Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmikuu. Valkea kuu. Pieni kuu. Kaksikymmentäkahdeksan paljetinvälkehtivää päivää.
       Ada kuin pieni taivas.
       Ada kuin paljastettu aarre. (S. 119.)

Ada rakastuu Juuli Niemen nuortenromaanissa Et kävele yksin. Rakkaus tulee, kuten rakkaus aina tulee - yllättäen. Sen jälkeen elämän täyttää Egzon.

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin herkkää rakkauden kuvausta, kuin Juuli Niemen teoksessa on. Nuorten rakkaus on kuplivaa ja viiltävää. Siinä on kaikki se sydämeenkäyvä roso, jonka omasta ensirakkaudestaan muistaa. Kun tekee kipeää ja leijuu seitsemännessä taivaassa yhtä aikaa. Yksi katse merkitsee koko elamää ja yksi sana voi murskata kaiken. Rakkaus on vahvaa ja haurasta yhtä aikaa. Minua rakastetaan, mutta miten minun pitäisi olla. Kuka minä olen?

Juuli Niemi luo Adasta ja Egzonista elävät persoonat. Ada on yksinhuoltajaäidin kasvattama, suloinen tyttö ja Egzon on kosovolaisen pakolaisperheen totinen prinssi. Ada etsii itseään ja olemistaan, Egzon joutuu jo ottamaan vastuuta. Näitten nuorten rakkaus ei ole pelkkää iloa, vaikka se täyttää heidän ajatuksensa kokonaan.

Niemen käyttämä kieli on kaunista ja totta. Nuorten ajatukset lähtevät lentoon, pyörivät kehää  ja räjähtelevät sinne tänne. Epävarmuus ja uhmakkuus kulkevat käsi kädessä. Kauniisti kirjassa on kuvattu myös Adan ja äidin suhde, joka on läheinen ja siksi myös haavoittuvainen. He ovat olleet toisillensa kaikki kaikessa, mutta Adan nuoruus ei jätä kumpaakaan entiselleen.

Et kävele yksin sukeltaa uskottavasti nuorten elämään, joka on raadollinen ja julmakin kaikessa esittämisessään ja etsinnässään. Siitä huolimatta nuorilla on polttava tarve kauneuteen. Ada löytää sitä kirjoittamisesta ja Egzon piirtämisestä. Oma sisin on löytymässä. Kaiken kaikkiaan Et kävele yksin rohkaisee nuoria etsimään rehellistä, omaa elämää.

Niemen teos on kaunokirjallisesti hieno, paikoin suorastaan runollinen, mutta silti aito. Se tulee lukijaa lähelle ja kertoo nuoren rakkauden tarinan kunnioittavasti. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää lukijalle täydennettävää. Se ei saarnaa, eikä tuomitse ketään.

Niemi on omistanut kirjansa Seitalle, liian nuorena menehtyneelle ystävälleen ja kollegalleen. Seita Vuorelan Lumi ilmestyi myös viime vuonna ja on tunnelmaltaan ja teemoiltaan hyvin samantyyppien. Sekin oli Finlandia Junior -ehdokkaana. Tällaisia nuortenkirjoja toivoisin lisää.

Kirja on luettu myös Kannesta kanteen -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, Luetaanko tämä?-blogissa, Tuijata.Kulttuuripohdinnoissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjasähkökäyrässä, Kirjakko ruispellossa -blogissa, Dysphoriassa, Yhdessä pienessä lukupäiväkirjassa ja Kirja hyllyssä -blogissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen: Rambo, 3. painos, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos


Nadja Sumasen Rambo on paras nuortenkirja vuosiin. Jos tarkkoja ollaan, niin se on paras lukemani nuortenkirja 30 vuoteen - ja silloin, vuonna 1986, luin Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen (1984), josta en ole toipunut vieläkään. Rambo kävi suoraan sydämeeni, juuri siihen Häräntappoaseen viereen, ja siellä teosten sankarit Rambo (15 v) ja Allu (16 v) saavat hyvän elämän.

Rambo tekee ilman muuta kunniaa Häräntappoaseelle: Rambo alkaa keväisestä luokkahuoneesta, kuten Häräntappoasekin. Rambo on kertomus Rambon kesästä, Häräntappoase on kertomus Allun eli Alpo Korvan kesästä. Rambolla on Liina, Alpolla Kerttu. Rambolla on mökkimaisema ja siellä turvalliset aikuiset Annikki ja Erkki; Alpolla on maalaismaisema ja siellä turvalliset aikuiset Lahja ja Svante. Molemmat pojat ovat yksinhuoltajaäitien ainoita lapsia.

Miltä näyttää nuorenmiehen elämä vuonna 1984 ja vuonna 2015? Onko mikään muuttunut? Ainakin äidit voivat nykyään huonommin. Rambon äiti kärsii masennuksesta, joka kesän kuluessa vain pahenee. Rambon pelastukseksi osoittautuvat äidin miesystävän vanhemmat, varsinkin Annikki, joka ymmärtää tarjota kasvavalle pojalle riittävästi ruokaa. Vuonna 2015 Vilkkaalle pojalle on myös saatu diagnoosi, ADHD, josta 1980-luvulla ei tiedetty mitään. Vuonna 2015 nuorukainen saa viettää mökkimaisemissa vapaa-aikaa ja purkaa levottomuutensa uimalla ja roikkumalla puussa, mutta vielä 1980-luvulla nuoret miehet pantiin töihin, raatamaan heinäpellolle. Kasvaminen on kuitenkin sekä Rambon että Allun päätyö - enkä nyt tarkoita pituuden kasvamista.

Rambo on kirjoitettu niin sujuvasti, että sen lukee kuin huomaamattaan. Silti siinä ehtii tapahtua kaikenlaista kipeää ja uutta. Mietittävää riittää, mutta Ramboa itseään lainaten: Oli turha märehtiä asioita, joille ei voinut mitään (s.197.) Juuri tästä syystä Rambo on niin hyvä nuortenkirja. Se ei vello epätoivossa, eikä jymähdä tonkimaan elämän varjopuolia. Kuitenkaan kukaan sen henkilöistä ei ole yltiöpositiivinen hymistelijä, vaan kaikilla on omat murheensa.

Rambo on elämänmakuinen ja lämminhenkinen kirja. Nauroin makeasti muutamassa kohdassa - miten mainiosti Liinan ja Rambon läheisyyttä kuvataankaan - ja tunsin kipeästi Rambon huolen äidistään. Liikunnallisen nuorenmiehen nälkäkin tuntui omassa sielussa asti.

Turhaan ei tämä kirja voittanut Otavan nuortenromaanikilpailua eikä Finlandia Junior -palkintoa viime vuonna. Kiitän kirjailijaa kirjasta ja sankarista, josta ei voi olla pitämättä ja jonka toivoisin sulattavan kaikkien ihmisten sydämet näkemään nuoret miehet sellaisina kuin he ovat.




Paitsi kaikkea hyvää, mitä kirjan henkilöistä ja optimismista voi sanoa, löysin Rambosta HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 7. Alun perin en oikein ymmärtänyt, mitä haastekohta minun maisemani tarkoitti, mutta kun luin Rambosta seuraavat rivit, ymmärsin, että se on tässä:

Jos elämän olisi voinut pysäyttää johonkin hetkeen, se olisi ollut tämä hetki laiturilla, kun kaikki oli hyvää ja kaunista. Olin elossa, ja tässä. Olin ihminen, jolla oli enemmän menetettävää kuin menetettyä. (S. 197.)


Rambon ovat lukeneet ainakin Kaisa, Kaisa V, Tuija, Mari, Ellen, Kirjahilla, Satu, Krista ja Linnea, joka ihastui vielä enemmän kirjaan perustuvaan Kansallisteatterin esitykseen, josta kuulemma jäi hirvittävän hyvä mieli. Voin uskoa sen, sillä niin jäi kirjastakin.

Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns: Perin erikoinen muna, 2012
Alkuteos: Det vidunderliga ägget, 2012
Suomentaja: Mirjam Ilvas
Kustantaja: Schildts & Söderström
Kansi: Christel Rönns
Sivuja: 31
Mistä sain kirjan: oma ostos


Christel Rönns on minulle tuttu kuvittajana - viimeksi uusimpien Risto Räppääjien kuvittajana. Wikipedian mukaan hän onkin kuvittanut yli 60 teosta, joten hän on melkoisen tuottelias alallaan.

Rönns voitti sekä kirjailijana että kuvittajana Finlandia Junior - palkinnon vuonna 2012 teoksellaan Det vidunderliga ägget. Rönnsiä voisi luonnehtia kilpailun konkariksi, sillä hän on ollut ehdolla palkinnon voittajaksi aiemmin jo viisi kertaa. Vuoden 2012 palkinnon saajan valitsi Mari Rantasila ja kanssakilpailijoina Rönssillä oli sellaisia nimiä kuin Aleksi Delikouras Nörtti, New Game -kirjallaan ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen Tatu ja Patu pihalla -kirjallaan. Rönnsin kirja ilmestyi aluksi vain ruotsinkielisenä, mutta voiton jälkeen se suomennettiin nopeasti.

Tänä talvena löysin Perin erikoisen munan kirja-alekorista ja ostin sen kuopukselle omaksi. Suosio on ollut valtaisa. Kaksivuotias osaa lausua kirjan nimenkin niin valloittavasti, että naurattaa - kiitos suomentajalle oivalluksesta. Kirjan sisältö on puolestaan mainio sekoitus lapsiperheen lomaa ja arkea, johon kuuluu olennaisesti yhä suurempia mittasuhteita saava lemmikki.

Lomapäivänä rannalta nimittäin löytyy se "perin erikoinen muna", joka päätyy perheen olohuoneen ikkunalaudalle koristeeksi. Perheen yllätykseksi munasta kuoriutuu Koi-Koi, joka on... Niin, mikä se oikeastaan onkaan? Sillä ei lopulta ole niin väliä, koska Koi-Koi asettuu taloksi ja hänestä tulee perheen toinen lemmikki Freija-koiran rinnalle.

Kokonaisuutena kirja on hyväntuulinen ja aurinkoinen. Se naurattaa mukavasti lämpimällä huumorillaan ja pysyy onnellisen, tavallisen arjen tunnelmissa. Haikeuttakin kirjassa on, mutta haikeus väistyy viimeisellä sivulla, kun Koi-Koin salaisuus paljastuu. Loppu nauratti varsinkin yhdeksänvuotiaita lukijoita, jotka eivät varsinaisesti enää lue kuvakirjoja, mutta lukevatpa kuitenkin jokaisen uutuuden, joka ovesta kannetaan sisään.

Rönnsin kuvitus on värikkyydessään kaunista ja vaivatonta katsottavaa. Kirjan perhe elää turvallista elämää ja uusi tulokas otetaan ennakkoluulottomasti vastaan. Kuvissa on ilmeikkyyttä ja hymyjä, arjessa huolenpitoa ja sopivasti boheemia lekottelua. Erityisesti ihastuin pienten tyttöjen leikkien kuvaukseen, esimerkiksi barbieleikki on juuri sen näköistä kuin se on meilläkin. (Itse Koi-Koista en halua julkaista kuvaa blogissani, sillä toivon, että uteliaat lukijat etsivät kirjan käsiinsä ja pohtivat itse, mistä on kyse...)

Perin erikoinen muna on osoitus laadukkaasta kotimaisesta kuvakirjatarjonnasta, joka tuntuu ehtymättömältä. On hienoa, että kuvakirjasadosta nostetaan edes joitakin helmiä myös palkinnoille. Tätäkin kirjaa lukee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen ääneen, mikä on takuuvarma hyvän kuvakirjan merkki.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjavinkit ja Opuscolo. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Siri Kolu: Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat, 2. painos, 2010
Kustantaja: Otava
Kansi ja kuvat: Tuuli Juusela
Sivuja: 223
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tämä on ollut paras kesäni ikinä. Tänä kesänä minusta tuli maantierosvo. (S. 223.)

Me Rosvolat on oikeastaan jo viimekesäinen hitti, joka koukutti meillä sekä aikuiset että lapset. Ensin luimme tämän ykkösosan ääneen ja sitten kuuntelimme kakkososan äänikirjana ja lopulta tyttäret taisivat lukea kaikki muutkin osat. Siri Kolun hulppean anarkistista kirjasarjaa on kertynyt jo kuuden kirjan verran. Lapsilleni viime syksyn Helsingin kirjamessujen kohokohta oli kirjailija Siri Kolun tapaaminen ja hänen omistuskirjoituksensa saaminen uusimpaan Me Rosvolat -kirjaan. (Kävi vielä niin, että kirjailija lainasi tyttäreni kynää, jolloin tytär huokaisi, ettei koskaan pese sitä.) Nyt meillä odotetaan innokkaina maaliskuista Me Rosvolat -elokuvan ensi-iltaa.

Mikä tässä kirjassa sai meidät pauloihinsa? Kaikki. Siri Kolu on luonut mainion perheyhteisön. Rosvolat muodostuu rosvopäällikkö isästä, eli Hurja-Kaarlosta, rosvoautoa ajavasta Hilda-äidistä, isän kaverista Kulta-Petestä sekä perheen lapsista, Kallesta ja Helestä. Varsinainen päähenkilö ja kirjan minäkertoja on kuitenkin tavallisen perheen tyttö, Vilja Vainisto, joka tulee ryöstetyksi. Rosvopäällikkö nimittäin on huomannut, että hänen lapsensa tarvitsevat seuraa, joten hän hankkii sitä samalla tavalla kuin hankkii kaiken muunkin, eli ryöstämällä.

Vilja sopeutuu uuteen perheeseensä ja jopa kiintyy persoonalliseen porukkaan, jolla on omat tapansa. Rosvoelämä alkaa tuntua paremmalta kuin tylsä taviselämä vaativien vanhempien ja tyhjäpää-siskon kanssa.

Kolu revittelee antaumuksella anarkistisen ja tiiviin perheyhteisön kuvailussa. Seikkailua ja vauhtia riittää. Ja tiesitkö, että Rosvolat eivät ole ainoa Suomen maanteillä liikkuva rosvoperhe? Oman lisänsä kirjan juoneen tuovat rosvojen kesäpäivät, joissa rosvoperheet, muun muassa Pärnäset, Hurmalat ja Savon Topparit, kisailevat rosvotaidoillaan. Kesäpäivillä punnitaan perheiden yhteishenki ja otetaan rosvosta mittaa. Ja totta kai, kunnon "roke ja poke" -meininkiin kuuluu sekin, että Rosvolat joutuvat pakenemaan poliiseja.

Rosvolat on perhe, jollainen olisi sopinut Peppi Pitkätossulle. Voin kuvitella, millaisella innolla kirjailija on luonut boheemit henkilöhahmonsa: Perheen miehet ovat hyväsydämisiä hölmöjä, ja perheen naiset ovat koko porukan aivot - varsinkin, kun mukaan lasketaan vielä Hurja-Kaarlon kirjailijasisko, Kaija. Lapsia arvostetaan ja heitä kuunnellaan. Irtokarkit ja muut herkut ovat keskeinen osa kiertolaiselämää. Yhdessä laaditaan ryöstösuunnitelmia ja harjoitellaan rosvoustaitoja. Kirjan hulvaton huumori syntyy hauskoista persoonista ja hurjista tilanteista, jotka venyttävät oikean ja väärän käsityksiä, niin että lapset vuoroin kauhistelevat, vuoroin ihastelevat Rosvoloita.

Kirjasarja sopii loistavasti luettavaksi sekä tytöille että pojille, ehkä noin 6-100-vuotiaille. Rosvolat elävät riemastuttavaa elämää, josta voisi ottaa vähän mallia tavalliseen lapsiperhearkeen. Ainakin turhan sovinnaisuuden, suorittamisen ja tiukkapipoisuuden voisi heittää menemään, kuunnella lapsia enemmän ja herkutella vielä enemmän.

Kolu voitti tällä sarjan ensimmäisellä osalla Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2010. Me Rosvolat -kirjasarjaa on luettu blogeissa melko paljon, ja siitä on kovasti pidetty, enkä yhtään ihmettele miksi. Kirsi, Nanna ja Marika ovat kuunnelleet Rosvoloita äänikirjoina (kuten mekin), ja ne sopivatkin äänikirjoina aivan loistavasti automatkojen ajankuluksi. Sitähän vain odottaa, milloin ne Rosvolat kaartavat pakettiautonsa meidän auton nokan eteen ja ryöstävät meidät putipuhtaiksi. Meiltä he saisivat saaliiksi yleensä hyvät eväät ja usein (varsinkin Rosvoloita kuunnellessa) myös irtokarkkeja tai sipsejä. Lapset ehkä salaa haaveilevat, että heidätkin ryöstettäisiin johonkin rosvoperheeseen.

Muita ihastuneita blogeja: Amman lukuhetki, Luen ja kirjoitan (jossa kerrotaan nelivuotiaan Rosvolat-innostuksesta), Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kujerruksia.

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä, 3. painos, 2005
Kuvittaja: Marjo Nygård-Niemistö
Kansi: Marjo Nygård-Niemistö
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Metsässä

Saniaisten lomaan
          vilistää metsähiiri, 
kirkassilmä, samettiturkki,
tullakseen esiin tässä. 
                       paperilla, runoelämässä. 

Kuononkärjestä kynänkärkeen 
                                     piirtyy taikapiiri.  

Tuula Korolainen sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2005 teoksellaan Kuono kohti tähteä. Muistan, että olin tuolloin ennen joulua kirjakaupassa, jossa tuore voittaja kertoi teoksestaan, ja sain häneltä omistuskirjoituksen puolivuotiaille tyttärilleni. Luin kirjaa heille ääneen, kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuutakin, uudestaan ja uudestaan.

Kuono kohti tähteä on hiirirunokokoelma. Korolainen on luonut hiirimaailman, joka näyttää ja tuntuu hiirimäiseltä - mutta myös hyvin inhimilliseltä iloineen ja suruineen. Mitään lässyttelyrunoutta kokoelma ei sisällä, vaan hiiret elävät arkeaan, johon liittyy kumppanin kaipausta, valtava lapsilauma, työtä ja kuolemaakin. Onpa mukana myös kulttuuria: hiirten elämänfilosofiaa, taiteita, uskomuksia ja perinteitä. Runokokoelma on monipuolinen ja syvällinen. Se ei aliarvoi lapsilukijoita ja on kiinnostava myös aikuiselle.

Korolainen on kirjoittanut teokseensa aimo annoksen intertekstuaalisuutta. Hän on nimittäin luonut kirjaan myös taiteilijahahmon (kirjailijan alter ego), runohiiren, joka kirjoittaa rantahiekkaan oman kokoelmansa nimeltään Rantariimini. Runoista voi löytää vaikutteita tosielämän runoilijoista. Moni jäi minulta vielä tunnistamatta, vaikka runot kuulostivat hyvin tutuilta, mutta löysin ainakin Leinoa, Koskenniemeä ja Hellaakoskea hiirimäisessä muodossa: Oi ruusukuono, päivieni elohiiri, jos jätät, sulkeutuu mun elon piiri.; Yksin oon, minä hiiri, ruohojen keskellä yksin.; Yhtä kotonaan on hiiri kissan suussa, kuin on hauki, joka laulaa puussa. (S. 40 - 42.)

Kuono kohti tähteä käy hauskaa keskustelua myös Kunnaksen klassikon, Tiitiäisen satupuun, kanssa. Tässä Haitulan laulu Kunnaksen kirjasta (Kirsi lienee Kunnas itse ja Tuomas ilmeisesti Tuomas Anhava):
             Veisaisinpa virsiä
                 jos muistuttaisin Kirsiä.
                Jos muistuttaisin Tuomasta
             Lakkaisin lauluja luomasta.

Tuula Korolainen antaa runohiiren pohtia omia esikuviaan. Immi Hellén ja Kirsi Kunnas pääsevät listoille:
            Jos muistuttaisin Immiä,
            niin tekisin riimiä timmiä,
            se sanoi, ja vaikka turskasta
            rutistaisin runoa hurskasta.

           Jos muistuttaisin Kirsiä,
           viruttaisin vitsistä virsiä
           ja munittaisin sanoja
           kuin tehotarhuri kanoja. (S. 45.)

Hauskat oivallukset ja hiiriperspektiivi naurattavat lukijaa, mutta eipä aikaakaan, kun lukijaa jo itkettää, sillä niin taitavasti runoilija on kietonut myös surua runoihin. Kokoelma etenee hiiren häistä syntymään, työhön ja kuolemaan, ja kirjaan muodostuu myös vuodenkierto keväästä talveen. Viimeisin runo Seitsemän hiiriveljestä muodostaa myös ympyrän - elämän kiertokulun, joka hiirten sukupolvissa kiertää aika huimaa vauhtia:
            Yksi jäi metsään, tapasi toisen,
            pikkuisen hiiren samanmoisen, 
            poikia saivat he seitsemän,
            eikä tarina näytä päättyvän...

Marjo Nygård-Niemistön kuvitus on hiirimäisen hentoa, oikeastaan siroa, mutta myös hauskaa. Kuvat on sijoiteltu kirjaan siten, että ne kehystävät runoja, leikittelevät tekstin asettelun kanssa ja lisäävät lukijan oivalluksia. Öinen kaupunki tai vene rannalla on kuvattu kuin taideteokset. Kokonaisuutena kirja on kaunis.

Kuono kohti tähteä on minulle rakas kirja, sillä se liittyy esikoistyttäriini ja heidän vauva-aikaansa. Vaikka moni muisto on hiukan sumuinen noilta ajoilta, niin tämän runokirjan lukeminen tuo minulle autuaan olon. Se tuntuu sisältävän koko elämän. 

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi:Tuija Kuusela
Sivuja: 175
Mista sain kirjan: lainasin kirjastosta


   Vuosi oli 1986 ja Tsernobyl oli juuri räjähtänyt.
   Jos ette tienneet sitäkään, hävetkää. Se on kaikkien yhteinen onnettomuus.
   Minulle siitä tuli kesä jolloin lakkasin puhumasta vanhemmilleni. Siitä tuli kesä josta minun piti vaieta elämäni loppuun asti.
   Paitsi että nyt kerron kaiken teille.
   Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siitä lähtien se on ollut lukulistallani, ja löytyi nyt kirjaston hyllystä mökkilukemiseksi. Luin juuri Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelman Seitsemän enoa, josta pidin valtavasti. Tartuin siis Valoa valoa valoa -kirjaan suurin odotuksin valoisina juhannusöinä.

Kirjan juoni sijoittuukin kesäaikaan, joten lukuajankohtani oli otollinen. Mutta valoisat kesäyö eivät tuoneet valoa kirjaan. Heti alussa kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, esittäytyy ja alkaa kertoa Tsernobyl-kesästä 1986, jolloin hän oli 14-vuotias. Silloin hän tutustuu Mimiin ja lupaa näytellä tämän ystävää. Ystävyydestä tuleekin rakkaussuhde, mutta rakkauskaan ei suojele kaikelta. Kirjassa ydinvoimalaonnettomuus ja nuoren itsemurha rinnastuvat: olisiko onnettomuuksille voinut tehdä jotain, olisiko pitänyt nähdä paremmin tai toimia toisin? Kyllä paljon olisi ollut tehtävissä, jos ei olisi oltu niin piittaamattomia ja jos kirjan aikuiset olisivat toimineet ajoissa. Toisaalta, voisiko säteilylle - radioaktiiviselle tai toisesta ihmisestä lähtevälle - yhtään mitään. Säteily on vastustamatonta valoa.

Mariia siis rakastuu Mimiin, 14-vuotiaaseen tyttöön, joka asuu valkoisessa talossa isoäitinsä, tätinsä ja kahden sukulaissedän kanssa. Mimin äiti saa nimen Ulla Kolla, koska hän on tehnyt talon ullakolla itsemurhan, ja Mimi suree häntä edelleen. Mimin isä on etäinen, eikä asu talossa. Mariian kodissa on sairas äiti, sekä etäiset isä ja isoveli. Yleisimmin siellä sanotaan "shh". Eipä siis ihme, että nuoret löytävät toisensa ja rakkauden.

Kirja teki minut pohjajuuria myöten surulliseksi. Kahden 14-vuotiaan lapsen elämässä ystävyys ei enää riitä, vaan vain seksi tuntuu tuovan onnen ja ainoan aidon yhteyden toiseen ihmiseen. Vaikka seksikohtaukset oli kuvattu kauniisti ja nuorten yhteys hyvin runollisesti, ajattelin vain koko ajan, että nämä ovat vasta lapsia. Kirja on ilman muuta nuortenkirja, mutta se on niin läpeensä surullinen ja seksuaalisuudessaan syvällinen, että en luettaisi sitä alle 16-vuotiaalla.

Runous, kaunis kieli on osa teoksen viehätysvoimaa, mutta se on samalla myös sen kompastuskivi. Koska lähes jokainen kappale on vain virkkeen mittainen (tai toisin voisi sanoa, että lähes jokainen kirjan virke on eri rivillä, kuten runon säkeet), niistä tulee niin painavia ja merkityksellisiä, että lukijaa hengästyttää. Kaipaisin lisää ilmaa sekä tarinaan että kerrontaan.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli kirjoitusprosessin näkyväksi tekeminen. Se toi tarinaan edes jonkinlaisia hengähdystaukoja. Kertoja vähättelee itseään, ennakoi lukijan odotuksia, antaa lukuohjeita ja uhmaa yleisiä kirjoittajakoulutuksen sääntöjä. Kertoja saattaa puhutella lukijoitaan suoraan: "HYVÄT LUKIJAT!" Välillä hän muistuttaa vallastaan:
    EDELLISESSÄ LUVUSSA tapahtui kamalan paljon.
    Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.
Samantyyppinen kertojahahmo pilkisteli myös Huotarisen runokokoelmassa, ja minä nautin tällaisesta lukijan pompottelusta.

Loppuun poimin kirjan keskeisimmän elämänohjeen:

  Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
  Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.

Ja vielä muistutus surullisten tarinoiden lukijoille tai kuuntelijoille:

  Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:
  Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.


Kirja on luettu myös blogeissa Kirjainten virrassa, Sonjan lukuhetkissä, Kirjanurkkauksessa, Opuscolossa ja monessa monessa muussa.