sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen, 2013
Kustantaja: WSOY, 2013
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 241
Mistä sain kirjan: oma ostos, Elisa-kirjojen e-kirja, luettu iPadilta (kuvassa poseeraa ystävän kirja)



Jari Tervon Esikoinen on kirja, josta on helppo pitää. Miten olen tätä kaivannutkin: Tervon lyhyitä, hauskoja toteamuksia ja nokkeluuksia sekä teräviä huomioita ihmisistä. Tervolla on taito piirtää henkilökuvia muutamalla virkkeellä ja kertoa tapahtumat lyhyesti, mutta värikkäästi. Tällaista tykitystä oli Tervon alkuaikojen tuotanto, josta suosikkejani ovat Pyhiesi yhteyteen, Poliisin poika ja Tuulikaappimaa. Mutta nyt mukaan on tullut myös lämpöä ja malttia, kun omat rakkaat saavat äänen. Esikoisesta tuli kuin Tervon uusi esikoinen, uusi alku minun Tervo-suhteessani, sillä Myyrä vieroitti minut miehen tuotannosta vuosiksi.

Esikoinen on periaatteessa omaelämäkerrallinen romaani. Siis periaatteessa. Kuinka paljon näissä rovaniemeläisissä sukutarinoissa on totta, kuinka paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? Sillä ei ole mitään väliä. Perheen esikoinen, 12-vuotias Jari, raahaa mehumaijaa sukutalosta toiseen ja poimii sen täyteen tarinoita, joista keittelee omanlaisensa mehut. Ja mehukasta, sitä tämä on.

On isomummu Esmeraldan, eli Esmen, rakkaustarina, joka joutuu Helsingissä Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Ovat Aune-tädin intohimot, jotka heittävät keskiajalle. Ovat äidin päiväkirjamerkinnät ja niistä paljastuvat salaisuudet. Naisille  on annettu vahva kertojanääni. Esikoinen istuu keittiössä (siellähän ne naisten tarinat ovat) ja kuuntelee, nauhoittaa Cassette Recorderilla tai lukee salaa päiväkiroja, juo tarjotut vattumehut ja pullaherkut ja painaa kaiken mieleensä. Rakkaus on väkevää, se tekee naisista kommunisteja tai noitia. Voipa siinä joutua murhan todistajaksikin.  

Entäs miehet? Miehet käyvät arjen taistonsa muualla kuin keittiössä. Isä tasapainoilee kommunismin aatteen ja pienyrittäjän elämän välillä ja laskee urakoita. Erkki-setä suree menetettyä ystäväänsä, liputtaa Spasskin puolesta Neuvostoliitto - Yhdysvallat-shakkimaaottelussa ja ajautuu välillä tuuriin. Enotkin vilahtelevat siellä täällä. Mutta turvallisia he ovat kaikki. Tervon kuvaamat miehet täyttävät paikkansa ja ovat rehellisiä kunnon miehiä. Tämän suvun keskellä on lapsella hyvä olla.

Ajankuva on hersyvää ja se syntyy tietysti aikansa tuotteista, ruuista, autoista, olympialaisista ja uutisista, joita Tervo on pudotellut sinne tänne. Tavoissa on vielä jotain vanhaa ja arvokasta: Äiti alkoi sinutella Mamia [omaa äitiään] vasta minut synnytettyyään. Niistä oli tullut tasavertaiset. (S. 23.)

Tuleva kirjailija lukee Saarikosken runoja ja Leninin koottuja teoksia sekä kerää sanoja: Suljin silmäni ja painoin mieleeni erikoisen sanan. Keräsin niitä Englannin jalkapalloliigan tulosten väliin. Avasin silmäni ja tiesin muistavani sanan kun palaan kotiin: laminaatti. Se on yhtaikaa tieteellinen ja maalainen. (S.15) Poika kirjoittaa päiväkirjaa ja haaveilee ryhtyvänsä isona yhtyeeksi, mutta pelkää suvussa kulkevaa, joka tosiaan saavuttaa hänetkin Aune-tädin kautta. Huolena on myös vakavasti sairastunut Unto Abraham, pikkuveli, joka laukoo kirjan parhaat repliikit, kuten vaikka Kangasalan asuntomessuilla, jossa isä innostuu kiipeämään näyttelytalon katolle: Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan."Kommunisteja", Unto Abraham sanoi. (S. 167.)

Lukupiirikirjana Tervon uutuus toimi erinomaisesti. Kaikki olivat pitäneet kirjasta. Useimmille olivat tulvineet omat muistot 1970-luvusta mieleen. Oman suvun ja perheen tarinat heräsivät myös eloon. Joku moitti naisten rakkaustarinoita irrallisiksi, mutta kyllä Tervo veti nekin lopulta voitoksi. Kirja oli parhaimmillaan jopa koskettava ja kokonaisuudessaan lämmin - niin kuin äidin paistama pulla.

Kirjasta ovat pitäneet myös Kirjanainen, Kulttuuri kukoistaa -blogi, Kirjasähkökäyrän Mai, Marjatta ja Ilselän Minna. Voiko tästä oikeastaan olla pitämättä?

10 kommenttia:

  1. Elina, sinun kirjoituksessasi oli samaa lämpöä kuin Tervolla. Kuin äidin paistama pulla - hienosti kiteytetty!
    Tuota teitittelyjuttua en muistanutkaan. Niin se oli ennen vanhaan. Minunkin kotonani kolmen sukupolven huushollissa teititeltiin isovanhempia. Tervon lapsuus osuu siirtymäkohtaan, kun hänen äitinsä lopettaa teitittelyn tultuaan itse äidiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Olihan tämä lukunautinto. Huomenna yritän blogata kirjan tiimoilta lisää, sillä innostuin kokkaamaan kirjan hengessä.

      Ja huomaatko, tulin ulos kaapista! Luin Tervon terveiset blogistasi ja mikä olisikaan luontevampi hetki ruveta kirjoittamaan omalla koko nimellään, kuin nyt tämän Tervon kirjan yhteydessä. Oikeastaan aika mukava tunne. Sen kirjoitin, minkä kirjoitin.

      Teitittely oli hieno tapa. Isäni teittitteli omaansa loppuun asti.

      Poista
    2. Voi että, kokkaamista kirjan hengessä - olet sinä melkoinen. Odotan, mitä sieltä tulee.
      Sekin oli kirjassa niin hauska, että Tervo ei missään kohtaa sanonut, että häntä syötettiin liikaa. Totesi vain, että hänen lautasellaan oli seitsemän tiikerikakun palaa.

      Onnittelut ulostulosta, tälleen luontevasti!

      Poista
    3. Lukupiirille kokkasin, ihanille ystäville. <3

      Kovin viralliselta tuo oma nimi tuossa kokonaisena vaikuttaa. Huh.

      Poista
  2. Tykkäsin kirjasta. Kirja oli Tervomaisen ilkikurinen, joten faktat ja fiktiot taisivat mennä iloisesti sekaisin Rovaniemen maisemissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuon faktan ja fiktion sekoittaminen on kutkuttavaa ja kiinnostavaa. Ihanaa, kun tarina lähtee lentoon. Ja hienoa, miten ihmiset oli tässä kuvattu lämmöllä.

      Poista
  3. Pitkästä aikaa luin kirjan joka itketti ja nauratti samalla kertaa. Pidin valtavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervo on taitava! Tässä sitä itkettävyyttäkin oli tullut mukaan, eli kerronta oli syventynyt. Nautin minäkin.

      Poista
  4. Luin arviosi heti tuoreeltaan kännykällä, mutta nyt palaan vielä kommentoimaan. :) Saat Esikoisen kuulostamaan tavattoman houkuttelevalta, ja Tervon haastattelun kuuleminen kirjamessuilla teki saman. Aionkin lukea tämän pian, ja olen jo ihan varma että tulen pitämään kirjasta paljon.

    Minähän en ole lukenut vielä ainuttakaan Tervon kirjaa, eli minulle tämä Esikoinen tulee olemaan esikoinen, Tervo-lukijuuteni avauskirja. :) Minulla oli vuosien ajan jostain syystä (jota en enää itsekään osaa kertoa) aika nihkeä ennakkosuhtautuminen miehen kirjoihin (lukematta siis tosiaan ainuttakaan, hävettää!), mutta viime vuosina olen alkanut kiinnostua Tervosta koko ajan enemmän. Ja koska rakastan historiallisia romaaneja, luulen että tulen pitämään myös ainakin Troikasta. Uskon Tervon olevan hyvä kertoja, niin sanavalmis puhujakin kun hän on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sara! Esikoisesta kannattaa aloittaa. Tervon Myyrä oli jotenkin katkeraa tekstiä, ja vaikka olikin historiallinen, niin jäi pettymykseksi. Mutta täytyy myöntää, että nyt minullekin tuli halu lukea Troikka ja Ohrana sekä ennen kaikkea Layla.

      Tervo on hyvä kertoja, hauska ja nokkela, virketakenne tervomainen, siis omaääninen. Oikeastaan koko kerronnan rytmi on omanlaisensa.Suosittelen!

      Poista

Kiitos kommentista!