sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina, 2011
Alkuteos: The Other Hand, 2008
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 369
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme.

Chris Cleaven Little Been tarina kertoo nigerialaisen pakolaistytön tarinan. Little Been kylään astuu suru, ja se astuu sinne länsimaisen öljy-yhtiön muodossa. Pienet kylät hävitetään väkivalloin - asukkaat tapetaan, jotta ei jäisi ketään todistamaan hirvittävää riistoa ja tuhoja, joita seudulle kylvetään.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Little Bee itse, 16-vuotias pakolaistyttö, joka pääsee pakenemaan Englantiin ja asuu kaksi vuotta ulkomaalaisten säilöönottokeskuksessa. Siellä hän opiskelee entistä hienomman englannin ja alkaa olla valmis astumaan vapauteen. Mutta onko vapaus mahdollista? Hänellä on kauniita muistoja kotikylästään, mutta myös niin hirveät traumat kannettavanaan, että länsimainen ihminen ei pysty niitä edes kuvittelemaan. Lisäksi on koko ajan olemassa uhka, että hänen tilannettaan ei arvioida tarpeeksi hengenvaaralliseksi, vaan hänet palautetaan Nigeriaan, jossa hänet ilman muuta tapettaisiin, koska hän tietää liikaa öljy-yhtiöiden julmuuksista.

Tarvitaan edes yksi myötätuntoinen ihminen, joka ottaa Little Been elämän pelastamisen asiakseen. Sellaiseksi kirjassa päätyy Sarah Summers, englantilaisen aikakauslehden päätoimittaja, jonka elämä ja kohtalo kietoutuvat yllättävästi Little Been elämän. Naiset nimittäin kohtaavat jo Nigeriassa, ja myöhemmin Englannissa, kun Little Bee etsii Sarahin käsiinsä.

Kirjan alkuasetelma on riipaiseva. Täytyy myöntää, että ilman tätä kirjaa en olisi havahtunut muistamaan autoni polttoaineen alkuperää. Kuinkahan moni öljypisara maailmassa maksetaan veripisaroilla? Olin jo unohtanut Nigerista kuulemani öljysotauutiset - onhan niistä jo muutama vuosi. Vai onko? Millaista mahtaa olla paikallisten elämä nyt? Tuskin öljy-yhtiö on lopettanut toimintaansa alueella taatakseen alkuperäisasukkaille entisen, rauhallisen elämän. Edelleenkin Lähi-itä levottomuuksineen ja Siperian alkuperäiskansojen kohtalot kietoutuvat monin kerroin öljyyn, mustaan kultaan. Raha puhuu, eikä ihmishengellä ole arvoa.

Toinen tärkeä aihe kirjassa oli pakolaisten kohtelu sijoitusmaassa. Säilöönottokeskuksissa odottaminen ei ole ihmisen elämää, jos se jatkuu kauan ja ihminen joutuu koko ajan pelkäämään palautusta hengenvaarallisiin oloihin. Turvapaikanhakijoiden maailma on täynnä pelkoja: esimerkiksi Little Bee miettii jokaisessa uudessa paikassa, miten hän saisi siellä riistettyä hengen itseltään, jos "ne miehet" löytäisivät hänet.

Kirja siis sai minut ajattelemaan ihmisarvoista elämää ja suosimaan entistä enemmän julkista liikennettä. Kaunokirja vaikutti, kuten sen oli varmasti tarkoituskin vaikuttaa.

Kaunokirjana teos oli kuitenkin pinnallinen ja kömpelö. Tarinassa on huippukohtansa, mutta se koetaan jo alkupuoliskolla. Sen jälkeen vatuloidaan länsimaisen naisen ja hänen rakastajansa suhdetta, kuullaan hienoja viisauksia 16-vuotiaan nigerialaistytön suusta, seurataan pientä nelivuotiasta, jolta ei saada Batman-pukua pois päältä. Länsimaisten ihmisten tyhjänpäiväiset ongelmat ja pohjaton itsekkyys sekä afrikkalainen elämänviisaus ja yksinkertainen onnellisuus asetettiin alleviivaten vastakkain.

Myös tunteita alleviivattiin: kirjassa itkettiin hartiat vavahdellen niin moneen kertaan, että minua suututti - ei itkettänyt, vaikka olisi pitänyt. Podin lukijana huonoa omaatuntoa tästäkin. Tuli ikävä Sofi Oksasen Puhdistusta, jossa kirjan hirvein kohtaus kerrotaan kymmenellä sanalla vihjaten ja joka vaikuttaa vieläkin niin, että tunnen pakahduttavaa surua, kun sitä ajattelen. Voisinpa tehdä jotain  kärsimyksen vähentamiseksi maailmassa! Ja ehkä jotain voinkin.

Little Been tarina oli kummallinen sekoitus viihdekirjaa ja ponnisteluja syvälliseen pohdintaan, joka ei kantanut kuin parin virkkeen verran. Jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin jättänyt sen kesken, samoin kuin eräs toinenkin piiriläinen ilmoitti. (Lisää huono omaatuntoa.) Kirjaa toisaalta kehuttiin nopealukuisuudesta. Lukupiirissä käytiin myös keskustelua Nigerian nykytilanteesta ja pakolaisten kohtelusta ja väkivallan määräämästä maailmankuvasta. Eli myötätunto oli herännyt - hyvä. Mutta kaunokirjana teokselle ei paljoa pisteitä herunut. Vain yksi ilmoitti aikovansa lukea ehkä toisenkin Cleaven teoksen, muille taisi riittää tämä.

Erityiskiitos kuuluu kirjan kannelle, joka on mielestäni kaunis. Kirjan olemus muutenkin houkuttelee lukemaan, ja etuliepeessä pyydetään, ettei tarinaa paljastettaisi - salaperäisyydellä saadaan takuulla lisää lukijoita. Kirja onkin luettu lähes jokaisessa blogissa, joten arvioita riittää. Yleisvilkaisulla näyttää siltä, että blogeissa kirjasta on pidetty paljon ja se on herättänyt tunteita. Ja jos maailma yhtään paranisi Little Been tarinan lukemisella, niin kannattaahan se lukea.

10 kommenttia:

  1. Olet ihan oikeassa, että kirja on toisaalta viihteellinen ja toisaalta siinä on pyrkimystä poliittisuuteen. Sentimentaalinen se ainakin on. Minä suhtaudun tähän kirjaan tunteella siksi, että pääsin tapaamaan Cleaven muutamaankin otteeseen ja kirjailijan ihastuttavan persoonan vuoksi tulen varmasti jollakin tasolla pitämään kaikesta, mitä Cleave kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailija vaikuttaa symppikseltä pelkän kuvankin perusteella!

      Luulen, että juuri sentimentaalisuus on oikea sana tälle kirjalle, ja se on jotain, joka ei sovi minulle yhtään. Tuli mieleen Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka myös oli minulle lähes ylivoimainen kokemus. Kirjoilla on kuitenkin oma, tärkeä tehtävänsä.

      Poista
  2. Ihmettelen, miksi kirjan nimi otettiin amerikkalaisesta versiosta eikä alkuperäisestä brittiläisestä The Other Hand, joka olisi ollut vakavampi. Minä yllättäen pidän Cleaven tyylistä. Olen lukenut hänen kirjansa englanniksi, ehkä sekin vaikutti lukukokemukseen. Hyviä lukuromaaneja, joissa on moraalinen kannanotto. Olen lukenut myös esikoisteoksen Incendiary, Poikani ääni, jossa poikansa terrori-iskussa menettänyt äiti kirjoittaa bin Ladenille ja urheilumaailmaan sijoittuvan ihmissuhderomaanin Gold. Kaikki olivat todella koukuttavia, Little Bee on ehkä viihteellisin, joten jos et ole lukenut näitä muita, niin kokeilepas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että kirjat toimisivat englanniksi paremmin. Ehkä voisin yrittää lukemista alkuperäiskielellä - luuletko, että taitoni voisivat riittää? Gold tuntuu mielenkiintoisemmalta kuin Poikani ääni, joka kuulostaa vaarallisesti yhtä sentimentaaliselta kuin Little Been tarina...

      Poista
    2. Painat menemään vain! Goldin kieli on jouhevaa ja mukaansavievää. En tiedä, miten paljon olet harrastanut kieliä, mutta itsellenikin tulee joskus vastaan tuntemattomia sanoja, vaikka olen englanninope emerita, enkä anna sen häiritä. Kyllä Goldissakin on sentimentaalisuutta, I am afraid.

      Poista
    3. Kiitos kannustuksesta! Täytynee yrittää!

      Poista
  3. Minä luin tämän viime vuonna eräänlaisena herätelainana; nimenomaan kaunis kansi kiinnitti huomioni. =D Koin kirjan hyvin samankaltaisena kuin sinäkin. Alku lupasi parempaa kuin mitä lopulta sain. Cleave ei vakuuttanut minut sillä tavalla, että olisin kovin innokas lukemaan mieheltä lisää. Toki kirjassa oli tärkeä sanoma, ja se oli kuitenkin ihan luettava. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi ei ole ollenkaan huono peruste kirjan valitsemiselle. :)

      Lukupiiriläisille kävi vähän samoin, eli odotimme alun perusteella pakolaistyttöjen tarinaa, mutta sitten toiseksi päähenkilöksi valikoitui länsimainen uranainen. Kirjan sanoma on tosiaan tärkeä.

      Poista
  4. Hirvittävän hämmentävää. Arviotasi lukiessa nyökkäilin mielessäni - oletpa hienosti tiivistänyt tämän kirjan ja olenpa samaa mieltä. Sitten kävin vilkaisemassa, mitä itse olin kirjasta kirjoittanut, kun en yhtään muistanut. Yllätyksekseni olen näköjään kirjoittanut kovinkin positiivisesti! Ihmeellinen on ihmismuisti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja usein paranee, kun siitä keskustelee - ainakin meillä lukupiirissä käy usein niin. Olisin lytännyt kirjan paljon rajummin, ellei lukupiirissä olisi noussut niin hyviä keskusteluja maailmanpolitiikasta, eli kirja oli siis vaikuttavampi kuin yksin lukiessa. Oikeastaan tämä arvioni on suorastaan positiivinen ensivaikutelmaani nähden. :)

      Mielikuvat kirjoista ovat niin monen tekijän summa lopulta. Kun luin Toiset kengät nyt toiseen kertaan, oli sekin kirja muuttunut. Entisestään se oli parantunut. Kummallista.

      Poista

Kiitos kommentista!