Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta, 2. painos, 1999
Alkuteos: Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 272

Kirjat joista pidämme ovat yhtä erilaisia kuin ystävämme. Jotkut ovat vakavia, toiset valoisia. Jotkut ovat monitahoisia, toisissa on yksi aivan erityinen omininaisuus jolle annamme arvoa. Jotkut ovat hyvin kiihkeitä, toiset hiljaisia, tyyniä. Jotkut muistuttavat meitä ja antavat vahvistusta, toiset ovat meille haaste.

Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin sisältää alaotsikkonsa mukaisesti pohdintoja lukemisen taidosta. Yksi kirjan kantavia ajatuksia on se, että lukeminen on ikään kuin seurustelua tai keskustelua kirjojen kanssa. Kirja koostuu sinne tänne rönsyilevistä pohdinnoista kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Mazzarella siteeraa kirjailijoita ajatustensa tueksi ja ajatus punoutuu pikkuhiljaa eteenpäin.

Kirja alkaa kirjallisuuden ylistyksellä. Mazzarella pitää kirjoja yhtä korvaamattomina kuin ystäviään. Mutta sen lisäksi hän korostaa, että kirjoista saa tietoa - nimenomaan sosiaalisia tietoja ja taitoja, kuten esimerkiksi empatiakykyä. Kohta hän kuitenkin pohtii jo sitä, ovatko kirjailijat lopulta sen eettisempiä kuin kukaan muukaan. Kirjailijanerot ovat usein hyvinkin tunteettomia  ja itsekeskeisiä omassa lähipiirissään. Yhtenä esimerkkinä itsekkäästä kirjailijapersoonasta Mazzarella maintsee mm. Marina Tsvetajevan, jonka elämästä on juuri ilmestynyt Riikka Pelon kirjoittama kirja Jokapäiväinen elämämme (Tästä on esittely mm. Täällä toisen tähden alla -blogissa.).

Seurustelukumppanina lukijalla onkin ennemmin "kirjailijan ääni" kuin kirjailija itse. Kirjailijan ääni ilmenee kerronnasa ja paljastaa tai peittää, mitä haluaa - usein enemmän kuin kirjan henkilöt tietävätkään. Näin syntyy kirjailijan ja lukijan yhteinen sopimus. Mazzarella tarjoilee runoanalyyseja väitteidensä tueksi ja esimerkit ovatkin kuvaavia. Kiitän Mazzarellaa myös silmieni avaamisesta Albert Camus'n Sivullisesta. Muistan nuorena kirjallisuudenopiskelijana joskus jotenkin ymmärtäneeni Sivullisen päähenkilöä, Mersaultia, mutta Mazzarella pitää tätä täysin tunteettomana psykopaattina. Ehkäpä pitäisi näin nelikymppisenä lukea Sivullinen uudestaan!

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan toinen osa käsittelee ihmisen tarvetta nähdä elämänsä tarinana. Oman elämäntarinan kertomisen tarve tulee ihmisillä noin nelikymppisenä, on Mazzarella huomannut. Silloin ihminen alkaa ymmärtää aikansa rajallisuuden: Oman elämän näkeminen kertomuksena ei ole nostalgiaa eikä taaksepäin katsomista; se on päinvastoin tapa ottaa vastuu tulevaisuudesta, miettiä, miten elää oikein.

Kirjassa on paljon esimerkkejä avainromaaneista ja elämäkerroista, eli siitä,  miten kirjailijan, myös Mazzarellan itsensä, oma elämä taipuu elämäkerralliseksi romaaniksi. Kirjailijalla on käsissään suuri valta. Esimerkkinä Mazzarella mainitsee Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia, jossa kirjailija on esitellyt todellisen elämänsä epäonnistuneen suhteen todella suorasukaisesti. Hän on kostanut kirjoittamalla. Kirjailijat voivat olla myös pelottavia tuttavuuksia!

Loppuosa kirjasta, kirjan kolmas osa, pohtii kirjoittamisen edellytyksiä. Ja kirja päättyy vielä kirjallisuuden ylistykseen: Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.

Pidän Mazzarellan tyylistä kirjoittaa kuin huomaamatta suuria ajatuksia ja viisauksia. Teksti on helppolukuista ja nautittavaa. Sitaatit ovat monipuolisia ja oivalluttavia.Vain kirjan aloitus on hiukan liian rönsyilevä ja muistankin, että teos on joskus jäänyt minulta kesken jo ensimmäisillä sivuilla. Nyt pohdinta imaisi mukaansa, ja luin kirjan vaivattomasti työpaikan lukupiiriin, jossa meillä oli aiheena Merete Mazzarellan tuotanto. Olen aikaisemin lukenut Mazzarellalta omaeläkerralliset Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin, joista molemmista pidin paljon. Pidin kovasti myös Mazzarellan kirjoittamasta Fredrika Runebergin elämäkerrasta, joka on todella perusteellinen. Täti ja krokotiili on ollut kuitenkin Mazzarellan teoksista tähänastinen suosikkini ja tämä kirja taisi nyt mennä senkin edelle.

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan on luettu myös Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa. Molemmissa kirjasta on pidetty. Kirjaa voikin suositella kirjallisuuden harrastajille, sillä sen seurassa viihtyy mainiosti - kuten hyvän ystävän seurassa. Tämä kirja oli sellainen vahvistusta antava, tyyni ystävä.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo, 3. painos, 2009
Alkuteos: Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru, 2007
Suomentaja: Raija Viitanen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 294 (sekä 39 sivua viitteitä, lähteitä ja sukutauluja)

"Minun täytyi kirjoittaa, vaikka kukaan ei koskaan lukisi mitä olen kirjoittanut. Kuitenkin koetin välttää kaikenlaista yltiöpäisyyttä, pysyä ajan tavallisten romaanikirjailijoiden jäljillä eikä olla niin "epänaisellinen" että uskaltaisin sanoa oman ajatuksen. Olin aivan liian usein sekä lukenut että kuullut sanottavan ettei semmoinen vähääkään sovi naiselle - mutta ajattelin ettei kai ollut niin ylenmäärin, niin anteeksiantamattoman rohkeata viedä torille samaa tavaraa kuin tuhannet muut." (Fredrika Runeberg: Kynäni tarina, suom. 1984.)

Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Tengströmistä (1807-1897), eli Fredrika Runebergistä, ilmestyi samana vuonna, kun tuli kuluneeksi 200 vuotta hänen syntymästään. Elämäkerta on perusteellinen ja tarkka, ja valottaa hienosti sekä hänen arkista elämäänsä että hänen teoksiaan. Kirja on myös sukellus 1800-luvun suomalaiseen aate- ja kulttuurihistoriaan.

Fredrika Runeberg syntyi arvostettuun suomenruotsalaiseen sukuun ja kohtasi Johan Ludvig Runebergin jo nuorena tyttönä, sillä piirit olivat pienet ja yhteyksiä riitti. Kesti kuitenkin aikansa, (voisi ehkä sanoa, että Runebergin vaellusvuodet) ennen kuin he kihlautuivat ja menivät naimisiin. Heille syntyi yhteensä kahdeksan lasta, joista kuusi poikaa selvisi aikuisikään saakka.



Kuvassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

ylhäällä Agneta Rahikaisen Runebergien

Kuvaelämäkerta (2003), oikealla ylhäällä

Maijaliisa Dieckmanin Fredrika-rouvan

koulu (2007) ja alhaalla Mauri

Kunnaksen kuvitusta kirjassa

Koiramäen Martta ja Ruuneberi. Siinä

Runebergit vastaanottavat vieraita,

Lönnrotin ja Snellmanin, Porvoon

kotiinsa.



Runebergit olivat hyvin suosittuja. Johan Ludvig Runeberg oli suomalaisen kulttuurin keskeisiä  ja arvostetuimpia hahmoja. Hän oli myös innostava keskustelija, ja niinpä Runebergeillä riitti vieraita Suomen kulttuurieliitistä. Helsingissä heillä kokoontui viikottain Lauantaiseura, johon kuuluivat mm. Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja Sakari Topelius. Kun Runebergit muuttivat Porvooseen, vieraita riitti edelleen. Vaikka Fredrika Runeberg oli hyvin innostunut näistä piireistä, heidän aatteistaan ja keskusteluistaan, voi vain kuvitella, millaista oli emännöidä yllättäviäkin vierailuja sekä hoitaa lapsia ja taloutta.

Koko elämänsä ajan Fredrika Runeberg tunsi, kuinka epäoikeudenmukaista oli, että vain miehillä oli oikeus koulunkäyntiin, että naisten koulutusta väheksyttiin tai pidettiin jopa synnillisenä. Hän koki kirjailijana olevansa ammattitaidoton, koska ei tiennyt tarpeeksi. Näiden ajatusten innoittamana hän perusti Porvooseen Rouvasväen yhdistyksen ylläpitämän koulun köyhille tytöille. Viimeisinä vuosinaan Fredrika Runeberg otti kirjoituksissaan ja kirjeissään kovasti kantaa naisten aseman parantamisen puolesta (mm. naisten perintöoikeudesta puolesta ja oikeudesta päättää omista varoistaan). Kirjoitelmassaan "Mitä naiset vaativat?" hän kirjoittaa: "Oikeutta samoin kuin myös velvollisuutta olla itsestään vastaava ihminen. Oikeutta päättää ja vastata tekemisistään. Oikeutta kehittää ajatteluaan ja sieluaan jokaiseen jaloon suuntaan. Oikeutta elättää itseään tarvitsematta elää miehen armoilla. Tai lyhyesti sanoen: Samaa oikeutta, joka miehellä on --." 

Fredrika Runebergin eläessä häneltä julkaistiin kolme kaunokirjallista teosta: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Kertomus isonvihan ajoilta, 1858; Piirroksia ja unelmia, 1861 ja Sigrid Liljeholm. Kuvaus Klaus Flemingin ajalta, 1862. Ne saivat jonkin verran arvostusta osakseen, mutta niiden kohtalona oli kaikesta huolimatta olla ennen kaikkea naisen kirjoittamaa kirjallisuutta. Rouva Katariina Boijea ja hänen tyttäriään pidetään ensimmäisenä suomalaisena historiallisena romaanina, kun taas Piirroksia ja unelmia sisälsi hyvinkin eksoottisia tarinoita ja kohtaloita ympäri maailman. Sigrid Liljeholm sai lopulta niin huonon vastaanoton, että Fredrika Runeberg lopetti kirjoitelmiensa julkaisemisen lähes kokonaan. Silti hän edelleen kirjoitti, vuoroin poltti pienempiä tuotoksiaan, vuoroin taas julkaisi niitä.

Vaatimattoman oloisesta aikalaistuotannostaan huolimatta hänen merkityksensä suomalaiselle naiskirjallisuudelle on vaikuttava: hän tunsi aikansa ruotsalaisen naiskirjallisuuden hyvin, hän kirjoitti paitsi lyhyitä tarinoita myös kolme kokonaista teosta, hän kirjoitti kirjeitä, keskusteli (minkä ennen lähes täydellistä kuuroutumistaan ehti) ajankohtaisista ilmiöistä ja luki paljon. Hänen suosikkikirjailijoitaan oli mm. Walter Scott (jolta vastikään luin Ivanhoen).  Hänen ristiriitansa vaimon ja äidin velvollisuuksien ja toisaalta kirjailijakutsumuksen välillä on sama, jota naiskirjailijat (mikseivät myös naisblogistit) kokevat varmasti edelleen. Toisaalta hän oli myös etuoikeutettu nainen, sillä hänellä oli varaa ja taitoa kirjoittaa 1800-luvulla, ja aviomies kannustikin häntä siihen - kunhan vain koti, lapset ja talous tuli hoidettua ensin.

Fredrika Charlotta Runebergiä o. s. Tengströmiä ei voi kuin ihailla. Hänen ajatuksensa ovat olleet hyvin moderneja 1800-luvulla. Hän ennusti mm. että tulevaisuudessa yhteiskunta on kaikin puolin tasa-arvoisempi: rotujen, säätyjen sekä naisten ja miesten väliset rajat kaatuvat - sitä kautta maailma  kehittyy. Hänen kaunokirjoissaan säätyrajat jo ylitetäänkin ja lyhyissä kaunokirjallisissa teksteissä eri kansallisuudet tulevat tutuiksi. Hän oli sitä mieltä, että maailmasta tulee koko ajan parempi paikka. Vaikka hänen elämänsä oli ajoittain erittäin raskasta, hän jaksoi pitää hengen liekkiä yllä loppuun asti.

Luen elämäkertoja hyvin vähän. Yleensä ne ovat mielestäni puuduttavia, niin kuin tämäkin ajoittain. Toisaalta niistä saa paljon: ajankuva on tarkoin dokumentoitu ihmisten elämän kautta, persoonista paljastuu yllättäviä puolia ja yleensä ihmeelliset elämänkohtalot tulevat läheisiksi. Viime vuosina olen lukenut Judith Thurmanin kirjoittaman Karen Blixen - elämäkerran, Ari Väntäsen kirjoittaman Michael Monroe - elämäkerran ja nyt tämän. Kaikista raskainta on ollut lukea perusteelliisia analyyseja taitelijoiden elämäntyöstä, mutta toiaalta ihmisten intohimot paljastuvat niiden kautta. Fredrika Runebergin ja Karen Blixenin elämäkerroista muodostuu myös kaari naiskirjailijoiden historiasta. Fredrika Runeberg joutui naiskirjailijana jopa paheksunnan kohteeksi, kun taas Karen Blixen kohosi jo Nobel-ehdokkaaksi 1900-luvun puolivälissä. Fredrika Runebergin ennustusten mukaan siis maailma kehittyy.