Eeva Kilpi: Runoja

Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976, 3. painos 1989 (ilm. ensi kerran 1978); sisältää teokset Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ? (kansipaperi kadonnut)
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä! (S. 19.)

Eeva Kilpi on runoilijana aina asian ytimessä. Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja rehellisesti. Jotkin runot voisi tulkita pamfletteina tai aforismeina ja suoranaisina toimintaohjeina, toiset taas ovat hyvinkin herkkiä ja kauniita, kuten esimerkiksi Laulu rakkaudesta, joka kertoo vanhan parin rakkaudesta. Runo on monelle suomalaiselle tuttu, enkä tiedä, voiko sitä liikuttumatta lukea. (Se löytyy myös Jenni Haukion kokoamasta runoantologiasta Katso pohjoista taivasta):
- -
Tunnustele vain:
kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät pakotti, 
                              mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun (s. 101).
 - - 

Eeva Kilven Runoja on ollut hyllyssäni vuodesta 1989, jolloin sain kirjan ystävältäni joululahjaksi. Teos siältää kaksi Kilven runokokoelmaa kokonaisuutena: Laulu rakkaudesta ja muita runoja vuodelta 1972 ja Terveisin vuodelta 1976. Olen lukenut kirjan moneen kertaan ja siitä huolimatta kävi taas kerran niin, että en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Riemastuin ja liikutuin, teki mieli huutaa "jes" vähän joka sivun jälkeen. No, enhän tietenkään huudellut mitään, sillä runojen lukeminenhan on arvokasta ja vakavaa puuhaa, mutta miettikää nyt tätäkin:
Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa (s. 141).

Kilven huumori on vastustamatonta. Hän antaa huutia kaikenkarvaiselle tärkeilylle, miehille sekä itselleen - itselleen naisena, äitinä ja runoilijana. Joskus ei tarvitse kirjoittaa omaa runoakaan, koska: Haavikko sanoi sen jo (s. 214).

Runojen aiheet ovat kaikille ihmisille tuttuja: kaipaus, yksinäisyys, tyytyväisyys, rakkaus ja onni. Runon minä kaipaa välillä seuraa, miehiä, seksiä ja ehkä rakkauttakin, mutta sitten hän on taas tyytyväinen vapauteensa ja nauttii yksinäisyydestä, on onnellinen elämässään. Kokoelmassa Terveisin on myös osa nimeltä Reumaattisia runoja, jotka kertovat kivusta ja sairastamisesta, niin että lukijakin ne tuntee. Herkimmillään ja haavoittuvimmillaan runon minä on kuitenkin äidin roolissaan:
Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu
olemaan hyvä (s. 67).

Kilven runoissa on paljon feminismiä ja naiseutta. Runot käyvät tiivistä vuoropuhelua hänen teoksensa Naisen päiväkirja (1978) kanssa. Päiväkirja kertoo naisesta, joka vetäytyy mökille yksinäisyyteen kirjoittamaan, kuten Eeva Kilpikin teki. Tuloksena on syntynyt verevää ja rehellistä runoutta. Rehellisyydessään runot muistuttavat Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan (1978) runoja, ja kuten Tikkasen runoja, Kilvenkään runoja ei tarvitse tulkita päätänsä puhki. Suomalaisten naisten 1970-luvulla kirjoittama runous on kirkasta ja komeaa luettavaa. Lisään listaan myös Mirkka Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman vuodelta 1972 - ja siinä onkin niin kova runokolmikko, että heikompaa hirvittää.

Luonnon tarkkaillu ja sen kunnioittaminen ovat Eeva Kilven runouden ja kirjoittamisen ydintä. Esimerkiksi esikoisteoksen Noidanlukko päähenkilö, pieni tyttö, tarkkailee luontoa ja rakastaa eläimiä. Ihmisen ja luonnon yhteiselo ei ole esikoisteoksessa mutkatonta, eikä se ole sitä runoissakaan: Muutama runo on syntynyt siitä, että ohdakkeiden houkuttelemat perhoset joutuvat pikkulepinkäisten suuhun. Pitäisikö niittää ohdakkeet, jotta perhoset eivät joutuisi surman suuhun vai pitäisikö ryhtyä linnunpelättimeksi pikkulepinkäiselle? Raskasta seurata sivusta tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa, runon minä huokaa (s. 134).

Luontorunoilijana Kilpi kuuluu Aleksis Kiven, Eino Leinon, Aaro Hellaakosken ja Risto Rasan muodostaman perinteen ketjuun. Yksi tunnetuimmista Eeva Kilven runoista kuuluu yksinkertaisuudessaan näin:
Nosta jalka kaasulta:
perhonen ylittää tien (s. 115).

Loppuun on pakko lainata vielä kirjallisuuden ystävää puhutteleva runo. Olen tullut tähän asti toimeen ilman runossa mainittuja Nabokovia, Gorkia ja Tanizakia, joten vaihtaisin ainakin jonkun heidän tilalleen Eeva Kilven:
Olen minä sentään kiitollinen elämästä:
että sain lukea Tsehovia ja Blixeniä,
Nabokovia ja Gorkia
Tanizakia ja Jotunia.
Ja että sai itse tehdä
muutaman muistiinpanon. (S. 215.)



Eeva Kilven Runoja on luettu myös blogissa Kirjojen kamari. Osallistun teoksella Reader why did i marry him -blogin runohaasteeseen.

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja
Alkuteos: Sommarboken, 1972
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Kustantaja: WSOY (Kotimaiset valiot -sarja)
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan. (S.26.)

Tämän kesän kaksi parasta kirjaa ovat odottaneet oikeaa aikaansa, ja tänään on sopiva hetki niistä toiselle, sillä onhan kirjailijan juhlapäivä. Kyseessä on klassikko, Tove Janssonin Kesäkirja. Luin kirjan mökillä järven rannalla, katselin luontoa, katselin äitiäni ja isääni, katselin lapsiani. Oloni oli hyvä. Kuulun tähän, tässä on minun paikkani.

Ihastuin Kesäkirjaan päättömästi. Vähitellen, mutta täysin päättömästi. Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin saanut vangittua jotain tärkeää siihen hetkeen, ja ehkä koko elämääni varten varastoon. Säästelin kirjaa ja luin sitä hitaasti. Annoin kirjalle ja sen tarinoille aikaa - vai antoiko kirja sittenkin minulle aikaa? Kirja jäi keskenkin muutamaksi päiväksi, sillä äitini lainasi sen ja luki sen yhtä ilahtuneena kuin minäkin. Kirjasta syntyi keskusteluja, joista olen vieläkin onnellinen. Tavoitan edelleenkin tunnelman, kiireettömän jutustelun äitini kanssa, kirjan ja todellisuuden hetket.

Kyseessä ei ole satu, vaan hyvinkin realistinen kuvaus ihmisistä, perheestä, läheisyydestä, kesäpäivistä, saaresta ja merestä. Teos on vanginnut hetket ja päivät niin todentuntuisesti, että ne pystyy näkemään silmissään. Tapahtumapaikkana on saari, jossa vietetään kesäpäiviä, mutta ei yhtä kokonaista kesää vaan kesäpäiviä sieltä ja täältä, usean vuoden ajalta. Niitä verkkaisia, kiireettömiä päiviä, joita joskus pääsee kokemaan ja jotka tekevät kesän.

Nyt joku voisi luulla, että Kesäkirja on jotain erityisen kaunista, filosofista ja seesteistä luettavaa. Mutta eipäs olekaan. Kesäkirjassa on särmää. Se on rosoinen ja elämänmakuinen kirja, siinä riidellään ja kapinoidaankin. Mutta se on tunnelmissaan ja keskusteluissaan niin totta, että tuntuu kuin se tavoittaisi kaikkein olennaisimman. Koko ajan tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on viisas, mutta kun se ei yritä olla viisas, se vaan on. Kerronta on modernia, pelkistettyä ja toteavaa, ei millään tavoin kaunisteltua tai romantisoitua.

Saaressa asuvat Sophia-niminen tyttö ja isoäiti sekä tytön isä. Isä on keskittynyt töihinsä, mutta tytöllä ja isoäidillä on aikaa elää. Mitä he tekevät? Eivät paljon mitään, ja siinäpä se onkin. Lapsi on lapsi, oma oikutteleva ja kasvava persoonansa ja isoäiti on isoäiti, väsynyt, ehkä vähän viisastunut. Näillä persoonilla on yhteiset hetkensä ja keskustelunsa, mutta myös omat tilansa, omat oivalluksensa:
   Sinäpä et tiedä, mitä minä tiedän, sanoi Sophia. Hänen isoäitinsä pani murhakirjan pois ja odotti.
  Tiedätkö sinä, mitä minä tiedän? Sophia kysyi ankarasti.
  En, hänen isoäitinsä vastasi. (S. 54.)

Muutama vieraskin saaressa käy, mutta pääosin ollaan vaan keskenään. Pienet seikkailut putkahtavat keskelle arkea, meri tuo viestejä ulkomaailmasta, luonto on lähellä, osa leikkiä ja osa arkea. Isoäiti rakentaa kaarnaveneitä, lapsi rakentaa leikkejään, yhdessä ryömitään pensaissa, käydään uimassa, levätään, kun väsyttää:
  Onko varma, ettet sinä ikävysty? kysyi Sophia.
  Aivan varma, isoäiti sanoi. Hän kääntyi kyljelleen ja nosti käsivartensa pään taakse. Villatakinhihan, hatun ja valkoisten kaislojen välistä hän näki kolmion taivasta, merta ja hiekkaa, aivan pienen kolmion verran. (S. 21.)

Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerran mukaan Kesäkirjan hahmoilla on todelliset esikuvansa. Isoäiti on Tove Janssonin äiti, Ham, ja Sophia on Tove Janssonin veljentytär. Kirjailija oli saanut idean kirjaan äidiltään, mutta kirja on kirjoitettu vasta äidin kuoleman jälkeen. (TK, s. 248.) Kirjassa (iso)äiti on kuitenkin hyvin elävänä kirjailijan ja lukijan silmien edessä, ja voisi sanoa, että hahmoon on vangittu rakkaan ihmisen olemus. Karjalainen (s. 249) kertoo, että joillekin aikalaisarvostelijoille Janssonin kirjoittama aikuisten kirja oli pettymys muumien satumaailman jälkeen. Ja luulenpa, että nykylukijoille voi käydä samoin, sillä niin erilainen Kesäkirja on tyyliltään. Silti, jos minun pitäisi valita (tähän mennessä lukemistani) Janssonin teoksista yksi, joka kannattaisi lukea, se olisi Kesäkirja - vaikka siinä ei ole ainuttakaan kuvataiteilija-kirjailija Janssonin itse piirtämää kuvaa! Paitsi tietysti kannessa.

Jos jollakulla on Kesäkirja vielä lukematta, niin suosittelen lukemaan sen heti, sillä sen ehtisi lukea vielä tänä juhlavuoden kuumana kesänä. Mutta jos ei ehdi, niin melkein suosittelen säästämään sen lukemisen ensi kesään. Kesäinen luonto on siinä niin tärkeä, että tuntui hyvältä nostaa päänsä kirjasta ja katsoa vapaata vettä ja vihreyttä ympärillään.

Tove Jansson syntyi 9.8.1914, eli tänään olisi hänen sadas syntymäpäivänsä. Janssonia on juhlittu näyttävästi ja Blogistania juhlii mukana: Opuscolo- ja Les!Lue!-blogeissa on haastettu lukemaan kirjailijan teoksia ja tänään järjestetään myös Bokbabbelin ideoima Janssonin teosten lukumaraton. Kirjablogiessa ilmestyy varmasti paljon Tove Jansson -aiheisia kirjoituksia - kannattaa käydä kurkkimassa!

Juhlavuoden ansiosta olen vihdoin tarttunut Tove Janssonin kirjoihin. Olen lukenut Tove Janssonin kuvakirjat ja melkein hihkunut riemusta Kuinkas sitten kävikään -kirjasta. Muumikirjojen kolmas osa, Taikurin hattu avasi sydämeni muumien satumaailmalle. Ja lopulta kohdalleni tuli Kesäkirja, joka on arkisen kaunis teos, täydellinen. Siitä tuli yksi lempikirjoistani, rakas kirja.

                                

Kesäkirja on luettu useissa blogeissa. Moni kirjabloggaaja lukee kirjan joka kesä, enkä yhtään ihmettele, miksi. Tässä muutamia arvioita:  La Petite Lectrice,  Järjellä ja tunteella, Täällä toisen tähden alla, Kirjamielellä, Villasukka kirjahyllyssä ja Erjan lukupäiväkirja.