sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus, 3. painos, 2013
Alkuteos: Freedom, 2010
Suomentaja: Raimo Salminen
Kustantaja: Siltala
Kansi: Harvey Macaulay
Sivuja: 634
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi



Jonathan Franzenin Vapaus oli minulle viime syksyn lukuelämäys numero 1. Täytyy pyytää jo etukäteen anteeksi, etten voi oikeastaan kuin ylistää tätä järkälettä. En pysty syvään kritiikkiin, sillä jos kirjaa voi rakastaa, niin tätä kirjaa minä rakastan.

Mikä tekee Vapaudesta niin hienon kirjan? Kaikki. Se on ajassa kiinni, se on moniulotteinen, se on tavallinen ja se on kipeä. Sen aiheina ovat yksilötasolla avioliitto, vanhemmuus, rakkaus ja himo, yleisemmällä tasolla luonnonsuojelu, yrittäminen, menestys ja media. Sen suurin teema on nimensä mukaisesti vapaus, joka tekee elämästä - kamalaa räpistelyä.

Missään nimessä Vapaus ei ole vaikuttava siinä mielessä, että voisin rinnastaa sen jotenkin yksi yhteen omaan elämääni tai suomalaiseen elämänmenoon ylipäätään. Siinä pitäisi olla vähemmän rahaa ja yritysmaailmaa, vähemmän  intoilua, lahjakkuutta ja median valtaa. Sen henkilöt ovat perin juurin nimenomaan amerikkalaisia ihmisiä ja ärsyttäviäkin hahmoja, mutta he ovat myös rakastettavia ja ymmärrettäviä - perin juurin nimenomaan inhimillisiä ihmisiä.

Franzenin kerronta on tarkkaa, jopa liiankin tarkkaa. Dialogi on sujuvaa, mutta paikoin yhdentekevää. Kerronta vilisee yksityiskohtia. Henkilöiden ajatuksiin ei juurikaan jää aukkoja. Franzen kirjoittaa näkökulmatekniikalla - sekin on niin nähty juttu. Tekeepä hän kerronnassa jopa niin puisevan ratkaisun, että antaa yhden henkilöistä kirjoittaa itse elämäntarinansa terapeutille: Virheitä tuli tehtyä, Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta) (s. 39.) Oikeastaan päätin olla pitämättä kirjasta siinä kohtaa...

Hetkinen! Olen luetellut tässä vaikka mitä vikoja, joita kirjasta löysin. Eihän tämän pitäisi kaiken järjen mukaan olla ollenkaan minun kirjani. Miksi ylipäätään rakastan tätä kirjaa? Miksi haluaisin lukea sitä koko ajan? Miksi olen taitellut sen kymmenille koirankorville? (Onneksi kirja on oma. Onneksi se valikoitui lukupiirikirjaksi ja onneksi sen valinnut piiriläinen lahjoitti meille muille ihan omat kappaleet, jotka hän oli löytänyt alelaarista huikeaan 2 euron hintaan.)

Kuunnelkaa elämäkerturi Pattya: Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe, jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi, ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatukseen. (S. 92.)

Franzen on kirjoittanut Pattylle itseironisen kertojanäänen, joka on vastustamattoman rehellinen. Jälkeen eivät jää myöskään Walterin vastuuntuntoinen ja pinnalta tylsähkö hahmo sekä rock-stara Richard, joka ei ensi tuntumalta ole kiehtova romaanihahmo, mutta kehkeytyy sellaiseksi. Pattyn ja Walterin perhe-elämä, Pattyn täydellinen (koti)äitiys ja varsinkin perheen pojan erityislaatuinen rakkausuhde, on kuvattu ristiriitaisesti ja rosoisesti. Keskiluokkainen, amerikkalainen elämänmuoto on kaukana kiiltokuvien kimalluksesta. Arki näyttäytyy naurettavana rakennelmana omituisia rooleja ja suorittamista.

Rahan valta, järjettömän suuren omaisuuden ansaitsemisen oikeus, yksilön oikeus vapauteen -  amerikkalaisen yhteiskunnan pyhä vapaus - näyttäytyy tuhoisana sekä yksilöiden että varsinkin luonnon ja yhteiskunnan näkökulmasta. Franzenin kritiikki on monitasoista ja viiltävää. Kuvaavaa on keskustelu, jonka Walter käy kissanomistaja-naapurinsa kanssa. Hän pyytää pientä asiaa: voisiko naapuri pitää kissansa sisällä lintujen pesimäaikaan? Naapurin mielestä kissa on hänen lastensa ja "omat lapset ovat minulle tärkeämpiä kuin jonkin linnun poikaset" (s. 613). Naapurin logiikan mukaan kissan ulkoiluttaminen on osa lasten vastuullisuuteen kasvamista. Tässä tapauksessa vastuu näyttäytyy hirvittävänä itsekkyytenä - vastuu omasta omaisuudesta ohittaa yhteisen vastuun luonnosta.

Onko meillä ihmisillä oikeasti edes toivoa? Maapalloa saa saastuttaa niin paljon kuin ehtii, vuoret saa louhia avolouhinnalla tyhjiksi, maisemaa voi muuttaa, eläinlajeja hävittää. Isänmaallisuuden nimissä voi käydä sotaa ja samalla voi kääriä isot voitot sotavarustelulla, kun toiset kuolevat taistelukentillä. Samaan aikaan saa valita, kenen kanssa saa jakaa elämänsä. Jos ei ole tyytyväinen, voi kokeilla muitakin mahdollisuuksia. Viis siitä, kärsiikö joku juuri minun vapaudestani.

Mikään ei tässä kirjassa ole itsestään selvää eikä helppoa. Paitsi kieli, jonka suomentaja Raimo Salminen saa sujumaan perusteellisena ja silti vivahteikkaana, jokaisen kertojanäkökulman omana äänenä. Kääntäjän työ on taidokasta, jos lukiessa koko ajan tuntuu, että ajatukset siirtyvät lukijan päähän vaivattomasti.

Teoksessa kaikki tekee kipeää, ja jokaisesta valinnasta maksetaan hinta. Vapaus näyttää niin helpolta, mutta on oikeasti tuhoisaa ja tekee onnettomaksi. Franzen pakottaa lukijan katsomaan vapauden taakse ja kertoo, kuinka me joudumme siivoamaan sen aiheuttamat jäljet, ennemmin tai myöhemmin.


Vapaus on luettu myös ainakin näissä kirjablgeissa: Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Oota mä luen tän eka loppuun ja Eniten minua kiinnostaa tie. Sijoitin kirjan viime vuoden Helmetin lukuhaasteen kohtaan 3. Kirjassa kuljetaan metrolla. Tänä vuonna se sopii kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

torstai 9. tammikuuta 2020

Runohaasteen koonti

Kuva: Omppu Martin

Osallistuin viime vuonna Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen, #runo19. Tavoitteena oli lukea mahdollisimman paljon runoja ja kerätä runokokoelmista itselleen merkityksellisiä sitaatteeja.

Luin haasteeseen seitsemän runoteosta, mikä ei ole kovin paljon, sillä edellisvuoden haasteeseen luin peräti 13 teosta. Esittelen tässä lukemani teokset siinä järjestyksessä, kun ne luin:


1. Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut (1945)

Luin tämän erikoisen teoksen Helmetin lukuhaasteeseen, johon vaadittiin luettavaksi kirjailijan ainoa teos. Sain vinkin Lamminmäestä eräältä ystävältäni, ja vaikka en varsinaisesti syttynyt Lamminmäen runoudelle, pidin kirjaa kiinnostavana ajankuvauksena.


2. Kirsti Kuronen: Likkojen lipas (2011)

Likkojen lipas kertoo kahden tytön ystävyydestä. Se kertoo tytöistä yhdessä ja erikseen, lapsena ja nuorena. Kokoelmasta jää hyvä mieli, ja siinä on paljon tunnistettavia kasvun kohtia.


3. Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)

Tapion kokoelma Varpuset ja aika voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Se on herättelevä, yhteiskunnallinen ja yksityinen yhtä aikaa.


4. Maria Matinmikko: Valkoinen (2013)

Matinmikon Valkoinen on täynnä toinen toistaan visuaalisempia, sanoilla tehtyjä maalauksia. Se on sanojen kuvataidetta. Eläimet, valkoisuus, kuvien esiin tulo ja katoaminen johdattelivat kuin uneen.


5. Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (2019)

Lehdon runoteos Kultapoika, kuplapoika oli Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana viime vuonna. Ihastuin teokseen syvästi.


6. ja 7. Luin myös Miira Luhtavaaran kokoelman Sinusta roikkuu valoa ja Catharine Gripenbergin kokoelman Ottaisit käteni, kummallista, mutta näistä blogitekstit ovat vasta tekeillä.


Kootut sitaattini ovat tässä: 

Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa.
Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin.

tsirp tsirp

ehkä joku enkeleistä ihastui häneen


(Ensimmäinen ja kolmas säe on siteerattu Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta, toinen säe Maria Matinmikon Valkoisesta ja viimeinen säe on Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -teoksesta.)

Runovuosi oli mieliinpainuva paitsi hienojen teosten ansiosta, myös siksi, että blogini oli mukana Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisjuhlinnassa ja bloggasin kolme palkinnon voittanutta teosta: Maria Matinmikon Valkoinen, Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa sekä Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän.

Uusi runovuosi ja uusi runohaaste, #runo20, on jo alkanut ja ensimmäiset kirjat sitä varten on jo hankittu.

Runoilemisiin! 

maanantai 6. tammikuuta 2020

Katsaus lukuvuoteen 2019

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli hieno aloitus vuodelle 2019.
Uusi vuosi on jo pitkällä, mutta jonkinlainen yhteenveto viime vuoden lukuhetkistä on paikallaan. Ihan vaan siksi, että hyviä kirjoja ei  koskaan voi hehkuttaa liikaa. (Kaikkia lukuelämyksiä en ole ehtinyt vielä tuoda blogiin, mutta ainakin parhaimmista yritän saada tekstit aikaiseksi.)

Goodreads-tilastojen mukaan luin viime vuonna 85 kirjaa. Lukuvuosi oli ehkä paras ikinä, mutta näin olen viime vuosina ajatellut joka vuosi. Luin paljon erilaista kaunokirjallisuutta: romaaneja 43 (joista 8 oli dekkareita ja yksi oli novelliteos), runoteoksia 8 (kaikki  kotimaisia), näytelmiä 4 ja sarjakuvia 11.

Kirkkaimmat romaanielämäykset ovat tässä siinä järjetyksessä kuin ne luin. Parhaita on paljon. Luettelosta näkyy myös, että lukuhaasteet ovat tuoneet eteeni loistavia kirjoja, joita en olisi varmasikaan ilman haasteita lukenut, vaikka suurin osa löytyi omasta hyllystäni. Helmetin lukuvuoden 2019 lukuhaasteeseen täsmäluin näistä parhaista kirjoista peräti kuusi ja Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen neljä naisten kirjoittamaa klassikkoa:

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton 
Yksi vuoden parhaista kirjoista ei paljon esittelyä kaipaa.
Rachel Cusk: Ääriviivat
Leena Krohn: Tainaron
Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Agota Kristof: Iso vihko
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Jonathan Franzen: Vapaus
José Saramago: Kertomus sokeudesta
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Juha Hurme: Hullu
Taiye Slasi: Ghana ikuisesti
Pajtim Statovci: Bolla
Monica Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Paras lukemani dekkari tänä vuonna oli ruotsalaisen Pascal Engmanin Patriootit, mutta jäin myös koukkuun Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan, jota aion lukea lisääkin.

Liv Strömquist - sarjakuvataiteilija vailla vertaa.
Sarjakuvien ykkönen on ilman muuta Liv Strömquistin Einsteinin vaimo, ja toivoisin, että tämän ruotsalaisen neron sarjakuvat kuluisivat myös suomalaisten käsissä. Kati Närhen Agnes-trilogian 2. ja 3. osat (Mustasuon mysteerit ja Seitsemäs vieras) sekä Alison Bechdellin Lepakkoelämää ilahduttivat myös suuresti. Janne Kukkosen Voro on puolestaan vauhdikas, kotimainen seikkailusarjakuva, jota voi suositella aivan kaikille ja kaiken ikäisille.

Runoteoksia luen nykyään ehkä enemmän kuin koskaan. Syynä on Reader why did I marry him -blogin toista vuotta jatkuva runohaaste, johon osallistuin taas ja aion osallistua jatkossakin. Luvassa on erikseen runohaasteen koontipostaus, mutta mainittakoon nyt tässäkin Pauli Tapion Varpuset ja aika, Maria Matinmikon Valkoinen, Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika sekä Catharina Gripenbergin Ottaisit käteni, kummallista ja Miira Luhtavaaran Sinusta roikkuu valoa.


Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli ilahdutti sielua.
Tietokirjoja luin tänä vuonna ennätykselliset 8 kappaletta, tosin osan lukemistani tietokirjoista voi laskea kaunokrijallisuuden ja tietokirjallisuuden välimaastoon, kuten Michelle Obaman muistelmateoksen Minun tarinani.  Se on teos, joka herättää toivoa. Erityisesti nautin myös Janne Saarikiven esseekokoelmasta Suomen kieli ja mieli sekä Maggie Nelsonin esseetyylisistä ja omaelämäkerrallisista teoksista Sinelmiä ja Argonautit. Puhtaasti tietokirjamaisin oli Anna Kortelaisen kirjoittama Hyvä Sara! Sara Hildenin kolme elämää -elämäkerta, jota voi suositella erityisesti tamperelaisille, mutta myös kaikille kuvataiteen harrastajille. Se on voimakkaan ja menestyneen naisen elämäkerta, joka kannustaa yrittämään elämässä eteenpäin omia tähtiä kohti. Inspiroiva tietokirja oli myös nuorille suunnattu Sankaritarinoita tytöille, joka sisältää lyhyitä elämäkertoja suomalaisista, rohkeista naisista. 

Loppuvuodesta aloin merkitä yhä tarkemmin ylös myös lukemiani lasten- ja nuortenkirjoja, sillä Lastenkirjainstituutin järjestämässä koulutuksessa heräsin siihen tosiasiaan, että lanu-kirjallisuus tarvitsee näkyvyyttä. Se jää julkisuudessa usein pimentoon samaan aikaan, kun lasten lukuharrastus vähenee. Uusien lukijasukupolvien kasvattaminen on vaikeaa, jos kirjoista ei edes puhuta.

Laskin Goodreadsin tilastoista lukeneeni viime vuonna yhteensä 19 lasten- ja nuortenkirjaa. Tässä luvussahan eivät toki ole kaikki ne kuvakirjat, joita luen kuopukselle, mutta joitakin kuvakirjoja aloin merkitä tilastoihin (se näkyvyys!). Joulupukki toi pari uuttakin kuvakirjaa: Kaija Pannulan ja Netta Lehtolan Kettujuttuja ja Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa tapaa kissan. Näitä on jo luettu useaan kertaan. Kuopuksen ja minun suurimpia suosikkejani olivat kuitenkin viime vuonnakin Timo Parvelan Maukat ja Väykät. Varsinkin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen on meidän yhteinen voimakirjamme. Kuopus toki jaksaa kuunnella äänikirjoina myös Risto Räppääjiä - yhä uudestaan ja uudestaan - lukijana Paavo Kerosuo.

Tänä vuonna löysin myös omaksi ja oppilaitteni iloksi selkokirjat, joita itse luin pienen pinon ja joita jakelin myös oppilailleni luettavaksi. Onnistumisen ilo oli nuorilla valtava, kun kokonaisen kirjan lukeminen onnistui. Suosittelen erityisesti Mimmu Tihisen selkokirjoja (Toivottavasti huomenna sataa ja Kello tuhat) sekä Tapani Baggen Polttavaa rakkautta. Myös Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet -kirjan selkomukautus on onnistunut. Erityisesti ihastuin tänä vuonna Magdalena Hain Haiseva käsi -kauhunovellikokoelmaan, jota voi suositella nuorille luettavksi, mutta joka nostatti hiuksia pystyyn myös aikuislukijalle.

Kaikista lukemistani kirjoista 59/85 oli naisten kirjoittamia kirjoja. Tämä on tietoinen valinta, sillä tilastojen  mukaan naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä naiset. Tämä tosiasiahan puolittaa naisten kirjoittamien kirjojen lukijamäärän. Samasta syystä yritän suosia myös kotimaista kirjallisutta  - suomenkielisen kirjallisuuden lukijoita on maailmassa vain 5 miljoona, joten jokainen lukija on tärkeä. Lukemistani kirjoista yli puolet olikin suomalaisia, 48/85. Kotimaisuusaste oli 100%  runokirjoista ja 95% tilastoimistani lanu-kirjoista.

Tämän kuluvan uuden vuoden lukusuunnitelmat ovat jo täydessä vauhdissa. Aikomuksenani on lukea keskeneräiset kirjat pois, osallistua lukuhaasteisiin ja jatkaa bloggaamista ja kirjapuhetta. Luettua elämää on aktiivinen Instagramissa ja Facebookissa, mutta omalla nimelläni päivittelen myös Goodreadsissä ja Twitterissä. Tulkaa mukaan lukemaan kirjoja ja puhumaan kirjoista!

Hyvää lukuvuotta kaikille!

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Margaret Atwood: Testamentit
























Margaret Atwood: Testamentit, 2019
Alkuteos: The testaments, 2018
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Kansi: Noma Bar ja Suzanne Dean
Sivuja: 485
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos lainasta, Tarja!)



Margaret Atwoodin Testamentit valikoitui lukupiirikirjaksi lokakuussa. Ajankohtaisempaa kirjaa saa hakea: Kirja kertoo (kristillis)fundamentalistisesta Gileadin valtiosta, jossa naisten asema on ajettu alas. Valtiota johtavat miehet, komentajat, ja valtarakennetta ylläpidetään väkivallan uhalla, ankaralla sensuurilla ja uskonnollisella propagandalla. Naiset pidetään hallittavina kieltämällä heiltä lukutaito ja koulutus. Jatkuva sodankäynti pitää valtion köyhänä.

On hätkähdyttävää, miten moneen valtioon Gileadin - mielikuvitusvaltion - piirteet osuvat juuri nyt.

Juuri siksi Testamentit on tärkeä kirja. Se on jatkoa Orjattaresi-romaanille, joka ilmestyi USA:ssa vuonna 1985 ja suomennettiin jo seuraavana vuonna. Orjattaresi-romaani nousi taas ajankohtaiseksi, kun Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, Donald Trump, alkoi karsia valtion hallinnosta naisia ja antoi naisia alentavia lausuntoja. Gileadissa vallankumous alkoi juuri samoin: koulutetut naiset haettiin työpaikoiltaan ja heiltä kiellettiin työnteko.

Testamentit kertoo tilanteesta, jossa Gileadin todellisuutta on eletty jo 15 vuoden ajan. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme naista: gileadilaiset Lydia-täti ja nuori Agnes sekä kanadalainen Daisy. Lydia-täti kirjoittaa salaista päiväkirjaa. Hän on noussut tätien johtajaksi ja vastaa naisten kouluttamisesta. Nuoret tytöt koulutetaan joko kuuliaisiksi vaimoiksi, tai jos heillä on kutsumus, tädeiksi. Jos näissä koulutusohjelmissa epäonnistuu, voi päätyä orjattareksi tai martaksi.

Orjattarien tehtävä on toimia synnytyskoneina. Lisääntymiskykyisistä naisista on nimittäin pulaa, koska luonnonkatastrofit ovat vaikeuttaneet terveiden jälkeläisten saantia. Naiset ovat siis periaatteissa tärkeitä, mutta on myös tärkeää pitää heidät tarkoin määrätyssä asemassa. Heiltä pitää karsia oma tahto ja evätä kaikki tieto, jotta heitä pystytään hallitsemaan. Atwood muistuttaa näin lukutaidon tärkeydestä itsenäisen ajattelun välineenä ja kirjallisuudesta vapaan yhteiskunnan kulmakivenä.

Henkilöhahmoista Lydia-täti on ilman muuta kiinnostavin. Hänen historiansa ja elämänkokemuksensa kuvataan järkyttävien yksityiskohtien kautta. Agnes-tytön historiasta puolestaan paljastuu pyyteetöntä rakkautta - se on lähes ainoa valonpilkahdus koko kirjassa. Diktatuuri opettaa ihmiset keinottelemaan ja ajamaan omaa etuaan, eikä aitoja tunteita juurikaan enää ole. Nuorten tyttöjen vilpitön ystävyys on kuitenkin suuri voima.

Testamentit on feministinen kirja. Se kertoo kaikista niistä tavoista, joilla naiset yritetään vaientaa ja sitä kautta herättää heidät tunnistamaan alistamisen tapoja ja toimimaan ajoissa. Hykerryttävä yksityiskohta minusta on se, että tädit, jotka hallitsevat naisten kouluttamista, on nimetty naisille suunnattujen tuotemerkkien mukaan - tähän "orjailuun" naiset suostuvat nykyään ihan vapaaehtoisesti. Alistetusta asemastaan huolimatta Gileadin naiset osaavat pelata peliä niillä korteilla, joita heillä on käytettävissään.

Lukupiiriläisissä kirja herätti sekä ihastusta että pettymystä. Teos oli niin jännittävä, että sitä oli luettu ahmimalla. Sen maailma aiheutti ahdistusta ja vihaa, siis suuria tunteita. Kerronnan dekkarimaisuus ei kuitenkaan viehättänyt kaikkia. Pari Atwood-fania (minä mukaan lukien) kristisoi teoksen pinnallisuutta. Atwoodin Herran tarhurit ja Orjattaresi ovat olleet niin paljon parempia lukukokemuksia. Eräs miehistä epäili välillä lukeneensa nuortenkirjaa, sillä niin paljon kirjassa seurataan Agnesin ja Daisyn elämää heidän todistajalausuntojensa kautta.

Atwood sai tänä vuonna Booker-palkinnon. Se ei ilmeisesti tullut pelkästään Testamenteista, vaan kokonaisesta elämäntyöstä. Testamentit ansaitsisi Bookerin ajankohtaisuudellaan, sillä se ei kuvaa lähitulevaisuutta vaan nykymaailmaa. Suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt tarkkaa työtä, ja teos on sujuvaa luettavaa. Silti kirja ei noussut häikäisevimmän Atwood-tyylin tasolle.



Testamentit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, KirjaluotsiKirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii erityisen hyvin kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

torstai 31. lokakuuta 2019

Raportti kirjamessulauantailta 26.10.2019

Raportti kuulostaa nyt kovin juhlalliselta otsikolta, sillä ei tässä oikeasti paljon raportoitavaa ole. Suunnitelmat olivat suuret, mutta eivät kaikilta osin toteutuneet.

Myöhästyimme tietysti niistä aamupäivän keskusteluista, joihin olisin halunnut, mutta tänä vuonna (vihdoinkin) ymmärsin olla hermostumatta asiasta. Lauantai oli messujen ennätysyleisöpäivä ja välillä tuntui, ettei käytävillä pääse kunnolla etenemään. Oli parasta ottaa asenne, jossa suorittaminen heitettiin nurkkaan.

Onneksi lasten lavalla, Kumpulassa, oli kuopukselle niin kivaa ohjelmaa, että hän viihtyi siellä hyvin, eikä tarvinnut pelätä, että hän joutuisi hukkaan. Poika seurasi peräti kahteen kertaan Pikkukakkosen Reppu-Hepun esityksen, osallistui Lasse-Maijan etsivätoimiston etsiväkouluun ja tapasi Herra Hakkaraisen. Super Mario -hahmon kanssa hän pääsi heittämään läpyt.

Isommat lapset makoilivat säkkituoleilla, joiden määrää oli lisätty edellisvuodesta. Siitä kiitos järjestäjille! Jokainen lapsi sai uuden kirjan (eräs jopa neljä kirjaa 2 euron pöydästä) ja 12-vuotias poika aloitti heti Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjansa lukemisen. Kyseessä on  Jim Kayn kuvittama painos, jota hän ehti jo odottaa. Toinen 14-vuotiaista sai Holly Bournen uusimman kirjan Niin käy vain elokuvissa ja toinen valitsi sekalaisen kirjapinon kirjalaareista.

Itse pääsin kuuntelemaan Pajtim Statovcin ja Sofi Oksasen haastattelut, mutta heille varattu lava oli aivan liian pieni. Ihmiset seisoivat tiiviisti ja vain harva oli päässyt istumaan. Itse seisoskelin melko takana, mikä haittasi keskittymistä. Pajtim Statovci on sympaattinen esiintyjä, joka puhuu myös luomisen vaikeudesta. Sofi Oksanen on puolestaan tuttuun tyyliinsä tarttunut uusimmassa kirjassaan poliittisesti tärkeään aiheeseen. Hän on esimerkillisen rohkea kirjailija, joka haluaa parantaa maailmaa kannanotoillaan. Hän puhui painokkaasti sananvapauden puolesta, ja varoitti ilmiöstä, jossa toimittajat joutuvat vihapuheen takia vaikenemaan, eivätka uskalla kirjoittaa uutisia tulenaroista aiheista. 

Molempien kansainvälisesti tunnettujen kirjailijoiden uutuuskirjat kuulostivat niin hyviltä, että olisin halunnut ostaa kirjat saman tien. Päätin kuitenkin kirjoittaa ensin joulupukille - osoitin näin ihailtavaa itsehillintää. Muutenkin sain hillittyä omaa ostovimmaani, kun kiertelin nuorison kanssa kirjaostoksilla. Heitä kiinnostivat aivan erinäköiset kirjat kuin minua, ja heti jos lähdin omien kinnostuksen kohteideni luo, eksyin lapsista.

Parasta näillä messuilla ehkä olikin se, että sain istuskella lasten kanssa kahviloissa ja fiilistellä kirjahumua. Jokainen lapsi oli niin tyytyväinen kirjahankintoihinsa, että pelkästään se tuntui mukavalta. Heistä on vuosien varrella kasvanut innostuneita kirjamessuilijoita.

Ensi vuonna yritän kuitenkin järjestää omaa aikaa ja säästää etukäteen rahaa vain saman vuoden uutuuskirjoihin. Tämä on lupaus, jonka toivottavasti muistan ensi vuoden lokakuussa. Viime vuonna kokemani järisyttävät kirjakeskustelut jäivät tänä vuonna kokonaan väliin. Nyt oli lasten vuoro olla messujeni keskipisteenä. Ehkä ensi vuonna ehdin taas kahdeksi päiväksi paikalle, silloin huomionsa saisivat sekä lapset että keskustelut.

torstai 24. lokakuuta 2019

Lauantaina Helsingin kirjamessuille












Lauantaina 26.10.2019 suuntanani on Helsinki ja Messukeskus, jossa järjestetään kirjabloggaajan vuoden kohokohta, eli Helsingin kirjamessut. Olen osallistunut tapahtumaan ainakin 13 vuoden ajan, enemmän ja vähemmän intensiivisesti - välillä lastenvaunujen ja välillä lastenrattaiden kanssa, joskus jopa aivan vain aikuisessa seurassa.

Perheeni on tottuneita messuilijoita täynnä, eikä lapsia sen paremmin kuin miestäkään tarvitse pahemmin houkutella mukaan. Metrilakut ja uudet kirjaostokset (tässä järjestyksessä) motivoivat heitä kummasti. Sellaiset idolit kuin Don Rosa tai Siri Kolu on kohdattu messuilla vuosien saatossa.

Viime vuonna osallistuin messuille peräti kahtena päivänä ja koin melkoisen valaistumisen feministisenä lukijana, kun olin kuuntelemassa Saara Turusen ja Antti Majanderin keskustelua. Valaistumista ei tapahtunut niinkään haastattelun ansiosta, vaan vieressäni istuvan tätihenkilön halventavan kommentin ansiosta. Ymmärsin, miten syvässä meillä on patriarkaalinen kirjallisuuskäsitys, jossa naisen kasvukertomus aiheena voidaan luokitella valtakunnan ykköslehdessä tylsäksi ja jossa naisen asemasta kirjoittava nainen voidaan nimetä "surkeaksi tytöksi" ja jossa nimeäjänä esiintyy yli 60-vuotias nainen. Naisia kirjailijoina, lukijoina ja kritiikin kirjoittajina tarvitaan paljon lisää, että perinteet murtuisivat.

Tänä vuonna pääsen messuille vain lauantaina, mutta päivä onkin sitä kiinnostavampi. Tässä muutamia poimintojani messuohjelmasta:

Klo 12.30 - 13.00 Töölö-lavalla
Suomen kirjailijaliitto esittää: Katse kristallipalloon - kirjallisuus vuonna 2029
Keskustelijoina kirjailijat Tommi Kinnunen ja Sirpa Kähkönen sekä poliitikot Hillkka Kemppi ja Erkki Tuomioja.


Klo 13 - 13.30 Suomenlinna-lavalla
Terhi Rannela on Anneli Kannon haastateltavana kirjastaan Kiivaat.

Klo 14 - 14.30 Senaatintori-lavalla 
Pajtim Statovci kertoo kirjastaan Bolla.

Klo 15 - 15.30 Senatiintori-lavalla 
Sofi Oksanen kertoo kirjastaan Koirapuisto.

Klo 15.30 - 16.00 Senatiintori-lavalla
Jari Tervo ja Vesa-Matii Loiri nousevat lavalle kertomaan kirjasta Loiri.

Ohjelma näyttää täydeltä, mutta jossain vaiheessa aion keskittyä myös divariosaston kiertelyyn ja tietysti kirjatarjousten metsästämiseen. Täytyyhän toki käydä syömässäkin ja ostaa koko perheelle metrilakut.

Tässä ovat puolestaan 6-vuotiaan kuopuksen poiminnat messulauantain ohjelmistosta. Nämä kaikki tapahtumat sijoittuvat lasten messuosastolle, Kumpula-lavalle:

Klo 11.30 - 12.00
Nipsun rohkeusjuhlat (Muumi-show)

Klo 12.00 - 12.30
Herra Hakkarainen

Klo 12.30 - 13.00 tai 14.30 - 15.00
Reppu-heppu

Klo 15.30 
Risto Räppääjä -bändi


Lisäksi lasten Toukola-lavalla Kumpulan vieressä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista kiinnostavaa, joka varmasti vetää puoleensa pientä messuilijaa.

Vähän jo jännittää. Olen mielessäni laskenut noin 10 uutuuskirjaa, jotka haluaisin käsiini. Maltanko odottaa joulupukin tuloon asti tai jonottaa kirjaston varausjonossa vai annanko luottokortin laulaa? Messuilla parasta ovat kuitenkin mieltä avartavat kirjakeskustelut, joten ehkä lompakko saa levätä. Lupaan kertoa raportissani, kuinka tässä oikein käy:






tiistai 15. lokakuuta 2019

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja, 2001 (Jälkisanat Gloria Steinem)
Alkuteos: The Vagina Monologues, 1998
Suomentaja: Annu James (Jälkisanat suomentanut Annika Eräpuro)
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Eve Enslerin Vaginamonologeja herätti paljon kohua ilmestyessään vuonna 1998, ja sitä on esitetty esimerkiksi Broadwaylla, tähtinä muun muassa Winona Ryder ja Melanie Griffith. Monologit perustuvat yli 200 naisen haastatteluihin, joista Ensler on koonnut kansainvälisesti menestyneen, draamallisen pamflettinsa. Näytelmä oli Helsingin kaupunginteatterinkin ohjelmistossa vuonna 2001. Jopa Suomessa sitä pidettiin erityisen rohkeana, koska sen kielenkäyttö oli niin suoraa.

Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Ensler on kirjoittanut kuulemiensa tositarinoiden pohjalta fiktiivisiä tarinoita. Tarinoiden välissä Ensler kertoo, mikä aihe tai mikä tarina erityisesti inspiroi häntä kirjoittamaan fiktiivisen tuotoksensa. Välissä on myös vaginafaktoja, esimerkiksi klitoriksen tarkoituksesta tai naisten sukupuolielinten silpomisesta.

Ensler kannustaa haastateltaviaan - ja samalla tietysti lukijoitaan - murtamaan tabuja ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tällaisia tabuja ovat muun muassa kuukautiset, naisten kokema väkivalta, lesbosuhteet ja synnytys. Näihin kaikkiin on liittynyt väheksyntää, väärää tietoa, nöyryytystä ja pelkoa - vielä 1990-luvullakin paljon enemmän kuin nykyään.

Enslerin kirjoittaa vakuuttavasti. On perusteltua nostaa esiin asioita, joista ei puhuta, tai asioita, joista on kyllä tietoa, mutta joitden muuttamiseksi ei tehdä mitään. Ensler teki muun muassa kolme matkaa Bosniaan haastatellakseen sodasta kärsineitä naisia: Kun palasin ensimmäiseltä matkalta New Yorkiin, olin raivoissani siitä, että 20 000 - 70 000 naista raiskattiin keskellä Eurooppaa vuonna 1993, järjestelmällisenä sotataktiikkana, eikä kukaan tehnyt mitään sen lopettamiseksi. En voinut ymmärtää sitä. Muuan ystäväni kysyi, miksi olin hämmästynyt. Hän sanoi, että yli 500 000 naista raiskattiin joka vuosi meidän maassamme Yhdysvalloissa, eikä meidän maamme ollut ainakaan sodassa. (S. 68.)

Naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kirjoittaa myös Rebecca Solnit teoksessaan Men explain things to me (2014), joka on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Miehet selittävät minulle asioita. Solnit muistuttaa myös siitä, että 1 000 amerikkalaisnaista kuolee perheväkivallan uhrina vuosittain, vaikka mitään virallista "sotaa" ei olekaan. Me too -kampanja on todellakin ollut aiheellinen maailmassa, jossa seksuaalinen koskemattomuus ei tunnu kuuluvan naisille.

Ensler julistaa teoksellaan "vaginasanomaa", eli hän haluaa nostaa vaginan puheenaiheeksi ja naisten ylpeyden aiheeksi. Hän haluaa purkaa naisen sukupuolisuuden ympärille rakennettuja ennakkoluuloja ja epätietoisuutta, ja ennen kaikkea - häpeää:  Te olette varmasti huolissanne. Minä olin huolissani. Sen vuoksi ryhdyin tähän. Olin huolissani vaginoista. Olin huolissani siitä, mitä me ajattelemme vaginoista, ja vielä enemmän siitä, että me emme ajattele niitä. Olin huolissani omasta vaginastani. Se tarvitsi toisten vaginoiden kontekstin - yhteisön, vaginoiden kulttuurin. (S. 15.)

On ilman muuta selvää, että tällaisen teosen lukeminen tekee kenelle tahansa naiselle hyvää. Vielä suositeltavampaa olisi, että miehet lukisivat teoksen. "Vaginajulistusta" tai "vaginaylpeyttä" on aivan liian vähän, sillä vaikka ei puhuttaisi edes väkivallasta, niin pelkästään seksuaalisuuteen liittyviä asioita mystifioidaan ja seksillä tehdään rahaa. Seksuaalisuus aiheuttaa aivan liian usein ahdistusta, kun sen pitäisi olla ihmiselle - myös naiselle - jotain ihan muuta.

Enslerin kirjoitustyyli muistuttaa paljon journalismia, jossa haastateltavan taustat tehdään näkyviksi ja annetaan hänen kertoa tarinansa omin sanoin, mutta myös kuuntelija (toimittaja tai kirjailija) tekee itsensä näkyväksi. Enslerin aikalainen, Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš, kirjoittaa samaan tapaan teoksissaan Tšernobylistä nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (joka on minulla kesken).

Enslerin teoksen ilmestymisen jälkeen feminismi on muuttunut paljon. Suomessa tällainen julistamistyyli, jossa vaginaa tai pillua toitotetaan ja sitä pidetään jotenkin vallankumouksellina ja erityisen rohkeana ilmiönä, ei enää esiinny. Toisaalta myöskään vaginan palvonta ei istu suomalaiseen mentaliteettiin. Ensler kuvaa teoksessaan nimittäin myös eräänlaisten vaginavoimaryhmien toimintaa. En yhtään halua väheksyä tällaisen puhetyylin terapeuttista vaikutusta sellaisella naiselle, jonka seksuaalisuutta on loukattu tai jonka itsetunto on monin tavoin pirstaleina, mutta silti minua naurattaa: Vaginani on simpukka, pyöreä vaalenpunainen simpukka, joka avautuu ja sulkeutuu, sulkeutuu ja avautuu. Vaginani on kukka, eksentrinen tulppaani, sen keskus väkevä ja syvä, tuoksu hieno, terälehdet hellät mutta vankat. (S. 51.)

Koskettavat tarinat, joita Ensler kertoo, kannattaa huomioida, vaikka teos onkin osittain vanhentunut. Toisaalta tämä teos toimisi varmasti näyttämöllä paljon paremmin kuin luettuna. Se voisi toimia samaan tapaan, kuin Anna Paavilaisen Play rape -näytelmä, jonka näin Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Kipeiden asioiden, väkivallan ja vähättelyn esiin nostaminen on tärkeää.

Oman aikansa (amerikkalaisen) feminismin kuvauksena Enslerin teos on ylittämätön. Sen päivitettynä versiona näkisin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvateoksen, jossa asioista myös puhutaan suoraan ja lisäksi niistä piirretään havainnolliset kuvat. Strömquistkin on julistaja, mutta hänen teoksensa on myös poskettoman hauska. Tabujen murtamiseen ei ole lopulta muuta tietä kuin tieto.


Vaginamonologeja on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa ja Tahdon lukea kirjan. Osallistun teoksella paitsi Helmetin lukuhaasteeseen (kohta 19, en pidä kirjan nimestä) myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen.