Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas, 1980, 4. painos
Alkuteos: The whale or Moby Dick, 1851
Suomentaja: Seppo Virtanen
Kustantaja: WSOY
Kansi: Urpo Huhtanen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Kutsu minua Ismaeliksi, lienee maailmankirjallisuuden tunnetuimpia romaanin aloituksia. Siinä Herman Melvillen suurromaanin, Moby Dick eli valkoinen valas, kertoja esittelee itsensä. Hän alkaa kertoa valaanpyyntimatkastaan. Ensin hän ystävystyy puolivillin, mutta kokeneen harppuunamiehen, Queequegin kanssa ja miehet pestautuvat yhdessä valaanpyyntialukselle Nantucketissa. Matkalla osoittautuukin, että Pequod-laivan kapteeni Ahabilla on pakkomielle valkoisen valaan pyydystämisestä. Laiva on täynnä ammattilaisia harppuunan heittäjistä puuseppään, ja se on viimeisen päälle varustettu valaanpyyntiin, mutta kapteenin suunnitelmissa on ihan muuta kuin laivanvarustajien omaisuuden kartuttaminen. Häntä ajaa kosto.
Osallistun Herman Melvillen amerikkalaisklassikolla kirjabloggaajien 22. klassikkohaasteeseen. Miksi juuri amerikkalainen klassikko näinä päivinä, jolloin amerikkalaisuus ei ole kovin korkeassa kurssissa? Ehkäpä juuri siksi, että haluaisin ymmärtää, mitä kunniakasta tuossa kansakunnassa on - tai on joskus ehkä ollut. Miltä Amerikan ihmemaa on näyttänyt vuonna 1851, kun Melville on sen suurromaaninsa sivuille tallentanut? Ehkä kirjallisuuden klassikko kertoisi maasta jotain, jota en itse enää ymmärrä - olenkohan eurooppalaisena, demokraattisen Pohjoismaan naisena koskaan kunnolla ymmärtänytkään?
Myönnän, että odotin jotain aivan muuta, kuin mitä luin. Odotin seikkailuromaania, jossa on juonenkäänteitä ja kronologisessa järjestyksessä eteneviä, polveilevia sankaritarinoita. Sen sijaan löysin antropologisen tutkimuksen 1800-luvun alun elinkeinosta nimeltä valaanpyynti. Löysin kansakuntien kirjon ja yhteistyön - mereltä. Löysin kansallishenkeä, joka on oikeastaan enemmänkin paikkakuntahenkeä, nantucketilaista sisukkuutta ja ylpeyttä omista juurista ja valaanpyynnin taidosta. Löysin luonteenpiirteitä, jotka yhdistävät valaanpyytäjistä urheimpia. Löysin 1800-luvun alun amerikkalaisen hengen, johon kuului rohkeutta ja saumatonta yhteistyöä, mutta myös runoutta ja sivistystä.
Kaunokirjallisesti löysin hurmioitunutta, polveilevaa tekstiä, jossa shakespearelainen monologi kohtaa tieteen kielen. Luonnontieteen tuntijana Herman Melville ei varmaankaan yllä aikansa luonnontieteilijöiden tai tutkimusretkeilijöiden tasolle, mutta parhaansa hän yrittää muun muassa kaskelotin ja grönlannin valaan anatomian esittelyssä. Esittelyihin vain tuppaa sekoittumaan filosofisia ja historiallisia pohdintoja.
Kirjan päähenkilöksi nousee Pequodin kapteeni, pakkomielteinen Ahab. Hän seisoo kannella luujalkansa (valaan luusta veistetty puujalka) varassa ja päättää tietoisesti hylätä kotinsa saavuttaakseen valkoisen valaan. Joissain hänen ajatuksissaan tavataan pähkähullu ruhtinas, joka ei ajattele muuta kuin itseään ja kostoaan. Ahabilla on kuitenkin myös taito lietsoa miehistönsä uljaisiin saavutuksiin ja saumattomaan yhteistyöhön. Hän itse seisoo valaanpyyntiveneessä ensimmäisenä, ja vaikka hänen syvimmät mietteensä jäävät miehistölle arvoitukseksi, he ovat valmiita seuraamaan häntä vaarasta toiseen.
Kuka sitten on Ismael, joka on "kirjannut" tämän kuolemattoman klassikon? Ismael on laajasti sivistynyt kertoja, joka ryntää pohtimaan leviatanin olemusta mytologioiden, uskonnollisten kirjoitusten ja luonnontieteiden valossa. Hän viittaa tuon tuosta runouteen, mutta on kirjoittanut muistiin myös merimiesten kansanmusiikkia, calypsoja. Välillä hän jää ihailemaan luonnon kauneutta ja meren suuruutta ja seuraavaksi hän kuvailee kaskelotin nahan kuvioita ja etsii niistä muinaisten hieroglyfien ja elämän merkitystä. Kaiken tieteellisyyden ja filosofoinnin lisäksi hän osaa myös ihailla merimiesten ammattitaitoa ja kuvailla ihmisen kädenjälkeä ja ankaraa työtä.
Melvillen kohtalo oli samantapainen kuin meidän oman kansalliskirjailijamme, Aleksis Kiven. Kiven pääteos, Seitsemän veljestä, haukuttiin sen ilmestyessä vuonna 1870 ja se vaipui unohduksiin, kunnes vasta 1900-luvun alussa Kivi nousi kansalliskirjailijan asemaan. Moby Dick, joka ilmestyi vuonna 1851, sai odottaa loistoaan vielä kauemmin. Se nostettiin esiin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Seppo Virtasen suomennos on vuodelta 1956. Suomen kieli on vanhaa ja virkerakenteet polveilevia. Se on ihanaa. En ymmärtänyt puoliakaan purjelaivaan liittyvästä sanastosta, vaikka olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa. Yritin googletella sanastoa ja etsin kuvia märssypurjeista, takiloista - ja tietysti valaista. Kuvittelin merimiehet tähystämään valkoista valasta laivan mastoihin ja näin heidän kiitävän valaiden perään veneissään, näin harppuunat ja valaan lahtaamisen.
Moby Dickin arvo on jälkipolville mittaamaton. Siihen on vangittu erään elinkeinon kuvaus. Siihen on lisäksi vangittu myös oppineen miehen maailmankuvaa, seikkailunhalua ja innostusta. Se kuvaa ihmisen osaksi suurta yhteyttä. Herman Melvillen teos on ansainnut paikkaansa klassikoiden joukossa.
Oi kapteeni, minun kapteenini! lausuu Ahabin perämies Starbuck kapteenilleen (s. 608). Näitä sanoja Walt Whitman käytti muistorunossaan Abraham Lincolnille vuonna 1865. Runo on tuttu myös elokuvasta Kuolleiden runoilijoiden seura. Viimeksi törmäsin Herman Melvillen Moby Dickiin, kun luin Monika Fagerholmin Eristystilaa, jossa eräs henkilö esittäytyy "tyttöismaeliksi". Klassikko elää.
Moby Dickissä ei ole yhtäkään merkittävää naista. Sekä perämies Starbuck että kapteeni Ahab muistelevat muutaman lauseen verran vaimojaan ja perheitään maissa. Kirjan alussa majatalon emäntä kokkaa Ismaelille ja Queeqedille maailman herkullisinta muhennosta. Siinä on tiivistettynä naisten osuus tässä sankareitten kirjassa. Merellä miehet ovat miesten töissä ja heillä on miesten päämäärät. Olosuhteet ovat kovat, miehet vielä kovempia. Naiset ovat hoitaneet velvollisuuksiaan maissa, miehille on jäänyt urotekojen suorittaminen ja maailman muuttaminen.
Ja maailma on muuttunut Moby Dickin ajoista. Moby Dickin sanoma kuitenkin on ja pysyy. Kirjassa toveruus ja urheus ovat kokemuksen ytimessä. Kapteeni Ahab, perämiehet Starbuck, Stubb ja Flask sekä harppuunanheittäjä Queequed elävät kirjallisuudessa ikuista elämäänsä, ja paikkansa he ovat kyllä työllään lunastaneet. He loistavat kirjassa yksilöinä mutta myös yhteisten saavutustensa takia. Ehkä tässä yhteisessä on lopulta myös Yhdysvaltojen toivo ja voima.
Kirjan loppu sisältää nykyihmiselle myös suuren opetuksen. Meillä on kykyjä ja taitoja vaikka mihin. Meillä on kykyjä ja taitoja paitsi yhteisiin saavutuksiin myös taiteeseen ja ajatteluun, kauneuden ja elämän ymmärtämiseen. Mutta ihmisen uroteoilla on rajansa. Ne rajat asettaa luonto.
Oli ilo olla mukana 22. klassikkohaasteessa. Käykäähän bongaamassa muiden blogien esittelemiä klassikoita. Ne on listattu Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Kiitos emännöinnistä, Arja!
Tässä ovat aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani teokset:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
