Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta, 1971, toim. Anja Vemmelvuo
Kustantaja: WSOY, 2007
Kuvittaja: Onni Mansnerus
Graafinen suunnittelu: Keto / Susanna Raunio
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Jarno Pennasen (1906-1969) satukokoelma Kulunut kultaviitta löytyi hyllystä, kun etsin lastenkirjallisuuden klassikkoja luettavaksi klassikkokuukautta varten. Satupäivä mielessäni kokosin satukirjat omaan pinoonsa ja tämä luettiinkin heti Suomen lasten hölmöläissatujen perään. Lukukokemus oli erikoinen, mutta kerrassaan mainio.

En ollut aikaisemmin lukenut Jarno Pennasen tuotantoa, joten otin selvää myös kirjailijasta. Jarno Pennanen oli kulttuurisukua: hän oli näyttelijä Aarne Orjatsalon ja kirjailija Ain'Elisabeth Pennasen poika. Ammatiltaan hän oli paitsi kirjailija myös toimittaja. Hän kuului aikanaan vasemmistointellektuellien kirjailijaryhmä Kiilaan (perustettu vuonna 1936) ja toimitti vasemmistolaista Kirjallisuuslehteä. Hän oli jatkosodan aikana vangittuna mielipiteidensä takia. Pennanen on Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen ohella tunnetuimpia Kiilan runoilijoita, ja hän kirjoitti muun muassa surrealistisia runoja. (Lähteenä Wikipedia ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991.)

Kulunut kultaviitta on julkaistu postuumisti vuonna 1971, ja sen on toimittanut Pennasen vaimo, kirjailija Anja Vemmelvuo. Takakannen mukaan satukokoelma on saanut ylleen klassikon kultaviitan. Minulta tämä klassikko on kuitenkin mennyt täysin ohi, eikä Jarno Pennasen muukaan tuotanto ollut mitenkään tuttua - hyvä, että olin kirjailijan nimen kuullut aiemmin. Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi. Mieluusti lukisin nyt Pennasen runoja tai muistelmateoksen Tervetultua tervemenoa (1970).

Tämän Kuluneen kultaviitan painoksen kuvittaja, Onni Mansnerus, on tuttu Aili Somersalon Mestaritontun seikkailujen kuvittajana. Hänen kuvansa ovat vahvoja ja kauniita. Niissä on ilmeikkyyttä ja värejä, jotka luovat hienosti tunnelmaa. Muutama kuva oli suorastaan pelottava, mutta niin olivat sadutkin: "Lapselle haisee", hiidet huusivat, "sen me veroksi viemme!" ja koppasivat pojan kouraansa. Silloin emäntäinen huusi hädissänsä: "Luu lituska, puu latuska, poikani puun sisällä!" Siinä muuttui poika laudankappaleeksi ja hiidet heittivät sen kehtoon. (S. 53.)

Mietin Kulunutta kultaviittaa lukiessani muutamankin kerran, ovatko hiidet ja noidat jopa liian raakoja, mutta muistin myös suomalaiset kansansadut, joista itse pidin tosi paljon jo alle kouluikäisenä - koska ne olivat niin jännittäviä ja pelottavia. Jälkikasvuni ei selvästikään ole herkkää sorttia, mutta toisaalta lapset ovat vakaasti kainalossa, kun satuja luetaan. Ehkä pelkojen kohtaamista pitää harjoitella juuri näin. (Opuscolossa on hieno raportti Satupäivän Satu ja sinä -paneelikeskustelutilaisuudesta, jossa oli pohdittu myös satujen pelottavuutta.)

Kuluneessa kultaviitassa on 12 satua. Muutamat niistä olivat hyvin lyhyitä, vain parin sivun mittaisia, mutta suurin osa oli melko pitkiäkin ihmesatuja. Niissä oli paljon taikuutta ja satujen lennokkuutta. Kansansatujen vaikutus oli ilmeinen. Esimerkiksi Mansikkamorsian toi mieleen kansansadun Hiiri morsiamena.

Aluksi minua häiritsi satuihin jätetty puhekielisyys. He-pronominin tilalla oli joissain saduissa ne ja useampi virke alkoi sanalla no. Vapaaseen sadunkerrontaan tietysti kuuluu puhekieli, mutta kirjoitettu satu vaatii mielestäni kirjakielisen muodon. (Ehkä olen vain turhan tarkka.) Ja vaikka sadussa voi periaatteessa tapahtua mitä vaan, niin eräässäkin sadussa kultakalat lensivät taivaalla vähän liiankin helposti ja muutenkin ihmeitä oli paikoin jopa liikaa yhden sadun tarpeiksi. Jokunen satu oli myös turhan taiteellinen ja sai lapselta kommentin: "Outo." Ehkä nämä outoudet olivat sitä surrealismia, jota Pennanen kokeili runoissaankin. Kauniita kuvia niistä kuitenkin syntyy: Merikaisla lensi, lensi koko päivän virran vartta ylöspäin. Illan tullen juuri ennen auringonlaskua se näki Lootuskukan ja Lootuskukka näki sen. Ja Lootuskuka lauloi ja kutsui sitä luokseen, ja Merikaisla nosti perhossiipensä kokoon kuin lipun ja syöksyi Lootuskukan syliin. Mutta juuri sinä hetkenä sen oli määrä kuolla. (S.17.)

Loppua kohti meitä lukijoita ei sitten häirinnytkään enää mikään. Totuimme tyyliin ja vain nautiskelimme. Esimerkiksi suosikkisatuni Emäntäinen epäkelpo on hieno, pelottava ja kansanperinteinen satu. Nimisatu Kulunut kultaviitta puolestaan on allegoria taiteilijakutsumuksesta ja taiteilijasuvun ilmaisun pakosta. Kultaviitta, joka antaa haltijalleen taianomaisen kyvyn muuttua näyttämöllä miksi vain, pitää kiinnittää piikillä, joka tuo kantajalleen suurta tuskaa. Viitta kuluu käytössä, mutta on ainut asia, jonka näyttelijätär jättää perinnökseen. Kauniimpaa kuvausta taiteen pakottavasta voimasta en ole aikoihin lukenut.

Kiitän ystävääni tästä satuaarteesta! Innostuin taidesaduista niin, että nyt iltasatuna on Topeliusta. Andersenin satujakin löytyy omasta hyllystä, mutta mitä muita satuilijoita kannattaisi etsiä luettavaksi?

Sininen keskitie -blogissa oli Satupäivän kunniaksi satuhaaste, ja siellä voi käydä kurkkaamassa, mitä kaikkea ihmiset Satupäivänä lukivatkaan.