2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.

2 x loistavaa sarjakuvaa: Alison Bechdel: Lepakkoelämää ja Äideistä parhain

Alison Bechdel: Lepakkoelämää, 2000
Alkuteos: Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992; The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993
Suomentaja: Stina Grönroos
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Janina Aire
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama, 2012
Alkuteos: Are You My Mother, A Comic Drama, 2012
Suomentaja: Anu Turunen
Kustantaja: Like
Kansi: Alison Bechedel
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Alison Bechdelin Hautuukoti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se on tarina Alison Bechdelin  lapsuuden perheestä, erityisesti isästä, surusta ja oman identiteetin löytymisestä. En tiennyt sellaista sarjakuvaa olevan olemassakaan, sillä niin syvälle se tuntui kuljettavan hymyttömän perheen kipeisiin ja tragikoomisiin muistoihin. Omaelämäkerrallinen sarjakuva oli vaikuttavaa luettavaa.

Bechdel on amerikkalainen sarjakuvataiteilija, joka on tullut tunnetuksi Lepakkoelämää-sarjakuvistaan, joita on julkaistu  sanomalehdissä 1980-luvulta lähtien. Hautuukoti on ilmestynyt  vuonna 2007, ja se sai heti sarjakuvien Oscarin, eli Eisner-palkinnon ja nosti Bechdelin suuren yleisön tietoisuuteen. Hautuukodin luettuani halusin Lepakkoelämää-sarjakuvan suomennoksen käsiini, ja se veikin minut mukanaan aivan täysin.

Lepakkoelämää kertoo lesbokommuunin elämästä. Päähenkilö on Mo, Alison Bechdelin alter ego, joka elää vakavassa parisuhteessa Harrietin kanssa. Suhteesta alkaa kuitenkin loppua kipinä, kun Mo syventyy liikaa omaan menneisyyteensä, ja arki on muutenkin jo vakiintunut tavallisiin kuvioihinsa.

Sen sijaan Clarice ja Toni tuntuvat elävän suhteensa kukoistuskautta ja päättävät yrittää lapsen hankkimista, kun taas Lois, Sparrow ja Ginger etsivät edelleen sitä oikeaa. Romanssien syttymistä ja sammumista sekä yhteisön jäsenten elämänvaiheita on kiinnostavaa seurata. Esimerkiksi lapsen tekoon ja odottamiseen sekä synnyttämiseen on saatu aivan uutta väriä, kun odottajina on lesbopari. Perusasetelma on tuttu pelkoineen ja toiveineen, mutta ympäristö tuo aiheeseen omat mutkansa.

Stripit kertovat ajasta, jolloin lesbokulttuuri etsi omaa olemistapaansa, laillisuutta ja näkyvyyttä. Lepakkoelämää kuvaa tuota aikaa lämpimän huumorin kautta. Esimerkiksi kirjakauppa Moninainen, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät, on tarkka imagostaan, mutta tosielämän ratkaisevat käänteet rakastumisineen ja eroineen vaikuttavat henkilöihin aivan kuten kehen tahansa. Sarjakuvissa on paljon yhteiskunnallisuutta ja ajankohtaisia poliittisia aiheita, jotka punoutuvat vaivattomasti henkilöiden välisiin keskusteluihin ja arkeen. Voiko tästä sarjakuvasta olla pitämättä?

Lepakkoelämää-sarjakuvaa on suomennettu useamman albumillisen verran, ja aionkin lukea ne vähitellen kaikki. Stina Grönrosin suomennos on sujuvaa, ja tarinoita on helppo seurata. Kiinnyin Bechdelin luomiin tyyppeihin, nauroin välillä ääneen ja lopulta myös itkin.

Äideistä parhain palaa taas Bechedelin lapsuuden perheen pariin. Se on sarjakuva Bechdelin äidistä,  ja samalla siitä tulee kuvaus taiteilijan pitkästä matkasta omaan itseensä. Hautuukodin lukeneena tiesin, että mitään kevyttä luettavaa ei olisi luvassa, ja hymyttömiin tyyppeihin tässäkin törmätään. Sarjakuva on realistisemmin kuvattu kuin Lepakkoelämää, ja yleisilme on paljon synkempi. Hautuukodin vihertävään harmauteen on kuitenkin tullut yksi väri lisää, ja se on punainen sävy. Lieneekö kyse kuitenkin lämmöstä, jota yhdistää äidin ja tyttären, vaikka se onkin syvällä piilossa.

Sarjakuvan kerronta perustuu muutaman tukipilarin varaan. Päähenkilö Alison soittaa säännöllisin välein äidilleen ja alkaa jossain vaiheessa kirjoittaa äidin puheluita muistiin. Hän huomaa, että äiti ei oikeastaan koskaan puhu hänestä vaan lähinnä itsestään tai tyhjänpäiväisistä asioista. Äitiä ja tytärtä yhdistää rakkaus lukemiseen ja kirjallisuuteen, ja äiti tietää olevansa kerronnan kohteena. Hän suhtautuu asiaan viileästi - kirjallisuuden ystävänä hän ymmärtää, että tyttären on pakko kirjoittaa kirja, mutta hän tuntee myös alistunutta surua siitä, että tytär kertoo hänen elämäänsä vääristäen. Tyttären lesboutta äiti ei ole koskaan täysin hyväksynyt, eikä ilmeisesti siksi halua tietää tyttärensä elämästäkään juuri mitään. Ilmassa on myös kateutta siitä, että tytär toteuttaa taiteilijana äidin suurta, toteutumatonta unelmaa.

Sarjakuva on jaettu seitsemään osaa, ja jokainen osa alkaa merkittävällä unella. Puhelut äidin kanssa limittyvät päähenkilön terapiakäyntien ja unien kanssa. Terapeuteista tulee päähenkilölle äitihahmoja, joiden kautta hän tutustuu myös psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin ajatuksiin. Teoriat ja unet vievät tarinaa eteenpäin syvällisiin analyyseihin ja äitisuhteen purkamiseen. (Winnicott on muuten sama psykologi, jonka ajatuksia riittävän hyvästä äitiydestä Maggie Nelson lainaa Argonautit-kirjassaan.)

Kieltämättä Winnicottin tulkinnat äitisuhteen merkityksestä lapselle tuntuvat kiehtovilta ja järkeviltäkin, mutta mietin, onko elämässään mahdollista löytää tasapaino vasta pitkällisen tutkimisen ja analysoinnin kautta. Miksi äideiltä vaaditaan niin paljon ja miksi he yrittävät ja uhraavat niin paljon, mutta tekevät niin paljon myös väärin? Sarjakuvassa on paljon tekstiä, joka juoksee kuvissa monella tavalla: keskusteluna, kirjeissä, muistiinpanoina ja kirjoituskoneessa. Anu Turusen suomennos on sujuvaa ja monisävyistä luettavaa, ja erittäin tärkeää nimenomaan näin tekstipainotteisessa sarjakuvassa.

Vaikka Äideistä parhain on saanut alaotsikokseen nimityksen koominen tarina, en kokenut tätä tarinaa kovin koomisena. Tietysti tällainen rehellinen oman elämän paljastaminen tuo esiin paljon  myös naurettavia ja pikkumaisia yksityiskohtia, jotka näyttäytyvät koomisina, mutta perussävy tässä omaelmäkerrallisessa sarjakuvateoksessa on kovin surullinen. Ilman vapauttavaa ja kaunista loppua olisin varmastikin pakahtunut, mutta nyt teos jätti kaiken jonkinlaisen rauhan tilaan.

Ihailen Alison Bechdelin analyyttistä ja vaikuttavaa tapaa piirtää ja kertoa tarinaa. Hän osaa pysäyttää kuvat ja kerronnan tunnelmiin, jotka porautuvat lukijan mieleen. Lepakkoelämää on kerronnaltaan vapautunutta ja hauskaa, mutta Äideistä parhaimman omaelämäkerrallisuus puolestaan niin syvää ja rehellistä, että sydäntä puristaa. Toivon, että Bechdel jatkaa uraansa vielä pitkään, sillä hänellä on paljon sanottavaa.


Lepakkoelämää on luettu ainakin näissä blogeissa. Todella vaiheessa,  Yöpöydän kirjat ja Reader, why did I marry him? Äideistä parhain on luettu muun muassa näissä blogeissa:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä. Helmetin lukuhaasteeseen nämä sopivat kohtaan 11 (kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa) sekä Äideistä parhain kohtaan 29 (kirjassa nähdään unia). Osallistun kirjoilla myös Bookishteapertyn Luetaan lukemattomia naisia -haasteeseen.

Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne

Kustantaja: Otava

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.

Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.

Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.

Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutaleita sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.

Johanna Venho: Ilman karttaa

Johanna Venho: Ilman karttaa, 2000
Kustantaja: WSOY
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tänään on kansainvälinen Maailman runouden päivä. Se on Unescon (YK:n kasvatus-. kulttuuri- ja tiedejärjestö) järjestämä päivä, jolla halutaan muistuttaa maailman kielien monimuotoisuudesta ja kielen vapaudesta.

Tällaisena päivänä sopii lukea lempirunoilijansa säkeitä. Olen jo pitkän aikaa kaivannut suosikkirunoilijani sanoja, sillä on kulunut muutama vuosi, kun nämä runot viimeksi luin. Samalla minua on vähän jännittänytkin tarttua tähän kotimaiseen suosikkiini - olenko kenties muuttunut liikaa? Ehkä runot eivät enää liikuttakaan minua samoin kuin silloin, kun ne löysin.

Johanna Venhon Ilman karttaa oli minulle vuosituhannen vaihteessa tärkeä kirja. Sen nimi on minusta edelleenkin yksi parhaista ikinä. Ilman karttaa on kaksoismerkitykseltään hieno - runollinen, kepeä ja vapaa, mutta silti vähän pelottava.

Runokoelman alussa runoilija ihmettelee osaansa, miettii runoilijana olemisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Runoissa on huumoria, itseironiaa, joka hymyilyttää:
Outo osa:
tiivistää näkemäänsä
muutamaan sanaan, ja pelätä
onnistuvansa. - - (S. 11)

Venhon runot aukeavat moneen suuntaan. Ne pysäyttävät hetken, mutta liikkuvat samalla historiassa ja tulevaisuudessa. Kalevalaiset kuvat kantavat vuosisatojen yli ja kieli on väkevää. Runoissa on paljon naiseutta, joka kuljettaa sukupolvien yli:

Leveäotsaiset naiset savipellolla,
kahvinporoja kynsien alla. Äidit. - - (S. 32.)


Lapsi joka syntyi joulusaunaan, 
mökki jonka piteli pakkanen,
valkoiset viirit, punaiset viirit,
selkä joka taittui kaivostöissä
raamattu joka vinnillä selattiin silkoksi
kantavat montusta monttuun.

Sain tehvävänkin: jatkua, jatkua. Muistan sinut,
aitan, yön sirityksen. (S. 45.)


Rakkaus ja elämä eivät muutu, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Elämään kuuluu pettymyksiä ja toiveita, intohimoa, rakkauden päättymistä ja rakkauden todellisuutta ja lopulta myös uuden elämän alkamista. Johanna Venho singahti lempirunoilijakseni näillä säkeillään:

On silti kohta kartalla jota et
pysty katsomaan, saati kulkemaan sen poikki.
          Miten oli tarjolla
          se, mitä ihmiset tavoittelevat:
          rakkaus, jonkinlainen (kuten aina), ja suojaisa komero: 
et vain pystynyt, et pystynyt vain. - - (S. 15.)


Elämisen kepeydestä ja raskaudesta voi puhua monella tapaa, mutta runouden tehtävä on puhua aina vähän uudella kielellä, näyttää elämä erilaisista näkökulmista. Tämäkin säe osoittaa, että Johanna Venho onnistuu oudossa runoilijan osassaan:
        - -
       onni ei ole kevyt reppu (s.23).


Venhon runous on yksityistä ja yleistä yhtä aikaa. Siksi se menee luihin ja ytimiin. Edelleenkin.