tiistai 23. lokakuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Kustantaja: Otava, 2011
Seven-pokkarit, 2012
Sivuja: 287




Katson Harriin. Hän katsoo takaisin, mutta en saa selvää ilmeestä. Kestämmekö me? Osaammeko? Eikä sitäpaitsi riitä, että lapsi pääsee paikkaan missä häntä ei lyödä tai tökitä tupakalla reikiä täyteen. Hänen täytyy päästä jonnekin, missä hänet paikataan edes vähän ehjemmäksi. Onko meistä siihen?

Tuulan elämässä kaikki on hyvin: on rakastava, uusi mies Harri ja 10-vuotias poika Roope. Vaikka Tuula ei voi enää saada lapsia, hän alkaa kaivata yhteistä lasta Harrin kanssa (koska hän arvelee Harrin haluavan sellaisen) ja ratkaisuksi hän keksii sijaisvanhemmuuden. Lisäksi hänen oma lapsuutensa on ollut yksinäinen, ja boheemi Lila-äiti on jättänyt hänet lähes heitteille. Lukija huomaa heti, että Tuula haluaa paikata omaa lapsuuttaan ja auttaa jotenkin vastaavassa tilanteessa olevia lapsia. Silti alkaa epäilyttää, onko hänestä sijaisvanhemmaksi, koska hänen oma lapsuutensa on ollut niin onneton.

Onnen tunnin aihe on ajankohtainen, voisi sanoa, että jopa trendikäs. Viime aikoina on kirjoitettu paljon huostaanottojen lisääntymisestä Suomessa ja sijaisvanhemmista on kova pula. Välinpitämättömyys, heitteillejätöt, vanhempien henkiset vaikeudet ja päihteidenkäyttö sekä suoranainen väkivalta ovat liian monen lapsen arkipäivää. Härkönen ei kuitenkaan ala mässäillä näillä aiheilla. Hän keskittyy etsimään ja esittämään normaalia arkea, jonka soisi kaikille lapsille. Ehkäpä Härkösen kirja rohkaisisi tavallisia ihmisiä harkitsemaan sijaisvanhemmuutta. Sitä ainakin toivon.

Silti kolmen lapsen äitinä en voi mitään sille, että Tuulan äitiys on mielestäni ylitiedostavaa. Hän miettii koko ajan, onko Roope onnellinen, rakastaako Roope häntä, kuinka hän ei halua nolata Roopea, kuinka hän haluaa Roopesta onnellisen ihmisen, jne. Kun sijoitetut lapset, Venni ja Luke, saapuvat, niin lasten jokainen ilme, sana, pettymys, tunne tai teko vaatii häneltä välitöntä reagointia. Esimerkiksi kun 5-vuotias lapsi kastelee sänkynsä, Tuulakin kastelee sänkynsä (Tuulan muistot omasta lapsuudesta aiheuttavat tämän); kun lapsi leikkaa tukkansa, niin sijaisäitipä ottaa ja leikkaa hänkin omansa; kun 8-vuotias poika on pettynyt, hänen kanssaan lähdetään pitkälle pyörälenkille, että paha olo saadaan purettua. Olisi painajaismaista olla itsestään noin tietoinen koko ajan ja yrittää elää kaikkien tunteet noin omakohtaisesti - vain jotta olisi parempi äiti kuin oma juoppoäiti tai sijaislasten narkkariäiti - ehkäpä pelkkä oleminen riittäisi.

Lisäksi Tuulan suhde omaan äitiinsä on tutun kompleksinen. Yhdessäkään Härkösen kirjassa ei taida olla tasapainoista äiti-tytär-suhdetta, ja lukijalle herää taas kysymys, voiko sellaista ollakaan. Härkösen päähenkilöiden äidit ovat itsekkäitä friikkejä, ja tyttäret enemmän tai vähemmän epätasapainoisia naisia, jotka syyttävät äitejään minkä ehtivät. Silti Tuulan ja Lila-äidin kohtaamisessa syntyy Tuulan ajatuksina ehkä Onnen tunnin herkullisinta tekstiä:
   Kunpa hän lähtisi nopeasti. Nopeasti tästä maailmasta ja nopealla tavalla. Sydäninfarkti olisi hyvä. Tai jos hän putoaisi vaikka portaita ja murtaisi lonkkansa, siinä yleiskunto romahtaa vanhalla
ihmisellä pian, ja ensimmäinen ärhäkämpi flunssa tappaa.
   Mutta siinä hän istuu masentavan terveenä. Ei kuole millään. Ehkä panen hänet komeroon talteen kun hän tuosta huononee, komerossahan minäkin vietin puoli lapsuuttani.

Ihailen tässäkin kirjassa Härkösen kielen sujuvuutta. Keskustelut ovat kauttaaltaan luontevia, sopivan puhekielisiä ja aidon tuntuisia. Myös henkilökuvaus on parhaimmillaan elävää ja jopa räiskyvää. Esimerkiksi sijaislasten isä Ali on kuvattu suorastaan sympaattisen vastuuttomaksi huliviliksi. Oikeastaan koko Onnen tunnin kerronta on niin sujuvaa, että kirjan hotkaisee. Ohops, sinne hulahti tämä vakavasta aiheesta kirjoitettu kirja.

Olen lukenut kaikki Härkösen kirjat, ja Häräntappoase on edelleen yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. Se on yksinkertaisesti napakymppi joka suhteessa, eikä vähiten luontevan puhekielisyytensä ansiosta. Se on yhäkin tuore kirja, siinä on jotain kipinöivää. Odotan jokaisen uuden kirjan myötä Härköseltä jotain yhtä hienoa. Mutta sellaista kirjaa ei ole vielä tullut. Siihen asti hotkin nämä helppolukuiset ja kepeät kirjat nopsasti, ehkä hieman pettyneenä, mutta toisaalta aina kielenkäyttöä ja huumoria ihailevana.

Sattuipa niin, että Lurun luvut on juuri tänään blogannut tästä samasta kirjasta. Hänen blogistaan sain tietää, että Onnen tunnin blogi-päivityksistä on tehty gradu. Mainiota.

1 kommentti:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!