Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutaleita sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.