torstai 20. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, 2016
Alkuteos: L'amica geniale
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 362
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on niin koukuttavaa luettavaa, että päässä humisee. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita, ja teos pääsi toiselle sijalle viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Etukäteen vähän pelkäsin kirjan mainetta: jos kirja on kovin kehuttu, odotukset nousevat liian korkeiksi ja usein tulee petyttyä kirjaan. Ei tällä kertaa.

Ferranten kerronta on äärettömän sujuvaa, ja suomentaja Helinä Kangas ansaitsee suuret kiitokset työstään. En muista milloin olisin lukenut käännöskirjaa - tai ylipäätään mitään kirjaa - tällaista vauhtia. Mikään ei tökkinyt, vaan virkkeet suorastaan työnsivät tarinaa eteenpäin. Kieli ei kikkaile, se ei ole mitenkään uudistavaa tai teennäistä, se vain kertoo ja se riittää.

Kirjan alku on lähes maaginen: kahden pienen tytön välille syttyvä ystävyys on kerrottu sellaisella otteella, että lapsuuden leikkien taikapiiri tavoittaa myös lukijan. Tulee mieleen nobelisti Alice Munron Kerjäläistyttö tai Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, joissa molemmissa on mestarillista lapsuudenkuvausta.

Loistavan ystäväni kertojanääni on Elenan, Lenùn. Toiseksi päähenkilöksi nousee hänen älykäs, mutta oikukas, ystävänsä Rafaella, jota muut kutsuvat Linaksi, mutta Elena kutsuu häntä Lilaksi. Jo pienenä Lila yllyttää Elenan ylittämään rajojaan ja haastaa hänet mukaansa vaarallisiin seikkailuihin. Tyttöjen ystävyydestä tulee luja, vaikka siitä ei puutu kilpailua, kateutta eikä mielipahaakaan.

Napoli-sarja sijoittuu tietysti Napoliin, ja koska olen käynyt siellä kaksi kertaa, saatoin kuvitella kaupungin ympärilleni. Näin mielessäni nuhjuiset ja roskaiset, kapeat kadut, sekä talojen väliin, katujen ylle levitetyt pyykit. (Tämä matka -blogista voi käydä kurkkimassa nykypäivän Napolin tunnelmia.) Kaduille kuvittelin komeat italianot ja sirot signorat, jotka kulkevat itsevarmoin askelin piikkikoroissaan. Ja tietysti teoksen lapset, jotka varttuvat kaupungin köyhissä kerrostalokortteleissa nuoriksi naisiksi ja miehiksi.

Nähdä Napoli ja kuolla -sanonta on peräisin 1700-luvulta ja kertoo siitä, että Napoli on ympäristöineen niin kaunis, että sen nähtyään on valmis kuolemaan. Napolia  ei voi unohtaa, mutta kaukana ovat sen kauneuden päivät myös siitä toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta, josta Ferranten romaani kertoo.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa (s. 32). Etelä-Italian sosiokulttuurinen perusta paljastuu kirjassa pikkuhiljaa. Kirjan myötä ymmärrän, mitä Pertti Arajärvi tarkoitti sosiaalisella pääomalla, josta hän kertoi eräällä luennollaan. Se tarkoittaa luottamusta, joka yhteisössä vallitsee ihmisten välillä. Kun on tutkittu syitä, miksi hyvinvointivaltiot ovat menestyneet, ja on verrattu rikasta Pohjois-Italiaa ja köyhää Etelä-Italiaa, on selvinnyt, että hyvinvointi vaatii paljon sosiaalista pääomaa. Sitä ei Etelä-Italiassa ole. Ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, saati viranomaisiin.

Lenùn ja Lilan kotikortteleissa rehottavat camorra, väkivalta ja koronkiskonta, ja kasvaessaan tytöt heräävät katsomaan ympäristöään ja sen asukkaita eri silmin. Perheiden väliset suhteet, vanhat kaunat ja kiitollisuudenvelat sekä nöyryytykset vaikuttavat kaikkeen ihmisten kanssakäymiseen: "Tuo on ollut sodassa ja tappanut, tuo on pamputtanut ja juottanut risiiniöljyä, tuo on ilmiantanut vaikka kuinka monta, tuo on näännyttänyt oman äitinsä nälkään, tuossa talossa on kidutettu ja tapettu, näillä kivillä on marssittu ja tehty roomalaisia tervehdyksiä, tässä kadunkulmassa on hakattu ihmisiä, noiden rahat tulevat nälkäisten selkänahasta...(s. 161.)"

Olen juhlinut Etelä-Italiassa ystäväni häitä, ja ikimuistoisella hääreissulla me morsiamen ystävät ihmettelimme, mihin kaikki sirot italialaiset kaunottaret ajan myötä katoavat. Milloin heistä tulee tohvelit jalassa lyllertäviä, ylipainoisia mammoja? Elena Ferranten Loistava ystäväni vastaa tähänkin kysymykseen. Naisen asema on olematon eteläitalialaisessa kulttuurissa:
"Jos sinä maksat minulle palkkaa, niin minä katson että Lila saa käydä koulua", Rino sanoi.
"Käydä koulua? Minkä takia, olenko minä käynyt koulua?"
"Et."
"Oletko sinä käynyt koulua?"
"En"
"No, miksi sisaresi, joka on tyttö, pitäisi käydä koulua?" (S. 67.)

Millaista on kasvaa naiseksi sodanjälkeisessä Etelä-Italiassa? Siitä kertoo Ferranten kirja, ja pahuksen kiehtovasti kertookin. Tytöt yrittävät vuoroin sopeutua ympäristöönsä, vuoroin kapinoida sitä vastaan. Kun toinen älykkäistä tytöistä saa käydä koulua, mutta toinen ei, saadaan kertomukseen jännitteitä ystävysten välille mutta myös ystävysten ja heidän korttelinsa muiden asukkaiden välille. Nämä tytöt, jotka ruokkivat älyllään toisiaan, etsivät omaa paikkaansa ja yrittävät järjestää ja ymmärtää elämäänsä parhaansa mukaan. Miten heidän käy? Tuleeko heistä onnellisia?

En ollut nahoissani pysyä, kun Loistava ystäväni päättyy italialaisten häiden kuvaukseen (koska olen ollut vieraana sellaisissa, näin kaiken hyvin elävänä mielessäni). Ferranten kirjassa häät keikauttavat kaiken nurin. Niihin on ladattu valhe, joka kääntää elämän aivan toiseksi. Valheen paljastuminen luo kirjaan niin vahvan koukun, että pakkohan Ferranten seuraava kirja, Uuden nimen tarina, oli aloittaa saman tien. Ferranten Loistava ystäväni -kirjalla on aito italialainen temperamentti: räiskyvä, antaumuksellinen, totinen ja lumoava.





Loistavaa ystävääni on luettu paljon kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi, josta löytyy kattava lista muistakin kirjasta kirjoittaneista blogeista. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Anna vinkkaa kirjasarjan: Soturikissat




Moikka!

Olen Anna ja olen 11-vuotias. Tulin tänne kirjoittamaan lempikirjoistani.

Olen lukenut viimeisten kahden vuoden aikana Erin Hunterin Soturikissat-kirjasarjaa. Siskoni aloitti lukemaan niitä ennen minua ja kahmi niitä omaan kirjahyllyynsä. Lopulta minua alkoi kyllästyttää, kun en ymmärtänyt hänen selityksiään kirjojen juonista, joten päätin ottaa selvää niistä.

Tähän mennessä olen lukenut kaikki suomennetut Soturikissat ja aloitan ne piankin myös englanniksi. Kirjat on jaettu kuuden kirjan sarjoihin ja erikoisseikkailuihin. Oma suosikkini kirjoista on Keltahampaan salaisuus, joka nostatti kyyneleet silmiini.

Kirjat kertovat kuvitteellisesti villikissojen elämästä luonnossa. Kirjoissa seikkailevat villikissat elävät klaaneissa: Myrsyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Klaaneilla on omat reviirinsä ja ne käyvät keskenään tappeluita. Oma suosikkikissani oli Vatukkakynsi.

Suosittelen kirjasarjaa kaikille, jotka pitävät vauhdista ja jännittävistä kissataisteluista!






tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle


Lukuviikon juhliminen on yhtä lukemista. Toiveissa on tietysti, että kaikenikäiset lukisivat ja lukukipinä syttyisi lapsille, joiden lukemisharrastus on viime vuosina hälyttävästi hiipunut. (Tästä aiheesta kirjoittaa Luetaanko tämä? -blogin Kia.)

Olen kahden viime vuoden Lukuviikoilla kirjoittanut poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on vähentynyt vielä enemmän kuin tyttöjen lukeminen. Omasta kokemuksesta myös tiedän, että pojan lukeminen vaatii vanhemmilta enemmän motivointia kuin tyttöjen lukeminen. Kun poika oli 7-vuotias, keräsin vinkkejä siitä, kuinka 7-vuotiaan pojan voisi houkutella lukemaan ja viime vuonna keräsin lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle.


Onko mikään muuttunut? Lukeeko poika yhtään enemmän tai erilaisempia kirjoja kuin pienempänä?

Voin suoraan myöntää, että meillä toimii edelleen lahjontaperiaate, eli poika saa lukemistaan kirjoista peliaikaa. Nyt on kuitenkin edistytty niin, että luettuja kirjoja pitää olla kaksi, ennen kuin on tienannut puolen tunnin peliaikansa. Tämä on pojan itsensä ehdottama uusi sääntö, jonka inspiraationa on siskojen lukuinto: tytöt saavat puoli tuntia peliaikaa kolmesta luetusta kirjasta.

Edelleen poika lukee Aku Ankkoja päivittäin - aina vähintäänkin välipalalla tai iltapalalla ja nukkumaan mennessään. Aku Ankka -kansioita on keittiössä ja pojan kirjahyllyssä tyrkyllä juuri näitä hetkiä varten. Lisäksi hän saa aina kauppareissulla Aku Ankan taskukirjan, jos hän sellaista hoksaa haluta. Saatan jättää karkit ostamatta, mutta en koskaan jätä ostamatta pyydettyä kirjaa.

Toinen suuri lukutaidon kehittäjä ovat Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat. Meille on kertynyt niitä jonkinlainen pino omaksi asti, ja niitä luetaan yhä uudestaan ja uudestaan (myös pojan siskot lukevat näitä). Pojalla on kirjoissa suosikkikohtansa, joita hän käy esittelemässä minulle ja nauraa hekottaa niin, etten meinaa ymmärtää vitsistä mitään.


Meidän 9-vuotiaalla pojallamme on edelleen samat lukumieltymykset, kuin hänellä oli kaksi vuotta sitten: kirjan pitää olla hauska ja siinä pitää olla kuvia, muuten ei nappaa. Andy Stantonin Herra Gummit edustavat tätä osastoa parhaimillaan, ja ne luetaan sitä mukaa kuin niitä suomennetaan.


Jotakin merkittävää edistymistä pojan lukutaidossa tapahtui joululomalla. Olin lainannut hänelle hänen omasta pyynnöstään David Walliamsin Gangsterimummin, jota oli suositeltu kirjaston kirjavinkkauksessa. Hän luki kirjan lähes yhdeltä istumalta, koska se oli niin hauska, mutta sitten hän olikin sen lopusta aivan järkyttynyt. Näin hänen kasvoistaan, että nyt oli kirja koskettanut syvältä.

Gangsterimummin jälkeen hän luki koulun 3. luokan lukudiplomikirjoista viimeisen, joka oli Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti - kaikista paksuin kirja tämän vuoden lukudiplomikirjoista, ja siksi viimeiseksi jäänyt. Sen juoni oli elokuvasta jo tuttu, eikä kirjan lukemiseen mennyt kuin pari päivää. Lukuinto jatkui joululahjakirjan, J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan, lukemisella. Jim Kayn loistava kuvitus siivitti lukemista, ja varmastikin ylipäätään mahdollisti sen. (Tästä kuvitetusta Harry Potter -sarjasta hankin varmaan jokikisen omaksi, sillä meillä on kasvamassa vielä yksi poika, jolle aion nämä säästää.)


Kevään aikana poika on lukenut satunnaisesti vähän sitä ja tätä, mutta ehdottomasti eniten Neropatteja. Kuvassa oleva Mila Teräksen Noitapeili oli myös kirjavinkkauksen perusteella lainassa, ja poika kyllä luki sen, mutta ei selvästikään ole fantasiakirjojen ystävä (poikkeuksena Harry Potterit). Juoni oli hänen mielestään vähän liian sekava.

Parissa vuodessa pojan lukutaito on siis hiukan kehittynyt, sillä kirjat ovat selvästi paksumpia ja niissä saa olla jo enemmänkin tekstiä. Kuvat ovat kuitenkin edelleen toivottuja, elleivät jopa välttämättömiä, lukuinnon virittäjinä.

Kiittelen koulun lukudiplomia, jonka poika on suorittanut joka vuosi, ja jatkaa suorittamista varmastikin ensi vuonna. Siihen kuuluu vuosittain kuusi kirjaa, joista käydään keskustelemassa opettajan kanssa (kolmesta kirjasta kerrallaan). Kun lukudiplomin tekeminen on koulussa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, voisi sanoa, että koulu on tehnyt kaiken, minkä se voi lasten lukuinnon sytyttämisen hyväksi. Loppu on vanhempien vastuulla, ja poikien lukuinnon hennon liekin ylläpito vaatii kyllä työtä, ainakin meillä.

Mukavaa Lukuviikon jatkoa!


Tänä vuonna Lukukeskuksen Lukuviikkoa vietetään 40. kerran ja teemana on omien lempikirjojen vinkkaaminen. Myöhemmin tällä viikolla 11-vuotias Anna-tyttökin vinkkaa lempikirjansa. 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 382
Mistä sain kirja: arvostelukappale


Tapahtui 99 vuotta sitten Tampereella ja tapahtui pari viikkoa sitten Tampereella:

24. - 25.3. 1918 Messukylän taistelut

24.3.2017 Nostan päätäni aamubussissa ja käännän katseeni Messukylän kirkon torniin, josta punaisten konekivääri tulitti hyökkääviä valkoisia. Lopulta valkoiset valtasivat Messukylän ja rintama eteni kohti kaupunkia - niin etenen minäkin muiden töihin matkaajien kanssa.


28.3.1918 Verinen kiirastorstai, Tampereen valtaus epäonnistuu

28.3.2017 Istun taas aamubussissa ja nostan pääni kirjasta Kalevankankaan hautausmaan kohdalla, jossa punaiset torjuivat valkoisten ensimmäisen hyökkäyksen 99 vuotta sitten. Kaatuneita oli pelkästään valkoisten puolella melkein 1000. Siis yhtenä ainoana päivänä yli tuhannen nuoren miehen elämä päättyi tälle paikalle, jonka ohitan joka arkipäivä työmatkallani. Hautausmaata vastapäätä sijaitsivat Tampereen vankileirit, joissa säilytettiin pahimmillaan 10 000 punavankia. Yritän kuvitella heidän olojansa, mutta en halua jatkaa ensimmäistä ajatusta pidemmälle.


30.3.2017 Kalevankankaan hautausmaan kohdalla luen Anneli Kannon kirjasta seuraavan kappaleen, joka sijoittuu punaisten joukkohautojen äärelle. Haudat jouduttiin avaamaan, kun valkoisten omaisia tuli Pohjanmaalta etsimään sankarivainajiaan, joita oli vahingossa haudattu myös punaisten joukkohautaan:  Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoliväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuina. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. (S. 343.)

Puren hammasta, etten ulvoisi bussissa ääneen. Olen yksi heistä, joka tunnistaa ruumiskasasta poikansa tai veljensä - aivan sama, olenko pohjalaisäiti vai niitä hiljaisia punaisia äitejä, jotka eivät oikeastaan saisi haudan äärellä ollakaan.


Nyt on aivan turha yrittää suhtautua kirjaan jotenkin kylmän analyyttisesti tai ulkopuolisena. Anneli Kannon Lahtarit on joka sivullaan niin täynnä Suomen ja Tampereen historiaa, että siitä tulee totta. Tampereella kadut huutavat veristä ja punaista historiaansa, jos vähänkin pysähtyy kuuntelemaan. Tähän huutoon heräsin 1990-luvun alussa tullessani tänne Pohjanmaalta opiskelemaan, eikä ole sattumaa, että äskeisissä kuntavaaleissa sosiaalidemokraatit nousivat taas kaupungin suurimmaksi puolueeksi, nyt kun porvarishallitus on johtanut maata jonkin aikaa.

Anneli Kannon kirjassa on useita kertojia, esimerkiksi jääkäri Elias Ylivalli sekä suojeluskuntalaiset Hermanni Larva-Kakko, Arvo Sippola ja Samuli Kytömaa - Pohjanmaan poikia, joiden sotaretki venyy paljon pidemmäksi kuin alun pyssyleikeistä olisi voinut päätellä. Joidenkin kertojien pohjalaismurre syvensi lukukokemusta: Meirän piti lähtiä keskikaupunkia valtaamaan, kun siltoja pitkin ei kaupunkiin pääsny. Ne oli niin vahvasti kuularuiskuilla suojattu. Kyllä me siinä kattelimma toisiamme ja niitä kuollehia, että mitäs täs oikeen on eres. (S. 226.)

Äänen saavat myös muun muassa opettaja Frans Ketomaa ja rintamalääkäri Ilmari Ikola sekä muonitusjoukkoissa työskennellyt Helena Malmberg, joiden suusta kuullaan ideologiaa ja rintaman takaisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on joukko kertojia, jotka vierailevat kirjan sivuilla vain kerran. Historiallista autenttisuutta edustavat päiväkäskyt ja todelliset muistiinpanot tai kirjeet, joita kirjaan on siroteltu.

Näkökulma on valkoisten joukkojen. Jokainen kertoja vie vuorollaan tarinaa ajallisesti eteenpäin ja heidän mukanaan valkoisten rintama etenee Vaasasta Viipuriin ja sota käy yhä julmemmaksi. Hennalan vankileirit ja kotiinpaluukin koetaan. Kertojaratkaisu toimii loistavasti. Sodassa ei ole vain yhtä tarinaa, vaan jokaisen siihen osallistuneen ihmisen tarina. Silti olisin muutaman yksittäiskertojan karsinut pois, sillä varsinkin loppupuolella kirjaa sotaväsymys alkaa vaivata lukijaakin ja tutuimpien kertojien tarinoissakin riitti sulateltavaa.

Henkilöt tulevat lukijaa lähelle: Konekiväärimies Nils Friisistä kasvaa ammattisotilas. Toisen nuoren miehen mielenterveys pettää julmuuksien ja pelon keskellä. Yksi kyynistyy ja tarttuu pulloon, toisesta tulee hiljainen epäilijä ja joku kokee armon. Kanto on luonut sotapojistaan persoonia. Valkoisten retoriikkaa on siroteltu sopivasti eri kertojien suuhun, eikä kenestäkään tule pahan ruumiillistumaa, kuten voisi olla vaarana. Vaikka näkökulma on valkoisten, myös punaisten kokemat julmuudet raportoidaan. Valkoiset tottuvat sotaan, mutta epäilys käy yhden sun toisen mielessä; teloituskäskyä on joko yhä helpompi tai yhä vaikeampi totetuttaa sitä mukaa kuin sota jatkuu. Jääkäri Elias Ylivalli saa kirjassa ensimmäisen ja viimeisen tarinan, ja hänessä kiteytyy jotain itsenäisen Suomen alkutaipaleen tragediasta: meidät on tuomittu muistamaan tämä kaikki.

Luin viitisen vuotta sitten Kannon vaikuttavan teoksen Veriruusut, joka kertoo sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten silmin. Kirjan lopussa on kauheista kauhein kohtaus, joka toistuu nyt valkoisten näkökulmasta tässä Lahtarit-kirjassa. Siinä kerrotaan Valkeakosken punaisten naiskaartin teloituksesta Hauholla. Ristivalotus ei auta: teko on järkyttävän raaka. Se on kuitenkin vain yksi monista sodan järjettömistä raakuuksista, joista on kerrottava yhä uudelleen - esimerkiksi Viipurissa teloitetuista 300 venäläisestä en ollut ennen kuullutkaan. Tähän kaikkeen ihminen pystyy.

Vaikka Veriruusut vei jalat alta, olen sitä mieltä, että Kannon ihmiskuvaus on syventynyt ja kerrontaan on tullut lisää sävyjä tässä Lahtarit-kirjassa. Välillä epäilin, kuinka teos pysyy koossa lukuisine kertojineen, mutta vankalla ammattitaidolla kirjailija johdattaa henkilöitään ja lukijaa. Anneli Kannon teokset ovat komea lisä sisällissotakirjallisuuteen, sille Vainö Linnan, Lauri Viidan ja F. E. Sillanpään viitoittamalle tielle, jolle tarvitaan yhä uusia kirjailijoita.



Lahtarit on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Annelin kirjoissa, Hyllytontun höpinöitä, Tuntematon lukija ja Kirjakko ruispellossa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Hyvää Lukuviikkoa!

torstai 13. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen lukusuunnitelmia

Pääsiäisloma alkaa tuossa tuokiossa!

Pinosin tämän kevään kirjahankintoja pöydänkulmalle - jospa näihin ehtisi käydä käsiksi! Pinoon ovat päätyneet Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina, jotka hankin kirjakerhokirjoina. Hullareilta mukaani tarttuivat Antti Ritvasen Miten muistat minut, Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet ja Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Mistähän noista aloittaisi?

Nyt on kesken Javier Cercasin Salamiin soturit, joka on huhtikuun lukupiirikirjana. Se on niin vetävästi kerrottu, että luulen saavani sen loppuun huomenna. Sen jälkeen jokin näistä... Tai sitten runoja ja novelleja, joita olen myös kerännyt pienoisen pinon hyllyn reunalle Ompun haasteita varten.

Ensi viikolla, 17. - 23.4.2017, onkin juhlaviikko, koska vietetään Lukukeskuksen 40. Lukuviikkoa! Luettua elämää on kertynyt sen verran paljon, että yritän silloin blogata päivittäin. Luvassa on raportti 9-vuotiaan pojan lukemisesta ja 11-vuotiaan tytön lukemisesta sekä runoja ja kotimaisia uutuuksia sekä äänikirja.

Hyvää, rauhallista pääsiäistä ja paljon hyviä lukuhetkiä!

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät, Runoja kokoelmien ulkopuolelta, 2016
Toimittaja: Sakari Katajamäki
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 91 (sekä 19 sivua Selityksiä ja huomautuksia)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Lauri Viidan syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi Viita oli esillä monin tavoin sekä valtakunnallisesti että erityisesti täällä kotikaupungissaan Tampereella. Yksi juhlavuoden tapahtumista oli Viidan runokokoelmien ulkopuolelle jääneiden runojen julkaiseminen nimellä Ne runot, jotka jäivät. Teoksen on toimittanut  Sakari Katajamäki, Lauri Viita -tutkija, joka on liittänyt teokseen myös ansiokkaan Selvityksiä ja huomautuksia -osion, josta runojen tarkat tiedot käyvät ilmi. Kokonaisuutena teos syventää Lauri Viidan runoilijakuvaa ja hämmästyttää monipuolisuudellaan.

Luin viime syksynä Lauri Viidan Kootut runot ja  ihastelin sitä muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta, joka Viidan runoista säteilee. Hänen esikoiskokoelmansa Betonimylläri oli ilmestyessään vuonna 1947 sensaatio ja kirjallinen tapaus. Se teki Viidasta koko kansan rakastaman työläisrunoilijan. Kukunor (1949) oli puolestaan aivan jotain uutta ja ennenkuulumatonta: riemukas aikuisten saturunoelma. Käppyräinen (1954) leikki viitamaiseen tapaan kielellä ja sen mahdollisuuksilla. Suutarikin suuri viisas (1961) uudisti kalevalaista mittaa. Kootut runot siis kokonaisuutena paljastaa, kuinka Viita uudisti suomalaista runoutta ja uudistui koko ajan itse - leikki kielellä, kokeili ja hämmästeli suomen kielen mahdollisuuksia.

Ne runot, jotka jäivät on eräänlainen tiivistys Viidan runoilijanurasta. Kokoelman runojen joukossa on tilauksena kirjoitettuja juhlarunoja, lehdissä julkaistuja kantaa ottavia teräviä satiireja ja herkkiä tunnelmarunoja. Runoilija on ollut osa tamperelaista kulttuurielämää ja työväen kulttuurielämää, sillä hän on kirjoittanut runoja muun muassa Aamulehteen, Työväen Joululehteen ja Kansan Lehteen. On jotenkin huimaavaa ajatella, että lehdet ovat tilanneet ja julkaisseet runoja tunnetulta runoilijalta. Miksi Aamulehti ei enää julkaise runoja? Ajatelkaapa, jos lehti mainostaisi itseään näin: Ensi viikolla julkaisemme Johanna Venhon uusimman runon; Huomenna julkaisemme kulttuurisivuillamme Henriikka Tavin vappurunon, jne. Luulenpa, että runous olisi enemmän koko kansan asia, jos sitä julkaistaisiin päivälehdissä!

Kokoelman viimeisenä ja vaikuttavimpana runona on julkaistu Onni-sikermä kokonaisuudessaan. Se on testamentti, joka Viidalta jäi suomalaisille ja suomalaiselle kirjallisuudelle. Se on kokonaisuutena ehjä ja kaunis, koko elämän kattava viisaus. Runoilijan ennenaikainen kuolema vuonna 1965 jätti paljon kesken - mitä kaikkea Viidalla olisi vielä ollut annettavana runoudelle!

Viita on suomalaisen runouden kapinallinen, runouden uudistaja ja sanataituri, joka hakee vertaistaan. Hän hallitsi sekä riimittelyn että modernin runoilmaisun ja teki oikeastaan runoissaan suomen kielellä aivan mitä halusi. Runoissa loistaa kirjoittamisen ilo, ehtymätön ilo sanoista. Vaikka Viitaa voi kuvata kapinalliseksi sekä aiheiltaan että asenteiltaan auktoriteetteja kohtaan, hänen runoissan on syvä kunnioitus kieleen. Voisi sanoa, että Viidan runous on suomen kielen juhlaa. Runossa Ja heräsin, synnyin taas (s. 78) hän paljastaa ehkä jotain omasta suhteestaan kieleen:
- -
Ja heräsin, synnyin taas, 
ja opin jotenkin liikkumaan
ja olen jo päässyt tähän 
yksin jotakin joutessani
luettavakseni kirjaintamaan.
Yksin. Tokkopa sentään.
Kielihän on hyvä tuttu,
sama, jota äitini eläessään
minulle, viimeksi syntyneelle,
puheli kaiket päivät.
Lauseissa, joita sepittelen,
elän lapsuuten uudelleen,
ja aamu aamulta tuntuu,
kuin yhä jotakin alkaisi
ja minussa alati syntyisi
joku, joka jo oli ja eli.


Sama ajatus on Onni-sikermän ensimmäisessä runossa (s. 83) hiottuna, kirkkaana timanttina:

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
                                 



Tampereen Työväen Teatterissa esitetään edelleenkin näytelmää Viita 1949, jonka olen nähnyt kahdesti ja jota suosittelen lämpimästi. Näytelmä on Sirkku Peltolan ohjaama ja Heikki Salon käsikirjoittama. Eeva Konnun säveltämä musiikki on niin hieno, että näytelmä kohoaa siivilleen. Hän on säveltänyt Viidan runoja ja tekstejä kauniiksi kokonaisuudeksi, josta kannattaa kuunnella ainakin näytelmässä esitetty Alfhild-runo.

Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseessa Viidan runot ottavat itseoikeutetusti paikan kohdassa 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, niin perustavanlaatuisesti Lauri Viita on persoonanan ja kulttuurivaikuttajana osa Tampereen historiaa. Kokoelman ovat lukeneet ainakin Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija,

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Vehnäpellon tähkät katselevat miten sirppi lähestyy, eivätkä voi pysäyttää sitä. Tähkien voimattomuus. (S. 102.)

Sinikka Vuolan Replika on erikoinen lukukokemus. Se on paikoin runollisuudessaan henkeäsalpaavan kaunista ja seuraavassa hetkessä rumimmista ruminta kerrontaa. Se rönsyilee ja maalailee, ja syöksee lukijansa sanojen kautta painajaiseen.

Replika on kerronnaltaa niin surrealistinen ja vapaa, etten meinaa saada siitä otetta. Se häivyttää perinteisiä romaanikerronnan elementtejä, kuten henkilöiden nimeämisen. Jäljelle jäävät arkkityypit: äiti ja poika, Leipuri, Leipurin vaimo, Kaniininnaama, Opettajatar, Pappi, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski ja suruun pukeutunut nainen sekä Maailman kaunein eläin ja Siniparta. Ja koska painajaisesta on kyse, mukana on tietysti myös Herra Kuolema. Henkilöiden kautta muodostuu replika maailmasta, jossa elämme - on kauniita ihmisiä, äidillisiä hahmoja, hyväksikäyttäjiä, psykopaatteja, moralisoijia ja kärsijöitä.

Replikan miljöö jää myös arvoitukseksi, sillä sitä ei paikanneta tai ajasteta tarkasti. Mielessäni sijoitin tarinan jonnekin Etelä-Amerikkaan ja ajastin sen tapahtumat sekä keskiaikaan - jonne viittaa muun muassa Rautaneitsyt -  että nykyaikaan - jonne viittaa muun muassa limusiini. Osa tarinasta kerrotaan Amerikkalaisessa sairaalassa ja sieltä siirrytään syntiseen Pääkaupunkiin. Lopulta palataan sinne, mistä kaikki alkoi ja missä onnellinen lapsuus kuitenkin oli aluksi totta: Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin. (S. 11.)

Replikan aiheena on pojan kasvaminen, mutta se kertoo myös äidin ja pojan yhteydestä ja surusta. Eniten minua koskettivatkin juuri äärettömän rakkauden ja suunnattoman surun kuvaukset. Vuolan kerronnassa ne vyöryvät päälle aaltoina, jotka kääntävät sisikuntaa nurin ja saavat itkemään. Tyylikeinoina käytetyt paatos ja toisto vetävät lukijan mukaan syviin tunnetiloihin.

Tarinan taustalla kerrotaan Pinokkio-satua - satua puusta rakennetusta pojasta, replikasta, joka seikkailujensa myötä kasvaa oikeaksi pojaksi. Allegoria on selvä ja lupaa onnellista loppua kaikelle kauhealle, jonka päähenkilö kohtaa. Onneksi edes se, sillä teos on oikeastaan kuoleman juhlaa alusta loppuun, sillä sitähän ihminen tekee syntymästään lähtien - kuolee: En ole nähnyt yhtäkään elokuvaa kuoleman päättymisestä, eikä kukaan ole kertonut minulle kuolemansa päättymisestä. Ei kukaan. (S. 95.)

Replika oli minulle vaikeaa luettavaa, sillä yleensä nautin erityisesti modernista ja pelkistetystä kerronnasta. Vuolan teksti ei ole sellaista missään kohtaa. Lukijalle tekee tietysti hyvää haastaa ja kouluttaa itseänsä ja yrittää yltää lukemansa tekstin tasolle. Jossain vaiheessa lukemistani siivittivät Sirkka Turkan runot, joissa tunnistin samaa paatosta kuin Vuolan romaanissa. Hetken olin näiden kahden kirjailijan kanssa mukana samassa elämän ja kuoleman rytmissä. Kieli loi kuvia, ja minä vain elin niitä, eikä muuta tarvittu. Turkan mestarillisissa runoissa kohtaan kuitenkin myös huumoria, joka nostaa ne vielä johonkin uuteen ulottuvuuteen, mutta Vuolan romaani ei anna armoa. Ehkä tässä ei olekaan mitään aihetta nauruun.



Toivoin Replikaa joulupukilta Reader why did I marry him -blogin Ompun loisteliaan blogiarvion perusteella. Kirjan ovat lukeneet myös Tuijata, Kaisa, Arja, Riitta, Kaisa Reetta T, Katja, Maisku, Tuomas, Essielina ja Antiaikalainen (jonka arviosta voi lukea myös kirjailijan ajatuksia, muun muassa sen, että häntä on inspiroinut tämän kirjan kirjoittamisessa barokkimusiikki). Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 2, kirjablogissa kehuttu kirja.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Gösta Ågren: Tääl

Gösta Ågren: Tääl, 1989
Alkuteos: Jär, 1988
Suomentaja: Caj Westerberg
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 74
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Göstä Ågrenin runokoelma Tääl voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 (tosin kannen alareunan teksti väittää sen voittaneen palkinnon vuonna 1989, mutta teoksen suomennos on vuodelta 1989 ja palkinto on saatu jo vuonna 1988). Tuolloin siis runoteoskin saattoi voittaa Suomen arvostetuimman kirjapalkinnon - sääntö muuttui vuonna 1993, mistä lähtien palkinnon on voinut voittaa vain romaani. Tääl kuuluu runovoittajiin samoin kuin Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1986.

Tääl on ensimmäinen osa samannimisestä runotrilogiasta. Sen aiheena ovat muistot lapsuudesta ja kasvamisesta, havainnot ajasta, ihmisistä  ja kirjoittamisesta. Sen suurimpana teemana on elämän merkityksen etsiminen, tai ehkä se pikemminkin kysyy, onko elämällä merkitystä? Mihin kaikki elämä lopulta katoaa?:
Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain 
elämänsä. - - (S. 31.)

Ågren on paradoksien mestari. Hänen runojensa lukeminen on vähän kuin kulkisi heikoilla jäillä. Juuri kun on saamassa ajatuksesta kiinni, runoilija heittääkin sen päinvastaiseksi ja lukija jää hämmästelemään elämän ristiriitaisuuksia. Jää ritisee ja paukkuu lukijan askelten alla, mutta se kantaa. Suosikkirunoni on Ei muuta, jossa paradokseja riittää ensi säkeistä viimeisiin:
Eläminen on sitä ettei kaiken aikaa
elä. - -
- - En löydä muuta 
kuin arkipäivän, matalan 
suojan verta ja tulta vastaan, 
tunteet suuret kuin eläimet
ja selkeät kuin sanomat, 
ja sylin, johon palaan
aina kun en jaksa
olla syntynyt. Muuta
en löydä, ja sitä juuri
etsin. (S. 65.)

Ågren tekee muistojensa ihmisitä hyvin todellisia. He eivät ole mitään kiiltokuvia, vaan muutamiin riveihin vangittuja kokonaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Valokuva-albumi-osiossa runoilija kuvaa muun muassa kaikki isovanhempansa, äidinäidinäidin ja enonsa. Paradoksi sisältyy valokuvien katsomiseenkin, jossa elävä ihminen edustaakin kuolemaa:
 - - Suurin, avoimin
silmälasein hän katsoo minua. Niin, 
nyt jälkeenpäin minä olen 
kuolema. Eihän ole 
ketään toista, 
joka voisi katsella häntä. - - (S. 39)

Ågrenin Tääl toimii minulle samaan tapaan kuiin Sirkka Turkan Tule takaisn, pikku Sheba. Molemmat kokoelmat ovat olleet hyllyssäni kauan ja tartun niihin säännöllisesti uudestaan. Joka kerta runot ovat erilaisia. Sitä mukaa, kun ikää kertyy, löydän runoista kerroksia, joita en niissä aiemmin ole nähnyt. Lempirunojani? Kyllä, nämäkin. Ehkä näitä nuoruudessa löytyneitä suosikkeja on turvallista lukea.

Ågrenin runoja lukiessani toivoisin, että olisin taitavampi ruotsin osaaja ja voisin lukea hänen runojaan ruotsiksi. Kokoelman ruotsinkielinen nimi Jär on Pohjanmaan ruotsin murteen här. Caj Westerbergin suomennos Tääl viittaa puhekieleen ja samalla myös runouteen, jossa perinteiseen runokieleen kuuluivat loppuheitot, eli sanojen loppujen lyhentäminen. Kokoelmassa Westerbergin suomennostyö toimii luontevasti, oikeastaan niin hyvin, että jotain elämän ja ajankulumisen ytimestä tuntuu olevan koko ajan lähellä.

Äiti-runossa on jotain järkyttävän kaunista:
                  - - Oikein
isot asiat eivät tapahdu; ne ovat.
Kirjoittavan käteni luona
istun nyt, kaipauksesta
liikkumattomana, mutta ilman surua.
Hän kuoli, hän vain kuoli.
Ja myrsky laantuu; 
se on jälleen vapaa. (S. 43.)

Ågrenin runoissa kohtaavat nuoret ja vanhat, syntymä - joka ei ole ihmisen oma valinta, vaan oikeastaan pelkkää väkivaltaa - elämä ja kuolema. Edelliset sukupolvet tekevät tietä uusille, ja taas uudet sopeutuvat elämäänsä ja kuolemaansa. Aika virtaa, se peittää lopulta kaiken alleen ja yksittäiset elämät katoavat siihen. En tiedä, miten Ågren pystyy kirjoittamaan niin suurista aiheista kuin hän kirjoittaa, ilman että lankeaa paatokseen. Sitä hän ei nimittäin tee vahoingossakaan. Luulen, että paradoksit - elämän ironinen perusta - kiertävät ovelasti juhlalliset totuudet. Ågrenin runot ovat täysiä, niissä on kaikki.
- - Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärässä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä. (S. 31.)




Haluan omistaa tämän bloggaukseni Kristalle, Lukutoukan kulttuuriblogin kirjoittajalle, joka menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen maanantaina. Järkyttävä uutinen hiljensi ja osoitti elämän haurauden: nuoren ihmisen kuolema tuntuu käsittämättömältä. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain tutustua Kristaan. Hän oli unohtumaton persoona, helposti lähestyttävä ja avarasydäminen ihminen. Hän säteili lukemisen iloa, jonka toivon jatkuvan kirjabloggaajien kirjoituksissa.


Tääl on luettu myös Kirjavinkeissä ja Paljon melua kirjoista -blogissa. Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders: Sotapuiston perikato, 2016
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline, 1996
Suomentaja: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Kansi: ?
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



George Saundersin Sotapuiston perikato heittää lukijansa keskelle dystopiaa. Kyse ei ole mistään sadan vuoden päähän kuvitellusta ympäristökatastrofista, vaan maailmasta, jossa oikeastaan jo elämme - vai miltä kuulostavat muoviset elämyspuistot ja alipalkattu työvoima, muurien rakentaminen, köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen, jengisodat ja pakolaisten virrat. Niitä kaikka Saunders on kuvannut vuonna 1996.

Ei ole montakaan kuukautta siitä, kun Yhdysvaltoihin valittiin muurinrakentaja-presidentti ja Suomessa valmisteltiin ihan vakavissaan lakiehdotusta, jossa turvapaikanhakijoiden perustoimeentuloturva olisi pienempi kuin muiden Suomessa asuvien ihmisten. Suomessa heiteltiin polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Näin eriarvoistetaan ihmisiä, näin se alkaa. Niin kauan kun meillä on laissa säädetty minimipalkka ja tasa-arvoa korostava perustuslaki, olemme jonkinlaisessa turvassa kaoottiselta ja mielivaltaiselta ihmisten hyväksikäytöltä, jota Saunders kuvaa. Saundersin maailmassa vain ne, joilla on aseet ja rahaa, pärjäävät. 

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää seitsemän toinen toistaan mustempaa novellia, jotka kertovat tavallisten ihmisten selvitymiskeinoista raa'assa maailmassa. Tarinat ovat satiireja, mutta toivoisin hartaasti, että ne eivät olisi niin paljon totta kuin ovat.

Niminovellissa kerrotaan Sotapuisto-elämyskeskuksen epätoivoisesta hengissäpysymistaistelusta. Konkurssi uhkaa, koska jengit vaikeuttavat puiston toimintaa, eivätkä ihmiset uskalla enää tulla viihtymään. Novellin minäkertoja yrittää keksiä keinoja työpaikkansa säilyttämiseksi, mutta kun puistoon palkataan seonnut entinen ammattisotilas rauhanturvaajaksi, homma lähtee käsistä ja ruumiita alkaa syntyä. 

Isabelle-novellissa rujous ja raakuus sekä kauneus ja armo sekoittuvat, eikä oikeaa ja väärää voi erottaa. Hyvyys ja pahuus löytyvät jokaisesta ihmisestä. Samaa asetelmaa on Aallontekijä alamäessä -novellissa, jossa riistetty ja välinpitämätön huvipuiston työntekijä aiheuttaa hirvittävän vahingon ja joutuu elämään syyllisyytensä piinaamana. 

Novelli 200-kiloinen toimitusjohtaja on suosikkinovellini. Siinä kerrotaan yrityksestä, jonka tehtävä on eliminoida kiusalliset pesukarhut. Firma lupaa pesukarhuille vapautusta ja hellää kohtelua, mutta todellisuudessa teurastaa kaikki eläimet ja kerää kovat rahat lempeällä imagolla. Firman menestys perustuu siis silkkaan huijaukseen. Firman johtaja on psykopaatti ja työntekijät ovat ilkeitä toisilleen. Konttorissa työskentelevä 200-kiloinen Jeffrey joutuu pilkan kohteeksi, mutta yrittää pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta ja kuinka ollakaan, hänestä tulee sorrettujen työntekijöiden vapauttaja. Tosin onni ei kestä pitkään.  

Novelleissa Muistoja rouva Schwartzille ja Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja kerrotaan myös yksittäisten ihmisten kapinasta. Mitä keinoja hmisillä on säilyttää ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa maailmassa, joka perustuu rahalle ja ahneudelle ja ihmisten alistamiselle? Ihmiset ovat valmiita uhraamaan jopa omat muistonsa tai vapautensa, jotta voisivat olla ihmisiä.

Runsaudenmaa on novellikokoelman pisin tarina, noin 100-sivuinen, joten sitä voisi kutsua pienoisromaaniksi. Tarina alkaa linnasta, jossa rikkaat käyvät tuhlaamassa rahojaan erilaisiin heille räätälöityihin elämyksiin. Linnan työntekijät työskentelevät ruokapalkalla, koska he ovat kaikki ns. viallisia. Heissä on vikoja, vammoja, joita geneettisesti saastuneet ja myrkylliset juomavedet ovat aiheuttaneet. 

Millaista muurien ulkopuolella on? Kannattaako viallisen paeta linnasta?: "- - Siellä on kaunista ja arvaamatonta eikä se ole riskin arvoista. Vallan kahvassa ovat vahvat ja hullut. - -  " "Älä usko", Cleary laulaa hänen takanaan. "Hän valehtelee ja haluaa vain sekoittaa pääsi. Tämä maa on paras koko maailmassa ja se on täynnä hyväsydämisiä elämää rakastavia ihmisiä." - - (S.140.)

Kuulostaako presidentilliseltä puheelta? Runsaudenmaassa Yhdysvallat on jakautunut länteen ja itään, eikä ilman asetta voi kuvitellakaan selviävänsä. Näihin olosuhteisiin Saunders kuitenkin rakentaa lopulta kauniin ja toiveikkaan tarinan, jossa ihmisen, kurjan viallisen, sinnikkyys ja kärsimys palkitaan.

Saundersin maailma on yhtä armoton ja väkivaltainen kuin Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan dystooppinen maailma. Ihmisten itsekkyys ja ahneus johdattavat maailman tuhoon, ja millainen se maailma sen jälkeen on, kuinka moni ja millaisin keinoin siitä sitten selviää. Mieleeni tulee myös Ray Bradburyn dystopiaklassikko Fahrenheit 451, jossa kansalaiset on vaivutettu viihteen avulla aivottomiksi idiooteiksi, mutta lainsuojattomina elää vielä jonkinlainen kapinallisten yhteisö, johon on pakko asettaa kaikki toivonsa. Jo Edgar Allan Poen novelli Punaisen kuoleman naamio vuodelta 1842 varoittaa muurien maailmasta. Muistattehan kauhutarinan prinssi Prosperosta, joka kerää rikkaat ystävät linnaansa ja antaa ruton riehua köyhien keskuudessa!

Saundersin tarinat ovat hurjia, mutta myös tavattoman hyviä ja viiltävän ajankohtaisia. Niiden satiiri puree syvään. Kauheudessaan ja brutaalisuudessan ne puhuvat lopulta inhimillisyyden ja ihmisyyden puolesta.  



Sotapuiston perikato on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him?, Opus eka, Eniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria ja Mitä luimme kerran

Osallistun kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Nyt olen lukenut haasteeseen 54 novellia. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kirja täyttää kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vihtorin kirjamessut 25.3.2017

Terveiset Vihtorin kirjamessuilta Tampereelta!


Tampereen kirjamessut eivät prameile koollaan, mutta sen sijaan messujen tunnelma on joka vuosi ainutlaatuinen. Kirjaihmiset istuvat tiiviisti penkeissään ja kuuntelevat korvat höröllään hyviä keskusteluja, joita heille tarjotaan. Poissa on Helsingin Kirjamessuilta tuttu äänten kakofonia ja ruuhkat.

Messupäivän kohokohta on perinteisesti Tulenkantaja-palkinnon jakaminen. Palkinto jaetaan teokselle, joka katsotaan mahdolliseksi menestyjäksi myös ulkomailla ja jonka käännöstä ja markkinointia halutaan tukea palkinnon myötä. Tulenkantaja-palkintoehdokkaina olivat tänä vuonna Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hanna Weseliuksen Alma!, Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia, Juhani Karilan Omanakrokotiilin kuolema ja Laura Gustafssonin Korpisoturi.

Saavuin ystäväni kanssa paikalle hotelli Ilvekseen kesken palkintoraadin puheenjohtajan, Antti Tuomaisen, haastattelun. Tuomainen on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, ja hän kertoi, miten hänen elämänsä on ulkomaisen menestyksen myötä muuttunut. Hän kertoi matkustavansa tänä kevänä vielä kolme kertaa Iso-Britanniaan messuille ja syksyllä on tiedossa lisää reissuja. Matkustustahti kuulosti hurjalta. Kirjailijan täytyy siis yhdistää arkisen työn yksinäisyys, ja toisaalta markkinoinnin vaatima sosiaalisuus ja esiintymistaidot.

Literary Agencyn Elina Ahlback kävi myös kertomassa, miten suomalaista kirjallisuutta myydään ulkomailla. Hän sanoi, että maailman parasta kirjallisuutta pitää myydä maailman parhaana kirjallisuutena. Kirjan idea täytyy osata tiivistää yhteen markkinointilauseeseen, joka herättää mahdollisen kustantajan huomion. Kilpailu on kovaa.

Palkintoehdokkaiden paneelikeskustelu oli herkullista kuunneltavaa, sillä ainakin nämä ehdokaskirjailijat osasivat esiintyä luontevasti ja kertoivat kirjoistaan mielenkiintoisesti. Nyt tekee mieli lukea nekin kirjat, joita en vielä ole lukenut. Aamulehden toimittajat Matti Posio ja Markus Määttänen haastattelivat ehdokkaita. Tässä vaiheessa paikalla oli jo melkoinen joukko kirjabloggaajiakin, joille lähetän tässä terveisiä - aina on kirjapöhinää siellä, missä tavataan. Voi olla, että ainakin näistä blogeissa ilmestyy raporttia paikan päältä: Kirja hyllyssä, Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja tai Kirjainten virrassa

Kuvassa vasemmalta toimittaja Matti Posio ja kirjailijat Leena Parkkinen, Emma Puikkonen, Juhani Karila, Laura Gustafsson, Hanna Weselius ja Mikko-Pekka Heikkinen.


Leena Parkkinen kertoi, että hän oli halunnut kuvata sekä ruokaa että naisten välistä rakkautta kirjassaan Säädyllinen ainesosa. Teoksellaan hän halusi kertoa historiallisen tarinan ja osoittaa, että homoseksuaalisia ihmisiä on aina ollut, vaikka heidän tarinansa eivät ole olleet näkyviä. Olen kuullut Parkkisen kirjasta pelkkiä kehuvia arvioita ja hankinkin sen nyt messuilta omakseni.

Emma Puikkonen puolestaan kertoi, että hän halusi teoksessaan Eurooppalaiset unet yhdistää sekä isoja ihmeitä että arkisia, tavallisen ihmisen elämässä tapahtuvia ihmeitä. Hänen henkilönsä tulevat eri puolilta Eurooppaa ja osuvat keskelle historiallisia myllerryksiä, mutta kokevat käänteitä myös omassa elämässään. Teoksessa on myös hieno maagisen realismin ote. Äänestin hänen kirjansa viime vuoden parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi Blogistanian äänestyksessä, joten voin kai paljastaa hänen kirjansa olleen toinen voittajasuosikeistani.

Juhani Karilan novellikokoelma Omenakrokotiilin kuolema herätti huomioni, sillä en ollut kirjasta aiemmin kuullutkaan. Kun Markus Määttänen kertoi, että teoksessa irtokarkit puhuvat, aloin heti kiinnostua. Osallistun parhaillaan Reader why did i marry him -blogin novellihaasteeseen, joten absurdi novellikokoelma kuulosti lupaavalta ja lähti mukaani messuilta. Vielä kun kirjailija lupasi, että kirjaa voisi markkinoida ulkomailla "sekobolde-kirjallisuutena", vakuutuin siitä, että tämä on juuri minun kirjani.

Laura Gustafssonin Korpisoturiakin minulle on kehuttu paljon ja kieltämättä tarina kuulostaa villiltä. Markus Määttänen kehui erityisesti kirjan kuvaamaa nykymiehen mielentilaa. Korpisoturi on dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa, mutta kirja on kuitenkin ilmeisesti mustan humoristinen dystopia. 

Hanna Weseliuksen Alma! on myös tehnyt minuun vaikutuksen, siispä se oli toinen voittajaehdokkaani. Ahmaisin kirjan melkein yhdeltä istumalta ja nautin sen kiukkuisesta meiningistä. Weselius, joka on myös valokuvataiteilija ja Aalto-yliopiston lehtori, kertoi, että valokuvaamisessa ja kirjan kirjoittamisessa ei ole juurikaan eroa. Hän kertoi myös hyvin havainnollisesti sen, kuinka ympäröivä maailma ja uutiset, kuten esimerkiksi nigerialaisten koulutyttöjen kaappaus vuonna 2014, tulivat osaksi hänen teostaan,  

Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia on kuulemma saanut nimensä aidon poroisännän suusta. Kirjailija tunnustautuu erämieheksi ja Lapin-kävijäksi ja kuvaa kirjassaan saamelaisten elämää, johon hän on yhdistänyt mafiaelokuvan henkeä. Hän kertoikin, että hänen haaveensa mafiaelokuvan ohjaamisesta on nyt kansien välissä. Kirjan saama vastaanotto on ollut myönteistä myös pohjoisessa, vaikka Heikkinen kertoi, että häntä vähän pelotti, kuinka ihmiset siellä siihen suhtautuisivat. 


Päivän huipentumana Antti Tuomainen julisti voittajan: Tulenkantaja-palkinnon voitti Hanna Weseliuksen Alma! Tuomainen kehui sitä vahvasti omaaääniseksi teokseksi.

Toivon Almalle! menestystä maailmalla!
Toivon myös kaikille näille hienoille kirjoille lisää lukijoita. Suomalainen kirjallisuus on aivan varmasti maailman parasta kirjallisuutta.


P. S. Lopuksi esitän vielä toiveen siitä, että Vihtorin kirjamessut palaisivat hotelli Tammeriin, jossa tilat ovat valoisammat ja ylevämmät. Ikkunaton ja tummasävyinen yökerhotila on pikkuisen pimeä miljöö, vaikka kirjakeskustelut tuovatkin valoa kirjahullun päivään.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista, 3. painos, 2006 (ensi kerran suomeksi 2001)
Alkuteos: Close Range, 1999
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kustantaja: Otava
Kansi: kuva Ang Leen ohjaamasta elokuvasta Brokeback Mountain
Sivuja: 312
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Annie Proulxin novellikokoelma Lyhyt kantama kertoo tarinoita Wyomingista, eivätkä ne tarinat ole ollenkaan herttaisia tarinoita. Syy on tietysti miljöössä: Wyomingin osavaltio on pinta-alaltaan noin kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta ja siellä asuu noin puoli miljoonaa asukasta. Se on siis vielä harvemmin asuttua seutua kuin Suomi, ja siellä Kalliovuoret määrävät sään ja maisemat. Olosuhteet ovat vähintäänkin yhtä karut kuin Suomessa. Seutu on aitoa villiä länttä, jossa toimeentulo on saatu karjanhoidosta ja cowboyn ammatti on ollut varteenotettava uravalinta.

Olen käynyt Wyomingissa kaksi kertaa. Kun olin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, tutustuin perheeseen, jonka äiti, Tammy, oli kotoisin Sheridanista, Wyomingista ja asuu nykyään Big Hornissa miehensä kanssa. Olen käynyt molemmissa kaupungeissa ja retkeillyt Kalliovuorilla, eikä niitä maisemia voi unohtaa. Tammy on ehkä sydämellisin ja  herttaisin ihminen, jonka olen kuunaan tavannut. Hän on syvästi uskovainen ja aina hymyssä suin, ja muistan hänen aina kaivanneen Wyomingiin.

Annie Proulxin Wyomingissa ei ole yhtään Tammya. Siellä on sään ja ankaran työnteon pieksämiä selviytyjiä, raavaita miehiä, rodeoratsastajia, aseita ja karjaa. Väkivaltinen kuolema on enemmän todennäköistä kuin vanhuuteen kuoleminen. Tosin yksi lähes satavuotias jäärä tavataan ja hänkin sinnittelee hengissä lähinnä miniänsä kiusaksi.

Proulxin novelleissa on yksi päähenkilö ylitse muiden, ja se on Wyoming itse. Henkeäsalpaavat maisemat, jäätävät tuulet ja tappavat lumimyrskyt, hirvittävä kuumuus ja heinäsirkkaparvet käyvät myös lukijan kimppuun. Lukija ratsastaa vuorilla ja preerialla, painaa cowboy-hattunsa syvälle päähänsä ja kuulee kannusten kilinää.

Varuillaan saa olla koko ajan, sillä ihmiset ovat yhtä armottomia kuin sääkin. Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo siitä, kuinka laki otetaan omiin käsiin ja Yksinäinen rannikko kertoo siitä, kuinka ihmisen kohtaloksi koituvat ne ihmiset, joihin hän takertuu. Novellissa Maan muta kerrotaan sonniratsastaja Diamond Feltsistä, joka muistuttaa hahmoltaan kalevalaista Lemminkäistä. Äitinsä estelyistä huolimatta hän lähtee vaaralliselle uralle, jossa ei ehjää luuta jää ja toimeentulo  on niukkaa. Naisia tietysti riittää, mutta elämä on armoton kouluttaja.

Kokoelman novellit ovat melko pitkiä, mutta sekaan mahtuu myös kolme lyhyttä tarinaa. Työkokemuksia kertoo miehestä, joka ehtii elämänsä aikana yrittää vaikka minkälaista bisnestä, eikä lannistu mistään. Suomalaisesta näkökulmasta hän on amerikkalaisen elämänasenteen perikuva. Punaruunikko ja 55 mailia bensapumpulle ovat puolestaan kuin kansantarinoita. Punaruunikko toimii kuin kasku ja 55 mailia bensapumpulle on kauhukertomus.

En epäile ollenkaan, etteikö Proulxin henkilöhahmoilla olisi olemassa todelliset esikuvat Wyomingissa. Hän on kaapannut syntymäosavaltionsa ihmiset mukaansa ja kertoo heidän rujot ja ankarat elämänsä sellaisina kuin on ne kuullut tai nähnyt. Parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan henkilöitänsä: Inez Muddyman oli pitkänhuiskea ja hieman varhaisten vaihdevuosien vimmastuttama. Hän oli Bibbyjen tyttö ja kasvanut hevosen selässä kellon ympäri, kuten hän sanoi. - - Tyttönä Inez oli ollut hyvä ratsastamaan pukittelutynnyrillä ja lassoamaan, oli niittänyt hiukan kunniaa ja saanut vähän käteistä viikonloppukiertueilla mutta pani hanskat naulaan kun tapasi Muddymanin. Poissa hevosen selästä Inez oli kömpelö ja jäykkäkoipinen. (S. 165.)

Naiset jäävät melkein kaikissa novelleissa jääräpäisten ja raakojen miesten varjoon. Maailman höyhenheinänen ääri, Kannukset ja Yksinäinen rannikko kuitenkin väläyttävät joitain naiskohtaloita: yksinäisyyttä, ratsastamista, ankaraa työtä ja vääriä miehiä. Novellisa Wyomingin kuvernöörit tavataan sisarukset, jotka tuntuvat pärjäävän suhteellisen hyvin. Novelli onkin ainut, joka sijoittuu nykyaikaisempaan Wyomingiin ja kertoo niistä ongelmista, joihin karjatalous on ajautunut. Miehinen maailma on murentumassa, ja kyllähän sen rippeet näyttäytyvät vähintäänkin säälittävinä.

Nautin novellikokoelman lukemisesta suunnattomasti. Tapa, jolla Proulx muuttaa ihmiset osaksi maisemaa, on ainutlaatuisen vahva. Suomentaja Marja Alopaeus on tehnyt tarkkaa työtä, ja teksti painuu ilmaisuvoimaisena lukijan tajuntaan.

Ehjin, ja lopulta myös kaunein, tarina on novelli Brokeback Mountain, josta Ang Lee ohjasi palkitun elokuvan vuonna 2005.  Kahden cowboyn intohimoinen, mutta kielletty rakkaussuhde on välähdys onnesta, joka olisi tarjolla toisen ihmisen muotoisena. Niin kuin rakkaus aina on. Novellista jää haikea, pitkään viipyvä jälkimaku. Sen tunnelma on täysi.



Osallistun Proulxin kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen ja saan lisätä haasteeseen kirjan myötä 11 novellia. Oma osuuteni on tähän mennessä 47 luettua novellia. Kirja on jo viides kirja, jonka olen poiminut tänä vuonna omasta hyllystäni ja TBR-listaltani. Olen näköjään osallistumassa Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseenkin tänä vuonna.

Lyhyt kantama on luettu ainakin näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Ankin kirjablogi, Satun luetut ja Lukupiiri. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 6. painos, 1987
Kustantaja: Tammi, 1986
Kansi: Chritina Furuhjelm
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Sillä rakkaus on muukalainen vain (s. 50).

Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinnon runokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Kokoelma on ollut hyllyssäni 1990-luvun alusta lähtien ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran heti sen hankittuani ja sen jälkeen muutamankin kerran. Kun tartun siihen, se ei päästä irti, vaan elän sitä edestakaisin. Se on myös joka kerta yhtä vaikea palauttaa takaisin muiden runojen luokse hyllyyn, siitä on vaikea irrottaa. Nytkin se on vaeltanut kotini pöydillä ja laukuissani yli kuukauden.

Juuri tämä on parasta runojen lukemisessa: ne roikkuvat mukana ja välähtävät kuin salamat.

Turkan runous ei ole minulle helppoa. Välillä jokin säe kirkastuu ja toinen pakenee ja seuraavalla lukukerralla taas toisin päin. Tule takaisin, pikku Sheba ei ole ikinä sama.

Runojen säkeet katoavat paatokseen, vyörytykseen ja ylilyönteihin. Minä seuraan mukana. Annan runoilijan vouhottaa ja uhota. Ehkä hän vouhottaa nyt rakkaista eläimistään, ehkä hän kuuntelee musiikkia, ehkä hän on vain riemuissaan. Minua naurattaa:
- -
on minulla tunteita, runoutta päässä, 
on tahmaisia pulloja ja sormenjälkiä jäässä. 
       Niin on kristityn tie 
                kivetty kananmunilla, hänen elämänsä
                    siunattu ruskeilla lampailla. - -  (s. 13.)

Paraskaan lähilukemisen yritykseni ei aina auta, vaan säkeet laajenevat ja pakenevat minulta palatakseen kohta takaisin aivan kirkkaina. Parasta on luottaa runoilijaan, joka kertoo asiat, kuten ne ovat. Hän ei ole sanoillaan loukannut ketään, joten annetaan hänen olla:

Jos kerran runoilijan mukaan kuulla
           on norsun muisti ja kukat
   ovat pimeitä, kuu kirkas, niin mitä
      te siinä haikailette ääni angiinan
          valkoiseen huopaan käärittynä.
Kaikki fariseukset ja janukset
         pellon ja metsän rajalla,
             yhtä ja samaa porukkaa.
   - -
      Jeesuksen metsässä kuljin,
             en oksan oksaa taittanut,
      tikkua ristiin pannut. (S. 22.)

Syksy on tämän kokoelman vuodenaika, vaikka muitakin vuodenaikoja koetaan. Syksy kusee vasten tuulta, mutta toisaalta syksyn sadekin voi rakastaa. Syksyyn kaikki myös päättyy:
Ja minä tahdon, että sinä
           lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
           nostaa siivilleen kesän,
                     sen joutsenet - - (s 54).

Turkan runoudessa luonto tulee liki. Luontokuvaus onkin lähes ainut piirre, joka sitoo hänet suomalaisen runouden perinteeseen. Kaikki muu on hänen omaansa ja uutta, häikäsevää. Runoissa on paljon eläimiä ja lintuja, heti kokoelman ensimmäisessä runossa kurki, tiikeri, villisika ja gepardi. Myöhemmin hevoset ja koirat, rakkaimmat eläimet. Sitten vielä varpuset, kukot, joutsenet... Jotain alkuvoimaista ja selkeää tässä kaikessa on.

Tule takaisin, pikku Sheba on myös rakkauden ja kaipauksen tarina. Senkin sieltä voi lukea, jos haluaa. Ja minähän haluan. Ensi kerralla haluan ehkä lukea sieltä taas jotain ihan muuta. Saan haluta, sillä runoilija kyllä kertoo:
- -
Runoilijan turpaahan ei kahdella
              tonnilla tukita, kahdella shekillä (s. 19). - -

Miten minusta tuntuu, etten melkein kestä tätä runokokoelmaa. Taas naurattaa niin, etten meinaa pysyä nyt tässä tuolilla. Sanat ovat vapaita, kun Sirkka Turkka ne asettaa.



Turkan kokoelmasta on kirjoitettu myös Kirjavinkeissä. Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen, johon luetaan nyt koko vuosi runoja. Mahtavaa! Haasteen tunnuslause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin juuri tästä kokoelmasta. Kuittaan teoksella HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä on juhlapäivä kaikille suomalaisille. On hienoa, että meillä on tällainen kansallissankari, joka on merkittävästi parantanut naisten asemaa ja tasa-arvoa Suomessa. Päivän tehtävä on myös muistuttaa siitä, että tasa-arvo ei ole itsestään selvä asia.

Muutama vuosi sitten havahduin erään ystäväni Facebook-päivitykseen: "Miten kukaan ajatteleva nainen voi sanoa, ettei hän ole feministi!" Kuinkahan monta kertaa minäkin olen kuullut naisten kieltäytyvän feminismistä: "Minähän en ole mikään feministi..." Tällaisella lausumalla kerrotaan, että omassa elämässä tasa-arvo on toteutunut riittävän pitkälle. Nythän naiset saavat nauttia vapaudestaan ja ottaa sen kaiken hyvän, joka heille pohjoismaisena hyvinvointivaltion kansalaisena kuuluu: on ilmaiset koulut, on omat pankkitilit, on äitiysvapaa ja hoitovapaa, on päivähoitoa...

Meillä suomalaisilla naisilla on hyvä elämä sukupuolestamme huolimatta. Miksi siis ryhtyä feministiksi? Siksi, että feministeille riittää maailmassa vielä tehtävää. Itse olen julistanut olevani feministi niin kauan, kun maailmassa on yksikin lapsi, joka ei pääse kouluun, koska on syntynyt tytöksi. Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeleine Albright on lausunut: "Helvetissä on aivan erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan."

Kun sanon olevani feministi, mitä tarkalleen ottaen oikein olen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan feministi on feminismin kannattaja. Saman kirjan määrittelemänä feminismi on puolestaan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike.

Hetkinen - radikaalinen? Haen määritelmän sanalle radikaalinen, rinn. radikaali: Perinpohjaisia muutoksia vaativa, äärimmäisyyshenkinen, jyrkkä, kumouksellinen. Nyt rupesi melkein pelottamaan. Feminismihän määritellään melkein terrorismiksi. Ei ihme, että täysin järkevät naiset mieluummin kieltäytyvät feminimistä, kuin tulevat leimatuiksi jotenkin radikaaleiksi tyypeiksi.

Tunnen kuitenkin järkeviä feministejä, joista yksikään ei ole erityisen radikaali, saatii kuulu mihinkään liikkeeseen, vaikka he ovatkin vakavasti otettavia feministejä. Minäkin olen feministi vuodesta 1988 lähtien, enkä ole ollut elämässäni erityisen radikaali missään kohtaa. Silti kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa ja haluan toimia naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi, ja kyllä, on monia sukupuolirooleja, joita haluan muuttaa.

Chimanda Ngozi Adichie toteaa esseessään Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, että feminismi-sanaan on kertynyt paljon negatiivista painolastia (s.11). Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismi-sanasta tukee negatiivista mielikuvaa. Oikeasti, kuinka radikaalia on vaatia sukupuolten välistä tasa-arvoa 2000-luvulla? Onhan sukupuolten välinen tasa-arvo ollut toki Minna Canthin aikaan radikaali aate Suomessakin - siis 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskollakin, jolloin naiset olivat lähinnä orjan asemassa. Mutta että vielä 2000-luvulla! Olisiko aika pudottaa sana radikaali pois feminismin määritelmästä?

Adichien määritelmä feministille on paljon miedompi kuin Kielitoimiston sanakirjan määritelmä: Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon (s. 44). Feminismi ei siis vaadi välttämättä edes tekoja, pelkkä usko tasa-arvoon riittää. 

Esseessään Adichie kertoo, kuinka hänestä tuli feministi, kun hänen hyvä ystävänsä nimesi hänet sellaiseksi jo lapsena. Aina kun häneen myöhemmin on liitetty feministin määrite, yleensä negatiiviseesa sävyssä, hän on nostanut päänsä pystyyn ja ilmoittanut olevansa edelleenkin feministi, juuri sellainen feministi kuin on.

Adichien tarinasta tunnistin jotain tuttua. En minäkään ole alun perin nimennyt itseäni feministiksi, vaan sen teki joku ulkopuolinen. Se tapahtui eräällä matematiikan tunnilla Nivalan lukiossa vuonna 1988, kun olin 18-vuotias. Tuolloin eduskunnassa oli valmisteilla laki, jonka mukaan vaimot saivat pitää oman sukunimensa mennessään naimisiin. Opettaja kysyi kesken oppitunnin, kuinka moni tyttö aikoo pitää oman sukunimensä, jos menee naimisiin. Meitä oli kaksi tyttöä, jotka viittasimme. "Senkin feministit!" tokaisi miesopettaja.

En tiennyt sitä ennen olevani feministi. Nostin käteni ylös, koska sukunimeni haltijoita oli Suomessa vain kymmenkunta, enkä voinut kuvitellakaan luopuvani siitä. Naimisiinmeno oli täysin toisarvoinen seikka. Minusta tuli siis feministi vähän niin kuin vahingossa, matematiikanopettajani nimeämänä. Vahinkoja sattuu.

Vai sattuuko? Olen kasvanut perheessä, jossa on kaksi tytärtä. Meille ei koskaan sanottu, että meidän pitäisi toimia jotenkin tietyllä tavalla, koska olimme tyttöjä. En myöskään muistä, että meidän olisi oletettu käyttäytyvän tai pukeutuvan jotenkin tyttömäisesti, koska olimme tyttöjä ja kasvamassa naisiksi. Ammatinvalintaani ei koskaan ohjattu. Miten sukupuoleen kasvattaminen pääsi unohtumaan vanhemmiltani?

Kysyin asiaa äidiltä viimeksi kun tapasimme. "Ei kai me tuollaisia ohjeita ehditty teille antaa", äiti nauroi. Ruuhkavuodet olivat tosiasia jo 70-luvulla. Äiti kävi töissä pidempiä päiviä kuin isä, ja lisäksi hänellä oli lyhyemmät lomat kuin isällä. Näistä syistä hänellä oli myös parempi palkka kuin isällä. Koska äiti oli paljon töissä, isä kuljetti meitä tyttäriään joka paikassa mukanaan. Kalastettiin ja ongittiin, rakennettiin majoja, tehtiin heinätöitä mummolassa. Isä teki ruuat, paistoi perunoita ja silakoita tai savusti kalaa.

Ennen kouluikää paras kaverini oli poika: Kiipeiltiin puissa ja luettiin. Leikittiin joskus kotiakin. Kun peruskoulu alkoi, koulun pihassa leikittiin rosvoa ja poliisia, pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa - sekajoukkueissa. Harrastin partiota ja kuoroa, ja molemmissa harrastuksissa liikkui sekä poikia että tyttöjä. Nuorina kokeilin alkoholit ja tupakat poikien kanssa yhdessä. Valitsin lukiossa pitkän matematiikan ja fysiikan kurssit. Elin ihan tavallisen suomalaisen lapsen ja nuoren elämää.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken matematiikan tunnin, minusta tuli feministi.

Feminismistä en ole päässyt eroon sen koommin. Se sai tuulta ollessani Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ja seuratessani siellä kotiäitien elämää. Se vahvistui kirjallisuudenopinnoissani Tampereen yliopistossa, kun luin Minna Canthin tuotannon ja tein graduni Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Olen töissä naisvaltaisella alalla, joten olen feministi vähintäänkin palkkapäivinä. Vaimona ja äitinä olen törmännyt aivan uskomattomiin oletuksiin, joita ympäristö näihin rooleihin lataa edelleen - ja niistä on sukupuolten välinen tasa-arvo kaukana. Kahden tyttären äitinä minulla on suoranainen velvollisuus olla feministi.

Kiitos tasa-arvoisesta suomalaisesta yhteiskunnasta kuuluu Minna Canthille ja muille 1800-luvun lopun radikaaleille naisasialiikkeen naisille, aikansa feministeille. Kiitos kuuluu myös niille intelligenteille valtiomiehille, jotka antoivat naisille äänioikeuden ja muitakin ihmisoikeuksia 1800-1900-luvun vaihteessa. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis, vaan sen eteen on tehtävä edelleen töitä. Silti sitä kannattaa myös juhlia.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! 

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Feministinen lukuhaaste - mitä luinkaan?

Sivutiellä-blogin feministinen lukuhaaste osui siinä kohtaa silmiini, kun olin laskenut viime vuonna lukemani kirjat ja saanut tulokseksi nämä pökerryttävät lukemat: miesten kirjoittamia kirjoja 34 ja naisten kirjoittamia kirjoja vain 16.

Näin kävi siitä huolimatta, että olen nainen ja feministi. Tiedän, että miesten kirjoittamia kirjoja lukevat sekä miehet että naiset ja naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä vain naiset. Tällainen vääristymähän vähentää naisten kirjoittamien kirjojen lukijat puoleen. Viime vuonna tulin siis huomaamattani tukeneeksi vääristymää. Onko naisten edes mahdollista kohota sellaiseen suosioon kuin miespuolisten kirjailijoiden? Tähän kohtaan yleensä joku osaa heittää Agatha Christien, ehkä maailman luetuimman kirjailijan. Mutta hei, eihän yksi pääsky kesää tee. Aina voi vilkaista vaikkapa kirjallisuuden Nobelin palkinnon voittajien listaa ja laskea sieltä miehet ja naiset. Aika paljon on naisilla kirittävää.

Olen jo kauan yrittänyt omalta osaltani suosia naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, koska sitä siis lähtökohtaisesti luetaan vähemmän. Minua tietysti myös kiinnostaa naisten kirjoittama kirjallisuus, sillä olen nainen ja äiti, työskentelen naisvaltaisella alalla ja minulla on kaksi tytärtä. Naisena oleminen, naiseen kohdistuvat odotukset ja roolimallit kiinnostavat minua, koska törmään niihin elämässäni päivittäin. Viime vuosi kuitenkin osoitti, että jos en pidä varaani, lukijan vaakakuppi kellahtaa hyvin äkkiä miesten hyväksi, varsinkin jos yrittää lukea klassikkoja.

Päätin, että tänä vuonna ei pääse käymään niin, ja kuin päätökseni sinetiksi löysinkin Sirrin haasteen. Siispä olen aktiivisesti valinnut luettavakseni omaan hyllyyni kertyneitä naisten kirjoittamia kirjoja ja pyrkinyt lainaamaan kirjastostakin lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Tulosta on syntynyt: nyt olen lukenut jo saman verran naisten kirjoittamia kirjoja kuin koko viime vuonna yhteensä. Feminismin voitto se on sekin.

Tasa-arvoisemman lukemisen puolesta listaan nyt tähän mennessä bloggaamani 12 tänä vuonna lukemaani naisten kirjoittamaa kirjaa:

Chimanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Han Kang: Vegetaristi
Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista
Tuula Levo: Tuulenajama
Katherine Mansfield: Kanarialintu
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Seita Vuorela: Lumi
Hanna Weselius: Alma!

Näistä kirjoista selkeästi feministisiä olivat Chimanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Han Kangin Vegetaristi, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Hanna Weseliuksen Alma!. Niissä kaikissa sukupuolten välinen tasa-arvo oli kerronnan keskiössä tavalla tai toisella.

Adichien essee on selkeä, ja pohjoismaisesta näkökulmasta melko maltillinen, kehotus kasvattaa lapset tasa-arvoon ja parantamaan maailmaa. Han Kangin Vegetaristi kertoo naisesta, joka löytää oman alueensa, oman ruumiinsa, josta tulee hänen pakotiensä alistetusta ja näkymättömästä asemasta.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on runoteos, joka kertoo alkoholistin vaimon selviytymisestä, vihasta ja rakkaudesta, mutta myös sukupolvien naisten kohtaloista. Se on suomalaisen feminismin klassikkoteos. Hanna Weseliuksen Almassa! puolestaan on aitoa kiukkua, jonka kautta naiset hakevat oikeutta omannäköiseen elämään.

Luin kaikkia naisten kirjoittamia teoksia korostetun feministisestä näkökulmasta, tietoisena. Pienetkin viittaukset naisten asemaan saivat minut terästäytymään ja pohtimaan naiseuden vivahteita. Tuula Levon Tuulenajama sai kuitenkin rauhan feministiseltä tulkinnalta, sillä sen päähenkilönä on Toivo Pekkanen. Myös Pauliina Haasjoen runokokoelma Pääskynen ja lepakko oli lukukokemuksena niin sanotusti sukupuolisesti neutraali. Huomaan kuitenkin, että sukupuolisesti neutraalia kirjallisuutta ei ehkä ole olemassakaan, sillä jollakin tavalla mikä tahansa kirjallinen teos joko vahvistaa tai rikkoo myös sukupuolisia rakenteita.

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ravisteli mustan huumorin kautta perinteistä äitimallia - ja siinä riittää ravisteltavaa. Heidi Mäkisen teoksen Ei saa mennä ulos saunaiholla päähenkilöt ovat naisia, ja heidän orastava ystävyytensä kuvataan hyvin voimaannuttavasti. Molemmilla on takanaan pettymyksiä miessuhteissa.

Alice Munron loistavat, kirkkaat novellit kertovat useimmiten tavallisten naisten tarinoita. Naiset oivaltavat elämästään jotain, näkevät asiat uusin silmin. He ovat usein pettyneet rakkaudessa tai elävät melko ahtaassa roolissa, mutta löytävät omat hetkensä. Katherine Mansfieldin novelleissa naiset ja miehet ovat päähenkilöinä melko tasapuolisesti, mutta naisen asema on hyvin perinteinen ja miehistä riippuvainen, kuten 1900-luvun alussa on varmasti ollutkin. Leena Krohnin Mehiläispaviljongin eräässä tarinassa sivutaan Sigmund Freudin naispuolisen oppilaan ja potilaan, Emma Ecksteinin, kohtaloa. Lukekaa ja kauhistukaa, mitä tieteen nimissä on tehty naisen seksuaalisuuden suitsimiseksi!

Sekä Seita Vuorelan Lumessa että Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa on kuvattu muiden tarinoiden ohessa myös pakolaisnaisten tarinoita. Molemmissa kirjoissa käy ilmi, että naisen asema muualla kuin Pohjoismaissa on lähtökohtaisesti huono, eikä Pohjoismaissakaan ole heille tarjolla tasa-arvon paratiisia, sillä täällä he poikkeavat valtaväestöstä. Paljon on feministeillä vielä työtä maailmassa.

Feministinen lukuhaaste innosti minua lukemaan yhä enemmän naisten kirjoittamia kirjoja, ja se on jo pieni askel kohti tasa-arvoisempaa maailmaa. Komppaan tässä myös Klassikkojen lumoissa -blogin kirjoittajaa, Lukumatoa, joka omassa koontipostauksessaan kirjoittaa mielestäni oivaltavasti feminismistä: Feminismi edustaa minulle olettamisesta luopumista - - Maailma olisi varmastikin parempi paikka, jos sukupuoleen liittyviä oletuksia ja rooleja tehtäisiin näkyviksi ja purettaisiin.


Kiitän Sirriä innostavasta ja avartavasta lukuhaasteesta!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, 2014
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: löysin kirjaston kierrätyshyllystä


Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on talven lukupinoni yllättäjä numero yksi. Se sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat äitien ja tyttärien suhteista. Nappasin kirjan mukaani kirjaston kierrätyshyllystä otsikon ja muita äitien erehdyksiä -osan ansiosta. Ajattelin, että saan täytettä sekä Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen että Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Näin juuri kävikin. Sitä paitsi, minun hyllystäni tämä kirja ei lähde enää kierrätykseen.

Millaisia Pöyliön kuvaamat äidit ja tyttäret sitten ovat? No, eivät kovin perinteisiä tyyppejä oikeastaan kukaan. Muutamassa novellissa äitien ja tyttärien roolit on käännetty pääalaelleen. Äidit käyttäytyvät kuin vastuuttomat teinit, ja tyttäret yrittävät pitää arkea kasassa. Novellissa Matkalla äidin kanssa Leeni-tytär huijaa äitinsä matkalle mukaansa. Luvassa on muka nostalginen yhteinen matka, jollaisia äiti ja Leeni ovat tehneet Leenin ollessa pieni. Tosiasiassa Leeni on viemässä äitiään lääkäriin, eivätkä ne lapsuuden matkatkaan niin onnellisia ole olleet, enemmänkin pelottavia. Lopulta äiti kysyy tyttäreltään: - Oletko sinä ikinä viihtynyt kanssani? Leeni joutuu miettimään vastaustaan ja saa sanottua:
 - Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti. 
 - Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti. (S. 25.)

Äidin boheemien päähänpistojen jälkeen Leenin ja äidin keskustelu on riipaisevaa luettavaa. Pöyliön novellit toimivat juuri näin. Ensin on kaikenlaista kohellusta ja absurdeja tilanteita, mutta sitten väläytetään jotain traagisen kipeää.

Huumori on Pöyliön käsissä mainio työkalu. Sen avulla hän takoo suomalaisista äideistä kiroilevia, kuolleita, löyhämoraalisia tai yliholhoavia naisia, ihan mitä vaan muuta kuin perinteisen äitimyytin mukaisia, pullantuoksuisia kodin hengettäriä. Meno on joka novellissa vähintäänkin groteskia, Kellonkissaniitty-novellissa jopa makaaberia. Tylsää hetkeä ei ole.

Pöyliön kerronta toimii dialogin varassa. Se on sujuvaa ja vie tarinoita eteenpäin. Parhaan lohkaisun pääsee heittämään Irenen äiti, joka nuorempana karkasi pallo-Hoover-kauppiaan matkaan, mutta palasi sitten takaisin ja viettää lopulta varsin riettaita vanhuudenpäiviään tyttärensä hoivissa. Kun pallo-Hoover sitten aikanaan sylkäisee sisuksistaan salaisuutensa ja paljastaa äidin menetetyn mahdollisuuden onnelliseen elämään, äiti sopeutuu parissa minuutissa tilanteeseen: - Kerrankos sitä erehtyy (s. 77).                            

Novelli Vahva vanhemmuus paljastaa, kuinka vaikeaa on olla hyvä äiti. Äitien erehdykset kun periytyvät seuraavalle sukupolvelle, eikä kierteeseen näy loppua. Sillan äiti on hylännyt aikanaan Sillan, ja Silla on tilanteessa, jossa hänen lastensa isät ovat kadonneet ja oma teini-ikäinen tytär on raskaana. Side-novellissa tarvitaan kunnollinen putkimies, joka pelastaa ensimmäisiä kuukautisiaan kokevan nuoren tytön, kun äiti ja isoäiti riitelevät keskenään, eikä kumpikaan ymmärrä käytännön elämästä yhtään mitään.

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit Kellonkissaniitty ja Syvyyteen. Kellonkissaniityssä on hurja on the road -meininki, kun toimeliaat tyttäret lähtevät hautaamaan äitinsä ruumista Pohjanmaalle. Kaikessa rujoudessaan novelli kertoo suuresta surusta. Syvyyteen-novelli puolestaan kertoo siitä, että vaikka kuinka yrittää olla hyvä ja kunnollinen äiti, sekään ei riitä. Kuka kuuntelisi miltä äidistä tuntuu (s.121)?



Sari Pöyliön novellikokoelma oli vuoden 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Se keräsi paljon kiitosta kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Kirjasfääri, Kirjakko ruispellossa,  Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Rakkaus on koira helvetistä. Kaiken voi lukea -blogista voi kurkata miehen ja isän näkökulman tähän novellikokoelmaan. Kirjailijalta on ilmestynyt jo toinenkin teos, Ihmisen veri, jonka haluaisin myös lukea.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.