Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calviono: Jos talviyönä matkamies, 2009, 4. painos (ilm. suomeksi 1983)

Alkuteos: Se un notte d'inverno un viaggiatore, 1979

Suomentaja: Jorma Kapari

Kustantaja: Tammi

Kansi: Timo Mänttäri

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

On olemassa rajalinja: toisella puolen ovat ne jotka tekevät kirjoja, toisella ne jotka lukevat. Minä haluan pysyä lukijana ja siksi katson tarkasti että pysyn aina tuon linjan toisella puolen. Muuten pyyteetön lukuharrastus lakkaa tai ainakin muuttuu muuksi ja sitä minä en halua. (S. 98.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 14. kerran. Nyt tapahtumaa emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogi ja mukana on 27 kirjablogia. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita nyt on napattu luettavaksi. 

Oma valintani oli selvä, sillä luin syksyllä Maria Laakson mainion teoksen Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, ja sen innoittamana aloin paikkailla aukkojani länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Italo Calvinon postmoderni klassikko vuodelta 1979 oli lukematta. Postmodernismi on muutenkin jäänyt melko vieraaksi tyylikaudeksi. Mieleeni tulee lähinnä Paul Austerin New York -trilogia, eikä sitten oikein muuta. 

Italo Calvion puolestaan on minulle tuttu muutamasta mieleenpainuneesta lukuhetkestä. Muistan kirjoittaneeni jonkin hänen Marcovaldo-novellinsa pohjalta yo-aineharjoituksena novellianalyysin. Novellin tunnelma on jäänyt mieleeni, sillä se oli unenomainen ja kiehtova. Myöhemmin olen luettanut oppilailla hänen villiä pienoisromaaniaan Halkaistu varakreivi. Siinä on absurdi meno, mutta myös selkeitä opetuksia hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.  

Jos talviyönä matkamies on sitten taas jotain ihan muuta. Absurdi tunnelma on tallella. Myös hullua huumoria ja pisteliästä satiiria riittää tässä teoksessa. Jotain ärsyttävääkin koin. Ärsyttävimpänä seikkana silmilleni ponnahti teoksen naiskuva, joka oli melko stereotyyppinen, lähinnä koristeellinen. 

Teos alkaa siitä, että lukija asettuu tuoliinsa ja aloittaa uuden kirjan. Ulkopuolinen kertoja-tarkkailija kuvaa häntä yksikön 2. persoonamuodossa: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Rentoudu. Keskity. Karkota mielestäsi kaikki ajatukset. Anna sinua ympäröivän maailman haihtua hämärään. (S. 5.) Olemme metafiktion ytimessä. Kirjassa lukutapahtuma tehdään näkyväksi. 

Jokainen lukija, myös siis minä itse, samaistun tietenkin vahvasti fiktiiviseen tilanteeseen, koska olen juuri tarttunut Italo Calvinon teokseen Jos talviyönä matkamies. Lukemisen autuutta ja siihen liittyviä odotukseia ja valmisteluja kuvataan hartaasti. Häiriötekijöitäkin tietysti on monenlaisia. Calvino nimeää ne lukuisat erilaiset kirjat, jotka on täytynyt ohittaa ennen kuin käsiin on tarttunut juuri tämä tietty kirja, jota nyt luetaan. Oheen ovat jääneet muun muassa Kirjat Jotka Aiot Lukea Kun Ensin Olet Lukenut Muita ja Kirjat Jotka Pitkän Aikaa Ovat Kuuluneet Lukuohjelmaasi (s. 7). 

Ongelmat iskevät toden teolla, kun lukija (minä), huomaan, että teoksessa on jotain pielessä. Se alkaa toistaa itseään. Niinpä lukijan (minun) on lähdettävä kirjakauppaan vaihtamaan painokseni uuteen. Kirjakaupassa lukija tapaa lukijattaren ja heidän välilleen syntyy kiinnostava keskustelu heidän lukemistaan kirjoista, ja juuri tästä samaisesta kirjasta, joka molemmilla on kesken.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kuin trilleri. Kaikenlaisten sekaannusten jälkeen etsitään aina vain uusia teoksia, joista jokin ehkä on juuri se, jota ensin lähdettiin etsimään. Jäljet johtavat yliopistoon, jossa enemmän ja vähemmän oikeasta elämästä vieraantunut professori Uzzi-Tuzii esittelee omia teorioitaan, joita toinen professori rientää kiistämään. Seuraavaksi lähdetään seuraamaan petollista kääntäjää, jolla on ties minkälaisia yhteyksiä eri valtioiden salaisiin palveluihin. Kirjallisen kentän tekijät kyseenalaistetaan kirjailijoita myöten.  

Lukijan itsensä (minun) ote elämästä alkaa lipsua ja hän päätyy itsekin seikkailuun. Hänen elämänsä alkaa muistuttaa fiktiota yhä enemmän, ja hänen käsiinsä päätyneet teokset puolestaan sekoittavat pakkaa entisestään. Ne ovat kuin tyyliharjoituksia erilaisita romaanigenreistä. Mukaan mahtuu noir-tyylistä dekkaria, japanilaista erotiikkaa, lännenseikkailua, jne.  Lukija (minä) innostuu aina uudesta romaanin alusta, mutta ei koskaan saa lukunautintoaan päätökseen.

Voisi luulla, että Calvinon romaani hajoaa mahdottomuuteensa ja sivujuoniinsa, mutta käykin niin, että siitä kehkeytyy nokkela metafiktio, jonka turvin kirjailija sivaltaa terävästi sinne tänne. Alussa esitetty autuas lukuhetki pilkotaan palasiksi, jonka jälkeen lukija joutuu kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden mielekkyyden: kustantamot, kääntäjät, kirjailijat, teokset, sensuuri, yliopistotutkijat ja lopulta lukijat itsekin koheltavat sitä ja tätä, tekevät kompromisseja tai pelaavat omaan pussiinsa niin, että puhdasta taidetta, täydellistä romaania, ei ole lopulta missään. 

Seuraavan kerran, kun lukija (minä) taas tarttuu uuteen teokseen, hän voi hetken miettiä, millaiset vaikeudet on ylitetty, että juuri kyseinen kirja on päätynyt juuri hänen käsiinsä juuri sinä hetkenä. Jokainen kirja on antautumista suuren seikkailun ja sattumusten, ehkä jopa päättömyyksien armoille.  

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta. Haaste on mainio tapa ylläpitää kirjallista aktiivisuutta ja lukea itselle tuntemattomaski jääneitä klassikoita. Aikaisempina vuosina olen lukenut nämä teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

Oli taas ilo osallistua tähän perinteeseen. Heinäkuun lopussa taas tavataan näissä merkeissä!

Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteessa sijoitan Calvinon klassikon kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Teosta on myös luettu ahkerasti kirjablogeissa. Liitän tähän Tekstiluolan julkaisun, josta löytyy lisää linkkejä. 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, 2021

Kustantaja: Otava

Sivuja: 377

Kansi: Anna Tuori

Mistä sain kirjan: oma ostos

Kun kirja kertoo minulle uuden ajatuksen, etsin sen totuutta tunteistani. Ei ole eroa sillä, onko kyse luonnontieteellisestä tiedosta vai epämääräisemmästä, hyväksyn tai hylkään ajatukset tunteitteni perustella. Pääasia että koen oloni turvalliseksi, että ajattelen itsestäni hyvin. Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä. 

     Totuuden tiellä ei koskaan ole ymmärtämättömyys, vaan pelot, koetut vääryydet ja menneet kärsimykset. 

WALT (S. 103)

Jukka Viikilä voitti vuoden 2021 Finlandia-palkinnon teoksellaan Taivaallinen vastaanotto. Tiesin teoksenn sisällöstä hyvin vähän ennen kuin ostin sen itselleni Tampereen Kirjafestareilta: tiesin, että se kertoo avosydänleikkauksesta. Tämän yhden ennakkotiedon perusteella tiesin myös pitäväni kirjasta. Kun puhutaan avosydänleikkauksesta, puhutaan elämästä ja kuolemasta, ja silloin ollaan kirjallisuuden syvimpien teemojen äärellä. Oikeastaan minulla oli teoksesta muutakin ennakkotietoa: Olen lukenut myös Jukka Viikilän aiemman teoksen, Finlandia-voittajan vuodelta 2016, Akvarelleja Engelin kaupungista, ja pidin siitä. Arvasin siis senkin perusteella, että pitäisin tästä uudestakin teoksesta. Oikeastaan minulla oli varastossa kolmaskin ennakkotieto, kaikista merkittävin tieto ja se oli se huimaava tieto, että Taivaallinen vastaanotto oli voittanut Suomen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Tämä tieto sinetöi lopullisesti osto- ja lukupäätökseni. 

Ei ole siis ollenkaan merkityksetöntä, millaisen vastaanoton romaani saa. Finlandia-voitto takaa romaanille monta ostopäätöstä ja sitä myötä monta lukijaa. Kirjan vastaanotto vakuuttaa mahdolliset lukijat kirjan lukemisen mielekkyydestä tai karkottaa lukijat sen ääreltä. Jokaisella lukijalla on paljon enemmän ennakkotietoa kirjasta, kuin hän ehkä tiedostaa. Mielellään ihmiset kertovat, että he valitsevat kirjansa itse, ihan yksin, omien kirjallisten vaistojensa perusteella. Sellainen ei ole mahdollista. Kaiken lisäksi suurin osa lukijoista lukee kuin Walt, tietenkin. Niin minäkin luen. 

Taivaallisesta vastaanotosta muodostui minulle hyvin opettavainen kirja. Kun nyt kirjoitan blogikirjoitustani Taivaallisesta vastaanotosta, tiedostan myös kirjoittavani teosta nimeltä Taivaallinen vastaanotto ja tiedän tekeväni sille taivaallista vastaanottoa. Eikö Jukka Viikilän teos Taivaallinen vastaanotto ole jo valmis, niin sanotusti kirjoissa ja kansissa? Miten minä sitä kirjoittaisin, enhän ole kirjailija, vaan lukija - tässä tapauksessa lukija, joka rakastaa lukemista niin paljon, että haluaa kirjoittaa lukemistaan kirjoista muistoja ylös. Olen myös lukija, jonka ystäväpiiriin kuuluu niin paljon lukemisen harrastajia, että puhun kirjoista paljon. Olen puhunut useammankin ihmisen kanssa Taivaallisesta vastaanotosta ja myös sillä tavoin tehnyt kirjaa nimeltä Taivaallinen vastaanotto. 

Viikilän teoksessa tehdään näkyviksi kirjallisuuden kolme perustaa: tekijä, teos ja lukija, mutta lukija saa nyt keskeisimmän paikan romaanissa. Tekijä, Finlandia-voittaja-kirjailija nimeltään Jan Holm, kirjoittaa kirjaa siitä, kuinka hän joutuu avosydänleikkaukseen. Valmis kirja on romaanissa pilkottu sivunumeroina sinne tänne. Kronologisesti järjestyvää tarinaa kirjasta on turha etsiä. Sen sijaan kirjan kuvitteelliset lukijat, kirjan vastaanottajat ikään kuin kirjoittavat kirjaa omilla lukijareaktioillaan. Mutta on kirjassa tekijöitäkin enemmän kuin tämä yksi Jan Holm. Tai ehkä he ovat kirjailija-lukijoita, jotka olen tunnistavinani heidän etunimistään ja yhdistän heidän fiktiiviset ajatuksensa heidän teoksiinsa. Jos kirjassa nimimerkki Joel toteaa: "Hyvä kirjailija osaa pitää huolta myös väärinymmärryksen poluista", ajattelen heti kirjailija Joel Haahtelaa ja hänen teoksiaan. Mielessäni alkaa syntyä polkuja Taivaallisen vastaanoton ulkopuolelle, kirjallisuuden kenttään, jossa teokset (kirjailijat) käyvät keskustelua keskenään. 

Lukukokemusten ristitulessa kirja jää elämään. Kirjasta puhutaan ja kirjoitetaan. Taivaallisessa vastaanotossa kirjallisuuden kannalta uutta on se, että vastaanotettu kirja muodostuu sen kuvitellusta vastaanotosta. Koska kirja saa "taivaalllisen vastaanoton", sen täytyy olla hyvä. Vai voidaanko kirjan hyvyys mitata sillä perusteella, millaisen vastaanoton se saa? Kun kirja saa taivaallisen vastaanoton, ainakin sen vastaanotto on taivaallinen, kirja ei ehkä kuitenkaan. Voi myös miettiä, onko kirjan hyvyys tai huonous merkittävää laisinkaan, sillä jos kirjallisuuden historiaa tarkastellaan, kriteeristö vaihtelee, koska kirjaa luetaan eri tavoin historian saatossa. 

Kun 1990-luvulla opiskelin kirjallisuustta Tampereen yliopistossa, siellä tutkittiin paljon reseptioestetiikkaa, eli kirjallisuuden vastaanottoa. Tutkittiin sitä, miten eri aikoina kirjallisuutta luetaan, miten jokainen lukija lukee kirjaa omista lähtökohdistaan käsin: historiallinen aika ja aatteet heijastuvat yksittäisten lukijoiden henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin, lukukokemuksiin ja elämänkokemukseen, joiden kautta hän tulkitsee ja arvioi lukemaansa teosta. 

Nyt, kun päivälehtien kirjallisuuskritiikit ovat vähentyneet ja kirjallisuuskeskustelua käyvät yhä enenevästi tavalliset lukijat, jotka perustavat lukupiirejä, kirjablogeja ja julkisia lukupäiväkirjoja, kirjallisuuden vastaanottokin on yhä nopeampaa ja moninaisempaa. Kaikki kommentit - sekä lyttäävät että kiittävät - leviävät nopeasti satojen ja tuhansien lukijoiden silmien eteen. Kirjailijan kirjoittama taideteos elää määritelmissä omaa elämäänsä, jota kirjailija voi vain seurata kauhistuneena tai ihastuneena. Hän kirjoitti, kirja luettiin, ja vastaanottajan päässä kirja on jotain muuta, enemmän tai vähemmän sama, kuin mitä kirjailija tarkoitti. 

Taiteen tekemisen, taideteoksen ja sen vastaanoton kolminaisuus on kiinnostavaa ja alati muuttuva yhtälö. Postmodernistinen kirjallisuus toi näkyville tätä kolminaisuutta yhä selvemmin. Esimerkiksi Italo Calvinon postmoderni klassikkoromaani Jos talviyönä matkamies (1985) leikittelee näillä asemilla ja kyseenalaistaa sekä kirjailijan että teoksen vallan. Viikilän teos ottaa ikään kuin askeleen eteen päin ja keskittyy lukijoihin: Mitä kaikkea heidän ajatuksissaan syntyy? Tarvitsevatko he kirjaa oikeastaan ollenkaan? Mihin he kirjallisuutta käyttävät?  

Viikilän teos on ehkä kirjallisuudellisen teos, minkä olen koskaan lukenut. Se onnistuu olemaan kiinnostava ja hauska, mutta myös puhutteleva ja oivalluttava. Se on romaani kirjallisuudesta, lukijoista, ihmisyydestä ja vähän kirjailijastakin. 

Näin minä siis luin Taivaalllista vastaanottoa ja kirjoitin Taivaallista vastaanottoa. Luin sitä vuoden 2021 joulunpyhinä, kun vietin ensimmäistä jouluani ilman isää, jolle tehtiin avosydänleikkaus vuonna 2000. Se pelasti hänen henkensä vielä 20 vuodeksi. Ahmin Taivallisesta vastaanottosta jokaisen sanan, joka kertoi avosydänleikkauksesta. Luin kirjaa myös 1990-luvun kirjallisuudenopiskelijana, joka teki gradunsa Aino Kallaksen Sudenmorsiamen aikalaisvastaanotosta. Nyt olen kirjoittamassa Taivaallisen vastaanoton aikalaisvastaanottoa. Kirjabloggaajana, kirjagrammaajana ja kirjasomen aktiivisena seuraajana tunnistin fiktiiviset lukijareaktiot, joita Taivaalliseen vastaanottoon on kirjoitettu. Koska olen nainen, mietin lukiessani, millainen olisi naiskirjailijan avosydänleikkauksesta kertovan kirjan vastaanotto, olisiko se yhtä taivaallinen. Kaikki ne asiat, joita olen elämässäni kokenut ja tehnyt, kaikki ne kirjat, joita olen lukenut vaikuttavat siihen, miten Viikilän teosta luin. Kaikkia asioita en tietenkään tunnista, ja kaiken lisäksi luen kuin Walt. 

Riemastuin Viikilän kirjan viisaista aforismeista ja ironiasta, jolla kirjailija tarkastelee omaa elämäänsä ja kirjallisuuden toimijoita ja erityisesti tietysti meitä lukijoita. Kirja näyttää hajoavan ympäriinsä ja sekin on ihanaa. Ehjä tarina on illuusio, johon kirjallisuus ja ihmiselämät on opittu perustamaan. Entäs jos tarina hukkuu, hukkuuko elämäkin, loppuuko se? Onko tarinaton kirja kirja ollenkaan, onko sitä olemassakaan? Jää vain Taivaallinen vastaanotto. 

Vuoden 2021 parhaat lukukokemukset - ja tietysti tilastoja

Tilastoja

Luin yhteensä 83 kirjaa vuonna 2021. Niistä 61 (73 %) oli naisten kirjoittamia kirjoja ja 24 miesten kirjoittamia kirjoja. Tämä on edelleen tietoinen valinta, sillä haluan omalta osaltani pitää naiskirjailijoita esillä. Tutkittu tosiasia kun on, että miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tällöin naisten lukemilla kirjoilla on lähtökohtaisesti puolet vähemmän lukijoita. Jotta kirja jää kaanoniin, se tarvitsee uusia lukukertoja, eli jokainen lukemani kirja on myös teko tasa-arvon puolesta. 

Suurin osa lukemistani kirjoista, 53 kpl (64 %), on kotimaista kirjallisuutta. Uutuuksia, eli vuonna 2021 ilmestyneitä kirjoja on 27 kpl, eli 32 % lukemistani kirjoista. Aika paljon tässä luvussa on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä uutuusromaaneita hankin käsiini vasta loppusyksytä. Niitä olen lukenut lomatunnelmissa tässä vuodenvaihteessa. 

Lukemieni kirjojen sekaan mahtui 10 kirjaa, jotka lasken klassikoiksi, eli niiden osuus oli 12 % kokonaisuudesta. Mukana oli sekä perinteisiä klassikoita (kuten Jonathan Swiftin Gulliverin retket), tietokirjaklassikko (Simone de Beauvoirin Toinen sukupouoli II) ja sarjakuvaklassikko (Art Spiegelmanin Maus).

Kirjoista suurin osa oli romaaneja (30 kpl), seuraavaksi eniten luin lastenkirjoja (19 kpl kuvakirjoja lastenromaaneja sekä loruja) ja kolmanneksi eniten (12 kpl) nuortenkirjoja.

Suurin muutos edellisvuosiin on siinä, että luin paljon tietokirjoja, peräti 8 kpl. Niiden aiheet liittyivät ammattiini (suomen kieli, kulttuuri ja kasvatus), ja ne olivat lähes kaikki niin vaikuttavia, että kirjoitin niistä blogiin. Melkein kaikki pääsivät myös parhaiden luettujen kirjojen listalle. 

Vuosi oli myös esseiden ja sarjakuvien vuosi. Molempia luin 8 kpl, ja niidenkin parissa viihdyin todella hyvin. Tosin rajanveto esseeteoksen ja tietokirjan välillä on välillä vähän hankalaa, mutta en anna sen haitata lukunautintoa. 

Lukemiseni on joka tapauksessa selvästi monipuolistunut vuosi vuodelta, ja sen lasken ehdottomasti Kirjagram- ja Goodreads-yhteisöjen ansioksi. Löydän entistä helpommin itselleni sopivaa luettavaa näistä some-kanavista kirjablogien ohella. 

Sen sijaan runokokoelmia luin viime vuonna vain 3 kpl - ja lisäksi neljä lasten lorukirjaa, eli yhteensä ehkä kuitenkin seitsemän runoteosta. Joka tapauksessa mielestäni luin niitä liian vähän. Elämästäni puuttui viime vuonna runous. Lainasinkin nyt vuoden alussa erityisesti runoja luettavakseni, ja ensimmäisen teoksen ehdin jo kuunnellakin. 

Luetuimpia kirjailijoita listallani olivat lastenkirjailijat Roope Lipasti ja Laura Ruohonen, joilta molemmitla luin kolme teosta ääneen pojalleni. Lisäksi luin kaksi teosta ainakin Katja Kalliolta, Katri Kirkkopellolta, J. K. Rowlingilta, J. S. Meresmaalta, Anu Silfverbergiltä, Anne Muhoselta ja Simone de Beauvoirilta. Tosin kaikki kuvakirjojahan en merkitse Goodreadsiin, varsinkin jos niitä luetaan noin 100. kertaa tälle lapsilaumalle. Yritän kuitenkin blogata ja grammata myös lastenkirjoja ahkerasti, koska varsinkin kotimainen lanu on riemastuttavan korkealaatuista ja ansaitsisi paljon näkyvyyttä somessa ja tiedotusvälineissä. Lanu kasvattaa uusia lukijoita ja toivoisn, että kaikki kirja-alan työntektijät joka kanavalla ymmärtäisivät sen merkityksen. 

Vuoden parhaat lukukokemukset 

Vuoden kirkkain tähti: 

Marisha Rasi-Koskinen: Rec

Vuoden vavahduttaja: 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Vuoden parhaimmistoon yltävät myös nämä : 

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Richard Powers: Ikipuut

Axel Schulman: Unohda minut

Vuoden tietokirjat: 

Milja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta (sarjakuva)

Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

Johanna Holmström: Märta Tikkanen - tyttö joka tahtoi juosta vetten päällä

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 

Toni Morrison: Toiseuden synty

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

Vuoden kuvakirjat: 

Kaisa Happonen ja Anne Vasko: Pisara kuonolla, Mur

Katja Kirkkopelto: Molli

Pia Krutsin ja Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties

Juhani Känkänen: Tuu yökylään, Apo Apponen!

Laura Ruohonen: Allakka Pullakka

Vuoden löydöt: 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

 

Vuoden työvoitot:

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Vuoden paras runoteos:

 Aura Nurmi: Leijonapatsailla

Vuoden sarjakuvateokset: 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Art Spiegelman: Maus

Anne Muhonen: Älä unohda minua

Robin Ha: Almost American girl

Vuoden esseet (tietokirjojen lisäksi ja ohella): 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Vuoden nuortenkirjat:

Mikko With: Saakelin satanen

J. S. Meresmaa: Naakkamestari

Vuoden äänikirjat (kaikkia näitä luin myös e-kirjana tai painettuna kirjana ja välillä kuuntelin):

Dess Terentjeva: Ihana (lukijana Elena Leeve)

Aura Nurmi: Leijonapatsailla (lukijana Aura Nurmi)

Richard Powers: Ikipuut (lukijana Jukka Pitkänen)

Gabriel Carcia Marquez: Rakkautta koleran aikaan (lukijana Jukka Pitkänen)

Vuoden kirjallisia kohokohtia olivat tietysti Helmet-haasteeseen osallistuminen, kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen osallistuminen kahteen kertaan sekä Helsingin kirjamessut ja Tampereen Kirjafestarit. Kirjagram-tili Luettua elämää sai paljon uusia seuraajia vuodenvaihteessa, ja luulen, että lukeminen harrastuksena on ottanut tuulta alleen ihan valtakunnallisesti. Viime viikkojen lehtikeskustelut ovat nostaneet lukutaidon merkityksen puheenaiheeksi, ja tietysti vallitseva koronatilanne pakottaa ihmiset pysyttelemään kotinurkissa ja harrastamaan siellä. Kirjojen avulla pääsee kuitenkin välillä täysin muihin maailmoihin. 

Hyvää uutta vuotta ja hyviä lukuhetkiä ihan kaikille!

Helmet-lukuhaaste 2021 valmistui

 

Helmet-lukuhaaste 2021 valmistui joulun tienoilla. Viimeisenä kirjana luin kuopukselle ääneen Tove Janssonin Taikatalven, joka sopi mainiosti joulunajan kirjaksi ja korvasi lennosta C. J. Sansomin kirjan Talvi Madridissa, joka jumittaa edelleen. 

Tänäkin vuonna haaste eteni kivuttomasti aina joulukuulle asti, jolloin täytyi ruveta etsimään muutamia täsmäkirjoja ja kiire tuli kuitenkin. Kaikista kirjoista en ole ehinyt bloggaamaan, mutta uuden vuoden puolella teen jonkinlaisen yhteenvedon tämän vuoden luetuista kirjoista, joten siellä kerron sitten lisää  ainakin muutamasta.

Seuraava Helmet-lukuhaaste julkaistaan jo huomenna. Vuoden viimeiset kirjat taidan taktisesti venyttää ensi vuoden puolelle, niin saan aloittaa uuden haasteen heti muutamalla kuittauksella. 

Tämä on niin kivaa, että toivon kaikkien innostuvan mukaan. 

Helmet-lukuhaaste 2021

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa: Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja: Milja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

3. Historiallinen romaani: Katja Kallio: Säkenöivät hetket

 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan: Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan: J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

6. Kirja kertoo rakkaudesta: Ivan Turgenev: Ensirakkaus

7. Kirjassa on kaveriporukka: Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella: Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

10. Kirjan nimessä on numero: Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

11. Kirja kertoo köyhyydestä: Aura Nurmi: Leijonapatsailla

12. Kirjassa ollaan metsässä: Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

14. Kirja on osa kirjasarjaa: Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (päähenkilön nimi): Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys 

16. Kirjassa eletään ilman sähköä: Anniina Mikama: Myrrys

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi: Jonathan Swift: Gulliverin retket

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä: J. S. Meresmaa: Khimaira

19. Kirjassa leikitään: Riina Tansakanen: Tympeät tytöt

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (shamaani): Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan: Tove Jansson: Taikatalvi

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä: Jukka-Pekka Palviainen: Hanaa, Kosonen

23. Kirja, jota luet ulkona: Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki: Maria Laakso ja Johanna Rojola: Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjalllisuus

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa: Johanna Holmström: Märta Tikkanen - tyttö joka tahtoi juosta vetten päällä

27. Kirjan päähenkilö on eläin: Kaisa Happonen ja Anne Vasko: Pisara kuonolla, Mur

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä (kertaus kirjallisuudenklassikoista antiikista nykypäiviin): Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu: Marisha Rasi-Koskinen: Rec

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen: Simone de Beauvoir: Erottamattomat

31. Jännityskirja tai dekkari:  C. J. Tudor: Paluu pimeästä

32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa: Anja Portin: Radio Popov

33. Kirjassa opetetaan jokin taito (rahanpesu): Mikko With: Saakelin satanen

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: Richard Powers: Ikipuut

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

36. Kirjassa liikutaan ajassa: Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa: Rainbow Rowell ja Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads

38. Kirja on käännetty hyvin (Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi): Amanda Gorman: Kukkula jolle kiipeämme

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia: Anne Muhonen: Älä unohda minua

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista: Linda Bondestam: Elämäni pohjalla: Yksinäisen aksolotlin tarina

41. Kirjassa matkustetaan junalla: Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais

42. Satukirja: Maria Kosova ja Karel Teissig: Afrikkalaisia satuja

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä: Eppu Nuotio: Salasana: rakkaus

44. Kirjassa on reseptejä: Laura Esquiel: Pöytään ja vuoteeseen 

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija: Torbjörn Flygt: Alakynnessä

46. Kirjassa syödään herkkuja: Axel Schulman: Unohda minut

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli ja Toni Morrison: Toiseuden synty

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021: Vanessa Springora: Suostumus

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Robin Ha: Almost American girl

Helmetin listani myötä toivotan kaikille hyvää ja entistä paljon paljon parempaa uutta vuotta!

Tampereen kirjamessut eli Kirjafestarit 4.-5.12.2021

Osallistuin viime viikonloppuna 4. - 5.12. Tampereen kirjamessuille, joille nimeksi sopii ehdottomasti Kirjafestarit. Olen tapahtumasta vieläkin pyörryksissäni, sillä niin hauskaa siellä oli. Osallistuminen oli tamperelaiselle äärettömän helppoa, sillä kun astuin kotiovesta ulos ja 150 metrin päästä bussiin, olin festareilla 20 minuutissa. Tuttu Tampere-talo otti vieraat vastaan upeimmillaan talvisen pakkasauringon loisteessa. 

Ennen kuin Tampere-taloon pääsi astumaan sisään, ovella tarkistettiin koronapassi. Passihan ei takaa sitä, etteikö joku osallistuja olisi sairaana paikalla, mutta tunsin oloni silti melko turvaliseksi sisätiloissa. Asiaa auttoi sekin, että talossa oli väljää. Tapahtuma oli levittäytynyt kolmeen kerrokseen ja Tampere-talon salit oli otettu hienosti käyttöön. Oli ihanaa keskittyä kirjakeskusteluihin suljetuissa tiloissa, jos vertaa Helsingin kirjamessuihin, jossa keskusteluja täytyy seurata avoimissa tiloissa, joiden laitamilla on koko ajan häiritsevää liikettä. Tampere-talon salien, varsinkin Pienen salin, akustiikka hivelee korvia ja suorastaan rauhoittaa mielen. Kirjat keskustelun aiheena on tietysti myös mieltäylentävää.  

Kuuntelin kahden päivän aikana kuusi eri keskustelua. Ensimmäisenä seurasin Tulenkantaja-palkinnon jakamista Pienessä salissa. Palkinnon voitti Matias Riikosen Matara. Riikosen kiitospuhe oli valloittava. Oikeastaan se oli niin valloittava, että istuin kuin tatti seuraavana päivänäkin kuuntelemassa hänen puheitaan lisää. Sunnuntaina hän puhui siitä, kuinka lasten kompetenssi usein ohitetaan, mutta hän halusi Matarassa kirjoittaa myös siitä. Toisaalta hän halusi myös osoittaa, että poikien leikin mahdollistavat hoitajat, nimenomaan naispuoliset hoitajat, jotka heitä laitoksessa iltaisin odottavat ja pitävät heistä huolta. Hän muistutti kuulijoita siitä, että meistä kukaan ei pärjää ilman muita ihmisiä. Mutta tämä siis sunnuntaina, eli palaa lauantaihin...

Asetuin lauantaina toistamiseenkin Pieneen saliin, jotta kuulisin Finlandia-voittajien haastattelut, mutta paikalle olikin päässyt vain lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja Anne-Maija Aalto. Häntä olisin sitten voinut kuunneella pitempäänkin, sillä niin viisaita ajatuksia hänellä oli maailman tulevaisuudesta ja kirjoittamisesta. Ostin hänen kirjansa Mistä valo pääsee sisään tyttärilleni joululahjaksi ja sain kirjailijalta myös omistuskirjoituksen kirjaan.

Lauantaina seikkailin koko päivän yksikseni ja tein seikkailujeni ohessa joululahjaostokset. Jututin  tuttuja ja tutustuin uusiin ihmisiin kirjamyyntilavojen ääressä. Keskustelin kirjoista ja taas vähän lisää kirjoista. Ihmisten tapaaminen oli elähdyttävää ja kirjoista puhuminen oli elähdyttävää. Mutta päivä sen kuin parani vanhetessaan....

Lauantain riemullisin tapahtuma oli ehdottomasti kello 17 alkanut Aulaklubin lavarunoustapahtuma. En ole kuunaan nähnyt lavarunoutta kuin pienen osuuden joskus Annikin runofestivaaleilla. Nyt istahdin eturiviin kuuntelemaan Elsa Tölliä. Hän olikin niin valovoimainen ja hauska esiintyjä, että lumouduin hänen sanoistaan ja rytmistään. Sitten jouduin juoksemaan vielä kirjaostoksilla, mutta palasin kuuntelmaan Pelle & Romantiks -yhtyeen sekä Kielo Kärkkäisen esitystä. Voi pojat, se oli upea esitys! Hymyilin varmasti kuin Hangon keksi koko esityksen ajan, sillä niin upeasti Kielo Kärkkäinen lauloi ja niin mainio oli koko esitys. 

Sunnuntaina puolestaan sain ihanan Kaisan Kirja hyllyssä -blogista festarikaverikseni. Aloitimme päivän Riina Tanskasen haastattelun kuuntelemisella ja hämmästelimme, miten niin nuori nainen osaa olla niin selkeäsanainen. Tympeät tytöt -sarjakuvateos on tarkka kuvaus naiseksi kasvamisesta. Tanskanen puhui siitä, kuinka nainen oppii miellyttämään ja kuinka huomaamatta seurustelusuhteessa nainen ottaa vastuun kotitöistä tai kuinka sisäänrakennettua myös meillä naisilla on misogynia, jossa kaikkea naisellista halveksitaan ja kuuluu olla "hyvä jätkä". Kaikki nämä aiheet nousevat hänen sarjakuvateoksessaan esiin oivaltavasti ja viihdyttävästi. 

Seuraavaksi kiirehdimme kuuntelemaan Rosa Liksomin haastattelua hänen romaanistaan Väylä ja Matias Riikosen haastatelun kirjasta Matara. Lopulta kävimme vielä kuuntelmassa Emmi Itärannan haastattelun. Mietin päivän mittaan moneen kertaan, kuinka kirjallisuus vastaa moniin sellaisiin kysymyksiin, joita ei tarkasti osata edes kysyä. 

Liksomin teoksen myötä voi oppia historiasta, ja sitä kautta ymmärtää nykypäivää. Kun Lapin sodan jaloista lähti 60 000 naista, lasta ja vanhusta (sekä paljon lehmiä) pakolaisiksi Ruotsiin, voi miettiä, miltä nykypäivän pakolaisista tuntuu jättää kotimaansa ja asettua uuteen kulttuuriin. Seuraavaksi voi pohtia Emmi Itärannan kanssa ihmiskunnan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Kuinka paljon parempi paikka maailma olisi, jos ihmiset lukisivat enemmän ja ottaisivat opikseen sen sijaan, että totetuttavat ahneita ja tyhjiä unelmiaan. 

Tampere-talo valoisine käytävineen ja lasiseinineen loi hienot puitteet kirjafestareille. Toivon hartaasti, että nämä festarit saavat jatkoa. Tunnelma oli leppoisampi ja kiireettömämpi kuin Helsingin kirjamessuilla, ihmisillä oli aikaa jutella toistensa kanssa ja kirjalavojen ympärillä oli tilaa. 

Toivoisin paikallisena äidinkielenopettajana kuitenkin, että festarit alkaisivat jo arkipäivänä, jolloin paikalle voisi tuoda oppilaita. Muutenkin lasten-ja nuortenkirjallisuus ansaitsisi paljon tilaa ja näkyvyyttä kirjamessuilla. Vain sillä tavoin kasvatetaan uusia lukijoita ja kirjan ostajia. 

Odotan myös innolla koronan jälkeistä aikaa (kuten tietysti kaikki), jolloin festarit todella levittäytyisivät ympäri keskustaa. Innostuin lavarunoudesta aivan poskettomasti, ja voisin kuvitella, että Tampereen ravintolat, teatteri Telakka sekä muut Tampereen teatterit lähtisivät varmasti mukaan näihin kirjajuhliin. 

Tampere-talo kirjafestaripaikkana keskustan tuntumassa ja rautatieaseman vieressä on aivan loistava. Lisää tätä juhlaa Tampereelle! Ensi vuonna toivottavasti tavataan. 

Kiitän järjestäjää Media-lipusta. Kannattaa kurkistella festaritunnelmia myös ainakin Kulttuuri kukoistaa -blogista ja Kirsin kirjanurkasta. 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä, 2021, 2. painos

Kustantaja: Into

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 161

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Riina Tanskasen sarjakuvateos Tympeät tytöt on kulkenut mukanani koko syksyn, kun olen seurannut hoitoalan ja opetusalan uupumista. Naisvaltaiset alat ovat kuormittuneet, kun kansakunta on koronan takia tarvinnut tavallista enemmän huolenpitoa ja hoivaa - siis naisia. Sarjakuvateos Tympeät tytöt tiivistää naisena olemisen ytimen niin, että sattuu. Ei ihme, että nuoret tytöt uupuvat, ei ihme, että naiset eivät jaksa, ei ihme, että hoiva-aloilla ei enää viihdytä. Naisten mitta alkaa olla täynnä ja voimat lopussa. Miten se on mahdollista? Eivätkö naiset ymmärrä, että heitä arvostetaan? Kun saa arvostusta, niin jaksaa taas tehdä vähän lisää, eikö?

Tanskasen teos koostuu yhdeksästä tarinasta, tai ehkäpä pikemminkin tutkielmasta, joissa käsitelläään naisille tuttuja tilanteita: kasvavan kehon muuttumista, baari-iltoja ja seurustelua, naisten tekemää työtä ja ympäristön luomia paineita. Jokainen tutkielma puhuu suoraan niistä kummallisista käyttäytymismalleista ja rooleista, joihin naisen täytyisi kasvaessaan sopeutua.   

Ensimmäisen tarinan nimi on Naiseksi kasvaminen. Kertoja toteaa heti aluksi: Mä olen oppinut olevani tyttö (s. 6). Tässä ollaan heti Simone de Beauvoirin jalanjäljillä. Beauvoir kirjoitti 1940-luvulla  Toinen sukupuoli -teokseensa maailmaa mullistaneet sanat: "Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan." Nainen oppii solahtamaan paikalleen niihin rakenteisiin, joissa hänellä ei ole samanlaista arvoa kuin miehellä.  Myöhemmin, tarinassa Tyttövoimaa, sarjakuvan päähenkilö lukeekin Beauvoirin klassikkoteosta ja toteaa: Joo, niin mäkin sitten aloin ajatella, että ehkä siinä rakennepuheessa on jotain järkeä (s. 123). 

Kaikki alkaa kuitenkin jo kotoa. Se alkaa Barbie-leikeistä, joissa on naisena olemisen mallit mukana. Muistatteko Kenin, joka valitsi tyttöystäväkseen aina sen kaikkein kauneimman Barbien? Täytyy näyttää mahdollisimman kauniilta, jotta on haluttava miesten silmissä. Kasvaessaan tytöt kuulevat, kuinka äidit puhuvat toisista naisista halveksivaan sävyyn. Naisen täytyy olla tietynlainen - ainakin ennen kaikkea kiltti. Äiti päivittelee tyttärelleen, kuinka Lissu on niin vaikea, ettei ole ihme, että Tuomo vaihtaa helpompaan;  koulussa riehuvan Mirmelin käytös on kamalaa: No on siinäkin tyttö (s. 7). 

Kun tyttö kasvaa, hänen tyttöytensä ja naiseksi kasvava ruumiinsa on julkista omaisuutta. Tyttö oppii  ymmärtämään, että jos joku mies työntää kätensä pikkareihin, niin se on ihan perusläppää. Tarinassa Kehon kontrolli tutkitaan tarkemmin naiseuteen liittyviä ulkonäköpaineita ja opitaan, millaiselta nainen saa näyttää. Näyttääkö tyttö pantavalta vai onko hän vaimokamaa? Tanskanen piirtää kuvan patriarkasta, joka  huokaa onnellisena: On niin mukavaa, kun naiset ovat oppineet katsomaan itseään ja toisiaan sen kautta, miten he olisivat haluttavampia miesten silmissä. (S. 23) 

Nainen on saanut häpeän osakseen jo syntiinlankeemuksessa, muistuttaa Tanskanen. Jo paheellinen Eeva oli seksuaalisuudessaan pelottava ja hillitön, ja houkutteli kunniallisen Aatamin synnin teille. Niinpä naisen käytöstä on kontrolloitava - ja kontrolloijiksi sopivat kaikki miehet ja yläluokan naiset. Tehokas kontrollin väline on pelko. Tarinassa Pelkuri kerrotaan siitä, kuinka naiset oppivat pelkäämään: Jo pienet tytöt tietävät, että he eivät saa kulkea yksin yöllä. Vähän isompina pojat alkavat kommentoida heidän ulkonäköään, aikuiset miehet huutelevat heille ja heille lähetetään somessa kikkelikuvia ja ehdotellaan törkeitä temppuja. Jos häirintä johtaa fyysiseen väkivaltaan, uhri syyllistetään. 

On surullista lukea Tanskasen kokoamia puheenvuoroja siitä, millaisia keinoja naiset ovat kehittäneet suojatakseen itseään raiskauksilta: he treenaavat itsepuolustusta tai juoksua, kantavat mukanaan hälytintä tai etälamautinta, soittavat ystävilleen, jos kulkevat yksin pimeässä... (s. 54) Pienen pieni gallup omassa ystäväpiirissäni paljastaa, että pelko elää meissä kaikissa naisissa. Pelon maantieteestä puhuttiiin jo 1990-luvulla, jolloin Anja Kauranen kirjoitti aiheesta kohua herättäneen romaaninkin nimeltään Pelon maantiede. 30 vuotta myöhemmin olemme samassa pisteessä. Joka ikinen kerta, kun omat teini-ikäiset tyttäreni lähtevät liikenteeseen, muistutan heitä tärkeimmästä ohjeesta: yksin ei saa kulkea pimeällä. Miksi joudun opettamaan heidät pelkäämään?

Luin vastikään Carolina Criado Perezin teoksen Näkymättömät naiset, josta opin, että länsimaisten naisten pelot ovat vain jäävuoren huippu. Esimerkiksi pakolaisleireillä naisten vessojen sijainti on tärkeää, sillä syrjäisiin vessoihin naiset eivät voi asioida yksin. Saattaa olla, että tytöt ja naiset oppivat pidättelemään hätäänsä, terveytensä kustannuksella, koska vessassa käynti voi johtaa raiskaukseen. Mikä tässä maailmassa on vikana, kun jo nuoren tytön ruumis kuuluu miehille enemmän kuin heille itselleen!

 

Eniten olen viime aikoina suuttunut kommenteista, joissa aikuiset naiset paheksuvat nuorten tyttöjen ulkonäköä tai kutsuvat heidän vaatetustaan huoran pukeutumistyyliksi. Mitä ihmettä? Sen sijaan, että aikuiset naiset loisivat tytöille sellaisen kasvuympäristön, jossa he saavat etsiä omaa olomuotoaan, naiset paheksuvat "antavia kaula-aukkoja". Naiset, kasvattakaa poikanne niin, etteivät he näe kaula-aukkoja heille tarjottuna omaisuutena! Tytöt eivät pukeudu miehiä varten, vaan ilmeentääkseen persoonaansa. (Jos olemus ilmentää seksikkyyttä, nainen haluaisi siis olla seksikäs, mutta edelleen hän ei ole miehiä varten seksikäs, vaan itseään varten seksikäs. Hän saa valita, kenen kanssa suostuu seksiä harrastamaan, ihan kuten miehetkin, eikö niin?)   

Sarjakuvassa Tyttöystävä-äiti Tanskanen puuttuu tilastolliseen faktaan. Edelleenkin suurin osa kotitöistä jää heterosuhteissa naisten harteille. He kun osaavat ne paremmin, ja ovat oppineet jo pienestä pitäen siivoamaan ja laittamaan ruokaa, eli kantamaan vastuun kodin viihtyisyydestä. Entä jos tyttöä ei kiinnosta huolehtia kodista sen enempää kuin poikaakaan? Mikä oikeuttaa aikuisen miehen heittäytymään sohvalle sillä välin, kun tyttöystävä puunaa kotia? 

Ehkä mies saa levätä sohvalla, koska hän on lähempänä neroutta kuin nainen, jolle kaikenlainen puuhailu sopii paremmin. Tarinassa Ihmisen kuva kerrotaan tasa-arvoiselta näyttävältä parisuhteesta, jonka pinnan alla törmätään kummallisiin asenteisiin. Nainen kelpaa pitelemään peiliä pystyssä miehen edessä, mutta tasavertaiseksi ihmisyyden mittariksi hän ei kelpaa. Tilastojen mukaan miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, vaan lähes pelkästään miesten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Eksistentiaalisuutensa pohdintaan mies kelpuuttaa siis vain oman kuvansa kaltaiset ihmiset, joita on historia pullollaan. Taiteessa mies on aina ollut ihmisen kuva ja malli. Juhlituimmat ja ylistetyimmät taiteilijat ovat olleet miehiä jokaisella taiteenalalla. Mansplaining, Rebecca Solnitin kehittämä termi, vaanii nurkan takana, jos nainen uskaltaa epäillä tätä maailmanjärjestystä. 

Onko tytön sitten mahdollista mitenkään murtaa myyttistä naiskuvaa muuten kuin sopeutumalla ja samaistumalla tarjottuihin esikuviin - miehiin?  Pitääkö opetella käyttäytymään kuin miehet?  Menestymään kuin miehet? Hankkia omaisuutta ja kunniaa? Tarinassa Niin kuin muut tytöt päähenkilö päättää elää eri tavalla kuin tavalliset tytöt. On imartelevaa, kun tulee poikaporukassa hyväksytyksi ja kuulee sanat "hyvä jätkä". 

Tämä voi onnistua jopa kaunottarilta:  Esimerkiksi kuunnelmassa Armi Aavikko - siinä välissä olin elossa joku bändin muusikoista kuvaa Armia sanoilla hän oli yksi meistä, hyvä jätkä. Armi ei erottunut joukosta, ei valittanut turhista, ei vaatinut erikoishuomiota. Kun kuunnelmassa kuvataan "jätkien" kiertuesekoilua, umpitunnellissa vedettyjä keikkoja ja seksuaalista ahdistelua, jonka kohteeksi mukana olevat naiset joutuvat, ihmettelen, mitä hyvää on siinä, että on "hyvä jätkä". Mikä ansio se on? Samanlaiseen lopputulokseen tulee myös Tanskasen tarinan tyttö, joka reippaudestaan huolimatta törmää yhä uudestaan lasikattoon ja huomaa, että on itsekin sisäistänyt naisvihan eli on oppinut vähättelmään naisia. 

Tanskanen on piirtänyt sarjakuviinsa erivärisiä, erikokoisia ja eri-ikäisiä naisia. Ilahduttavin hahmo on pimppienkeli, joka kulkee ilman pikkareita ja on vaikka valmis pissimään patriarkaatin päälle. Hän ei häpeile eikä kaunistele asioita, vaan puhuu niistä suoraan ja käyttäytyy kannustavan villisti ja osaa kyseenalaistaa vallitsevat käsitykset ja kuluneet totuudet. 

Jään odottamaan Riina Tanskaselta lisää havaintoja naisten arjesta. IG-tilillä Tympeät tytöt näitä saakin seurata. On ylipäätään radikaalia, että naisten kokemuksista piirretään sarjakuvaa tai että suurin osa taideteoksen henkilöistä on naisia. Näin yksityisistä kokemuksista tulee yleisiä ja yhteisiä. On myös ensiarvoisen tärkeää, että edes naiset näkevät yhteiskunnan rakenteet tarkasti ja tunnistavat vähättelyn tai misogynian, kun sitä kohtaavat. Kukaan nainen ei ole kokemuksineen yksin, ja vain yhdessä rakenteita voidaan muuttaa - siihen tarvitaan ihan joka ikinen nainen mukaan. 

Tanskasen sarjakuvateos on jatkumoa ruotsalaisen Liv Strömqvistin feministisille ja yhteiskuntakriittisille sarjakuville. Tanskasen ja Strömqvistin esitystyyleissä on paljon samaa, ennen kaikkea suoraa puhetta, mutta Tanskasen tyyli on värikkäämpää. Lukijan valistaminen käy välillä päälle, mutta tällaista rautalangasta vääntämistä tarvitaan. Sarjakuvaan on koottu niin paljon kiistämättömiä totuuksia ja tutkimustuloksia, että vaikutus on hurja. Hengitys kiihtyy joka sivulla ja tekisi mieli huutaa epäoikeudenmukaisuuksista, joita Tanskanen piirtää lukijan eteen. 

Kiitän kirjasta, jonka ostin omaksi molemmille tyttäreilleni ja jonka aion luettaa myös miehelläni ja pojillani. Tanskasen väittämiä asioita on mahdoton kiistää. Ne ovat yhteiskunnan rakenteissa niin syvällä, että tuntuu melkein epätoivoiselta edes puhua niistä. Siksi tämä kirja on tärkeä. 

Tympeät tytöt on luettu myös kirjablogissa Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteeseen tämä istui kohtaan 19. Kirjassa leikitään Barbie-leikkiensä ansiosta. 

Kirjamessuilla vuonna 2021 - raportti

Lauantai 30.102021 tuntui uskomattomalta unelta, kun puolenpäivän aikaan astuin perheeni kanssa Messukeskuksen ovista sisään. Taisin hengitellä muutaman kerran vähän kiivaammin ja melkein purskahtaa itkuun, kun portailta avautui tuttu näky halliin, joka oli täynnä kirjaihmisiä ja silmänkantamattomiin niitä tärkeimpiä, eli kirjoja. 

 Aluksi seurailin 8-vuotiasta kuopustani. Ostimme metritolkulla metrilakuja ja uusimman Tatun ja Patun (Tatu ja Patu kesäleirillä), johon saimme heti nimmarit kirjan tekijöiltä, eli Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta. 

Kirjailijatapaamisten merkitys lapsille on valtava. Aikaisempina vuosina muun muassa Siri Kolun ja Don Rosan tapaaminen ovat tehneet perheen isompiin lapsiin suuren vaikutuksen. Nyt Aino Havukainen jututti nuorimmaista taitavasti ja Sami Toivonen piirsi hänelle vetävän koripalloilijakuvan uuden kirjan etulehdelle. Melkoinen aarre pojan hyllyyn!

Pian kuopus löysi lasten messuosastolta, Kumpulasta, naapurimme ja pääsi heti perheen lasten kanssa oikeaan tunnelmaan. Lapset napottivat kuuntelmassa Elastisen sanailua  ja saivat häneltäkin nimmarin. Sitten osallistuttiin mysteeritehtäviin ja siirryttiin pelifirman osastolle.

Teini-ikäinen poika kävi kiertämässä hallin ja totesi, ettei halua yhtään kirjaa. Hän löysi pian vapaan säkkituolin ja asettui metrilakujensa ja kännykkänsä kanssa sellaiselle ja vahti toisella silmällään ehkä pikkuveljeään. Tässä oli ihan riittävästi aktiviteettia hänelle.

Minä puolestani kiiruhdin Rosebudin osastolle tekemään kirjaostoksia. Sana oivallisesta, uudesta kirjakaupasta Helsingissä on kiirinyt Tampereelle asti ja teinkin Rosebudin osastolta sellaisia löytöjä, että oksat pois. Kun muu perhe oli lähdössä hotellille, sain pukattua heidän kyytiinsä pari kirjakassillista. Tarkoitus olikin, että kirjahankinnat jäisivät siihen, koska jouduin palaamaan junalla Tampereelle. Toisin kävi. 

Perheen lähdettyä kiiruhdin Teoksen bloggaajatapahtumaan, jossa viisi teoksen kirjailijaa esitteli uutuuskirjojaan. Kirjailijoista paikalla olivat Juha Hurme, Alexandra Salmela, Marjo Niemi, E. L. Karhu ja Matias Riikonen. E. L. Karhu oli juuri nimetty yhdeksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista, ja hänen esiintymisensä oli vapautunutta ja iloista. Pian kävi ilmi, että kaikki kirjailijat lukuun ottamatta Matias Riikosta olivat koulutukseltaan dramaturgeja. Nuorempi polvi oli Juha Hurmeen entisiä oppilaita. 

Tapahtuma oli hauska, ja kirjapuhe hersyvää. Juuri tällaista keskustelua olin kaivannut kaikista eniten messutarjonnasta. Marjo Niemi luki otteen uutuuskirjastaan Kuuleminen, keskustelu rönsyili pakkomielteistä elokuviin, poikien leikeistä hyypiö Aleksis Kiveen ja lopulta rohkeaan Iiris Uurtoon. 

Tilaisuuden jälkeen jututin kirjagrammaajia ja muutamia kirjabloggaajia. Kaikilla näytti olevan kassit pullollaan kirjoja ja mieli täynnä kirjaintoa. Illan päätteeksi tapasin vielä kirjallisuudenopiskelukaverini Teoksen osastolla, ja siellä messut lähtivät monellakin tapaa lopullisesti käsistä. Teoksen osasto oli nimittäin niin täynnä tarjouksia, että lopulta päädyin raahaamaan kotiin repullisen kirjoja ja kummassakin kädessä lisäksi painavat paperikassit täynnä löytöjä. 

Junamatka kului kuin lentäen (jos tällainen kielikuva sallitaan) Kirjakko ruispellossa -blogin Marin kanssa. Blogimme ovat suunnilleen samanikäiset (ensi vuonna 10-vuotiaita) mutta emme ole ikinä ennen tavanneet missään. Juttu luisti kuin vanhoilla tutuilla ja sellaisia kai blogimaailman kautta olemmekin. 

Lauantai oli siis täyttä törinää ja toimintaa, mutta virtuaalilipulla jatkoin messuilua vielä sunnuntaina. Kuuntelin suoria lähetyksiä Senaatintorilta ja fiilistelin kirjaostoksiani. Messuhulina rauhoittui hienojen keskustelujen äärelle. Kuuntelin sekä Rosa Liksomin haastattelun hänen uudesta kirjastaan Väylä että Kati Outisen haastattelun hänen muistelmateoksestaan Niin lähelle kuin muistan. 

Helsingin Sanomien järjestämä esseekeskustelu kesti sunnuntaina kokonaisen tunnin ja pureutui hienosti tämän hetken suosikkikirjallisuuteni eli esseisiin. Lavalla olivat keskustelemassa Suvi Auvinen, Olli Löytty ja Silvia Hosseini, jonka esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema oli viime keväänä yksi tärkeimmistä kirjoista, jonka luin. 

Hosseinin kirjassa on muutama essee, jotka lohduttivat minua, kun isäni oli kuolemassa syöpään. Muistan, kuinka kuuntelin esseitä Hosseinin itsensä lukemana ja tuijotin Näsijärven selälle mieli täynnä isän ikävää. Sanat lohduttivat - niin kuin niillä usein on tapana. Olin myös ikionnellinen, kun löysin Hosseinin kirjan Rosebudin osastolta omakseni. Se on jo ulkonäöltään niin kaunis kirja, että huokailen sen äärellä onnellisena. Se on surukirjojani, tärkeä kirja. 

Tässä vaiheessa viikkoa olen juossut melkein koko työviikon läpi, kuljettanut lapsia harrastuksiin, korjannut aineita, osallistunut yhteen lukupiiriin ja tyky-pilatekseen. Sopivissa väleissä olen avannut Helsingin kirjamessut eetteriin ja kuunnellut tai katsellut yhteensä kahdeksan keskustelua, joista olen saanut virtaa arkeen ja lukuvinkkejä puhelimen täyteen.  

Entäs sitten se lukeminen? Olenko ehtinyt rakkaimman harrastukseni pariin ollenkaan, kun hulina on täyttänyt pääni näin tehokkaasti? Uusia kirjojahan on nyt hankittuna 27 kappaletta... Eipä hätää, yksi niistä on jo melkein lopussa, joten siitä jatketaan. Virtuaalilippu messuille on sekin voimassa koko marraskuun ja luulenpa, että katson vielä aika monta keskustelua pimeinä marraskuun iltoina. 

Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaajalipusta!