torstai 9. toukokuuta 2013

José Saramago: Elefantin matka

José Saramago: Elefantin matka, 2011
Alkuteos: A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja: Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 225



Aasialaisnorsulla, ja tässä on yksi sellainen, on paksu, harmaaseen ja ruskeaan vivahtava, pilkkujen ja karvojen täplittämä iho, mikä on sille itselleen jatkuva pettymys, vaikka sitä on kehotettu alistumaan osaansa ja sanottu, että sen tulisi olla tyytyväinen siihen mitä on saanut ja kiittää vishnua.

José Saramagon Elefantin matka on ensimmäinen portugalilaisnobelistilta lukemani kirja. Tartuin kirjaan innoissani, mutta myönnän, että intoni hyytyi, kun hiukan selailin kirjaa. Kappaleet näyttivät pitkiltä. Seuraava tyrmistyksen aihe oli teksti, jossa erisnimet oli kirjoitettu pienellä ja vuoropuhelu polveili pitkissä virkkeissä, joissa uuden puheenvuoron merkkinä oli iso alkukirjain. "Huh, onpa tulossa urakka", ajattelin, sillä lukupiirikirjahan pitää lukea.

Mutta kun tarina vie mukanaan, se vie mukanaan. Olin myyty jo muutaman sivun päästä, mutta viimeistään sivulla 28 aloin häikäistyä. Mihin tämä kertoja aikoo minua johdattaa: Vaunuissa istuivat portugalin kuningas juhana kolmas ja hänen valtiosihteerinsä pêro de alcácova carneiro, jota tuskin enää tapaamme, tai mistä sen tietää, elämä kun nauraa ennustuksille, panee sanoja sinne minne kuvittelemme pelkkää hiljaisuutta ja järjestää äkillisiä paluita kun ajattelemme ettemme näe enää toisiamme.

Tarina alkaa Portugalin kuninkaan Juhana III:n ja hänen vaimonsa kuningatar Katariinan makuuhuoneesta vuonna 1551. Juhana on tuottanut aikanaan elefantin Intiasta Lissaboniin ja nyt hän saa kuningattaren avustuksella päähänsä loistoidean: hän päättää lahjoittaa elefantin vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maximilianille häälahjaksi. Seuraa matkan suunnittelua ja elefantin katsastus sekä erinäistä kirjeenvaihtoa hallitsijoiden välillä.

Kun matka vihdoin alkaa, päähenkilöiksi nousevat elefantinhoitaja Subhro ja elefantti Salomo. Mutta  heillä onkin värikäs saattojoukko seuranaan, sillä onhan kyse valtioiden välisestä politiikasta ja ajasta, jolloin ei ruokamarketeja ollut ihan joka nurkalla: seurueeseen kuului portugalilaissotilaita, huoltojoukkoja, härkävankkurit ja kantajia. Matka kulkee ensin Lissabonista Portugalin ja Espanjan rajalle Figueira Castello Rodrigoon. Siellä Portugalin matkaseurue kohtaa arkkiherttuan itävaltalaiskyrassieerit, joiden on määrä saattaa elefantti Espanjaan Valladolidiin, jossa arkkiherttua odottaa. Valladolidista matka jatkuu rannikolle Rosasiin, jossa elefantti ja koko kuninkaallinen seurue pakataan laivaan, joka jatkaa Genovaan. Genovasta lähdetään kohti pohjoista, Alppien yli Wieniin. Matka on pikä, ja se tehdään elefantin kävelyvauhtia.

Historialliseen tositapahtumaan pohjautuva tarina voisi olla pelkkä matkakertomus ja sellaisenaankin kovin erikoinen. Mutta Elefantin matka on paljon enemmän. Se on satiiri, jossa terävän katseen alle joutuu politiikka ja katolinen kirkko sekä ennen kaikkea ihmisluonto kaikkine pikkumaisuuksineen ja heikkouksineen. Ja jotenkin kummasti naurettavassa valossa esittätyy myös nykyaika. Miten Saramago tekee sen? Se on taikaa: Ratsastustaidottomana ja niin muodoin, kuten huomaamme, elävänä esimerkkinä liiallisen ammatillisen erikoistumisen kielteisistä seurauksista, härkäpaimen kiipesi vaivalloisesti kersantin hevosen lautasille ja lähti matkaan supisten niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuuli itsekään, loputonta isä meidän -rukousta, se kun oli hänen lempirukouksensa, koska siinä sanotaan että anna meille meidän velkamme anteeksi.

Saramagon luoma kertojan ääni on aivan poikkeukselisen viehättävä. Se on itseironinen, mutta myös arvonsa ja valtansa tunteva. Kertoja tekee itsensä näkyväksi lukijalle, tunnustaa vajavaiset kykynsä, mutta saattaa täysin itsevaltaisesti myös häivyttää henkilön tarinasta: Kuuluu vain plop, ja hän on tiessään. Välillä kertoja johdattaa lukijan jonkin yksityiskohdan jäljille ja kohta hän juoksuttaa lukijaa, että lukija saisi matkaseurueen pääjoukon kiinni, eikä eksyisi sumussa tai jäisi lumivyöryn alle Alppien solissa. Verbin monikon I persoonamuoto on tehokas tapa saada lukija myötämieliseksi kertojalle: Täytyy tunnustaa heti tässä vaiheessa, että tietty ironinen ja vähättelevä sävy, joka on ollut havaittavissa näillä sivuilla aina kun olemme puhuneet itävallasta ja itävaltalaisista, ei ole ollut pelkästään loukkaavaa vaan selvästi epäoikeudenmukaista. Se ei ole tosin ollut tarkoituksemme, mutta tiedämmehän, miten näissä kirjoitusasioissa yksi sana vetää usein mukaansa toisen vain siksi että ne sointuvat hyvin yhteen, minkä vuoksi kunnioitus joutuu tekemään monesti tilaa ajattelemattomuudelle, etiikka estetiikalle, jos nyt sitten niin juhlavilla sanoilla on sijaa tällaisessa kertomuksesssa, eikä siitä sitä paitsi ole edes hyötyä kenellekään. Tällaisista syistä sitä tulee lähes huomaamatta hankkineeksi itselleen vihollisia tässä elämässä.

Elefantin matka oli riemastuttava ja hieno kirja. Minulle siitä jäi hykerryttävä ja ylevä olo yhtä aikaa. Kun selailin kirjaa vielä lukupiirikokoontumista varten, hekottelin ääneen. Tämän postauksen kirjoittaminenkin on hauskaa. Olo on kutkuttava, koska tuntee lukeneensa hyvä kirjan.

Lukupiirikirjaksi Elefantin matka oli erinomainen, sillä suurin osa oli ihastunut kirjaan eli pääsi nauttimaan lukemisesta. Toisaalta kirja jakoi mielipiteet: yhdelle piiriläiselle Elefantin matka meni kirjojen Top 10 -listalle, yksi piiriläinen ei päässyt kirjoitusasun erikoisuudesta yli, eikä pitänyt kirjasta. Tästä syystä keskustelua syntyi paljon, sillä jouduimme oikeasti ruotimaan, mikä kirjasta teki niin hyvän. Saramagon tuotanto sai varmasti lisää lukijoita. Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ovat kuulemma vielä parempia kuin tämä, joka tämäkin oli loistava.

Blogeissa Tarinauttisen hämärän hetket ja Vielä yksi rivi pidettiin kovasti Elefantin matkastaKulttuuri kukoistaa -blogissa kirja on "täydellinen". Toisaalta Luettua-blogin Sanna ei pitänyt kirjoitustyylistä, jonka koki hankalaksi seurata. Minä toivon Saramagon kirjoille paljon lukijoita, ja olen nyt onnellisesti heidän joukossaan!

10 kommenttia:

  1. Ihana, että pidit! Minulla on tämä kirja hyllyssä odottamassa. Saramgosta pidän kovasti! Varsinkin Kertomus sokeudesta on yksi huikeimpia lukuelämyksiä.

    Nyt sitten vain lisää lukemaan tätä nobelistikirjailijaa, joka hämmentää tosiaan osan lukijoista välimerkittömyydellään. Siitä huolimatta tekstissä on selvä rytmi. Herra kun luki kaiken kirjoittamansa ääneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiennytkään, että Saramago luki tekstiään ääneen. Se selittää kerronnan taituruutta. Toimii!

      Olen iloinen tästä uudesta tuttavuudesta.

      Poista
  2. No, ilmankos tulikin lukiessa sellainen olo, kuin joku olisi kertonut minulle sitä tarinaa! Melkein unohdin itse lukevani.
    Vinski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joko aloitit seuraavan Saramagon "kuuntelemisen"?

      Poista
    2. En aloittanut. Kertomus näkevistä olis kirjahyllyssä, mutta päätin ottaa neuvosta vaarin, ja aion lukea ensin Kertomuksen sokeudesta.
      Vinski

      Poista
    3. Muutama hidaste täytyy minunkin lukea ensin, ennen kuin tartun Kertomukseen sokeudesta. Kirjastosta kun löytyy joka kerta jotain mielenkiintoista, joka tuppaa edelle.

      Poista
  3. Mielenkiintoisen oloinen! Aiemmin luetut, ns. levottomat ja juurikin puheenlailla etenevät kerrontatyylit ovat viihdyttäneet siinä määrin, että tämä on aivan ehdottomasti luettava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pian varmaan selviää, kuka oletkaan, Salainen ystävä!

      Ehdottomasti suosittelen tätä kirjaa!

      Poista
  4. Juuri tämä on sattumalta kirjahyllyssä odottamassa :) Olen säästellyt sitä, mutta nyt tuli entistä malttamattomampi olo!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!