Suomen lasten hölmöläissadut

Suomen lasten hölmöläissadut, toimittanut Pirkko-Liisa Surojegin, 2000
Kuvittaja: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustantaja: Otava, 2001
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tänään, 18.10., vietetään valtakunnallista Satupäivää, jolloin on tarkoitus kannustaa ihmisiä lukemaan satuja yhdessä lasten kanssa. Satupäivänä muistutetaan, kuinka tärkeitä sadut ovat lasten kielen ja mielikuvituksen kehittymiselle. Saduista on siis suoranaista hyötyä, mutta mielestäni niistä on ennen kaikkea iloa. Kun lapselle luetaan, hän on siinä ihan vieressä, sylissä tai kainalossa, ja saa keskittyä aikuisen kanssa edes hetken yhteiseen tekemiseen ja läheisyyteen.

Omasta lapsuudestani muistan erityisen hyvin Suomen kansan satukirjan, jota äitini luki pikkusiskolleni ja minulle ääneen. Se oli melkein liiankin jännittävä kirja täynnä pitkiä novellisatuja, joukossa sekä ihmesatuja että hurjia pirusatuja. Tunnustan, että en ole tuota itselleni rakkainta satukirjaa vielä lukenut omille lapsilleni, sillä viisivuotias poikani saisi siitä liikaakin aineksia mielikuvituksensa lentoon. Mutta itse koin lapsena huikaisevan onnentunteen, kun eräänä päivänä osasinkin lukea rakasta satukirjaa itse. Oivallus lukutaidosta liittyy minulla nimenomaan satukirjaan. Vieläkin tunnen jännityksen kutinaa tarttuessani mihin tahansa satukirjaan - sadussahan voi tapahtua mitä vaan. Voi vaikka oppia lukemaan!

Koska blogissani on meneillään kotimaisten klassikkojen kuukausi, ja kun Satupäivä osuu myös lokakuulle, on ollut luontevaa lukea kotimaisia satuja. Etsin lasten kirjahyllystä kotimaiset satukirjat pinoon, ja sieltähän löytyi aarteita, joita en edes muistanut, saati tuntenutkaan entuudestaan. Mutta niistä kuulette ensi kerralla... (Niin, Piilomaan pikku aasi piti alun perin säästää tähän klassikkokuukauteen, mutte eskarilaisen pyynnöstä se luettiinkin jo syyskuussa.) Satuja riittää nyt blogattavaksi enemmänkin, mutta syyslomapaikkamme nettiyhteys on onneton, joten Satupäivän viettäminen jatkuu vielä ensi viikolla. Aloitimme kuitenkin lokakuun perinteisillä hölmöläissaduilla, joita olemme joskus lukeneet aiemminkin, emme tosin koko kirjaa yhteen menoon.

Suomen lasten hölmöläissadut on Pirkko-Liisa Surojeginin toimittama ja kuvittama kokoelma perinteisiä hölmöläissatuja. Satukokoelman voisi nimetä kansansatuklassikoksi, joten se istuu tähän klassikkokuukauteenkin vallan mainiosti. Surojegin kertoo esipuuheessaan, että hämmästyi kokoelmaa toimittaessaan sitä, että vaikka hölmöläissatuja on koottu aiemminkin yhtenäisiksi kirjoiksi (jotain kokoelmaa muistan lapsena lukeneeni), niin värikuvitusta ei ollut missään. No, nyt on värikuviakin  - ja upeita kuvia onkin!

Paitsi lukemisen riemua, tässä kirjassa on myös katselemisen riemua. Surojeginin piirtämät hölmöläisakat ja -ukot on niin elävästi kuvattu, että he voisivat pompata kirjan sivuilta kävelemään ja touhuamaan. Jokainen yksityiskohta on mietitty, työt on kuvattu tarkasti (miten niitä rukiinjyviäkin nypitään yksitellen irti tähkästä) ja eläimilläkin on kasvoillaan pieni hölmöläisyys. Ja huomaatteko tästä kuvasta, kuinka akkojen leukaluut käyvät koko ajan, vaikka matka ei kyllä etene...

 

Pari hölmöläissatua on käynyt meille erityisen rakkaiksi viime vuonna ilmestyneeltä Lasten aarteita - kokoelmalevyltä, joka on kuunneltu lähes puhki (tai ainakin naarmuille). Se on tupla-cd, jonka toinen levy on kokoelma karismaattisten miesnäyttelijöiden lukemia satuja, ja levyn hölmöläissadut ovat tästä kirjasta. Eero Ahon lukema Akat kalassa on suosikkisatumme. Niinpä kun nyt luin satuja lapsilleni, äänenpainoni saivat vaikutteita laadukkaasta äänitteestä, ja eskarilaispoikani "luki" kalastussadun kanssani yhteen ääneen: "Katsokaa nyt tarkasti", kehotti merranlaskija, "mihin minä pudotin ensimmäisen merran." "Kyllä me sen löydämme, kun vuolemme merkin tähän veneen laitaan pudotuspaikan kohdalle", tiesi yksi akoista. Kyllä piti kikattaa paitsi sadulle, joka on nimenomaan älyttömän hauska, myös hienoille äänenpainoillemme. (Kiitokset Eero Aholle!)

Mutta kyllä kiittelen Pirkko-Liisa Surojeginiakin, joka on sitonut hölmöläissadut yhtenäiseksi kokoelmaksi, jossa seurataan talonrakkennus aivan puiden kaatamisesta valmiiksi rakennukseksi  (ja sen romahtamiseen) saakka. Ruuanhankintakin seurataan rukiin viljelystä aivan hiekkaikseksi puuroksi asti. Hölmöläisten arjen sujuminen, tai pikemminkin arjen monimutkaisuus, on hauskaa seurattavaa. Omasta lapsuudestani en muista, että hölmöläiset olisi kuvattu näin lempeiksi ja optimistisiksi hahmoiksi, kuin Surojegin on heidät kuvannut. Lähes jokaisen sadun lopuksi hölmöläiset toteavat, että hyvin kävi, vaikka kaikki meni pieleen. Esimerkiksi Valoa pirttiin -sadussahan hölmöläisten talo lopulta romahtaa. Romahtaneen talon raunioillakin hölmöläiset toteavat, että onhan nyt valoa riittämiin. Tai kun akat hukkaavat mertansa järven pohjaan, he toteavat, että pohjassahan mertojen paikka onkin, rannalla ne keräisivät vain hiiriä.

Hölmöläisten ajatuksenjuoksukin on kuvattu herkullisesti: Miesten kalastusreissulla päätetään, ettei verkkoja kannata järveen laskea, koska eihän kukaan voi taata, että niihin sielläkään saalista tulisi. Yhtä hyvin saattaa kala hypätä verkkoon, vaikka verkot olisivat rannallakin. Tai kun hölmöläisukko saa kotimatkallaan vauhtia mäestä, hän päättää laskea mäen kahteen kertaan, jotta matka sujuisi vielä nopeammin.

Hölmöläissatuja lukiessani muistelin Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoja, jotka ovat tehneet vanhanajan elämän lapsille tutuksi. Perinteiset työkalut ja perinteiset maatyöt kertautuivat hölmöläistenkin touhuissa. Jouduin selittämään ainoastaan voin kirnuamisen periaatteita lapsille, sillä muuten kaikki maanviljelyn niksit olivatkin tuttuja. Hölmöläiset ovat hölmöläisiä aina vaan. Näitä oli ilo lukea nykylapsille, ja nyt voi sitten katsella ympärilleen, näkyykö niitä hölmöläisten sukulaisia lähimailla. Kuinkahan moneen tilanteeseen pätee edelleen hölmöläisakan huokaus: "Minäkin yritän ajatella, vaikka se oudokseltaan onkin vaikeaa. On paljon helpompi puhua kuin ajatella."

Satupäivää viettävät ainakin Opuscolo, Oksan hyllyltä ja Kirjasähkökäyrä. Mai oli lukenut tämän satukokoelman jo aiemmin tällä viikolla samanlaisissa tunnelmissa kuin minäkin.