tiistai 17. lokakuuta 2017

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, JonnaNina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

lauantai 14. lokakuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö, 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness, 2017
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: ?
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi. Kiitos N! <3



Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?

Kiinnyin lukiessani molempiin kirjan päähenkilöihin: Anjumiin ja Tiloon. Anjum on entinen Aftab. Hän syntyy intersukupuolisena ihmisenä, mutta aikuistuessaan hän tuntee itsensä yhä vahvemmin naiseksi. Hänestä tulee hijra, transnainen, ja hän muuttaa asumaan hijrojen värikkääseen yhteisöön: - -  Aftab ei ollut ikinä nähnyt ketään sellaista kuin se pitkä nainen, jolla oli huulipunaa. Hän paineli jyrkkiä portaita alas kadulle ja seurasi vaivihkaa naista, kun tämä osti vuohensorkkia, hiussolkia, guavoja ja korjautti sandaalinsa remmin.
    Hän halusi olla se nainen. (S. 29.)

Tilo on puolestaan vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle: Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautausmaita syntyi puistoihin ja niityille, jokien ja purojen varsille, pelloille ja metsäaukeille. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita. (S. 344.)

Kaikki tässä kirjassa menevät jotenkin rikki. Väkivallan kokeminen, maailman mielettömyyden todistaminen rikkoo heidät. Siitä huolimatta he keräävät jostain rohkeuden elää. Palasien kokoamisessa heitä auttavat toiset rikkinäiset ihmiset. Jotenkin elämä linkuttaa eteenpäin, rujosti, kompastellen, itkien ja nauraen, takertuen pieniin merkittäviin hetkiin, haaveisiin ja unelmiin. Koko ajan maailma, Intia, on liikkeessä

Kirjan tapahtumapaikkoina vaihtelevat Delhi ja Kashmir, joihin molempiin sitoutuu sekä sadunomaista taikaa että raadollista elämäntaistelua. Delhin kaduilla köyhyys ja yltäkylläisyys, välinpitämättömyys ja suuri rakkaus lyövät kättä. Lukija ihailee vuoroin ihmisten suvaitsevaisuutta, vuoroin kauhistuu ihmisten julmuutta. Kashmirin kauneus ja kashmirilaisten rohkeus saavat lukijan pidättelemään hengitystään, ja seuraavaksi jo kauhistuttaa mielivaltainen järjettömyys, joka Kashmirissa on arkipäivää.

Tuskin mitään kirjaa kohtaan ikinä on ollut tällaisia paineita ja odotuksia, kuin Äärimmäisen onnen ministeriötä kohtaan on ollut. Royn edellinen teos on 20 vuoden takaa, Booker-palkittu Joutavuuksien jumala, jonka luettuani kuljin pitkän aikaa häkeltyneenä, sillä niin hieno ja vaikuttava se on. Suomentaja Hanna Tarkka on kääntänyt molemmat Royn kirjat, ja hän on tehnyt taitavaa työtä. Royn rönsyilevä, mutta silti määrätietoinen kerronta pääsee suomennoksessa oikeuksiinsa. Tällainen kaunokirjallisuus on väkevää.

Roy ei ole vaiennut näitä 20 vuotta, jotka hänen mestariteostensa välissä ovat kuluneet. Hän on Intiassa tunnettu ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisti. Suoraan sanottuna ihmettelen, että hän on mielipiteineen vielä hengissä, niin rohkeasti ja suoraan hän Intian epäkohdista kirjoittaa tässä fiktiossaankin. Poliittiset ja uskonnolliset ryhmittymät, järjetön väkivalta ja ihmisten ahneus saavat Royn tuomion. Kaikki nationalistiset aatteet ja ihmisten eriarvoistaminen ovat ihmiskunnan onnettomuuksien lähtökohta.

Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja: Normaali tila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna. Sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimutkainen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa - elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin. Kriisitilanteissa on hyvä ajatella asioita pitkällä tähtäimellä. (S. 169.)

Pahalle ei kuitenkaan anneta kasvoja, korkeintaan se näyttäytyy heikkoutena. Sen sijaan rakkaus, hyvät teot, lojaalisuus ja sielujen keskinäinen puhe henkilöityvät. Ne nousevat kaiken kärsimyksen keskeltä maailmaa kannatteleviksi voimiksi. Toivo on se, mihin Roy kehottaa takertumaan kiinni kynsin ja hampain. Siksikin Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta.


Äärimmäisen onnen ministeriö on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirsin book club, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni ja Sanoissa ja sivuilla. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 33. Kirja kertoo Intiasta. Tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on Intia.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina, 1979: sisältää näytelmät Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936). Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953)
Kustantaja: Love kirjat
Kansi: Teemu Lipasti
Sivuja: 382
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Ilona: Eikö Niskavuoren miehille ole sattunut koskaan sellaista kevätmyrskyä, joka tempaa juurineen mukaan? 
Emäntä: Saanko kaataa vielä puolikuppia kahvia?
Ilona: Kiitos, emäntä.
Emäntä Paussin jälkeen: Ei, niiden miesten juuret ovat niin lujassa kalliosorassa, etteivät ne irtaannu, vaikka joskus leikkivätkin etelätuulen kanssa. 
Ilona: Luulen kumminkin, että maailmassa on sitten teidän nuoruutenne jotain muuttunut, että ihmisille on tullut uusia vaatimuksia ja eriskummallisia vaatimuksia. Vapaudenjano, toteuuden- ja onnenjano, jopa kyky tyydyttääkin sitä janoa.
Emäntä ivallisesti: Onni, totuus vapaus... Onni on, kun kaura ja nurmiheinä kasvaa kevätsateessa niin että korviin kohisee. Se on vapautta ja totuutta, että on varaa potkaista Niskavuoren portilta jokainen, joka tänne luvattomasti pyrkii. Muu on sivuseikka. (S. 183 - 184.)

Niskavuoren jylhä taru on niin perin juurin suomalainen ja niin perin juurin talonpoikainen, että kauran kohisevan kasvun voi kuulla taustaäänenä koko lukukokemuksensa ajan. Niskavuori saa voimansa maasta.

Niskavuoren emännän, Loviisan, totuudet kantavat vuosikymmenien yli eikä suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa ole nähty ikonisempaa hahmoa, kuin tämä hämäläisnainen, joka naidaan Niskavuorelle rahojensa takia, mutta joka ylpeänä kantaa maan hartioillaan. Hänen hartiansa kestävät, ja hänen sanastaan tulee Niskavuorella laki.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea Loviisan tarina, mutta se nousee suomalaisen naisen tarinaksi, sillä vahvoja naisia on muitakin: Niskavuoren Heta, Loviisan miehen sisko, on kylmä ja kova nainen, mutta nostaa sisullaan Muumäen kukoistukseen miehensä rinnalla; Ilona, uuden sukupolven nainen, ottaa hänkin vuorollaan vastuun Niskavuoresta. Kukaan heistä ei juokse elämää ja vastuutaan karkuun vaan katsoo sitä järkähtämättä silmästä silmään.

Hella Wuolijoen (1886 - 1954) teksti on sujuvaa ja dialogi etenee kuin juna. Virolaissyntyinen Hella Murrik tuli Suomeen opiskelemaan, nai suomalaismiehen ja löysi uudesta kotimaastaan oman paikkansa. Hänestä tuli liikenainen, näytelmäkirjailija, poliitikko ja Yleisradion pääjohtaja - uskomaton elämä ja ura tuon ajan naiselle Suomessa! Kotiutumisesta osoituksena ovat säilyneet Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret: Onko olemassa suomalaisempia  näytelmiä kuin nämä hämäläistalon ympärille kudotut ihmissuhdedraamat? Pelkästään tuo kahvinjuonnin määrä! Kesken vaikeimpien päätösten ja tärkeimpien keskustelujen juodaan kuppi kahvia.

Hella Wuolijoki kirjoitti ensimmäisen Niskavuori-näytelmänsä, Niskavuoren naiset, jo vuonna 1933, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1936 Juhani Tervapää -salanimen turvin. Näytelmästä tuli menestys, enkä yhtään ihmettele miksi. Siihen on kirjoitettu väkevää talonpoikaiselämää, mullan makua, mutta myös palavaa rakkautta. Sen kolmiodraama on ikiaikainen tarina: Niskavuoren isäntä Aarne rakastuu uuteen kouluneitiin, Ilonaan, ja Aarnen vaimo, Martta, kipuilee rakkaudettomuutta. Näytelmässä on äärimmäisen taitavasti rakennettuja draamallisia kohtauksia, kuten loppuhuipennus, jossa koululautakunta  - kaikki kylän silmäätekevät - on kutsuttu Niskavuorelle tuomitsemaan Ilona ja vapauttamaan Aarne vääristä juoruista. Näytelmän loppusanat lausuu - kukas muu kuin - Loviisa, ja niitä ei unohda kukaan, joka on nähnyt näytelmän tai elokuvan.

Niskavuoren menestys jatkui uusien näytelmien myötä. Toisena ilmestyi Niskavuoren leipä vuonna 1938, ja se jatkaa siitä, mihin Niskavuoren naiset jäi. Kun Aarnen entinen vaimo Martta tulee raskaaksi ja suunnittelee uutta avioliittoa, Loviisalle tulee kiire lunastaa hänet talosta ja pelastaa Niskavuori seuraaville sukupolville. Martan katkeruus on hirmuinen voima, ja se onkin vähällä tuhota Niskavuoren. Sen voi voittaa vain Loviisan mahti:  - - mutta käteni minä vielä haudastakin ylös kurotan sen (Niskavuoren) suojaksi (s. 282 - 283).

Loviisan nuoruudesta kertoo näytelmä Niskavuoren nuori emäntä, joka ilmestyi vuonna 1940. Viime kesänä näin sen Pyynikin kesäteatterin esityksenä. Näytelmään oli sävelletty upea musiikki, ja kokonaisuus oli niin hienosti toteutettu, että katsomassa tuskin kuivaa silmää nähtiin. Nuoren ja rakastuneen Loviisan sydämen särkyminen oli riipaisevaa seurattavaa. Henkisenä taustana näytelmän rakkaustarinalle on suomalaisuusaate, joka saa talonpojat mukaansa. Pyynikin toteutus osoitti, että  Niskavuori-näytelmät ovat todellisia klassikoita, jotka puhuttelevat yhä uusia sukupolvia.

Viidestä Niskavuori-näytelmästä Niskavuoren Heta on irrallisin tarina. Se ilmestyi vuonna 1950 ja kertoo sairaalloisesta mahtipontisuudesta ja ylpeydestä. Niskavuoren Juhanin sisko Heta joutuu naimaan Niskavuoren rengin, Akustin, ja he saavat asuttavaksi Muumäen torpan. Heta ei kutsu niskavuorelaisia kylään moneen vuoteen, ennen kuin heidän tilansa pinta-ala kasvaa isommaksi kuin Niskavuoren omistamat maat ja he saavat rakennetuksi "isomman pytingin" kuin Niskavuoren päärakennus. Näytelmän sankariksi nousee ilman muuta Akusti, joka osoittautuu kaikkia niskavuorelaisia miehiä taitavammaksi isännäksi, vaikka ei koskaan saa vaimoltaan kuin pilkkasanoja palkakseen.

Entäs nyt Niskavuori? -näytelmässä Niskavuoren miehet jäävät auttamatta täysin sivuosaan. Niskavuori maksaa oman hintansa sodasta, ja naiset pitävät tilaa pystyssä. Salaperäinen pehtorikokelas herättää Loviisan oikeudentunnon, ja koko valtakunnassa talonpoikaisaatteet ja -arvot joutuvat väistymään rauhan myötä, kun uusi hallitus joudutaan muodostamaan rauhanehtoihin sopivaksi. Niskavuorelta löytyy kuin löytyykin valtiomies tähänkin tilanteeseen. Tämä vuonna 1953 ilmestynyt näytelmä jää kuitenkin draamallisesti hajanaisimmaksi kaikista Niskavuorista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Niskavuoren tarina on ainutlaatuinen katsaus omaan historiaamme. Sitä on jossain verrattu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan ja ajallisesti se kattaakin lähes saman aikakauden (TPA kurottaa kuitenkin 50-luvulle asti), mutta näkökulma on maanomistajien. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten vaihtuvat aatteet, sodat, talonpoikien ja työläisten asema, riehuvat taustalla, kun yksityisten ihmisten tunteet ja moraali punnitaan. Niskavuoren tarina on nykyihmisellekin komeaa luettavaa, eikä sen mahti ole mihinkään huvennut.

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 



Niskavuoren leipä oli Ylen 101 kirjaa -listalla vuoden 1939 kirjana ja siitä bloggasi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Koko Niskavuoren tarina on arvioitu Kirjakaapin avain -blogissa. Kokoelmateos sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen itseoikeutetusti kohtaan 26. Sukutarina. Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen kuittaan tällä opuksella 5 pinnaa.

perjantai 6. lokakuuta 2017

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

lauantai 30. syyskuuta 2017

C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa, 3. painos 1995
Alkuteos: Tre Katariner på Åbo slott, 1986
Suomentaja: Irma Savolainen
Kustantaja: Otava
Kansi: Pentti Kareinen
Sivuja: 201
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta (Kiitos lainasta, K!)



C. J. Gardbergin historiallinen tietokirja Turun linnan kolme Katarinaa on malliesimerkki siitä, kuinka totuus ylittää fiktion kekseliäimmätkin juonenkäänteet. Ruotsi-Suomen historia 1500-luvulla on Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa, Erikin ja Juhanan, ansiosta värikästä ja kiehtovaa tapahtumasarjaa. C. J. Gardberg (1926 - 2010), Museoviraston ylijohtaja ja valtionarkeologi vuosilta 1972 - 1992, osaa kertoa noista ajoista hyvin elävästi ja on ottanut teoksensa keskipisteeksi suomalaisille tärkeän Turun linnan.

Turun linnan kolmen Katarinan tarina alkaa Kaarina Hannuntyttärestä, joka eli Turun linnassa vuodet 1556 - 1561 Suomen herttuan, Juhanan, jalkavaimona ja synnytti tälle neljä lasta. Poliittisista syistä Juhana alkoi kuitenkin kosiskella Puolan prinsessaa, Katarina Jagellonicaa. Katarina Jagellonican hän sitten naikin komein menoin ja tuo hänet linnanrouvaksi Turkuun vuonna 1562. Tässä vaiheessa hän  naittaa jalkavaimonsa Kaarina Hannuntyttären uskolliselle alamaiselleen ja lähettää hänet Kangasalle Vääksyn kartanon valtiattareksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin muuan Katarina Maununtytär Tukholmassa alkaa miellyttää Juhanan veljeä, kuningas Erik XIV:ttä. Tämä Kaarina synnyttää Erikille kaksi lasta ennen kuin heidät vihitään ja heistä tulee kuningaspari. Kaarina kruunataan Ruotsin kuningattareksi 1568, ja hän ehtii vaikuttaa virassaan 89 päivää ennen kuin Juhana syöksee veljensä vallasta ja lähettää kuningasparin vangeiksi Turun linnaan. Katarina Jagellonicasta puolestaan tulee Ruotsin kuningatar miehensä kuningas Juhana III:n puolisona.

Erikin kuoltua epäämääräisissä vankilaolosuhteissa Juhana lahjoittaa Kaarina Maununtyttärelle Kangasalan Liuksialan kartanon hallittavaksi, kaappaa hänen nuorimman hengissä säilyneen poikalapsensa ja lähettää pojan Puolaan. Kaarina Maununtytär jää Liuksialaan tyttärensä Britan kanssa ja osoitautuu toimeliaaksi kartanonarouvaksi. Hänen työnsä jäljet näkyvät paikkakunnalla edelleen.

Oma kiinnostukseni Katarinoihin syttyi viime keväänä, kun osallistuin valloittavalle opaskierrokselle Kangasalla ja vierailin Liuksialan kartanossa. Satun asumaan vain 10 kilometrin päässä tuosta Kaarina Maununtyttären aikanaan hallinnoimasta  paikasta - Kaarina Maununtytär alkoi tuntua rakkaalta naapurilta. Kun töissä kerroin innoissani oppineeni paljon uutta Kangasalan reissullani, työkaverini osasi heti suositella Gardbergin kirjaa.

C. J. Gardbergin tietokirjan näkökulma, jossa historiaa käsitellään kolmen naisen kohtaloiden kautta, toimii loistavasti. Jos kirja olisi kirjoitettu pelkästään kuninkaiden valtataistelujen kuvauksena, se jäisi hyvin etäiseksi, mutta kun näkökulma onkin naisten ja sitä kautta myös heidän lastensa kohtaloiden värittämä, tarinat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Katarinojen kohtalot yhdistyvät Turun linnassa, joka eli kukoistuskauttaan 1550 - 1580-luvuilla, ensin Juhana herttuan asuinlinnana ja sittemmin hänen ja Katarina Jagellonican asuinpaikkana.

Kiitän kirjaa siitä, että loppuun on lisätty selkeät sukutaulut ja niiden keskiössä ovat nimenomaan Katarinat, eivät heidän miehensä. Lopussa on myös vuosi vuodelta etenevä tapahtumakalenteri, josta historialliset faktat voi vielä kerrata pikakelauksena. Gardbergin käyttämä lähteistö on monipuolinen ja hänen tutkimuksellinen otteensa ja ennen kaikkea innostuksensa on hurmaavaa. Kirja on kuvitettu mustavalkoisin valokuvin, jotka nykytekniikalla voisi varmaankin uudistaa. Irma Savolaisen suomennos on paikoin kovin 80-luvun tyylinen, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on vetävä.

Suosittelen kirjaa kaikille historiasta kiinnostuneille, ja niin suosittelee Anna-Leena Härkönenkin, joka kirjoittaa vierailustaan Turun linnassa kolumnikokoelmassaan Ihana nähä! ja muita kirjoituksia näin: Linnan kauppapuodista ostin C. J. Gardbergin kirjan Turun linnan kolme Katariinaa, joka kertoo linnassa aikoinaan vaikuttaneista naisista, Kaarina Hannuntyttärestä, Katarina Jagellonicasta ja Kaarina Maununtyttärestä. Kiinnostava, ahimittava kirja! Välillä tosin meni pää sekaisin enkä muistanut kuka oli kenenkin jalkavaimo ja kuka kenenkin velipuoli, mutta ei se tahtia haitannut. (S. 40). 

Eino Leinokin on mainittava tässä kohtaa, sillä pari vuotta sitten luin hänen runokokoelmansa Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919), joka on intohimoisen rakkauden runoutta kannesta kanteen ja myötäilee historiallisia tapahtumia. Juhana Herttuan ja Katarina Jagellonican avioliitto oli ilmeisen onnellinen, ja Leino peilaileekin runojen kautta omaa rakkaussuhdettaan Aino Kallakseen. Sekin tarina on oma lukunsa sarjassa, jossa fakta ylittää fiktion.



Loppuun kerron vielä omista kuulumisistani: Tästä bloggauksestani tuli hirveällä tavalla ikimuistoinen, sillä olin juuri viimeistelemässä tekstiäni kirjablogien Tietokirjapäivän tempaukseen 1.9., kun tunsin ensimmäiset sydäninfarktin oireet tässä koneen ääressä. On ihme, että sain lopulta kirjoittaa tekstin loppuun ja julkaista sen nyt, kuukausi tapahtuman jälkeen.

Kiitän ammattitaitoisia ensihoitajia ja Taysin Sydänsairaalan kultaista ja taitavaa henkilökuntaa hyvästä hoidostani! Lisäksi kiitän ystäviäni, naapureita ja työkavereita, jotka ovat auttaneet perhettäni selviämään arjessa ja tukeneet vaikeina hetkinä. Jokainen tekonne ja sananne on auttanut eteenpäin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, 2. painos, 2007 (ilm. suomeksi 1983)
Alkuteos: Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 335
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haaste on lämmittänyt lukijan sydäntä tänä vuonna. Tässä on taas yksi aarre hyllystäni: Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Kirja on komeillut jo 5 vuotta TBR-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Nyt tämä aarre tuli siis vihdoin luettua. Ja kuinka siitä pidinkään!

Olen hankkinut kirjan varmaankin Hullujen päivien pokkarialesta ja haalinut muitakin Tylerin kirjoja omakseni. Minulla on ollut jo vuosia aavistus siitä, että Tyler on suosikkikirjailijoitani, vaikken ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Hullua tietysti, mutta lukiessa aavistukseni osoittautui oikeaksi: Anne Tyler kuuluu siihen samaan huippukirjailijoiden kastiin kuin Carol Shields ja Alice Munro, jotka molemmat saavat tavallisen ihmisen elämän kerrottua niin hienosti, että kaikella tuntuu olevan merkitys. Myös minun omalla arkisella elämälläni.

Tyler on ollut monet kerrat Pulitzer-palkintoehdokkaana, kuten tälläkin kirjallaan vuonna 1982. Voitto tuli vuonna 1989  teoksella Hengitysharjoituksia, joka siirtyi saman tien lukulistalleni ja saattaa jopa lämmittää hyllyäni parasta aikaa. Täytyy tarkistaa.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä, jonka äiti on selviytyjä, mutta kiukkuinen sellainen. Hän jää yksinhuoltajaksi, kun mies väsyy hänen ilottamaan tarkkuuteensa. Lapset Cody, Ezra ja Jenny kasvavat aikuisiksi, mutta kantavat jokainen yhteistä lapsuuttaan omaan kipeään tapaansa.

Kirjan rakenne on toimiva. Perheen elämää seurataan kaikkitietävän kertojan kautta, mutta näkökulma muuttuu luvusta lukuun. Se on vuorotellen kunkin perheenjäsenen oma, ja kun samasta tapahtumasta, esimerkiksi eräästä perheretkestä, kerrotaan eri silmin, siihen tulee kummasti sävyjä ja syvyyttä.

Ensimmäisessä luvussa, Yksi asia teidän olisi syytä tietää, seurataan perheen äidin, Pearlin, selviytymistä, kun mies jättää: Ei hän tasainen ihminen ollut, hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän luojan kiitos sentään paljastanut kyyneliään. Hän ei suvainnut kyyneliä. Hän oli Pearl Cody Tull, joka oli purjehtinut riemukkaasti pois Raleighista uuden miehensä rinnalla eikä taakseen vilkaissut. Edes nyt, kun seisoi siinä keittiön ikkunan ääressä ypöyksin, kireitä ja vanhentuneita kasvojaan katsellen, hän ei itkenyt. (S. 17.) Mitä tuo äidin ylpeys aiheuttaa lapsille? Äiti, joka ei koskaan itke, eikä koskaan saa kerrottua lapsille, että isä on jättänyt heidät.

Kirja ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin tästä alkuasetelmasta voisi päätellä. Ezra, joka on lempeydellän ja helppoudellaan lunastanut äidin kultapojan aseman, rakastaa ruokaa ja kutsuu perheensä uskollisesti päivällisille omaan ravintolaansa. Hän haaveilee lämmöstä ja läheisyydestä, mutta päivälliset päättyvät aina huonosti. Kun epäonnistuneista päivällisistä Koti-ikävän ravintolassa alkaa tulla tapa, lukija odottaa jo hymynkare huulillaan, mikä saa kenetkin nyt loukkantumaan.

Codysta kasvaa yritteliäs ja menevä mies, Jennystä herkkä suurperheen äiti, joka oppii kätkemään väsymyksensä naurun taakse (toisin kuin äitinsä, joka oli arvaamaton tiuskija). Perheen sisäiset suhteet ovat monimutkaisia ja raastavia, mutta kaikesta huolimatta jonkinlainen side perheenjäsenten välillä säilyy ja viimeiset päivällisetkin yllättävät lukijan.

Kaiken ylle jää leijumaan ihmisen pienuuden hyväksyminen ja hento rakkauden utu. Avuttomuus ja turhautuneisuus, jota meistä ehkä jokainen on perhesuhteissaan joskus kokenut - koska me kaikki olemme sellaisia kuin olemme, emmekä muuksi muutu -  kuuluvat kauppaan. Oppiiko sitä ketään muita ihmisiä tuntemaan niin perusteellisesti kuin omat perheenjäsenensä?



Kun kesällä luin kirjaa, meitä oli ilmeisesti muutama muukin bloggari kirjan kimpussa samanaikaisesti: ainakin Hanna bloggasi kirjasta samana päivänä, kun sain sen luettua. Muita arvioita on näissä blogeissa: Illuusioita, Luetut, lukemattomat ja Koko lailla kirjallisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 26. Sukutarina.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena



Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

perjantai 18. elokuuta 2017

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti, 2016
Alkuteos: What Alice forgot, 2010
Suomentaja: Helene Bützow
Kansi: Amor Y Casialidad / Getty Images
Sivuja: 495
Mistä sain: oma ostos (Vinhan kirjakaupasta Ruovedeltä)



Kesäkirjojeni pinoon eksyi vähän kuin vahingossa Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Olin kesäretkellä Ruovedellä ja Mäntässä ja poikkesin ystävieni kanssa Ruoveden keskustassa Vinhan kirjakauppaan, joka on myynyt kirjoja yhtäjaksoisesti 114 vuotta. Kuvitelkaa! Kirjakauppa, jossa oikeasti myydään ennen kaikkea kirjoja (ei askartelutarvikkeita, ei pelkkiä best sellereitä eikä pelkkiä pokkareita, vaan ihka oikeita kirjoja) oli niin rauhoittava kokemus, että innostuin ostamaan kirjan jos toisenkin. Moriartyn kirja lähti mukaan myös siitä syystä, että sen muoto viehättää minua. Se on pehmytkantinen, mutta kovakantisen kirjan kokoinen. Toisin sanoen sen teksti on suhteellisen isoa, mutta se on silti kevyt. Näitä haluan lisää. 

Itse asiassa kävi myös niin, että innostuin Moriartyn tyylistä. Nainen joka unohti on viihdekirja, mutta ei kuitenkin täyttä hömppää. Sen alkuasetelma on teatraalinen: Alice palaa tajuihinsa kaaduttuaan steppitunnilla kuntokeskuksessa ja on unohtanut 10 vuotta elämästään. Hän luulee olevansa raskaana ja päättömän onnellisesti rakastunut aviomieheensä Nickiin vuonna 1998. Todellinen elämäntilanne on kuitenkin kaikkea muuta. Oikeasti hänellä on kolme lasta ja riitainen avioero vireillä vuonna 2008.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Alice ja hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tunnustuskirjeitä terapeutilleen. Välillä äänen saa myös sisarusten "isoäiti", Frannie, joka kirjoittaa blogia. Hänen kauttaan kirjaan saadaan huumoria, sillä Alicen ja Elisabethin elämät eivät järin huvittavilta vaikuta. Alicen viimeiset 10 vuotta ovat tehneet hänestä suorittaja-kotiäidin, joka treenaa juoksua ja organisoi mammuttimaisia hyväntekeväisyystapahtumia. Elisabeth puolestaan kärsii lapsettomuudesta, ja hänen kirjeistään välittyy lapsettomuuden tuska niin paljaana, että huomaan itkeväni. (Eikös tämän pitänyt olla viihdettä?) Sisaret ovat myös etääntyneet toisistaan, vaikka Alicen muistoissa he jakoivat vielä kaiken.

Moriarty esittelee elämän raadollisuuden hyvin realistiseen tyyliin. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan harvoin ruuhkavuosia elävistä äideistä yhtä todellisesti kuin Moriarty tekee. Teennäisen tuntuinen alkuasetelma on vain kulissi, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen. Kun mielestä pyyhkiytyy 10 elettyä vuotta, on sydäntäraastaavaa huomata, mikä railo on unelmien ja totuuden välillä, menneen minän ja nykyisen minän välillä. Elämään on pakkautunut ristiriitoja, jotka viiltävät syvältä.

Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?

Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -,  laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)

Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.


Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).  

maanantai 14. elokuuta 2017

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin, 2017
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 243
Mistä sain kirjan: arvostelukappale kustantajalta


Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin on tämän vuoden esikoiskirjoja. Huhtala on Episodi-lehden päätoimittaja ja kustantajan sivuilla hänen teostaan kehutaan Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin henkiseksi. Nick Hornby oli suosikkikirjailijoitani 1990-2000-lukujen taitteessa, joten suositus ei ollut aivan vähäinen.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Eero, jonka elämä kolisee tyhjyyttään. Oikeaa rakkautta ei ole vielä löytynyt ja työ Jorel-yhtiössä IT Help Desk Engineerinä ei juuri tarjoa haasteita. Tosin lukijalle Jorel-yhtiön henkilöstö tarjoaa kirjan hauskimmat hetket, ja Eero tuntuu olevan toimiston tavallisin tyyppi.

Eero on hieman saamaton haahuilija, mutta symppis, sitä ei voi kiistää. Hän on harmiton heppu, joka tuntuu lähinnä seurailevan, miten muut ympärillä ovat täynnä tarmoa ja päämääriä, mutta hänelle itselleen mikään ei ole selvää.

Eeron päivät täyttyvät haaveilusta, peloista ja unista sekä tietysti muistoista, joiden kautta Eerosta muodostuu särmikkäämpi tyyppi, kuin mitä nykyisyys paljastaa. Lapsuudesta ja nuoruudesta nousee mukavia muistoja: läheisyys Simo-veljen kanssa, ystävät Raide ja Tomppa, bändiviritelmät, shakki- ja elokuvainnostus.

Eeron elämä ei lukijan näkökulmasta ole niin tyhjää, kuin mitä hän itse tuntee. Kun kuvioihin astuu Anni, alkaa lukijaakin jännittää, mitä tämä erikoinen persoona vielä tuokaan mukanaan. Annin ja Eeron suhteen etenemistä on mukava seurata. Kirjailija on saanut siihen kivaa särmää.

Huhtala kirjoittaa sujuvasti. Luin teosta nopeaan tahtiin työmatkoilla ja viihdyin hyvin Eeron elämän tarkkailijana. En kuitenkaan hurmaantunut tai palanut innosta kirjan pariin. Odotin kirjalta koko ajan, että se syvenisi tai muuttuisi vähän hauskemmaksi, mutta se jäikin vähän kuin pysäkille. Koen kuitenkin, että jotain tällaista suomalaiseen kirjallisuuteen tarvittaisiin. Tarkoitan kertomuksia ihmisistä, jotka ovat suhteellisen tavallisia, eikä heistä kerrota sarkastisesti tai nokkelasti, vaan tavallisesti. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mullistavaa, pienikin on tärkeää.



Huhtalan teoksen on ehtinyt lukea jo Kirjakko ruispellossa. Kirja sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtiin 11. Jonkin muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja ja 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

lauantai 12. elokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian MacEwan: Pähkinänkuori, 2017
Alkuteos: Nutshell, 2016
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Jonathan Gray
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos


Ian McEwanin uutuus on aina tapaus. Kun tarttuu tämän brittikirjailijan teokseen, voi olla varma siitä, että laatu on hyvää ja aina saa pohdittavaa. Niin käy Pähkinänkuorenkin kanssa.

Etukäteen en ollut järin innoissani kirjan asetelmasta, jossa kertojana on syntymätön lapsi äitinsä kohdussa. Eikö tämä kuulosta sadulta? Voiko kohdusta käsin syntyä vakavasti otettavaa kerrontaa? Voihan sieltä. Vaikka ei tämä oikeastaan ole vakavaa kuin pinnan alla.

McEwanin innoittajana on ollut Shakespearen Hamlet, maailman tunnetuin näytelmä, jossa pohditaan koston oikeutusta ja olemassaolon tarkoitusta ylipäänsä. Ei mitään kevyitä teemoja, mutta teemoja, joiden kanssa myös syntymättömät vauvat joutuvat ennemmin tai myöhemmin painimaan. Tämä vauva jo ennemmin.

Pähkinänkuoren henkilöasetelma on uskollinen Hamletille: on poika (tosin vielä syntymätön) ja on petollinen äiti ja petollinen setä, on isän murha. Kuuluisan monologin mukaisesti tämänkin teoksen Hamlet näkee kuolemassa vapautuksen maailman pahuudesta, vaikka ei siis ole vielä syntynytkään.

Pähkinänkuori on erikoinen keitos salajuonen punontaa, rappiota, älykästä pohdintaa ja pientä jännitystäkin. Vauva kertoo, että on saanut ajatuksensa ja tietonsa maailmasta kuuntelemalla äitinsä kanssa podcasteja. Tietoa on kertynyt paljon, ehkäpä liikaakin, ja poika huomaa pian, että äidillä ja sedällä on jotain tekeillä.

Ympäristöstä huokuu rappio. Odottava äiti asuu lontoolaisessa, rapistuneessa arvorakennuksessa, joka on isän omistuksessa. Vanhempien suhde on katkolla, koska äiti on rakastunut isän veljeen ja isä on suhteen ja rikastumisen tiellä. Äiti kasvattaa mahaa, jättää roskat lojumaan lattialle ja keskittyy viininjuontiin ja pettämiseen. Isä runoilee ja rakastaa äitiä. Äiti on tietysti syntisen kaunis.

Tähän rappion tilaan Ian McEwan istuttaa mainiota, vaikka synkkää huumoria. Vauva pohtii maailman menoa ja ihmisten julmuutta ja hänellä on pikkuvanhoja ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Hänellä on omat suosikkiviininsä ja hän osoittautuu muun muassa perinteisen runouden ystäväksi: Yleensä nykyrunous jättää minut kylmäksi. Se on liian minäkeskeistä, muihin ihmisiin suhtaudutaan liian yliolkaisesti, säkeet ovat liian lyhyitä ja niissä on liikaa valitusta. Sen sijaan John Keats ja Wilfred Owen ovat lämpöisiä  kuin veljen syleily. (S. 22.)

Vauvan ajatuksenjuoksu on selkeää seurattavaa ja hänen suullaan Ian McEwan lausuilee erinäisiä totuuksia maailman nykytilasta. Vauvasta kehittyykin ihastuttava maailmanparantaja, vaikka hän ajoittain innostuukin liioittelemaan ja viljelemään mustaa huumoria: Tiedetään. Sarkasmi ei sovi syntymättömille. (S. 151.)

Pähkinänkuori ei noussut suosikki-McEwanikseni, vaikka epäilyttävä alkuasetelma toimii. Sovitus ja Lauantai ovat sen luokan kirjoja, ettei niitä ehkä ylitä kirjailija itsekään. Mutta kyllä tämä on loisteliasta kirjallisuutta. Uutuudessaan McEwan selvästikin irrottelee ja leikittelee, ryöpyttää ja saarnaakin. Kaikki on puettu sujuvaan ja varmaan tyyliin, joka Juhani Lindholmin suomennoksessa välittyy lukijalle vakuuttavasti.

Loppua kohti meno vaan kiihtyy ja kaikki päättyy - ei kuolemaan, vaan tietysti syntymään. Kerronta säilyttää tyylinsä loppuun asti ja Pähkinänkuoresta paljastuu lukunautinto.


Pähkinänkuori on luettu jo useissa blogeissa. Linkitän tässä Kulttuuri kukoistaa -blogiin, jossa on kattava lista muistakin blogeista. Lisäksi kirja on luettu ainakin blogeissa Kirja hyllyssä, Yöpöydällä ja Kirjanurkkaus. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, mutta se sopisi erinomaisesti myös kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

torstai 10. elokuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmikuu. Valkea kuu. Pieni kuu. Kaksikymmentäkahdeksan paljetinvälkehtivää päivää.
       Ada kuin pieni taivas.
       Ada kuin paljastettu aarre. (S. 119.)

Ada rakastuu Juuli Niemen nuortenromaanissa Et kävele yksin. Rakkaus tulee, kuten rakkaus aina tulee - yllättäen. Sen jälkeen elämän täyttää Egzon.

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin herkkää rakkauden kuvausta, kuin Juuli Niemen teoksessa on. Nuorten rakkaus on kuplivaa ja viiltävää. Siinä on kaikki se sydämeenkäyvä roso, jonka omasta ensirakkaudestaan muistaa. Kun tekee kipeää ja leijuu seitsemännessä taivaassa yhtä aikaa. Yksi katse merkitsee koko elamää ja yksi sana voi murskata kaiken. Rakkaus on vahvaa ja haurasta yhtä aikaa. Minua rakastetaan, mutta miten minun pitäisi olla. Kuka minä olen?

Juuli Niemi luo Adasta ja Egzonista elävät persoonat. Ada on yksinhuoltajaäidin kasvattama, suloinen tyttö ja Egzon on kosovolaisen pakolaisperheen totinen prinssi. Ada etsii itseään ja olemistaan, Egzon joutuu jo ottamaan vastuuta. Näitten nuorten rakkaus ei ole pelkkää iloa, vaikka se täyttää heidän ajatuksensa kokonaan.

Niemen käyttämä kieli on kaunista ja totta. Nuorten ajatukset lähtevät lentoon, pyörivät kehää  ja räjähtelevät sinne tänne. Epävarmuus ja uhmakkuus kulkevat käsi kädessä. Kauniisti kirjassa on kuvattu myös Adan ja äidin suhde, joka on läheinen ja siksi myös haavoittuvainen. He ovat olleet toisillensa kaikki kaikessa, mutta Adan nuoruus ei jätä kumpaakaan entiselleen.

Et kävele yksin sukeltaa uskottavasti nuorten elämään, joka on raadollinen ja julmakin kaikessa esittämisessään ja etsinnässään. Siitä huolimatta nuorilla on polttava tarve kauneuteen. Ada löytää sitä kirjoittamisesta ja Egzon piirtämisestä. Oma sisin on löytymässä. Kaiken kaikkiaan Et kävele yksin rohkaisee nuoria etsimään rehellistä, omaa elämää.

Niemen teos on kaunokirjallisesti hieno, paikoin suorastaan runollinen, mutta silti aito. Se tulee lukijaa lähelle ja kertoo nuoren rakkauden tarinan kunnioittavasti. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää lukijalle täydennettävää. Se ei saarnaa, eikä tuomitse ketään.

Niemi on omistanut kirjansa Seitalle, liian nuorena menehtyneelle ystävälleen ja kollegalleen. Seita Vuorelan Lumi ilmestyi myös viime vuonna ja on tunnelmaltaan ja teemoiltaan hyvin samantyyppien. Sekin oli Finlandia Junior -ehdokkaana. Tällaisia nuortenkirjoja toivoisin lisää.


Kirja on luettu myös Kannesta kanteen -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, Luetaanko tämä?-blogissaTuijata.Kulttuuripohdinnoissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjasähkökäyrässä, Kirjakko ruispellossa -blogissa, DysphoriassaYhdessä pienessä lukupäiväkirjassa ja Kirja hyllyssä -blogissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa, 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: n. 200
Mistä sain kirjan: ennakkokappale kustantajalta



Kaikki on normaalia, ja samaan aikaan ihan totaalisen väärin ja irrallaan. Arkea lyödään puukolla.  

Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa lähdetään löytöretkelle. Romaani alkaa Kristoffer Kolumbuksen merimatkalta vuonna 1492: On puinen laiva. Sen natina ja kitinä, purjeiden pauke, sen tervainen tuoksu. 

Määränpäänä on tarunhohtoinen Intia, jonne Kolumbus saapuukin. Hän piirtää karttaa, hahmottaa Intian rannikkoa, tutkii. Hän tutustuu paikallisiin ihmisiin, intialaisiin. Mikään ei kuitenkaan ole sitä mitä luullaan, koska Kolumbus kartoittaa väärää maata. Tätä maanosaa ei vielä ole, vaikka se on juuri löytynyt. Maailmankuva on täysin väärä!

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. On lauseita, joiden jälkeen kaikki tuttu onkin ollut maanosan verran väärässä.

Cristoforo Colombo, eli Cristovão Colom, eli Christophorus Columbus syntyi Genovassa vuonna 1451. Mikä on hänen oikea nimensä? Kuka hän oikein oli? Löytöretkeilijä, käsityöläinen, hovin suosikkipoika, ahne liikemies, huijari, kartanpiirtäjä. Jokainen häntä esittävä muotokuva on eri näköinen.

Kun mies löytää itsensä, vaimo alkaa kadottaa hänet. Mies muuttuu pala palalta ja hurmaantuu uudesta, oikeasta minästään. Mihin hän katoaa? Kuka hän on ollut, kuka hänestä tulee? Oliko vaimolla miestä ollenkaan? Ehkä miestä ei ollut, eikä ollut ehkä rakkauttakaan? Katoaako heidän tarinansa sitä mukaa, kun miehestä tulee Lili?

Selja Ahavan uutuusteos on yhtä aikaa kaunis ja raadollinen. Se on erään rakkauden tarina, vaikka minäkertoja epäilee, oliko koskaan todellista rakkauttakaan. Muistot ovat kauniita ja totta, mutta samaan aikaan ne ovat julmia ja vääristyneitä. Mies alkaa muuttua, kadota, mutta vaimo tunnistaa edelleen tutut varpaat ja pelastaa miehen paidan roskiksesta.

Ahavan kirjassa on hieno rakenne. Kolumbuksen matkat ja hänen päiväkirjamerkintänsä limittyvät vaimon  tarinan kanssa yhä tiiviimmin ja tiiviimmin. Syntyy vuoropuhelu menneen, olevan ja tulevan kanssa. Etsitään totuutta ja kadotetaan sitä, yritetään ymmärtää, vaikka Ollaan liian kaukana mistään, ja miten täältä päästään pois?

Kirja on tuskallisen totta, kuin vereslihalla. Päälauseet kuvaavat tilanteita, ajatuksia ja matkaa, joka etenee vääjäämättä johonkin ennestään tuntemattomaan. Aamulehden haastattelussa kirjailija kertoo kirjansa omakohtaisuudesta.

Lukukokemuksena kirja oli vaikuttava ja paljas. Se on vahvaa kaunokirjallisuutta, joka lause lauseelta ja sivu sivulta hahmottaa menetyksen karttaa ja jättää sen myös lukijan omaksi.



Myös Sinisen linnan kirjaston Maria ehti jo lukea kirjan.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

torstai 3. elokuuta 2017

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, äänikirja 2011
Alkuteos: The Body in the Library, 1942
Suomentaja: Ragni Rossi
Lukija. Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 6 t 32 min, 6 levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christie on nousemassa blogini luetuimman kirjailijan, Tove Janssonin rinnalle, vaikka en ole blogiaikana lukenut kuin kaksi hänen kirjaansa perinteisen kirjan muodossa. Olen nimittäin innostunut kuuntelemaan Christien dekkareita äänikirjoina, ja Ruumis kirjastossa onkin jo viides Christie-äänikirja blogissani. WSOY:n julkaisemat, Lars Svedbergin lukemat äänikirjat ovat niin vastustamattomia, että vaikka olen yrittänyt kuunnella automatkoilla muitakin kuin Christie-dekkareita, niin palaan aina niihin. Voin kuitenkin lohduttaa blogini lukijoita sillä, että aivan kaikkia murhamamman kirjoja ei ole julkaistu äänikirjoina, joten kohta nämä loppuvat. Oikeastaan kaipaisin tähän äänikirjavinkkejä, sillä automatkoilla ei juuri parempaa ajanvietettä ole kuin hyvän tarinan kuunteleminen.

Ruumis kirjastossa on ilmestynyt sodan aikana vuonna 1942, ja on varmastikin tarjonnut sotivalle kansalle pakoa todellisuudesta. Nimensä mukaisesti kirja leikittelee kliseisellä dekkari-idealla, jossa yläluokkaisen talon kirjastosta löytyy tuntematon ruumis. Sittemmin yksityiset kirjastohuoneet ovat vähentyneet eikä kirjahyllykään enää kuulu "sisustuselementteihin".

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen St. Mary Meadin kylään, jossa kunnianarvoisan eversti Arthur Bantryn kirjastosta löytyy nuoren tytön ruumis. Vaikka poliisi ei varsinaisesti epäile everstiä, kyläläiset ovat ihmeissään ja juoruilevat kaikenlaista. Everstin toimelias vaimo Dolly, kutsuu ystävätterensä neiti Marplen selvittämään murhaa, koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassa.

Neiti Marple näyttää vaarattomalta pikku mummelilta, mutta hänen elämänkokemuksensa ja psykologinen silmänsä tekevät hänestä verrattoman rikosten ratkaisijan. Hän huomaa heti pieniä yksityiskohtia: kynnenpalasia, uhrin liian arkisen asun, ym. Näiden avulla hän pääsee jo pitkälle, ja kun pian löytyy toinenkin nuoren tytön ruumis, neiti Marple tuntuu jo odottaneen sellaista. Poliisi jää tietysti nuolemaan näppejään, kun neiti Marple latoo ratkaisun pöytään.

Ruumis kirjastossa viihdyttää lukijaa ihan mukavasti. Neiti Marple -dekkarien perusajatuksen mukaisesti pienen kylän sosiaalisista piireistä saadaan paljon irti ja juoruilu värittää kerrontaa. Tässä dekkarissa liikutaan myös lomahotellin työntekijöiden piireissä. Murhattu tyttö, Ruby Keene, on nimittäin hotellissa tanssijana. Paitsi että tanssijat esiintyvät vieraille, heidän tehtävänään on myös tanssittaa vieraita. Olisiko tytön vakituinen tanssittaja syyllinen? Entäs tyttöä suojeleva miljonääri Gonway Jefferson?

Show-bisnestä edustaa myös kylään muuttanut elokuvaohjaaja, Basil Blake, jonka kautta esitellään turmeltunutta elämäntyyliä - juhlintaa ja epämääräisiä suhteita. Näistähän kylään tulee säpinää ja epäilyttäviä hahmoja. Christie selvästi varoittaa lukijoita uudesta, julkisuushakuisesta elämästä: molemmat uhrit tässä kirjassa ovat nuoria naisia, joiden turhamaisuus koituu heidän kohtalokseen. Mitähän dame Agatha saisikaan irti nykyisestä tosi-tv-teollisuudesta!

Ihan parasta Christietä tämä neiti Marple -tarina ei mielestäni ole. Äänikirjasuosikkejani ovat olleet Herkuleen urotyöt ja Askel tyhjyyteenHerkuleen urotyöt siksi, että se sisältää novelleja, jotka sopivat lyhyille työmatkoillakin, ja Askel tyhjyyteen siksi, että siinä on raikas pääpari ja se on kepeintä Christietä, jota olen kuunaan lukenut. Molemmissa suosikeissani Christien huumori kukoistaa.



Ruumis kirjastossa -dekkarin on lukenut ainakin Jokke. Äänikirjana kirja on esitelty Oksan Hyllyltä -blogissa ja Sallan lukupäiväkirjassa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos ja sen on kirjoittanut kirjailija, jolta on ilmestynyt yli 20 teosta.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Henry James: Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva, 5. painos, 1980 (suomeksi I kerran 1955)
Alkuteos: A Portrait of a Lady, 1881
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantajan: WSOY
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 612
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Henry Jamesin Naisen muotokuva on maannut kirjahyllyssäni varmaan parikymmentä vuotta. Muistan hankkineeni sen divarista, vaikka olin kuullut sen olevan tylsä. Klassikon maine kuitenkin ohitti tylsistymisen uhan. Nyt kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja totesin, että saan sillä kuitattua Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 5. osan - siis jos saisin sen luettua. Ja sainhan minä! Lieneekö ollut ennakkoasenteen ansiota, että suorastaan ahmaisin kirjan. Se oli nimittäin niin paljon parempi kuin olin odottanut, että suorastaan kaipasin lukuhetkiä, jolloin pääsisin sitä jatkamaan.

Kirjan päähenkilö on ihana Isabel Archer, amerikkalainen kaunotar - mielenkiintoinen, älykäs, kaunis, ylpeä ja ainutkertainen (eräänlainen Wonder Woman). Isabel saapuu Englantiin ja lumoaa persoonallisuudellaan kaikki ihmiset ympärillään. Niin myös lukijan.

Tapahtumat alkavat Englannin maaseudulta, Thamesin varrelta, noin 40 mailin päässä Lontoosta. Siellä amerikkalainen pankkiiri Daniel Touchett viettää vanhuudenpäiviään Edward VI:n aikaisessa kartanossaan. On päivän teehetki, jonka pankkiiri jakaa poikansa Ralph Touchettin ja naapurinsa, lordi Warburtonin kanssa. Tähän perinjuurin englantilaiseen maisemaan astuu Isabel, joka hurmaa saman tien sekä vanhan pankkiirin että tämän pojan ja kunnianarvoisan lordin.

Henry James (1843 - 1916) oli syntyisin amerikkalainen, mutta muutti myöhemmin Iso-Britanniaan ja eli kahden kansalaisuuden elämää. Vanhan pankkiirin luonteen ja menestyksen kautta kirjassa pohditaan amerikkalaisuuden ja brittiläisyyden eroja, ja samalla otetaan kaikki irti brittiläisen yläluokan elintapojen ja tarkkojen käyttäytymissääntöjen kuvauksesta: onko soveliasta tulla vierailulle kutsumatta; voivatko nuori mies ja nuori nainen tavata kahden kesken, jne. Nämä seurustelun monimutkaisuudet toivat mieleeni Jane Austenin romaanit, joissa "soveliaista käyttäytymistavoista" isketään kunnon tarinaa. Ah, miten niistä nautinkaan!

Isabel Archer on niin lumoava olento, että hänellä riittää kosijoita. Eikä mitä tahansa kosijoita, vaan arvovaltaisia, rikkaita ja rehtejä kosijoita. Sellaisia "eurojackpoteja", joita jokainen tyttö odottaa ovelleen. Lordi Warburton on mennyttä miestä heti ensi tapaamisella, ja Amerikasta saapuu myös kosija, Isabelin vanha tuttu, Caspar Goodwood. Siinä missä lordi Warburton edustaa parhaita brittiläisiä luonteenpiirteitä, tehtailija Goodwood edustaa amerikkalaisuuden parhaita puolia. Melko stereotyyppisiä, omia kansalaisuuksiaan edustavia miljardörejähän nämä herrat periaatteessa ovat, mutta Henry Jamesilla on taito upottaa lukija pieniinkin nyansseihin sellaisella psykologisella otteella, että henkilöt voi nähdä edessään.

Sivut kääntyilevät ja lukijaa polttelee: Kumman aiot ottaa, Isabel: Tyttö oli älykäs ja epäitsekäs, hieno, vapaa luonne, mutta mitä hän aikoi itsestään tehdä? Tämä oli harvinainen kysymys, koska useimmat naiset eivät tehneet itsestään mitään, odottivat vain, enemmän tai vähemmän siroissa passiivisissa asennoissa, että kohtaisivat miehen, joka antaisi heidän elämälleen jonkin tarkoituksen. Isabelin omalaatuisuutena oli, että näyttäisi siltä kuin hänellä olisi omia aikomuksia. (S. 67.)

Mitä ihmettä, Isabel, mitä aikomuksia sinulla muka voisi olla? Olisi rikkautta ja rakkautta tarjolla yli omien tarpeiden, mutta Isabel haluaa matkustaa ja oppia ymmärtämään maailmaa ja itseään. Hän ei halua valmiisiin rooleihin. Unelmiensa toteuttamiseen hän tarvitsisi rahaa, ja sitä hän myös saa. Onko rahan myötä saavutettu vapaus lopulta Isabelille siunaus vai kirous?

Itsenäisen Isabelin elämässä liikkuu kaksi henkilöä, joista kumpikaan ei ole kosija, mutta he vaikuttavat kohtalonomaisesti hänen elämäänsä. Toisen tarkoitusperät ovat pyyteettömät ja hyvät, toisen tarkoitusperät puolestaan itsekkäät ja petolliset. Nämä ihmiset vaikuttavat Isabelin aikomuksiin, vaikka Isabel luulee tekevänsä omia valintoja. Jamesin romaani tuntuukin kysyvän, onko kukaan ihminen vapaa, varsinkaan kukaan 1800-luvun lopun nainen. Voiko kukaan lopulta täysin totetuttaa itseään? Kuinka paljon ihmisen kohtalo riippuu kuitenkin muista ihmisistä ja kuinka paljon ihminen on myös luonteensa - tässä tapauksessa ylpeytensä ja jaloutensa - vanki?

En halua paljastaa, kenet Isabel valitsee, mutta sen voin paljastaa, että Isabelista tulee kuin tuleekin hetkeksi eräänlainen 1800-luvun kosmopoliitti, joka kokee myös Pariisin ja Rooman itselleen läheisiksi ja kiehtoviksi kaupungeiksi. Lukijana nautin Jamesin tavasta kuvata 1800-luvun Eurooppaa, erityisesti Englantia ja Italiaa. Tosin tämä kuvaushan on yläluokan elämän kuvausta, esimerkiksi ajoittain Firenzessä asuvalla rouva Touchettilla oli käytettävänään keskiaikainen palazzo (s. 203), mutta ainakin minulle se juuri onkin kiinnostavaa.

Naisen muotokuvassa ei seurata pelkästään Isabelin elämää, ei maalata pelkästään yhden naisen muotokuvaa. Lukijalle tulevat läheisiksi myös Isabelin serkku Ralph Touchett ja Isabelin ystävättäret madame Merle ja Henrietta Stackpole. Erityisesti Ralph Touchett kasvaa lukijan silmissä suureksi ja rakkaaksi persoonaksi. Jossain vaiheessa aloin verrata Jamesin klassikkoa Leo Tolstoin Anna Kareninaan, jossa myös seurataan monen ihmisen elämää, ei pelkästään Anna Kareninan ja kreivi Vronskin suhdetta. Useista henkilökuvista syntyy maisema- ja ajankuvaa.

Naisen muotokuva on kerronnaltaan tarkkaa, eivätkä juonenkäänteet todellakaan vyöry päälle. Siitä huolimatta se on koukuttavaa luettavaa, ja loppua kohti sen tunnelma tihenee melkeinpä hurjaksi. Pidin myös Jamesin tavasta puhutella lukijaa kesken kaiken. Kertojan kommenteissa piilee aimo annos sarkasmia: Vaikka voi näyttää siltä kuin sankarittaremme vilpittömyys sellaisena kuin olen sitä luonnostellut kuvatessani hänen suhdettaan madame Merleen, tähän moitteettomaan naiseen, joutuisi hiukan huonoon valoon, minun on tunnustettava ettei Isabel ollut kertonut hänelle mitään lordi Warburtonista enempää kuin Caspar Goodwoodistakaan (s. 208).

Isabel Archer on mielenkiintoinen sankaritar. Oman aikansa naisten joukossa hän on poikkeuksellinen, ja juuri siitä syystä erinomainen romaanin aihe. Avioliittokuvauksena romaani on puistattava ja silmiä avaava, suorastaan moderni. James osoittaa Isabelin tarinalla, että vaimon osa on vangin osa. Sellaista asiaa kuin vapaus, ei 1800-luvun naisella ole (onko vieläkään), vaikka hänellä olisi kaikki puitteet sitä varten olemassa: rahaa, luonnetta ja kykyä.

Naisen muotokuva enteilee naisen aseman muutosta, ja James on pöyhinyt aihetta perusteellisesti. Vaikka teoksen kerronta on paikoin polveilevaa ja vilisee pitkiä virkkeitä, suosittelen sitä luettavaksi. J. A. Hollon suomennos on epäilemättä tavoittanut kirjan hengen, joka on aidon klassikon henki: syvästi inhmillinen ja ajaton.



Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 5. Klassikkohaasteeseen, jota isännöi tänään Tekstiluolan Tuomas. Klassikkohaaste on jo perinne. Se alkoi Kirjan vuonna 2015 ja jatkuu puolivuosittaisena tempauksena. Tänä kesänä mukaan on ilmoittautunut 42 kirjablogia. Aiemmin olen lukenut haasteeseen J. R. R. Tolkienin HobittinAlfred Döblinin Berlin AlexanderplatzinVoltairen Candiden ja Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.



Naisen muotokuvan on lukenut ainakin Suketus blogissa Eniten minua kiinnostaa tie. Hänkin oli ihastunut nimenomaan kirjan henkilökuvaukseen, jonka myötä hahmoista tulee monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan: 34. Kirja kertoo ajasta jota en ole elänyt.


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'