perjantai 5. heinäkuuta 2013

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi:Tuija Kuusela
Sivuja: 175
Mista sain kirjan: lainasin kirjastosta


   Vuosi oli 1986 ja Tsernobyl oli juuri räjähtänyt.
   Jos ette tienneet sitäkään, hävetkää. Se on kaikkien yhteinen onnettomuus.
   Minulle siitä tuli kesä jolloin lakkasin puhumasta vanhemmilleni. Siitä tuli kesä josta minun piti vaieta elämäni loppuun asti.
   Paitsi että nyt kerron kaiken teille.
   Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siitä lähtien se on ollut lukulistallani, ja löytyi nyt kirjaston hyllystä mökkilukemiseksi. Luin juuri Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelman Seitsemän enoa, josta pidin valtavasti. Tartuin siis Valoa valoa valoa -kirjaan suurin odotuksin valoisina juhannusöinä.

Kirjan juoni sijoittuukin kesäaikaan, joten lukuajankohtani oli otollinen. Mutta valoisat kesäyö eivät tuoneet valoa kirjaan. Heti alussa kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, esittäytyy ja alkaa kertoa Tsernobyl-kesästä 1986, jolloin hän oli 14-vuotias. Silloin hän tutustuu Mimiin ja lupaa näytellä tämän ystävää. Ystävyydestä tuleekin rakkaussuhde, mutta rakkauskaan ei suojele kaikelta. Kirjassa ydinvoimalaonnettomuus ja nuoren itsemurha rinnastuvat: olisiko onnettomuuksille voinut tehdä jotain, olisiko pitänyt nähdä paremmin tai toimia toisin? Kyllä paljon olisi ollut tehtävissä, jos ei olisi oltu niin piittaamattomia ja jos kirjan aikuiset olisivat toimineet ajoissa. Toisaalta, voisiko säteilylle - radioaktiiviselle tai toisesta ihmisestä lähtevälle - yhtään mitään. Säteily on vastustamatonta valoa.

Mariia siis rakastuu Mimiin, 14-vuotiaaseen tyttöön, joka asuu valkoisessa talossa isoäitinsä, tätinsä ja kahden sukulaissedän kanssa. Mimin äiti saa nimen Ulla Kolla, koska hän on tehnyt talon ullakolla itsemurhan, ja Mimi suree häntä edelleen. Mimin isä on etäinen, eikä asu talossa. Mariian kodissa on sairas äiti, sekä etäiset isä ja isoveli. Yleisimmin siellä sanotaan "shh". Eipä siis ihme, että nuoret löytävät toisensa ja rakkauden.

Kirja teki minut pohjajuuria myöten surulliseksi. Kahden 14-vuotiaan lapsen elämässä ystävyys ei enää riitä, vaan vain seksi tuntuu tuovan onnen ja ainoan aidon yhteyden toiseen ihmiseen. Vaikka seksikohtaukset oli kuvattu kauniisti ja nuorten yhteys hyvin runollisesti, ajattelin vain koko ajan, että nämä ovat vasta lapsia. Kirja on ilman muuta nuortenkirja, mutta se on niin läpeensä surullinen ja seksuaalisuudessaan syvällinen, että en luettaisi sitä alle 16-vuotiaalla.

Runous, kaunis kieli on osa teoksen viehätysvoimaa, mutta se on samalla myös sen kompastuskivi. Koska lähes jokainen kappale on vain virkkeen mittainen (tai toisin voisi sanoa, että lähes jokainen kirjan virke on eri rivillä, kuten runon säkeet), niistä tulee niin painavia ja merkityksellisiä, että lukijaa hengästyttää. Kaipaisin lisää ilmaa sekä tarinaan että kerrontaan.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli kirjoitusprosessin näkyväksi tekeminen. Se toi tarinaan edes jonkinlaisia hengähdystaukoja. Kertoja vähättelee itseään, ennakoi lukijan odotuksia, antaa lukuohjeita ja uhmaa yleisiä kirjoittajakoulutuksen sääntöjä. Kertoja saattaa puhutella lukijoitaan suoraan: "HYVÄT LUKIJAT!" Välillä hän muistuttaa vallastaan:
    EDELLISESSÄ LUVUSSA tapahtui kamalan paljon.
    Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.
Samantyyppinen kertojahahmo pilkisteli myös Huotarisen runokokoelmassa, ja minä nautin tällaisesta lukijan pompottelusta.

Loppuun poimin kirjan keskeisimmän elämänohjeen:

  Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
  Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.

Ja vielä muistutus surullisten tarinoiden lukijoille tai kuuntelijoille:

  Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:
  Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.


Kirja on luettu myös blogeissa Kirjainten virrassa, Sonjan lukuhetkissä, Kirjanurkkauksessa, Opuscolossa ja monessa monessa muussa.

4 kommenttia:

  1. Pidin tästä aivan valtavasti. Surullisen kaunis. Pidin rytmistä ja kielestä, rajoilla leikkimisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieli oli kaunista, se on totta. Mutta minä kaipasin proosaan vähän enemmänkin tekstiä. Ja tarina oli minulle liikaa monestakin syystä.

      Postauksesi oli hieno!

      Poista
  2. Minä taas en tykännyt yhtään. Mindflow-tyyli oli raskasta lukea ja juurikin tuo, että pelkkä ystävyys ei enää riitä... Henk. kohtaisesti ahdisti, ei mielestäni noin lasten elämään tosiaankaan kuulu mikään seksi.
    Olihan siinä teinien tunteitakin laidasta laitaan ahdistuksesta iloon, ja sellaisista tunnekuohuista teini-ikäiset tykkäävät yleensä lukea, mutta loppupeleissä en kyllä suosittelisi kenellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahdistus on ehkä minullakin eniten mielessä. Kielen kauneus ja viisaat ajatukset sekä lukijoiden puhuttelu pelastivat kirjan.

      Poista

Kiitos kommentista!