torstai 6. joulukuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen: Katrina, 2018
Alkuteos: Katrina, 1936
Suomentaja: Juha Hurme, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Oli pakko kuvata Katrina omenoiden keskellä tänä syksynä. Niitä Johan hänelle lupasi, kuten lupasi paljon muutakin - ja Johanin matkaan Katrina sitten lähtee pienelle Ahvenanmaan saarelle, jossa omenapuita kyllä kasvaa, mutta jossain aivan muualla, kun Johanin ränsistyneen torpan pihassa.

Vertaan mielessäni kahta tämänvuotista kirjaa, joista toinen on oikeasti vuodelta 1936, mutta sai uuden elämän Juha Hurmeen suomentamana. Se on Sally Salmisen (1906 - 1976) Katrina, aikansa bestseller, joka ansaitsisi suuremman paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, kuin mitä sille on ymmärretty antaa. Toinen teos on tietysti Finlandia-voittaja, Olli Jalosen Taivaanpallo. Näillä teoksilla on yllättävän paljon yhteistä: Molemmat ovat historiallisia romaaneja. Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun lopulle, kun valistusaika alkaa murtaa uskonnollista maailmankuvaa; Katrina sijoittuu 1800-1900-luvun vaihteeseen, jolloin perinteinen maanviljelyskulttuuri alkoi muuttua kohti modernia elämäntapaa.

Molemmat teokset sijoittuvat saarelle: Taivaanpallo St Helenan saarelle ja Katrina Ahvenenamaan saaristoon pienelle Torsön saarelle. Saarilla eletään suljetun yhteisön sääntöjen mukaisesti, jokainen omalla paikallaan. Miten uudet ajatukset saavuttavat ihmiset ja vaikuttavat heihin? Miten ihminen asettuu hänelle varattuihin raameihin?

Taivaanpallon Angus murtautuu uuteen ja lähtee, Katrina sopeutuu. Silti en menisi vähättelemään Katrinan elämää. Hänellä on yhteisössä huithapeli-merimiehen vaimon paikka ja köyhyyden asettamat rajat ympärillään, ja silti hän elää omannäköisensä elämän.

Sally Salmisen kerronta on vahvaa ja taidokasta, Juha Hurmeen suomennos sujuvaa kuin ajatus. Katrina ei ottanut kirjassa askeltakaan, jota en olisi astellut hänen rinnallaan. Köyhyyden ja sinnikkyyden kuvaus ei missään vaiheessa muutu sankritarinaksi, vaan pysyy realismin otteessa, piirtää tavallisen ihmisen elämää ja työtä. Teoksessa on modernin kirjallisuuden tunnuspiirteitä, elämän tarkoituksettomuuden ja ihmisen pienuuden ymmärtämistä. Sally Salminen on ollut aikaansa edellä ja kirjoittaa rohkeita havaintoja naisten ja köyhien torpparien asemasta: Katrinan posket paloivat kuin tuli. Hän puuskahti ääni pidätetystä raivosta vavisten: "Jassoo, kirkkokin on jaettu. Onko tässä maailmassa mitään, mitä ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta? Taivaassa on varmasti samanlaista - Svensson ja Nordkvist valtaistuimen molemmin puolin ja me muut ovensuussa, mikäli ensinkään pääsemme sisään." (S. 80.)

Katrina on luonteeltaan sisukas mutta myös nöyrä. Hän tietää paikkansa, mutta kasvaa mielessään, kapinoikin kylän asettamissa rajoissa ja saa lopulta myös arvostusta osakseen. Hän ottaa vastuun omasta elämästään ja läheisistään, yrittää parhaansa. Hänen rakkautensa on tavallista ja äitiytensä sellaista, jossa tehdään, mitä voidaan - eikä äiti lopultakaan kovin paljon voi. Katrinan suhde omiin lapsiinsa ja heikkoon aviomieheensä tekee kirjasta satuttavan ja todellisen: Yhtenä iltana elokuun lopulla, kun Katrina tuli kotiin työstä pellolta, hän sairastui äkisti, ja lapsi syntyi ennen kuin ehditiin hakea kätilö. - - Lapsi oli poika, surkea olento, kuusi viikkoa liian aikaisin syntynyt. Katrina itki katkerasti, kun hän katsoi pientä ihmiskuvatusta, jonka ryppyiset, sinipunaiset kasvot eivät olleet hänen nyrkkiin puristetun kätensä suuruiset. "Voi Jumala, jospa hän saisi kuolla", hän huokasi. (S. 90.)

Naisten elmäntarinoita ei paljon kirjallisuuden kaanoniin ole huolittu. Suosituimmissa kansakunnan teoksissa, Vänrikki Stoolin tarinoissa tai Tuntemattomassa sotilaassa, miehet tekevät historiaa. Tai miehet kasvavat vastuullisiksi kansalaisiksi ja muuttavat maailmaa, kuten Seitsemässä veljeksessä ja Täällä Pohjantähden alla -romaanissa. Miten hyvää tekeekään lukea kirjaa, jossa nainen elää historiaa, kasvaa ja ajattelee itse, toimii. Katrina on naisen elämäntarina, ja sellaisena ainutlaatuisen tosi ja yleispätevä.

Katrina voisi olla nimeltään myös Tuntematon nainen. Se asettuu vakaasti saariston naisista kerrottujen romaanien rinnalle; Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna tai Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ovat ilman muuta Katrinan sisarteoksia. Karuissa olosuhteissa saariston naisista kasvaa selviytyjiä. Saariston perinteinen elämäntapa on vangittu näihin romaaneihin hienosti, ja lukija pääsee osallistumaan ainutlaatuisiin aikamatkoihin kirjoja lukiessaan.

Katrina nousi esiin historian hämäristä viime vuonna Ylen Kirjojen Suomi -listalla vuoden 1936 kirjana. Jo oli aikakin, sillä Helsingin Sanomien mukaan Sally Salminen kilpaili vakavasti Nobelin kirjallisuuspalkinnosta F. E. Sillanpään rinnalla vuonna 1939. Mihin tämä väkevä kertoja hukattiin?

Toivon, että Katrinaa luettaisiin kotona ja kouluissa siinä missä Linnan historiallisia romaanejakin. Se on helppolukuisempi kuin Linnan kirjoittamat järkäleet ja kertoo historiasta aivan yhtä vaikuttavasti. Se on tosin naisen näkökulmasta kerrottu, mikä ikävä kyllä  tarkoittaa, että se ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä. Senkin uhalla kysyn: voisiko naisen historia olla vihdoinkin myös kansakunnan yhteistä historiaa?



Katrina on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Annelin kirjoissa, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä.

Osallistun teoksella Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.




tiistai 4. joulukuuta 2018

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, 2. painos, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kari Hotakainen kirjoitti Kimi Räikkösestä kirjan, elämäkerran, paitsi että tämä ei ole elämäkerta, ei voisikaan olla, koska päähenkilö on elämänsä puolessavälissä (s. 10). Tämä on hotakaismainen havainto, jollaisia hän latoo Räikkös-elämäkerran sivuille ja tempaa lukijan mukaansa Kimi Räikkösen elämään. Hotakainen osaa kirjoittaa, Räikkönen osaa ajaa. Kun yksi Suomen parhaista kirjailijoista kertoo yhdestä Suomen parhaasta moottoriurheilijasta, ollaan tekemässä legendaa.

Hotakainen kertoo hauskasti ja syvällisesti yhtä aikaa, hän on asioitten ytimessä, huomaa liikuttavat ja kipeät hetket, arvostaa elämää ja ihmistä kokonaisuutena, antaa puhumattomuuden puhua. Hän onnistuu tekemään Icemanista, Jäämiehestä, lukijalle jopa läheisen, ainakin kirjan lukemisen ajaksi. Kirjan lukemisen jälkeen löydän lähes päivittäin uutisia Räikkösestä ja hänen perheestään: Minttu Räikkönen uimapuvussa Abu Dhabissa; Rianna Räikkönen ihailemassa kukkia varikolla, jne. Täydellistä. Ja elämäkerran mukaan Räikkönen osaa tätä täydellisyyttä myös arvostaa. Mutta miten kukaan voi oikeasti säilyttää jotain omaa, jos on huippu-urheilija lajissa, jonka osakilpailuja seuraa yli 350 miljoonaa katsojaa kerrallaan? Kimi Räikkönen on julkkis, vaikka halusi alun perin vain ajaa lujaa ja voittaa.

Kirjaa kirjoittaessaan Hotakainen on ollut kuin Liisa Ihmemaassa: Ferrarin varikolla pitäisi tunnustaa väriä, pitäisi tunnistaa tallipomo ja tuntea tärkeät hengailijat, ei saisi häiritä tutkimuskohteen keskittymistä. Kaikki tiimissä ovat yhtä suurta perhettä, jokaisella on oma tarkoin määrätty roolinsa. Pyöritellään järjettömiä rahasummia, ei ole varaa virheisiin. Miten Kimi on jaksanut kaiken hässäkän ja median paineet kaikki nämä vuodet? Suomalaisena ymmärtää hyvin, ettei tuota sirkusta jaksa paljon kommentoida. Kimi ei puhukaan kuin pakon edessä, eikä kovin fiksuja aina silloinkaan. Hän hoitaa kuitenkin duuninsa, eli Hotakaista lainatakseni: ojentaa nilkkansa suoraksi. Työ puhukoon puolestaan, kuten meillä Suomessa on tapana ajatella.

Hotakainen hahmottaa Ihmemaata omaan tyyliinsä. Hän saa vastauksia, joista syntyy myös muuta kuin ratojen Iceman, syntyy vilpitön kaveri ja perheen isä, puhumaton ja omalaatuinen tyyppi, urheilusankari, hulivili. Moneen otteeseen ja monesta suusta kuullaan, kuinka avarasydäminen ihminen Räikkönen on. Ehkä se kuullaan jo liian monesta suusta, joita Räikkönen joko ruokkii tai juottaa, parhaimmillaan molempia. Onko hyväsydämisyys totta? Haluan uskoa niin, onhan kyse sankarista.

Kaikki alkaa perheestä ja päättyy perheeseen, ja se on kirjan pelastus. Kaikki muu siinä välissä on nuoren miehen unelman toteutumista, kovaa työtä ja turhanpäiväistä sekoilua. Pojalla on hirveä halu ajaa autoa lujaa ja voittaa. Noustaan "ryysyistä rikkauksiin", mutta ei sattumalta. Perhe tukee joka mutkassa, hyvät ystävät rahoittavat ja Kimi ajaa autoa nopeimmin koko maailmassa. Täytyy olla lahjakas, jotta pääsee F1-ajajaksi. Se on selvä.

Hyvin lähellä tuntui olevan myös se mahdollisuus, että Räikkösen elämä olisi lähtenyt kulkemaan Matti Nykäsen tai  Mika Myllylän viitoittamaa huippu-urheilijan uran jälkeistä tietä. Parin viikon hummailureissut, kaverina muun muassa Bahrainin prinssi, tuntuvat sadulta. Kimi lentää yksityiskoneella päähänpistojen mukaan ja juhlat jatkuvat. Tähän kiitoon olisi varmasti ollut helppo jäädä lopullisesti, mutta onneksi niin ei käy, vaan elämään tulee myös sisältöä. Sen toivoisi säilyvän.

Hotakaisen ansiota on se, että Räikkösen elämäkerta on vetävää luettavaa. Se on hieno kirja, ja sen voi huoletta kääriä kenen tahansa suomalaisen joulupakettiin, (kunhan varautuu siihen, että lahjan saaja istuu nenä kiinni kirjassa joulunpyhinä). Tuntematon Kimi Räikkönen on Suomessa syksyn myydyin tietokirja, ja luulen ja toivon, että kirjaa myydään myös maailmalla ja paljon. Se on elämäkerraksi poikkeuksellisen kaunokirjallinen ja siksi kiinnostava myös niille, jotka eivät F1-urheilua seuraa. Kimi Räikkös -faneille se on tietysti silkkaa mannaa.



Tuntematon Kimi Räikkönen on luettu myös kirjablogaissa Kulttuuri kukoistaa, Jokken kirjanurkka ja Kirsin kirjanurkka.