään paljon hyviä hetkiä: niitä koetaan ystävien kanssa, mökillä ja esimerkiksi kylvyssä. Itseironia on aseistariisuvaa ja tuo tilanteet lähelle lukijaa. Armossa hetket sulivat välillä kauhukuviksi, eikä Emmi päässyt sängystä ylös pitkiin aikoihin, mutta tässä teoksessa ei juututa ihmissuhteisiin eikä sänkyyn.

Sit kun sun naama räjähtää -teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja kuvia. Mustavalkoinen jälki on realistista, mutta kuvat ja sivut ovat ehkä minun makuuni turhankin täysiä. Päiväkirjamaisuus selittää tekstin suuren osuuden.

Valven sarjakuvia ei aina ole ilo lukea, vaan kummalliset tilanteet ja päähenkilön paha olo tuntuvat kiertyvän lukijankin ympärille. Elämä on välillä rankkaa, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Kerronta on tummasävyistä sekä kuviltaan että sanomaltaan. Yksi koskettavimmista tarinoista on nimeltään Jokke, ja se kertoo entisestä (poika)ystävästä, joka tekee itsemurhan. Miksi päähenkilö selviää, mutta Jokke ei?

Valven tarjoamat oivallukset ovat yleistettävissä, sillä harva selviää elämästään ilman ahdistusta. Joillekin mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, joillekin aallonpohjat ovat satunnaisia vieraita. Jokainen saa elämästä aivan varmasti osansa, eikä kukaan lopulta tiedä, millaisten ongelmien kanssa kanssaihmiset kamppailevat. Yhden neuvon pelottaviin tilanteisiin opin tästä sarjakuvakokoelmasta, ja se on "rohkeuden ulkoistaminen". Aion kokeilla sitä seuraavan kerran, kun joudun päättämään jonkin vaikean asian.



Sit kun naama räjähtää on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa.


--------------------------------------------------------------------------------------------


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 2017; Elämänhallinta on illuusio, 2018
Alkuteos: Adulthood is a myth, 2016; Big mushy happy lump, 2017
Suomentaja: Aura Nurmi
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 109; 125
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Sarah Andersen on minulle uusi tuttavuus. Hän on newyorkilainen sarjakuvataiteilija, jonka Sarah's Scribbles -sarjakuvat ovat tulleet tunnetuksi netissä, ja niistä on sitten  koottu kirjoja, jotka on suomennettukin nopeasti.

Kirjan takakannessa lukee: Kirja ei ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Totuus taitaa olla juuri päinvastoin, sillä päähenkilö on nuori nainen, joka harrastaa piirtämistä ja näyttää aivan Sarah Andersenilta, vaikka onkin vahvasti tyylitelty. Oli miten oli, omaelämäkerrallisuudella ei sinänsä ole merkitystä, sillä nämäkin sarjakuvat toimivat itsenäisinä ja samaistuttavina, kuten Emmi Valvenkin sarjakuvat.

Sarah Andersenin suosio on helppo ymmärtää. Hänen sankarittarensa tekee mainioita havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Päähenkilö nimeää itsensä introvertiksi ja joutuu kaikenlaisiin hämmentäviin tilanteisiin kohdatessaan ihmisiä ja aikuiselämän lakeja. Esiintymistilanteet tai esittäytymiset saavat päähenkilön lamaantumaan täysin tai hikoilemaan holtittomasti. Ystäviensä puolesta hän kylläkin on valmis panemaan itsensä likoon aivan täysillä, ja silloin hän ei muista hämmentyä. Andersenin kärjistykset ovat niin poskettoman hauskoja, että nauroin ääneen lukiessani.

Andersenin piirrostyyli on selkeää ja perustuu enemmän kuviin kuin tekstiin. Aura Nurmen suomennokset ovat kuitenkin  kekseliäitä ja sujuvia. Päähenkilön silmät ovat suuret ja niiden tuijotus kertoo paljon kulloisestakin tunnetilasta. Miten paljon voikaan kertoa pelkillä silmillä!

Arkipäiväisiin tilanteisiin siroteltu ironia toimii hienosti. Kun on rankka päivä, päähenkilö kaipaa kotiin ja omaan sänkyyn. Kun arjen vaatimukset tuntuvat mahdottomilta, päähenkilö siirtää niitä huomiselle. Maanantai tuntuu käyvän päälle jo sunnuntaina. Ilojakin riittää: kuivurista tullut pyykki on ihanan lämmintä, poikaystävän huppari on paras vaate ikinä, siivous sujuu näppärästi kun raivaa tavarat sängyn alle, jne.

Meillä nämä sarjakuvat viihdyttivät sekä äitiä että teini-ikäisiä tyttäriä ja jopa 5-vuotiasta poikaa. Viisivuotias keksi itse tarinoita kuviin - tosin sarjakuvahahmona seikkaileva kohtu ei varmastikaan tullut tunnistetuksi - joten kovin inspiroivaakin tämän lukeminen tuntui olevan. Lasten kikatus kruunasi oman lukukokemukseni. Näitä on saatava lisää.



Andersenin sarjakuvia onkin luettu blogeissa olan takaa. Aikuisuus on myytti on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirjailuja, Kirjojen pyörteissä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijan roolissa ja Kirjavarkaan tunnustuksia, jossa on lista monista muista albumin esittelevistä blogeista. Elämänhallinta on illuusio on luettu ainakin Lukijan roolissa.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Stina Saari: Änimling

Stina Saari: Änimling, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Stina Saaren Änimling oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana viime vuonna. Se oli toinen niistä runokokoelmista, jotka valittiin kilpailuun. Toinen teos oli Tuukka Pietarisen hieno kokoelma Yksin ja toisin, jossa yhtenä teemana on todellisuus: mikä tässä maailmassa on totta, mikä heijastumaa, miten aika jatkuu ja kiertyy ja miten elämästä voi sanoa mitään varmaa. Näistä ajatuksista Stina Saaren Änimling jatkaa vielä syvemmälle. Se rikkoo todellisuuden ja kielen aivan täysin. Mitä silloin voi enää sanoa? Jotain, mutta vain omalla kielellään. Jotain käsittämätöntä.

Liidän viereiseen maailmaan, minä puhallan huu hihihiin (s. 26)

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun ja kiinnostuin Saaren teoksesta, kun hän esitteli kirjaansa. Kokoelman nimen änim-osa on minä-sana väärin päin ja ling on helähtävä ääni, jonka Saari lauloi yleisölle. Kun siis aloin lukea runoja, korvissani soi tuo ling. Kokoelma kuulosti arvoitukselliselta ja kielellisesti  oivaltavalta ja uudelta. Mistä oikein on kyse?

Kustantajan sivuilta luin, että kokoelma tavoittelee äärimmäisen väkivallan kokemusta. Se kertoo, miltä voisi tuntua raiskaus. Mitä tapahtuu, kun minä hajoaa ja kun kieli ei enää voi kuvata kokonaisilla sanoilla sitä, mitä ihminen kokee?

Ensimmäinen lukukerta jätti minut tyhjän päälle. En pystynyt sitomaan mitään mihinkään. Sanat ja äänteet katosivat ja hajosivat kokoelman sivuille, mikään ei tuntunut kiinnittyvän mihinkään. Sitten luinkin jo oikeussalitekstiä, tai palasia sellaisesta, ja englanniksikin luin palasia sieltä ja täältä. Pääsin vähän jyvälle, mutta miten näitä nyt liittäisi toisiinsa. Onko se tarkoituskaan?

Toisella lukukerralla eläydyin jo liikaa. Yhtäkkiä tunsin järkyttävän kuolemanpelon, häväistyksen ja ahdistuksen, joka rikottuihin sanoihin ja tukahtuviin ääniin on sidottu. Minä todellakin kääntyy teoksessa nurin.

Änimling onnistuu sellaisessa, minkä ei pitäisi kai olla mahdollista. Se onnistuu tavoittamaan pelon ja rikkoutumisen. Rikottu ihminen siinä yrittää kertoa jotain.

Saari uudistaa suomalaista runoutta ja laventaa kielen mahdollisuuksia. Vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään ja todeta, että ei noin voi sanoa, ei näin voi kirjoittaa, niin kyllä vaan voi. Pelkät äänteet ja sanojen riekaleet vieväät kummallisiin syvyyksiin. Lopulta vain toivoisi, että joku helpotus löytyisi, että jotain saataisiin ehjäksi. Jokin sana, edes muutama. Mutta eheytyykö ihminen ikinä koettuaan väkivaltaa?

Änimling on omistettu lukemattomille. Ikävä kyllä väkivaltaa kokeneita ihmisiä on paljon, lukemattomia, koska kaikki tapaukset eivät koskaan tule ilmi. Mediassa uutisoidut raiskaustapaukset herättävät huomaamaan, että lukemattomia tulee koko ajan lisää. Rebecca Solnit käsittelee aihetta esseessään The longest war, jossa hän laskee kotiväkivaltaan kuolleiden naisten määrää ja kertoo, kuinka Yhdysvalloissa raiskataan nainen joka kuudes minuutti. Suomessa vuonna 2018 tuli ilmi 1 338 raiskausta, mutta todellinen määrä lienee paljon enemmän, sillä rikokseen liittyvä häpeä estää uhreja ilmoittamasta rikosta. Lukemattomat naiset siis elävät Änimlingin päivittäin. Eikö tälle asialle todellakaan voida mitään?

Saaren teos on yhtä aikaa häiritsevä ja ajatuksia herättävä. Se häiritsee, koska se yrittää kertoa jotain, mutta en täysin ymmärrä mitä. Se uudistaa runoutta sellaiseen suuntaan, jossa kieli saa yhä enemmän autonomisuutta. Se ei haekaan merkitystä, vaan on ja hajoaa.  Ajatuksia herättäväksi kokoelman tekee juuri sama seikka. Kun kieli hajoaa, se merkitseekin voimaa ja pakopaikkaa, äänteitä ja sanoja, joihin yritetään takertua.



Änimling on herättänyt jonkin verran huomiota blogeissa, ja toivon sille paljon lisää lukijoita. Ainakin Reader, why did I marry him ja Tekstiluola ovat lukeneet teoksen. Helmetin vuoden 2019 haasteessa se sopisi kohtaan 5 (kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi).

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

3 x runoja meiltä ja muualta: Rein Raud: Lumeen hautautunut, Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä ja Paperi T: Post alfa

Raud Rein: Lumeen hautautunut, 1989
Kokoelmassa on runoja näistä teoksista: Paljajalu, Kestmine tuleb seest ja Lumme mattunud
Suomentaja: Johanna Laakso
Kuvittaja: Naima Neidre
Kustantaja: Pohjoinen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Rein Raud on virolainen kirjailija, jonka runoteos on eksynyt runohyllyyni jonkin kirjaston poistomyynnistä. Syy hankintaani on varmaankin ollut se, että vaikka olen käynyt Virossa useasti ja reissannut Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, Pärnussa, Tartossa ja Tallinnassa, niin en ole paljoakaan lukenut virolaista kirjallisuutta.

Rein Raud on Virossa arvostettu nykykirjailija, jonka tuotanto käsittää runoutta ja proosaa. Lumeen hautautunut on hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa ja sisältää runoja kolmesta kokoelmasta: Paljajalu, Kestmine tule seest ja Lumme mattunud. Runot ovat helppolukuisia, ja suomentaja Johanna Laakso on tehnyt sujuvaa työtä.

Päällimmäiseksi kokoelmasta jää einoleinomainen tunnelma: Hiivin tyhjän talon sokkeloissa / missä olen mistä olen poissa (s. 27).  Välillä taas tunnistan Tulenkantajilta tuttuja kuvia: Sinun sydämesi juo maan mehua / Se juo se juo voi eikä sen jano ensinkään sammu (s. 80). Kokoelman alkupuolen runous on osittain riimiteltyä, osittain proosarunoja. Luonto on runoudessa tärkeä. Esimerkiksi proosaruno Koko ikänsä hän oli pitänyt mäntymetsästä sopii hyvin suomalaiseenkin sielunmaisemaan, sillä siinä kulkija muuttuu lopulta itsekin männyksi. Miten hieno kohtalo!

Kokoelman pisin runo on eeppisen kansanrunon henkinen ja se on nimeltään Suuri tarina. Se alkaa maan synnystä ja jatkuu sankaritarinana kolmesta veljeksestä. Runossa on karhun kaatoa ja ihmetekoja, kalevalaista meininkiä:

ja sitten ryhtyi Pieni Isä lausumaan
sanoilla jotka tiesi
hän lausui Karhun pöllöksi
       lausui näädäksi 
       lausui kuuseksi
       lausui kärpäseksi
                 kuokaksi
                 mansikaksi
                 sateeksi  
                 kanaksi
                 paarmaksi
                 nauriiksi
                 ahveneksi
                 käeksi
mutta Karhu tiesi kaikki ne sanat
ja oli aina entisensä  (s. 73 - 74). 

Rakkaus omaan maahan ja sen tarinoihin on teoksen kantavia teemoja, kansanperinteen ja kansanuskon kunnioitus on syvää. Kansanrunouden teemat kulkevat eksistentialistisiin totuuksiin ja näen niissä tietysti symboliikkaa, joka kertoo Viron pyrkimyksistä kohti uutta itsenäisyyttä. Vertaan tahtomattani runoja Suomen sortovuosien tunnelmiin:

Ja nyt kuuntele: 

Sinun sisälläsi asuu pääskynen
se räpyttelee siipiään pimeässä sinussa
 - - 
Mutta se elää sittenkin
Se pääskynen on sinun toivosi (S. 94).



Kokoelmasta jäi sellainen olo, että haluan lukea lisää Rein Raudin tuotantoa. Oli slkkaa sattumaa, että kun halusin lukea Ompun runohaasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen jotain virolaista, sitä löytyi omasta kirjahyllystä. Mukava löytö, jolla kuittasin myös viime vuoden Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos).

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lappi Arto: Ei perhonen siivistään tiedä, 2001
Kustantaja: Kaarinan kaupunki
Kansi: Eike Salu
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Arto Lappi on tamperelainen runoilija, jonka tuotantoa olen aina ihaillut. Siihen on vangittu  luonnon kauneutta, elämän tutkiskelua ja pieniä hetkiä, joihin lukijan on helppo päästä osallistumaan. Lappi on erityisesti haikujen ja tankojen mestari, joten mitään pitkiä vuodatuksia hän ei kirjoita, ja sekin sopii minulle.

Vaikka fanitan Lapin runoutta, en suinkaan ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan. Blogiin asti on päässyt tähän mennessä vasta yksi kokoelma, Kukko puussa. Kannattaisi varmaankin lukea hänen runojaan enemmänkin, koska niistä tulee niin hyvä mieli. Vai voiko joku vastustaa tällaisia kuvia:

Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. (S. 52.)

Lapin runoilijanura alkoi tästä Ei perhonen siivistään tiedä -kokoelmasta, Runo-Kaarina-kilpailun  voittajasta vuodelta 2001. Teoksen alaotsikkona on Daisho waka-runoja, ja Arto Lappi on kirjoittanut teokseen johdannon, jossa hän kertoo japanilaisesta runoilijasta, Daishosta (1887 - 1966). Vähän epäselvää nyt on, kuinka paljon näistä runoista on Daishon runoja, vai onko niitä lankaan, vai onko Daisho ollut vain esikuvana Lapin omille runoille.

Oli miten oli, kokoelma on vastustamaton. Lapille tyypilliset kuvat ovat tässä jo olemassa. Teos koostuu tanka-runoista, joissa luontokuvat ja elämän pienet totuudet vaihtelevat sulassa sovussa. Tunnelma on japanilainen ja suomalainen yhtä aikaa.

Virta katoaa 
maan alle, pulpahtaa
toisaalla pintaan
ja aurinko on sama
eilen, tänään, huomenna. (S. 48.)

Rauhoittavaahan näiden lukeminen on. Elämän tarkoituksettomuus käy välillä vastaan, mutta siihenkin tyytyy, jos saa hetken kokea kauneutta.


Ei perhonen siivistään tiedä on luettu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paperi T: Post alfa, 2016
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Tuukka Tammisaari
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Paperi T:n Post alfa on kohuttu ja kehuttu teos, jonka olen jättänyt lukematta, koska runoteos, joka saa valtavan suosion siksi, että sen on kirjoittanut julkkis, ei välttämättä takaa laadukasta runoutta. Tiedän Paperi T:stä sen verran, että hän on suomalainen rap-artisti, joka pitäisi tuntea. Sekin tieto on liikaa, sillä yleensä en tiedä runoilijoista yhtään mitään, paitsi että he ovat kirjoittaneet runot, joita juuri luen. Runot puhuvat puolestaan. Tässä tapauksessa Paperi T on se, josta pitäisi olla innoissaan ensin, ja sitten innostua vielä hänen runoistaan.

Yritin nyt tosissani myös tutustua suomalaiseen rap-taiteeseen kuuntelemalla ja katselemalla rap-videoita. En oikein pysty. Videot ja sanoitukset ovat niin sovinistisia, että ei tule mitään. Ehkä niissä on ironiaa, mutta en osaa tulkita sitä. Olen myös sitä mieltä, että ironiaa ei tarvittaisi, jos post-alfa- maailma olisi oikeasti totta. Ei se ole, vaikka Paperi T parkaiseekin:
- -
älkää unohtako valkoista heteromiestä
ja hänen hätäänsä 
- -  (s. 10)

Ei auta, vaikka kuinka yritän unohtaa valkoisen heteromiehen, en pysty. Normia ei voi unohtaa kukaan muu kuin normi itse. Mielestäni on myös kohtuutonta vaatia normille vielä sääliäkin normin ulkopuolisilta ihmisiltä, ja sitä tässä teoksessa haetaan.

Paperi T:n runous on oivallinen esimerkki rehellisestä, miehisestä tilityksestä: juodaan, naidaan, rakastutaan, podetaan krapulaa ja ahdistusta, yritetään muuttua. Mitä uutta tässä kaikessa on? Naiset ovat kauniita ja miehet miehisiä. Post alfaa tästä ilmeisesti tekee lähinnä se, että mies kirjoittaa runoja - sanastosta tai aiheista sitä ei huomaisi. Ehkä post-alfaa on kuitenkin tämä:
nää on kaikki rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin    (s. 93)

Paperi T:n runoteos on ulkoasultaan tyylikäs: valkoinen teksti mustalla pohjalla tekee kokoelmasta dramaattisen näköisen. Kaikki alkukirjaimet on kirjoitettu pienellä, joten tulee sellainen tunne, että kirjoitus on suollettu paperille hyvin nopeasti ja rehellisesti, mitään sensuroimatta. Rehellisyys on aina hyvä lähtökohta runoudelle, joten sille pisteet.



Post alfaa on luettu innokkaasti ja innostuneesti blogeissa, ja tässä muutama esimerkki: Amman lukuhetki, Sivutiellä, Kirjojen keskellä ja Karvakasan alta löytyi kirjaOpus eka on samoilla linjoilla kanssani, eikä ihan hypi innosta.