Gillian Flynn: Kiltti tyttö, 2013
Alkuteos: Gone Girl, 2012
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kustantaja: WSOY
Kansi: Bernhard Ott/ Gallery Stock
Sivuja: 447
Mistä sain kirjan: oma ostos, kirjakerhon kuukauden kirja
Gillian Flynnin Kiltti tyttö on amerikkalainen dekkaritapaus viime vuodelta, ja suomennostakin on jo kehuttu blogeissa. Kirjan ulkoasu on houkuttelevan pelkistetty ja odotukset olivat siis korkealla: nyt haluan viihtyä. Ja viihdyinhän minä!
Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta. Aivan täydellisestä avioliitosta. Aviolittohelvetistä. Kaunis ja rento nainen kohtaa komean ja hauskan miehen, ja seurauksena on maailman onnellisin avioliitto, sillä vähempihän ei tietenkään riitä.
Kiltti tyttö on rakenteeltaan toimiva. Nick Dunnen vaimo, (ihmetyttö) Amy, katoaa viisivuotishääpäivänä. Avioparin rakkaustarinaa aletaan kertoa siten, että vuoroin äänessä on mies, jonka kerronta seuraa ikään kuin reaaliaikaa ja tutkinnan edistymistä, vuoroin äänessä on vaimo päiväkirjojensa kautta. Oletus on, että päiväkirjojen kerronta kohtaisi tarinan alun ja selittäisi, minne vaimo katoaa. Puolivälissä kirjaa kerronta-asetelma hieman muuttuu ja silloin en enää ollutkaan niin innostunut rakenteesta. Tosin kylmäverinen hulluus alkoi siinä kohtaa viedä lukijaa ihan itsestään. Ja loppu - se on oikeastaan alku jollekin vielä hirveämmälle.
Dekkarimaista jännitystä kirjassa on yllin kyllin, ja lukijaa johdatellaan sinne tänne varsin ketterästi. Miehen ja vaimon tarinoita seuratessaan lukijalle alkaa selvitä, että avioliitto ei ehkä ollutkaan niin ylen onnellinen. Tutkintaan paneutuvat poliisit seuraavat johtolankoja, ja sitten mediakin puuttuu peliin. Käy niin, että vaimon katoamisesta tulee koko valtakunnan ykkösuutisia.
Kiltti tyttö ei ole aivan perinteinen arvoitusdekkari. Se on toisaalta onnistunut siinäkin, mutta ennen kaikkea dekkarista kasvaa puistattava satiiri. Satiirin kohteena on instituutio nimeltä avioliitto, ja ne kohtuuttomat odotukset, joita siihen liittyy: Miehen ja vaimon olisi palvottava toisiaan ja keskinäistä rakkauttaan täyspäiväisesti. Molempien pitäisi olla persoonina täydellisiä - rakastettavia, hauskoja, hyvännäköisiä, "cooleja" koko ajan. Haetaan jotain roolia, tiettyä mallia, jotta kelvattaisiin täydelliseksi rakkauden kohteeksi: Jos tykkää voittamisesta niin kuin minä, on houkuttelevaa ruveta joka pojan unelmaksi. Mitä tulee avioliitosta, joka perustuu näytellyille rooleille ja täydellisyyden tavoittelulle? Siitä voisi tulla vaikka Nickin ja Amyn avioliitto.
Toinen satiirin kohde on media. Luulisi, että rikoksen selvittää poliisi ja rangaistuksesta päättää oikeuslaitos, mutta amerikkalainen tv-journalismi on se, joka sanelee tuomiot ja nostaa ihmisen joko sankariksi tai kuolemaan tuomittavaksi roistoksi (se on todellakin joko tai). Pelottavaa. Nick Dunnen ympärillä pyörivät toimittajat ja oven takana päivystävät tv-kamerat ahdistavat jo lukijaakin. Puoliksi kauhuissani, puoliksi huvittuneena seurasin, kuinka helposti manipuloitavaksi yleinen (amerikkalainen) mielipide kuvattiin. Pienikin harkitsematon ilme saattaa syöstä kuvauskohteen teloitettavaksi. Tietysti kirjalija liioittelee median valtaa, kysehän on satiirista. Siis liioitteleehan hän?
Huomasin kirjassa pienen virheen, mutta en tiedä, onko kyse suomentajan mokasta vai kirjailijan tietämättömyydestä. Kun Amy Dunne muistelee anoppiaan, hän kertoo, kuinka "Hän [anoppi] alkoi virkata myssyjä toisille syöpäpotilaille ---, joten muistan hänet aina kirkasvärisiä lankakeriä ympärillään: punaisia, keltaisia, vihreitä, näppärät sormet, kilisevät puikot ---" Ei ole ensimmäinen kerta, kun luen kaunokirjasta, että puikot kilisevät virkatessa - ja yleensä silloin kirjoittaja on mies. Virkatessa käytetään virkkuukoukkua, vain yhtä, eikä se siis kilise yhtään! Tai sitten pipoja kudotaan. Joku alkuperäiskielisen teoksen omistaja voisi tietysti tarkistaa kohdan, mutta mielestäni virkkaamisen ja puikkojen yhdistäminen kertoo siitä, että kirjailijan kannattaisi tarkistaa pienetkin yksityiskohdat.
Olisin kaivannut kirjaan tiivistystä, sillä vähemmälläkin toistolla moni asia olisi tullut selväksi. Kokonaisuus säilyy kuitenkin herkullisena ja satiiri puree, esimerkiksi vapaaehtoisetsijöiden "Missä on Amy" -t-paidat olivat kaiken karmeuden huippu. Siellä täällä vilahtaa hyviä pohdintoja nykyihmisenä elämisestä, kuten nämä Nickin mietteet: Meidän aikanamme on hyvin vaikea olla ihminen, oikea, todellinen ihminen, eikä vain kokoelma hahmoautomaatista valikoituja persoonallisuuden piirteitä. Ja jos me kaikki näyttelemme, ei voi olla mitään sielujen sukulaisuutta, koska meillä ei ole aitoa sielua. Maailma oli siinä pisteessä, että millään ei tuntunut olevan mitään väliä, koska en ollut todellinen ihminen, eikä kukaan mukaan. "Hahmoautomaatiksi" sopivat kaikki ne elokuvat, joista päähenkilöt muistavat otteita ja käytösmalleja ja joihin elämäänsä ja tekojansa jatkuvasti vertaavat. Kirjan lopusta pidin erityisesti - tuleepa siinä sanottua yhden sieluttoman ihmisen "ansaittu viimeinen sana".
Kirjasta on pidetty mm. blogeissa Kirjasfääri, Järjellä ja tunteella, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Sonjan lukuhetket, Rakkaudesta kirjoihin, Oota, mä luen tän eka loppuun ja Nenä kirjassa.
Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-lukuhaasteeseen.
Sivut
- Etusivu
- Kuka ja mitä?
- Lukemisen sietämätön keveys
- Lukupiirien loukussa
- Suosikkeja
- TBR100
- HelMet 2015
- HelMet 2016
- Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haaste
- Ylen Kirjojen Suomi 2017
- HelMet 2017
- Helmet 2018
- Helmet 2019
- Helmet 2020
- Helmet 2021
- Helmet 2022
- Helmet 2023
- 100 naisten kirjoittamaa kirjaa
- Helmet 2024
Tämä kirja odottelee kaapin päällä lukuvuoroa...jännitys siis tiivistyy :)
VastaaPoistaTämä on ehditty lukea monessa blogissa, ja kyllähän tätä luki ihan mielikseen. Jännittävä kuulla, mitä pidät. Minulle tämä ei noussut parhaiden dekkarien joukkoon, mutta satiirina tämä toimi, melkein nauratti ääneen monessa kohtaa.
PoistaMinua ei ole tämä kirja juurikaan – hypetyksestä huolimatta – kiinnostanut, sillä en yleensä lue jännityskirjallisuutta. Vähän kyllä jäin tekstisi luettuani miettimään josko sittenkin..
VastaaPoistaHypetys voi nostaa odotukset turhan korkealle. En ollut onneksi aivan tietoinen kaikesta ylistyksestä, jota tämä kirja on saanut osakseen, joten luin tätä aika neutraalisti. Ehkäpä jopa yllätyin positiivisesti, sillä epäilen, onko maailmalla mitään pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden veroista. Tässä oli hyvä perusasetelma, jota möyhittiin perusteellisesti.
PoistaTämä on jakanut kovasti mielipiteitä, ja moni on jättänyt keskenkin. Useimmille tämä on kai kuitenkin ollut harvinaisen koukuttava kirja. Olen täällä arponut että luenko vai enkö lue, en ole nimittäin ihan varma onko tämä minun kirjani, mutta se kai ei selviä kuin kokeilemalla. :)
VastaaPoistaKannattaa kokeilla. Juoni oli kelvollinen ja lukihan tätä ihan viihtyisästi. Ei tämä minulle kuitenkaan niin koukuttava ollut kuin esimerkiksi Anna Poznanskin Vii5i tai pohjoimaiset nykydekkarit. Siis dekkarina. Vähän ihmettelen kohudekkarin mainetta, ennemmin ymmärtäisin satiirina amerikkalaisesta mediapelistä, jossa tehtaillaan roolimalleja ja jaetaan oikeutta.
Poista