torstai 12. syyskuuta 2019

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää, 2018
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Anna Kortelaisen kirjoittama elämäkerta Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää on kiinnostavaa luettavaa kannesta kanteen. Varsinkin tamperelaiselle lukijalle kirja on oikea aarre. Se on sukellus sekä paikallishistoriaan että erään tunnetuimman kaupunkilaisen elämään. Suomen 1900-luvun historia tulee kerrattua ikään kuin kaupan päälle, sillä Sara Hildén (1905 - 1993) ehti elää kaikki 1900-luvun Suomen sodat ja kokea Suomen nousun hyvinvointivaltioksi. Kortelainen on tutkinut tarkasti muun muassa sisällissodan vaiheet Lempäälässä ja Lotta-järjestön toimintaa Tampereella

Kortelainen on jakanut kirjan kolmeen osaan, joiden nimet ovat Tuntematon Sara, Tunnettu Sara ja Onnellinen Sara. Tuntematon Sara -osuudessa seurataan Saran lapsuutta ja nuoruutta sekä aikuisuuden vuosia sotavuosien yli, vuoteen 1945. Toinen osa kertoo Saran menestyksestä liike-elämässä sekä avioliitosta taiteilija Erik Ehnrothin kanssa. Viimeinen osa puolestaan keskittyy Sara Hildénin taidekokoelmien karttumiseen ja oman museon perustamiseen.

Saara Hildén syntyi Tampereella vuonna 1905 Ida Kadellin aviottomana lasena, mutta sai pian isäpuolen, jonka sukunimi jäi hänelle omaksi. Saara sijoitettiin äitinsä perheen luo Lempäälään, jossa hän kasvoi Torisevan torpassa sukulaisten hoivissa, kunnes lähti Tampereelle piikomaan 13-vuotiaana. Piikomispaikan välityksellä hänen tiensä kävi kauppa-apulaiseksi ja vähitellen yhä vastuullisempiin tehtäviin.

Kortelaisen kirjoittama elämäkerta luo Sara Hildénistä määrätietoisen ja omanarvontuntoisen naisen muotokuvan. Kun ura alkaa edetä, Saara-nimi muuttuuu pian Saraksi. Tosin mitenkään nopeaksi ei urakehitystä voi kuvata. Hildén eteni myyjättärestä myymalänjohtajaksi pikkuhiljaa, ja perusti oman liikkeen vasta vuonna 1952, 47-vuotiaana. Koko aikuisiän hän oli kiinnostunut taiteesta: kuvateiteesta, elokuvista ja teatterista.

Elämäkerrassa paljastuvat menestyksen avaimet: ahkera työnteko ja lahjakkuus. Sara Hildénillä oli tyylitajua ja silmää kauneudelle. Lisäksi hän oli taitava liikenainen. Voisi melkein sanoa, että hänen käsissään vaatteet muuttuivat kullaksi, kun hän sodan jälkeisen nousukauden aallossa vaatetti tamperelaisia naisia ja loi mittavan omaisuuden. Hän oli omaisuuden suhteen varsin avokätinen ja avusti ensin monia ystäviään rahapulassa ja pikkuhiljaa yhä enenevissä määrin myös taiteilijoita, jotta nämä saivat keskittyä luomiseen.

Kortelaisen tutkimuksen mukaan Sara Hildén eli varsin modernin naisen elämää. Koska hän perusti perheen vasta kypsällä iällä, hän ehti ennen sitä luoda vakavaraisen oman uran. Miehiä Saran elämästä ei puuttunut, vaan hän saattoi oman palkan turvin elää, kuten halusi. Pitkäaikainen ja varakas sulhanen Ruotsista jäi vain rakkaussuhteen tasolle, koska hän ei jostain syystä ollutkaan aivan oikea. Sen sijaan Erik Ehnroth vei muuten niin kovin järkevän oloiselta Saralta jalat alta. Avioliitossa oli kuitenkin alusta lähtien kolmaskin osapuoli, nimittäin alkoholi.

Kortelainen on tehnyt kirjassaan persoonallisen ratkaisun lisäämällä tietotekstin väliin kaunokirjallisia osia, kuvitteellisia keskusteluja Saran ja hänen museonsa konservaattorin välillä. He kulkevat taideteosten äärellä ja pysähtyvät keskustelemaan elämästä ja taiteesta. Keskustelut tekevät Sara Hildénistä inhimillisemmän, ja samalla sivuilla nousee esiin myös niitä ainutlaatuisia teoksia, joita hän on kokoelmiinsa hankkinut. Kirjan kuvitus on kauttaaltaan kiinnostavaa, ja taiteen läsnäolo huokuu kirjasta.

On epäilemättä totta, että Sara Hildénillä oli taiteellista silmää ja vainua. Hän teki taidehankintoja paitsi ammattilaisten neuvojen mukaan myös oman kiinnostuksensa ja mieltymyksensä perusteella.  Hänen keräämänsä taide ja hänen perustamansa säätiö ovat arvokas perintö suomalaiselle kuvataiteelle. Tampereella hänen työnsä jatkuu Sara Hildénin taidemuseon muodossa ja Sara Hildénin nimeä kantavana taideakatemiana, jossa lapset voivat suorittaa taiteen perusopintoja.

Olin keväällä Metsossa kuuntelmassa Anna Kortelaisen esitelmää Sara Hildénistä ja elämäkerran syntyvaiheista. Kortelaisen into oli tarttuvaa. Hän kertoi, kuinka tärkeää hänelle oli kirjan kirjoittamisen aikana päästä Saran jalanjäljille Tampereelle ja Lempälään. Hän kertoi taustatyön tekemisestä ja niistä historiallisista rooleista ja odotuksista, joita Sara rikkoi elämässään. Saran hahmo tunnettiin Tampereella kovana liikenaisena ja etäisenä ihmisenä, mutta lähipiirissä hän oli myös erittäin avulias. Hän eli rohkean elämän ja sopii esikuvaksi kenelle tahansa naiselle. Ei ole ehkä sattumaa sekään, että tällainen toimelias nainen sai rikkoa rajoja juuri Tampereella, joka oli asukasrakenteeltaan naisten kaupunki.

Tamperelaisen elämään Sara Hildén vaikuttaa monella tavalla. Kuusivuotias eskarilaiseni kävi juuri Sara Hildénin taidemuseon Veistospuutarhassa opastetulla kierroksella taidetestaajana. Taidemuseon toinen toistaan loistavammat näyttelyt, esimerkiksi Andy Warholin ja Ellen Gallagherin näyttelyt vuonna 2014, vetävät taiteen ystäviä myös Tampereelle. Tyttäreni käy Sara Hildénin taideakatemiaa, jossa hän on harrastanut kuvataiteita 7-vuotiaasta saakka. Sara Hildénille, jos kenelle, sopii huudahtaa: Hyvä Sara!



Sara Hildénin elämäkerta on luettu myös kirjablogeissa: Kaisa Reetta T, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä.

torstai 5. syyskuuta 2019

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika oli yksi tämänvuotisista Tanssiva karhu - palkintoehdokkaista. Siitä tuli minulle yksi tämän vuoden vaikutavimmista kirjoista, koska se kysyy joukon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Se nostaa pöydälle isoja teemoja, kuten onnellisuuden, syyllisyyden, syntymän ja kuoleman ja katsoo niitä kaikkia niin läheltä, että lukijaa huimaa. Lopulta se ei tarjoa yhtäkään valmista vastausta mihinkään kysymykseensä. Juuri siksi se täytyy lukea.

Kultapoika, kuplapoika on kokoelma runoja, joilla on kytkös todellisuuteen. Useat runoissa esiintyvät henkilöt ovat oikeasti eläneet. Henkilöiden nimet ovat siis todellisuudesta - muun muassa Alison Hargraves, David Vetter - mutta entäpä heidän ajatuksensa ja puheensa?

Keitä nämä ihmiset sitten ovat? Miksi heidän puheensa on merkityksellistä myös minulle?  On vuorikiipeilijä-äiti, immuunipuutostautia sairastanut poika, Sylvia Plathin puoliorvoksi jääneet lapset. On äiti, joka jättää vastasyntyneen lapsensa Berliinissä sairaalan vauvaluukkuun. On äiti, jonka poika ohjasi Germanwingsin lennon 9525 päin vuoria Ranskassa. Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Miksi minun pitäisi ajatella heidän elämäänsä? Ehkä vastaus on jossakin tässä:

minä menen nyt ylös, sanoo alison hargreaves,
ne ovat hänen viimeiset sanansa matkalla
k2-vuoren huipulle, ilman lisähappea
(sillä kuka nyt haluaisi perillä itsestään kuvan
happimaskissa kuin keuhkoparantolan potilas) (S. 10.)

En löydä vastausta, vaan lisää kysymyksiä: Miksi Alison Hargreaves jatkoi hengenvaarallista uraansa vuorikiipeilijänä, vaikka hänellä oli 4- ja 6-vuotiaat lapset? Miten Sylvia Plath - kahden lapsen äiti - saattoi tehdä itsemurhan? Mitä miettii rouva Lubitz, jonka poika aiheutti 150 ihmisen kuoleman?
ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään (s. 57).

Runoissa käsitellään äitiyttä, vanhemmuutta ja lapsena olemista. Niissä pohditaan, kuinka itsekkäistä syistä lapsia halutaan ja kuinka heidät sitten hylätään yhtä itsekkäästi, kuinka lasten elämä on vain vähän heidän itsensä käsissä. Siksi jokaista meistä, meitä lapsia, tulee katsoa erityisen rakastavasti.

Silene Lehto luo runoihin puhetta, joka voisi olla todellista, mutta ei ole. Se on fiktiota, vain fiktiota, runoihin luotua puhujan ääntä. Puheena se sipaisee elämän merkitystä mutta vielä enemmän merkityksettömyyttä, kuolemaan katoavaa elämän tarkoitusta. Sen pitäisi koskettaa meitä jokaista. Menetys, siinä on ehkä elämän ydin. Kaipaus, siinä ehkä toinen. Miten rakkaus, miten äidin rakkaus, asettuu tämän kaiken keskelle? Onko sillä merkitystä? Mihin asti se riittää?
Kuolemaan tuomittujen viimeisissä sanoissa toistuvat:
rakastan sinua äiti, anteeksi että aiheutin niin paljon tuskaa (s. 43).

Lukiessani etsin vähän väliä tietoa runojen henkilöistä, ja niinpä runot avautuivat tekstistä ulos, ja tarinat alkoivat elää kokoelman ulkopuolella. Löysin kuvia ja elämäntarinoita, jotka täydensivät runoja. Järkytyksekseni luin Alison Hargreavesin pojasta, joka oli kuollut tämän vuoden alussa vuorille. Miksi ihmeessä pojankin piti "voittaa itsensä" vuorilla? Etsikö hän sieltä äitiään?

Voisivatko nämä kysymykset jo loppua? Ne tekevät minut surulliseksi. Niiden täytyy tehdä minut surulliseksi.

Kun tätä arviotani varten luin Kultapoika, kuplapoika -kokoelman uudestaan, en tarvinnut enää nettiä, mutta olin entistä vaikuttuneempi. Keskustelut runojen puhujien välillä ovat hätkähdyttävän suoria, ja moraaliset kysymykset taas siinä, ilman vastauksia. En melkein kestä niitä. Suljen kokoelman kannet, mutta kysymykset eivät jää sinne.



Kultapoika, kuplapoika -kokoelman on luettu ainakin kirjablogeissa Reader, why did I marry himKosminen K, Tekstiluola ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 16. Kirjassa liikutaan todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla.

lauantai 31. elokuuta 2019

Elokuun lukumaraton - päivittyvä raportti

























31.8.2019 kello 13.10


Nyt näyttää siltä, että pääsen kuin pääsenkin mukaan elämäni toiselle lukumaratonille. Lukumaratonilla siis luetaan 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehditään. Tämänkertaista lukumaratonia emännöi Yöpöydän kirjat -kirjablogi.

Edellisen kerran osallistuin 6 vuotta sitten aivan erilaisissa tunnelmissa. Silloin maraton-kaverinani oli 5 kuukauden ikäinen kuopukseni. No, on hän kyllä nytkin seuranani, mutta nyt hän on 6-vuotias ja viettää pelipäiväänsä pleikan ääressä.

Koko perhe on nyt kotona. Lauantaisiivous on tehty, ensi viikon ruokaostokset hoidettu, perhe ruokittu ja iltaruuat jääkaapissa. Evääksi on varattu irtokarkkeja ja cappuccinoa. Perhe tarkoittaa kuitenkin 6 liikkuvaa osaa, joten tässä voi nyt käydä ihan miten vaan.

Tavoitteenani on lukea keskeneräisiä kirjoja niin pitkälle kuin suinkin, mutta lisäksi myös novelleja ja runoja. Sivumäärätavoitteeni on 400-500 sivua, mutta vähempikin riittää.

Aloituskirjani on perjantaina aloittamani Volter Kilven Alastalon salissa, jota siirryn lukemaan ulos, koska tänään juhlitaan myös Suomen luonnon päivää. Kuulumisiin.

Lukeminen alkaa NYT!


Kello 15.35

Vähän hitaasti tämä etenee. Vasta 50 sivua luettuna Alastalon salissa -klassikkoa. Teksti on kyllä herkullista.

Kello 18.20

Jaksoin "paahtaa" Alastalon salissa -järkälettä vain 70 sivua  ja vaihdoin Eve Enslerin feministiseen klassikkoon Vaginamonologeja. On vähän suorasukaisempaa tekstiä ja lyhyempiä virkkeitä. Nyt luettuna yhteensä 125 sivua.

Kello 19.54 

Ene Enslerin Vaginamonologeja luettu loppuun. Feministinen klassikko vuodelta 1998 muistuttaa tyyliltään paljon Svetlana Aleksijevitsin teoksia, jotka on myös kirjoitettu haastattelujen pohjalta. Aleksijevtsin kirjoitus on kuitenkin vähemmän paatoksellista. Joka tapauksesa Enslerin teos on varmasti ollut tärkeä ja muistanhan minäkin, kuinka Vaginamonologeja esitettiin Suomessa ja niitä pidettiin rohkeina. Tuskin pidettäisiin enää.

Nyt on luettuna yhteensä 210 sivua. Seuraavaksi aion palata taas Alastalon saliin, jossa piipunvalinta käy kuumimmillaan...

Kello 22.20

Alastalon salissa on edennyt melkein sivulle 100. Iltapalat on hoidettu ja lauantaisaunat saunottu. Seuraavaksi käyn lukemassa iltasadun 6-vuotiaalle ja palaan vielä hetkeksi Alastaloon. Hyvää yötä!

1.9.2019 kello 9.50


Huomenta! Heräsin jo kello 7.11. ja aloitin saman tien lukemisen. Lapset olivat vielä unessa, joten parhaat lukuhetket olivatkin juuri siinä.

Jatkoin hetken Volter Kilven parissa, mutta ei... Vaihdoinkin Catharina Gripenbergin runokokoelmaan Ottaisit käteni, kummallista, joka tuntui suorastaan vetävältä. Runot käyvät vuoropuhelua kuolleiden kirjailijoiden ja runoilijoiden, myyttien ja lukijan kesken. Taas jotain uutta ja kiinnostavaa runoutta, kuten tuntuu olevan vähän jokainen suomalaisen nykyrunouden teos.

Välillä tartuin Elly Griffithsin Korppikuninkaaseen, joka on ollut kesken nyt pari viikkoa. Griffithsin kirjojen sankari, Ruth Galloway, on arkeologi, jonka henkilökohtainen elämä sekoittuu sujuvasti kaikenlaisiin kummallisiin kuolemantapauksiin menneisyydessä ja nykyisyydessä. Nyt Ruthin opiskelukaveri on kuollut, juuri kun hän on ehkä löytänyt kuningas Arthurin haudan...

Luettuna on nyt noin 320 sivua. On aika ottaa toinen kupillinen cappuccinoa ja lukea taas muutama runo.

Kello 13.38

Lopetin lukemisen kello 13.13. Korppikuningas jäi vielä kesken, mutta nyt on kai palattava todellisuuteen. Lähden ulkoilemaan 6-vuotiaan kanssa, kyselemään saksan sanoja 11-vuotiaalta, jumppaan, laittamaan ruokaa, korjaamaan oppilaiden kirjoitelmia...

Luettua elämää kertyi yhteensä noin 470 sivua, eli ei mitenkään valtava määrä, mutta olen tyytyväinen. Töiden alkamisen jälkeen keskittymiskyky on ollut vähän kateissa, ja nyt se tuntui palautuvan edes hetkittäin, ja lukeminen alkoi maistua. Tätä olen kaivannut.

Tässä vielä lukemani kirjat aakkosjärjestyksessä:

Eve Ensler: Vaginamonologeja (kokonaan, 147 sivua)
Elly Griffiths: Korppikuningas (osittain, n. 130 sivua)
Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (kokonaan, 92 sivua)
Volter Kilpi: Alastalon salissa (osittain, n. 100 sivua)

Hyvää sunnuntaipäivää kaikille! 





torstai 29. elokuuta 2019

Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä, 2019
Alkuteos: Bluets, 2009
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Sinelmiä on lohduttava kirja. Lohduttaminen ei kuitenkaan ole sen päätehtävä. Sen päätehtävä on olla kirja, muistelma, tutkielma, fragmenttien kokoelma. Se on tutkielma sinisestä väristä, mutta paljosta muustakin.

Nelsonille sinisestä väristä on tullut lähes pakkomielle, rakkauden kohde, ankkuri ajatuksille ja kasvamiselle: 40. Kun puhun väristä ja toivosta, tai väristä ja epätoivota, en puhu liikennevalon pysäyttävästä punaisesta, talvikinsinisestä viivasta raskaustestin valkoisessa huopasoikiossa tai laivan mastoon nostetusta mustasta purjeesta. Yritän puhua siitä, mitä merkityksiä sinisellä on, tai mitä se merkitystensä lisäksi merkitsee minulle. (S. 20.)

Kun Nelson muistaa hetket, joihin sininen väri liittyy, lukija näkee paitsi sinisen, myös suoraan kirjailijan tunteeseen ja sieluun, ehkä jopa ihmisten yhteiseen sieluun. Kaikista sinisistään Nelson ei kuitenkaan kerro. Hän haluaisi unohtaa jotkut niistä, ja kirjoittaminen vangitsisi niistä vain yhden totuuden. Onko se silloin se oikea muisto?

On ollut rakkaus, joka on jo historiaa, mutta kulkee mukana kirjoittamisessa ja sinisessä. Surun, nöyryytyksen ja ymmärtämisen tiellä sininen on portti menneeseen ja oman itsen tuntemiseen. Se on kauneutta: 75. Enimmäkseen on tuntunut, että muutun surun palvelijaksi. Yritän yhä löytää siitä jotain kaunista. (S. 32.)

Jokainen, joka on menettänyt jonkun rakkaan, kuoleman tai eron kautta, tietää, ettei suru ole kaunista eikä se kirkasta ketään. Suru on rumaa riutumista, joka tuntuu imevän solut kuiviin. Nelson kuvaa paljon surua mutta myös hirvittävää kipua, jota hänen vakavasti loukkaantunut ystävänsä tuntee. Vaikka Nelson ei voi tuntea samaa fyysistä kipua kuin ystävänsä, hän yrittää tuntea sen. Kipu, kaipaus, suru - kuinka paljon ne ovat samaa ja voiko niitä edes erottaa toisistaan?

Sinelmiä on paljon sivumääräänsä laajempi teos. Se laajenee lähelle ja kiepauttaa syleilyynsä. Nelsonin teksti on yhtäkkiä hyvin selkeää ja omaa, eikä lukija oikeastaan edes muista, että lukee jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä, sillä hengitystahtikin tuntuu muuttuvan Nelsonin ajatukseksi.

Maggie Nelsonin Argonautit oli hätkähdyttävän vaikuttava ja rehellinen kertomus rakkaudesta. Samalla siitä tuli kertomus äitiydestä ja suhteesta, ja siitä miten jokainen kantaa monta minäänsä aina mukanaan. Se uudistaa kirjoittamisen tapaa sekoittamalla omaelmäkerrallisia aineksia tieteellisiin ja taiteellisiin pohdintoihin.

Molemmissa Nelsonin kirjoissa puhutaan suoraan panemisesta ja naimisesta. En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö, hän kirjoittaa (s. 77). Nelson yhdistää rujon ja kiihkeän herkkyyteen ja suruun. Kontrasti luo rehellisyyttä. Ihmisessä on yhtä aikaa monta tunnetta ja monta mahdollisuutta.

Kaiken henkilökohtaisen lisäksi kirja on ryyditetty viittauksilla kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuvataiteeseen, filosofien ajatuksiin... Kaikki on yhteistä ja kaikki on henkilökohtaista. Lukija löytää tästä kirjasta takuulla itsensä.


Sinelmiä on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa ja LumiomenaHelmetin lukuhaasteeseen tämä on suoranainen aarre kohtaan 47 (kirjassa on alle 100 sivua).

lauantai 24. elokuuta 2019

Anja Erämaja: Imuri

Anja Erämaja: Imuri, 2019
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 176
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Anja Erämaja on lempirunoilijoitani. Olen aiemmin blogannut hänen runoteoksistaan Ehkä liioittelen vähän, Töölönlahti ja Laulajan paperit. Palkittu runoilija on nyt kirjoittanut ensimmäisen proosateoksensa, Imurin.

Erämaja ei ole ainut runoilija, joka on viime aikoina siirtynyt proosan pariin: Aiemmin kesällä bloggasin Henriikka Tavin ensimäisestä proosateoksesta, Tellervosta. Tavi onnistui siirtymään runoudesta proosaan varsin herkullisesti, mutta kuinka käy Anja Erämajan?

Hyvin tietysti. Sekä Erämajan että Tavin runoudessa on paljon arjen havaintoja, ironiaa, hauskuutta ja vakavuutta sopivasti. Runon puhujina ovat usein naiset, jotka antavat ajatuksen lentää. Nämä ominaisuudet sopivat myös proosaan.

Erämajan esikoisromaani Imuri kertoo naisesta, joka yrittää. Hän yrittää olla hyvä äiti, hyvä yrittäjä  ja hyvä naisystävä. Jokin kuitenkin vastustaa koko ajan. Ei tule valmista oikein mistään. On naisella nimikin, Kristiina. Se vaan, että nainen ei ole sinut itsensä kanssa, anonyymisti vetää mustat salihousut jalkaan, valkoisen alustopin ylle. (S. 13.) Anonyymi tyyppi voisi olla kuka tahansa meistä.

Arjessa olisi korjaamista, monessakin asiassa: lapset näpyttävät puhelinta, eivät tahdo päästä ajoissa ylös sängystä, pitäisi rakentavassa hengessä etsiä yhteyttä heihin; miesystävä vaatisi huomiota, läheisyyttä olisi siinä tarjolla; pitäisi tehdä töitä, täyttää papereita... Ajatukset ja toimet keskeytyvät ja poukkoilevat. Elämän pirstaleinen rytmi tanssittaa omaa tanssiaan. Sanat tavoittavat jotain joka koko ajan pakenee edellä, keskittyminen on vaikeaa.

Imurissa seurataan naisen elämää kolmen vuorokauden ajan. Vaikka tuntuu siltä, että mikään ei etene ja elämä junnaa paikallaan, niin jokin nytkähtää. Parasta kirjassa onkin se, miten naisen ajatukset kypsyvät, liikkuvat ja tarrautuvat johonkin uuteen koko ajan: Yrittäjähenkee kyllä löytyy. Toiset yrittää viihtyä, toiset sietää, toiset yrittää kolmoislutzia, toiset ratkoa yhden tähden ristikon. (S. 131.)

Erämajan runoista tuttu lakoninen kerronta ja tajunnanvirran seuraaminen ovat keskeisiä myös hänen proosassaan. Tästä kirjasta on turha etsiä suurta juonta tai elämän tarkoitusta, ellei sitten löydä sitä arjessa räpiköimisestä.

Kirja alkaa dialogilla, jota sisarukset käyvät äidin kuolinvuoteen ympärillä. Sanailu on perin suomalaista, lyhyttä ja vaikeaa. Huumori kukkii huomaamatta. Pääosin kirjan teksti kuitenkin etenee suorana kerrontana, joka ei tosiaankaan ole suoraa, vaan Kristiinan päänsisäistä, mutkaista puhetta.

Tässä kirjassa on nyt sitä naisen arkea, jota olen peräänkuuluttanut usemman kerran. Sellaista tavallista elämää, jossa yritetään selvitä päivästä toiseen ilman suurempia harmeja. Kyllähän se onnistuu, ja juuri siinä arjen harmaudessa ollaan villakoiran ytimessä, kaikessa siinä, mihin naisen on revettävä ja mitä naisen on oltava. Kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen, mutta ehkä vaikeinta se on tuon peilistä tuijottava naisen kanssa...



Imurista on kirjoittanut myös Arja - ja hersyvästi onkin.  Lisäksi Imuria on kuvattu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 35. Teoksessa on yrittäjä.

perjantai 23. elokuuta 2019

Amos Oz: Juudas

AMos Oz: Juudas, 2018
Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda, 2014
Suomentja: Minna Tuovinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 357
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Amos Oz (1939 - 2018) oli tunnettu israelilainen kirjailija, joka kannatti juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa ja palestiinalaisvaltion perustamista. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Juudas kulkeutui luettavakseni lukupiirin kautta, enkä olisi sitä varmastikaan itse osannut poimia lukulistalleni.

Juudas sijoittuu 1950-luvun lopun Jerusalemiin, jossa nuori yliopisto-opiskelija, Shmuel Ash, joutuu tyttöystavänsä hylkäämäksi ja hänen elämänsä menee sijoiltaan. Opiskelu ja lopputyön aihe "Jeesus juutalaisten silmin" muuttuvat merkityksettömiksi, ja kun samaan syssyyn myös kotiväen rahallinen avustus loppuu, on Shmuelin hankittava työtä. Työpaikka löytyy Rabbi Elbazin kujalta, jossa erikoinen kaksikko - appiukko ja miniä - viettää yhteiseloaan.

Shmuelin tehtävä on keskustella ikääntyneen juutalaismiehen, Gershom Waldin, kanssa päivittäin ja huolehtia hänestä muutaman tunnin ajan. Miniä Atalja katoaa taustalle, mutta hänen hämmentävän kaunis ja erikoinen persoonansa lumoaa Shmuelin kokonaan.

Gershom Wald ei ole luonteeltaan mikään helppo keskustelukumppani. Keskustelujen aiheet eivät toki myöskään ole helppoja. Niissä luovitaan Jeesuksen ajan Jerusalemissa ja sitten taas 1950-luvun Israelin, uunituoreen juutalaisvaltion, poliittisessa ilmapiirissä. Onko Israelin valtion ja palestiinalasiten rinnakkaiseloon minkäänlaista ratkaisua olemassa?

Juudas on oikeastaan silkkaa filosofiaa kannesta kanteen. Sen lukeminen on juuri siksi ilo. Shmuelin vilpitön innostuneisuus, Gershom Waldin kyynisyys ja Ataljan patoutunut viha kietoutuvat vyyhdeksi, jossa jokaisella on paikkansa. Samalla asetutaan Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen, vihamielisen arjen ja sodan kauhujen keskellä. Ataljan mies, Gershom Waldin poika, on kaatunut Israelin itsenäisyyssodassa. Poika on liian suuri uhri valtiosta, ja sen uhrin kanssa Israelissa eletään joka päivä.

Juudaksen tarinaan kirjailija Oz tarjoaa aivan uuden näkökulman nuoren intoilijan, Shmuelin suulla. Historia on tehnyt Juudaksesta petturin ja hylkiön. Kokonainen uskontokunta kantaa hartioilaan hänen rikostaan nimessään, mutta entäs jos Juudas oli Jeesuksen opetuslapsista uskollisin, ensimmäinen aito kristitty. Entäs jos hän uskoi loppuun asti ja pettyi kaikista eniten, kun Jeesus ei pelastanutkaan itseään, kun hän ei astunutkaan alas ristiltä?

En muista, milloin olisin lukenut yhtä filosofista ja kiinnostavaa historiallista ja polittiista tekstiä kaunokirjasta. Minna Tuovisen suomennoksessa ajatus pysyy kirkkaana koko ajan. Kirja oli lukupiirikirja, ja se sai kiitosta Israelin monimutkaisten jännitteiden kuvaajana ja Jeesuksen ajan historian uusista näkökulmista. Moitimme kuitenkin kirjan naiskuvaa. Salaperäinen Atalja jää viettelijättären rooliin, eikä hänen ajatukseilleen juuri anneta sijaa. Keskustelut ovat miesten alaa. Lukeminen ja kirjoittaminen, joita tässä kirjassa tehdään paljon, ovat myös miesten töitä.

Aiemmin olen lukenut Ozin tuotannosta vain hänen esikoisteoksensa Ehkä jossain muualla, joka kertoo erään kibbutsin arjesta. Se ei ole näin syvällisesti filosofinen teos, mutta verkkainen kerronta ja vivahteikas ihmiskuvaus ovat siinä jo olemassa. Ozin lukeminen tekee nykyihmiselle hyvää, sillä se saa katsomaan ihmisiä vähän lämpimämmin, moniulotteisina persoonina. Jokaisen elämästä kun löytyy henkilökohtaisia, mutta myös ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan aiheuttamia ristiriitoja. Siinäpä sitten koetamme parhaamme mukaan elää.

Olen viime aikoina tutustunut Lahi-idän lähihisotiraan monen eri teoksen kautta. Erityisesti sarjakuvat ovat tehneet mullistusten kourissa rimpuilevasta Lähi-idästä tutun: Marjanne Satrapin Persepolis-sarjakuvat sijoittuvat Iraniin, Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi kertoo pienen pojan lapsuudesta 1970-luvulla ensin Gaddafin Libyassa ja sitten al-Assadin Syyriassa. Guy Delisle puolestaan elää israelilaista arkea 2000-luvun Jerusalemissa. Haluan ehdottomasti lukea myös Ozin teoksia lisää.


Juudas on luettu myös kirjablogeissa Kosminen K, Jokken kirjanurkka sekä Sanoissa ja sivuilla.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli sisältää neljä esseetä aiheista Suomi, suomalaisuus, kielet ja erityisesti suomen kieli. Nämä ovat tietysti Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professorille hyvin sopivia aiheita. Esseet ovat pituudeltaan 43 - 92-sivuisia, eli varsin mittavia, ja toinen toistaan herkullisempia. En voi kuvitella itselleni kiinnostavampaa aihetta kuin suomen kieli, joten tunsin olevani liekeissä kirjaa lukiessani.

Aloitin esseekokoelman jo viime vuoden lomamatkalla Kreetalla, mutta pian kävi ilmi, että kirja vaatii keskittymistä, koska tietoa on niin paljon. Kuuden hengen perhe samassa hotellihuoneessa ei ollut paras paikka tälle kirjalle ja sen hehkulle. Niinpä kirja jäi ja tartuin siihen vakavin aikein vasta kesälomalla uudestaan. Sitten se olikin menoa. Viimeiset kaksi esseetä suorastaan ahmin. Istuin Oodissa lukemassa kolme tuntia putkeen, keskityin ja nautin joka sanasta.

Mutta aloitetaanpa alusta. Teoksen ensimmäinen essee, Suomi - ongelma, kertoo siitä, kuinka Suomi-nimisen valtion olemassaolo on melkolailla sattumanvaraista juuri tässä muodossa kuin se nykyään on. Jos historia olisi mennyt toisin jossakin kohtaa, Suomi-nimistä valtiota ei olisi olemassakaan. Suomi voisi olla osa Ruotsia tai Venäjää. Seuraavaksi voi siis kysyä, onko kansallismielisyydelle oikeastaan mitään pohjaa, jos nämä rajat olisi voinut vetää melkeinpä mihin vaan. Varsinkin, kun suomalaisuuskin on sisällöltään hyvin samantapaisesti romantisoitua kuin esimerkiksi saksalaisuus tai ranskalaisuus. Kansallisuus on siis hyvin kansainvälinen ilmiö. Saarikiven essee täydentää sitä pohdintaa, jota Juha Hurme käy Finlandia-palkitussa Niemi-teoksessaan.

Saarikiven kokoelman toinen essee Wittgensteinin joulumaassa on kielitieteilijän joululahja lukijalle. Saarikivi esittelee erilaisia kielitieteen perusteorioita hyvin lyhyesti (ja kansantajuisesti) ja kehittää niistä ajatuksiaan. Oikeastaan hän kirjoittaa kielestä välillä niin kauniisti, että häikäisee, välillä hän puolestaan tekee kielestä inhottavan ruumiillista: Kieli on todellakin kieltä. Se on haisevalla ja märällä ruumiinosalla, lihaksilla tuotettua ääntä ja sen äänen kuvia, sellaisia kuin tämä kirjoitus. (S. 58).

Paitsi kauniisti ja kamalasti, Saarikvi kirjoittaa myös hauskasti. Hän neuvoo konkreettisen esimerkin -  joulupukin - avulla mikä tekee suomen kielestä aivan erityisen kielen kaikkien kielten joukossa. Samalla tavalla jokainen kieli luo oman todellisuutensa ja kulttuurinsa ympärilleen, ja samalla tavalla jokainen kieli on erityinen: Sellaisena joulupukki on samanlainen kuin kieli: aikojen, tapojen ja traditioiden risteys, kommunikaation, väärinymmärtämisen, ahneuden, rakkauden ja huijaamisen agora. (S. 75.)

Kolmas essee, Syvää pinnemmalla, käsittelee suomen kieltä. Nyt tulee tuutin täydeltä tietoa sanojen etymologiasta ja eri kielten sanastojen erilaisuudesta - siitä miten sanat muokkaavat ajattelua tai miten kulttuurin muuttuminen muuttaa myös sanojen merkityksiä. Esseessä on paljon kielten välisten erojen pohdintaa. Jos kielessä ei ole nimeä, sanaa, jollekin ilmiölle, voiko ilmiötä edes havaita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat värien nimitykset eri kielissä: Näkeekö ihminen, joka ajattelee vihreän olevan vihreää ja kuivuneen heinän olevan heinänvihreää, värit samalla tavoin kuin suomalainen, joka tietää, että vihreä on vihreää ja kuivunut heinä keltaista? (S. 125.) Saarikivi antaa esimerkkejä nimistöstä, johdoksista, lauserakenteista - kieli on historiaa, nykypäivää, ajattelua, kulttuuria.

Saarikivellä on vankka näkemys siitä, että pieni ja erityislaatuinen kielemme antaa meille erinomaisen näköalan maailmaan. Saarikivi itse hallitsee useita kieliä ja pienempiäkin kieliä kuin suomi.
 - - Suomalaiset ovat keskimäärin mainiosti perillä siitä, että New Yorkissa on Vapaudenpatsas ja Empire State Building - niminen korkea rakennus, mutta Manhattanilla ei varmastikaan keskimäärin tiedetä Suomesta juuri mitään.
   Tällaisista syistä ihmisen olisi aina hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaaleissa. Marginaaleista näkyy aina keskustaan, mutta päinvastaiseen suuntaan näkevät vain harvat. (S. 180.)

Nyt on vielä tunnustettava jotain, joka melkein hävettää, koska se paljastaa, miten tunteellisesti suhtaudun lukemiseen ja suomen kieleen. Teoksen viimeinen essee Suomen kieli - puhetta kuplastani sai minut itkemään. Saarikivi kirjoittaa siinä lukemisen ja suomen kielen merkityksestä sekä itselleen että suomalaisille että koko maailmalle. Tämän esseen äärellä kirjabloggaaja, lukutoukka ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja kyynelehtii monesta syystä. Mutta kyynelistä lisää hieman myöhemmin...

Tämä on ensin huomioitava: Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Hän muistaa jopa puhekuplan, jonka osasi lukea. Koska perheen Aku Ankat ovat tallessa, hän pystyy nimeämään tarkan päivänkin: Se on elämäni suurin päivä, suurempi kuin hääpäivä tai se päivä jolloin minut nimitettiin professoriksi. (S. 201.)

Esseessä on paljon tietoa suomen kielen vankasta asemasta: Suomen kieli, joka on puhujamäärältään noin sadaskahdeskymmenes maailman 7 000 kielen joukossa - sinänsä varsin huomattava saavutus tämäkin - on vielä paljon suurempi, kun mitataan tekstien määrää. Maailman internet-sivuista yli puolet on pelkkää englantia, mutta 0,3 % niistä on suomea. Se on neljä kertaa enemmän kuin suomalaisten osuus maailman väestöstä ja tekee suomen kielestä internetin 25. yleisimmän kielen. (S. 217 - 218.) Näihin lukemiin on tultu niistä 1800-luvun Lauantai-seuran kokouksista, jossa suomen kieltä harrastivat ruotsia äidinkielenään puhuvat yliopistomiehet. Suomea puhuvia kansalaisia oli Suomen suuriruhtinaskunnassa noin 1,5 miljoonaa. Heille annettiin ääni ja oikeus oppia asioita omalla äidinkielellään. Nyt suomen kielen puhujia on noin  5 miljoonaa ja he ovat vapaaehtoisesti luopumassa äidinkielestään ja vaihtamassa sitä englantiin.

Ja sitten niihin kyyneliin. Ne johtuvat paitsi lukutaidon mullistavan kokemuksen jakamisesta myös siitä syystä, että esseestä tulee eräänlainen muistokirjoitus suomen kielelle. Lukekaa
se tästä kirjasta, suomeksi, kun vielä osaatte ja voitte.



Kulttuuripersoona Janne Saarikiveen voi tutustua lisää Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussa. Saarikivi on myös Ylen kolumnisti ja tässä on linkki hänen viimeisimpään kolumniinsa Isänmaa ja ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinniSuomen kieli ja mieli on luettu myös blogissa Kirja hyllyssä.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!