Anja Erämaja: Laulajan paperit

Anja Erämaja: Laulajan paperit, 2005
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 70
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


 

Tällaista runoutta suorastaan janoan! Anja Erämajan esikoisteos Laulajan paperit on humoristinen, itseironinen, koskettava ja älykäs yhtä aikaa.

Laulajan paperit koostuu proosasunoista, joissa on jopa kappalejaot. Jokaista runoa voi siis alkaa lukea kuin pientä tarinaa:

Meno

En tiedä, ehkä se menee näin. Ajan bussilla Hämeentietä, jään konservatorion kohdalla pois. Muut menevät soittokokeisiin, minä naimisiin.  - - Rakenustyömaan laidalla on muutama valmis talo, astun niistä yhteen. Nousen kolmanteen kerrokseen ja soitan ovikelloa, minulle avataan.
   Riisun kengät, takin, puseron, olen naimisissa. Tehdään spagettikastiketta, hankitaan kuplavmuoviin pakattu valokuvateos. Muovin poksauttelu on hauskaa.
   Elokuussa huomaan seisovani keskellä keittiön lattiaa.  - - Vedän sandaalit jalkaan, lähden naimisista. Sanon meneväni maauimalaan. (S. 29.)

Kaikista runoista ei synny ehjää tarinaa. Joskus jutun juoni hajoaa ja tilalle tulevat absurdit mielleyhtymät tai tarinaa häiritsevät havainnot ympäristöstä. Tajunnanvirta vie. Lukijaa naurattaa ääneen.

Runoilija-minä on laulaja, joka käy esiintymässä erilaisissa tilaisuuksissa. Laulun ja musiikin voima toistuu runoissa, ja runon minä pohtii äänensä ja olemuksensa aitoutta. Hän esiintyy, mutta millainen hän oikeasti on: mikä on pintaa, mikä todellista, millaiseen rooliin seuraavaksi pukeudutaan?

Runoista tuleekin lauluja, joista joihinkin on jopa kerrottu oikeat lukutavat (tai kenties laulutavat), esimekiksi Litistynyt korva aukeaa laskoksistaan hitaasti, ei liian tai Kahvilla 2 mitä nopeimmin. Ohjeet voi tietysti lukea myös osiksi runojen nimiä. Runojen otsikot viittaavat laulajan elämään ja esiintymisiin: Ohjelmanumero, Takahuoneessa, Sopraano ja altto, Peruukissa ja ilman, Ääni auki, Laulutunti, Iskelmän pituinen, Soittakaa uudelleen, Laulaja esittelee kaksiotaan tai Kaikki mukaan, everybody. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää esitystä. Mitä se on? Ei sitä ainakaan saa liian vakavasti ottaa.

Runokokoelman huumori muistuttaa minua Henriikka Tavin Esim. Esa -kokoelman tunelmasta, sen hersyvästä itseironiasta ja oivalluksista. Runojen minä panee itsensä likoon ja näkee itsensä välillä melko naurettavana hahmona. Mutta niinhän on oikeastaan koko elämä. En osaa nimetä suomalaisesta runoudesta yhtäkään miespuolista runoilijaa, joka vastaavalla tavalla saisi runouden kukkimaan huumoria. Esimekriksi Erämäjän runo Kovaa teetä, ripset laatikosta yrittää etsiä vastausta kysymykseen mikä minä olen:
Luulevat mieheksi kun oikein laittaudun, tälläydyn ja ehostan itseni, paneudun naamaani peilin edessä. Tukkaa kun pöyhin ja kierrän, transuna pitävät. Että mies näin puhkeaa kukkaan. Olkoonkin että yletyn hattuhyllylle ja kengännumeroni on 43 (Jeesuksellakin muuten, sitä on tutkittu), nainen tässä valmistautuu töihin, laulamaan lainakappaleita, kiertelemään pannu kädessä pöydästä pöytään.- -  (S. 17.)

Kaikki ei suju aina tyylipuhtaasti. Olin pudota penkiltä nauraessani, kun runossa Laulaja kääntyy kerrotaan, kuinka laulaja esittää syntymäpäiväjuhlissa onnittelulaulun Happy Birthday mister Reino, happy birthday to you ja kaikki mukaan! Eläköön Reino! Hienostihan se kajahtaa, mutta sankarin nimi onkin Reijo. Viisikymmentä vuotta, toistasataa vierasta, kahdensadan kilowatin kaapit - kauan eläköön Reino. (S. 20.)

Vähintään yhtä hillitöntä on meno runossa Kaikki mukaan, everybody, jossa gospelhenkinen meno  tarttuu lukijaankin - ja toivottavasti myös runon senioriyleisöön. Ainakin minulle tässä esitettävästä biisistä tuli korvamato, johon yhdistyvät mielessäni nyt kaikenlaiset koreografiat:
Huojun huojumme, se kuuluu asiaan. Hesekiel yhdisti kuivat luut, kuulkaa Herran sanaa. Varvasluu liittyy pöytäluuhun, pöytäluu liittyy kantaluuhun. - - 
       Läiskimme käsiä yhteen, kunto kasvaa, kulkaa Herran sanaa. Naiset lauteille ja perunat kellariin. Nyt näytetään seniorikansalaisille, missä mennään, nyt synnytetään! - - 
       Pääkallo irtoaa kaularangasta, lonkkaluu reisiluusta. Leppänen ottaa oktaavin alempaa. Auto hautautuu lumeen, talous notkahtaa, ja minä, teen kuin teenkin spagaatin, toinen jalka Nebraskassa, toinen Vladivostokissa. Tämä on kansainvälinen kappale. (S. 67.)

Elina Warstan kansi on piste i:n päälle tässä kokoelmassa. Laulaja on siinä, hymy huulillaan ja irtoripset räpsymässä. Kannesta voi päätellä, että kokoelmassa suhtaudutaan elämään hymyillen, mutta toisaalta silmiä ei näy, kaikkea ei näy ulospäin. Hymy on vain esiintyjän hymy. Kokoelma kertoo, mitä irtoripsien takana tapahtuu.

Laulajan paperien innoittamana hain kirjastosta luettavaksi Anja Erämajan uudemmat kokoelmat Töölönlahti ja Ehkä liitoittelen vähän. Runoilija kipusi saman tien lempirunoilijoideni kärkeen.



Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sopii tietysti kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Osallistun teoksella myös Ompun runohaasteeseen. (Luin kirjan jo viime vuoden runohaasteeseen, mutta blogijono on sen verran korkea, että ehdin blogata tästä vasta nyt.)

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustanataja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaan. Todistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.



Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 2. kotimainen runokirja.

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta, 2016
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Elli Soininen
Sivuja: 65
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pirkko Soinisen Avataan siiven alta kuuluu niihin ilahduttaviin runoteoksiin, joihin törmäsin viime vuonna haaliessani Ompun runohaastetta varten luettavaa. Etsin kirjaston runohyllystä varta vasten sellaisia runoilijoita, joiden teoksiin en ole aiemmin tutustunut.

Sanon, että Avataan siiven alta on ilahduttava, vaikka se käsittelee surua. Siinä valmistaudutaan jättämään kuolevalle hyvästit. Voisipa hänet avata siiven alta ja päästää lentoon, pois:
pian saat lentolupakirjasi (s.11). Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa kietoutuvat yhteen siten, että alussa surutyö on luopumista, lopussa muistojen täyttämää haikeutta, ehkäpä rauhaakin.

Teos ei ole kuitenkaan pelkkää surutyötä, vaan myös tarinaa rakkaudesta ja toivosta. Luonto peilaa tunteita ja tunnelmia, kuten usein suomalaisessa runoudessa. Kokoelman nimi lupaa, että siivekkäät olisivat keskeinen osa runokuvastoa, ja siksikin teos ilahdutti - olen nimittäin pienestä pitäen bongaillut lintuja. Lintujen kautta runoissa kerrotaan hellyydestä ja rakkaudesta: Kylkiluidesi alla sata varpusta laulamassa; ja elämän hiipumisesta: luusi ovat kuin lintujen luut (s. 11.) Surutyötä reunustavat muistot. Ne on kuvattu kauniisti ja hauraina, kuin nopeina siiveniskuina.

Teoksen toinen osa on päiväkirjamuotoinen ja otsikoitu päivämäärillä syykuun 4. päivästä seuraavan vuoden helmikuun 5:nteen. Merkinnöistä tulee proosarunoa, luetteloita ja havaintoja matkalta. Niissä on vahva elämän tuntu, vaikka puhuttaisiinkin linnuista: Pesäpakoiset kuoriutuvat silmät auki, pesäviipyiset kuoriutuvat silmät kiinni. Ei ole vaikea arvata, kumpaa lajia sinä edustat ja kumpaa minä. (s. 31.)

Huumoriakin kirjaan on hivuttautunut, mutta se on vaivihkaista ja yllättävää. Teoksen ensimmäinen runo kertoo lintutieteilijä C. H:sta, joka vuosikymmenen odotuksen jälkeen näkee linnun, jota oli etsinyt vuosikymmeniä ja sitten hän tappaa linnun, sillä mitä ihmettä hänen olisi sitten pitänyt tehdä (s. 7). Ihminen ei sitten muuta keksi, kun hänellä on unelmansa käsissään - hän tuhoaa sen ja aikoo ilmeisesti täyttää harvinaisuuden kokoelmiinsa. Erääseen runoon onkin koottu ohjeita lintujen täyttäjälle. Ohjeista löytyy myös kirjan nimi: Lentoasentoon täytettävä avataan siiven alta (s. 13).

Kävin ennen joulua katsomassa Veljekset von Wright -näyttelyn Ateneumissa ja vaikutuin veljesten lintumaalauksista. Jotta veljekset saivat linnut ikuistettua niin elävästi kuin ne on ikuistettu, he ovat ensin täyttäneet ne, jolloin malli on pysynyt paikallaan. Yksi näyttelyn kohokohtia oli, kun 4-vuotias poikani piirsi Magnus von Wrightin 1800-luvulla täyttämän pulmusen. Pulmunen yhdisti meidät aikaan yli 100 vuotta sitten, mutta sen kohtalo on ollut julma.

Soinisen runoissa linnuilla on tärkeitä tehtäviä. Samoin Anni Kytömäen teoksessa Kivitasku lintu on yhteydessä elävien ja kuolleiden maailman välillä. Lukiessa muistelin myös Marja-Liisa Vartion romaania Hänen olivat linnut, jossa (täytettyjen) lintujen kautta kuvattiin ihmissuhteiden kipeitä ja osin naurettavia asetelmia. Lintuihin liittyy paljon uskomuksia ja symboliikkaa, joista kaunokirjallisuuteen riittää aiheita. Soinisen teokseen ne luovat aimo annoksen lohduttavaa tunnelmaa.




Soinisen teoksen on lukenut myös Leena Lumi. Osallistun teoksella Ompun vuoden 2017 runohaasteeseen, ja yritän saada näitä hienoja runoteoksia blogattua nyt alkuvuodesta, jotta voisin tehdä jonkinlaisen koonnin viime vuonna lukemistani kotimaisista runoteoksista. Helmetin tämän vuoden haasteeseen tämä sopisi tietysti kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi, 7. painos, 2004 (ilm. 2003)
Kustantaja: Like
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi nostatti vuonna 2003 melkoisen kohun ja sitä myytiin runokirjaksi erikoisen paljon. Muistan kyllä kohun, mutta en muista, miksi en silloin tarttunut kirjaan. Reader, why did I marry him -blogin runohaateeseen etsin sitten käsiini kotimaisen nykylyriikan rakkausrunoja, ja teos tuli tietysti vastaan.

Kotron esikoisteos on nimensä mukaisesti kannesta kanteen rakkauden tarinaa, eikä muuta yritä ollakaan. Se on runon minän puhetta sinulle, rakastetulle. Suurimman osan aikaa rakastettu on kylläkin jo ex-rakastettu, mutta kuitenkin. Teosta pidettiin rohkeana ja suorana puheena rakkaudesta, ja siinä onkin luettavissa tietynlaisia yhteyksiä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, joka myös panee rakkaussuhteen rehelliseen, kaunistelemattomaan pakettiin. - - se oli vuosisadan virhe rakas, Kotro runoilee (s. 129).

Kotron teos on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty numeroin: Yksi (alku), Kaksi (post festum) Kolme (in vino veritas) ja Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin). Alaotsikot kertovat osien sisällöt ja rakkaussuhteen koko elinkaaren.

Yllätyin siitä, miten vähäinen osuus rakkaudella ja rakkauden sanastolla runokokoelmassa lopulta on. Odotin hekumaa ja rakkaan ylistystä, mutta suurin osa teoksesta onkin melko katkeraa tilitystä ja analyysia siitä, mikä meni pieleen. Itsesääliltä ja juopottelultakaan ei vältytä. Jokainen, joka on kokenut elämässään suuren, mutta epäonnistuneen rakkaussuhteen, voi samastua kirjan joka sivuun ja varmasti useimpiin säkeisiin aivan täysin. Onneksi kaikki päättyy kuitenkin kaipaukseen:

minä en voi lakata kaipaamasta sinua

lähdit luotani mutta
minusta et poistu koskaan - -  (s. 133).


Sanovat sitä rakkaudeksi on helppolukuinen ja selkeä, eikä sitä tarvitse liiemmälti tulkita. Naisen kirjoittamana sama teos olisi ohitettu olankohautuksella - koska Tikkanen sanoi sen jo. Miehen kirjoittamana Sanovat sitä rakkaudeksi on rohkea ja avoin tilitys ja on varmasti saanut useat miehetkin tarttumaan runoihin. Ja puhumaan rakkaudesta.

Omassa lukuhistoriassani Kotron teos vertautuu Petri Turusen rakkausrunoteokseen Oodeja kuun orvokille, joka myös kertoo erään rakkaussuhteen tarinan. Siinä, missä Kotro analysoi ja on akateemisesti rehellinen, Turunen räiskii kaiken rakkauteen kuuluvan himon ja tuskan lukijan eteen. Minua Turusen runot naurattivat ja koskettivat aidommin, mutta tunnistin itseäni toki Kotron tarkkuudestakin. Katkeruus on seurausta suhteen merkityksellisyydestä, sillä eihän niitä turhia tyttöystäviä muistella edes katkeruudella:
lähtemättömän vaikutuksen voi tehdä vain hän
joka lähtee (s.133).

Hauskimmillaan Kotro on, kun hän vertaa miehiä ja naisia. Havainnoissa on totuuden siemen. Oivallukset naurattavat, mutta sitten taas toisaalta kertovat karua tarinaa siitä, että parisuhteessa törmätään aina myös (sukupuoli)rooleihin. Mitä ympäristö meiltä odottaa ja miten se meitä tulkitsee? Miten paljon rooleissa on liikkumavaraa:
- -
kun mies syrjäytyy se on 
   hänen omaa syytään

kun nainen syrjäytyy se johtuu 
    kulttuurin patriarkaalisista rakenteista

kun mies juo liikaa hän on vastuuton ja
   terrorisoi perhettä

kun nainen juo liikaa hänellä täytyy 
    olla paha olo - -   

kun mies esittää eroottisia ehdotuksia
   hän on ahdistelija

kun nainen esittää eroottisia ehdotuksia
    hän on moderni tasa-arvoinen nainen - -  (s. 63 - 65).


Vaikka Sanovat sitä rakkaudeksi ei noussut lempirunokirjojeni joukkoon, siitä jäi sellainen olo, että paljon on opittu ja rakastettu vielä enemmän. Lukijan täytyy kuitenkin vähän hillitä sanomisiaan, sillä runon minä neuvoo ihan aiheellisesti kaikkia sydämensä särkeneiden hmisten ystäviä:

älkää hyvät ihmiset
  mitä vain muuta mutta

älkää hyvät ihmiset tulko sanomaan että
onnellinen sietäisi olla kun on
kokenut sellaista rakkautta jota

moni ei kai koskaan - - ( s.109).




Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Pihin naisen elämää ja Lukematon maailma.

Sanovat sitä rakkaudeksi sopisi erinomaiseti Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Itse en voi sitä siihen sijoittaa, koska luin sen jo viime syksynä.

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutaleita sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.

Eeva Kilpi: Runoja

Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976, 3. painos 1989 (ilm. ensi kerran 1978); sisältää teokset Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ? (kansipaperi kadonnut)
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä! (S. 19.)

Eeva Kilpi on runoilijana aina asian ytimessä. Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja rehellisesti. Jotkin runot voisi tulkita pamfletteina tai aforismeina ja suoranaisina toimintaohjeina, toiset taas ovat hyvinkin herkkiä ja kauniita, kuten esimerkiksi Laulu rakkaudesta, joka kertoo vanhan parin rakkaudesta. Runo on monelle suomalaiselle tuttu, enkä tiedä, voiko sitä liikuttumatta lukea. (Se löytyy myös Jenni Haukion kokoamasta runoantologiasta Katso pohjoista taivasta):
- -
Tunnustele vain:
kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät pakotti, 
                              mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun (s. 101).
 - - 

Eeva Kilven Runoja on ollut hyllyssäni vuodesta 1989, jolloin sain kirjan ystävältäni joululahjaksi. Teos siältää kaksi Kilven runokokoelmaa kokonaisuutena: Laulu rakkaudesta ja muita runoja vuodelta 1972 ja Terveisin vuodelta 1976. Olen lukenut kirjan moneen kertaan ja siitä huolimatta kävi taas kerran niin, että en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Riemastuin ja liikutuin, teki mieli huutaa "jes" vähän joka sivun jälkeen. No, enhän tietenkään huudellut mitään, sillä runojen lukeminenhan on arvokasta ja vakavaa puuhaa, mutta miettikää nyt tätäkin:
Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa (s. 141).

Kilven huumori on vastustamatonta. Hän antaa huutia kaikenkarvaiselle tärkeilylle, miehille sekä itselleen - itselleen naisena, äitinä ja runoilijana. Joskus ei tarvitse kirjoittaa omaa runoakaan, koska: Haavikko sanoi sen jo (s. 214).

Runojen aiheet ovat kaikille ihmisille tuttuja: kaipaus, yksinäisyys, tyytyväisyys, rakkaus ja onni. Runon minä kaipaa välillä seuraa, miehiä, seksiä ja ehkä rakkauttakin, mutta sitten hän on taas tyytyväinen vapauteensa ja nauttii yksinäisyydestä, on onnellinen elämässään. Kokoelmassa Terveisin on myös osa nimeltä Reumaattisia runoja, jotka kertovat kivusta ja sairastamisesta, niin että lukijakin ne tuntee. Herkimmillään ja haavoittuvimmillaan runon minä on kuitenkin äidin roolissaan:
Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu
olemaan hyvä (s. 67).

Kilven runoissa on paljon feminismiä ja naiseutta. Runot käyvät tiivistä vuoropuhelua hänen teoksensa Naisen päiväkirja (1978) kanssa. Päiväkirja kertoo naisesta, joka vetäytyy mökille yksinäisyyteen kirjoittamaan, kuten Eeva Kilpikin teki. Tuloksena on syntynyt verevää ja rehellistä runoutta. Rehellisyydessään runot muistuttavat Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan (1978) runoja, ja kuten Tikkasen runoja, Kilvenkään runoja ei tarvitse tulkita päätänsä puhki. Suomalaisten naisten 1970-luvulla kirjoittama runous on kirkasta ja komeaa luettavaa. Lisään listaan myös Mirkka Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman vuodelta 1972 - ja siinä onkin niin kova runokolmikko, että heikompaa hirvittää.

Luonnon tarkkaillu ja sen kunnioittaminen ovat Eeva Kilven runouden ja kirjoittamisen ydintä. Esimerkiksi esikoisteoksen Noidanlukko päähenkilö, pieni tyttö, tarkkailee luontoa ja rakastaa eläimiä. Ihmisen ja luonnon yhteiselo ei ole esikoisteoksessa mutkatonta, eikä se ole sitä runoissakaan: Muutama runo on syntynyt siitä, että ohdakkeiden houkuttelemat perhoset joutuvat pikkulepinkäisten suuhun. Pitäisikö niittää ohdakkeet, jotta perhoset eivät joutuisi surman suuhun vai pitäisikö ryhtyä linnunpelättimeksi pikkulepinkäiselle? Raskasta seurata sivusta tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa, runon minä huokaa (s. 134).

Luontorunoilijana Kilpi kuuluu Aleksis Kiven, Eino Leinon, Aaro Hellaakosken ja Risto Rasan muodostaman perinteen ketjuun. Yksi tunnetuimmista Eeva Kilven runoista kuuluu yksinkertaisuudessaan näin:
Nosta jalka kaasulta:
perhonen ylittää tien (s. 115).

Loppuun on pakko lainata vielä kirjallisuuden ystävää puhutteleva runo. Olen tullut tähän asti toimeen ilman runossa mainittuja Nabokovia, Gorkia ja Tanizakia, joten vaihtaisin ainakin jonkun heidän tilalleen Eeva Kilven:
Olen minä sentään kiitollinen elämästä:
että sain lukea Tsehovia ja Blixeniä,
Nabokovia ja Gorkia
Tanizakia ja Jotunia.
Ja että sai itse tehdä
muutaman muistiinpanon. (S. 215.)



Eeva Kilven Runoja on luettu myös blogissa Kirjojen kamari. Osallistun teoksella Reader why did i marry him -blogin runohaasteeseen.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Niemi Juuli: Tuhat tytärtä, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: ensin kirjastosta ja nyt se on myös omassa hyllyssä



Juuli Niemen Tuhat tytärtä huvitti, sytytti ja vähän surettikin, enkä meinaa saada siitä tarpeekseni, vaan luen sitä uudestaan ja uudestaan. Runokokoelma kertoo perheestä. Se kertoo perheen tyttäristä - joita on siis ainakin tuhat - ja yhdestä veljestä, äidistä ja isästä ja kasvamisesta. Eniten se kertoo pikkusiskosta ja lapsuudesta, mutta myös siitä, miltä tuntuu olla aikuinen ja aina vaan nuorin tuhannesta tyttärestä. Runot kietoutuvat yhteen ja käyvät keskenään vuoropuhelua tavalla, joka imaisee lukijan keskelle perheen historiaa. Lopulta se kertoo myös siitä, kuinka oma sisin löytyy.

Kun runoissa muistellaan lapsuutta, nostalgian huminaa ei voi täysin välttää, mutta nostalgiasta puskee esiin teräviä piikkejä. Runossa Suku kerrotaan kaikki ristiriidat, joiden keskellä eletään lapsuutta:                                       
                                                                                           Minun äitini kertoo
                                            että tyttäret ovat hänen elämänsä viisain päätös
ja että me siskot olemme kaikki             vahinkoja.    (S. 7.)

Myöhemmin kerrotaan äidistä lisää runossa Tyttöhaaveet:
- -
Tyttöjen äiti ei välittänyt vahingoista
tai liian korkeiksi kohoavista kerrossängyistä
ennen kuin viimeinen tytär ilmoitti tulostaan.
Mutta voiko häntä siitä moittia?
Jos on jo yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tytärtä
niin yksi lisää on toki liikaa.

Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.
Niin saattaa käydä
ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä
että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina. (S. 61.).


Huumori, joka syntyy liioittelusta, perhearjen ajoittaisesta kamaluudesta, sisarusten keskinäisistä väleistä ja persoonallisuuksista, on posketonta. Esimerkiksi, kun perheen historia kerrotaan otsikolla Meidän perheen autot, tunnelma on hervoton ja samalla satuttava. Ensin tyttäret istuvat autojen takapenkillä, sitten äitikin saa oman auton, eivätkä isä ja äiti enää kuljekaan samalla autolla, isän auto jää parkkiin jonnekin muualle ja hänen merkityksensä vähenee: -- Tässä jossain välissä isä oli ostanut uuden auton, tehnyt hyvät kaupat, mutta me siskojen kanssa emme vaivautuneet muistamaan auton väriä tai merkkiä tai kenen pihaan isä sen tällä kertaa parkkeerasi. Huono ajettavuus sillä on, siitä siskot tuntuivat olevan varmoja, en tiedä miksi.- - (S. 17.)

Juuli Niemen runoilu on vapaata ja suloista (Tyttöjen äidillä on tyttömäiset haaveet.), mutta suloisuuteen kätkeytyy särmää ja kiihkeää rehellisyyttä (Hän halusi tytön jokaiselle toiveelleen.). Runoissa on yllätyksiä ja uusia näkökulmia. Silti se pysyy sillä tavalla tuttuna, että perhesuhteisiin on helppo samastua. Lukijan mielessä alkavat vilistä oman lapsuuden kuvat, siskon kanssa leikityt leikit, oman perheen autot, isoäidit, seurustelut ja omat kasvun paikat ja roolit, joihin ei ehkä ole koskaan istunut, vaikka niihin on ajautunut tai saanut ne omikseen.

Tuhat tytärtä on kuopuksen kasvu- ja selviytymistarina. Se kertoo, miten perhe menee rikki, mutta eheyttäkin jää - kaikki tuhat tytärtä - ja sitä löytyy elämässä lisää. Teoksen viides osa kertoo siitä kuinka oma itse löytyy, kun saa olla sellainen kuin on. Ei ole enää vain pikkusisko, se tuhannes tytär, vahinko, saippuakupla. Rakkaus voi eheyttää, vaikkei sekään välttämättä ole helppoa, rakkauden kohdekin kun voi olla melkein kohtuuttoman rikki:
Suurimman rakkauteni keräsin palasista. 
Se oli valtava työ. - - (s. 71.)

Teos on täynnä tyttöenergiaa, leikkiä ja satua. Kun tyttäret kasvavat, tyttöenergiasta tulee naisenergiaa ja railakasta feminismiä. Runossa Hääkellot kerrotaan, miten häät hoidetaan:
Perheet kuin perseet
isosisko sanoi
tuhansia maksaneiden häidensä aattona
ja vedimme tuhannet perseet.

                                     Polttarit kestivät tuhat vuotta
                                     mutta silti kukaan ei ehtinyt kehua
                                     yhdenkään siskon persettä tarpeeksi.     - -

Perse.
Pikkusiskon odotetaan lukevan runonsa
kahvin ja kakun päätteeksi.
Ei saa sanoa kuin että rakastaa.
Ei saa unohtaa, että kuitenkin rakastaa.
Tänä ilon 
ja talon takana itkemisen päivänä
kun kaikki maailman isosiskot menevät

                                         kampaustaan vihaten

naimisiin. (S. 19.)
             

Runojen muoto vaihtelee, on runomuotoisia runoja ja on proosarunoja. Rupesin jo epäilemään, onko teos kuitenkaan runoteos, sillä siinä on myös tarinoita. Toisaalta runotkin kertovat tarinoita (Hääkellot, Kiltin siskon mies) tai piirtävät tarkkoja henkilökuvia (Tuhat isoäitiä, Kuopustyttö). Kirjan takakansi jättää määrittelyt sikseen ja kertoo, että Tuhat tytärtä on Juuli Niemen (s. 1981) viides kaunokirjallinen teos.

Kaunokirjallisuutta tämä onkin ihan parhaasta päästä. Niemi osoittaa, että perheen historian voi kertoa juuri niin kun haluaa ja parhaalta tuntuu. Saa kirjoittaa runoja, tarinoita tai vaikka hautajaispuheita. (Runoteoksen kuudes osa on otsikoitu Minä elin kaunista loppua varten. Matkalla kasvatin itselleni pinnan, ja se sisältää kaksi hautajaispuhetta: toisen siltä varalta, että runon minä kuolee nuorena ja toisen siltä varalta, että runon minä kuolee vanhana.)

Juuli Niemen taidoista kertoo sekin, että hänen kuudes kaunokirjallinen teoksensa, Et kävele yksin, voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon. Se on herkkä ja taidokas nuortenromaani, joka kertoo Adan ja Egzonin rakkaustarinan. Toivoisin sekä aikuisten että nuorten lukevan sen, enkä vähiten sen kauniin kielen takia.

Tänä vuonna olen lukenut Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen vinon pinon kotimaisia runoteoksia - taitaa olla jo 25 luettuna (tosin puolet tuossa pinossa odottamassa bloggaustaan). Juuli Niemen Tuhat tytärtä on yllättäjä numero yksi. Luettuani sen harmittelin, että se pitää palauttaa kirjastoon, sillä halusin sen omakseni. Kuin vastauksena (tyttö)haaveeseeni, löysin kirjan eilen erään kirjakaupan löytöpisteestä. Minulla on siis nyt myös oma Tuhat tytärtä, kirjahyllyni uusi aarre.

Tuhat tytärtä on runokirja, jonka haluaisin antaa käteen kaikille niille ystävilleni, jotka sanovat, että he eivät lue runoja, koska ne ovat vaikeita tai niitä ei ymmärrä tai niistä ei saa otetta. Nämä runot ymmärtää ja nämä runot liikauttavat esiin kaikenlaista tärkeää:

Tähänastisen elämäni aikana olen oppinut
että tunnen itseni
ja se riittää. 

Että ihmisen ei kannattaisi ostaa kalenteria.
Mutta jos sen joka tapauksessa ostaa
pitäisi siihen kirjoittaa vain: 
HAUSKANPITOA!  - -   (S. 87.)



Tuhat tytärtä on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja vieköön, Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Täysien sivujen nautinto ja Yhtä sun toista. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 26. Sukutarina.

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena


Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).

Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa, 2001
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Katariina Vuorisen esikoisrunokokoelma Edith suuteli minua unessa on ilmestynyt vuonna 2001 ja oli silloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Luin teoksen silloin ja muistan pitäneeni siitä. Nyt tartuin siihen uudestaan Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä.

Oli helppo ymmärtää, mihin teoksessa aikanaan ihastuin. Vuorisen kielikuvat ovat väkeviä ja uusia, ja ne aukeavat moneen suuntaan. Niistä muodostuu paikoin myös kompastuskiviä: Joihinkin runoihin ei pääse käsiksi,  koska niitä ei tavoita - kielikuvat säntäävät taivaan tuuliin. Olo on kuin unessa, ja toisaalta myös unistahan runoudessa on kyse: - - yöllä käytetyt ihmiset palaavat (s. 45). Niistä saa ja pitääkin ammentaa, mutta kuinka paljon tulkintaa voi jättää lukijalle, joka ei ehkä jaksa hypätä uneen vaan kaipaa maata jalkojensa alle. Toisaalta: pitääkö väkevä kielikuva sitoa johonkin - eikö se riitä runoudessa sellaisenaan?

Runokokoelman nimi Edith suuteli minua unessa on loistava. Se johdattaa ajatukset heti Edith Södergraniin, jonka runous on modernisuudessaan ja ehdottomuudessaan kirkkainta, mitä suomalaisessa runoudessa on ehkä koskaan nähty. Södergranin eroottiset ja elämänjanoiset kielikuvat kelpaava esikuvaksi nykyrunoudellekin, ja niitä kannattaa tavoitella, sillä mistä muusta kannattaa runo kirjoittaa kuin elämän poltteesta. Edithin suudelma on varmasti kiihkeä.

Vuorisen runokokoelman kansikin viittaa eroottisuuteen ja koska runojen minä on selvästikin nuori nainen, ei rakkaussuhteilta vältytä. Niitä etsitään ja hamutaan opiskelijaelämän keskellä. Jotain yhteistä kaivataan, miksei vaikka Mika Waltaria, kuten runossa Fine:

olit lukenut Mikan isot kirjat ja minä pienet
messiaan, keskiajan ja maan josta kotieläimet
syntyvät uudelleen
 - - 
tulisi mies taloon joka päivä. (S.16.)


Intertekstuaalisuus käy Vuoriselta näppärästi. Runot istuvat myös tiiviisti suomalaisen runouden erääseen perinteeseen: vuodenajat vaihtuvat ja niiden myötä vaihtuvat mielialat syksyn ja talven odotuksesta kevään uuteen aikaan. (Kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisikaan ilman selkeitä vuodenaikoja!):

Hissikuilusta syöksyn vaarallisimpaan 
pimeään, huhtikuun hajuun; 
muta imeytyy ihon rakoihin, 
kauan sitten kadotettuja vitamiineja saa suoraan
tärykalvojen läpi, mattotelineeseen köytetään. (S. 44.)


Opiskelijaelämän vuosirytmi tentteineen muistuu myös mieleen, sillä runoilija kirjoittaa välillä kuin runollista päiväkirjaa. Tässä palataan joululomalta:

Mäkiviikko nyt hypätty
kylät käyty

maananataina lääkäriin, Espanjaan
unohtuneiden sanojen keskelle, kotiin
pölypalloon kuin aavekaupungin viimaan
 - -                                                             (S. 30.)


Vuoriselta on ilmestynyt runoteoksia harvakseltaan, noin viiden vuoden välein, mutta hän on mukana useissa antologioissa. Olen iloinen, että löysin Vuorisen runokokoelman uudestaan ja upposin siihen. Nautin tällaisesta:
- -
kirjoittaa myrskyä pidättävän kuusikon, 
auringonkukat jotka valahtavat syliin
 - - (s. 60.)




Edith suuteli minua unessa on luettu ainakin Onko kaunosielusta kyborgiksi? -blogissa, jossa epäillään näiden runojen kirjoittajan elämän olevan kovin tyhjää. Anders Vacklin on arvioinut teoksen Kiiltomadossa.

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Henriikka Tavi: Esim. Esa, 2.painos, 2007
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 85
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Loma on vaikeaa aikaa bloggaamiselle. Sitä luulisi olevan aikaa harrastaa, mutta niin vain näyttää käyvän, että talvella kertyneet rästihommat ja mökkielämä johdattavat pois koneen äärestä. Kirjat kulkevat mukana, joten niitä on kyllä tullut luettu, mutta 15 kirjan blogijono alkaa jo kääntyä stressiksi. Riennän sitä nyt vähän purkamaan ja aloitan runoilla, sillä Eino Leinon ja runon ja suven päivä iskee jo tällä viikolla, eli 6.7. Kuten näkyy, kirja on kuvattu jo maaliskuussa, mutta kuva sopii silti aika hyvin tähän suveen.

Kevään ja kesän aikana lukemistani runoteoksista riemukkain on ollut Henriikka Tavin Esim. Esa. Se voitti vuonna 2007 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja mielestäni täysin ansiosta. Lukemisen myötä Esim. Esa paljastui runohyllyni aarteeksi. Se on nerokas ja hauska, runoutta uudistava ja siitä riemuitseva teos. Se on kokeellinen ja runsas, täynnä vaikka mitä, mutta se ei silti aiheuta ähkyä. Se on ehtymätön. En osaa verrata Tavin runoutta mihinkään aikaisemmin lukemaani suomalaiseen runouteen, ellen vertaa sitä oikeastaan kaikkeen. Jollakin tavalla Tavi kirjoittaa perinteen ohi ja yli, on rohkeasti aivan omansa ja uusi.

Kirjan alku ei kuitenkaan ollut minulle helppo. Ennen kuin kirja virallisesti edes alkaa (ennen kustantajan tietoja), sanat alkavat juosta sivujen alareunoissa. Olin hämmentynyt.  Kuuluvatko alareunan sanat johonkin runoon? Mihin runoon? Kokoelman ensimmäisten sivujen jälkeen olin lähinnä puulla päähän lyöty ja mietin jo, että heitän kirjan nurkkaan: säkeet eivät liittyneet toisiinsa, en pysynyt ajatuksen perässä, runot eivät käyneet kohti. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, huomasin nauravani ääneen, enkä olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan. Olenkin nyt lukenut kirjan kolmeen kertaan ja luen siitä otteita uudestaan ja uudestaan.

Esim. Esa on sanojen ja elämän leikkiä. Siinä on kuvioita, tilanteita ja dialogia, joista muodostuu parhaimillaan aivan hillitön meininki. Runot eivät aina toimikaan erillisinä tapauksina, vaan kokonaisena pakettina, jossa saadaan seurata erään ihmissuhteen kaari, kirjoittamisen riemun räjähtäminen sekä kaupan päälle myös vauhdikas pyöräilymatka. Teoksen sivujen alalaidassa olevat sanat ovat nimittäin oma, itsenäinen runonsa, jossa seurataan erään sijaisen pyöräilyä. Pyöräilijä nimetään lopulta Henriettaksi. Nimihän on mukavasti melkein kuin Henriikka - onko Henrietta myös runoilijan sijainen?: tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä (S. 2- 4).

Pyöräilyn rytmi, jossa välillä poljetaan tasaista tietä ja välillä hengästytään ylämäissä, välittyy lukijallekin. Pyöräilijän tajunnanvirta, ohi kiitävät maisemat ja havainnot sekoittuvat, ja välillä - kun sivujen alalaidat ovat tyhjiä - kuljetaan vapaalla alamäessä. Juuri tämä kokoelman läpi kulkeva pyöräily oli se tekijä, joka teki kokoelmasta minulle yhtäkkiä läheisen. Kun hyppäsin tarvittaessa työhön kutsuttavan sijaisen pyörän "ritsille", alkoi tapahtua.

Teos on jaettu seitsemään osaan, joista ensimmäinen osa on kuin nimetön alkusoitto kokoelmalle. Se jäi itselleni hajanaiseksi ja tuntui vain keränneen irrallisia sanoja, hassutusta ja odotusta sekä ihmisiä sieltä täältä. Koin, että vasta ensimmäisessä numeroidussa osassa  Unissakävelyllä, polkeminen alkoi rullata. Runojen muodot heittäytyvät laatikkomallisiksi tai rivit harventuvat, lauletaan kehtolaulu ja haetaan aallokosta rytmiä. Nyt olen täysillä mukana.

Toinen osa Rose kertoo rakkauden tarinaa, vaikka jo ensimmäinen runo julistaa otsikollaan EN SIEDÄ KERTOMUKSIA RAKKAUDESTA. Löydän pääskysen muotoa ja rikottuja säkeitä sekä laatikkomallisen runon keskeltä ruusun kuvan. Seksiäkin saadaan.

Kolmas osa Tietyömaa ei ole tietyömaa vaan sijaisen työmaa: Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Hän föönää tukkansa risuiksi. Nimeni on Henna ja toimin tänään Mariannan sijaisena.  - - (S. 47.). Naurattaa. Naurattaa ääneen. On runoharjoitus ja yläkoululaisen tekstiä - runoilija itse yläkouluikäisenä - ja pahuksen tarkka kuvaus oppituntidialogista: sijainen esittelee itsensä ja aloittaa opetuksen, jonka joutuu koko ajan keskeyttämään, koska oppilailla on sitä ja tätä kommentoitavaa. Koulumaailman arki ja toisaalta kirjoittamisen opettamisen tai oppimisen lait saavat kyytiä. Voiko runoutta suitsia ja asettaa kaavaan? Asettuuko mikään sellaisiin raameihin, joihin sitä yritetään pakottaa? Henriikka Tavilta voisi myös tilata uuden, vähän villimmän aapisen:

O

on kolo, johon sopii jomottava molo.
Ooh hohottaa Goljata, opo
on onnellinen. (S. 48.)


Kolmannessa osassa Esa heitetään kuvioihin kirjoitusharjoitukseen keksittynä erisnimenä, mutta hän nousee pääosaan vasta kokoelman neljännessä osassa Halusimme ehdottomasti:
Esa on nyt maisemissa.
Soita sille ja kesytä se. (S. 59.)

Rakkaussuhde Esan kanssa kuitenkin päättyy. Kaikki olisi kamalan surullista, mutta (apua!) taas minua naurattaa:

Onneksi Esalla on vahvat refleksit.
Jotain jää jäljelle:
Hirvivaara. Jyväskylä.


_____________


Erno, Martti ja Arnu.
Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin tuulee. (S. 61.)

Runoon vedetty viiva kertoo paljon. Mitä jäi jäljelle Esasta hirvivaaran alueella Jyväskylässä? Onko rakkaus yhtä hirvivaaraa vai oliko Esa hirvi? Viiva päättää Esan tarinan, mutta viivan alle jäävät Erno, Martti ja Arnu... Heistäkin voisi kertoa tarinat. Ja koska ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin luulee, niin ehkä hän ei ole niin onnellinen tai onneton kuin tuuleekaan, koska osuuhan noita erityisnimiä jokaisen kohdalle useampia. Tietysti joku on aina enemmän kuin muut, ja se joku voi olla nimeltään esim. Esa.

Teoksen viides osa on taas jotain uutta. Kävely hautausmaalla on ihmiskohtaloita ja surua, surupuhetta. Laatikkomalliset runot ovat saaneet kehykset ympärilleen. Ovatko ne kuin hautakivia, kuolinilmoituksia? Kehystetty hei-sanojen laatikko kertoo hyvästeistä riipaisevasti. Joku hei on viimeinen.

Kun nyt olen melkein teoksen lopussa, luulisi vuorossa olevan jotain kokoavaa. Mutta ei ole. Sen sijaan osa VI Elokuu kiihdyttää tahtia. Miten toimii runo, jossa luetellaan si-päätteisiä sanoja tai miten toimii ristin muotoinen runo? Tai yhden sanan mittaiset lauseet jonossa: Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen. - - (S. 83.) Ovatko ne runo? Täytyykö niiden toimia? Töks. Töks. Entäs neliö kirjaimia, joista muodostuu sanoja, joiden sanarajat sekoittuvat hilpeästi tähän tapaan: - - TISSIRPALEPAKKOMENNUSSIINTÄÄLLÄÄVÄRINÄRKÄSTYSTÄ - - (S.85).
Kirjaineliön tekeminen on varmastikin vienyt hetken aikaa, mutta kaiken tämän työn jälkeen lukija kysyy: mitä runous oikein on?

Henriikka Tavin vastaus tuntuu olevan, että runous on mitä vaan, mutta ainakin se on loputon leikki (tai pyörämatka). Kirjainten, sanojen katkeamatonta virtaa, jota voi muotoilla ja järjestellä miten haluaa. Täytyykö sen olla mitään muuta? Runous alkaa ennen kuin mikään teos alkaa ja jatkuu vielä virallisten sivujen päätyttyä.

Lukijana joudun lopulta hyppäämään ritsiltä, koska sivut loppuvat. Kiitän runoilijaa (tai ehkä hänen sijaistaan) kyydistä ja jätän hänet jatkamaan loputonta leikkiään: Tässä kohdin luettelo katkeaa ja alkaa valua takaisin kohti selkärankaa jonka päässä on huppu ja huppu päässään hän istuutuu puistonpenkille, ottaa sen pois päästä, joka on suulas hän tuntee itsensä oudoksi haluavan. Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä  (S. 89 - 91.) 

Esim. Esa on luettu ainakin blogeissa Jäljen ääni ja Onko kaunosielusta kyborgiksi?, jossa muutamista kokoelman runoista on tehty mainiot analyysit. Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 42. Esikoisteos.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

Claes Andersson: Aamu meren rannalla, Sisäänhengitys, uloshengitys, 2015
Alkuteos: En morgon vid havet, 2015
Suomentaja: Jyrki Kiiskinen
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: kirjastosta



Olin kuuntelemassa Claes Anderssonia Annikin runofestivaaleilla vuonna 2016, eli melko tasan vuosi sitten. Andersson luki runoja tästä kokoelmastaan Aamu meren rannalla, jonka alaotsikkona on Sisäänhengitys, uloshengitys. En oikeastaan osaa kuvitella paljon kauniimpaa teoksen nimeä enkä olotilaa, jonka runokokoelman nimestä saan.

Nytkin näen ja kuulen Claes Anderssonin edessäni. Hän lausuu rauhallisella äänellään runojaan, jotka ovat osin itseironisia, osin surullisia ja osin riemullisia. Runojensa hyvyyden hän kertoi johtuvan niiden loistavasta suomentaja-runoilijasta Jyrki Kiiskisestä. Andersson oli jopa sitä mieltä, että hänen runonsa ovat parantuneet käännettäessä.

Kiiskinen ansaitsee ilman muuta kehut, mutta niin ansaitsee Andersson itsekin. Hän luki tapahtumassa muun muassa runosarjan, jossa hän kertoo isästään, joka ensin katosi sotaan ja jatkoi poissaoloaan sodan jälkeenkin tekemällä niska limassa töitä. Lapsesta tuli yksinäinen. Anderssonin runossa voi hyvin kuulla hänen sukupolvensa suuren trauman, sotalasten isättömät vuodet, enkä usko, että yleisössä oli yhtäkään, joka pystyi kuuntelemaan runoa kuivin silmin.
Minussa on yhä ruumiisi jäänteitä
Ruumiisi hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
 - -
Poissaolosi, sotasi ovat yhä minussa
Raskautesi, vihasi, lämpösi ja rakkautesi
  ovat yhä minussa  (S. 36)

Kun vielä Annikin runofestivaalien esityksen lopuksi yleisö kuuli Anderssonin soittavan pianoa, voisin kai sanoa, että hetki oli täydellinen. Ajatella, että Suomessa on joskus ollut tällainen kulttuuriministeri, joka hallitsee sekä kirjallisen ilmaisun että soittaa taitavasti. Voi siis olla yhteiskunnallinen persoona ja taiteilija yhtä aikaa (ehkä tämä on kuitenkin mahdollista vain vasemmistolaisessa perinteessä).

Aamu meren rannalla on kokoelma runoja, joissa on terävää ajankohtaisuutta, muun muassa huolta ilmastonmuutoksesta, mutta myös henkilökohtaisia muistoja ja ehkä jopa surkuhupaisia havaintoja elämästä ja vanhenemisesta. Eräässä runossa minäkertoja huomaa hassun ukon näyteikkunan heijastuksessa. Hetki kertoo paljon Anderssonin suhtautumista itseensä ja ehkäpä elämään yleensä:
- -
Mikä ihme tuota ukonrähjää noin huvittaa?
Tilanne oli niin koominen, että nauroin
  kaksin kerroin
Ja katso!Nyt myös ukko näyteikkunassa nauroi
  kaksin kerroin   (S. 26.)

Isä-runosarjan lisäksi kokoelmassa on pitkä päiväkirjanomainen runosarja nimeltään Sisäänhengitys, uloshengitys. Se sijoittuu elokuusta 2014 lokakuulle 2014 ja siinä on paljon huolta maailmanpolitiikasta, erityisesti Putinin Venäjän aggressiivisuudesta ja Ukrainan hädästä. Huolten seasta nousevat kuitenkin sitäkin kirkkaampina ilot ja muistot: lapset ja lapsenlapset sekä intohimoinen suhde jalkapalloon:
Minun on vaikea pysyä hereillä klassisen musiikin konserteissa
Ja haastavissa teatteriestyksissä mutten nukahtaisi ikinä (!) jalkapallomatsissa  (S. 70.)

Runosarjassa entinen kulttuuriministeri myös paljastaa, kuinka hän pysyi hereillä haastavissa kulttuuritapahtumissa, joissa joutui usein istumaan yksin ensimmäisellä rivillä kaiken kansan nähtävillä. En aio kertoa sitä - tarttukaa kirjaan, niin saatte tietää! Sen sijaan paljastan, että Anderssonin huumori on vastustamatonta:
Uskoa parempaan huomiseen. Tulevaisuudenuskon takia ajatusta kannattaa soveltaa
Omaan terveyteen, alati paranevaan talouskehitykseen ja omaan älykkyyteen, (S. 28.)

Päiväkirjamaisten merkintöjen muoto toistuu samanlaisena: Kaksi runosäettä liittyy yhteen ja niiden jälkeen on riviväli ennen seuraavaa säeparia. Jokainen säe alkaa isolla alkukirjaimella, eli on luettavissa kuin itsenäisenä virkkeenä mutta myös jatkona edelliseen riviin. Säkeenylityksiä on miltei jokaisessa säeparissa, ja säkeistötkin ylittyvät siellä täällä. Tässä on nyt se sisäänhengitys (säeparin ensimmäinen rivi) ja uloshengitys (säeparin toinen rivi). Runoilija hengittää elokuusta lokakuuhun vuonna 2014.

Hengityksen rytmi ja muoto tarttuvat lukijaan. Elämä etenee päivästä toiseen ja heittää uusia ajatuksia havainnoijan eteen. Välillä nukutaan huonosti, välillä kerätään elämän iloja ja muistellaan vanhoja. Välillä pelätään ja välillä otetaan jyrkästi kantaa. Runon edetessä syksyn 2014 tapahtumat palautuivat myös lukijan mieleen - muistan tunteneeni samoja pelkoja kuin runon minä. Miksi kaikki ihmiset eivät kirjoita tällaisia tajunnanvirran ja hengityksen säkeitään ylös? Runomuotoinen päiväkirja todellakin toimii! (No, ehkä kaikkien kynänjälki ei olisi ihan yhtä terävää kuin Anderssonin.)

Pidin Anderssonin runoteoksesta valtavasti. Muutamat runot olivat jo tuttuja runofestivaalilta, josta ne olivat jääneet hyvin muistiini. Runoilijan karismaattinen olemus lie piirtänyt ne ikuisesti tajuntaani.

Mutta runoilijan karsima ei selitä kaikkea; se ei selitä sitä, että ymmärrän hänen sanansa. Anderssonin runot on karsittu kaikesta pröystäilystä ja kielipelleilystä. Huumori on iskevää ja mutkatonta, arkista. Se, että sitä on runoudessa, on mielestäni loistavaa. En kestä pönöttävää ja riipivää runoutta, joka ei anna lukijalle tilaa hengittää.

Anderssonin kielikuvia ei tarvitse tulkita päätänsä kipeäksi, eikä lähilukutaitoa tarvita. Herkät hetket ovat sellaisia kuin ovat - eivät sanahelinän alle hukkuvia merkityskimppuja, joista ei tiedä, mihin suuntaan niitä pitäisi aukoa. Myös huolet kerrotaan niin kuin ne ovat ja otetaan kantaa, koska kantaa on otettava ja sanottavaa on. Silti runoihin on vangittu kauniita kuvia ja kauneutta, estetiikkaa, jos näin vanhahtava sana sallitaan. Runoilija Andersson puhutteli minua sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti.



En löytänyt kirjasta yhtäkään blogarviota, mutta toivon, että Ompun #runo100-haasteen myötä tähän syvästi inhimilliseen ja viisaaseen teokseen tarttuttaisiin. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopisi moneen kohtaan: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (17), kirjan kansi on mielestäni kaunis (10) ja kirjassa kerrotaan ikääntymisestä (39). Lopulta asetan tämän kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.