Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta, 2013
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 125
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Iida kuunteli liikkeitä ihonsa alla ja eräänä iltana hän tuli ajatelleeksi, että ne eivät olleet vain lapsen liikkeitä vaan toisen maailman liikkeitä, sen maailman, jota hän pystyisi pitelemään lähellään niin kauan kuin se olisi hänen kehonsa suojissa. Mutta kun se tulisi ulos, se tulisi vain kasvaakseen pois hänen otteestaan, omaksi todellisuudekseen, poluiksi joista hän ei olisi kuullutkaan, seuduiksi joilla hän ei osaisi liikkua, joissa olisi lopulta vain jotain etäisesti tuttua, sillä tavalla ettei voi olla varma onko paikassa ollut joskus aiemmin vai muistuttaako se vain jotain paikkaa unesta. (S. 103.)

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta vei minulta jalat alta. Kirja liikutti minussa jotain ikiaikaista. Ja että tähän loppukesän kirkkaisiin päiviin osui juuri tämä kirja - olen onnellinen!

Pitkin kesää olen lukenut Nousiaisen uutuudesta kiittäviä blogiarvioita, joten tartuin kirjaan aikamoisin odotuksin. Yritin toki hengitellä rauhallisesti ja hillitä odotuksiani ennen aloittamista, mutta kirja piti itse huolen siitä, että hillintää ei tarvittu. Olin mennyttä ensi sivuilta alkaen.

Inka Nousiaisen kieli on kaunista. Se on niin kaunista, että kyynel tulee silmään muutamissa kohdissa ihan vain tunteesta, jonka pysähtynyt kuva luo, sillä kuva ei tarkennu vain kuvattuun hetkeen, vaan se vangitsee myös tulevaisuuden:
- - Tämä oli heidän paikkansa. Iidan hiukset juurtuivat maahan samoin kuin Elias juurtui häneen. Heidän yhteen painuneiden sormiensa lomasta kiemurtelisi ajan kuluessa esiin heiniä ja hentoja kukkia.
   (Ja kun joku joskus myöhemin kulkisi täällä, kulkijan silmissä häilähtäisi nopea kuva joka saisi sen pysähtymään, kiertämään kohdan jossa he nyt makasivat. Autuaan tietämättöminä siitä että oli juuri törmännyt heidän muistoonsa.) (S. 80-81.)

Kirkkaat päivä ja ilta kuvaa elämän jatkumona. Nousiainen kuvaa luonnollisena sen, miten mennyt hengittää meissä ja miten samalla myös tuleva hengittää meissä. On oikeastaan sama, miten ihmiset kohtaavat, sillä heidän kohtaamisestaan voi kertoa monta tarinaa - mutta tärkeintä on, että he kohtaavat.

Kirjassa seurataan kahta juonta, kahden miehen ja kahden naisen kohtaamista. Toinen tarina on Iidan ja Eliaksen rakkaustarina kesästä 1938 kevääseen 1940. Tarinaan sekoittuu jotain heitä suurempaa - sota. Mutta heidän rakkautensa ylittää senkin, jollakin tavalla. Iida kohtaa Eliaksen sillalla hehkuvan kuumana kesäpäivänä vuonna 1938, ja tietää heti, että he kuuluvat yhteen. Rakkaustarina on pakahduttavan kaunis, ja sen voima läpäisee kaiken muun elämän: Iida sulki silmänsä ja kuvitteli Eliaksen lepäävän siinä hänen kanssaan. Hän avasi silmänsä niin nopeati että kuva jäi vielä hetkeksi olemaan, katosi viiveellä antaen hänen silmänräpäyksen ajan katsella kuunvalossa hohtelevaa olkapään kaarta. (S. 96.)

Toinen tarina on Iidan siskon, Edlan, ja nuoren palomiehen, Viljamin, kohtaaminen nykyajassa. Edla on yksinäinen vanhus ja odottaa kuolemaa, Viljami on puolestaan saanut merkittävän tekstiviestin. Edla ja Viljami kohtaavat suojatiellä - eräänlainen silta sekin. Jokin selittämätön voima yhdistää heidätkin. Edlan elämä on jäänyt polkemaan paikalleen syyllisyyteen ja suruun: "Ihmisen voi menettää monella tavalla", hän sanoo. Viljami on myös tekemässä tärkeän valinnan elämässään: valitsemassa syyllisyyden ja vastuun kantamisen välillä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, joiden kautta tarinaa kerrotaan: Iida, Edla ja Viljami. Kaikkia heitä tarvitaan, jotta tarinat voidaan kertoa ja jotta jatkumo tulisi näkyväksi. Kirjan juonessa on piirteitä, jotka muistuttivat Ian McEwanin Sovituksesta mutta myös Arne Nevanlinnan Mariesta. Sota paiskaa ihmiset keskelle menetyksiä ja elämä vain jatkuu, jonkinlaisena, jotenkin. Kohtaamiset jatkuvat.

Nousiaisien kuvaukset talvisosdan aikaisesta elämästä nostivat mieleeni oman sukuni tarinoita. Kotirintaman elämän kuvaukset olivat samoja, joita mummuni kertoi: kuinka arkea elettiin ilman miehiä ja kuinka papin vierailua pelättiin. Mummuni ja pappani yhteiselämän alku on ajallisesti Iidan ja Eliaksen rakkaustarinan tahtista, esikoispojan syntymää myöten. Edlan kokema sisaren menetys toi mieleen sukuni menetetyt sisarukset, Iidan raskausaika toi mieleen omat raskaudet tuntemuksineen.

Kun Nousiainen kirjoittaa, kuinka Edla annostelee suruaan, jotta jaksaisi elää tai kuinka vanhat ihmiset saattavat ottaa kättelijän käden omiensa väliin, tunsin omat suruni ja tunsin pappani kädet omani ympärillä. Kaikki tässä kirjassa oli tunnistettavaa. Kirkkaat päivä ja ilta tuli minua lähelle, iholle ja sisimpään asti.

Tämä kirja on tänä kesänä jo toinen omat muistot herättavä kirja, siis hyvin tärkeä ja vaikuttava kirja. Lukukokemus jää mieleen myllertämään moneksi päiväksi ja tuo rakkaat ihmiset, paikat ja tarinat kosketusetäisyydelle. Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta toimi näin ja nyt Kirkkaat päivät ja ilta vaikutti samoin. Lukeminen on tänä kesänä ollut vahvahduttava harrastus.

Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi? Tuolta missä laskevan auringon juova oli paksuimmillaan vai tuolta mistä kantautui selkeää puhetta veden yli? Tuolta missä puiden rivissä oli kolo kuin puuttuva hammas vai tuolta missä kala töytäisi vedenpintaa jättäen jälkeensä renkaiden laajenevat kehät? (S. 92).

Kirkkaat päivä ja ilta -kirjaa on blogattu paljon. Kirjan kaunista kieltä on kehuttu, sen ansiot on huomattu, mutta juonta on jonkin verran kritisoitu. Linkitän tähän muutania blogeja, mutta näitä on paljon lisää: Unni ja Sara ovat kokeneet kirjan yhtä vahvasti kuin minäkin, Anni pitää Nousiaisen kirjoista ja tästä myös, Joana oli myös miettinyt mummoaan, Lumiomenan Katjan mielestä kirja oli jopa liiankin kaunis, Kirsi ihaili Nousiaisen taitavaa suomea, Amman mielestä kirja ei ollut kirja juuri hänelle, mutta toivoo, että monelle on. Ja minulle tämä oli.