Kirjabingo-haaste

Le Masque Rouge -blogin Emilie haastoi kirjabloggaajat pelaamaan kirjabingoa kesän alussa. Peliaikaa oli heinäkuun loppuun, joten julkaisen tässä yritelmäni:


Kesällä lukemani bingokirjat ovat seuraavat:

Klassikko: 

Tove Jansson: Taikurin hattu

E-kirja: 

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Alle 200 sivua:

Björnstjerne Björnson: Leonarda

Palkittu kirja: 

Iris Murdoch: Meri, meri

Dekkari: 

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika

Kannessa eläinkuva: 

Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut

Lastenkirja: 

Tove Jansson ja Per Olov Jansson: Outo vieras Muumitalossa

Lainattu: 

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Kotimainen kirja: 

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?



Kuten listasta näkyy, Tove Janssonin kirjoilla kuittaantui monta kohtaa... Vähän harmittaa, että blogiruuhkani on edelleen sellainen, että kirjoja on bloggaamatta. Se tarkoittaa sitä, että muutama luettu suoritus jäi bingosta, koska blogistani ei löydy niistä vielä arviota. Erityisesti harmittaa Anni Kytömäen Kultarinta, jonka luin kesäkuussa ja jolla olisin kuitannut bingon, sillä se olisi osunut tuohon Yli 500 sivua -ruutuun.

Kiva oli kuitenkin osallistua. Taidan jatkaa bingoamista siten, että yritän tämän vuoden aikana saada joka ruudun kuitattua, sillä niin mainioita ja haastavia kohtia ruudukossa on. Eniten päänvaivaa aiheuttanee Kirja ja elokuva -ruutu, sillä katson niin vähän elokuvia, etten varmaan saa sitä tänä vuonna suoritettua. Katsotaan, miten käy!

Kiitän haasteen emäntää hauskasta ideasta!

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu, 12. painos, 1994
Alkuteos: Trollkarlens hatt, 1956
Suomentaja: Laila Järvinen
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tove Jansson
Sivuja:146
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Nyt napsahti muumibuumi päälle tässä huushollissa. Luin Tove Janssonin Taikurin hatun lapsille ääneen muutamassa illassa, niin koukuttava tämä muumitarina oli. Aikaisemmin lukemamme muumikirjat, Muumit ja suuri tuhotulva sekä Muumipeikko ja pyrstötähti, vaativat meiltä sinnittelyä, sillä juoni ei ollut niissä aivan niin nopeatempoinen kuin tässä kolmannessa muumikirjassa. Mutta nyt siis edettiin vauhdikkaasti.

Taikurin hattu alkaa siitä, että Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorilta hatun, jonka he vievät Muumipapalle. Muumipappa sovittaa hattua, mutta toteaa sen liian suureksi, joten hatusta tehdään paperikori. Sinne heitetään roskia, jotka sitten muuttuvat milloin miksikin yllätäviksi asioiksi, onhan kyseessä taikurin hattu. Juuri näiden yllätysten odottaminen sai aikaan mukavan jännityksen, joka innoitti kääntelemään sivuja melkoiseen tahtiin. Kirja toimi kuin taikurin esitys - lapset odottivat, mitä hatusta seuraavaksi putkahtaa.

Taikurin hatussa kirjailija irrottelee ja tarinan kertomisen ilo välittyy. Poissa ovat uhkaavat luonnonkatastrofit ja hätä, joita ensimmäisissä muumikrjoissa oli ja jotka heijastelivat ahdistavaa sota-aikaa, jolloin ne on kirjoitettu. Jos olisin lapsena aloittanut muumikirjoihin tutustumisen tästä kirjasta, olisin varmaan innostunut muumeista.

Jatkuvaa uhkaa ei enää ole, vaan Taikurin hatussa on tasan kaksi sopivasti pelottavaa asiaa. Toinen on se, kun Muumipeikko piiloutuu hattuun ja kokee muodonmuutoksen. Lapset nauroivat kohtaukselle ääneen ja sitten jo vähän pelkäsivät, miten tässä käy. Toinen pelottava asia on mörkö, joka havittelee Tiuhtin ja Viuhtin matkalaukkua. Lisäksi tietysti seikkaillaan, ja esimerkiksi Hattivattien saarella koetaan melkoinen ukkosmyrsky (joista jokainen saa varmasti kokemuksia tänä kesänä).

Olen luettujen muumikirjojen myötä laskenut hahmoja, jotka ilmaantuvat Muumilaakso-saagaan. Odottelen näyttämölle Pikku Myytä, yhtä suosikkihahmoani. Lapsiakin ihmetytti, ettei Pikku Myy esiinny vielä tässäkään kirjassa, vaikka tv-animaatiossa hän on näissä tarinoissa mukana. Taikurin hatussa Muumilaaksoon saadaan kuitenkin kolme uutta tyyppiä: Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat omaati kieltäänti ja mörkö, joka on kirjassa kuitenkin vähemmän uhkaava kuin animaatiosarjassa. Taikuri itse ei olekaan pelottava, ainoastaan jännittävä, vieraileva hahmo!

Kuvassa Tiuhti ja Viuhti lohduttavat Muumipeikkoa,
joka suree Nuuskamuikkusen lähtöä.

Tiuhtiin ja Viuhtiin liittyy oma tarinansa. Tuula Karjalainen kertoo hahmoista Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerrassa. Tiuhtin ja Viuhtin esikuvina ovat rakastavaiset Tove Jansson ja Vivica Bandler. Jansson oli kirjoittanut luomistaan hahmoista Bandlerille innoissaan ja kertonut, että nyt he seikkailisivat aina erottamattomina Muumilaaksossa. (TK, s.148.)

Muumien viehätys alkaa avautua minulle kirja kirjalta, ja muumibuumini näyttää seuraavan maailmanlaajuisen muumi-innostuksen kehityskaarta. Karjalainen kirjoittaa, että kansainvälinen muumimenestys alkoi Taikurin hatun myötä (TK, 151). Enkä yhtään ihmettele miksi. Muumien syvin olemus alkaa paljastua ja mielikuvituksen lento on hurmaavaa. Tietenkin myös hahmoihin liittyvät oivallukset ovat viisaita. Taikurin hatussa nähdään Hemuli, joka on syvästi masentunut, koska hänen postimerkkikokoelmansa on täydellinen:  - - Ei ole olemassa ainoatakaan virhepainosta, jota siinä ei olisi. ei ainoatakaan. Mitä minä teen! - Minä luulen, että alan ymmärtää, sanoi Muumipeikko hitaasti. Sinä et ole enää kokoilija, sinä olet omistaja, ja se ei ole lainkaan yhtä hauskaa. (S. 20.)

Lisäksi kirjoissa on niin kauniita kohtia, suurta ajattelua, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä, että sydän sulaa. Tämä Muumipeikon maljapuhe on vertaansa vailla:  - Minä kohotan nyt maljan Nuuskamuikkusen kunniaksi, joka tänä yönä vaeltaa kohti etelää, yksin, mutta varmasti yhtä onnellisena kuin mekin. Toivokaamme hänelle hyvää teltanpaikkaa ja kevyttä sydäntä! (S. 132.)


                             

Taikurin hattu on luettu useissa blogeissa. Linkitän tässä Annan minun lukea enemmän -blogiin, jossa niistä on kattava lista.

Osallistun tälläkin kirjalla Opuscolon Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen.

Iris Murdoch: Meri, meri

Iris Murdoch: Meri, meri, 1981
Alkuteos: The Sea, the Sea, 1978
Suomentaja: Paavo Lehtonen
Kustantaja: Weilin+Göös
Kansi: Merkus Heikkerö
Sivuja: 541
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Iris Murdochin (1919 - 1999) Meri, meri on irlantilaissyntyisen Murdochin pääteos, jolla hän voitti Booker-palkinnon vuonna 1978. Murdoch päätyi lukulistoilleni irlantilaisuutensa ansiosta, mutta myös Poplaarin Pekan loistokkaan Murdoch-artikkelin myötä.

Teos on erikoinen, ehkäpä jopa erikoisin teos, jonka olen vuosiin lukenut. Meri, meri sijoituu nimensä mukaisesti merenrannalle. Meri, joka on joka päivä erilainen - vaarallinen, arvoituksellinen, kaunis, pettävä - elää oma elämäänsä, mutta heijastaa myös päähenkilön sielunmaisemaa. Kirjan päähenkilö on näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Charles Arrowby, kirjan minäkertoja. Hän on tehnyt varsin maineikkaan uran, mutta haluaa nyt vetäytyä julkisuudesta ja tehdä tiliä elämästään. Niinpä hän ostaa merenrantatalon, asettuu sinne asumaan ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan ja päiväkirjaa.

Kirja on kuitenkin paljon muutakin kuin elämäntarina tai yhden kesän päiväkirja. Sen teemoja ovat esimerkiksi rakkaus ja avioliitto, ystävyys ja vanheneminen, todellisuuden ja kuvitelman jatkuva ristiriita. Merenrantatalossa Arrowbyn menneisyys herää eloon ja hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset löytävät tiensä myös hänen uuteen, erikoiseen kotiinsa - ensin kirjallisina muistelmina, sitten elävinä ihmisiä. Arrowbyn elämä ei siis suinkaan rauhoitu, vaan mutkikkaista seurapiireistä punoutuu herkullisia kohtauksia ja keskusteluja. Pieni, englantilainen merenrantakylä kätkee yllätyksen Arrowbyn nuoruudesta.

Mistä tässä kirjassa oikein on kyse? Käy ilmi, että Arrowby on itserakas, mutta myös älykäs ja karismaattinen tyyppi. Hän muistelee ystäviään ja naissuhteitaan ilkeäänkin sävyyn, mikä vain korostaa hänen itsekeskeisyyttään. Kertojana hän pyrkii rehellisyyteen, vaikka onkin hyvin ailahteleva ja epäluotettava. Hän tekee kirjoittamisprosessistaan läpinäkyvää, mutta silti lukija alkaa epäillä, onko kertoja rehellinen ollenkaan: Kun päätin kirjoittaa itsestäni, esiin nousi tietenkin kysymys: aionko minä sitten kirjoittaa Hartleysta? Ajattelin, että tietenkin minun täytyy kirjoittaa Hartleysta, koska hän on elämäni tärkein ihminen. - - Entä jos minä kirjoitankin väärään sävyyn ja teen ihmeellisestä vain irvokasta? Olisi ehkä parempi, että kertoisin elämäntarinani lainkaan mainitsematta Hartleyta, vaikka tämä laiminlyönti merkitsisi karkeaa valhetta. (MM, 89.) Rakkauden syväluotauksena teos on monisanainen, ironinen ja julma, mutta kauniskin. Puhdasta rakkautta - onko sitä mahdollistakaan kokea milloinkaan muulloin kuin nuorena ja viattomana? Ja onko sekin lopulta vain kuvitelma?

Teos on tyyliltään hämmentävä. Se on periaatteessa realistinen kuvaus yhdestä kesästä, mutta siinä on vahva maagisen realismin vivahde. Lisäksi siinä on piirteitä goottilaisesta kauhusta, joka punoutuu lähinnä synkän talon, mutta myös avioliittojen (!) ympärille. Ystävyys- ja rakkaussuhteiden kuvaus lähenee välillä komediaa, suorastaan farssia. Mutta vielä teoksen loppupuolella kirja saa yllättävän, surullisen käänteen - oikeastaan kaksikin. Vihdoinkin kertoja on vilpitön ja rehellinen. Onkohan niin, että suru on lopulta ainut todellinen, paljas tunne?

Meri, meri muistutti alkupuolellaan John Irvingin uusinta teosta, Minä olen monta. Nautin suunnattomasti molempien kirjojen ironisesta ja värikkäästä kerronnasta. Kirjojen minäkertojat ovat teatterin asiantuntijoita, Irvingillä harrastelijateatterin tekijöitä, Murdochilla ammatilaisia. Shakespearen tuotanto on tietenkin keskeinen vaikuttaja molempien kirjojen taustalla. Voisin lyödä vaikka vetoa, että Irving on Murdochinsa lukenut, sillä niin paljon Murdochin teksti parhaimmillaan muistuttaa Irvingin tyyliä: Tunteet todella ovat persoonallisuuden pohjalla tai sen huipulla. Puolivälissä niitä näytellään. Tästä syystä koko maailma on näyttämö, ja tästä syystä teatteri on aina suosittua ja tästä syystä se itse asiassa on olemassa: tästä syystä se on elämän kaltaista, ja se on elämän kaltaista siitäkin huolimatta että se on kaikista taiteista kaikkein vulgaareinta ja sietämättömän pintapuolista. (MM, 41.)

Puolivälissä Meri, meri alkoi puuduttaa, ja olisi helppo kuitata kirja silkaksi sekoiluksi tai piinallisen pakkomielteen ja itsepetoksen kuvaukseksi. Mutta niin ei voi tehdä. Kirja on täynnä ironiaa, joka on terävyydessään viiltävän kyynistä. Juuri kun aloin väsyä toistoon ja pinnalliseen suhdesekoiluun, tekstistä saattoikin pilkahtaa jokin uusi oivallus. Teoksen lopussa on suomentaja Paavo Lehtosen kirjoittama jälkipuhe, jossa hän selvittää Murdochin ajattelun perustoja. Murdoch opiskeli filosofiaa Oxfordissa. Hän kirjoitti filosofian tutkielmia ja opetti alaa. Lehtosen mukaan Meri, meri kirjan nimenä viittaa ironisesti antiikin Kreikan tarinaan ja kirja on kuin kaunokirjallinen tutkielma Platonin filosofiasta, todellisuuden ja kuvitelman punnitsemisesta.

Meri, meri on osa lukupiirin irlantilaiskirjallisuuden teemavuotta, joka huipentuu piakkoin yhteiseen Dublinin-matkaan. Wikipedian tietojen mukaan Murdoch ei ehkä itse olisi halunnut olla irlantilainen kirjailija, jollaisena hänet tunnetaan. Hänen suhteensa synnyinmaahansa oli ristiriitainen. Kaikki poliittinen ja uskonnollinen kiistely oli hänelle ehkä liikaa. (Eihän James Joycekaan viihtynyt Irlannissa.) Murdoch on kirjoittanut Meri, meri - kirjaansa irlantilaisnäyttelijä Peregrinen, Perryn, jonka kautta välittyy ehkä häivähdys Murdochin omasta Irlanti-suhteesta: Peregrine on Ulsterin katolilainen joka aluksi opiskeli keskiajan historiaa Oueen's Universityssä Belfastissa ja karkasi sitten Gate Theatreen Dubliniin. Hän vihaa Irlantia niin kuin vain irlantilainen voi synnyinmaataan vihata. (S. 83.)

Meri, meri jätti poltteen Murdochin tuotantoon. Erikoinen lukukokemus haastoi ja huvitti, kauhistutti, kiehtoi ja kummastutti. Tällaistakin voi kirjallisuus olla, ja onneksi onkin.


Luin kirjaa touko-kesäkuussa yhtä aikaa P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Julkaisemme arviomme tänään klo 21.00. Oli mukava lukea yhdessä - otetaan varmasti uudestaan!

Käy Muumilaaksoon...

Tove Janssonin juhlavuosi on tehnyt hyvää. Olen lukenut lapsille jo kolme muumiromaania, Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Taikurin hattu (bloggaus tekeillä) ja samalla päässyt omasta muumikirjakammostani. Janssonin kuvakirjatkin, Kuinkas sitten kävikään?, Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Vaarallinen matka, luin lapsille keväällä useampaan kertaan. Ne ovat modernisuudessaan, kekseliäisyydessään ja kauneudessaan vertaansa vailla.

Viimeisin kuvakirja,  Outo vieras Muumitalossa, innosti museoon - ei mikään turha kirja siis! Se ilmestyi vuonna 1980 ja on valokuvakirja, jonka pääosassa on Tuulikki Pietilän, Pentti Eistolan ja Tove Janssonin tekemä Muumitalo. Muumitalo on esillä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa ja kirjaa lukiessa lapset muistelivat, kuinka hieno talo oli, kun museossa joskus käytiin. Edellisestä käynnistä oli jo viisi vuotta, joten epäilin, muistavatko he yhtään mitään. Oli siis korkea aika uudistaa vierailu...

En tiedä, olisinko päässyt tuumasta toimeen, ellei bloggaaja-kollega Villasukka kirjahyllyssä -blogista olisi osallistunut lomareissullaan Tampereen bloggaajatapaamiseen. Hän kertoi saman päivän Muumilaakso-käynnistään silmät ilosta loistaen. Hänen blogikirjoituksensa ansiosta sain vihdoin koottua joukkoni ja lähdettyä kotiseuturetkelle. Ystävä-äiti lapsineen innostui mukaan. Meitä oli kaksi aikuista ja seitsemän lasta - melkoinen Muumilaakso liikkeellä.

Retkestä tuli mainio. Tampereen taidemuseo sijaitsee Amurissa kauniin pihan perällä, ja Muumilaakso on rakennuksen alakerrasssa. Muumilaakson hämyisä valaistus varmisti salaperäisen tunnelman. Tuulikki Pietilän, Pentti Eistolan ja Tove Janssonin rakentamat kuvaelmat vangitsivat heti lasten huomion. Niissä on kiehtovia, pieniä yksityiskohtia ja oivalluksia. Ystäväni kokosi lapset kuvaelmien ympärille ja luki museoesitteestä niihin liittyvät tarinat, jotka lapset kuuntelivat hipihiljaa.

Päähuomion sai tietysti hurjan hieno muumitalo, jota lapset tutkivat kauan ja hartaasti. Museoesitteen mukaan taloon on kätketty aarre, ja sitähän piti etsiä taskulampun avulla. (Taskulamppuja olisi kyllä voinut olla enemmänkin, sillä kullannuppuni saivat taskulamppuvuoroista kunnon riidan aikaiseksi. Ensi kerralla taidan ottaa omat taskulamput jokaiselle.) Lopulta piti kysyä museo-oppaalta vinkkejä, jotta aarre löydettiin.

Museon seinät olivat täynnä Janssonin muumikirjojen kuvituksia. Vaarallisesta matkasta oli esillä yhtenäinen kuvasarja, joka oli kirjasta täysin tuttu. Huomasin, että lapset jaksoivat tutkia tauluja yllättävän tarkkaan, vaikka piirrokset ovat hyvin pieniä. Kirjoista tuttuja kuvia etsittiin innoissaan, ja muisteltiin, mistä kirjasta kuva oli peräisin. Museovierailu täytyy uusia sitten, kun saamme kaikki muumiromaanit luettua.

Minulle tuli uutena tietona se, että Jansson suunnitteli muumiromaanien kuvituksen asettelun hyvin tarkkaan. Muutamissa piirroksissa tekstiä varten oli jätetty avoin tila ja ohjeita tekstin paikaksi. Tarkistin heti kotona, oliko taiteilijan taittotoiveet toteutettu ja olihan ne. Katselin muumiromaaneja taas uusin silmin - jokainen piirros on pieni taideteos juuri oikealla paikallaan.

Seikkailujen jälkeenhän Muumilaaksossa aina syödään ja juodaan. Niinpä suuntasimme Muumilaaksosta Kauppahalliin, jossa pistelimme poskeen mustaamakkaraa ja mehua hyvällä ruokahalulla.


                                

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, 14. painos, 1994
Alkuteos: Kometjakten, 1946
Suomentaja: Laila Järvinen
Kuvittaja: Tove Jansson
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 156



Piisamirotta oli hetken hiljaa, sitten se kastoi surullisena viiksensä palmuviiniin ja sanoi: - Ei sitä koskaan tiedä... Ilmassa on jotain kummallista - aavistuksia... Minusta on aivan yhdentekevää tapahtuuko jotakin vai ei, mutta on aivan varmaa, että jotain tapahtuu.
 - Jotain kauheatako? kysyi Nipsu hätkähtäen.
 - Ei sitä koskaan tiedä, sanoi Piisamirotta uudelleen. Maailmankaikkeus on niin suuri ja maailma niin hirveän pieni ja kurja... (S. 24.)

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti on muumikirjojen toinen osa. Näin on vähän hassua sanoa, koska muumikirjathan voi lukea missä järjestyksessä vaan. Kyseessä on joka tapauksessa ajallisesti toinen muumikirja. Muumit ja suuri tuhotulva aloitti lastenromaanien sarjan ja Pyrstötähti-tarina jatkaa sitä.

Eräänä päivänä ystävykset Muumiperikko ja Nipsu lähtevät uimaan merenrantaan ja Nipsu löytää luolan, josta tulee kirjassa tärkeä paikka. (Nipsuhan ilmaantui Muumimamman ja Muumipeikon matkaan ensimmäisessä muumikirjassa.) Kirjan alussa onkin iloinen ja seikkailullinen vire, ja esimerkiksi Muumipeikon sukelteleminen on suorastaan riemukasta. Pian sen jälkeen piisamirotta hakee suojaa kaatosateesta ja asettuu muumitaloon  Hän ennustaa onnettomuuksia, ja koska ilmassa on muitakin enteitä pyrstötähdestä, Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä Yksinäisten vuorten tähtitornille ottamaan asiasta selvää.

Seikkailusta tulee merkittävä, sillä ensin he tapaavat matkalla Nuuskamuikkusen, joka liittyy heidän seuraansa. Nuuskamuikkusen, ikuisen vaeltajan, elämänasenne on aina kiehtonut minua, ja jotain äärettömän hienoa on keskustelussa, joka käydään joen varrella Nuuskamuikkusen teltan luona, kun tämä itsenäinen filosofi kohdataan ensimmäisen kerran:
- Täällä on kaunista, Nuuskamuikkunen sanoi. Katsokaa tuota mustaa samettipuuta, jonka takana on joukoittain hopeisia värejä! Ja katsokaa kaukaisia vuoria, jotka muuttuvat purppuranpunaisiksi! Toisinaan suuri, sininen puhveli peilaa itseään joessa...
 - Et kai sinä ole - tarkoitan et kai kirjoita runoja? Nipsu kysyi kainostellen.
 - Minä teen vähän kaikkea, Nuuskamuikkunen vastasi huolettomasti. Mitä milloinkin sattuu. Ja te olette nähdäkseni löytöretkeilijöitä? Mitä te aiotte löytää? (S. 42.)

Myöhemmin seikkailijoiden seuraan liittyvät myös Hemuli ja Niisku, ja tietysti hänen siskonsa Niiskuneiti. Vaikka Muumipeikko rakastuu oikopäätä, hän ei unohda Muumimammaa, vaan pitää Muumilaakson mielessään koko ajan. Hän on vakuuttunut siitä, että Muumimamma keksii keinon, jolla selviydytään uhkaavasta tuhosta.

Koko tarinan ajan pyrstötähti suurenee taivaanrannassa ja luonto käyttäytyy kummallisesti. Tunnelma on uhkaava, mutta siitä huolimatta ehditään seikkailla ja pelastua pienemmistä vaaroista, ja pannaanpa jalalla koreastikin. Oikeastaan tanssiaiskuvaus on hyvin tunnelmallinen ja koko tarina rönsyilee muitakin sivupolkuja. Pelokkaana lukijana minua häiritsi kuitenkin se, että hirvein uhka unohdettiin välillä täysin. Vaikka kirjassa oli hauskuuttakin, uhka varjosti sitä ja pysyi lukijan mielessä koko ajan.

Tuula Karjalaisen kirjoittamassa elämäkerrassa, Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, on esitelty jokaisen muumiromaanin taustoja. Karjalaisen mukaan Muumipeikko ja pyrstötähti on syntynyt maailmansodan uhkakuvista ja pyrstötähti on kuin pommit ja erityisesti atomipommi, jonka tuhovoima oli selvinnyt koko maailmalle. (S. 146) Elämäkerrassa paljastuu, kuinka vahvasti Jansson ahdistui sodasta, ja vaikka hän tuolloin oli nuori ja osallistui juhliin ja rakasti tanssia, sota varjosti taiteilijan (kuten koko Suomen) elämää. Tempoilu jatkuvan uhan ja nuoruuden ilojen välillä näkyy mielestäni tämän kirjan tunnelmassa.

Huomasin, että lapset eivät olleet kauhean innokkaita tätä kuuntelemaan. He ovat nähneet japanilaisen animaatioelokuvaversion, ja ehkä tarina oli liiankin tuttu. Kirjan kuvat kyllä tutkittiin tarkkaan ja muutamalle kohdalle naurettiinkin, mutta tarinan jännite ei oikein pitänyt. Minä nautin mainioista kohtauksista, sekä tietysti Muumilaakson persoonallisista hahmoista. Ja kirjan loppu on kuitenkin onnellinen, kuten muumikirjoissa aina on.

Blogistaniassa juhlitaan Tove Janssonia, ja tälläkin kirjalla olen mukana Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteessa. Muumipeikko ja pyrstötähti on luettu myös blogeissa Anna minun lukea enemmän, Oksan hyllyltä, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Luettua, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan kulttuuriblogi.



                                  

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika, 2012
Alkuteos: Lärjungen, 2011
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Bazar
Kansi: Nils Olsson
Sivuja: 558
Mistä sain kirjan: oma ostos




Se oli pelkkä tunne josta oli vaikea saada kiinni. Hän tiesi vaistomaisesti olevansa oikeassa. Toisinaan hänelle kävi niin. Joskus kun hän istui epäillyn kanssa tai tarkisti alibia toiseen kertaan, äkillinen sisäinen varmuus saattoi iskeä mieleen. Hän oli varma epäillyn syyllisyydestä tai sekaantumisesta juttuun silloinkin kun todisteita ei ollut tai edes todisteketju ei osoittanut epäillyn suuntaan. Mutta hänellä oli tunne. (S. 202.)

Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Oppipoika vei mennessään, kuten kunnon dekkarin pitääkin. Kirja avasi dekkarijumini, joka on jatkunut nyt vuoden verran. Jumi on vähän harmittanut, sillä hyvän dekkarin ahmiminen on aina lukemisen juhlaa. Ympäristö unohtuu, kun jännittävä juoni pakottaa kääntämään sivuja. Sillä ennen kaikkea juonestahan on kyse. Tosin parhaat dekkarit ovat myös henkilökuvaukseltaan ja kieleltään hienoja, mutta oikeasti juoni on se, joka tekee hyvän dekkarin.

Tartuin tähän ruotsalaisjännäriin hiukan epäillen, sillä kahden kirjailijan nimi kannessa vähän pelotti: Voiko juoni pysyä sujuvana? Näkyisikö tekstissä kirjailijan vaihtuminen - olisiko teksti epätasaista? Pelko oli turha. Kokonaisuus eteni kuin juna, eikä missään näkynyt heikkoa lenkkiä. Kyseessä on kunnon dekkari, oikein hyvä yöunien häiritsijä.

Tekijät Hjorth ja Rosenfeldt ovat kirjoittamisen ammattilaisia. Molemmat ovat käsikirjoittaneet ruotsalaisia tv-sarjoja, ja tietynlainen varmuus huokuu kirjasta. Asetelma on rakennettu huolellisesti.

Oppipoika on perinteinen sarjamurhaaja-dekkari, jonka uhreina ovat näennäisen sattumanvaraisesti valitut naiset. Onhan näitä luettu. Mutta kirja ei olisi ruotsalainen sarjamurhaaja-dekkari, ellei siinä olisi erinomaisesti kuvattua ryhmätyöskentelyä. Päähenkilöä ei aluksi oikeastaan edes ole, vaan keskiöön nousee Tukholman poliisin henkirikosyksikkö, jossa työskentelevät maan parhaat rikostutkijat. Heidän keskinäiset suhteensa ja työtapansa kuvataan hyvin, tunteita unohtamatta. Oma arvonsa on annettu intuitiolle, joka tuntuu olevan hyvän rikosetsivän ammattitaidon merkki. Huippuryhmän dynamiikkaa kuitenkin sotkee vieraileva tähti, psykologi-profiloija Sebastian Bergman, joka on kirjan suola ja lopulta myös päähenkilö, halusivatpa lukijat tai hänen työtoverinsa sitä tai eivät.

Sebastian Bergmanin on tietysti huippuälykäs, kuten hänen vastustajansakin, ja siitähän saadaan kirjaan hieno jännite. Mutta kun Bergman on muuten suorastaan surkea hahmo, ilkeä ja itsekäs. Hän on seksiaddikti, jonka sosiaaliset taidot lähenevät nollaa ja jonka voisi diagnosoida jopa narsistiksi. Mutta se olisi liian yksinkertaista. Tästä ihmisrauniosta ei voi olla lopulta pitämättä. Vain lukeva voi tietää, miksi.

Kirjan puolivälissä tarkistin pariinkin kertaan, paljastuiko syyllinen todellakin nimeä myöten nyt jo. Kyllä paljastui, mutta juonessapa olikin lisää yllätyksiä, eikä jännitys päässyt laskemaan melko massiivisesta sivumäärästä huolimatta. Mainiota huumoriakin kirjaan on ripoteltu: Bergmanin kuoreenkin tulee särö, kun tarpeeksi sinnikkään naisen logiikalla yritetään. Kirjan loppu on suorastaan törkeän koukuttava. Ilmaan jäävät seuraavan osan ainekset.

Oppipoika on Sebastian Bergman -sarjan toinen osa. Törmäsinkin sarjan ensimmäiseen osaan, Mies joka ei ollut murhaaja, kirjakaupan ale-laarissa ja innostuin kyselemään myyjältä, onkohan sarjan kolmas osakin jo suomennettu. "On suomennettu, se on se Tunturihauta", myyjä innostui ja lähti heti näyttämään. Siinä sitten yhdessä hehkutimme, kuinka hyvä tämäkin ruotsalaisdekkarisarja on. Ja taas muistin, miksi oikeassa kirjakaupassa on niin mukava asioida: myyjätkin harrastavat lukemista.

Sainpas vihdoin edes yhden dekkarin luettua Marikan Rikoksen jäljillä -kesähaasteeseen. Harmaa aivosolu on saavutettu. Ja seuraavakin jännäri on jo aloitettu. Se on menoa sekin.

Oppipojan ovat lukeneet myös Leena Lumi ja Annika K. Molemmat ovat pitäneet lukemastaan.

Vuosi kuvina

Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 9.7.2014

Heinäkuun Vuosi kuvina - haaste oli unohtua kokonaan. Yleensä olen ottanut kuvan kuukauden 6. päivänä, mutta nyt ystävä kyseli tekstiviestillä, olenko muistanut käydä ottamassa kuvan. Hän kun on yleensä ollut mukana kuvauskävelyllä (ja ilmeisesti lukee blogiani). No, en ollut muistanut. Samanlainen, kaunis kesäsää oli kuitenkin myös 6.7., joten kovin kauas totuudesta tämä kuva ei heitä.

Kesä on kauneimmillaan. Ranta oli täynnä kukkivia ulpukoita ja lehvästö oli entistä vehreämpää. Pientä aamu-utua saattoi vielä väreillä ilmassa ja tiira kalasteli rannan tuntumassa. Nyt kuvausmatkalla oli mukana yksi koira, yksi nuori tyttö, kaksi pientä poikaa ja kaksi ystävää. Oli ihana aamu.

Hyvää heinäkuuta kaikille!

Paula ja Kari Havaste: Henkka koulussa

Paula Havaste: Henkka koulussa, 2008
Kuvittaja: Kari Havaste
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 37
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Henkkaa jännittää koko ajan enemmän. On ihan pakko hyppiä, juosta ja temppuilla. Tuntuu kuin jalat olisivat täynnä kihinää, ja suupieliin nousee iloinen hymy. (S. 18.)

Valloittava Henkka on juuri niin innokas koululainen, kuin toivoisi kaikkien ekaluokkalaisten olevan. Paula ja Kari Havasteen Henkka koulussa on mainio kirja jokaisen tulevan ekaluokkalaisen luettavaksi. Teksti on sujuvaa ja asiallista, ja valokuvat havainnollisia ja iloisia. Joka aukeamalla on myös lyhyt, tavutettu teksti niille koulutulokkaille, jotka jo osaavat itse lukea.

Henkka koulussa ei ole mikään satukirja, vaan se on täynnä tietoa. Päähenkilö on Henkka, jonka elämää seurataan kahden päivän ajan. Ja ne kaksi päivää ovatkin ehkä ne elämän jännittävimmät päivät!

Kaikki alkaa siitä, että Koulun alkuun on enää yksi yö. Johan alkaa lukijankin vatsanpohjaa nipistellä. Ennen ensimmäistä koulupäivää pitää tehdä hankintoja ja valmistautua koulumatkaan. Henkan mukana käydään reppuostoksilla ja illalla vielä tarkistamassa koulureitti. Vaarallisimmat kohdat harjoitellaan isän kanssa. Iltaruualla puhutaan perunan kuorimisesta ja yöllä nähdään vähän levottomia unia.

Henkan koulumatka on silmiä hivelevän kaunis. Se kulkee peltomaisemassa ja johtaa kohti mukavan kokoista kyläkoulua. Tulee väkisinkin mieleen, että tällaisen koulumatkan ja tällaisen kodikkaan koulun ansaitsisi jokainen pieni koululainen. Kotimatkalla Henkka morjestaa tuttua naapuria ja huomaa naapuruston eläimet.

Kirjan kuvitus on rauhoittavaa. Sitä katsellessa tulee hyvä ja turvallinen olo. Luulisin, että koulujännitys lievenee aika tavalla, kun lukee tätä kirjaa aikuisen kanssa ja katselee mukavia kuvia. Valokuvista välittyy pienen pojan elämänpiiri: turvalliset aikuiset, koti, kaverit ja luonto. Ensimmäinen koulupäivä kaikkine vaiheineen dokumentoidaan hienosti. Opettajan tapaaminen, pulpetissa istuminen, välitunti, ruokailu... Kaikki jännittävät kohdat voi käydä läpi vaikkapa vain kirjaa katselemalla.

Entäs sitten Henkka! Hän on kerrassaan ilmeikäs, hauska ja vilpitön kaveri! Mitään poseerauksen tuntua ei ole missään, vaan Henkka tuntuu juuri niin luontevalta kuin seitsemänvuotiaat pojat ovat.

Luin kirjan omalle ekaluokkalaiselleni, joka suhtautui siihen hyvin vakavasti. Pojan olemuksesta näki, että kirja vangitsi hänen ajatuksensa täysin syksyiseen koulun alkamiseen. Vaikka eskari on käyty samassa, tulevassa koulussa, on ekaluokka jännittävä, iso asia. Isotsiskot laskivat omat kirjansa ja tulivat myös kuuntelemaan. Kirja sai heidätkin vakavoitumaan. Pikkuveikkaa ei kiusoiteltu, vaan yhdessä mietittiin, mikä omassa koulussa on samanlaista, mikä erilaista kuin Henkan koulussa.

Kiitän tekijöitä onnistuneesta kokonaisuudesta! Pojan valitseminen päähenkilöksi on tärkeää poikien koulumyönteisyyden tukemiselle. Ja Henkka on valloittava tyyppi. Onkohan hänen ilonsa säilynyt, ja millä mielellä hän mahtaa nyt käydä koulua? Hän taitaa olla yläkoululainen nykyään, mutta toivottavasti hän on edelleen yhtä vilpitön kaveri kuin kuvista voi päätellä!

Björnstjerne Björnson: Leonarda

Björnstjerne Björnson: Leonarda, 1880
Alkuteos: Leonarda
Suomentaja: J. Enlund
Kustantaja: G. W. Edlund
Sivuja: 41
Mistä sain kirjan: Projekti Gutenbergin ilmainen sähkökirja



Björnstjerne Björnsonin (1832 - 1910) Leonarda on nelinäytöksinen näytelmä, jonka lukeminen sujui nopeasti ja vaivattomasti lukulaitteellani. Näytelmä olikin vallan mainio maratonkirjavalinnaksi, sillä kesäyön valoisina tunteinakin sivut kääntyilivät tiuhaan ja lukuvire pysyi hyvänä.

Björnson kuuluu 14 nobelistia -haasteen kirjailijalistalleni. Olen aikaisemmin lukenut hänen hienon novellinsa Kotkanpesä, mutta hänen muusta tuotannostaan en mitään tiennytkään. Wikipedia paljastaa, että hänen kynästään ovat peräisin Norjan kansallislaulun sanat ja paljon muutakin norjalaisille merkittävää runoutta ja kirjallisuutta. Björnson olikin kansallisaatteen mies ja teatterivaikuttaja. Hän sai historian kolmannen Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1903.

Leonarda on oikeastaan moraalinen tutkielma. Se on tarina yhteisön hyljeksimästä naisesta, jonka aatteiden puhtaus ja mielen oikeudentunto nostavat moraalisesti kunniakkaammaksi kuin kukaan tietääkään. Leonardaa halveksitaan, koska hänen miessuhteensa näyttävät arveluttavilta - hänellä on huonon naisen maine.

Käy niin, että piispan veljenpoika, Hagbart, rakastuu Leonardan siskontyttäreen, jonka Leonarda on kasvattanut. Hagbart haluaa tutustua naiseen, joka on kasvattanut niin hurmaavan ja viattoman olennon kuin hänen palvomansa Ogoot on. Hän haluaa tehdä niin yhteisön paheksunnan uhallakin. Tutustumisen myötä Hagbartin silmät avautuvat näkemään Leonardan ajattelun ja tekojen arvon. Hän ryhtyy puolustamaan naisen mainetta, jotta voisi solmia kunniakkaan liiton tämän kasvattityttären kanssa. Asiat kuitenkin mutkistuvat ja näytelmän loppu on varsin yllättävä. Leonardan osuus vain kasvaa kohtaus kohtaukselta.

Näytelmä on kannanotto kaksinaismoralismia vastaan aikana, jolloin miehille sallittiin enemmän seksuaalisia vapauksia kuin naisille:
Piispa: - - Mutta siitä en ole puhumatta, ettäs minun keskuuteeni vedät semmoisen ihmisen, joka ei kanna edes miehensä nimeä. Tiedämmekö, ken hänen miehensä oli? Hän sekä joutui naimisiin, että erosi ulkomailla. Emmekä tunne hänen myöhäisempääkään elämäänsä, se on tuskin ollut moitteetonta. Tänne muutettuansa ei hän ole kertaakaan käynyt kirkossa. Hän on elänyt kovin kummallisella tavalla, ja viime aikoina sallinut erään miehen, jolla on huono maine, käyskellä luonansa. (S. 13.)

Näytelmässä on vahva vire naisten aseman parantamisen puolesta. Ilmiselvästi kirjailija haluaa nostaa naiset moraalisesti ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoisiksi toimijoiksi miesten rinnalle - ellei jopa ylikin. Leonarda nimittäin tarjoaa opetuksen itselleen piispallekin.

Björnsonin näytelmästä tulee mieleen toinen norjalainen suuruus, Henrik Ibsen, jonka realistiset näytelmät uudistivat pohjoismaista ajattelua ja edistivät sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien tasa-arvoa 1800-luvun lopussa. Wikipedian mukaan Björnson olisi ollut aikaansa, ja jopa Ibseniä, edellä yhteiskunnallisilla aatoksillaan ja realistissävytteisillä näytelmillään. Myöhemmin hänen tuotantonsa on jäänyt Ibsenin varjoon.

Björnsonin tuotantoa on suomennettu jonkin verran 1800-luvun lopulla. Projekti Gutenbergin sivuilta löytyy kolme suomennosta, joista on hyvä aloittaa tutustuminen tähän nobelistiin. Tästäkin näytelmästä kehkeytyi mainio ajankuva 1800-luvun aatteellisesta ilmapiiristä. Näytelmässä isoäiti on yllättäen vapaamielisempi kuin piispa. Hän ymmärtää nuorta rakkautta ja muistuttaa: Minä olen nähnyt monta polvea. Minun aikanani oltiin suvaitsevaisia. (S. 16.) Vanhoilla ja nuorilla on varaa olla vapaita!

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista, 1893
Alkuteos: tarinat on todennäköisesti koottu eri teoksista (esim. Plain tales from the Hills, 1888)
Suomentaja: Aino Malmberg
Kustantaja: Otava
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: Project Gutenbergin ilmainen sähkökirja




Joken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste on tuonut eteeni kiinnostavia teoksia, sillä otin tavoitteekseni, että luen eri nobelistien kirjoja, enkä yhtään saman kirjailijan teosta. Näin saisin haasteen kautta luettua uusia, itselleni ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia.

Rudyard Kiplingin (1865 - 1936) Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista oli kesän lukumaratonkirjojani. Se valikoitui luettavaksi monesta syystä, eikä Joken haaste ollut ainut syy. Latasin nimittäin maratonkirjani nyt sähkökirjoina uudelle lukulaitteelleni, koska maratoonasin mökillä, enkä halunnut raahata isoa kirjapinoa mukanani. Projekti Gutenbergin ilmaiset sähkökirjat sisälsivät yllättäen aika monen nobelistin teoksia, joten tartuin niihin. Valikoin lyhyimpiä kirjoja luettavakseni, koska maratonin ajan pitää pysyä hyvä lukuvire yllä - ja minulla se pysyy parhaiten, kun vaihtelen luettavaa.

Rudyard Kiplingin tunnetuin teos on Viidakkokirja, joka sijoittuu Intian viidakkoon. Kiplingin novellikokoelma johdatteli myös nimensä mukaisesti Intiaan,1800-luvulle, Britannian suurvallan kulta-aikaan. Kertomukset ovat siirtomaaherruuden värittämiä tarinoita ja sattumuksia, joiden päähenkilöt ovat suurimmaksi osaksi brittejä. Vain muutama alkuperäisintialainen pääsee tarkan kuvauksen kohteeksi.

Kipling on britti, joka syntyi Intiassa. Hänestä tuli arvostettu lehtimies ja maailmanmatkaaja, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1907. Kirjailija kaipasi koko elämänsä takaisin synnyinmaahansa ja hänen tunnetuin tuotantonsa kertookin juuri Intiasta. Polittisilta näkemyksiltään Kipling oli konservatiivinen ja näissäkin teksteissä on jäänteitä rotuajattelusta, joka puistattaa 150 vuotta myöhemmin. Mutta on niissä myös luettavissa aito rakkaus tuohon eksoottiseen maahan.

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista on paikoin kuin paljastuskirja, jossa brittien seurapiirien salaisuudet tuodaan julki. Intialaiset rakastajattaret ja brittien keskinäiset syrjähypyt tuntuvat olleen yleisiä, ja Kipling ottaa tarinoista kaiken irti. Voisin kuvitella, että emämaassa on mietitty, kuka kukin on, ja ehkäpä on tunnistettukin avainhenkilöitä.

Mutta jotenkin tämä nobelisti tekee paljastuksensa tyylillä. Hän ei sorru ylidramaattisuuteen tai brutaaleihin yksityiskohtiin, vaan kertoo tarinansa lämpimästi ja melkoisella huumorilla höystettynä. Tarinoinnissa on myötätuntoa ja kertomisen iloa.

Löysin montakin suosikkinovellia näiden 15 kertomuksen joukosta. Kokoelma alkaa tarinoista pisimmällä ja kauneimmalla, nimeltään Ilman kirkon siunausta. Siinä brittiläinen virkamies ostaa itselleen salaisen rakastajattaren, vain 15-vuotiaan Ameeran. Suhteesta kasvaa onnellinen, suuri rakkaustarina, jota luin henkeäni pidättäen ja liikuttuneena. Näin siitäkin huolimatta, että alkuasetelma on kammottava ja tytön äiti on varsinainen noita-akka. Kokoelma sisältää muitakin epäsäätyisiä rakkaustarinoita, joissa intialaisnaisten suhteet brittimiehiin on kuvattu tuhoisiksi. Mutta eivätpä brittien keskinäisetkään romanssit ole ruusuilla tanssimista, vaan kolmiodraamoja ja raastavia kohtaloita riittää.

Nuoren sotilaan kohtalo novellissa Mennyttä kalua jäi melko hurjana mieleen. Kipling luetteleekin tarinassaan pitkän listan ironissävytteisiä ohjeita brittisotilaille ja virkamiehille: Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoinen (s.67).

Aikakauden ilmiöihin kuuluu tietysti myös lähetystyö. Sen vaikeuksia ja turhuutta Kipling kuvaa hersyvän hauskasti novellissa Dungaran tuomio. Lähetystyöntekijöiden tehtävän hän kuvaa yksinäiseksi ja vaaralliseksi työksi Intian viidakossa, jossa kutsumuksen toteuttamisen tulokset ovat olemattomat: Valkosen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin (s. 38).

Erityisen taitavasti Kipling tavoittaa pienen pojan tuntoja ja tekemisiä novelissa Wee Willie Winkie. Urhoollinen brittipoika sai täydet sympatiani, ja voisin kuvitella, että Kiplingin lapsikuvaukset vetävät vertoja Teuvo Pakkalan tyylille. Niitä lukisin mielelläni lisääkin, sillä ne ovat ehkä kestäneet aikaa paremmin kuin rotuajattelun värittämät aikalaiskuvaukset.

Kiplingin tarinoiden perusteella elämä Intiassa 1800-luvulla oli kuumaa ja arvaamatonta. Oli vaurautta ja huvia, mutta myös köyhyyttä ja koleraa. Vastakohtaisuuksia ja värikkäitä tapahtumia riitti. Lukumaratonkirjaksi tarinat sopivat vallan mainiosti, sillä hyytävän kylmästä juhannussäästä oli mukava vierailla jossain aivan muualla. Mitään huikaisevaa lukukokemusta tästä ei syntynyt, mutta varsin tyytyväinen lukija kyllä olin. Oman aikansa ja ajattelutapansa edustajana Kipling oli valaiseva. Tunnen lukeneeni hyvin brittiläistä kirjallisuutta.

Aino Malmbergin suomennos on välillä turhan kirjaimellista. Muutamat sanonnat oli käännetty niin sekavasti, että ajatus katosi. Brittikulttuuri saati Intian eksoottisuudet ovat varmastikin olleet suomentajalle vieraita. Tarinoiden tunnelma ja huumori välittyvät kuitenkin taidokkaasti. Vanhan kirjan lukeminen juuri vanhana suomennoksena on herkullinen kokemus, osa lukunautintoa.

Sähkökirjalaitokseen oli jäänyt turhan monia kirjoitusvirheitä, jotka eivät voi olla pelkästään vanhan suomennoksen syytä. Paikoin niitä oli häiritsevän paljon, mutta toisaalta - kuten Kiplingkin opettaa - Intiassa täytyy olla suurpiirteinen!