Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri, 2010
Alkuteos:  The White Tiger, 2008
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: BTJ kustannus
Sivuja: 345
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Intialaisen Aravind Adigan (1974) Valkoinen tiikeri olisi varmasti jäänyt minulta pimentoon ilman lukupiiriä. En ollut aiemmin kuullutkaan kirjailijasta, saati siitä että hän voitti tällä esikoisteoksellaan Booker-palkinnon vuonna 2008.  Teos on saatu suomeksi vuonna 2010 Tarja Tevan sujuvana suomennoksena, ja se ansaitsisi edelleen huomiota.

Teoksessa on kehyskertomus, jossa Valkoiseksi tiikeriksi kutsuttu yksityisyrittäjä Balram Halwai alkaa kirjoittaa kirjettä Kiinan pääministerille, joka on tulossa Intiaan valtiovierailulle. Balramin tarkoitus on kertoa oma tarinansa, joka kertoo siitä, miten yksityisyrittäjäksi voi Intiassa päästä. Tarinasta muodostuu esimerkki nyky-Intian kaaoksesta ja taloudellisesta kahtiajaosta, jossa kastijako edelleen määrää, kuinka ihmiselle käy elämässä:
         Vanha kuljettaja kysyi: "Mitä kastia sinä olet?"
         "Halwain kastia."
         "Makeistentekijöitä", vanha kuljettaja sanoi ja pudisti päätään. "Sehän on teidän ammattinne. Te teette makeisia. Kuinka sinä sitten voisit oppia ajamaan?" (S. 63)

Ainut keino kastijaon ylittämiseen on raha. Niinpä Balramista, makeistentekijäkastin pojasta, tulee rikkaan miehen autonkuljettaja, koska hän pystyy maksamaan vanhalle kuljettajalle ajo-opetuksesta aivan törkeän suuren summan. Rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät käyttävät vielä köyhempiä hyväkseen.

Balram kertoo tarinaansa seitsemän yön aikana, kun hän istuu toimistossaan päivystämässä, kuten hän menestyvän firmansa johtajana edelleen tekee. Hän on noussut köyhyydestä rikkauksiin, mutta hän haluaa edelleen tehdä työtä, ja öiden valvominen sopii hänelle, koska hän ei oikeastaan pysty nukkumaan kuitenkaan.

Balram on riksakuskin poika, joka jo pienenä osoittaa erityistä selviytymiskykyä ja hänet nimitetäänkin Valkoiseksi tiikeriksi, harvinaiseksi pedoksi, joita syntyy vain kerran sukupolvessa. Alusta asti kirjassa on kuitenkin Balramin oma tieto siitä, että hänen tarinansa on ollut selviämistaistelua, sattumaa ja vain yksi tarina miljoonien intialaisten tarinoiden joukossa. Kerronnassa on koko ajan mustan huumorin juonne, joka nousee Intian kaoottisesta ja absurdista arjesta, jossa toimivat viidakon lait ja jossa häikäilemättömimmät pärjäävät.

Teos tuo väistämättä mieleen Vikas Swarupin Slummien miljonäärin ja toisaalta Arundhati Royn  teokset Joutavuuksien jumala ja Äärimmäisen onnen ministeriö. Slummien miljonäärissä on samaa ironista huumoria, jota pursuilee Valkoisesta tiikeristä, kun taas Royn teokset ovat totisia ja koskettavia nyky-Intian kuvauksia. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilönä on Intia.

Valkoinen tiikeri on nopealukuinen ja hämäävä lukukokemus. Sen huumori piilottaa kipeitä ja kammottavia totuuksia. Rikkaan ja köyhän ero on alusta asti kirjan kantava ristiriita: Rikkaan miehen vartalo on kuin ensiluokkainen pumpulityyny, valkoinen ja pehmeä ja kiiltävä. Meidän ruumiimme ovat erilaisia. Isän selkäranka oli kyhmyinen köysi, sellainen jolla kylän naiset nostaat vettä kaivosta, solisluu kaartui selväpiirteisenä kaulan ympäri kuin koiran kaulapanta, naarmut, haavat ja arvet kuin pienet piiskan sivalukset peittivät rintaa ja vyötäröä ulottuen aina lantioluiden yli takapuoleen. Köyhän miehen tarina on kirjoitettu tämän ruumiiseen terävällä kynällä. (S. 33.)

Lukupiirikirjaksi Valkoinen tiikeri oli erinomainen valinta, sillä siitä ei oikeastaan voi olla pitämättä, joten se oli ollut kaikille hyvä lukukokemus. Silti se ei ole mikään köykäinen kirja, vaan se herätti keskustelua muun muassa Intiasta (josta tiedämme liian vähän) ja köyhyydestä (jota meidän kaikkien pitäisi torjua). Kirjailijan tarinankerronnan taitoa myös ihailtiin. Kokonaisuudessaan teos on pieni helmi, joka latelee intialaisen elämän raadollisia tosiasioita Balram Halwain rehellisellä äänellä: Tappakaa riittävästi ihmisiä, niin teille pystytetään pronssipatsas Delhiin parlamenttitalon viereen - (s. 542)



Valkoinen tiikeri on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjapeto ja Kirjoihin kadonnut.

2 x Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous

Elly Griffihts: Jyrkänteen reunalla, 2018 ja Käärmeen kirous, 2018
Alkuteokset: The House at Sea's End 2011; A Room Full of Bones 2012
Suomentja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 346; 329
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Arkeologi Ruth Galloway jatkaa elämäänsä Elly Griffithsin mainiossa dekkarisarjassa. Näissä jatko-osissa Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous Ruthilla on jo pieni tytär, Kate, joka tuo Ruthin elämään omat haasteensa, koska yksinhuoltajuus ei ole uranaiselle aivan yksinkertainen asia.

Jyrkänteen reunalla alkaa siitä, että arkeologiryhmä löytää meren rannalta luurankoja. Ruth kutsutaan paikalle, ja pian selviää, että luut ovat melko uusia. Mistä oikein on kyse?

Löytöpaikan yläpuolella, korkealla jyrkänteellä seisoo talo, jonka omistajien täytyy olla perillä tapahtumista, mutta talo tuntuu kätkevän salasuutensa visusti, eikä menneisyys pääse päivänvaloon. Paikalle saapuva saksalaistutkija sekoittaa pakkaa lisää, ja tutkimus alkaa käydä hengenvaaralliseksi. Kyläilemään saapuu myös Ruthin nuoruudenystävä Tatjana, jonka kanssa hän on ollut selvittämässä  entisen Jugoslavian hajoamissodan joukkohautojen julmuuksia.

Jyrkänteen partaalla jäi kokonaisuutena melko köykäiseksi dekkariksi, koska sen juoni laveni turhankin moneen suuntaan. Moni tärkeä teema jää kirjassa keskeneräiseksi, ja moni juonenkäänne kuitataan melko huolettomasti.

Käärmeen kirous puolestaan sijoittuu lordi Smithin omistamalle ratsutilalle. Lordin haltuun on päätynyt myös kokoelma Australian aboriginaalien luita. Tapahtuu murha, ja taas tarvitaan Ruthin palveluksia.

Käärmeen kirous oli juonellisesti vankempaa tekoa kuin Jyrkänteen partaalla. Se sisälsi hyvän juonen lisäksi myös paljon uutta tietoa sekä ratsutilan arjesta että aboriginaalien kulttuurista. Elly Griffiths on osannut punoa juonen mainiosti eteneväksi kokonaisuudeksi, jossa Ruthin ja Nelsonin rinnalle nousevat yhä vahvemmin myös sarjan sivuhenkilöt. Esimerkiksi sarjan "yleishihhuli", druidi  Cathbad saa yhä enemmän tilaa, ja se on pelkästään hyvä asia. Hänen kauttaan sarjaan tulee lisää omaperäistä väriä.

Erityisesti minua kiinnostaa Griffithsin kirjoissa Ruthin arki: Kuinka Ruth selviää äitinä ja kuinka hän painiskelee huonon omantunnon kanssa yrittäessään sovittaa äidin ja tutkijan roolia arkeensa? Jyrkänteen reunalla -kirjassa Ruthin ystävä Tatjana latelee hänelle suorat sanat siitä, kuinka huono äiti hän on. Ruthilla ei kuitenkaan ole arjessaan paljon vaihtoehtoja. Tietysti pientä kutinaa aiheuttaa myös Ruthin ja Nelsonin suhteen kehittyminen. Käärmeen kirous -kirjan loppu nosti jopa kyyneleet silmiini. Rakkaus ei ole helppo laji.

Anna Lönnroth tekee tasaisen varmaa työtä sarjan suomentajana, ja kirjat ovat helppolukuisia. Viihdyn näiden Ruth Galloway -dekkarien parissa paremmin kuin olen pitkään aikaan viihtynyt mitään dekkaria lukiessani.




Jyrkänteen reunalla on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus  ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 18, Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Käärmeen kirous on luettu ainakin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 20. Kirja käsittelee minulle entuudestaan vierasta kulttuuria (aboriginaalit).

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Hyvää naistenpäivää kaikille ihmisille! 

Lähdinpäs soitellen sotaan tähän Mitä luimme kerran -blogin naistenpäivän klassikkohaasteeseen. Luulin ehtiväni vaikka mitä, mutta olenkin tahkonnut Margaret Mitchellin Tuulen viemää -järkäleen kanssa jo pari kuukautta. Onneksi syksyllä tuli luettua klassikoita jonkin verran, joten pääsen osallistumaan haasteeseen yhteensä neljällä teoksella, joista kaksi on sarjakuvaklassikkoja.

Naisten kirjoittamia klassikoitahan on kirjallisuushistoriassa suhteellisen vähän verrattuna miesten kirjoittamien klassikoiden määrään, ja se johtuu tietysti siitä historiallisesta tosiasiasta, että naisten tehtävä on ollut perinteisesti hoitaa lapsia ja taloutta kotona neljän seinän sisällä. Naisten koulutus ja vapaa ammatinvalinta on suhteellisen tuore asia länsimaisessa kulttuurissa, joten eipä ole ihme, että naiset ovat pysyneet kulttuurisina toimijoina lähinna marginaalissa. Nainen tarvitsisi omat tulot ja oman tilan kirjoittamiselleen, kuten Virginia Woolf vaatii Oma huone -teoksessaan.

Silti naisten kirjoittamia klassikoita on olemassa, ja ne pitäisi tehdä näkyviksi. Tämän haasteen innoittamana haalinkin divarista muutaman nais-nobelistin teoksia, joiden kimppuun toivoin pääseväni jo tätä haastetta varten, mutta Scarlett O'Hara esti sen. Ehkäpä palaan asiaan kesällä kirjabloggaajien seuraavan klassikkohaasteen myötä.

Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen sopivat siis ainakin nämä lukemani teokset:

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdelin Hautuukoti on elämäkerrallisten sarjakuvien klassikkoteos. Se on ilmestynyt vuonna 2006, mutta uskallan väittää sitä jo klassikoksi, sillä niin paljon siihen viitataan erilaisissa yhteyksissä.

Hautuukoti on paitsi itsensä löytämisen ja isän ymmärtämisen yritys, myös kertomus surusta. Se on alaotsikkonsa mukaisesti tragikoominen ja ehkä juuri siksi aivan erityisen vaikuttava.





Marjane Satrapi: Persepolis-sarja

Marjane Satrapin Perespolis 1 ilmestyi vuonna 2000, ja se on myös omaelämäkerrallinen sarjakuvateos. Satrapi on iranilaisen perheen ainut lapsi, joka varttuu teini-ikäiseksi poliittisten mullistusten ja sodan keskellä Iranissa. Lopulta hänen vanhempansa tulevat siihen tulokseen, että heidän on lähetettävä tyttärensä Eurooppaan kouluun.

Iranin lähihistoria ja perheen selviytyminen  fundamentalismin puristuksessa on karua luettavaa, mutta Satrapin huumori on myös terävää. Totinen päähenkilö etsii omaa ääntään ja kasvaa taiteilijaksi.



Lucia Berlin: Siivooojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin on novellitaiteen mestari, joka on Yhdysvalloissa noussut arvoonsa. On hienoa, että hänen novellejaan on suomennettu parina viime vuonna kahden teoksen verran.

Berlinin novellit ovat häikäisevän raadollisia, lempeitä ja viiltäviä yhtä aikaa. Niissä kerrotaan muun muassa alkoholismista, rakastamisen vaikeudesta ja hetkittäisestä onnesta yhä uudestaan.



Sally Salminen: Katrina


Sally Salmisen Katrinan uudelleen suomentaminen ja nostaminen historian pölyjen alta esiin on ollut kulttuuriteko. Ahvenanmeren saaristoon sijoittuvat Katrina kertoo 1800-1900-lukujen saaristolaiselämästä kirkkaasti ja kaunistelematta.

Salmisen kerronta ja Hurmeen suomennos tekevät kirjasta ehdottoman klassikon, joka kuuluisi jokaisen suomalaisen lukea.



Kiitän Mitä luimme kerran -blogia tarpeellisesta haasteesta, josta toivottavasti tulee naistenpäivän perinne.


P. S. Onneksi naisten kirjoittamaa kirjallisuutta voi lukea mielin määrin myös jatkossa: tänään alkaa Bookishterapy-blogin Lukemattomat naiset -haaste.

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).

Blogistanian parhaat kirjat 2018 - näin äänestän

Tänään kirjablogeissa äänestetään Blogistanian parhaista kirjoista. Äänestys on perinne, joka on jatkunut jo vuodesta 2011.

Blogistanian Finlandian tulokset voi huomenna tarkistaa kello 10.00 blogista Tuntematon lukija,  Tieto löytyy blogista Hannan kirjokansi, Kuopus löytyy blogista Yöpöydän kirjat ja Globalia puolestaan blogista Kirjamies.


Tässä ovat Luettua elämää -blogin pisteet:


Blogistanian Finlandia:




1. Peter Sandström: Äiti marraskuu  3 p

Peter Sandtrömin Äiti marraskuun lukeminen ilahduttaa mieltä. Tavalliset ihmiset, absurdit tapahtumat, kipeät tosiasiat - näistä on elämä tehty. Sandström rakentaa veijaritarinoita, joissa on haikea pohjavire. Hänen lauseensa ei ole ihmeellisen ihana, vaan tavallinen ja tuttu ja siksi niin tosi, vaikka kertoja välillä valehteleekin.

2. Leena Krohn: Kadotus    2 p


Leena Krohn osaa aina ravistella lukijan mieltä ja asetella todellisuuden palikoita uuteen järjestykseen. Krohnin lukeminen ei koskaan ole tylsää. Kadotus jatkaa kirjailijan tasaisen laadukasta ja hienoa tuotantoa.



3. Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin  1 p

Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin on puhuttelevaa ja hämmästelevää runoutta. Sanoihin saa vangittua paljon, paljon enemmän kuin pelkän olemassaolon tai yhden elämän. Tästä runoudessa on parhaimmillaan kyse.





Blogistanian Tieto:



1. Maggie Nelson: Argonautit   3 p

Maggie Nelsonin Argonautit on herättelevää luettavaa tavallisesta elämästä, jossa normit on pakko murtaa. Nelson yhdistää tietoa ja tutkimusta oman elämänsä kanssa saumattomaksi dialogiksi. Syntyy oivalluksia, joiden valossa lukija joutuu tarkastelemaan omaakin elämäänsä uudenlaisesta vinkkelistä.



2. Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin  2 p

Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin on virkistävää ja inspiroivaa luettavaa. On hienoa päästä seuraamaan naisolettettujen tutkimusmatkailijoiden matkoja maailman eri kolkkiin ja etsiä Kankimäen rinnalla renessanssin naistaiteilijoiden teoksia.  Naiset joita ajattelen öisin avaa uudenlaista tietokirjallisuuden väylää suomalaiseen kirjallisuuteen. Se tekee kirjoittajan ja kirjoittamisprosessin näkyväksi, ja tekee tietokirjallisuudesta henkilökohtaisen lukukokemuksen.


3. Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen  1 p

Enpä muista, milloin olisin lukenut tietokirjaa yhtä nopeaan tahtiin kuin tätä Kari Hotakaisen Tuntematonta Kimi Räikköstä luin. Tunnustettakoon, että en seuraa Formula 1 -urheilua enkä tiedä siitä oikeastaan mitään, mutta nyt tiedän siitä aika paljon enemmän kuin ennen, kuten tietysti tiedän Kimi Räikkösestäkin. Hotakaisen teksti uudistaa tietokirjoittamista kaunokirjalliseen suuntaan, ja ennen kaikkea se on sujuvaa luettavaa.



Blogistanian Globalia:


1. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia    3 p

Lucia Berlin on sanataiteen velho ja taituri. On aivan sama, kuinka paljon Berlinin luoma kertojahahmo muistaa väärin tai minkä hän on jopa unohtanut - kaikkein tärkeintä ei olekaan totuus vaan tarina, joka kerrotaan liioitellen, ironisesti tai niin koskettavasti, ettei lukija jää ihmettelemään elämän monia sävyjä. Berlin on kiistattomasti novellitaiteen mestari.




2. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton    2 p

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on sellaista kaunokirjallisuutta, joka saa lukijan huokailemaan onnellisena: että maailma on täynnä tarinoita ja taitavia kirjailijoita, jotka osaavat asiansa. Lucy Bartonin elämäntarina on riipaisevaan tyyliin kirjoitettu, ja se peittää melkein enemmän kuin paljastaa.





3. Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin   1 p

Johannes Anyuru luo dystopian tämän päivän Ruotsiin. He hukkuvat äitiendsä kyyneliin kertoo siitä, kuinka vaarallista on suhtautua äärioikeistolaiseen politiikkaan suvaitsevaisesti tai kuinka vaarallista on ryhtyä jakamaan ihmisiä heidän syntyperänsä perusteella erilaisiin ryhmiin. Tämänhän pitäisi olla historiasta tuttua asiaa, mutta Anyurun sanoma on tarpeen joka päivä nyky-Euroopassa.
Anyuru kertoo tarinansa varmoin kaunokirjallisin ottein.




Blogistanian Kuopus


1. Sarah Crossan: Yksi    3 p

Sarah Crossanin Yksi tuntuu alkuasetelmaltaan epäuskottavalta, sillä siinä kuvataan siamilaisia kaksosia ja heidän nuoruuttaan. Säeromaanin muotoinen tarina vie kuitenkin täysin mennessään. Kaikki on tässä romaanissa kohdallaan.

2. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina   2 p

Tusinasta löytyy novelli jokaisen nuoren makuun. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet tarpeellista työtä kootessaan 12 eri kirjailijan tarinat samoihin kansiin. Tulos on kutkuttelevan monipuolista luettavaa.


3. Riina Mattila: Järistyksiä   1 p

Riina Mattilan Järistyksiä on aiheeltaan tärkeä kirja. Jos nuori ei sovi normeihin, hänen on raivattava oma tiensä elämiseen. Eikä se ole aina helppoa.



Ensimmäistä kertaa sain äänestää Blogistanian äänestyksissä jokaisessa kategoriassa. Eräänlainen lukemisen juhlavosi siis sekin!

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kankimäki Mia: Naiset joita ajattelen öisin, 2018, sähkökirjalaitos
Kustantaja: Otava
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bokbeatistä



Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on feministishenkinen tietokirja. Se on kirja, joka nostattaa naisissa tahdonvoimaa ja itsensä toteuttamisen ja itsenäisen ajattelun intoa. Kyseessä ei kuitenkaaan ole mikään self help -opas - onneksi! Kankimäen kertojanääni on nimittäin ironinen ja älykäs, joten mitään yltiöreipasta meininkiä hän ei missään vaiheessa kaada lukijan niskaan. Tietoa on tarjolla sitten sitäkin enemmän.

Kirjan idea on siinä, että Mia Kankimäki lähtee etsimään maailmalta niitä naisia, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen rohkeudellaan. Hän kutsuu heitä yönaisikseen ja onnistuu loihtimaan historian seikkailijanaiset lukijan silmien eteen. Siinä he ratsastavat kamelilla tai hevosella helmat hulmuten eikä heitä tunnu pidättelevän mikään, paitsi tietysti moraalikäsitykset ihan vähän: Näiden inspiroivien yönaisten elämä ei ole kulkenut perinteistä reittiä. He ovat rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu. Monet heistä ovat taiteilijoita ja kirjailijoita, niitä joiden työ on yksinäistä ja sisäänpäin kääntynyttä. 

Kankimäen seikkailijanaisista minulle tutuin hahmo on Karen Blixen, jonka Eurooppalaisena Afrikassa -kirjan olen joskus lukenut ja katsonut tietysti sen pohjalta tehdyn upean Minun Afrikkani -elokuvan. Blixenistä olen ollut myös niin paljon kiinnostunut, että olen lukenut Judith Thurmanin kirjoittaman elämäkerran Karen Blixen. Muut seikkailijat, Blixenin edeltäjät 1800-luvulta, ovat jääneet hänen varjoonsa. Sieltä Kankimäki heidät kuitenkin nostaa esiin: Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Neelin ja Nellie Blyn. Jep, siinäpä naisjoukko, josta jokaisesta saatoin todeta: Never heard. Kankimäen ansiosta tiedän heidät nyt.

Toinen Kankimäen yönaisten sarja onkin sitten kuvataiteilijoita, joista luulisi jotain merkkejä jääneen kuvataiteen historiaan - mutta eipäs niitä merkkejä tahdo vaan löytyä. Historia on todellakin joka alalla miesten historiaa! Kankimäki etsii sinnikkäästi renessanssin naistaiteilijoita, joita lopulta löytyykin. Heitä ovat Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi. Historian hämärä, jota kirjaimellisesti edustavat museoiden hämärät kellarikäytävät, tuntuu kätkevän nämä naiset visusti piiloon. Kankimäen kerronta herättää elävimmin henkiin juuri nämä eri puolilla Eurooppaa vaikuttaneet lahjakkuudet. Heidän elämäntarinoidensa lukemisesta nautin vielä enemmän kuin tutkimusmatkailijanaisten tarinoista. Myös Kankimäen esittelemä Yayou Kusama - ainut hengissä oleva yönainen - kiinnostaa Kankimäen kerronnan jälkeen entistä enemmän.

Kankimäki tuo itsensä kirjoittajana ja tutkijana näkyväksi, ja hyvä niin. Hän on nykyajan seikkailijanainen ja tutkija, eräänlainen naispuolinen Indiana Jones, joka ei säästele itseään yönaisia etsiessään. (Tosin japanilaista teetä täytyy aina pakata mukaan, kun seikkailu kutsuu!) Indiana Jonesin ruoskan sijasta hän heiluttaa kynäänsä matkoillaan. Myös kirjoittamisesta tulee kirjassa seikkailu, vaivalloinen matka. Välillä kirjoittaja revittelee, ja varsinkin renessanssin patriarkaalinen maailmanjärjestys saa häneltä suoria kommentteja osakseen. Teksti on hauskimmillaan, kun kirjailija tulkitsee naisten muotokuvien ilmeitä.

Olisin voinut jatkaa kirjan parissa vaikka kuinka kauan ja lopulta jäin miettimään omia yönaisiani. He eivät ole seikkailijoita eivätkä taiteilijoita. Ajattelen paljon siskoani ja äitiäni. Ja tietysti tyttäriäni. (Heitä lähes tauotta.) Mietin paljon myös mummujani: Toinen auttoi omaa äitiään koko aikuisikänsä, toinen hoiti äitinsä kanssa sota-aikana ison talon työt. Suurin seikkailijanainen suvussani on ollut mummuni äiti, joka kävi "Ameriikassa", mutta palasi sieltä takaisin ja päätyi talon emännäksi Pyhäjoen rantapenkereelle. Ei paljon hurraamista. Huolenpidon ketju on vahva, ja sen katkaiseminen on monelle naiselle ylivoimaista tai mahdotonta.

Kankimäen kirjan luettuani osaan kuitenkin antaa enemmän arvoa näille omille, kotikutoisille yönaisilleni. Naiset todellakin tarvitsisivat ja ansaitsisivat enemmän toistensa kannustusta. Enkä tarkoita, että jokaisen olisi lähdettävä saman tien ratsastamaan autiomaahan kamelilla, jätettävä lapsensa miesten hoidettaviksi ja irtisanouduttava vakituisesta työstään kanssasisarten hurratessa vieressä, vaan tarkoitan sitä, että naisten erilaisiin valintoihin ja perinteisten roolien ravisteluihin pitäisi suhtautua suvaitsevaisemmin. Voi naiset - kirjoittakaa, seikkailkaa, tehkää taidetta! Naiset, kuunnelkaa toistenne tarinoita.



Naiset joita ajattelen öisin on luettu myös ainakin näissä blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi (josta löytyy lista useista muistakin blogeista, joissa kirja on luettu), Kirja hyllyssä, Kirja vieköön! ja Tuijata. Kuittaan tällä teoksella Helmetin vuoden 2019 kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Sandström Peter: Äiti marraskuu, kahdeksan pohdintaa,  2018, sähkökirja 2018
Alkuteos: Mamma november, 2018
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bookbeatissä




   Hetkinen, sanoin. Kuuluuko tämä niihin asioihin jotka pitäisi muistaa? 
   Hän nyökkäsi. 

Peter Sandström on täällä taas lakonisten lauseidensa kanssa. Hän teki minuun vaikutuksen Laudatur-kirjallaan, jonka luin pari vuotta sitten ja joka olikin sitten Finlandia-ehdokkaana. Finlandiaa ei tullut, mutta Laudatur toi tekijälleen Runeberg-palkinnon. Hyllyssäni odottaa myös Sandströmin teos Valkea kuulas, jota olen vähän kuin säästellyt pahan päivän varalle, kun iskee hyvän kirjan tarve.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan novellia, jotka on nimetty pohdinnoiksi. Ajattelen niiden olevan oikeastaan kirjallisia muotokuvia kertojalle läheisistä ihmisistä, ja koska minäkertoja on reippaasti autofiktiivinen hahmo (ainakin hän on nimeltään Peter Sandström) nämä ovat siis muotokuvia kirjailijalle läheisistä henkilöistä. Pohdinnoissa ollaan myös sen herkullisen tilanteen äärellä, että kirjailijahan saa tehdä (auto)fiktiolleen mitä haluaa. Hän saa värittää kerrontaansa mihin suuntaan vaan, eikä lukijan auta muu kuin nautiskella. On turha lähteä spekuloimaan, mikä tapahtuma tai keskustelu mahtaa olla todellisuuden kanssa yksi yhteen, vai onko lopulta mitään - kyseessä on kuitenkin fiktio.

Ensimmäinen pohdinta, nimeltään Murtumaton, kertoo siskosta, jonka luokse minäkertoja poikkeaa suunnittelemaan podcastia, joka heiltä on tilattu. Hänen mieleensä tulee kirjallisuuden kuvauksia siskoista, ja kertoja huomaa: 
    Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. 
    Sitten kysyin siskoltani, miksei hän ollut kohdellut minua julmemmin silloin kun olin pieni.
    Olisit voinut hakata minut, tai edes lukita ruokakomeroon, kivahdin.
    Täh? hän sanoi ja pudotti puhelimen kädestään.
    Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa, sanoin.

Sandströmin lause on yhtä aikaa tosi ja ilkikurinen. Syntyy veijarimainen tunnelma, johon sekoitetut haikeat juonteet hivelevät lukijan sielua. Jokin tässä tyylissä vie  minut täysin mennessään, ja tuntuu, että voisin jäädä tekstiin asumaan. Outi Mennan suomennos juoksee elämänmakuisena.

En voi mitään sille, että Sandströmiä lukiessani tunnen lukevani maailmankirjallisuutta. Teksti näyttää arkiselta ja todelta, mutta suurenee filosofisiin totuuksiin kuin varkain. Mahtipontisuus on tästä kerronnasta kaukana, absurdius puolestaan koko ajan nurkan takana. Tässä on kirja, joka nousee arvoonsa ehkä joskus, kun sen taituruus huomataan - toivon ainakin niin - vaikka se siis vaikuttaa siltä, kuin  minäkertoja vain kertoisi tapaamisistaan läheistensä kanssa ja keskusteluista, joissa ei päästä puusta pitkään. Keskustelujen sekaan ujuttautuu kummallisia muistikuvia, ärsyttäviä tapahtumia tai haikeita havaintoja. Välillä lukija joutuu nauramaan ääneen ja seuraavaksi jo itkettää.

Millainen sitten on esimerkiksi kertojan poika pohdinnassa Kobenhavn H? Ainakin hän on viisas, viisaampi kuin kertoja itse tuntee olevansa. Tapa, jolla kertoja sitoo yhteen poikansa, itsensä ja oman isänsä jatkumon, on vastustamaton. Syntyy ketju isistä poikiin. Muistot ja nykyhetki sekoittuvat sellaiseksi vyyhdeksi, että monimutkainen rakkauden ja kiintymyksen verkko tuntuu kietoutuvan lämpimästi myös lukijan ympärille, vaikka näitä sanojahan ei sanota ääneen. Oikeastaan ei puhuta paljon mitään ja jos puhutaan, niin sitten kertoja puhuu liikaa tai valehtelee.

Kahdeksassa pohdinnassa lähikuvaan saadaan muun muassa sisko, poika, isä, äiti, tytär ja vaimo. Siinä missä kertoja luo sanallisia muotokuviaan, hän kertoo tietysti myös paljon itsestään. Sandströmin luoma kertojahahmo ei ole mitenkään vakuuttava. Hän on epäluotettava haaveilija, ja toisaalta elää muistoissaan. Ihmissuhteet eivät ole hänelle helppoja, ja aika tuntuu lentävän hänen käsistään. Mistään ei ole oikeastaan tullut sellaista, kun hän on joskus kuvitellut tulevan. Joistakin asioista on kuitenkin ehkä tullut enemmänkin.

Kun Bonnie-tytär istuu suuhygienistin käsittelyssä, kertoja katselee tytärtään ja ihmettelee hänen kasvamistaan. Hän muistelee heidän yhteisiä matkojaan ja esittää toiveen, jonka jokainen vanhempi tunnistaa:  Ehkä me voisimme karata jonnekin, Bonnie ja  minä, jonnekin missä aika on pysähtynyt.



Äiti marraskuu on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kosmien K, Tuijata. kulttuuripohdintoja,  Kirja vieköön! ja Lumiomena.