R. L. Stevenson: Musta nuoli

R. L. Stevenson: Musta nuoli, 5. painos, 1957
Alkuteos: The Black Arrow, 1883
Suomentaja: ?
Kuvitus: Poika Vesanto
Kansi: Aarne Kotilainen
Kustantaja: Otava, Maailman parhaita nuorisonkirjoja -sarja
Sivuja: 302


Nuortenkirjaviikkoni klassikko-osastoa edustaa R. L. Stevensonin romanttinen seikkailukirja Musta nuoli. Teos sijoittuu keskelle ruusujen sotaa, 1400-luvun Englantiin. Ruusujen sota (1455-1485)
käytiin kahden vallasta taistelevan suvun, Lancasterin ja Yorkin, välillä. Taisteluja oli useita ja niissä menehtyi paljon aatelistoa. Sodan voitti Yorkin suku ja valtaan nousi Richard III (Kyttyräselkä), joka lopulta kaatui sodan viimeisessä taistelussa, jossa valta siirtyi Tudorin suvulle, Henrik VII:lle (tiedot Wikipediasta).

Musta nuoli pohjautuu löyhästi historiallisiin faktoihin. Siinä on sankarina Richard Shelton -niminen nuori aatelismies. Hän on rehellinen ja vilpitön 17-vuotias, joka joutuu keskelle Lancasterien ja Yorkien valtataistelua sir Daniel -nimisen aatelismiehen holhokkina. Sir Daniel on häikälemätön ja ahne aatelinen, joka on sekaantunut myös nuoren Richardin isän murhaan. Sodasssa hän vaihtaa puolta aina sen mukaan, kumpi suvuista on vallassa ja kummasta puolesta hän hyötyy eniten. Epäilemättä tällaisia kieroilijoita on sota-aikoina paljonkin: "Mutta tässä ei niitetä kunniaa, minä jään Kettleyhin siksi kunnes saan varmat tiedot sodasta, ja silloin yhdyn voittajaan. Älä puhu pelkurimaisuudesta, se on vain viisautta, Dick. Tämä maa raukka on niin täynnä kapinaa, ja kuninkaan nimi vaihtuu niin usein, ettei yksikään mies tiedä, mitä huomispäivä tuo myötään. Hupsut yltiöpäät pitävät hoppua, mutta järkimies malttaa odottaa."

Musta nuoli tulee kirjalle nimeksi koston välineestä. Levottomien aikojen keskellä on niitä, joiden kodit ja maat on riistetty. He asuvat metsissä henkipattoina ja yrittävät selvitä joten kuten. Metsäsissi, nimimerkki John Kostaja, virittää kirjan alussa mustan nuolensa surmaamaan erään sotakonkarin. Hän lähettää sir Danielin hallitsemaan linnakkeeseen viestin, jossa ilmoittaa seuraavat mustan nuolen uhrit. Kostolistalla on myös sir Daniel, mistä syystä nuori Richard alkaa nähdä holhoojansa uudessa valossa.

Taistelujen ja kahokoiden keskellä Richard kohtaa valepukuisen, 16-vuotiaan Joanna-neidon ja rakastuu. Neito on kuitenkin sir Danielin vallassa, ja kun Richard vaihtaa puolta, hän joutuu holhoojansa silmätikuksi. Neidon pelastamisesta tuleekin Richardin päämäärä. Tehtävä on vaikea jatkuvasti vaihtuvien sotatilanteiden keskellä, mutta Richard osoittautuu pelottomaksi sotasankariksikin ja Richard Kyttyräselkä lyö hänet aateliseksi. Kuten arvata saattaa, kirjan loppu on rakastavaisille onnelllinen.

Kirja on sekava soppa historiallisia tosiasioita, taisteluja ja henkilöitä sekä neidon pelastusoperaatiota. Taistelut ovat raakoja ja verisiä, eikä ruumiita jäädä suremaan. Vastapuolien vehkeilyt ja rahan mahti on armotonta. Keskiaikainen Englanti näyttäytyy raadollisena ja julmana. Välillä sotilaat istuvat kapakassa ja ovat juopumuksensa takia taistelukyvyttömiä. Nuorten rakastavaisten tarina ei pelasta kirjaa, vaan tuntuu päälleliimatulta juonikuviolta.

Otavan nuortenkirjaksi tämä on varmaankin päätynyt nuorten päähenkilöiden ansiosta. Vielä 1950-luvulla lukevia poikia on ehkä kiinnostanut historia, keskiaikaiset taistelut ja ritarillisuus. Mietinkin, kuka nykykirjailija tarttuisi johonkin vastaavaan historialliseen aiheeseen ja loisi tositapahtumien keskelle uskottavan nuoren sankarin. Kiinnostaisiko sellainen kirja nykypoikia?

Musta nuoli on osa skottikirjallisuuden luku-urakkaani ja jo viides R. L. Stevensonilta lukemani kirja. Stevenson on osoittaunut monipuoliseksi kirjailijaksi, jolta tämä oli ensimmäinen lukemani historiallinen romaani. Suomentajaa ei kirjassa mainita ja suomennos onkin paikoin kömpelö ja varmasti vanhempi kuin tämä vuoden 1957 painos kirjasta. Poika Vesannon kuvitus oli lähinnä viitteellistä ja vähäeleistä, mutta katkaisi mukavasti sekavan juonen.

Vaikka kirja oli välillä pitkästyttävä, jaksoin lukea sen loppuun nimenomaan keskiajan kuvauksen, vaikkakin romantisoidun, takia. Tähän mennessä lukemistani Stevensonin kirjoista Musta nuoli oli juonellisesti hajanaisin. Olen nauttinut Stevensonin tyylissä erityisesti hänen tarinankerrontataidostaan, mutta nyt tarina rönsyili sinne tänne, ikään kuin kirjailija ei oikein olisi osannut päättää, mikä oli kirjan punainen lanka. Kirjan ansioista kertasin kuitenkin historiaa, ja täytyy myöntää, että Englannin historia on kiehtova. Nykynuortenkirjojen keskellä historiallisuus oli virkistävää.

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 2012
Alkuteos: Travels with a Donkey in the Cévennes, 1879
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Sivuja: 153

Olen harvoin nauttinut maisemasta yhtä väkevästi. Mielihyvän tunne täytti sieluni, tunsin itseni kevyeksi, rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Mutta kenties onnentunteeni ei johtunut yksin tästä paikasta. Ehkä joku ajatteli minua juuri nyt jossakin toisessa maassa. Tai sitten jokin oma ajatukseni oli huomaamattani tullut ja mennyt ja saanut minut hyvälle tuulelle. Nimittäin jotkin ajatukset, ja varmaankin juuri ne kauneimmat, haihtuvat ennen kuin olemme tutkineet niitä kaikilta kulmilta, aivan kuin jokin vihreitä teitämme vaeltava jumala vain raottaisi ovea, loisi taloon sisään yhden huvittuneen vilkaisun ja jatkaisi sitten matkaa palaamatta koskaan. Oliko se Apollo tai Merkurius? Vai Amor taitetuin siivin? Ken tietää? Me kuitenkin jatkamme arkisia toimiamme keventynein mielin ja tunnemme sydämissämme rauhaa ja iloa.

Robert Louis Stevensonin teos Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla on nimensä mukaisesti matkakertomus. Skotlantilainen kirjailija Stevenson matkusti Ranskaan vuonna 1878 ja lähti patikoimaan Etelä-Ranskan Sevenneille. Seuranaan hänellä oli aasi nimeltä Modestine ja päämääränään vain olla liikkeellä. Hän kirjoitti matkapäiväkirjaa ja nautti maisemista, kävi uskonnollisia keskusteluja trappistimunkkien ja paikallisten asukkaiden kanssa ja pohti mielessään elämää ja uskoa. Hän yöpyi seudun majataloissa tai kirkkaan tähtitaivaan alla: Kukaan ei tiedä mitään tähdistä ellei ole nukkunut à la belle étoile, kuten ranskalaiset mielellään sanovat. Joku saattaa tietää niiden nimet ja etäisyydet ja suuruusluokat ja olla silti täysin tietämätön siitä mikä niissä yksin liikuttaa ihmiskuntaa: niiden tyynnyttävästä ja ilahduttavasta vaikutuksesta ihmismieleen.

Kirjan alku on humoristinen ja mitä mainioin kuvaus matkalle varustautumisesta ja aasin hankinnasta. Mieleeni tuli Robinson Crusoe, jonka varusteluetteloiden lukemisesta suuresti nautin joskus varhaisnuoruudessani. Matkan alkutaival on myös huvittavaa luettavaa itsepäisen aasin hitaasta etenemisestä ja paikallisten asukkaiden naureskelusta, jota tuore aasinomistaja saa osakseen. Eksymisiltä ja harhailuiltakaan ei voi välttyä, mutta niistäkin matkaajat selviytyvät. Verkkainen tunnelma on nautinnollista luettavaa. (Matkan etenemistä on mukava seurata Googlen kautta pikkukylästä toiseen.)

Kirjan vakavampi osuus alkaa vierailusta Lunten pyhän neitsyen luostariin, jossa kirjailija kohtaa hiljaisuudessa eläviä trappistimunkkeja ja alkaa pohtia katolilaisuuden ja protestanttisuuden eroja. Luostarissa hän tapaa myös pari täysihoitolaista, jotka ovat luostarissa viettämässä retriittiä ja yrittävät käännyttää Stevenssonin katolilaisuuteen. Ihmiskuvaus on suorastaan hersyvää.

Loppuosa kirjaa onkin vaellusta Ranskan kamisardien mailla. Kamisardit olivat kapinallisia protestantteja 1700-luvulla. Kuningas yritti väkivalloin käännyttää pientä vuoriston kapinallisjoukkoa, mutta ei koskaan onnistunut täysin tuhoamaan näitä sankarillisia uskonsotureita. Niinpä Stevenson löytää kuin löytääkin vielä vahvauskoisia prostestantteja vuoristosta ja kuulee tarinoita kylissä eläneistä sankareista. Hän myös ihailee paikallisten tapaa elää sovussa toistensa kanssa vaikka väkivallanteoista ei ole kovin kauan aikaa. Kyläläisten mottona onkin, että "miehen ei koskaan pitäisi luopua uskostaan".

Stevenson vertaa kamisardeja skotlantilaisiin kapinallisprotestantteihin ja löytää kansallisuuksien väliltä paljon eroja. Skottien uskonnollisuus on synkkää, mutta eteläranskalaisten protestanttisuus on kepeää ja valoisaa. Stevenssonin mukaan ero johtuu siitä, että ranskalaiset tiesivät olevansa Jumalan puolella, vastaavaa tietoa skottien keskuudessa ei ollut. Nimittäin niin varmoja asiastaan kuin skotit muuten saattavatkin olla, he eivät koskaan voi luottaa ihimisiin.  

Kaiken pohdinnan keskellä Sevennien vuorimaan luonto ja maisemat, paikalliset ihmiset erikoisine persoonallisuuksineen ja patikointi aasin rinnalla nousevat lukijan silmien eteen. Stevensonin ranskan kielen taito tuo hänet lähelle paikallista väestöä ja syvällisiinkin keskusteluihin heidän kanssaan. Hän tietää  paljon uskonnosta ja historiasta ja on matkustellut aikaisemminkin ympäri maailmaa. Stevensonia voisi kuvailla eurooppalaisen sivistyksen ruumiillistumaksi.

Ilman kesäleiriläisten lukupiiriä en olisi tarttunut skottikirjallisuuteen, enkä olisi löytänyt Robert Louis Stevensonia, jonka tuotantoon olen nyt vähän jopa hurahtanut. Tuntuu kuin olisin ystävystynyt hauskan ja syvällisen ihmisen kanssa. Blogiaikanani olen lukenut häneltä jo kolme kirjaa. Stevensonin Itsemurhaklubi-kirjan yhteydessä julkaistut esseet olivat elähdyttäviä, eikä Itsemurhaklubi-tarinassakaan ole moittimista. Huomispäivän laulu -teos oli erikoinen kokoelma satumaisia tarinoita. Tohtori Jekyll ja herra Hyde oli yllättään hyvä lukuelämys pari vuotta sitten ja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla sopii tähän sarjaan mainiosti. Vielä on Aarresaari lukematta!

Tästä voi ihailla Sevennien vuorimaiden maisemia ja kuvitella itsensä Stevensonin ja Modestinen askelien tahtiin. Ja loppuun siteeraan Stevensonin viisasta ajatusta, jonka voi sijoittaa minkä tahansa maiseman keskelle: Tässä epätäydellisessä maailmassa me tervehdimme ilolla jopa puolittaisia tuttavuuksia. Jos läydämme yhdenkin, jolle voimme vapaasti avata sydämemme, jonka rinnalla voimme kulkea ilman teeskentelyä ja molemminpuolisen rakkauden hengessä, meillä ei ole mitään syytä riidellä maailman tai Jumalan kanssa.

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi, 2010
Alkuteos: The Suicide Club, 1882
Suomentaja: Timo Hännikäinen
Kustantaja: Savukeidas Kustannus
Sivuja: 153


R. L. Stevensonin Itsemurhaklubi on pieni helmi. Se on jännityskertomus, jossa on myös ripaus kauhuromantiikan piirteitä. Kirjan tyyli on säilynyt uudessa suomennoksessa hyvin 1800-lukulaisena, ja englantilaisten herrasmiesten tavat välittyvät viehättävinä henkilöiden puheissa ja käytöksessä.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi nuorta, omanarvontuntoista miestä: Böömin prinssi Floriziel sekä hänen uskottunsa, eversti Geraldine. He ovat erikoistuneet kaikenlaisiin seikkailuihin ja nautiskelevat elämästään nuortenmiesten ylimielisyydellä. Molemmat ovat kuitenkin perusluonteiltaan rehellisiä ja jalomieleisiä sekä hyvin kunniantuntoisia. Böömin prinssi on sympaattisuudessaan vastustamaton: Oleskellessaan Lontoossa Böömin sivistynyt prinssi Floriziel saavutti kaikkien yhteiskuntakerrosten huomion viehättävillä tavoillaan ja harkitulla anteliaisuudellaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät yhteen. Ensimmäisessä osassa prinssi Floriziel ja eversti Geraldine tapaavat leivoksia kauppaavan, hysteerisen oloisen nuoren miehen. Valepukuiset sankarit innostuvat seuraamaan epätoivoisen oloista kaupustelijaa itsemurhaklubille. Siellä he kohtaavat kuolemaa pelkääviä, mutta toisaalta itsemurhasta haaveilevia miehiä. Klubin ideana on jakaa joka ilta pakka kortteja paikalla olevien kesken. Se, joka saa pataässän, kuolee seuraavaksi ja se, joka saa ristiässän, auttaa itsemurhakandidaattia tavoitteessaan tappamalla tämän. Lienee selvää, että jompikumpi päähenkilöistä saa jaossa pataässän.

Itsemurhaklubin johtaja on tietysti paatunut rikollinen, joka kerää klubilaisilta rahat pois leikkimällä kohtaloa. Prinssi ja eversti paljastavat hänen toimensa, mutta tarina ei pääty tähän. Seuraavaksi siirrytään Pariisiin, jossa klubin johtajan pitäisi saada tuomionsa kaksintaistelussa, mutta hänpä pakenee tilannetta ja järjestää sankareille hirvittävän yllätyksen. Lopullinen välienselvittely käydään viimeisessä tarinassa Lontoossa.

Kirjan juoni siirtyy tarinasta toiseen eri henkilöiden näkökulmasta kerrottuna - ja taitavasti siirtyykin. Stevenson osaa kietoa lukijan pauloihinsa paljastamalla pieniä keskusteluotteita sieltä täältä ja liittämällä ihmisten kohtalot sujuvasti yhteen. Tarina etenee notkeasti. Myös huumoria on sopivasti mukana.

Itsemurhaklubi-tarinatrilogian lisäksi kirjassa on julkaistu kaksi Stevensonin esseetä: 'Joutilaiden puolustuspuhe' (An Apology for Idlers, 1876) sekä 'Unista' (A Chapter on Dreams, 1892). Esseet paljastavat Stevensonin persoonasta mielenkiintoisia piirteitä. 'Joutilaiden puolustuspuhe' on kuin nykyelämänmenon kritiikkiä - teksti on melkein 150 vuotta vanha ja aivan ajankohtainen! Stevenson moittii ihmisten liiallista kiirettä ja tehokkuutta ja kehottaa laiskuuteen ja joutilaisuuteen, oppimaan ympäröivästä elämästä: Liiallinen kiireisyys koulussa tai yliopistossa, kirkossa tai torilla, on oire vajavaisesta elinvoimasta, ja kyky joutilaisuuteen edellyttää kaikenkattavaa makua ja vahvaa henkilökohtiasen identiteetin tunnetta. Joka puolella on eräänlaisia eläviä kuolleita, kuluneita ihmisiä, jotka tuskin tajuavat elävänsä, paitsi harjoittaessaan jotain sovinnaista tointa. -- Aivan kuin ihmisen sielu ei olisi jo valmiiksi riittävän pieni, he ovat kutistaneet ja kaventaneet omansa tekemällä vain työtä lainkaan huvittelematta, kunnes heillä neljäkymmenvuotiaina on turtunut huomiokyky, kaikesta huvittelusta tyhjä mieli eikä ainuttakaan ajatusta hankaamassa toista ajatusta vasten heidän odottaessaan junaa.

Stevenson on sitä mieltä, että kiire ja jatkuva suorittaminen ovat ihmisen turhaa itsensä korostamista ja tärkeäksi tekemistä: Ja sitten vielä omat harvinaiset lahjamme! Kun luonto on "niin välinpitämätön yksittäistä elämää kohtaan", miksi meidän pitäisi hemmotella itseämme kuvittelemalla, että omamme on erityisen tärkeä? Kaiken kiireisen ja turhan hyörinän keskellä (1876!) Stevenson on tehnyt havainnon: Emme laiminlyö mitään velvollisuutta niin paljon kuin velvollisuutta olla onnellinen.

Joutilaisuudesta kirjoittanut Tom Hodgkinson pitää Stevensonia "suurena joutilaisuuden ystävänä" teoksessaan Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle 2004, suom. 2006). Ja täytyy myöntää, että näin vuorotteluvapaalla Stevensonin ajatukset tuntuvat niin oikeilta. Olin varmaankin juuri tuollainen Stevensonin kuvailema nelikymppinen, jolla oli "turtunut huomiokyky", koska ajattelin vain työtä. Työ vie nykyihmisen elämästä järjettömän suuren osan. Vuorotteluvapaa on ollut minulle yksi tapa etsiä onnellisuutta elämääni.

Esseessään 'Unista' Stevenson puolestaan kertoo tarinankertomisen taidostaan, tai ehkäpä jonkinlaisesta pakostaan. Siinä paljastuu, että hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vilkas unielämä, jossa hän tapaa "kotitonttujaan" eli tarinoidensa henkilöitä ja seikkailee mielettömiä seikkailuja.  (Unielämä tarkoittanee myös mielikuvitusta.) Kirjailijan tehtävänä hänellä on tylsästi istua alas ja kirjoittaa tarinat muistiin ja ehkä hiukan kehitellä niitä. Ja tämän hän tekee vain saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Hän ei itse tunnu arvostavan kykyään kovin korkealle. Ja sitten onkin pakko lainata hänen 'Joutilaisuuden puolustuspuheensa' ajatuksia kirjoista: Kirjat ovat aivan hyviä omalla tavallaan, mutta ne ovat kovin veretön korvike elämälle.-- Ja jos ihminen lukee kovasti, niin kuin vanha kasku muistuttaa, hänelle jää vähän aikaa ajatella.

Robert Louis Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille

R. L. Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille, 2003
Alkuteos: Fables, 1894
Suomentaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Basam Books 2003
Sivuja: 100


Robert Louis Stevensonin (1850-1894) Huomispäivän laulu on kummallinen, pieni kirja, joka sisältää 20 lyhyttä tarinaa. Se on ilmestynyt alun perin nimellä Fables, "Faabelit", joka kuvaa näiden tarinoiden olemusta hyvin.

Nimifaabelissa "Huomispäivän laulu" kuninkaan tytär saa elämäänsä huolen huomispäivästä ja yrittää sen jälkeen elää piilossa linnassaan. Pelkäämiseen kuluu vuosia. Lopulta hän saa elämänuskonsa takaisin: Ja Duntrinen kuninkaan tytär meni siihen osaan rantaa, missä oli tapahtunut muinoin ihmeellisiä asioita, ja siellä hän istui alas. Meren vaahto pyyhki hänen jalkojaan ja kuolleet lehdet parveilivat hänen selkänsä takana, ja huntu liehui hänen kasvojensa ympärillä kun tuuli puhalsi. Ja kun hän kohotti katseensa, hänen edessään oli kuninkaan tytär, joka käveli rannalla. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultaa ja silmänsä kuin joen syvänteet, eikä hänellä ollut huolta huomispäivästä, eikä valtaa tämän hetken yli, sen enempää kuin yksinkertaisilla ihmisillä.

Kirjan kieli on sadunomaista ja parhaimmillan oikein kaunista. Vanhahtava tyyli on säilynyt myös suomennoksessa. Useissa kirjan tarinoissa teemana on rohkeasti eläminen. Stevenson tuntuu ihmettelevän, miksi ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa tai kohtaloa tai Jumalaa, että eivät uskalla elää. Tarinoiden kertoja kehottaa elämään hetkessä ja hyvin, ilman elämää rajoittavia pelkoja ja uskomuksia.

Huomispäivän laulun jälkisanoissa Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinoiden taustoista, ja hyvä niin, sillä satiirinen faabeli on minulle hiukan vaikea laji, ja nyt kun on kyse yli satavuotiaista kertomuksista, niin paljon niiden merkityksistä jää täysin hämäriksi. Tarinoissa seikkailevat prinsessat, kuninkaat, matkamiehet, merimiehet, eläimet, henget ja noidat - perinteisten satujen hahmot. Mutta mitään onnellisia, helppoja satuja nämä eivät ole. Faabelien opetusten miettiminen vaatii ainakin minulta pohdintaa, ja silti jää epävarma olo: ymmärsinkö asian sinne päinkään?

Välillä faabelit tosin yllättävät moderneilla aiheillaan. Esimerkiksi tarinassa Neljä maailmanparantajaa koko keskustelu tuntuu hyvinkin tutulta. Siinä neljä maailmanparantajaa keskustelevat, miten maailman tila kohentuisi: "Meidän täytyy hävittää köyhyys", sanoi ensimmäinen."Meidän täytyy hävittää avioliitto", sanoi toinen. "Meidän täytyy hävittää Jumala", sanoi kolmas." Muutamia parannusehdotuksia lueteltuaan maailmanparantajat päätyvät lopputulokseen: "Ensiksi", sanoi toinen, "meidän täytyy hävittää ihmiskunta."

Rujoudestaan huolimatta eräs tarina kosketti minua erityisesti. Tarinan nimi on "Ressukka". Siinä yksinkertainen kalastaja tapaa kotonaan henkiolennon, jota hän alkaa puhutella: "Puhu minulle suoraan", sanoi mies, "ja kerro mikä on nimesi ja millainen on luontosi." "Minun nimeäni", lausui toinen, "ei ole annettu, eikä minun luontoni ole vielä varma. Sillä olen osaksi mies. Olin osa sinun esi-isiäsi ja menin kalastamaan ja taistelemaan heidän kanssaan muinaisina aikoina. Mutta nyt ei ole minun vuoroni vielä tullut: minä odotan kunnes olet saanut vaimon, ja sitten olen sinun pojassasi, ja olen rohkea osa häntä, ja iloitsen miehuullisesti siitä kun suuntaan veneeni hyökyihin, pitelen taidolla peräsintä ja olen väkevä mies siellä missä saartorengas sulkeutuu ja iskuja vaihdetaan."

Käy ilmi, että rutiköyhä ja ruma kalastaja saa kuin saakin vaimon, ja lisäksi vieläpä juuri tämän pojan, jonka hän tapasi henkiolentona. Poika ei ole lopulta ollenkaan ressukka. Kuka tietää, kuinka paljon henkiolentoja kohtaammekaan menneisyydestämme tai tulevaisuudestamme, mutta emme osaa heitä tunnistaa?

R. L. Stevenson on skotlantilainen kirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilman muuta Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886) sekä Aarresaari (1883). Tohtori Jekyll ja Herra Hyde teki minuun pari vuotta sitten vaikutuksen, ja mielestäni kirja on ansainnut paikkansa kauhukirjallisuuden klassikkona. Nyt innostuin lainaamaan Stevensonin kirjoja enemmänkin lukupiirin skottiteemaa varten. Tämäkin erikoinen kirja siis tarttui käteeni lukupiirin ohjaamana.