tiistai 14. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2016: Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Osallistun tällä kirjoituksella Ylen Tanssiva karhu -runokilpailun juhlavuoteen. Kilpailu on nyt 25-vuotias, ja palkinto jaetaan Kajaanin runoviikoilla 3.7.2019. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja heidät löydät vaikkapa täältä. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut Stina Saaren Änimlingin ja Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -teoksen.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa Tanssivan karhun juhlavuotta bloggaamalla kilpailun voittajista tasaisin välein, kunnes tuorein palkinnon saaja julkaistaan. Aikaisempien vuosien voittajat voi käydä kurkkaamassa täältä, ja samalla voi haastaa itsensä lukemaan voittajateoksia.

Tämä on uudelleen julkaistu kirjoitukseni Anja Erämajan teoksesta Ehkä liitoittelen vähän, jolla runoilija voitti Tanssivan karhun vuonna 2016.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, jolta olen nyt  lukenut runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. KulttuuripohdintojaReader, why did I marry him?Kaikkea kirjastaKulttuuri kukoistaa, KirjasähkökäyräTekstiluola ja Kirja vieköön!

perjantai 10. toukokuuta 2019

2 x Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, e-kirja, 2015; Sivuhenkilö, e-kirja, 2018
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä sain kirjat: luin Bookbeatistä 




Kun Saara Turusen Sivuhenkilö ilmestyi viime vuonna, se sähköisti hetkeksi kirjallisuuden kentän. Onhan aivan tavatonta, että kokonainen kaunokirja nostaa pöydälle ne lainalaisuudet, jotka koskevat erityisesti naisia taiteen tekijöinä. Sivuhenkilö kertoo nimensä mukaisesti taidemaailman sivuhenkilöstä ja samalla oman elämänsä sivuhenkilöstä: nuoresta naisesta, joka vaiennetaan tai ohitetaan tehokkaasti. 

Sivuhenkilön tarina alkaa jo vuodesta 2015, jolloin Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, ilmestyi. Esikoisteoksesta julkaistiin Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kirjoittama arvostelu, jossa hän määritteli teoksen tylsäksi, koska se kertoo niin tylsästä aiheesta kuin omaksi itseksi kasvamisesta. Myöhemmin samana vuonna Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta miltä tuntuu saada palkinto sen jälkeen, kun on vaipunut masennukseen lyttäävän arvion takia. 

Rakkaudenhirviö on raameiltaan autofiktiivinen teos, mutta Sivuhenkilö on sitä vielä enemmän ja totisemmin, sillä se kertoo niistä syövereistä, joihin nuori naiskirjailija syöksyy luettuaan valtakunnan päälehdessä ilmestyneen "setämiehen" arvostelun teoksesta, johon hän on pannut likoon koko elämänsä. Olisiko romaani ollut aiheeltaan tylsä, jos se olisi kertonut jostain suuresta, miehisestä aiheesta? Olisiko teos ollut arvokkaampi, jos se olisi ollut mieheksi kasvamisen tarina? Seuraa masennuksen, epäuskon ja syrjäänvetäytymisen vuosi... Ja syntyy toinen kirja.

Kiinnostuin ensin Sivuhenkilöstä sen aiheuttaman kohun vuoksi ja luin sitten Turusen teokset aikajärjestyksessä. Hävettää myöntää, että ohitin Rakkaudenhirviön sen ilmestymisvuonna siksi, että pelkäsin sen olevan taiteilijuudessa rypemistä. Sitäkin se toki onkin. Minäkertoja tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi lapsuudenkodissaan, kotipaikkakunnallaan ja lopulta myös taiteilijapiireissä. Välillä hän ruikuttaa sitä, miten hänen lahjakkuuttaan ei tunnisteta. Onneksi se lopulta tunnistetaan, sillä en tiedä, miten minäkertojalle olisi muuten käynyt! Tavallisuus olisi ehkä tappanut hänet. 

Rakkaudenhirviö alkaa lapsuuden kuvauksesta ja lapsuuteen se myös ankkuroituu. Sieltä löytyy selitys pahaan oloon ja siellä sukelletaan suomalaisuuden mustaan ytimeen. Lapsuutta hallitsevat dominoiva äiti, tavallinen isä ja pikkupaikkakunnan ahdistavat käyttäymisnormit, jotka yrittävät puristaa päähenkilöä tiettyyn muottiin. Äidin mielestä hänestä pitäisi tulla siivooja, koska hän on hyvä siivoamaan, eikä hänestä kuitenkaan kukaan huolisi, koska hän on niin erikoinen.

Kerronta vetää herkullisesti satiirin suuntaan ja tylyttää vähän kaikkea ympärillään. Tavallisuus olisi niin turvallista, mutta siihenhän minäkertoja nimenomaan ei pysty. Äitiä kaikki tavallisuudesta poikkeava pelottaa, ja kertoja luo hänestä varsin ruman kuvan. Mutta eipä minäkertoja säästele itseäänkään.

Turusen teksti juoksee sujuvana, ja kammottavuudessaan nokkelana. Päähenkilö tuntee olevansa rakkaudenhirviö, joka ei ole koskaan saanut olla oma itsensä saati oikeastaan löytänytkään itseään tai tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. 

Vaikka kuinka viihdyin Rakkaudenhirviön matkassa ja nautin kärjistämisestä ja ironiasta, niin minäkertojan ylemmyydentunto löi välillä silmille. Sivuhenkilössä kaikki sellainen on kadonnut, ja kertoja on lähinnä hämmentynyt ja näkee itsensä osana laajempaa kuvioita. Kyse ei enää ole hänestä ja hänen urastaan ja kasvustaan, vaan laajemmin naisten luoman taiteen vastaanotosta. Lauseiden rytmi on pysynyt samana, mutta särmä on hioutunut ja lannistaminen tuntuu lukijalle asti. Sivuhenkilö on tunnelmaltaan rehellinen ja paljas, siinä missä Rakkaudenhirviö on riehakas ja uhmakas.

Molemmilla Turusen kirjoilla on ansionsa. Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan kerronnaltaan jopa rohkaiseva, koska se kehottaa etsimään ja kuuntelmaan omaa ääntään sekä venyttämään valmiiksi asetettuja rajoja. Sivuhenkilö on puolestaan manifesti, joka kysyy, miksi naisten on niin vaikea olla oma itsensä ja löytää paikkansa, saati saada arvostusta osakseen. Valmiit roolit ovat sellaisia, joihin harva nainen mahtuu.  

Olin viime syksynä kuuntelemassa Majanderin ja Turusen kohtaamista Helsingin kirjamessuilla. Tilaisuus oli kesympi kuin odotin, oikeastaan aika hyväntullinenkin, mutta yleisönä olleiden  naispuolisten kirjailijoiden määrä kertoo siitä, että aihe on tärkeä. Tilaisuus myös teki minusta entistä feministisemmän lukijan, sillä vierustoverini sähisi korvaani niin vähätteleviä sanoja kirjailijasta, että ymmärsin, kuinka syvällä meissä naisissakin ovat kaikki taiteen ja arvottamisen miehiset rakennemallit.  Kirjallisuuden kentällä on vielä paljon patriarkaalisia rakenteita, joiden purkaminen on vasta alullaan. Kuka sen saa määrätä, mitkä kirjallisuuden aiheet ovat kiinnostavia? Milloin tytöttely ja vähättely loppuvat? Varmaa on, että rakenteet uudistuvat kirja kerrallaan, ja Saara Turunen liikuttaa niitä molemmilla teoksillaan.




Rakkaudenhirviötä on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirja hyllyssä - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa, joissa on puolestaan varsin kattavat listat useista muista blogeista. Sivuhenkilö on tuttu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Tekstiluola, jossa on puolestaan pitkä lista muista kirjan arvioineista blogeista. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen molemmat sopivat kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Rakkaudenhirviö sopii myös kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

maanantai 6. toukokuuta 2019

Anna äidille kirja äitienpäivälahjaksi

Äitienpäivä lähestyy, ja jos minulta kysytään, niin paras äitienpäivälahja on kirja ja siihen kylkiäisiksi annettu aika sen lukemiseen.

Varoitan nyt kuitenkin heti kättelyssä, että mikään näistä vinkkaamistani kirjoista ei ole romanttista kirjallisuutta tai self help -pelastusta. Kirjoissa on kyllä rakkautta ja vahvaa elämänmakua, mutta vielä enemmän ajattelemisen aihetta. Jos en olisi jo lukenut näitä kirjoja, toivoisin näitä äitienpäivälahjaksi. Nimiä klikkaamalla pääsee lukemaan kirjasta pitemmän arvion.

Proosaa: 


Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (2019)

Paula Nivukosken esikoisteos on väkevä tarina Liisasta. Liisa on ison talon tytär, mutta kun isä kuolee liian varhain, Liisalle jää kova perintö: Pirä sinä talos suvus. Omalta kylältä löytyy Kalle, jonka kanssa tehtävään tartutaan, mutta Kallea alkavatkin kiinnostaa suuremmat rikkaudet.



Emma Puikkonen: Lupaus (2019)

Rinna on äiti, jonka lasta uhkaa vaara: ilmastonmuutos. Robert on hänen veljensä, joka nauhoittaa ilmastonmuutoksen ääniä. Miten ihmiset jaksavat ja miten heidän käy, kun on yhä vaikeampaa pitää toisistamme huolta? Emma Puikkosen Lupaus ei tarjoa helppoja vastauksia.


Peter Sandström: Äiti marraskuu (2018)

Peter Sandström kertoo tarinoita ihmisistä ja muistoista. Lakoninen tyyli ja syvä huumori tekevät Äiti marraskuusta helmen. Kirja ei sovi tosikoille eikä pitkien tarinoiden ystäville.



Rachel Cusk: Ääriviivat (2018)

Missä rajoissa tarinoita tapahtuu vai tapahtuuko niitä? Rachel Cusk kertoo kevyesti ja väittää syvästi. Näin helppoa ja vaikeaa on elää.



Sally Salminen: Katrina (1936, 2018)

Sally Salmisen Katrina on saaristolaisnaisen elämäntarina. Jos tämä klassikko on mennyt ohi, kannattaa se kääriä viimeistään nyt pakettiin, koska siitä ilmestyi viime vuonna Juha Hurmeen vetävä suomennos.


Dekkareita: 


Elly Griffiths: Ruth Galloway -sarja (2017, 2018, 2019)

En ole pitkään aikaan jäänyt koukkuun mihinkään sarjaa, mutta Ruth Gallowayn maalaisjärkistä ja samalla yllätyksellistä elämää on ollut ilo seurata. Elly Griffithsin dekkareissa on mukavasti sekoitettu arkeologiaa, arkea ja romanssia.


Runoutta: 


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (2018)

Tuukka Pietarinen kirjoittaa kaunista, selkeää ja monitahoista nykyrunoutta.



Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatasa täynnä mandariineja (2018)

Juhani Ahvenjärven runous on arjessa ja luonnossa kiinni yhtä aikaa urbaanisti ja juurevasti.



Elämäkertoja: 


Michelle Obama: Minun tarinani (2018)

Jos tämä Michelle Obaman sujuvasanainen elämäkerta on äidillä vielä lukematta, niin se kannattaa nyt viimeistään kääriä hanelle pakettiin ja lukea itsekin. Kun on olemassa tällaisia Obamojen kaltaisia ihmisiä, ihmiskunnalla on vielä toivoa. Hyvät ihmiset voivat muuttaa maailmaa.


Anna Kortelainen: Hyvä Sara! (2018)

Anna Kortelaisen Hyvä Sara! kertoo Sara Hildénin elämäntarinan ja kertoo sen innostuneesti ja eloisasti. Millainen voimanainen ja esikuva Sara Hildén onkaan meille kaikille naisille! Suosittelen varsinkin tamperelaisille äireille tätä teosta, jonka lukeminen on minulla loppusuoralla.


Muita kirjallisia lahjoja: 



Jos äiti on kirjallisuusintoilija, niin hänelle kannattaa ostaa lippu Helsinki lit -tapahtumaan 17. - 18.5.2019. Siellä hän saa kuulla loistavaa kirjallisuuspuhetta.


Jos äidillä ei vielä ole sähköistä kirjapalvelua, niin Storytel- tai Bookbeat-palvelun rahoittaminen olisi varmasti mieluisa lahja. Siinä hänelle on tarjolla e-kirjoja ja äänikirjoja rajattomat määrät.


Hyvää, ihanaa ja kirjaisaa ja äitienpäivää kaikille oman tarinansa päähenkilöille!

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet, e-kirja, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä sain kirjan: Bookbeatista




Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet on vahva esikoisteos. Se on vahva sekä aiheeltaan että kieleltään, mutta toisaalta: voisiko pohjalaistarina muuta ollakaan!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Isoonkyröön ja päähenkilönä on Liisa, ison talon tytär. Liisa kasvaa turvallisesti omassa kodissaan, kunnes isä kuolee aivan liian aikaisin ja jättää Liisalle rankan perinnön: Pirä sinä talo suvus.

Kaikki näyttää ensin käyvän toteen kaiken hyvän mukaisesti. Omalta kylältä löytyy Kalle, jonka kanssa rakkaus syttyy tulisesti ja jonka kanssa isän työtä jatketaan. Kun kova työ alkaa painaa molempien harteita, Kalle alkaa haaveilla helpommasta elämästä rapakon takana Amerikassa, kuten niin moni muukin suomalainen 1900-luvun alussa. Sinne hän myös lähtee, mukanaan lupaus palata rahakirstun kanssa takaisin. Liisa jää pitämään kotitaloa pystyssä.

Liisahan selviytyy, vaikka äidille ei mikään riitä ja kolme lasta kiskoo helmoja. Lehmänsä kylkeen Liisa saa itkeä monet kyyneleet: ikävänsä, pettymyksensä, väsymyksensä ja kyläläisten ilkeät sanat.

Nivukoski kertoo Aamulehden haastatttelussa, että Liisan tarina on hänen isoäitinsä tarina ja sijoittuu kirjailijan kotitaloon Isoonkyröön. Juuret ovat syvällä Pohjanmaan lakeuksilla, ja multa hönkii lukijan nenään asti. Työn kuvaus sekä rakkauden ja tunteiden kuvaus sujuvat esikoiskirjailijalta häikäisevän hienosti. Kun Liisa käy kaupalla ja tarkistaa vaivihkaa, onko postin puolella Kallelta tullutta kirjettä, jännitys ja odotus tuntuu lukijankin sydänalassa. Lukija elää harvasanaisten kirjeiden sävyjä Liisan mukana, ja Kallea odotetaan kotiin.

Lukijana olin pakahtua ensimmäisten 50 sivun aikana, kun tiesin Kallen olevan lähdössä. Oman pappani isä on nimittäin tehnyt aikanaan saman tempun: lähtenyt Amerikkaan ja jättänyt vaimonsa tänne selviytymään viiden lapsen kanssa. Kun perheen äiti kuoli, pappani ja hänen sisaruksensa joutuivat huutolaislapsiksi. Perheen isää ei kuulunut silloinkaan takaisin.

Huomasin, että minun oli melkein vaikea hengittää, sillä niin vihainen olin Kallelle jo ennen kuin Kalle oli tehnyt oikeastaan mitään - ollut vaan hurmaava prinssi. En pystynyt lukemaan kirjaa kuin 10 sivun mittaisissa osissa ja märehdin oman sukuni tarinoita.

Sitten pääsin mukaan Liisan askeliin ja hengitykseni alkoi tasaantua. Toisin kuin isoisoäitini, tämä nainen selviäisi. Liisalla on ison talon voima takanaan, ja sieltä hän työllään ponnistaa eteenpäin.

Dialogeissa käytetty pohjalaismurre on kirjan suola. Se on mehevää ja vie lukijan mukaan pohjalaiseen ajatusmalliin. Aina saa hävetä, hokee Liisan äiti, mutta Liisa ei häpeä. Hän tuntee lujaa, vaikka osaa pohjalaiseen tapaan piilottaa tunteensa ja suoristaa selkänsä polttavien sanojen ja silmäysten keskellä.

Jossain vaiheessa aloin puutua kirjan kerrontaan, jossa tykitetään päälauseita toisensa perään. Ehkä niillä tavoiteltiin pohjalaista suoruutta, mutta minua ne alkoivat etäännyttää tunnelmasta. Suomalaisessa nykykirjallisuudessa päälauseista on tullut tyyli, joka kaatuu lukijan päälle. Ehkä siinä on mukana nykymaailman tahti, ja lukijan täytyisi vain suostua siihen.

Nopeasti piirretyt pilvet oli lukupiirikirja, ja siitä oli pidetty paljon. Pohjalaismurteen käyttöä kehuttiin, ja suurin osa piti sitä luontevana, sillä useammankin lukupiiriläisen juuret on revitty irti Pohjanmaan jokien mutkista. Kielenkäyttöä toisaalta myös moitittiin muun muassa teennäisen tuntuisista kielikuvista ja liiallisesta kauneuden tavoittelusta. Teksti on ikään kuin pakattu täyteen taituruuden osoittamisen tarvetta.

Suurin osa piiriläisistä oli kuitenkin tyytyväisiä kokonaisuuteen, ja varsinkin kirjan tunteiden kuvaukseen. Liisan tarina kantaa hienosti kirjan loppuun saakka, vaikka jonkun mielestä loppu oli turhan siirappinen. Suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että näin sen piti mennä. Kirjaa verrattiin jopa Tommi Kinnusen teoksiin, ja se vertaus asettaa teoksen kovaan kastiin. Kinnunenhan kirjoittaa selviytyjänaisista, ja niin kirjoitti muuten myös Heidi Köngäs uusimmassa teoksessaan, Sandrassa.

Väitän, että jokainen nykysuomalainen löytää Nivukosken kirjasta tarttumapintaa. Sen aihe koskettaa monia, sillä jokaisessa suvussa on varmasti "Ameriikan sukulaisia", mutta vielä enemmän rehellisen työn sankareita. Yleensä nuo raivaajat ja raivopäiset raatajat - voidaan aloittaa vaikka Koskelan Jussista - ovat tietysti olleet miehiä, jotka ovat saaneet toteuttaa järjettömiä urakoitaan, koska vaimot ovat laittaneet eväät mukaan ja hoitaneet sillä välin kotona kaiken muun. Nyt Liisa tarjoaa miehille naispuolisen vastuksen, sillä häneltä hoituvat lasten ja eläinten ruokkoamisen lisäksi kylvöt ja korjuut siinä missä miehiltäkin. Hänestä piirtyy tuntevan ja sinnikkään naisen muotokuva, eikä naisten muotokuvia suinkaan ole tässä maassa vielä liikaa kirjoitettu.


Nopeasti piirretyt pilvet on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjarikas elämäni, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mrs Karlsson lukee ja Kirjarouvan elämää. Kuittaan teoksella Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Lukuvinkkejä 11-vuotiaalle pojalle

Lukuviikon kunniaksi olen ottanut tavakseni kirjoittaa poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on uhanlaista. Tässä sitä siis taas ollaan, tutulla otsikolla... Olen aiemmin kirjoitanut aiheesta muun muassa näillä otsikoilla: Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle, Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle ja Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?

Onko lukemisessa yhtään edistytty, nyt kun poika on jo 11-vuotias? On toki. Nyt kirjassa ei välttämättä tarvita enää kuvia! Myös lahjomisen olen voinut lopettaa... Tai no, hänellä on kännykkä käytössään iltapäivisin, joten pelaamisella lahjominen ei enää onnistu. Onneksi poika on kuitenkin koukussa lukemiseen. Hän ei kylläkään lue yhtä monpuolisesti kuin isosiskonsa, vaan jumittaa edelleen tietyissä suosikeissaan.

Viimevuotiset suosikit, Harry Potterit, ovat edelleen pojan arkipäivää. Nyt perheeseemme on kuitenkin astunut uusi jäsen, nimittäin Vesa Vierikko, jonka ääni raikuu joka ilta pojan huoneesta tai keittiöstä. Poika istuu tai makaa, pelaa kännykällä ja kuuntelee samalla Harry Pottereita äänikirjoina. Olen hankkinut hänelle perhejäsenyyden oman Bookbeatini oheen (4,90 euroa/kk), ja hankinta on kyllä joka euron väärti.

Kun säännöllisin välein (lähes joka ilta) saamme tarpeeksemme Vesa Vierikosta ja huispauksesta tai on muutenkin aika panna kännykkä pois, poika tarttuu johonkin lukuisista Aku Ankan taskukirjoistaan. Helsingin kirjamessuilla hän sai nimmarin itseltään Don Rosalta uuteen sarjakuvakirjaansa, Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit. Sarjakuvataiteilija myös kätteli poikaa. Mikä hieno hetki!

Varsinaisia uusia löytöjä hän ei ole itse tehnyt, mutta minä lainasin hänelle luettavaksi Saska Saarikosken  kirjoittaman kirjan Lauri Markkasesta. Kirja on loppusuoralla ja taitaa olla ensimmäinen tietokirja, josta hän on tosissaan innostunut. Hän pelaa itsekin koripalloa - siitä innostus.

Viime syksynä poika luki vihdoin kaikki Kepler62-sarjan kirjat läpi, ja hankinkin sarjan kirjoja aimo kasan myös kotiin. Koulusta on tullut luettavaksi Me Rosvolat -sarjan ensimmäinen kirja, jonka hän luki parissa illassa.

Ja sitten se suurin edistysaskel: poika luki Harry Pottereiden kuvattomat painokset sarjan paksuimmista kirjoista - mikä itsetunnon nousu niistä saatiinkaan! Sen jälkeen hän on kuunnellut ne läpi ainakin kaksi kertaa, enkä oikein ymmärrä, onko hänen tarkoituksensa opetella ne ulkoa, vai onko ainoastaan mahtavaa kuunnella tuttu tarinaa uudestaan ja uudestaan. (Tähän tapaan hän saattoi pienenä katsoa esimerkiksi Autot-elokuvan 10 kertaa peräkkäin.) 

Koulun lukudiplmonin poika on tehnyt kiltisti tänäkin vuonna, eikä ole suuremmin marissut mistään luetuista kirjoista eikä lukudiplomiin tehtävistä kirjallisista töistäkään. Tosin pari kohtaa tulikin suoritettua omilla suosikeilla: Keplerillä ja Harry Potterilla.

Pojan lukeminen on nyt säännöllistä. Se, että pojalle on luettu pienestä pitäen, on tehnyt lukemisesta tavan, jota ilman hän ei osaa enää olla. Myös lukunopeus on kasvanut: Jari Mäkipään uusimman Masi Tulpan hän luki ihan hujauksessa ja Neropatteja saattaa myös osua välipaloina lukulinjalle vanhan tavan mukaan. Lukeminen kuuluu iltaan ja sen avulla rauhoitutaan uneen.

Palaan asiaan taas ensi vuonna. Saapa nähdä, jäävätkö Harry Potterit jo historiaan - ja mitä ihmettä sitten luetaan? Vai luetaanko mitään? Sittenhän ollaankin jo melkein teinejä.


Tekstissä mainitut kirjat:

Siri Kolu: Me Rosvolat
Jari Mäkipää: Masi Tulppa 2, Rooli päällä
Timo Parvela ja Björn Sortland: Kepler62 1 - 6
Timo Parvela: Kepler63, Uusi maailma
Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit
J. K. Rowling: Harry Potter 1 - 7
Saska Saarikoski: Lauri Markkanen läheltä ja kaukaa




perjantai 26. huhtikuuta 2019

Emma Puikkonen: Lupaus

Puikkonen Emma: Lupaus, 2019
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 299
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



- Ne sanoivat, että se on kuin juusto.
- Mikä?
- Jää. Se on reikäinen kuin juusto, ja uusia reikiä tulee tuosta vaan. (s. 217)

Emma Puikkosen Lupaus on eräitä kertomuksia ilmastonmuutoksesta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on vuoden 2019 odotetuimpia kaunokirjoja, ja täyttää sellaisena kyllä kaikki odotukset. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan tänä vuonna, niin se voisi olla tämä, sillä ajankohtaisempaa aihetta ei ole olemassakaan. Vuonna 2016 Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet oli minulle tärkeä kirja, eräänlainen kirja minusta. Sellaiselta tuntuu Lupauskin.

Lupaus on lupaus suojelusta. Se on lupaus, jonka Rinnan isä on antanut Rinnalle ja lupaus, jonka Rinna antaa omalle lapselleen, Seelalle. Se on lupaus, jonka jokainen vanhempi haluaisi antaa lapselleen: "Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut." Kunpa tällaisen lupauksen voisi myös pitää.

Palavaa taloa tai uppoavaa laivaa ei ole, mutta ilmastonmuutos on täällä, ja lapsi täytyy pelastaa. Entäs kun mikään äidin teko ei riitä? Entäs kun lapsi sairastuu vakavasti ja vanhempana joutuu vain katsomaan avuttomana vierestä? Voisiko rakentaa lapselle suojan ja sulkeutua hänen kanssaan sinne piiloon pahalta maailmalta? Kun vanhemmuus ja elämä käyvät liian raskaiksi, miten käy Rinnan?

Samaan aikaan kun Rinnan maailma alkaa murentua, hänen veljensä, Robert, on äänittämässä sulavan jään ääniä Grönlannissa. Hän elää elämänsä rakkautta ja kuulee ilmastonmuutoksen korvissaan. Rakkaus on pelottavaa, mutta ehkä myös ainoa asia, joka meidät pelastaa.

Puikkosen sujuva kerronta on selkeää, samalla vakuuttavaa ja kaunista. Tunteiden ja tunnelmien  kuvaus on taitavaa, eikä yhtään teennäistä: Robert käynnistää nauhurin ja asettaa sen lähelle Neevin päätä. Hän haluaa tallentaa tämän, tallentaa Neevin ja tuulikellon ja itsensä, sen kahinan, joka hänestä tulee kun hän laittaa poskensa aivan Neevin posken viereen ja kuuntelee rakkaansa ääntä. (S. 203 - 204.)

Lupauksen episodimaisuus kutkuttaa mieltä. Se on toimivaa ja joustavaa ja tuo ihmiset yhteen, yhteiseen kokemukseen. Myös Eurooppalaisissa unissa seurattiin useamman henkilön taivalta Euroopan historian pyörteissä ja tarinat risteilivät kiehtovasti. Pidän siitä, ettei yksi tarina hallitse kerrontaa, eikä elämästä edes yritetä löytää selkeää tarinankaarta. Tapahtumia ei selitetä puhki. Kun jää murenee ja kun mieli murenee, on ehkä turha etsiä mitään ehjää tai pysyvää. Se on myöhäistä.

Erityisesti kiittelen Lupauksessa sitä, miten vanhemmuutta kuvataan. Lapsen kasvaminen ja ruuhkavuosien sumu hallitsevat romaanin alkupuolta, ja niistä syntyy kipeitä, välähdyksenomaisia kuvia. Tunnistan ne hetket hyvin. Kuinka lapsi on siinä vaatimuksineen yhtä aikaa haavoittuvana, suloisena ja luottavaisena. Kuinka uupunut ja onnellinen voi lapsesta olla yhtä aikaa, ja kuinka mitään yhteisistä hetkistä ei saa talteen, vaan kaikki katoaa sekaviin muistoihin; lapsen luottavainen katse jää seuraamaan meitä vanhempia.

Vanhempia, lapsia ja rakkautta Lupauksessa on paljon. Ne kaikki on kuvattu haavoittuvina ja hauraina. Kaikki muuttuu, lapset kasvavat, jää jatkaa sulamistaan.

Elämme aikaa, joka uuvuttaa meidät kaikki: vanhemmat, lapset, päättäjät. Puikkonen rakentaa kiinnostavaa kuvaa lähitulevaisuuden Suomesta ja yhä levottomammaksi käyvästä maailmasta. Suomen pääministeri Rahim viettää Seelan kanssa yhteistä tyttöjen päivää, jonka tarkoitus on korjata pääministerin ikävää imagoa. Kahdenkeskinen hetki saa heidät kilpailemaan väsymyksen tuntemuksillaan:
 - Mä oon niin vasyny, että mun kieli puutuu ja menee löllöks, Seela vastasi. 
 - Mutta mä oon niin väsyny, että mä en jaksa nostaa kättä. 
 - Mä oon niin väsyny, että mä vajoon tästä maan sisään ja sä joudut selittään, että missä mä oon.  (S. 103.)

Mistä löytyy ihmiselle lohtu tai turva? Ei mistään, tai sitten aivan pienistä teoista. Rinnan maailma  eheytyy, kun hän saa multaa kynsiensä alle ja näkee kasvien kasvavan ja tietää jonkun jatkavan työtään. Luonnon voima on suuri, ja ihminen on pieni, muttei täysin avuton.  Puikkosen Lupaus panee kaiken toivonsa yhteen ihmiseen, jokaiseen meistä.



Lupaus on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin 22 (ilmastonmuutosta käsittelevä kirja), 40 (kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia ja 49 (vuonna 2019 julkaistu kirja).

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika, 2. painos, 2017
Kustantaja: Poesia
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



tsirp tsirp

Pauli Tapion Varpuset ja aika -runokokoelma voitti Helsingin Sanomien kirjoituskilpailun vuonna 2017. Se todettiin siis tuolloin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Mieleeni on jäänyt Pauli Tapion hieno kiitospuhe palkintojenjakotilaisuudessa. Siinä puhui runous.

tsirp tsirp

Pauli Tapion runous vie mennessään johonkin, joka on sekä nykyisyydessä että iättömässä kiinni lujasti. Runoteoksen aloitusvirke on tällainen: Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa (s. 7). Lukijan on pakko ankkuroida itsensä äärettömään aikaan, ja samalla kohdattava  ääretön pienuutensa. Ihmiset ovat kiertäneet maapallon mukana vasta mitättömän lyhyen ajan, joten päiväkirjamerkinnän näennäisen epämääräinen ajoitus on loppujen lopuksi suhteellisen tarkka.

Heti seuraavaksi runon puhuja palauttaa itsensä pienempiin ympyröihin ja tarkkaan aikaan: On maanantai, pian toukokuu, olen veloissa, mutta myös maailmaan, jossa käydään sotaa: Ukrainassa, Syyriassa, Afganistanissa, Irakissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Kurdistanissa ja Jemenissä
käytiin sotaa. - - Kaikki on täällä yhtä aikaa, yksityinen ja yhteinen, sillä: Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin. (S. 7.)

Kyyninen tosiasioiden tunnustaminen tapahtuu hämmentävän hienoin virkkein. Kun pienten ja suurten asioiden välillä liikutaan ketterästi, lukija liitää mukana katoavassa ajassa:
Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, 
mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen. (S. 11.) 

Tämä runoteos vaatii siteeraamaan melkeinpä joka säettään. Se sinkauttaa lukijansa yhtä aikaa lähelle ja kauas, melankoliseen ihmisenä olemiseen. Onneksi on varpuset. Melkein joka runossa ne ovat hyvin lähellä.

tsirp tsirp

Runo Inferno on raju ajan ja aikojen sekoitus, jossa runon puhujan päiväkirjamerkinnät limittyvät uutisiin, joissa pakolaiset hukkuvat Välimereen. Ajallista perspektiiviä tarjoavat historiassa tapahtuneet toinen toistaan julmemmat teloitukset. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään? Miltä kaikelta se sulkee silmänsä?

6.8.2015  

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta. (S. 52.)

Lakonisista laueseista syntyy hiljainen hetki kuolleiden muistolle. Jää ihmetys. Kautta historian ihmisiä on kuollut ja tapettu mitä kamottavimmilla tavoilla, ja sama jatkuu yhä. Tapion runous ei pakene paikalta, vaan jää katsomaan tätä kaikkea.

Toinen yhtä vahvasti yhteiskunnallinen runoilija on Claes Andersson, joka kirjoittaa kokoelmassaan Sisäänhengitys, uloshengitys päiväkirjamerkintöjä sykyltä 2014. Niissäkin uutiset sekoittuvat omien päivien kulkuun. Sekä Tapion että Anderssonin runoissa on vahva tunne siitä, että ympäröivä elämä ja yhteiskunnalliset, maailmanlaajuiset tapahtumat, eivät ole kuin kosketuksen, ajatuksen päässä. Se mikä tapahtuu yhdelle meistä, tapahtuu meille kaikille. Tai vielä pitemmälle ajateltuna: mikä on tapahtunut joskus yhdelle meistä, tapahtuu koko ajan meillekin.

Tapio osaa myös leikkiä. Runot Sestina ja Kohde leikittelevät  säkeiden järjestyksellä ja niitä saa lukea monin eri tavoin yhä uudestaan. Tarinat vaihtuvat, puhe muuttuu. Runoissa on myös huumoria, mustaa tietysti, mutta sellaisena juuri osuvaa.

Ihminen on järjetön olio, tuhon aiheuttaja, Olkiluodon rakentaja  (virheitä, energiantuotanto on virhe), jota aika paiskii ajasta iäisyyteen ja ikuiseen Koti-ikävään
Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät, 
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain, 
mutta minä en usko ihmeisiin (s. 83).

On sanomattoman lohduttavaa, että kun ihmisiä ei enää ole, jotain jää Lappeenrannan torille: 

tsirp tsirp  



Varpuset ja aika on luettu muun muassa blogeissa Tekstiluola, Kirjasta kirjaan, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Kosminen k. on kirjoittanut teoksesta Runoreaktion. Helmetin lukuhaasteessa asetin teoksen kohtaan 5, kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.