Sivut
- Etusivu
- Kuka ja mitä?
- Lukemisen sietämätön keveys
- Lukupiirien loukussa
- Suosikkeja
- TBR100
- HelMet 2015
- HelMet 2016
- Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haaste
- Ylen Kirjojen Suomi 2017
- HelMet 2017
- Helmet 2018
- Helmet 2019
- Helmet 2020
- Helmet 2021
- Helmet 2022
- Helmet 2023
- 100 naisten kirjoittamaa kirjaa
- Helmet 2024
- Helmet 2025
sunnuntai 29. lokakuuta 2023
Kirjamessuhuumaa 2023
torstai 13. heinäkuuta 2023
Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia, 2013
Alkuteos: Le Rire de la Méduse et autres ironies de Hélène Cixous, 2010
Soumentajat: Heta Rundgren ja Aura Sevón
Kustantaja: Tutkijaliitto
Kansi: Ilmari Hakala
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: ostin omaksi
Hélène Cixous'n nimi on tullut vastaani useassa yhteydessä viime vuosina lukemissani kirjoissa. Hän on inspiroinut kirjailijoita teräviin havaintoihin nimenomaan kirjoittamalla kirjoittamisen kapinasta eli ns. naiskirjoittamisesta. Teksteillään hän vaatii naisia - ja kirjailijoita ylipäätään - rikkomaan perinteistä miesten kirjoittamaa tekstiä ja sen lainalaisuuksia: Aion puhua naiskirjoituksesta, siitä mitä se vielä saa aikaan. Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan - samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan - omalla liikkeellään. (S. 35.)
Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia sisältää oikeastaan kaksi esseetä: Medusan naurun ja Purkauksia. Medusan nauru (ilm. 1975) on kulttiessee, jossa Cixous nostattaa kapinaa kirjoittamisen kanonisoituja konventioita vastaan ja intoilee uuden kirjoittamisen syntymästä. Essee nousi valtavaan suosioon ensin englanninkielisenä käännöksenä - mikä sekin on melkoista ironiaa, koska se pohjautuu niin vankasti ranskan kieleen. Vasta saavutettuaan kulttimaineen amerikkalaisissa kulttuuri- ja feministipiireissä, se tavoitti lukijat myös Ranskassa.
Purkauksia on puolestaan nimensä mukaisesti nopeita analyyseja kirjallisuudesta, lähinnä antiikin aikaisista tuotoksista. Teksteillään ja ideoillaan Cixous on Virginia Woolfin ja Simone De Beauvoirin perillinen, elämäntyönään feministi ja filosofi. Purkauksia on siinä mielessä merkittävä teos, että se nostaa antiikin teksteistä uusia hahmoja esiin ja etsii teksteistä kapinaa - samaan tyyliin kuin de Beauvoir ravisteli teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) tarustojen ja legendojen naiskuvia.
Olen lukenut Cixous'n Medusan naurua ja muita ironisia tekstejä koko kuluvan vuoden, enkä meinaa saada siitä kyllikseni. Siitä löytyy koko ajan jotain uutta ja kummallista mietittäväksi. Lennokas, hekumoiva ja kapinallinen teksti ei ole aivan helpoimmin sisäistettävää materiaalia. Lukuisat alaviitteet ja ranskan kielen kaksoismerkitykset, homonymiat ja kieliopilliset suvut, feminiini ja maskuliini, ovat keskeisiä Cixous'n kirjoittamisen ja ajattelun kohteita. On selvää, että suomentajat Heta Rundgren ja Aura Sevón ovat olleet melkoisen haasteen äärellä, kun he ovat tarttuneet esseiden käännöstyöhön. Heidän tarkat huomionsa ja selityksenä ovat lukijalle kullanarvoisia.
En edelleenkään väitä ymmärtäneeni teoksesta sen lukuisia nyansseja, mutta väitän, että Cixous'n kirjoittamisen vimma ja ajattelun lennokkuus myös tarttuvat. Lukija alkaa todellakin kyseenalaistaa kielen rakenteita ja kirjoitukseen piilotettuja viestejä. Lukijalle kehittyy halu rikkoa kieli Cixous'n esimerkkiä seuraten. Kunpa kynäni lentäisi yhtä hurmioituneena ja yhtä ehdottomana ja varmana kuin hänen kynänsä! En yhtään ihmettele, että lähes jokainen nykykirjailija, varsinkin esseen kirjoittaja, on käyttänyt lähteenään tämän kirjailija-filosofin ajatuksia. Cixous'n esseeseen viittaavat muun muassa Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus ja Tuomas Aitonurmsi teoksessaan Ruumiin ylittävä ääni.
Medusan nauru on erikoinen kirjallinen tapaus. Ilmestyessään vuonna 1975 se ei vielä noussut kulttimaineeseen Ranskassa, vaikka sen ydin on vahvasti nimenomaan ranskan kielen rakenteessa, erityisesti kielen suvuissa, maskuliinissa ja feminiinissä. Cixous´n mukaan maailmakin on siis jakautunut kahteen osaan, jossa maskuliiniset sanat edustavat järkeä ja vakautta, kun taas feminiiniset sanat edustavat ikään kuin villiä luontoa. Suomalaiselle lukijalle tässä on jo oma haasteensa: koska suomen kielen sanoilla ei ole sukuja, on vaikeaa kuvitella, voiko kieli olla näin sukupuolittunut. Kyllä se voi, ja on sitä myös suomeksi. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa lukuisat esimiehet ja palomiehet, joiden tilalle on aktiivisesti etsitty tasa-arvoisempia ammattinimikkeitä, kuten esihenkilöitä ja pelastajia. Kielen sukupuolisuus on niin arkista, että sen purkaminen vaatii valppautta myös suomen puhujilta.
Lisäksi Cixous leikkii ranskan kielen hän-pronominin feminiinillä ja maskuliinilla - ja taas suomalaislukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen merkityseroja. Onneksi suomentajat eivät jää näihin kielten välisten erojen ongelmiin, vaan tekevät työtään uskollisina ranskan erityispiirteille. Ja Cixous'n tekstin kapina välittyy oivallisesti.
Ranskan kielen lisäksi suomalaislukijalle koituu vaikeuksia psykoanalyysin ja kielitieteen mutkikkaista suhteista, joita Cixous käsittelee filosofin otteella leipätyönään. Hän liittyy ketjuun, jonka Freudin psykoanalyysin kriitikot muodostavat. Kielitieteilijöiltä (ainakin Ranskassa) tuntuu kuluvan järjetön määrä aikaa peniskateus-teorian kumoamiseen, ja he tuntuvat sukupolvi toisensa jälkeen jumittavan samoihin ympyröihin, joihin Cixous'kin ottaa intohimoisesti kantaa. Naistutkimus Suomessa on ottanut jo aimo askeleita näistä pohdinnoista eteen päin, ja oikeastaan hylännyt peniskateushöpinät, joihin muun muassa filosofi Simone de Beauvoir käytti suuren osan Toisen sukupuolen sivumäärästä.
Cixous'n parasta antia on ilman muuta tietoisuus, jonka hän lukijalleen tarjoaa. Olenkin alkanut etsiä naiskirjoittamista. Mitä se voisi olla? Ainakin Cixous'n mallin mukaisesti se on jotain faktan ja fiktion, asiatekstin ja kaunokirjallisten ilmausten, analyysin ja hurmion sekoittumista. Se on myös umpirehellistä ja kokeilevaa, eikä aina kielellisesti tai siveellisesti korrektia. Se ei ole myöskään heteronormatiivista, eikä missään nimessä eurosentristä. Sitä täytyy aktiivisen tietoisesti luoda, ja sitä nykykirjailijat yhä enemmän ja yhä tietoisemmin tekevätkin. Mainitsen tässä sellaisia kirjailijoita kuin Maggie Nelson ja Annie Ernaux ja jo aiemmin mainitut Minna Salami ja Tuomas Aitonurmi. Haluaisin ajatella, että kotimaisista kirjailijoista Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut ja Se on sitten kevät, Aila Meriluodon Peter-Peter tai Eeva Kilven Naisen päiväkirja tai Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Suurpyytäjä tai Eeva Kilven runot ovat naiskirjoittamista parhaimmillaan. Mikä niistä sitten tekee naiskirjoittamista? Lukekaa, niin tiedätte!
Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Mukana on 23 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
sunnuntai 23. huhtikuuta 2023
Lisää lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille
tiistai 31. tammikuuta 2023
Isabel Allende: Henkien talo
Isabel Allende. Henkien talo, 2, painos 2010
Alkuteos: La casa de los espiritus, 1982
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 436
Kansi: Markus Pyörälä
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan latinalaisamerikkalaiseen maahan, joka on tunnistettavissa Chileksi, kirjailijan kotimaaksi, josta hän lähti maanpakoon vuonna 1975 sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Kirjailija on kirjoittanut kirjansa Yhdysvalloissa, ja siitä on tullut kansainvälinen menestys. Teos edustaa maagista realismia Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden perinteen jatkajana.
Romaanin päähenkilöitä ovat Trueban suvun naiset: Clara, Blanca ja Alba. Heistä muodostuu tyttärien ja äitien ketju, sukupolvien jatkumo. Claran ja Blancan suhde on kuvattu hyvin läheiseksi ja sellaisena se onkin suorastaan maaginen: Äiti ja tytär tarinoivat, katselivat vanhoja valokuvia sukulaisista ja kertoivat vuorotellen juttuja piereskelevistä sedistä ja sokeista serkuista jotka putosivat puusta kuin säkki, kävivät yhdessä tähyämässä kauas Andien rinteille ja laskemassa pilviä, puhuivat toisilleen erikoiskielellä, josta espanjankielen t-äänne oli korvattu n:llä ja r:n sijalla oli l, joten he puhuivat aivan niinkuin pesulan kiinalainen (s. 136).
Taustalla julmana patriarkkana ja konservatiivisten arvojen puolustajana häärää Claran aviomies Esteban Trueba, joka välillä heittäytyy minä-kertojaksi tarinassa, jossa hänen olisi nykynäkökulmasta paras pysyä hiljaa.
Trueban hahmo on ikään kuin selitys myös sille, miksi maa syöksyy sekasortoon ja sosiaaliseen kahtiajakoon. Trueban perhe edustaa omistavaa luokkaa. Suvun rappiomaatila nousee uuteen kukoistukseen, kun nuori Esteban Trueba saapuu laittamaan sen kuntoon. Hän panee työntekijät järjestykseen ja työntekoon ja kohentaa siinä ohessa heidän olojaan. Tosin hän on myös äkkipikainen julmuri ja naisten raiskaaja, jonka himot laantuvat vasta hänen naituaan Claran.
Perheen naiset harjoittavat hyväntekeväisyyttä minkä ehtivät, mutta heidän on vaikea paikata Esteban Trueban aiheuttamia tuhoja ja julmuuksia. Kuten arvata saattaa, tapahtuu rakastumisia yli luokkarajojen. Tapahtuu myös kummallisia naimakauppoja, syntyy tyttäriä ja syntyy poikia.
Kirjan kerronta on rönsyilevää ja toisteista. Maagisen realismin piirteet, kuten epäluonnolliset tapahtumat, henkien puhe ja spiritismi ovat kirjan henkilöiden arkipäivää. Claran ja Estebanin talo on tapahtumien keskipiste, ja Claran mukana sinne asettuvat myös henget, joiden kanssa naiset pysyvät hyvissä väleissä.
Tapahtumat on kerrottu paisutellen, suvun legendoja ja myyttisiä tarinoita liioitellen. Tarinankertomisen perinne elää suvussa ja kulttuurissa. Maskuliinisen ja feminiinisen maailmankatsomuksen kilpailuasetelma on julma, eikä rauhaa tunnu löytyvän. Miesten ja naisten maailmat ovat kaukana toisistaan.
Tarina olisi varmastikin rönsyillyt loputtomiin, elleivät yhteiskunnalliset levottomuudet olisi temmanneet Trueban perheenkin pyörteisiinsä. Kun kansa valitsee maan johtoon sosialistisen presidentin, yläluokka pelästyy omaisuutensa puolesta. Armeija lietsotaan pelastamaan maa "kommunistiroistojen" kynsistä, sotilasjuntta kaappaa vallan ja seuraa verinen kansanpuhdistus, jossa Trueban sukukaan ei säästy menetyksiltä.
Parilla kynänvedolla sotilaat muuttivat koko maailmanhistorian kulun, pyyhkivät pois tapahtumia, aatteita ja henkilöitä, joita hallitus ei hyväksynyt. - - Sotilaita ei ole luotu loistamaan rauhan töissä. Kaappaus tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa käytännössä sen mitä olivat kasarmeissa oppineet, sokeaa tottelemista, aseiden käsittelyä ja muita taitoja jotka sotilaat hallitsevat kunhan omantunnon ääni vaikenee (s. 388 - 389).
Kirjan loppu on epätoivon sävyttämää kaaoksen kuvausta. Todellisuus käy julmasti kansan ja sen sukuhistorioiden kimppuun. Kaikki tuntuu hajoavan. Todellisten tapahtumien seurauksena meille Suomeenkin saapuivat historian ensimmäiset pakolaiset, joita diplomaatit auttoivat suurlähetystöjen pakoon.
Henkien talo tuntui aluksi kiehtovalta, mutta muuttui puolivälin paikkeilla puuduttavaksi luettavaksi. Aina näytti löytyvän jokin selitys (henget, velvollisuus, kuohuva veri, ylenmääräinen lempeys) itse kunkin kummalliselle käytökselle (avioitumisille, pettämisille, mököttämisille, väkivallalle, alistumisille), eikä henkilöiden toiminnassa ollut mitään järkeä. Se oli toisaalta myös ihanaa. Lopulta sotilasjuntta ankkuroi tarinan niin hirveään todellisuuteen, että lukijan jokainen solu sähköistyy. Ihmiselämän arvo jää ahneuden ja julmuuden jalkoihin, suvut ja perheet häviävät historian hämäriin. Klassikoiden tehtävä on toimia muistina.
Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 16. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjaluotsi-blogi. Mukana on 24 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
sunnuntai 8. tammikuuta 2023
Ranskan työväenluokan taistelut
Édouar Louis: Kuka tapppoi isäni, 2022; Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022
Alkuteos: Qui a tué mon père, 2018; Combats et métamorphoses d'une femme, 2021
Suomentaja: Lotta Toivanen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Tom Backström
Sivuja: 76; 103
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta
Loppuvuonna 2022 luettavakseni osui monta työväenluokasta kertovaa kirjaa. Ranskalaisen Édouard Louis'n kirjoittamat teokset Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertovat hänen isänsä ja äitinsä tarinat, mutta ottavat myös suorasukaisesti kantaa Ranskan poliittisiin päätöksiin. Varsinkin Kuka tappoi isäni lähenee poliittisen pamfletin muotoa. Kirja alkaa yhteiskunnallisella julistuksella:
Kun amerikkalaistutkija Ruth Gilmorelta kysyttiin, mitä termi rasismi hänelle merkitsee, hän vastasi, että rasismi on tiettyjen väestöryhmien altistamista ennenaikaiselle kuolemalle. - - Jos politiikalla tarkoitetaan sitä, että tietyt ihmiset hallitsevat muita ja että yksilöt elävät yhteisöissä, joita he eivät ole itse valinneet, silloin politiikka on väestön jakamista niihin, joita tuetaan, hoivataan ja suojellaan, ja niihin, jotka altistetaan kuolemalle, vainolle ja väkivallalle. (S. 9.)
Louis ankkuroi Gilmoren ajatukset isänsä elämään. Isä on tehdastyöläisen poika, jonka oma isä kuolee nuorena. Isäkin ajautuu tehdastyöhön, vaikka yrittää elää myös vapaata ja villiä elämää. Väkivalta, päihteet ja köyhyys tekevät hänen elämästään onnetonta. Lopulta hän menettää myös terveytensä joutuessaan työpaikalla onnettomuuteen, joka tuhoaa hänen selkänsä.
Kirjan loppuun Louis on koonnut poliittisten päättäjien lausuntoja: Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui vaalikampanjassaan "tuillaeläjistä", joiden piiriin kuuluu myös Louis'n isä. Sarkozyyn luotsaaman politiikan seurauksena isää yritettiin työllistää, vaikka tehdastyö oli tuhonnut hänen selkänsä. Isä kärsii myös hengitysvaikeuksista. Jacques Chirac puolestaan jätti hallituksensa kanssa julkisten korvauksen piiristä pois kymmeniä lääkkeitä, joihin kuului myös isän käyttämiä lääkkeitä. Työlakien huonontamista harrastettiin Ranskassa myös vuonna 2016 Francois Hollanden aikakaudella. Tuolloin astui voimaan laki, joka helpotti irtisanomista ja työnantajan mahdollisuuksia vaatia työntekijöiltä pidempiä työviikkoja.
Louis'n keräämät konkreettiset esimerkit kertovat, kuinka päättäjien tekemät ratkaisut vaikuttavat heti ihmisiin - mutta eivät tietenkään kaikkiin ihmisiin: Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta. (S. 67.) Politiikka voi muuttaa köyhyydessä elävien ihmisten elämää myös helpompaan suuntaan: kun Ranskan hallitus nosti kouluavustuksia, isä vei koko perheen juhlimaan sitä merenrantaan.
Juhlinnasta tulee mieleen Leena Landerin teos Liekin lapset, jossa kuvataan, kuinka varsinaissuomalaisen työväentalon pihassa odotetaan senaatin päätöstä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta vuonna 1906. Väki odottaa sanansaattajaa, ja kun tieto työväenluokan ja naisten äänioikeudesta saapuu, ilo on valtava. Kyse on heille elämästä ja kuolemasta, kuten Louis'n isälle 100 vuotta myöhemmin.
Louis'n äidin tarina myötäilee isän tarinaa, mutta tarina on selvästi läheisemmästä ihmisestä kirjoitettu. Louis'n äiti sieti yhteistä elämää väkivaltaisen miehensä kanssa 25 vuotta, kunnes jätti Louis'n isän, jota poikakin pelkäsi. Vaikka äiti tekee dramaattisen päätöksen, jolla on vaikutusta koko perheen elämään, Naisen taistelut ja muodonmuutokset on huomattavasti valoisampi teos kuin Kuka tappoi isäni. Äidillä on viisi lasta kahden eri miehen kanssa. Nuorena hankitut lapset ja väkivaltaiset aviomiehet eivät kuitenkaan lannista äitiä, joka ruokkii lapset ja miehensä päivittäin. Hän venyttää penniä, kunnes kyllästyy miehensä baari-iltoihin.
Louis'n kirjat ovat nykykirjallisuuden ihanteiden vastaisia. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, ellei uutta ole juuri se, että hän kirjoittaa kaikkia nykykirjallisuuden sääntöjä ja ihanteita vastaan:
Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää.
Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi. - -
Koska nyt minä tiedän. Se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta. ( S. 14-15.)
Äidin tarina on kuoppainen ja rosoinen. Äiti ei ole pyhimys. Hän ei ole uhrautuja, eikä hän ymmärrä poikaansa, joka lähtee opiskelemaan ensin lukioon ja sitten yliopistoon. Poika sanoutuu irti työväenluokasta, tekee luokkanousua äidin silmien edessä, eikä äiti pysty hyväksymään sitä.
Tarvitaan paljon muutoksia, ennen kuin välit pojan kanssa taas paranevat. Louis kertoo, että äidin muodonmuutos, vapautuminen kotikylästä ja isästä ovat tehneet äidistä onnellisemman ihmisen, vaikka hänen luokkansa ei ole muuttunut.
Äidin tarina on kuin Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo päivitettynä nykyaikaan ja Ranskaan. Työmiehen vaimo ilmestyi vuonna 1888. Eikö mikään muutu työväenluokan elämässä koskaan? Kuinka kauan tätä taistelua käydään - miehiä, köyhyyttä ja kotiorjuutta vastaan? Mikä voisi vapauttaa naiset lopullisesti?
Édouard Louis'n teksti on toisaalta hämmentävää, toisaalta raikasta luettavaa: Voiko näin suoraan edes kirjoittaa? Onko tämä fiktiota ollenkaan?
Lukupiirikirjana Kuka Tappoi isäni herätti paljon keskustelua muun muassa yksilön vapaudesta. Kuinka paljon ihminen voi valita asioita elämässään, esimerkiksi koulutusta tai terveyttä (tupakointi, päihteet, hammashoito)? Kuinka paljon yhteiskunta mahdollistaa asioita ja onnellisuutta, kuinka paljon ihminen tekee elämäänsä itse? Louis'n teosten kaltaista kirjallisuutta tarvitaan niin kauan, kun politiikka on elämän ja kuoleman kysymys joillekin ihmisille. Taide paitsi ilmentää, myös luo yhteiskuntaa.
sunnuntai 1. tammikuuta 2023
Vuoden 2022 parhaat kirjat - ja tietysti tilastoja!
Lukuvuosi vaihtui, ja saa lausua hyvästit vuodelle 2022. Siviilielämässä vuosi oli rankka ja surullinen, ja maailmanlaajuisesti voisi kai todeta samaa. Bloggaaminen jäi melkein kokonaan ja olin aktiivinen lähinnä Instagramin puolella, tosin sielläkin tavallista vähemmän. Pääsin kuitenkin osallistumaan keväällä Helsinki Lit -tapahtumaan ja syksyllä Helsingin kirjamessuille. Odotetut Tampereen kirjafestarit jouduin kuitenkin jättämään välistä, koska makasin kipeänä kotona, n. 6 kilometrin päässä.
Lukuvuotena vuosi oli kuitenkin melko hyvä, vaikka luin yli 10 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna - kirjallisuushan on hyvä pakopaikka. Helmet-lukuhaaste 2022 valmistui joulukuun alussa ja myös TBR100-listani eteni muutamalla teoksella, samoin kuin uutena haasteena Me naiset -lehdestä bongattu naiskirjailijoiden lukuhaaste.
Goodreadsin mukaan luin tänä vuonna yhteensä 74 kirjaa. Näistä kuuntelin aktiivisesti äänikirjana seitsemän kappaletta (passiivisena sivukuuntelijana olin varmasti n. sadassa lastenkirjassa, joita kuopus kuunteli uudestaan ja uudestaan). Muutaman kirjan luin ja kuuntelin vuorotellen. Laskuissa ovat mukana kaikki lukemani aikuisten kirjat ja lähes kaikki lanu-kirjat.
Vanhat tutut kaavat toistuivat, eli luin eniten (51 %) suomalaista kirjallisuutta. Seuraavaksi eniten käsiini osui kirjallisuutta Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista, yhteensä 24 % lukemastani. Hyvänä kolmosena olivat edustettuina Ranska ja Ruotsi, joista luin 5 kirjaa kummastakin maasta. Seuraavaksi eniten luin kirjoja muista Pohjoismaista, eli Norjasta, Islannista ja Tanskasta, mutta lisäksi luin kirjat myös Israelista, Nigeriasta ja Ghanasta.
Naisten kirjoittamia kirjoja oli taas suurin osa lukemastani, eli 44 kappaletta (59 %) kirjoista oli naisten käsialaa, kun taas miehiä oli edustettuna 29 kappaletta (29 %). Lisäksi luin yhden muunsukupuolisen kirjailijan kirjan.
Listaltani löytyy 23 eri kustantajaa, ja se on paljon. Tosin tarkempi tutkiminen osoittaa, että 58 % kirjoista oli kuitenkin kolmen suurimman suomalaiskustantamon, eli Tammen, Wsoyn ja Otavan kustantamia. Helmet-lukuhaasteen ansiota puolestaan lienee se, että listaltani lähes puolet kirjailijoista oli itselleni ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Heitä oli 35, joiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin Édouard Louis, Annie Ernaux, Lars Kepler, Gustave Flaubert ja J. M Barre.
Genreistä edustetuin oli nykykirjallisuus, johon laskin 25 % (18 kpl) lukemistani kirjoista. Suurin osa lukemistani kirjoista on julkaistu 2000-luvulla. Lastenkirjoja (kuvakirjoja ja lastenromaaneja) oli 19 % (14 kpl) lukemastani kirjallisuudesta, klassikkoja 8 % ja jännityskirjallisuutta 8 % (molempia 6 kpl), runokokoelmia 7% ja sarjakuvia oli 7 % ( kumpiakin 5 kpl). Kaunokirjallisuutta edusti suurin osa lukemastani kirjallisuudesta, yhteensä 89 % (66 kpl), ja tietokirjoja luin vain 3 kappaletta. Tosin kauno- ja tietokirjan yhdistelmiä luin 5 kappaletta (esseitä ja historiallisia sarjakuvia).
Tähtiä jakelin taas suruttomasti. Kirjojen valinta osuu tässä iässä jo aika hyvin kohdalleen, joten 4-5 tähteä sai peräti 46 kirjaa, eli 62 % lukemistani kirjoista.
Tässä kirjoista parhaat, ei kuitenkaan parhaus- vaan aakkosjärjestyksessä:
Nykykirjallisuus:
Ulkomaiset kirjat:
Chimamandi Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa, 2008
Rachel Cusk: Siirtymä, 2018
Annie Ernaux: Isästä / Äidistä, 2022
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, 2022
Edouard Louis: Kuka tappoi isäni, 2022 ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022
Kotimaiset kirjat:
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri, 2008
Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista (novellikokoelma), 2020
Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 2022
Emma Puikkonen: Musta peili, 2021
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät, 2020
Petri Tamminen: Se sano - Unohtumattomat lausahdukset, 2021
Meri Valkama: Sinun, Margot, 2021
Vuoden tietokirjat:
Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa, 1888
Thornkild Hansen: Onnellinen Arabia, 1965
Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto, 2015
Veronica Pimenoff (toim.): Kasvukausia, 2022
Vuoden klassikot:
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies, 1979
Vuoden lanut:
Jonna Björnstjerna: Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä - Setä Surkeus, 2022
Leena Krohn ja Inari Krohn: Auringon lapsia, 2010
J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä, 2022
Jukka-Pekka Palviainen: Anna palaa, Kosonen, 2021
Vuoden jännityskirjat:
Lars Kepler: Hypnotisoija, 2010 ja Paganini ja paholainen, 2011
Vuoden äänikirjat:
Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, 1926 (lukijana Jukka Pitkänen)
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, 2021 (lukijana Anja Erämaja)
Vuoden yllättäjät:
Inger-Mari Aikio: 69 cuoldda - 69 pylvästä, 2017
Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies, 1976; Peter-Peter 1971
Märta Tikkanen: Suurpyytäjä, 1989
Vuoden sarjakuvat:
Fabien Nury ja Thierry Robin: The Death of Stalin, 2017
Alice Oseman: Heartstopper, 2021
Ville Tietäväinen ja Iiro Kuttner: Harvennus, 2021
Vuoden esseet:
Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia, 2022
Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa, 2020
Vuoden runot:
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, 2021
Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö, 2020
Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama, 2018
Vuoden työvoitto:
Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 2007
Vuoden kehnoimmat:
Brian Michael Bendis ja Mark Bagley: Avengers Assemble nro 6, 2012
C. J. Sansom: Talvi Madridissa, 2009
Kirjailijat, joilta luin useamman teoksen (kaikilta kaksi):
Agatha Christie
Lars Kepler
Édouard Louis
Aila Meriluoto
Jukka-Pekka Palviainen
Timo Parvela
Uuden lukuvuoden suunnitelmiin kuuluu tietysti uuteen Helmet-haasteeseen osallistuminen. Olen myös ilmoittautunut 16. kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tästä se taas lähtee.
Hyvää uutta vuotta 2023!
maanantai 5. syyskuuta 2022
Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä
Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä, 2022
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 363
Mistä sain kirjan: ostin omaksi
Reetta Hännisen Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä oli tämän kesän hienoimpia lukukokemuksia. Kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja osoittautui oikeaksi aarteeksi monella tavalla: Ensinnäkin se on taitavasti ja vetävästi kirjoitettu - paikoin sitä ei pystynyt laskemaan käsistään, sillä se oli niin jännittävä ja tuntui kuin olisi lukenut juonellista kaunokirjaa. Toisekseen se tarjoaa paljon tietoa Suomen historian vaikeista vuosista, erityisesti sortokausista. Kolmanneksi on Maissi Erkko itse, todellinen, historiallinen henkilö, jonka aatteet ja persoona heräävät kirjan sivuilla eloon.
Maissi Erkko (1872 - 1936) tunnetaan Päivälehden perustajan ja päätoimittajan, Eero Erkon, vaimona ja Helsingin Sanomien päätoimittajan, Eljas Erkon, äitinä. Elämäkerrassa hän on paljon muutakin. Hän oli nuorsuomalainen vaikuttaja ja eli Suomen historian kriittisiä vuosia yhdessä perheensä kanssa. Hän oli aktiivinen poliittinen toimija ja ilmaisi mielipiteensä kipakastikin, jos tarve vaatii. Hän paransi maailmaa ja oli taipumaton oikeuden ja lain puolustaja. Hän oli kolmen pojan äiti, selviytyjä ja arjen taistelija. Hän rakasti saaristoa ja luontoa. Elämäkerta onnistuu nostamaan Maissi Erkon todelliseksi päähenkilöksi, ei historialliseksi muusaksi tai taustahenkilöksi, joka tunnetaan vain aviomiehen tai pojan kautta.
Elämäkerran kirjoittaja Reetta Hänninen on filosofian tohtori ja työskentelee historian tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Niklas Jensen-Eriksenin ja Aleksi Mainion kanssa tietokirjan Suomen suurin, joka kertoo Helsingin Sanomien historiasta. Teos valittiin vuoden historiateokseksi vuonna 2019, ja sen kirjoittamisen yhteydessä Hänniselle heräsi idea kirjoittaa Maissi Erkon elämäkerta.
Lukupiirin kokoontumiseen isäntämme oli järjestänyt meille hienon yllätyksen. Reetta Hänninen soitti ovikelloa kesken kokoontumisemme, ja saimme keskustella hänen kanssaan kirjasta. Niinpä tämä blogikirjoitus sisältää myös kirjailijan itsensä kommentteja. Kun kehuimme kirjan sujuvaa ja elävää tekstiä, kirjailija kertoi lukeneensa lapsesta lähtien paljon ja koko ajan. Lukeneisuus paljastuu kirjan joka sivulla. Näin tutkija-kirjailija kuvailee Seiliä, Maissi Erkon synnyinsaarta: Saari nousi merestä kuin sadat kaltaisensa. Rantakalliot laskeutuivat veteen, milloin lähes pystysuorina, milloin pyöreän kaartuvina kuin hylkeen selkä. Kallioiden laella, missä jäkälä peitti kaiken valkeana jalkojen alla rasahtavana mattona, kasvoi pieniä mäntyjä. Saari ei kuitenkaan ollut noita ulkosaariston tuulenpieksemiä luotoja, vaan se suorastaan pursusi elinvoimaista vehreyttä. (S. 13.)
Lapsuuden perhe ymmärsi tyttärien koulutuksen merkityksen. Maissi ja hänen kaksossisarensa lähetettiin kouluun, molemmat omien mieltymystensä mukaisesti - niissä puitteissa, joita naisille oli 1800-luvun lopussa tarjolla. Maissi opiskeli ensin Turussa ja myöhemmin Tukholmassa fysioterapeutiksi. Hän menestyi opinnoissaan aivan erityisen hyvin. Hän myös harjoitti ammattiaan vielä naimisiin mentyäänkin ja hankki lisäkoulutusta. Hän osallistui perheen elättämiseen poikkeuksellisen aktiivisesti oman luokkansa naiseksi.
Kirjassa oli paljon minulle täysin uutta tietoa. En tiennyt Maissi Erkosta entuudestaan oikeastaan yhtään mitään. Kirjan myöstä tutustuin paitsi häneen, myös Erkkojen sukuhistoriaan sekä Suomen historiaan ja tietysti suurimman päivälehtemme, Helsingin Sanomien historiaan. Kaikista näistä sain aivan valtavasti uutta tietoa.
Elämäkerran välityksellä Maissi Erkon elämä tuli monin tavoin läheiseksi. Hänninen tuntuu tavoittaneen jotain olennaista Maissi Erkon luonteesta ja aatteellisuudesta. Lukijana tunsin, että Maissista tuli todellinen persoona. Hänninen kertookin, että Helsingin Sanomien arkistoista löytyi paljon materiaalia: kirjeitä ja kirjeluonnoksia, joista hän on lainannut otteita suoraan. Materiaalia on varmasti monen muunkin elämäkertakirjoittajan tavoitettavissa, mutta kyllä Hännisellä on jokin erityinen taito tehdä Maissi eläväksi ihmiseksi siinä lukijan silmien edessä.
Hännisen mukaan materiaalin paljous toisaalta helpotti ja toisaalta vaikeutti kirjoittajatyötä, joka kesti kaksi vuotta. Toisaalta materiaalista sai paljon tietoa, mutta väliin mahtui myös aukkokohtia. Oli ajanjaksoja, joilta ei ole säilynyt kirjeitä tai merkintöjä juuri lainkaan. Lisäksi materiaalista oli vaikea rajata, kun sitä oli joistain aiheista hyvin paljon.
Palattuaan kotimaahan Erkot olivat aktiivisesti mukana rakentamassa Suomen itsenäisyyttä. Poliittinen kuohunta jatkui: Eero Erkko joutui vankilaan sisällissodan aikana ja Erkkojen pojat osallistuivat taisteluun valkoisten riveissä. Silti Eeron henki säilyi ja Suomen itsenäistyessä Erkot olivat tekemässä Ståhlbergista Suomen ensimmäistä presidenttiä.
Hännisen kirjoittama elämäkerta on todellakin elämäkerta naisesta, joka ajattelee ja toimii itsenäisesti, eikä suostu pitämään suutansa kiinni. Hän sai avioliitossaan ajatella ja toimia itsenäisesti, osallistua poliittiseen toimintaan ja ottaa kantaa asioihin. Sen hän todella tekikin. Eeron kuoleman jälkeen hän hankki Helsingin Sanomien pääomistuksen perheen haltuun, ja kun hänen poikansa astui lehden johtoon, hän ojensi poikaansa poliittisissa linjoissa hyvin ahkerasti. Riidoilta ei myöskään voitu välttyä.
Maissi Erkko oli tinkimätön oikeuden ja laillisuuden puolustaja. Hän oli älykäs nainen, jolla oli vahva oikeudentaju. Hänellä oli myös vahva yhteiskunnallinen asema Eero Erkon puolisona ja nuorsuomalaisena vaikuttajana. Asemaansa hän myös uskalsi käyttää, eikä jäänyt hiljaiseksi kotirouvaksi. Tämä elämänasenne oli ehkä kodin perintöä, jossa tyttärien ei oletettu jäävän kodin seinien sisäpuolelle, vaan kurkottavan omaan ammattiin ja hankkivan koulutusta heitä itseään kiinnostavalta alalta. Tällainen asenne ei ollut 1800-luvulla ollenkaan tavallista, mutta sillä oli mullistava vaikutus nuoren valtion tulevaisuuteen.
Hännisen kirjoittama elämäkerta osoittaa, että historia on täynnä koskettavia ja merkittäviä elämiä. Ihmiset elävät parhaan kykynsä ja viisautensa mukaan, ja jälkipolvet voivat nähdä heidän valinnoissaan erityistä rohkeutta tai pelkuruutta. Kun historialliset katastrofit tavoittavat arjen, vaaditaan kannanottoja, vaaditaan tasa-arvon ja oikeuden puolustajia, sellaisia ihmisiä kuin Maissi Erkko. Hän oli oikeastaan aika tavallinen ihminen, mutta oikeudentajussaan kiihkeä ja rohkea. Sellaiset ihmiset tekevät historiaa.
![]() |
Kirjailija-tutkija Reetta Hänninen ja Tulisydän. |
Kirjasta lisää myös Kirjailuja- kirjablogissa. Helmetin lukuhaasteessa kuittasin kirjalla kohdan 35. kirjassa on oikeudenkäynti.