Leena Lander: Liekin lapset

Leena Lander: Liekin lapset, 2010
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 419
Kansi: Santeri Salokiven maalaus Tyttöjä rannalla (1914)



- Kyllä se nyt vaan on niin, että työmiehen ainoa ase on liittyminen yhteen.

Jos kirjasta löytää tällaisen repliikin, voi jo arvata, mihin suuntaan asiat alkavat kehittyä. Leena Landerin Liekin lapset kertoo ihmisistä, jotka ajautuvat tahtomattaan kansalaissodan pyörteisiin: "Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle." Job 5:6-7.

Kirjassa seurataan neljän henkilön, Saida Harjulan, Sakari Salinin, Joel Tammiston ja Arvi Malmbergin, elämää. Tapahtumat sijoittuvat heidän elämänsä merkittäviin vuosiin sillä tavoin, että alussa ollaan vuodessa 1903, jolloin Saida ja Arvi ovat vielä pieniä lapsia ja Sakari ja Joel nuoria työmiehiä Vartsalan sahalla. Tapahtumia seurataan vuorotellen jokaisen henkilön näkökulmasta.

Kehyskertomuksena on Saidan tyttärenpojan tutkimukset kansalaissodan aikaisista Vartsalan tapahtumista. Mies on jättänyt vaimonsa ja asettunut isosetänsä Nappi-Arvin mökkiin asumaan. Hän alkaa purkaa tuvan suurta uunia ja samaan aikaan hänelle alkaa paljastua uusia asioita sukunsa historiasta, varsinkin isoäitinsä elämästä. Kirja päättyykin tärkeisiin kysymyksiin, joita kansalaissodan raakuuksista voidaan vieläkin esittää.

Kaikki kirjan päähenkilöt on kuvattu viattomiksi ja vilpittömiksi toimissaan. Yhteiseen, parempaan maailmaan on kaikilla kova pyrkimys. Eräässä teoksen liikuttavimmista kohdista on se, jossa Vartsalan työväentalolla odotetaan uutisia Suomen suuriruhtinaskunnan äänioikeuslain uudistuksesta vuonna 1906: Kustaa seisauttaa rattaat vaahteran alle ja sitoo hevosen odottajien mielestä pirullisen perusteellisesti.-- - No perhana? Osku hoputtaa. Kustaa rykäisee uudelleen, silmäilee väkijoukkoa:  - Yleinen ja yhtäläinen... Nyt hän hymyilee koko rumalla naamallaan: - Yleinen ja yhtäläinen! Kustaa tempaisee hatun päästään, heittää sen ilmaan ja rutistaa lähinnä seisonutta miestä. - Täh? Naisillekin vai? - Juu, kaikille oikeen, Kustaa huutaa ja samalla hetkellä kaikki makasiinin eteen kokoontuneet kyläläiset seuraavat hänen esimerkkiään: heittävät hattunsa, lakkinsa ja huivinsa ilmaan, kiljuvat ja rutistavat tanssien toisiaan kuin yhtäaikaisen riivauskohtauksen saaneet mielipuolet.

Päähenkilöt tekevät työtä, rakastavat, pitävät huolta lapsistaan ja perheistään, he elävät hyvin ja vastuullisesti. Heihin on helppo kiintyä ja heidän elämäänsä seuraa kirjaimellisesti henki kurkussa, kun tapahtumat alkavat kiertyä Märysuon joukkoteloituksen ympärille. Voiko kukaan kohtalolleen yhtään mitään? Häviääkö hyvä aina pahalle? Miten nämä ihmiset olisivat voineet välttää traagiset tapahtumat?

Kirjan lapsiin kiintyy aivan väistämättä: Saidasta kasvaa itsellinen ja älykäs nuori nainen, ja Arvista tulee arvostettu hevosten hoitaja ja kouluttaja Joensuun kartanoon. Saidan elämää varjostaa ankara isä, Arvin elämää nappi-fobia, joka aiheuttaa omat mutkansa tapahtumiin. Nuoret työmiehet perustavat perheet, mutta jäävät leskiksi. Sakari jatkaa työntekoa ja pitää jalat maassa, sekä yrittää pysyä vuoden 1918 tapahtumista sivussa: - Näinä aikoina ei kannata pistää nokkaansa ulos, kun ei tiedä, keneen törmää ja mihin sitten viedään.

Joel sen sijaan ajautuu työväenaatteen ja lentokoneiden maailmaan. Hänellä on ilmaa innostuksen siipien alla, ja tuntuu, että hän palaa väistämättä historian liekeissä. Hänestä tulee Vartsalan työväenyhdistyksen elintarvikelautakunnan puheenjohtaja, ja niinpä hän on takavarikoimassa elintarvikeita kartanosta ja maatiloilta vuosina 1917 ja 1918. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää, kun suojeluskunnat jakaa tuomioitaan sodan jälkeen.

Jokainen joutuu maksamaan sodasta kovaa hintaa. Kukaan ei ole siltä turvassa, ja kaikkien elämä muuttuu, vaikka kukaan ei ole syyllinen, vaan on yrittänyt toimia parhaan taitonsa mukaan. Historia jyrää ylitse, eikä pieni ihminen voi kuin yrittää elää. Silti kirjasta jää päällimmäiseksi seuraava ajatus: --terrorin ja väkivallan keinoin kyllä voidaan tappaa ihmisestä hänen ihmisyytensä, mutta ei kaikkea ihmisyyttä kaikista ihmisistä.

Olen aiemmin lukenut Leena Landerin teokset Tummien perhosten koti sekä Käsky. Ne kuuluvat mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden kärkeen. Liekin lapset nousi niiden rinnalle upeana teoksena. Tässä, kuten Käskyssäkin, taustalla on historiallinen tragedia, kansalaissota, johon on istutettu koskettavia ihmiskohtaloita. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus sekä Anneli Kannon Veriruusut ovat olleet minulle vaikuttavia lukukokemuksia. Leena Landerin teokset nousevat ehdottomasti niiden rinnalle.