Helsingin kirjamessut kutsuu verkossa - osallistu lippujen arvontaan!

Helsingin kirjamessut on epäilemättä vuoden kohokohta kaikille kirjojen ystäville. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään 22.10.-25.10.2020 verkossa ja se näyttää ohjelman perusteella olevan vakuuttavasti kirjallisuuden asialla, kuten aina. Ohjelmaan voi tutustua Kirjamessujen-sivuilla. 

Arvon blogissani neljä pääsylippua kirjamessuille ma 19.10.2020 klo 12.00. Lippu oikeuttaa seuraamaan kirjamessujen ohjelmaa 22.10. - 8.11, eli oikeasti ohjelmasta voi poimia nyt enemmän täkyjä kuin ehkä koskaan aiemmin. Lisäksi lippu oikeuttaa messutarjouksiin. Toimitan liput arvonnan voittajille sähköpostitse. (Tarkemmat ohjeet arvontaan ovat julkaisun lopussa.)

Kirjasyksy näyttää suorastaan herkulliselta  sillä niin monia uutuuksia on ilmestynyt lempikirjailijoiltani. Suurin osa teoksista odottaa vielä kirjaston varauksina, mutta muutaman olen sentään lukenut. Tässä muutamia tärppejä messuohjelmasta: 

Torstaina 22.10.2020

10.00-10.30 Messujen avajaiset (Tästä hypätään heti messutunnelmaan kiinni.)

11.30-12.00 Musta tulee isona valkoinen - Jani Toivolan haastattelu (Seuraan Jani Toivolaa Instagramissa, enkä voisi lämpimämpää arkea kuvitella kuin hänen ja Pantterin elämä tuntuu olevan. Hänen kirjansa odottaa hyllyssä lukemista.)

12.00- 12.30 Ruotsalaisen sarjakuvan tähdet: Liv Strömqvist ja Mo Romanova (Olen Liv Strömqvist -fani.)

13.00 - 13.30 Silloin tällöin onnellinen - Antti Röngän ja Petri Tammisen haastattelu (Luin isän ja pojan kirjeenvaihtoromaanin kesällä ja se vei sydämeni.)

13.30 - 14.00 Äitiä ikävä ja Isän kädestä - Eero Huovisen ja Sakari Huovisen haastattelu (Äitiä ikävä oli lukupiirikirjana kesällä ja se teki ivaikutuksen vilpittömyydellään.)

15.30 - 16.00 Historian jännät naiset - Mari Pettersonin haastattelu (Voiko kiinnostavampaa kirjaa olla?)

Perjantaina 23.10.2020

10.00-10.30 Pisara kuonolla, Mur - Kaisa Happosen ja Anne Vaskon haastattelu (Kuopus ja minä olemme Mur-faneja.)

12.00-12.30 Miehen kuolema ja Miehen kosketus  - Juhani Branderin ja Eino Saaren haastattelu (Keskustelu miehisyydestä kiinnostaa kahden pojan äitiä.)

13.30-14.00 Paperilla toinen - Emmi-Liia Sjöholmin haastattelu (Tämän kirjan luin jo keväällä ja olen palavasti kaivannut keskusteluja kirjan aiheista.)

14.00-14.30 Klik - Jari Järvelän haastatttelu (Tämä iki-ihana kirja on minulla juuri kesken. Olen kirjasta aivan innoissani.)

15.00- 15.30 Suomi - Juha Hurmeen haastattelu (Niemen jatko-osahan on pakko lukea.)

17.00- 17.30 Tiedetori: Mistä kieli meissä tulee? - Anneli Kauppisen haastattelu (Voiko kiinnostavampaa aihetta olla?)

Lauantaina 24.10.2020

12.00-12.20 Korkeintaan vähän väsynyt - Eeva Kolun haastattelu (Omassa elämässäni edelleen ajankohtainen lausahdus, vaikka ruuhkavuodet jo vähän helpottavat.)

14.30-15.00 Ei kertonut katuvansa - Tommi Kinnusen haastattelu (Luin ja rakastin tätä kirjaa. Bloggaus on tekeillä.)

16.00-16.30 Jälkikaiku - Leena Lehtolaisen haastattelu (Olen vanha Mari Kallio -fani.)

17.30-18.00 Margarita - Anni Kytömäen haastattelu (Kytömäki on ehkä taitavin tarinanpunoja nykykirjailijoistamme.)

Sunnuntaina 25.10.2020

10.30-11.00 Metoo ja BLM - miten muutokset näkyvät kirjallisuudessa (Voiko kiinnostavampaa aihetta olla?)

11.30- 12.00 Se tapahtui meille - Lea Pakkasen ja Santeri Pakkasen haastattelu (Isä ja tytär kertovat inekerinsuomalaisen sukunsa vaiheista.)

12.30-13.00 Kuka puhuu nyt?  - Jaakko Yli-Juonikas ja Eeva Rohas keskustelevat (Nykykirjallisuuden kertojanäänia on paljon. Ovatko ne kaikki luotettavia?) 

14.00-14.30 I terapisoffan: härliga, hemska kärlek - Josefin Sonck, Peter Sandström ja Philip Teir keskustelevat (Rakkaus on aina sama ja aina eri - ehkä?)

17.00- 17.30 Toisin tehty - Minja Koskelan ja Elina Tuomen haastatttelu (Suomalainen peruskoulu luo tasa-arvoa. Onko näin enää?) 

Sitten vain linjat auki ja sohvanurkkaan nauttimaan keskusteluista. Luulenpa, että kietoudun ihanaan vilttiin ja siemailen herkkukahvia kyytipojaksi. Väliajalla voi kipaista lenkilllä tai vaikka lukea kirjaa. Parhaat keskustelut voi sitten kuunnella uudestaan tai hemmotella itseään kirjakeskusteluilla parin viikon ajan aina sopivalla hetkellä.  

Jännityksellä odotan, miltä tällainen verkkomessuilu tuntuu ja miten se sujuu. 

                  Ihania ja innostavia kirjamessuja itse kullekin lukuharrastajalle!

Näin voit osallistua arvontaan: 

1. Kerro blogin kommenttikentässä, mikä messuohjelmassa tuntuu kiinnostavimmalta keskustelulta tai miten ja kenen kanssa aiot messuista nauttia tänä vuonna. (Jos arpa osuus kohdallesi, pyydän sinua lähettämään sähköpostiosoitteesi, johon voin lähettää lipun.)

2. Osallistu arvontaan blogin Facebook-sivulla.

3. Osallistu arvontaan blogin Instragam-tilillä.

Arvonta päättyy maanantaina 19.10.2020 klo 12.00. Onnea matkaan!

Kiitän Kirjamessuja lipuista!

2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin, 2016

Alkuteos: Swimming Home, 2011

Suomentaja: Laura Vesanto

Kustantaja: Fabriikki kustannus

Kansi: Galina Gallo

Sivuja: 144

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Brittiläisen Deborah Levyn Uiden kotiin on läheistä sukua irlantilaisen Sally Rooneyn romaanille Normaaleja ihmisiä. Kumpaakin voi luonnehtia pesunkestäväksi eurooppalaiseksi ihmissuhderomaaniksi. Molemmat perustuvat pitkälti ihmisten kohtaamiseen ja keskusteluun, eivätkä niinkään juonen kehittelyyn. Levyn romaani on ollut Booker-ehdokkaana vuonna 2012, kuten Rooneyn romaanikin vuonna 2018. Molemmat romaanit ovat surullisen kauniita.

Eurooppalaisen ihmisuhderomaanin miljööksi ei kelpaa mikä tahansa paikka. Nyt ollaan viettämässä lomaa huvilalla Etelä-Ranskassa, Nizzan liepeillä, vuonna 1994. Helle, perhe, houkutus, petos ja rakkaus - näistä elementeistä Levy kokoaa intensiivisen romaanin, joka kasvaa paljon sivumääräänsä suuremmaksi.  

Tunnelma romaanissa kehittyy Ian McEwanin Vieraan turva -romaanin tyyliin kohti yhä synkempiä sävyjä. Päivien - viikon - kuluessa ihmisten haavoittuvaisuus paljastuu. Jokainen tuntuu olevan vereslihalla.

Levyn luomat hahmot edustavat ylempää keskiluokkaa ja sivistyneistöä. Perheen äiti Isabel Jacobs on tähtitoimittaja, joka matkustaa ympäri maailmaa vaarasta toiseen, ja perheen isä Joe (Joseph) Jacobs on kuuluisa kirjailija, jolla on tapana rakastua uusiin naisiin: Vaimon oli parempi olla keskellä viuhuvia luoteja sota-alueella kuin oman kodin suojissa, jossa joutui kuuntelemaan Joen valheita. Ja silti Joe myös tiesi, että hänen tyttärensä oli aluksi itkenyt Isabelin perään ja myöhemmin oppinut olemaan itkemättä, sillä itku ei tuonut häntä takaisin. (S. 63.)

Perheen tytär Nina on kuin ilmapuntari kaiken keskellä. Hän rakastaa molempia vanhempiaan, mutta ei voi asioille mitään. Lukijan myötunto on vahvasti hänen puolellaan, kun aikuiset tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän hukassa itsensä kanssa. Teoksen viimeinen luku antaa puheenvuoron Ninalle. Kohtalokas kesä ei jätä häntä rauhaan: En ole koskaan oikein ymmärtänyt, milloin menneisyys alkaa ja missä se loppuu, mutta samalla lailla kuin kaupungit tallentavat mennneisyyden pronssisiin, ikuisesti samaan arvokkaaseen asentoon jähmettyneisiin patsaisiin, yritän minäkin saada menneisyyden pysymään paikallaan ja käyttätymään, mutta se kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä. (S. 143)

Perheen loma-asunnossa on mukana myös ystäväpariskunta, joka jää lopulta ikään kuin rekvisiitaksi, sillä tärkeimmäksi nousee uima-altaaseen ilmestyvä nuori nainen, Kitty, joka sähköistää ilman monella tapaa. Kittyn kautta myös perheen menneisyys alkaa avautua ja kipeät kohdat hiertää yhä enemmän. Kitty on Joelle houkutus ja piina, mutta kumpaa lopulta enemmän.

Lomahuvilan naapurissa asuva vanha nainen, Madeleine, tarkkailee tapahtumia terävästi ja yrittää puuttua tapahtumiin. Hän näkee kaiken selvemmin kuin draamassa eläjät itse, mutta kaikki on jotenkin liian myöhäistä: Madeleine tunsi (vaikka ei nähnyt), että Isabel oli rohkea nainen. Lääketieteellisessä hän oli nähnyt naisten valmistuvan sudänkirurgeiksi, gynekologeiksi, luusyöpäasiantuntijoiksi. Sitten he saivat lapsia ja jokin muuttui. Heistä tuli väsyneitä. Loputtoman. (S. 125.)

Promenade des Anglaise, kimaltava meri, näännyttävä helle, hotellihuone, höyhenviitta, uima-allas... Levyn romaani on äärettömän ranskalainen, kepeä ja raskas yhtä aikaa. Siitä tulee mieleen Francoise Saganin loistava romaani Tervetuloa, ikävä, jossa on samaa haikeaa tunnelmaa ja samankaltaiset puitteet. Kaikki on kovin kaunista ja samalla kauheaa. Jotain menee lopullisesti rikki. 

Uiden kotiin on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Mitä luimme kerran ja Tuijata.kulttuuripohdintoja.  

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä, 2020

Alkuteos Normal people, 2018

Suomentaja: Kaijamari Sivill

Kustantaja: Otava

Kansi: Henn Kim

Sivuja: 257

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä on kulttimaineessa oleva kirja, josta on tehty jo tv-sarjakin. Tämä on melkoinen saavutus nuoren irlantilaiskirjailijan teokselle, joka ilmestyi vain pari vuotta sitten. Tv-sarja, jonka Rooney on itse käsikirjoittanut (ja joka on nähtävissä Yle Areenassa), on myös saanut paljon kehuja ja on jokaisen kehunsa ansainnut. Siinä on loistavat pääosan esittäjät, ja siihen on onnistuttu vangitsemaan kirjan herkkä henki ja nuorten rakastavaisten aidot tunteet. 

Aloitin Rooneyn teoksen lukemisen äänikirjaa kuuntelemalla. Siivosin ja kuuntelin ja mietin, pitäisikö minun jaksaa kiinnostua kahden nuoren ihmisen rakkaustarinasta. Tuntui, kuin kuuntelisin nuortenkirjaa, mikä oli vähän ristiriitainen ajatus, sillä yleensä pidän nuortenkirjoista. Miksi tämä tarina ensin vaivaannutti minua ja tuntui siltä, ettei tarina kosketa minua lainkaan? Syynä oli ehkä asetelma, joka vaikutti aluksi teennäiseltä: rikas, hyljeksitty tyttö ja köyhä, suosittu uheilijapoika rakastuvat. Tämähän on vähän kuin sadusta, eikö? Olen lukenut satuja lapsena aika paljon - haluanko lukea niitä yhtään enempää, kun tosielämässäkin riittää ihmeellisiä tapahtumia?

Onneksi tarinan päähenkilöt Marianne ja Connell kasvavat ja kypsyvät kirjan edetessä, eivätkä jää asetelman vangeiksi. Myös ulkopuolisuuden tunne, joka heitä molempia vaivaa, alkaa kiehtoa enemmän ja enemmän. Se nousee kirjassa toiseksi tärkeäksi teemaksi rakkauden rinnalle. Voisin jopa väittää, että jäin lopulta koukkuun kirjan melankoliaan. Muistan Haruki Murkamin Norwegian woodin vaikuttaneen minuun samalla tavalla. 

Marianne ja Connell ovat ihmisiä, joille lukija toivoo pelkkää hyvää. Marianne on niin haavoittuva, että hän ansaitsee hellyyttä, Connell puolestaan on niin rehti kuin nuori mies vain voi olla - hän on symppis. Heillä on molemmilla omat kompleksinsa, erilaiset perheensä ja lähtökohtansa. Nämä paljastuvat kirjassa vähitellen. Molemmat myös tarvitsevat toisiaan täyttämään omaa tyhjyyden tunnettaan. Selittämätön yhteys heidän välillään on tosiasia ja se näkyy keskinäisenä seksuaalisena vetovoimana, mutta se ei välttämättä tee romanssista helppoa.  

Normaaleja ihmisiä on (satumainen) luokkatarina, jossa rikas tyttö ja köyhä poika rakastuvat. Molempien osapuolten kannalta on kyseessä myös satumainen Tuhkimo-tarina: Connell tekee luokkanousun siivoojan pojasta yliopisto-opiskelijaksi (tarina, joka ei Suomessa ole ollenkaan mahdoton, mutta irlantilaisittain hämmästyttävämpi). Marianne puolestaan on koulutovereiden hyljeksimä outolintu, jolla ei liiemmälti ole kotikaupungissa kavereita. Hänen kukoistuksensa alkaa vasta myöhemmin. Kummankaan kasvu ei ole mutkatonta, vaan pohjakosketus on edessä molemmilla. 

Kirjan pääpari muistuttaa paljon L. M. Montgomeryn Anna -kirjojen pääparia, Anna Shirleyä ja Gilbert Blythea, joitten suhde ei sekään aina ole mutkaton, mutta älyä on molemmilla ja koulussa pärjäämisessä kilpaillaan. Mariannen ja Connellin kilpa-asetelma on kirjan alussa pienen nokittelun aihe, mutta jää pian taustalle. Keskinäinen kannustus ja kunnioitus nousevat tärkeämmiksi. (Aivan kuten Annalla ja Gilbertilläkin.)

Normaaleja ihmisiä on siis myös älymystöromaani, ja ehkä sen voisi määritellä jopa yliopistoromaaniksi (ja lopulta kirjailijaromaaniksi). Vastaavia romaaneja en pysty suomalaisessa kirjallisuudessa nimeämään kovin monta. ehkä Mika Waltarin Suuri illusioni voisi olla sellainen samoin kuin Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä tai Maria Jotunin Huojuva talo, joka on enemmän avioliittoromaani. Meillä ei ole älymystöromaanien perinnettä samaan tapaan, kuin meillä voi sanoa olevan työläisromaanien perinne. 

Normaaleja ihmisiä on myös pesunkestävä eurooppalainen ihmissuhderomaani. Siinä pääasiassa keskustellaan, ja mikään keskustelu ei ole yhdentekevä, vaan jokaisen sanan myötä tuntuu välittyvän kokonainen kohtalo. Keskutelun merkitys selviää jo romaanin alussa: Mariannen kanssa jutellessa Connellista tuntuu, että puhe on täydellisen kahdenkeskistä (s. 12). Intiimi tunnelma, jossa lukija on osallisena, säilyy koko romaanin ajan. Älykäs keskustelu on lähes yhtä intiimiä kuin rakastelu.

Miljöönä on pääparin kotipaikkakunta, pieni maalaiskaupunki Länsi-Irlannissa sekä myöhemmin tietysti Trinity Collegen opiskelijapiirit Dublinissa. (En tainnut vielä mainita, että Irlanti on monella tavalla minulle rakas maa, joten sekin lisäsi kirjan viehätystä.) Juoneen kuuluu myös kesänvietto huvilassa Italiassa ja juonen kannalta merkittävä, sähköinen illallinen tuossa eteläeurooppalaisessa, helteisessä miljöössä. Erasmus-vaihto Ruotsissa, Interrail-matka  Berliinin kautta Italiaan... näin luodaan eurooppalaista sukupolviromaania. 

Marianne ja Connell ovat toistensa kohtalot, mutta miten heistä tulee sellaisia. Miten on mahdollista, että kaksi eri luokista tulevaa nuorta saavuttaa sellaisen yhteyden kuin heille lopulta syntyy. Mikä osuus kotipaikkakunnalla, perheellä ja ystävillä on kaikessa tässä? 

Ihmissuhteiden kiemurat ovat aina kiinnostavia. Rooney osaa rakentaa tarinasta lopulta hyvin mielenkiintoisen ja samaistuttavan. Suomentaja Kaijamari Sivill on puoletsaan kääntänyt keskustelut sujuvaksi eteläsuomalaiseksi puhekieleksi, jonka lukeminen tuntuu luontevalta. Herkkyys, jota romaanissa on paljon, huokuu sanoissa ja pääparin suhteessa. 

Normaaleja ihmisiä oli Booker-ehdokkaana vuonna 2018. Aluksi ihmettelin, missä sen ansiot ovat, mutta niitä putkahteli esiin kirjan edetessä. Teoksessa on paljon rehellisyyttä ja tavallisuutta, mutta sopivasti myös särmää, jotta se jaksaa kiinnostaa. Ihmiset ovat rikki ja kiinni toisissaan, mutta se on myös heidän onnensa. 

Teos on luettu ainakin kirjablogeissa Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirsin bookclub.

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

 Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin, 2020

Alkuteos: Kärleken är ett tamdjur, 2020

Suomentaja: Outi Menna

Kansi: Fredrik Bäck

Sivuja: 204

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tunnustan saman tien, että Peter Sandström on yksi lempikirjailijoistani. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin hänen uusimpaan kirjaansa, Rakkaus on kesy eläin. Aiemmin olen lukenut kaksi hänen teostaan, mutta ne ovatkin olleet niin mainioita, että rakkaussuhde hänen kirjoihinsa on mielestäni rakennettu vankalle pohjalle, vaikka Sandströmin luoma kertojahahmo ei aina niin kovin luotettava kertoja olekaan: Laudatur kertoo nuoren miehen kasvutarinan ja pitkälti isänkin elämäntarinan, kun taas Äiti Marraskuu koostuu novelleista, jotka ovat kuin muotokuvia läheisistä ihmisistä. Ne ovat oivallisia ja kauniita kunnianosoituksia rakkaimmille ihmisille. Samalla linjalla jatkaa tämä uutuuskin, Rakkaus on kesy eläin, koska siitähän Peter Sandströmin kirjoissa pohjimmiltaan on kyse - rakkaudesta. Tällä kertaa kerrotaan pääasiassa äidin vanhenemisesta, mutta vanhenee tässä kirjassa päähenkilö itsekin. 

Sandström kirjoittaa autofiktiota. Ehkä. Aivan varma ei voi olla, vaikka niin voisi päätellä Rakkaus on kesy eläin -kirjan päähenkilön nimestä. Päähenkilö on nimittäin kirjailija Peter S, joka ajelehtii päivästä toiseen ja tilanteesta toiseen. Hänelle pikemminkin tapahtuu asioita, kuin että hän tekisi asioita. Tai kyllä hän tekeekin kaikenlaista, mutta tekemiset eivät ole mitenkään kovin järkeviä tai ne eivät varsinaisesti edistä mitään muuta kuin Peter S:n itsensä elämää. Eikä edistyksen suunta ole välttämättä parempaan päin. Ainakaan Peter S:n teot eivät edistä hänen ihmissuhteitaan mihinkään hyvään suuntaan. Joka tapauksessa Peter S. palaa lapsuudenkotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn hoitamaan yli 90-vuotiasta äitiään. 

Peter Sandströmin tyyliin kuuluu sen korostaminen, että pieni on pientä. Juuri siksi se kannattaa kertoa. Seuraavaksi pieni on jo absurdia ja oikeastaan aivan surrealististakin. Tapahtuiko juuri jotain aivan hölmöä, vai tapahtuiko oikeastaan yhtään mitään? Peter S:n askeleet vievät aivan kuin vahingossa paikalliseen baariin tai Peter S. avaa aivan kuin vahingossa valkoviinipullon jos toisenkin. Naisista puhuttaessa Peter S. on usein pulassa. Eräs toimittaja tekee hänestä jutun naistenlehteen ja kysyy, pitääkö Peter S. enemmän vanhoista vai nuorista naisista: 

     Muistelin itseäni kaksikymmentäviisivuotiaana, Olin ollut ylimielinen ja koppava, yritin raapustaa runoja. En luonnollisestikaan ollut nainen. Mutta olin täysin sietämätön. 

    Eiköhän se ole niin, sanoin, että ihmiset muuttuivat iän myötä viehättävämmiksi. (S. 54.)

Haastattelulla on seurauksensa, mutta niitä en aio kertoa tässä, vaan ne kannattaa lukea kirjasta. Sen verran voin sanoa, että seuraukset eivät nekään varsinaisesti edistä Peter S:n pyrkimystä ei mihinkään.

Pian Peter S. humaltuu iloisesti siskonsa kanssa isän haudalla, jossa äiti hoitaa haudan kuntoon ja naureskelee lapsilleen. Varmaa on, että haluaisin kuulua Peter S:n perheeseen, koska kaikki vaan on yhtä aikaa sydämellistä ja kuitenkin vähän hullua. Peter S:n äidin sängyn altakin löytyy vaikka mitä ja äitiä käy hoitamassa eräs Florence, joka on välillä lyhyt ja tumma, välillä taas pitkä ja vaalea ja välillä muistuttaa myös Peter S:ää itseään.

Eihän kirjassa toki olla koko aikaa sydämellisesti humalassa, vaan kyllä siinä tiuskitaan vanhenevalle äidille, tapellaan siskon kanssa ja lähdetään villin Karhun matkaan. Mutta sittenkin, sittenkin, rakkaus on enemmän kesy eläin. 

Jos yritän etsiä Peter Sandströmille jotain vertailukohtaa suomalaisessa kirjallisuudessa, en oikein saa vastaavia taitureita mieleeni muita kuin Petri Tammisen. Kirjailijoita yhdistää rakastettava huumori ja lakonisen lauseen taju (vai ehkä lakoninen lausetaju). Sandström kirjoittaa läheiset ihmiset mukaan kaikkeen, mitä päähenkilö tekee ja ajattelee ja muistaa. Oikeastaan koko kerronta tässä kirjassa - kokonaisuus - on niin läpeensä petersandströmiä, että naurattaa ääneen. Mutta myös itkettää. Yksi kirjan monista kauniista kohtauksista on sellainen, jossa haurastuva äiti haluaa vielä kastella rakkaat kukkansa, ja lähes 60-vuotias poika yrittää auttaa häntä. Kukat ovat jo melkein kuolleita, vesi valuu pitkin lattiaa eikä hommasta tule oikein mitään: Hän kääntyi minua kohti ja kietoi kädet kaulani ympärille. Kuinkahan sä pärijäät ilimammua, äiti sanoi. (S. 189.)

Outi Menna on suomentanut teoksen sujuvaksi, nautittavaksi tekstiksi. Erityisen herkullista on lukea äidin, siskon ja Peter S:n murretta ja herkkua on tietysti myös Peter Sandströmin lakoninen lause, joka pelastaa tilanteen kuin tilanteen: Kun Karhu pyytää Peter S:ltä opastusta pornografisen novellikokoelman kirjoittamiseen, Peter S tuumii: 

    Joka tapauksessa olin aina valmis keskustelemaan estetiikasta kehittymishaluisten kirjoittajien kanssa. Moni jaksoi pitää yllä toivoa ja uskoa kirjoittamisen mahdollisuuteen ja kirjailijanammatin luovuuteen, enkä halunnut pudottaa heitä maan pinnalle. Katsoin, että se ei ollut minun tehtäväni. 

    En tiennyt juuri mitään pornografiasta. Mutta hallitsin syntaksin. (S. 141.)

Peter Sandström on rakkauden kirjailija, ja siksi niin vastustamaton. Tämäkin teos on täynnä virheitä, joiden takia ihmiset ovat rakastettavia ja ainutlaatuisia, elämä niin haavoittuvaa, haurasta ja katoavaa. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Tuija, Omppu, Riitta ja Riitta.

3 x kotimainen sarjakuva: Aino Louhi: Mielikuvitustyttö; Reetta Niemensivu: Maalarisiskot; Kati Närhi: Ei mikään

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö, Imaginary girl, 2019

Englaninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki

Kustantaja: Suuri kurpitsa

Kansi: Aino Louhi

Sivuja: 163

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Aino Louhen Mielikuvitustyttö kertoo erään tytön kasvutarinan. Tarina kerrotaan minä-muodossa, ja olisi hirveä houkutus tulkita tarinan vaaleahuiksinen tyttö taiteilijaksi itsekseen, mutta Aino Louhi kieltää Kulttuuricocktailin haastattelussa tällaisen tulkinnan. Tarinaan on kuitenkin helppo samaistua, ja siinä mielessä sen voi tulkita kenen tahansa tytön kasvutarinaksi. 

Mielikuvitustyttö, tarinan päähenkilö, elää varsin tavallista elämää, mutta siinäkin on aivan riittävästi elettävää. Louhi tekee kerronnallaan pienistäkin hetkistä hyvin merkittäviä. Pienet hetket ovat oivalluksen kohtia ja kasvun paikkoja.

Päähenkilön maailmaan astuu jo vauvana ihana ilo, paras ystävä Heta, jonka kanssa kaikki on yhteistä. Kun sitten koulu alkaa, Hetan suosiosta kilpailevat myös uudet luokkakaverit ja minäkertoja joutuukin jakamaan ystävyyden. Se ei ole aivan mutkatonta, ja alakoulutaipaleen päättyessä ystävyys on muuttunut. 

                                            

Yläkoulussa alkaa erikoinen ystävyys- ja ihastussuhde koulun suosituimman pojan kanssa. Siinäkin on jotakin kovin tuttua, kainoa punastelua, mutta myös sielujen yhteyttä, johon ei oikeastaan tarvita sanoja. Aikuisen nuoren tytön ihastukset tuntuvat myös kovin herkiltä. Tyttö on epävarma itsestään ja riittämisestään, eikä tiedäkään, kuinka viehättävä ja rakastettava on. 

Teoksen kuvat ovat pääosin isoja ja sellaisina hyvin ilmeikkäitä ja puhuttelevia. Mielikuvitustyttö voisi melkein olla aikuisten kuvakirjakin. Kuviin on vangittu paljon tunteita ja herkkyyttä. Varhaislapsuudesta kertovat kuvat ovat onnellisia ja huolettomia, mutta jo alakoulussa tunneskaalaan tulee mukaan pettymystä ja häpeää. Yläkoululaisen oma sisin alkaa löytyä, mutta vielä aikuisenakin läheisyyteen liittyy myös pelottavia toiveita ja valmistautumista pettymykseen. 

                                   

Kuvien värisävyt ovat aluksi hempeitä ja vaaleita, mutta lukijan kannattaa olla tarkkana, sillä päähenkilön elämä ei tosiaankaan ole suloista unelmaa, vaikka värisävyistä voisi sellaista luullakin. Hyvä esimerkki on teoksen kansi, joka hehkuu ihanaa vaaleanpunaista väriä, mutta tyttö vain vilkaisee olkansa yli ja hänen ilmeensä ei ole ollenkaan suloisen tytön ilme, vaan häpeilevä ja ahdistunut. 

Louhen piirrosjälki on kauttaaltaan hentoa, pelkitettyä ja tarkkaa. Tytön kasvaessa kuviin tulee tummempia sävyjä. Kuvissa ei juurikaan ole yksityiskohtia, vaan ihmisten ilmeet ja asennot ovat niiden pääasia ja ne puhuvat omaa kieltään. 

Kuvituksessa päähenkilön ilmeet kuvastavat iloa, hätää, hämmennystä ja toiveita niin riipaisevasti, että lukijan silmiin nousee väistämättä kyyneleet. Muistot omasta lapsuudesta tulvivat mieleen. Teos antaa tilaa lukijalle ja on juuri siksi kovin vaikuttava. Toivoisin kaikkien tyttöjen ja heidän äitiensä tarttuvan tähän kirjaan. Tyttöydestä kannattaisi puhua enemmänkin. 

Mielikuvitustyttö on luettu ainakin blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjahilla, Kirjakaapin avain ja Nuorille ja naperoille.  

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 2020

Kustantaja: Suuri kurpitsa

Kansi: Reetta Niemensivu

Sivuja: 119

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Reetta Niemensivun Maalarisiskot kertoo neljästä suomalaisesta kuvataiteilijasta 1800-luvun lopussa. Kyseessä on neljä naista, jotka etsivät omaa taiteilijuuttaan miesten hallitsemassa maailmassa. He ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Tunnetuin heistä on tietysti Helene Schjerfbeck, ja suurin osa kirjan sarjakuvanovelleista kertookin hänestä. Lukijalle kyllä nousee palava halu saada lisätietoa myös muista taiteilijoista. 

                                     

Niemensivu on perehtynyt hienosti historialliseen aiheeseensa. Maalarisiskojen elämään pääsee vaivatta mukaan, ja kohta ollaankin sykkivässä taiteen keskuksessa, Pariisissa. Turhautumien hetkiltä ei voida välttyä, sillä 1800-luvun lopun kuvataiteen maailma oli miesten hallitsemaa. Rohkeita naisia usein paheksuttiin: he matkustivat yksin ja tahtoivat osallistua taiteen kehittämiseen, myös heidän aiheidensa olisi kuulunut olla jotenkin suloisia. 

Entäs jos naisia eivät kiinnostaneetkaan suloiset aiheet? Jos he halusivat luoda jotain uutta ja itselleen tärkeää - todella ilmaista itseään ja sisintään?  Euroopan kuvataiteessa myllersivät uudet tuulet. Romantiikka oli väistynyt realismin tieltä, mutta realismin suosimia aiheita - työ, köyhyys, tavalliset ihmiset -  ei pidetty naisille soveliaina. Novellissa Vaarallisia oppeja miespuoliset taidenäyttelyvieraat kritisoivat Helena Westermarckin tauluja: "Nämä mallit ovat sysirumia. Ajatteleeko hän että kauneus on luonnon erehdys jota pitää välttää kuin ruttoa." (S. 63.) Myöhemmin Westermarck lukee näyttelyn lehtiarvostelun ja huudahtaa: "Totuus enemmän kuin kauneus! Se on meidän maalarisiskojen motto!" (S. 65.)   

                                      

Pariisi ja Pont-Aven sekä St Ives ovat Niemensivun piirtäminä juuri niin kiehtovia, kuin ne voi 1800-luvulla kuvitella olleen. Näissä paikoissa tehtiin taidetta. Tekisi mieli heti siirtyä maalarisiskojen mukana noihin maisemiin ja taiteilijaillanviettoihin. Miten vapaalta ja boheemilta kaikki vaikuttaakaan! St Ivesissä syntyy myös Schjerfbeckin kuuluisin teos, Toipilas, jonka synnyn taustat Niemensivu kertoo mainiosti. 

Olen lukenut aiemmin Niemensivun albumit Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti ja Lempi ja rakkaus, joissa kaikissa on historiallinen miljöö ja kiehtovia tarinoita, joita Niemensivu kertoo omaan persoonalliseen tyyliinsä. Lisäksi Niemensivu oli mukana upeassa Sisaret 1918 -sarjakuvateoksessa, jossa kerrotaan sisällissodan naisten tarinoita. 

Niemensivun kynänjälki on pastellinsävyistä ja ilmaisuvoimaista. Aiheet eivät missään nimessä ole kutienkaan hempeitä. Henkilöissä on luonnetta ja omaa tahtoa, ja tarinat ovat hyvin eläviä.  

Maalarisiskot on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä, Bibbidi bobbidi book, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin avain ja Oksan hyllyltä. 

Kati Närhi: Ei mikään, 2020

Kustantaja: Kati Närhi

Kansi: Kati Närhi

Sivuja: n. 80

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Kati Närhi on tunnettu Agnes-nimisestä sarjakuvahahmostaan, joka seikkailee teoksissa Saniaislehdon salaisuudet, Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras. Sarjan viimeisin kirja toi Närhelle Sarjakuva-Finlandian. 

Närhen uusin teos Ei mikään on enemmän kuvakirjan kuin sarjakuvan näköinen ulkoasultaan. Se kertoo erään pienen kylän salaperäisistä tapahtumista. Eräänä päivänä kylmä tuuli puhaltaa kylän yli, ja elämä kylässä muuttuu erikoiseksi ja vähän uhkaavaksi. Mikään ei toimi kuten ennen, ja melankolia lamauttaa ihmiset. Mitä oikein on tapahtunut, mikä muutokseen on syynä? Ehkä ei mikään. 

Agnes-sarjasta tuttu goottilainen tunnelma vilahtaa tässäkin teoksessa, mutta se ei pääse valloilleen, vaan jää vihjeiden asteelle. Sen sijaan kylän asukkaat ja eläimet saavat tilaa ja kuvat kertovat heidän tarinaansa. Ja millaisia tarinoita syntyykään yhden kuvan ympärille! Lukijalla kun on taipumus kehitellä kuvaan ennakkotilanne ja tietysti myös jatko. Kuviin liittyvät tekstit kutkuttavat myös sopivasti lukijan mielikuvitusta: Madagaskarin pikku tyttäret eivät voineet lakata ajattelemasta revolveria, jonka olivat nähneet lipaston laatikossa. 

                                           

 

Teoksen tunnelma on yhtä aikaa melankolinen ja kummallisella tavalla hymilyttävä. Kyläläisten hahmot herättävät uteliaisuuden, ja he jäävät elämään sivujen ulkopuolelle. Kuvien ja sanojen yhteys on parhaimmillaan juuri tällaista. Samaan vakuuttavaan, rauhalliseen sävyyn toimii vaikkapa Terhi Ekebomin Kummituslapsi-teos, jonka voisi myös määritellä aikuisten kuvakirjaksi. Tarina elää, vaikka sanoja on vähän. Tosin Ekebomin teoksessa oli selkeä juoni, kun taas Ei mikään kertoo useista henkilöistä pieniä huomioita. Ei mikään jää kylässä ilmiöksi, jota ihmetellään pitkään.

Ei mikään on luettu ainakin blogissa Oksan hyllyltä. 

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen, Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Shutterstock

Sivuja: 219

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen on eräänlainen kirjeromaani. Se sisältää pojan ja isän kirjeenvaihdon, joka alkaa, kun isä kirjoittaa pojalle eräänlaisen tsemppauskirjeen yliopistoon. Pojalle tulee kiire vastaamaan isän kirjeeseen, eli isän kirje on hänelle selvästi erittäin tärkeä - kenellepä ei olisi. (Käsi ylös, kuinka moni on saanut kirjeen isältään.)

Poika kertookin pian, että hän on kirjoittamassa romaania, jonka osia hän sitten lähettää kirjailija-isälleen luettavaksi, ja isä tunnistaa niistä lupaavan kirjailijan. Kirjan valmistumisesta tulee runko, jonka päälle kertyy paljon muitakin asioita isän ja pojan yhteisestä elämästä, ja myös niistä asioista, joista isä ei tiedäkään mitään.  

Antti Röngän valmistuva kirja on hänen esikoiromaannsa Jalat ilmassa, joka on vahvasti autofiktiivinen kirja. Se kertoo nuoren miehen ensimmäisestä opiskeluvuodesta ja koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Teos on vahva ja omaääninen esikoisteos, joka varsinkin koulumaailmassa työskentelevien ihmisten kannattaa ehdottomasti lukea. 

Silloin tällöin onnellinen paljastaa, että pojan kolukiusaamiskokemukset tulevat isälle täytenä yllätyksenä. Poika ei ole kertonut perheelleen mitään koko alakouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Kirjeenvaihdossa paljastuu paljon muutakin, esimerkiksi ikäviä muistoja ja väärinymmärryksiä. Asiat eivät ole helppoja ja loukkaantumisen paikkoja olisi useitakin, mutta niin vaan kirjeenvaihto jatkuu.

Nämä isä ja poika ovat siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että heillä on sanat, joiden kautta he kurkottavat toisiaan kohti. Asetelma on herkkä ja edellyttää, että kumpikin tunnustaa toistensa merkityksen ja on valmis kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja arkoja kohtiaan. Kirjeenvaihto on välillä raastavan rehellistä ja sydäntäsärkevää, mutta kirjeenvaihtoyhteys on kummallekin selvästi arvokas asia. 

Kaiken taustalla pojan kirjahanke etenee, ja poika ottaa vastaan isän ohjeita ja kysyy neuvoakin. Isän ja pojan välisen rakkauden lisäksi kirjassa on siis toinenkin kantava voima, ja se on rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Elämän merkityksellisyys voi olla kiinni kirjoittamisesta. Poika on vahvasti kiinni kirjailijan elämänasenteessa: Ja mitä järkeä on ylipäätään kokea asioita, jos niistä ei kirjoita (s. 106).   

Tällaiseen kirjoittamisen intohimoon ja nuoruuden ehdottomuuteen isällä on kuitenkin neuvo:  - - kenenkään olemassolon oikeus ei saa perustua kirjoittamiseen. Sinun olemassaolosi oikeus perustuu siihen, että olet kokonainen ihminen kaikkine mahdollisuuksinesi. - - Sen jonka täytyy kirjoittaa, täytyy varmaan sitten kirjoittaa, ohi kaiken laskelmoinnin ja kohtuuden. Mutta sitä intohimoa ei saa sekoittaa oikeuteen olla olemassa. (S. 20.) Voiko vanhempi ilmaista rakkauttaan lapseensa oikeastaan kauniimmin: elämäsi ja olemassaolosi on korvaamattoman arvokasta sellaisenaan. Asia, jota lapsen on vaikea ymmärtää, ja asia, jota lapsi opettelee ehkä koko elämänsä.  

Silloin tällöin onnellinen onnistuu monella tasolla. Se on kiinnostava aiheiltaan, ja sillä on koko ajan suunta eteenpäin, kohti läheisyyttä ja yhä suurempaa rehellisyyttä. Rehellisyys on mahdollista, koska sen perustana on rakkaus, joka pojan on selvästi vaikeampi tunnistaa kuin isän. Tietysti on traagista, että isän keinot osoittaa rakkauttaan ovat välillä olleet hukassa, mutta sehän vanhemmuudessa on jutun juoni: harjoittelukertoja ei ole - vanhempi on vanhempi juuri kyseiselle lapselleen vain kerran. Vuosikausia jatkunut kiusaamisen salailu ja Antin yksinäinen kärsimys raastavat lukijan sydäntä. Isän avuttomuuden tunteen voi vain kuvitella, kun kiusaaminen paljastuu hänelle. Tammisen seuraava kirje ohittaakin aiheen käsittelyn kokonaan. Hän kirjoittaa, ettei pysty kirjoittaman siitä. Se sattuu liikaa.

Tapahtumat saavat kirjan loppupuolella dramaattisen käänteen, josta kerrotaan myös Röngän kirjassa. Koska olen lukenut Röngän kirjan, luin tästä nyt isän näkökulman, josta välittyy huoli ja järkytys. 

Isyys tekee kipeää, vanhemmuus on vaarallista. Se on vaarallista siksi, että lapsi kulkee omia teitään ja on tietyllä tavalla yksin maailmassa. Oma avuttomuus korostuu, jos lapsen tie ei olekaan niin sileä kuin vanhempana toivoo ja kuvittelee. Lapsi taas näkee asiat kovin ehdottomina: virheinä ja epäoikeudenmukaisuuksina. Lapsen näkökulma on hyvin armoton, ja hänellä on mustavalkoisuuteensa tietenkin kaikki oikeus - lapsen oikeus. 

Silloin tällöin onnellinen kertoo tarinaa kasvamisesta ja muistoista, ihmisenä olemisesta, perheessä elämisestä, vanhemmuudesta ja oman itsen etsimisestä. Röngän romaanin päähenkilö - poika - on hyvin yksinäinen ja arka, käpertynyt omaan olemiseensa, itsensä tarkkailuun ja itseinhoonkin jopa. Kyseessä on fiktio, jossa henkilön piirteitä korostetaan. Silloin tällöin onnellinen puolestaan antaa samasta pojasta, Antti Röngästä itsestään. paljon määrätietoisemman kuvan. Hänen taiteellinen kutsumuksensa on selvä, hän on valmis argumentoimaan auktoriteettia vastaan, hän pyrkii rehellisyyteen ja avoimuuteen ja hänellä on vahvat omat näkemyksensä, joita hän osaa puolustaa. Isän kirjeistä välittyy viisautta ja valtava rakkauden tunne, joka saa hänet välillä kirjoittamaan varovasti, jotta hauras, uusi yhteys poikaan säilyisi ja vahvistuisi. Riveiltä huokuu kannustaminen ja rohkaisu, joita jokainen lapsi vanhemmiltaan janoaa. 

Silloin tällöin onnellinen on sellainen kirja, josta kannataisi kohista aivan valtavasti, koska se antaa meille kaikille lapsille ja vanhemmille toivoa. Vaikeista asioista on mahdollista puhua (tai kirjoittaa) ja niitä voi kohdata yhdessä. Ihmiset eivät ole niin yksin kuin luulevat olevansa, eivätkä he ole niin kaukana toisistaan, kuin luulevat olevansa. Heittäyminen toisen varaan on sallittua ja toivottavaa. Luottamusta voi rakentaa ihan pienillä sanoilla. Ihmiset osaavat kyllä, joa halua ja tahtoa löytyy.

Ja vaikka olen äidinkielenopettaja, uhmaan jonkun viisaan kollegani oppeja ja päätän kirjoitukseni lukemisen ilon ylistämiseen, koska juuri sitä koin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjaa lukiessani. Tämä ajatus on kirjailija Petri Tammisen: Ja vielä, koska äidinkielenopettajani sanoi, että kirjoitusta ei saa lopettaa sitaattiin ja koska äidinkielenopettajan sana on laki, loppuun oma ajatukseni. Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot. (S. 66.)

Silloin tällöin onnellinen on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjanmerkkinä lentolippu.