Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta, 2008
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 112
Mistä sain kirjan: hankin lahjaksi sukulaistytölle



Hyvä lukija, tällaista elämäni on. Tervetuloa mukaan. Pelastusliivit löytyvät istuimen alta ja oksennuspussit lehtitaskusta.

Jussi Siirilän Sekaisin Kreikasta kertoo 12-vuotiaan Mayan Kreikan-matkasta. Kirja on Mayasta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa, ja siitä on ilmestynyt jo toinenkin osa, Barrikadikesä, josta pidin kovasti. Koska siskollani on 10- ja 12-vuotiaat tytöt, joita haluaisin innostaa lukemaan (ketäpä en haluaisi innostaa lukemaan), hankin kirjan nuoremmalle lahjaksi. Toivon hartaasti, että molemmat lukevat kirjan ja ehkä alkaisivat seurata sarjaa, jolle toivon paljon jatko-osia. Koska olemme käyneet siskontyttöjen kanssa yhdessä Rodoksella, odotin tältä kirjalta myös aitoja kreikkalaistunnelmia.

Sekaisin Kreikasta -kirjassa Mayan perhe, eli insinööri-isä, taiteen maisteri  -äiti ja Maya, matkustavat Ateenan lähelle Glyfadaan lomailemaan. Heti loman ensimmisenä päivänä käy selväksi, että kontrollifriikki isä ja taiteilijasieluinen äiti ovat pahasti törmäyskurssilla. Isää harmittaa kreikkalaisten leväperäisyys ja äiti vain ihailee huolettomasti kaikkea. He alkavat käydä toistensa hermoille, ja ennen kuin Maya huomaakaan, he ovat lyöneet vetoa siitä, pystyykö isä heittäytymään nautiskelijaksi ja äiti ottamaan matkanjohtajan velvoitteet hoitaakseen. Maya seuraa aluksi kauhuissaan asioiden kehittymistä, mutta ottaa sitten ohjat omiin käsiinsä ja alkaa toimia.

Mayasta ei voi olla pitämättä. Hän on reipas ja järkevä, mutta osaa myös heittäytyä seikkailuun. Hän on mukava sekoitus vanhempiensa parhaita puolia. Lisäksi hänellä on kaverinaan kreikkalaispoika Kostas, jonka kanssa päivät kuluvat iloisesti rannalla ja jonka apua Maya tarvitsee pelastaessaan perhettään.

Siirilä on kirjoittanut kirjaan hykerryttävää tilannekomiikkaa. Komiikka perustuu Mayan vanhempien hahmoihin, mutta myös kreikkalaisten ja suomalaisten erilaisuuteen. Kirjassa seikkaillut karjalaistätien joukko sen sijaan ei minua paljon naurattanut, ja voi olla, etteivät nuoretkaan välttämättä saa heistä paljon irti. Hauskuus ei kuitenkaan ole pelkän kohelluksen varassa, vaan sitä syntyy myös terävästä sanailusta ja Mayan havainnoista, joita Siirilä ripottelee juonen sekaan: Sivumennen sanoen, isän katoamisen jälkeen ruokavaliomme on muuttunut leivospohjaiseksi.

Sekaisin Kreikasta on pirteä ja iloinen kirja, jota luki vallan mielikseen. Nuortenkirjassa ei tosiaankaan tarvitsee olla masennusta tai seksiä - välillä voi nauttia elämästä ja tarttua toimeen. Kreikkalainen tunnelmakin oli aitoa: meri, saari, oliivipuut, fetajuusto, ikuinen historia, tomera kreikkalaismummo (jonka käsivarret ovat kuin joonialaiset pylväät) ja hurjaa skootteriajelua! Siirilä on ujuttanut mukaan myös vakavia aiheita: meressä lilluvat roskat ja raivoisat maastopalot kertovat karua kieltään ihmisten välinpitämättömyydestä. Luonnonsuojelu onkin Maya-kirjoissa toistuva teema.

Siirilä mainitsee myös muutamankin kerran kirjailija Niko Kazantzakisin. Ehkäpä joku nuorikin innostuu joskus lukemaan Kerro minulle, Zorbas -kirjan luettuaan tämän Siirilän hilpeän nuortenromaanin: "Zorbas was here", Kostas sanoo ja ottaa muutaman reiman tanssiaskeleen. En oikein ymmärrä, joten hän osoittaa talon seinässä olevaa kylttiä. Siinä lukee kreikaksi ja englanniksi, että kirjailija Nikos Kazantzakis on asunut täällä ja luonut siinä sivussa tanssipitoisen bestsellerinsä.

Barrikadikesä oli vielä hauskempi ja paljon syvällisempi kuin Sekaisin Kreikasta. Maya-sarjan aloitusosa on kuitenkin jo osoitus siitä, että kepeääkin nuortenkirjallisuutta Suomessa osataan kirjoittaa, ilman että tuloksena on silkkaa hömppää. Maya on virkistävän tavallinen, nuori tyttö, jonka elämä ei ole synkkää ollenkaan. Hiukkasen hän muistuttaa Anni Polvan Tiina-sarjojen sankaitarta, mutta on selvästi nykyaikainen toiminnan nainen. Jään odottamaan sarjalle jatkoa!

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia, 2013
Kustantaja: Teos
Sivuja: 164
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sillä onhan jokainen kirja, vähäpätöisinkin, oma paikkansa, ja nimenomaan sellainen, missä näkymättömästä tulee näkyvää.

Luin Leena Krohnin Hotel Sapiensin viimeviikkoisen lukumaratonini ensimmäisenä kirjana. Heti alussa ymmärsin, että kirja oli minulle juuri sopiva maratonkirja. Kirja on luokiteltu scifiksi - genreksi, johon tartun äärimmäisen harvoin. Mutta olihan oloni jo lukumaratonin lähtiäisiksi aivan kummallinen: Joku muu otti lapset vastuulleen. Sain siirtyä toisiin maailmoihin aivan luvan kanssa ja pitkäksi aikaa. Ja todellakin: minusta tuli Hotel Sapiensin asukas. Kirjaan luodusta näkymättömästä tuli näkyvää!

En osaa selittää, miten Krohn sai minut paulohinsa. Luulenpa, että koukuttumiseni oli tässä virkkeessä: Ja pahan parantumattoman taudin kantajia me olemmekin: taudin nimeltä ihmisyys (s. 26). Luin kirjaa aivan lumoutuneena, vaikka kyse on dystopiasta, eikä ihmiskunnasta synny tosiaankaan mitään mairittelevaa kuvaa. Ydinkatastrofin jälkeinen maailma on sumun peitossa, ja Hotel Sapiens on ankea paikka: se on hullujenhuone, sairaala, lääketieteellinen tutkimuslaitos, museo, pakolaisleiri ja evakuointikeskus - kaikkea tätä, koska ihmiskunnasta ei ehkä ole enää mitään muuta jäljellä kuin Hotel Sapiensin asukkaat.

Kaiken yläpuolella ovat Kaitsijat, eli koneet, jotka ovat ottaneet ihmisistä vallan ja elävät omaa elämäänsä: Omat koneemme ohittivat meidät moraalisella tasolla - tuskinpa kuitenkaan mikään huikea hyppy. Koneilta puuttuu kuitenkin ihmisyydestä jotain, jota ne haluavat oppia, ja sen takia epämääräinen joukko ihmislajin edustajia on tarkkailtavana Hotel Sapiensissa. Mutta voiko näiltä asukkailta oppia mitään? Asukkaita huoltaa ja vartioi joukko konenunnia: Kerran heidän ammattikuntansa edusti ihmisille perusinhimillisiä ja samalla yli-inhimillisiä arvoja. Kerran ihmiskunnalle oli olemassa sellaisia käsitteitä kuin synti ja armo, katumus, pelastus ja pyhyys. Näille keinonunnille tuollaiset asiat lienevät yhtä vieraita kuin Kaitsijoillekin. Turha sitä on nurkua, itsekin hylkäsimme ne jo kauan ennen Kaitsijoiden lapsuutta.

Kuulostaako ankealta? Eipä hätää. Krohn on kirjoittanut kirjaansa aimo annoksen kaiken kattavaa ironiaa. Lopulta kirjasta kasvaa satiiri koko ihmiskunnasta ja luin sitä hymy huulilla, välillä jopa ääneen hörähtäen. Hotel Sapiensin asukkaat edustavat ihmislajin koko kirjoa uskomuksineen, oppeineen ja elämänasenteineen: on isännästään itsenäistynyt varjo, kaikenkammosta kärsivä terapeutti, sokea silmälääkäri, ennustajaeukko, Mr. Higgs, Arki-ihminen, Kukkakauppias... Heidän elämäntarinoistaan kerrotaan pieniä välähdyksiä, joissa henkisyys ja materia käyvät taistelua. Elävä Gaussin käyrä sai minut nauramaan ääneen, ja terapeutin pelkojen syttyminen aiheutti kikatuskohtauksen. Herkullista, herkullista tekstiä.

Krohn puhuu selvää kieltä ihmisten vastuusta: --miksi Hotel Sapiens on olemassa? Koska me valitsimme väärin. Emmekä vain yhden kerran vaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kun näin tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, tullaan keikahduskohtaan, leimahduspisteeseen, jonka jälkeen ei enää mitään ole peruutettavissa. Kaiken yllä leijuva sumu on ihmisten itsensä aiheuttaman katastrofin tulos. Meillä on vastuu kaikesta elämästä maan päällä. Inhimillisyys, ihmisyys, laumaan kuuluminen, kaiken elämän suojeleminen: Muistakaa lukijani, urkkijani, mitä vapaus merkitsee. Sitä, että voi valita väärin.

Krohnin kirkkaaseen dystopiaan on kuitenkin jäänyt särö. Se on toivo, joka lopulta toi myös kyyneleen silmäkulmaani. Ehkä itkin hiukan sitäkin, että upea, viisas kirja loppui. Olisin lukenut tätä paljon lisää, ja tulevaisuudessa varmasti luenkin Krohnin teoksia enemmän. Olen löytänyt yhden uuden lempikirjailijan.

Tänä vuonna olen lukenut kolme kotimaista romaania ylitse muiden: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, Kristiina Harjulan Pispalan kiviä ja nyt tämän Krohnin Hotel Sapiensin. Blogisavujen perusteella muitakin tapauksia on jo ilmestynyt - ja mitähän syksy vielä tuo tullessaan! Miten huikeaa, häikäisevää kaunokirjallisuutta Suomessa kirjoitetaankaan!

Kirjasta on pidetty myös Opuscolossa, Anna minun lukea enemmän -blogissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa ja Ilselässä. Ilselän Minnan tavoin iloitsen siitä, että minuakin odottaa vielä monta lukematonta Krohnia.

Lukumaraton alkaa n-y-t, nyt!

Nyt se alkaa - odotettu ja suunniteltu lukumaraton: 24 tuntia silkkaa lukemista!

Päivitän tähän postaukseen tunnelmiani lukumaratonin aikana:

Heräsin klo 04.15 ja odottelin unta, mutta kun sitä ei tullut, aloitin maratonini klo 04.42. Tartuin Leena Krohnin Hotel Sapiensiin. Täytyy heti hehkuttaa, että ei haittaisi, vaikka en muita pinoni kirjoja edes avaisi tänään, sillä Hotel Sapienskin riittää tekemään lukumaratonistani ikimuistoisen. Olen kirjasta aivan täpinöissäni. Lukemiseni etenee hitaasti, sillä vaikka teoksessa on vain 164 sivua, se on edelleen kesken. Nautiskelen. Niin, tätä kirjaa ei saa tuhlata hotkaisuun.

Olen toki joutunut pitämään taukojakin: imettänyt vauvan ja syönyt viisivuotiaan kanssa kaurapuuron aamupalaksi. Ja nukuinkin vielä kaksi tuntia - ihanaa. Nyt toinen kahdeksanvuotias on herännyt ja istuu jo nenä kiinni Potterissa. Taidan liittyä seuraan lukemaan omaa suosikkiani. Tosin vauva pitää varmaankin taas syöttää. Sitä paitsi mummulassa ei ollutkaan teetä. Apua. Voi olla, että joudun käymään kaupassa, vaikka eilen yritin hoitaa kaikki tällaiset maalliset asiat pois alta. Ehkä kuitenkin muutama sivu kirjaa ennen arjen kutsua...

Klo 12.10 lopetin Leena Krohnin Hotel Sapiensin. Kyyneliin se sitten päättyi. Hieno kirja, yksi tämän vuoden parhaista, ehdottomasti. En olisi uskonut, että scifi saa minut näin haltioitumaan.

Nyt tarvitsen hyvän kitalaenpuhdistusnovellin, eli tartun seuraavaksi Eeva Tikan Pythonin yö -novellikokoelmaan. Mutta sitä ennen käyn syömässä ja annan romaanin vielä hautua.

Klo 17.43 olen lukenut kaksi Eeva Tikan novellia: Pythonin yön ja Aurinko putoaa. Molemmat olivat paljon odotuksiani parempia novelleja - blogisavut eivät ole ylistäneet Tikkaa turhaan. Tartuin siis ensin novellikokoelman niminovelliin Pythonin yö, jossa todellakin oli oikea käärme. Aurinko putoaa -novellissa tosi ja uni sekoittuivat, olisikohan kyse jopa maagisesta realismista. Joka tapauksessa äidin neuloman villapaidan kuva siinä heräsi eloon. (Ja nyt muuten osattiin yhdistää neulominen ja puikot eikä virkkaamista ja puikkoja, kuten Kiltti tyttö -kirjassa.) Päähenkilöt molemmissa olivat lapsia. Eeva Tikkaa haluan ehdottomasti lukea lisää.

Pidin lukemisessa neljän tunnin tauon, koska Thaimaassa asuva serkkupoika tuli vierailulle. Onneksi Hotel Sapiens on jo luettu ja lukumaraton jo sillä lunastanut tehtävänsä. Sitä paitsi nyt on syöty ja juotu kahvit ja vauvakin taas huollettu, joten jatkan seuraavaksi Jussi Siirilän Sekaisin Kreikasta -kirjan loppuun.

Klo 20.40 lopetin Jussi Siirilän Sekaisin Kreikasta -nuortenkirjan. Muutamat hörähdykset se sai aikaan, muttei ollut aivan yhtä hyvä kuin Barrikadikesä. Selvästi Siirilä kuitenkin osaa asiansa, eli naseva sanailu ja tilannekomiikka ovat jo tässä romaanissa hyvässä vauhdissa. Kreikkalainen tunnelma oli mukavan aurinkoinen ja sopivan hössö. Viittauksia Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas -kirjaankin oli muutama.

Kitalaen huuhtelin nyt kahdella egyptiläisen Naval El Saadawin novellilla: Hänen ylhäisyytensä herra ex-ministerin kuolemalla ja Huntu-novellilla. Hänen ylhäisyytensä herra ex-ministerin kuolema kertoi vanhan, patriarkaalisen maailmankuvan murtumisesta (novelli on vuodelta 1974) ja Huntu kertoi (kai) rakkaudesta.

Seuraavaksi täytyy hoitaa iltapalat ja panna lapset nukkumaan. Todennäköisesti luen heille ääneen Aapelin Koko kaupungin Vinskiä, kunnes saan heidät untenmaille. Sitten jatkan omaa lukemistani joko Galsworthyllä tai Dostojevskilla niin pitkästi kuin jaksan. Välillä voisin lueskella Susiluodon runoja.

Palaan aamulla linjoille, raportoin viimeisestä kirjasta ja lasken lukemani sivut yhteen. Hyvää yötä!

Klo 02.40 heräsin autuaasta unesta, koska poika keppuroi vieressäni ja oli pakko ryhtyä lääkitsemään hänen kasvukipujaan. Olin nukahtanut luettuani lapsille iltalukemiset ja odottaessani, että he nukahtaisivat. Maratonin loppurutistus olisi jäänyt tekemättä ilman herätystä.

Olin niin virkeä, että aloitin saman tien John Galsworthyn Omenapuun, jonka sain päätökseen klo 04.40. Tiukille meni! Sitten luinkin muutaman runon ja kävin puhelimella lukemassa muiden maratoonareiden edistymistä, kunnes nukahdin.

Galsworthyn Omenapuu kruunasi hyvän maratonkokemuksen. Kirja on ilmestynyt englanniksi 1916 ja oli suomennettuna vanhaa, kaunista ja selkää luettavaa. Nautin tästä sykähdyttävästä rakkaustarinasta ja katselin, kuinka ulkona alkoi aamu valjeta.

Maratonkirjani ovat tässä:
Leena Krohn: Hotel Sapiens, 164 sivua
Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta, 111 sivua
John Galsworthy: Omenapuu, 112 sivua

Maratonnoveliini ovat tässä:
Eeva Tikka: Pythonin yö, 10 sivua
Eeva Tikka: Aurinko putoaa, 5 sivua
Nawal El Saadawi: Hänen ylhäisyytensä herrä ex-ministerin kuolema, 18 sivua
Nawal El Saadawi: Huntu, 5 sivua

Osittain luettu:
Aapeli: Koko kaupungin Vinski, 20 sivua

Sivuja kertyi yhteensä 445, joten tavoitteeni 400-500 sivusta toteutui.

Lukemistani kokonaisteoksista lupaan postaukset ensi viikolla. Nyt siirryn mökkiolosuhteisiin lasten kanssa, joten kirjoitusmahdollisuuksia ja -aikaa ei ole. Pyrin kuitenkin lukemaan nuo novellikokoelmatkin loppuun mahdollisimman pian, sen verran ne jäivät kutkuttamaan.

Maratonkokemus oli hieno, mutta uuvuttava. Seuraavalle maratonille varaudun siten, että järjestän kunnollisen liikuntatauon (lihakset ovat pahasti "maitohapoilla", siis aivan jumissa) ja varmistan teevaraston. Kirjapinon kerääminen oli mukavaa, ja sen kokoamiseen saadut ohjeet oikein hyviä. Joskus olisi ehkä mukava kokeilla yhden ainoa tiiliskiven lukemista maraton-periaatteella.

Lasten kanssa maratoonaaminen on todellista extremeä, eikä olisi onnistunut ollenkaan, jollei mummusta ja papasta sekä siskostani olisi ollut apua. Kuten arvelinkin, lapset lähtivät iltapäivällä serkkulaan ja hylkäsivät oman maratoninsa. Huollettavaksi jäi siinä vaiheessa vain vauva. Kiitokset kuuluvat koko huoltojoukkueelle!

Kiitokset myös kommentoijille kannustuksesta! Tämä otetaan joskus uudestaan.

Lukumaratonin valmisteluja

Lukumaraton II alkaa huomenna, ja olen kaiken pienen touhuilun ohessa kerännyt kirjapinoa. Ai, miten ihanaa!

Pinoon ovat päätyneet seuraavat kirjat:

Kirjastosta:

Leena Krohn: Hotel Sapiens, jota on kehuttu kovasti blogeissa. Kotini on Riioraan luettuani haluaisin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Tämä on hänen uusimpansa.

Marja-Liisa Dieckman: Metsän poika tahdon olla, joka kertoo Aleksis Kiven lapsuudesta. Tämä on lastenromaani, joten sitä voi lukea myös ääneen. Olen aikaisemmin lukenut Dieckmanin Fredrika rouvan koulu -lastenromaanin, joka kertoi Porvoon tyttökoulusta ja samalla vähän myös Fredrika Runebergista.

Omasta hyllystä:

Jari Tervo: Jarrusukka, jonka voitin Kirsin kirjanurkan arvonnassa. Tämä edustaa kevyttä luettavaa. En ole pitkään aikaan lukenut Tervolta mitään, joten odotan tätä ihan mukavissa tunnelmissa.

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta, jonka olen hankkinut siskontytölle 11-vuotislahjaksi. Innostuin Siirilän Barrikadikesästä, joten odotan hauskoja hetkiä. Lisäksi tässä on tapahtumapaikkana Kreikka, jossa olemme viettäneet iki-ihania lomia, viimeksi myös lahjansaaja mukanamme.

John Galsworthy: Omenapuu, joka löytyi kirjaston poistomyynnistä eurolla. Nobelistin pienoisromaani (tai novelli, n. 100 sivua), joka kertoo rakkaudesta.

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani, joka on ollut lukulistallani jo kauan. Mülleriä on myös kehuttu blogeissa, mutta en ole tältäkään nobelistilta lukenut vielä mitään.

F. M. Dostojevski: Kirjoituksia kellarista, joka tuli Adlibriksen alennusmyyntipaketissa joskus keväällä (monen muun opuksen mukana). Tämä voi olla liian raskasta luettavaa, mutta katsotaan, miten käy.

Saila Susiluoto: Siivekkäät ja hännäkkäät, joka on ainut runokokoelma pinossani. Tämä valikoitui pinoon hauskan nimensä perusteella. Olen lukenut Susiluodolta jonkin kokoelman aikaisemminkin ja muistaakseni pitänyt siitä, joten odotan varsin mukavaa lukukokemusta.

Kitalaenpuhdistusnovellit omasta hyllystä:

Eeva Tikka: Pythonin yö, joka on myös kirjaston poistomyynnistä eurolla hankittu kirja. Tikka oli viime maratonissa suosittu kitalaenpuhdistusnovellien kirjoittaja. Häntä on kehuttu paljon blogeissa, ja pääsisin nyt tutustumaan hänen tuotantoonsa.

Naval El Saadavi: Herra ex-ministerin kuolema, joka on ollut omassa hyllyssäni vuodesta 1992 - lukematta. Olen saanut kokoelman lahjaksi silloiselta kämppikseltäni ja ihanalta ystävältäni. Egyptiläiskirjailijan novellit tuntuvat ajankohtaisilta.

Nyt kaipaisin vinkkejä, mistä kannattaisi aloittaa ja mitä ehkä jättää suosiolla pois tästä pinosta.


Muut maratonvalmistelut ovat edenneet siten, että isoimmille lapsille on varattuna omat Potterit ja pino kirjaston Banaani-kirjoja luettavaksi. Lisäksi olen varautunut lukemaan viisivuotiaalle kuvakirjoja ääneen. Yhteislukemisena on varmaankin myös Aapelin Koko kaupungin Vinski, jota on luettu iltakirjana viime aikoina.

Yritin koota kirjapinoni kokeneiden maratoneriden vinkeistä. Edellistä maratonia seurasin tiiviisti kotikatsomosta, minkä vain kotitöiltä ehdin. Ilmeisesti paras tyyli on vetää maraton alle 200 sivun romaaneilla ja mahdollisimman erilaisilla romaaneilla. Joukossa pitää ehdottomasti olla kevyitä kirjoja. Kitalaenpuhdistunovelleita pitää olla mukana jo minihaasteen takia, mutta niillä on varmasti tehtävänsä myös edellisestä romaanista irrottautumisessa.

Yritän aloittaa huomenaamulla mahdollisimman aikaisin. Yritän myös päivittää blogiani mahdollisimman usein. Olen kuitenkin mummolassa, jossa nettiyhteys on äärettömän hidas. Se ehkä vähentää kiusausta vierailla muiden maratoonareiden sivuilla, mutta vaikeuttaa ja hidastaa omaakin päivitystäni.

Lupaan kuitenkin tehdä maratonista myös yhteenvedon ja blogata luetut kirjat mahdollisimman pian. Kesälukumaratonin yhteistulokset ilmestynevät aikanaan Hys, äiti lukee nyt! -blogiin. Saapa nähdä, ylittyykö edellisen maratonin sivumäärä! Jos hyvin käy, oma osuuteni sivumäärästä voisi realistisesti arvioiden kohota ehkä 400-500 sivuun. Tämä kuitenkin edellyttää monen osan loksahtamista kohdalleen (kuinka vauva viihtyy mummun kanssa, kuinka viisivuotias viihtyy papan kanssa, kuinka ruokahuolto seitsemälle hengelle saadaan toimimaan). Joka tapauksessa olen innolla mukana!

Tsemppiä myös jokaiselle muulle maratoonarille!

Blogistanian lukumaraton II lähestyy!

Blogistanian lukumaraton II järjestetään 24.7.2013.

Mistä oikein on kyse?

Sanotaanko vaikka näin: kyseessä on lukemisen extreme-laji, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja niin paljon kuin sielu sietää.

Lukumaratonin säännöt kuuluvat näin:

1. Lukuaikaa on yksi vuorokausi eli 24 tuntia, ja kaikki tuona aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim. aloitus 24.7. klo 18.00 ja lopetus 25.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa. 

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa. 

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Blogistanian lukumaraton II:n ohessa on tarkoitus järjestää ainakin kitalaenpuhdistusnovellit-minihaaste - kuten I maratoninkin aikana tehtiin. Eli jokaisen luetun romaanin jälkeen luetaan novelli, jolla "kirjallinen kitalaki" puhdistuu edellisen teoksen jäljiltä, ja pääsee taas aloittamaan uuden romaanin mieli virkistyneenä.

Blogistanian ensimmäinen kimppalukumaraton järjestettiin 10.7.2013, ja siihen osallistui 25 blogia. Silloin blogeissa luettiin yhteensä 20 173 sivua - nähtäväksi jää, ylittyykö tuo määrä tällä kertaa. Kimppalukumaratonin idea on kotoisin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä -kirjablogikirjasta, ja tapahtumasta uutisoitiin myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä. Hieno kooste tuolloin luetuista kirjoista on ilmestynyt Kirsin kirjanurkassa. Siellä on myös lista I maratoniin osallistuneista blogeista. Kannattaa käydä blogeissa kurkkaamassa, miten maratoniin valmistauduttiin, miten se sujui ja mitkä jälkitunnelmat siitä jäi. Itse vierailin I maratonin aikana  varmaankin kymmenessä blogissa kannustamassa ja ihailemassa maratonareiden sinnikkyyttä. Uusia kirjavinkkejäkin tuli roppakaupalla. Upea tapahtuma!
 

Pienten järjestelyjen jälkeen pääsen minäkin osallistumaan tähän Blogistanian historian II lukumaratoniin. Kun osallistumismahdollisuus selvisi minulle, aloin tietysti heti suunnitella kirjapinoja ja miettiä yksityiskohtia. Tosiasia kuitenkin on, että vastuullani on myös neljä 5 kk- 8-vuotiasta lasta, joten mitään huimaavaa lukutahtia en aio tavoitellakaan. Rintaruokinnassa oleva vauva vaatii omat taukonsa ja viisivuotias ei vielä osaa lukea itse. Luulenpa, että luen päivän aikana ääneenkin jonkin verran. Tyttäreni, jotka täyttävät huomenna 8 vuotta, haluavat myös osallistua. Heidän haaveenaan on lukea Harry Pottereitaan koko päivä. Ehdotin, että haemme heille myös kirjaston Banaani-kirjoja vinot pinot, sillä he tuskin jaksavat lukea tiiliskiviään kovin kauaa yhteen putkeen. Heitä kuitenkin innostaa hirveästi ajatus, että he saavat lukea vaikka yöllä niin kauan kuin vain jaksavat. (Pelkäänpä, että lukumaratonpaikaksi valikoitunut mummula ja lähellä sijaitseva serkkula voivat viedä voiton lukemisesta.)

Lukumaratonille osallistujan ei tarvitse pitää blogia. Osallistua voi kuka vaan - kuten lapsetkin kovasti suunnittelevat. Nyt Blogeja on ilmoittautunut 24, ja ilmoittautua voi edelleen Hys, äiti lukee nyt -blogiin!, jonne ilmestyy aikanaan myös kooste Lukumaraton II sujumisesta. Lista toki elää koko ajan, sillä uusia blogeja varmasti vielä ilmoittautuu ja joitain saattaa yllättäen pudota pois. Toivottavasti kuitenkin itse pääsen suunnitelmien mukaisesti osallistumaan.

Tervetuloa seuramaan lukumaratonin valmisteluja ja sujumista Luetussa elämässä! Kaikki mukaan lukemaan!

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit, 2013
Alkuteos: The Vagrants, 2009
Suomentaja: Seppo Loponen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Mistä sain kirjan: äitienpäivälahja


Jotkut elämät ovat höyhenenkeveät, ja toiset kuolemat painoivat enemmän kuin Tai-vuori.

Yiyun Lin Kulkurit on pakahduttava kirja. Se on niin pakahduttava, että minun oli pakko laskea se käsistäni muutamaksi päiväksi ja antaa sen olla. Sydän oli liian täynnä Tai-vuoren lailla painavia asioita. Kun lopulta luin kirjan loppuun ja päästin sen käsistäni, minun oli pakko muistuttaa itseäni: nämä olivat keksittyjä henkilöitä. Ja sittenkin - kuinka paljon Kiinassa on vastaavia kohtaloita!

Kulkurit tulee iholle ja sydämeen. Jokainen kirjan henkilö on niin elävästi kuvailtu, että heidän askelissaan kulkee Kurajoen katuja ja tuntee heidän nälkänsä, toivonsa ja pettymyksensä omissa luissaan. Niin pieni ja merkityksetön on ihmisen elämä, ja niin suurta toivoa se on täynnä!

Kurajoki on keskikokoinen kiinalainen kaupunki. Sen asukkaat ovat aikojen kuluessa asettuneet pienelle maa-alalle vuoren ja joen väliin - he ovat siinä kuin kommunistisen puolueen ja vapauden aatteiden puristuksessa. Siinä he elävät arkeaan vuonna 1979. On opettaja Gu ja hänen vaimonsa, joiden Shan-tytär tuomitaan kuolemaan vastavallankumouksellisena. Petturin sureminen on heiltä kielletty, ja he joutuvat jopa maksamaan patruunan, jolla heidän ainoa lapsensa teloitetaan. On rampa Nini, joka näkee nälkää ja jonka köyhässä perheessä on tyttäriä aina pikkukuutoseen asti. On Huan kulkuripariskunta, jotka ikävöivät seitsemää tytärtään, jotka he ovat löytäneet hylättyinä tienvarsilta ja kasvattaneet ominaan. On tyhmä ja hyljeksitty kylähullu Bashi, joka sekaantuu joka asiaan. On Kai, joka lukee uutisia hallituksen propagandaosaston radiokanavalla ja kuuluu perheineen rikkaiseen puolue-eliittiin, mutta on ajatuksiltaan vastavallankumouksellinen. On pieni ja vilpitön Tong, joka päätyy viattomuuttaan puolueen esikuvalliseksi sankariksi.

Henkilöiden tiet ja kohtalot kietoutuvat yhteen. Yksi tapahtuma tai kohtaaminen johtaa toiseen, ja pieni sana voi mullistaa koko elämän. Sattumaa kaikki. Jokaisen henkilön elämään mahtuu pieniä iloja, mutta ennen kaikkea käsittämättömän suuria suruja. Kiinalaisen sananlaskun mukaiset elämän kolme pahinta vastoinkäymistä - vanhempien menetys lapsena, puolison menetys keski-iässä ja lapsen menetys vanhana - ovat liian tuttuja liian monelle. Kauniit hetket ovat hauraita: Ninin ja Bashin rakkaus on kuin pieni kukka muuten rujon ja raa'an elämän keskellä. 

Puolueen mahti on kaiken yllä. Shanin tuomitsemistilaisuus on kansanjuhla, jonne koululaiset ja työyksiköt marssitetaan katsomaan, kuinka käy puolueen vastustajan. Koulussa opetetaan kuuliaisuutta: "Eläköön mahtavin, kunniakkain ja ikuisesti erehtymätön Kiinan kommunistinen puolue", rehtori sanoi taas takoen nyrkillään. "Ymmärrättekö nämä sanat? Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että puolueemme ei ole eikä tule koskaan olemaan väärässä; se tarkoittaa, että puolueen valppaalta katseelta mikään ei jää huomaamatta. -- Te olette ennen kaikkea puolueen lapsia ja vasta toiseksi vanhempienne lapsia.--"  .

Mutta kansassa elää myös toivo muutoksesta - ei voi olla oikein, että 28-vuotias nainen teloitetaan  mielipiteidensä takia. Kansa uskoo, että laki ei rahvasta rankaise. Aletaan valmistella mielenosoitusta. Opettaja Gulla on tästä omat epäilynsä: -- Luulevat olevansa vallankumouksellisia ja edistyksellisiä, luulevat tekevänsä maailmalle suurenkin palveluksen ottamalla oman elämänsä hallintaansa, mutta mitä muuta vallankumous on kuin yhden ihmislajin järjestälmällinen tapa  syödä toinen elävältä.--

Kulkurit on vaikuttava kirja. Se on tärkeä kirja, kauhea ja kaunis yhtä aikaa. Ihmiset ovat maailman vaarallisimpia eläimiä, opettaja Gu haluaa neuvoa tytärtään. Ja sittenkin - pojat tekevät pajupillejä keväisin, mies ja vaimo ovat saman kohtalon lapsia ja joku lukee kirjeeseen kätketyt kaipaavat sanat.


Kirja on luettu myös Opuscolossa, Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogissa ja Marjatan kirjaelämyksissä.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Sami Saramäki
Sivuja: 190
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua tarttui käteeni kirjaston hyllystä arvoituksellisen kantensa ansiosta. Hymytyttö-patsas näyttää siinä leijailevan taivaissa, mutta jotain kertoo hymytytön suipistettu suu: huulipuna ikään kuin sulkee tytön huulet ja piirtää ne pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Kirjan naisia vaivaakin puhumattomuus - ja kykenemättömyys tunnistaa omia toiveitaan ja halujaan. He etsivät itseään, mutta ikävä kyllä yrittävät vain sovittaa itseään johonkin valmiiseen malliin.

Kirja kertoo kahdesta naisesta, noin kolmikymppisestä Kristasta ja noin 18-vuotiaasta Kiirasta. Molempien kotipaikka on Turku, jossa heidän tiensä yllättäen risteävät. Mutta enemmän kuin kotikaupunki, heitä yhdistää toinen todellisuus, vieraat maat, joissa he käyvät ja joissa he joutuvat kohtaamaan yksinäisyytensä: Krista käy työmatkalla Japanissa ja Kiira on vaihto-oppilaana Wyomingissa.

Kristalla on päässään selvä malli elämästä. Kun jaksaa odottaa ja elää tietyllä tavalla, elämä menee niin kuin on suunnitellut. Niinpä hän alkaa järjestää itsensä sopivan miehen reitille ja hänen suunnitelmansa mukaan heille syntyy suhde. Mies on kuitenkin naimisissa, mutta se ei Kristaa lannista. Krista haluaa miehen itselleen ja on valmis odottamaan: Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää aikaa, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa ei saa vaatia. Täytyy odottaa, antaa hänelle aikaa päästä hankalan hetken yli, ymmärtää että minä olen parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Että me olemme parasta, mitä voi tapahtua.

Näistä Kristan narsistisista ajatuksista tuli mieleeni Gillian Flynnin Kiltti tyttö, jossa avioliiton taustalla on myös täydellisyyden tavoittelu. Flynnin romaanissa odotusmallien täyttämisen pakosta oli seurauksena helvetillinen avioliitto, jossa kumppanille ja itselle asetetut liian suuret odotukset saivat rakkauden kuolemaan. Hän rakastaa minua -kirjassa Kristan koko elämä on jonkin kummallisen kuplan järjestämistä, sillä naisen oma pää on täysin tyhjä. Ei ihme, että hän masentuu, kun rakas ei ymmärräkään hänen erinomaisuuttaan.

Myös Kiira kärsii masennuksesta palattuaan vaihto-oppilasvuoden jälkeen Suomeen. Hän muistelee aikaansa Wyomingissa ja ikävöi sinne jääneitä ystäviään. Kiira rakentaa itselleen tavoitteellisen elämänmallin punaisesta käsilaukusta, jonka hän sattumalta löytää.

Miten tyhjää nykyelämä voi olla, jos elämän ja olemisen malleja haetaan itsensä ulkopuolelta! Ja miten monella tapaa suomalainen masentuu. Olen varmaankin lukenut liikaa näitä suomalaisen yksinäisyyden kuvauksia, kun en täysillä syttynyt tälle kirjalle. Kristan elämäntapa suorastaan ärsytti minua. Onneksi nuori Kiira sentään havahtuu omasta kuplastaan ja löytää ihan aidon ystävän. Hänen kohdallaan jäi toivo elämään.

Hän rakastaa minua -kirjan parasta antia olivat kuvaukset Japanista ja Wyomingista, joissa molemmissa on valmiit puitteet yksinäisyyden kokemiselle. Vieraassa kulttuurissa koetut onnen ja surun hetket korostuvat, ja Pöyhönen kuvaa ne taitavasti. Pöyhönen ei myöskään mässäile masenuksella, vaan antaa lukijan seurata pieniä vinkkejä ja tapahtumaketjuja. Kokonaisuutena kirja jäi siis kuitenkin myönteiseksi lukukokemukseksi.

Kirja on luettu myös Mari A:n kirjablogissa, Sallan lukupäiväkirjassa, Luetussa, Rakkaudesta kirjoihin -blogissa, Kirjasähkökäyrässä ja Kirjaston kummituksessa.

Lue ja syö -haaste: Venäläisherkkuja Dovlatovin Matkalaukusta

Käännyin Bezuglovin puoleen:
- Voinko yöpyä Sverdlovskissa vanhempiesi luona?
- Tietysti, huudahti Bezuglov. - Ilman muuta! Niin pitkään kuin haluat! Hehän vain ilahtuvat. Heillä on valtava asunto. Isäukko on tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen ja äitimuori on taiteen ansioitunut toimihenkilö. Tarjoavat sinulle kotitekoisia pelmenejä... On vain yksi ehto. Älä lipsauta niille, että tunnemme toisemme. Muuten pilaat kaiken. Olen ollut neljätoista vuotta koko perheen häpeäpilkku.





Ylitimme tien ja tulimme saslik-ravintolaan. Olisin halunnut maitobaariin, mutta serkku sanoi:
 - Saslik-ravintola on ainoa paikka, jossa murjottu naama on sääntö eikä poikkeus...


Sergei Dovlatovin Matkalaukku-kirjassa syödään ja juodaan tietenkin venäläisittäin. Pelmenien ja saslikien lisäksi muutaman kerran syödään myös piiraita.

Lukupiirikokoontumisessa tarjosimme aluksi kotitekoisia pelmenejä kera pienten suolakurkkujen ja smetanan. Pelmeneistä en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta nyt väkersin niitä mieheni kanssa aivan kuin tuo suomalaissukuisten kansojen herkku olisi ollut verissämme. Kävi vielä niin, että kaikki lukupiiriläiset pitivät niistä. Pelmeneistä tuli myös lasten suurta herkkua, joten joudumme varmasti valmistamaan niitä toistekin.

Pääruuaksi grillasimme saslikia, joka oli marinoitunut piimässä yön yli. Vartaat tarjottiin perunasalaatin kanssa.

Jälkiruokia ei kirjassa mainittu, joten sellainen piti etsiä netistä, ja kohdalle osui iki-ihana pavlova, jota valmistin ja maistoin tänä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni. Siitäkin tuli kesän hitti - aivan taivaallinen kakku tuoreiden mansikoiden ja mintun kanssa.

Sergei Dovlatovin Matkalaukun inspiroimat ruuat osoittautuivat suomalaiseen suuhunkin sopiviksi. Kirjan juomat ovat kuitenkin ruokiakin monipuolisemmat. Kirjassa juotiin ainakin Stolitsnaja-vodkaa, armenialaista konjakkia, viiniä ja lämmintä kaljaa. Vodkaa juotiin ehdottomasti eniten. Meilläkin tarjoiltiin Stolitsnajaa, konjakkia (ei kuitenkaan  armenialaista), venäläistä kuohuviiniä ja lämpimän kaljan sijasta jääkaappikylmää Sandels-olutta (Suomen sodan sankareita kuitenkin). Ja kyllähän nämä suomalaiseen suuhun sopivat, nämäkin.

  Serkkuni kiinnostui siltä seisomalta terävistä juomista.
  Halusin estää häntä:
  - Muista mitä sanoit.
  - No mitä minä sanoin? Sanoin, ettei juoda. Se merkitsi, ettei juopotella. Ei ole pakko juoda lasikaupalla. Mehän olemme älykkäitä ihmisiä. Juomme lasilliset ylentääksemme mieliämme. Olisi luonnotonta olla kokonaan juomatta.

Osallistun tällä postauksellani Lurun luvut -blogin haasteeseen Lue ja syö, jossa on tarkoitus valmistaa jotain ruokaa, joka mainitaan luetussa kirjassa. Haaste osoittautui erittäin hauskaksi ja maittavaksi toteuttaa juuri Matkalaukku-kirjan pohjalta. (Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun lukupiirissä söimme ja joimme luetun kirjan hengessä, mutta nyt ruuat tuli dokumentoitua esittelyksi esti.) Suosittelen Lurun haastetta, Matkalaukkua sekä venäläisiä ruokia ja juomia!

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatov: Matkalaukku, 2. painos, 2012
Venäjänkielinen alkuteos ilmestynyt 1983
Suomentaja: Pauli Tapio
Kustantaja: Idiootti
Graafinen suunnittelu: Varpu Eronen
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kun kirjailija Sergei Dovlatov saa lähtöpassit Neuvostoliitosta vuonna 1979, ministeriö antaisi hänen ottaa mukaansa kolme matkalaukkua. Tyrmistyksekseen kirjailija saa koko siihenastisen, 36-vuotisen elämänsä pakattua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Uudessa kotimaassa matkalaukku unohtuu kaappiin, josta kirjailija löytää sen vuosia myöhemmin. Kun hän aukaisee laukun, muistot tulvivat hänen mieleensä. Jokaisella laukusta löytyvällä vaatteella on tarinansa, ja niitä kirjailija alkaa kertoa.

Jo Matkalaukku-kirjan esipuhe sisältää neuvostoliittolaisen elämän perussanastoa: viisumi- ja rekisteritoimisto, ministeriö, lausunto, vankila, kielletyt kirjat, tullimies, pioneerileiri, Pravda, Karl Marx, maailman proletariaatti. Täytyy myöntää, että sanaston myötä muistoja alkaa tulvia myös tällaisen 1970-luvulla syntyneen suomalaisenkin mieleen.

Suomalaislukijaa tietysti kiehtoo erityisesti suomalaisten kreppisukkien tarina. Ja aivan oikein: suomalaisturistit neiti Ilona ja rouva Lenart siinä tekevät kauppaa tekokuitusukilla, joita Neuvostoliitossa ei valmistettu. Kun kaupankäynnin jälkeen sukat lasketaan, sukkia on täsmälleen naisten ilmoittama määrä: Tasan seitsemänsataakaksikymmentä paria. Suomalaiset ovat rehellistä kansaa. Kehitysmaan merkki... Kaupanteosta kuluu muutama päivä ja ystävä soittaa hädissään: -- Tällainen tämä meidän teollisuus on! Ensin se uinuu kaksikymmentä vuotta ja sitten - avot! -- Nyt ne puskevat niitä kreppisukkia miljoona paria sekunnissa... Suomalaiset sukat eivät tietenkään käy enää kaupaksi kovalla hinnalla, joten kirjailijakin käyttää seuraavat 20 vuotta herneenvärisiä suomalaissukkia.

Tähän tyyliin sujuvat kaikki kirjailijan muistoista putkahtelevat tarinat: Metroaseman reliefi-työmaalta lähetetään nuorin työntekijä hakemaan Stolitsnajaa, joka juodaan minuutissa - kuusisataa askelmaa on noustava pian uudestaan. Kun lehteen tehdään juttusarjaa neuvostotasavaltojen kansalaisista, kunnollista uzbekkia ei tahdo löytyä mistään. Vaikka kuinka on päätetty olla juomatta, huomataan, että Joimme silloin kun meillä ei ollut rahaa. Olisi tyhmää olla juomatta nyt, kun sitä on...

Neuvostoarki vaatii milloin kekseliäisyyttä, milloin välinpitämättömyyttä, milloin varastamista  - ja aina armotonta vodkan juomista. Kaiken takana huokuu venäläinen melankolia. Näistä aineksista voisi syntyä synkkää ja ahdistavaa tekstiä. Mutta mitä tekee Dovlatov! Hän hallitsee itseironian, absurdien sattumusten ja riemastuttavan dialogin yhdistelmän niin, että lukija suorastaan ahmii venäläistä tunnelmaa ja karmaisevaa neuvostotodellisuutta. Osan kiitoksesta saa ilman muuta myös suomentaja Pauli Tapio, sillä enpä muista aikoihin lukeneeni käännöskirjallisuudessa näin nasevaa sanailua.

Kirja oli lukupiirikirja, joka sai aikaan paljon naurua. Jokainen muisti kirjasta hauskoja tokaisuja ja tapahtumia. Niistä muistui mieleen omia Neuvostoliitto-kokemuksia. Seuraavaksi jo vertasimme venäläisiä, suomalaisia ja ruotsalaisia luonteenpiirteitä. Suurin osa piiriläisistä oli lukenut kirjaa ahmien, suorastaan hotkaisten. Tästä myös moitittiin kirjaa. Yksi meistä piti kirjaa liian kevyenä: jos kirja on näin helppo, siitä ei jää mitään mieleen. Minulle tämä jäi kuitenkin elämään yhtenä tämän vuoden parhaista kirjoista. Kirja oli yksinkertaisesti mainio.

Lukupiiriläisten kanssa muistelimme myös kirjallisuudesta tuttuja venäläistunnelmia, sitä miten venäläisillä on surumielisyytensä ja vodkansa, mutta myös jotain kulttuuria (musiikkia, kirjallisuutta) aina mukanaan. Esimerkiksi kreppisukkien ostajat yrittävät kysellä suomalaisnaisilta näiden suosikkikirjailijan nimeä ja ovat aidosti pahoillaan, koska naiset eivät ole käyneet Eremitaasissa katselemassa taidetta. Dovlatovin teos toi mieleen mm. Rosa Liksomin Hytti nro 6:n sekä Andrei Makinen Venäläisiä unelmia. Eräs piiriläinen oli lukenut Gogolin Kuolleet sielut heti Matkalaukun jälkeen ja löytänyt siitä samaa huumoria. Minulle tulivat mieleen myös Gogolin Pietarilaisnovellit,  Nenä ja Päällystakki. Gogolin huumori ammentaa voimansa suoraan venäläisestä sielusta, kuten Dovlatovin vilpittömän toteava ironia. Absurdit tapahtumat, joissa jokin pieni tapahtuma johtaa vääjämättä seuraavaan yhtä järjettömään tilanteeseen, on samaa kerronnallista perintöä. Ja kertoohan Dovlatovkin peräti kahden takin tarinan!

Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi minun ehdotuksestani. Kiinnostuin kirjasta Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan arvion perusteella. Myös Lukuneuvojassa, Café pour les idiotsissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja Kirjainten virrassa on kehuttu, suorastaan ylistetty, kirjaa. Café Voltairessa on esitelty enemmänkin myös kirjailijaa. Ilman blogisavuja tuskin olisin kirjaan törmännyt ja olisin jäänyt vaille tätä hersyvää lukukokemusta. Toivon hartaasti, että tämä kirja saa lisää lukijoita yhä vaan.

Huomenna palaan vielä kirjan pariin, sillä luvassa on Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen
toteutus. 

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja, 2. painos, 2011
Kustantaja: Helsinki-kirjat, 2010
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 223
Vuoden johtolanka -palkinnon voittaja 2011
Mistä sain kirjan: oma ostos


Parantaja, pelkkä nimimerkki, otti vastuun murhista. Se ilmoitti kostavansa tavallisten ihmisten puolesta, ilmoitti olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Siksi se oli murhannut teollisuusyrityksen johtajan ja tämän perheen. Ja siksi se tulisi edelleen murhaamaan niitä, joiden väitti vaikuttaneen ilmastonmuutoksen kiihtymiseen.

Antti Tuomaisen nimi on putkahdellut siellä täällä blogeissa vastaan. Myös Aamulehdessä ilmestyi hänestä kertova artikkeli, jossa kerrottiin, että hänen kirjojaan on myyty useisiin eri maihin. Uusi dekkarigenren tähti tuntuu syttyneen. Kun törmäsin Tuomaisen kirjaan kesän kirja-alennysmyynnissä, tartuin siihen heti. Ja pääsin lukemaankin kirjan saman tien.

Kirjan alku on hämmästyttävän samanlainen kuin juuri lukemassani Gillian Flynnin Kiltissä tytössä: taas lähdetään etsimään vaimoa. Siihenpä yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Siinä missä Kiltti tyttö sijoittui nyky-Amerikkaan, Parantaja liikkuu tulevaisuuden Helsingissä. Joka tapauksessa Parantajan alussa runoilija Tapani Lehtinen tietää toimittajavaimonsa kadonneen, sillä hänestä ei ole kuulunut mitään muutamaan tuntiin. Lehtinen saa selville, että vaimo teki juttua Parantaja-nimisestä murhaajasta ja on ilmeisesti päässyt tämän jäljille.

Parantajan alku tempaa mukaansa tulevaisuuteen. Tapani Lehtinen istuu läpimärkänä bussiin ja miettii maailman senhetkistä tilannetta: maailmassa käydään 13 sotaa, (joiden syynä on taistelu luonnonvaroista, esimerkiksi puhtaasta vedestä), kaupungit vajoavat mereen, metsäpaloja ei saada kuriin, tappavat kulkutaudit riehuvat. Bussimatkalla ohitetaan auto-onnettomuus, joka ei tunnu hetkauttavan ketään. Helsingissä on satanut monta kuukautta putkeen. Eletään siis ilmastonmuutoksen aiheuttamaa helvettiä, todellista luonnonkatastrofia. Helsingin rantatalot ovat tulvien takia asuinkelvotomia, mutta niihin on asettunut asumaan etelästä vyöryviä pakolaisia. Rikkaat yrittävät paeta kohti pohjoista, jossa vielä on jonkinlaiset elinolot - tosin nekin täytyy turvata vartijoilla. Dystopia on täällä.

Parantaja ei säväyttänyt minua juonellaan. Etsitään kadonnutta (vaimoa), saadaan selville salaisuuksia menneisyydestä, kovistellaan roistoja ja joudutaan hengenvaaraan. Onhan näitä luettu, joten jotain yllättäviä koukkuja tarvittaisiin. Parantaja ei myöskään vakuuttanut minua kielellisesti. Ärsyynnyin aika tavalla, kun ymmärsin, että kirjakielisessä kerronnassa oli päädytty käyttämään puhekielen "se"-pronominia "hän"-pronominin tilalla. Välillä ratkaisu aiheutti suoranaista sekaannusta. Puhuttiinko ihmisestä vai juuri juonessa esitellystä esineestä? Piti tarkistella. (Hyvä kirjakieli ei vaadi tarkistamaan, vaan etenee ilman väärinkäsitysten vaaraa. Oliko tarkoitus korostaa tulevaisuuden rappeutunutta yhteiskuntaa, jossa eivät päde edes nykykirjakielen säännöt? Äidinkielenopettajallehan kyseessä on dystopioiden dystopia.)

Silti olin vaikuttunut: Sade putosi taivaalta raskaina laskoksina, joita tuuli viskoi minne mieli. Tuntui, että Tuomainen viskoi lukijaa minne mieli. Lähitulevaisuuden kuvaus oli suorastaan maagista. Päähenkilö näkee ympärillään palavia autoja ja rakennuksia, hän havaitsee tappeluita, kuulee nenäluun murtumisen ja kävelee ohi, kuten kaikki muutkin. Yhteiskunnan rappio ja jatkuva huoli ja turvattomuus painavat ihmisten katseet alas. Jokainen yrittää selvitä omasta arjestaan sähkökatkosten ja tulvien keskellä. Välinpitämättömyys on ainoa tapa selvitä päivästä toiseen.

Välinpitämättömyyden keskelle Tuomainen on loihtinut kuitenkin pienen valon. Se valo on rakkaus. Se on kuvattu niin hauraasti ja aidosti, että usko ihmiseen jäi sittenkin elämään.

Tuomaiselta on nyt ilmestynyt muutama dekkari, joita kaikkia on kehuttu. Jäin lukukokemuksestani niin hyvälle mielelle, että haluan lukea hänen kirjojaan lisää, ja odotan tietysti uuttakin luettavaa. Ainakin uusin dekkari, Synkkä niin kuin sydämeni, kuulostaa blogiarvioiden perusteella mielenkiintoiselta.

Parantaja on luettu muun muassa seuraavissa blogeissa: Kaiken voi lukea!, Rakkaudesta kirjoihin, Jos vaikka lukisi ja Anna minun lukea enemmän.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö, 2013
Alkuteos: Gone Girl, 2012
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kustantaja: WSOY
Kansi: Bernhard Ott/ Gallery Stock
Sivuja: 447
Mistä sain kirjan: oma ostos, kirjakerhon kuukauden kirja



Gillian Flynnin Kiltti tyttö on amerikkalainen dekkaritapaus viime vuodelta, ja suomennostakin on jo kehuttu blogeissa. Kirjan ulkoasu on houkuttelevan pelkistetty ja odotukset olivat siis korkealla: nyt haluan viihtyä. Ja viihdyinhän minä!

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta. Aivan täydellisestä avioliitosta. Aviolittohelvetistä. Kaunis ja rento nainen kohtaa komean ja hauskan miehen, ja seurauksena on maailman onnellisin avioliitto, sillä vähempihän ei tietenkään riitä.

Kiltti tyttö on rakenteeltaan toimiva. Nick Dunnen vaimo, (ihmetyttö) Amy, katoaa viisivuotishääpäivänä. Avioparin rakkaustarinaa aletaan kertoa siten, että vuoroin äänessä on mies, jonka kerronta seuraa ikään kuin reaaliaikaa ja tutkinnan edistymistä, vuoroin äänessä on vaimo päiväkirjojensa kautta. Oletus on, että päiväkirjojen kerronta kohtaisi tarinan alun ja selittäisi, minne vaimo katoaa. Puolivälissä kirjaa kerronta-asetelma hieman muuttuu ja silloin en enää ollutkaan niin innostunut rakenteesta. Tosin kylmäverinen hulluus alkoi siinä kohtaa viedä lukijaa ihan itsestään. Ja loppu - se on oikeastaan alku jollekin vielä hirveämmälle.

Dekkarimaista jännitystä kirjassa on yllin kyllin, ja lukijaa johdatellaan sinne tänne varsin ketterästi.  Miehen ja vaimon tarinoita seuratessaan lukijalle alkaa selvitä, että avioliitto ei ehkä ollutkaan niin ylen onnellinen. Tutkintaan paneutuvat poliisit seuraavat johtolankoja, ja sitten mediakin puuttuu peliin. Käy niin, että vaimon katoamisesta tulee koko valtakunnan ykkösuutisia.

Kiltti tyttö ei ole aivan perinteinen arvoitusdekkari. Se on toisaalta onnistunut siinäkin, mutta ennen kaikkea dekkarista kasvaa puistattava satiiri. Satiirin kohteena on instituutio nimeltä avioliitto, ja ne kohtuuttomat odotukset, joita siihen liittyy: Miehen ja vaimon olisi palvottava toisiaan ja keskinäistä rakkauttaan täyspäiväisesti. Molempien pitäisi olla persoonina täydellisiä - rakastettavia, hauskoja, hyvännäköisiä, "cooleja" koko ajan. Haetaan jotain roolia, tiettyä mallia, jotta kelvattaisiin täydelliseksi rakkauden kohteeksi: Jos tykkää voittamisesta niin kuin minä, on houkuttelevaa ruveta joka pojan unelmaksi. Mitä tulee avioliitosta, joka perustuu näytellyille rooleille ja täydellisyyden tavoittelulle? Siitä voisi tulla vaikka Nickin ja Amyn avioliitto.

Toinen satiirin kohde on media. Luulisi, että rikoksen selvittää poliisi ja rangaistuksesta päättää oikeuslaitos, mutta amerikkalainen tv-journalismi on se, joka sanelee tuomiot ja nostaa ihmisen joko sankariksi tai kuolemaan tuomittavaksi roistoksi (se on todellakin joko tai). Pelottavaa. Nick Dunnen ympärillä pyörivät toimittajat ja oven takana päivystävät tv-kamerat ahdistavat jo lukijaakin. Puoliksi kauhuissani, puoliksi huvittuneena seurasin, kuinka helposti manipuloitavaksi yleinen (amerikkalainen) mielipide kuvattiin. Pienikin harkitsematon ilme saattaa syöstä kuvauskohteen teloitettavaksi. Tietysti kirjalija liioittelee median valtaa, kysehän on satiirista. Siis liioitteleehan hän?

Huomasin kirjassa pienen virheen, mutta en tiedä, onko kyse suomentajan mokasta vai kirjailijan tietämättömyydestä. Kun Amy Dunne muistelee anoppiaan, hän kertoo, kuinka "Hän [anoppi] alkoi virkata myssyjä toisille syöpäpotilaille ---, joten muistan hänet aina kirkasvärisiä lankakeriä ympärillään: punaisia, keltaisia, vihreitä, näppärät sormet, kilisevät puikot ---" Ei ole ensimmäinen kerta, kun luen kaunokirjasta, että puikot kilisevät virkatessa - ja yleensä silloin kirjoittaja on mies. Virkatessa käytetään virkkuukoukkua, vain yhtä, eikä se siis kilise yhtään! Tai sitten pipoja kudotaan. Joku alkuperäiskielisen teoksen omistaja voisi tietysti tarkistaa kohdan, mutta mielestäni virkkaamisen ja puikkojen yhdistäminen kertoo siitä, että kirjailijan kannattaisi tarkistaa pienetkin yksityiskohdat.

Olisin kaivannut kirjaan tiivistystä, sillä vähemmälläkin toistolla moni asia olisi tullut selväksi. Kokonaisuus säilyy kuitenkin herkullisena ja satiiri puree, esimerkiksi vapaaehtoisetsijöiden "Missä on Amy" -t-paidat olivat kaiken karmeuden huippu. Siellä täällä vilahtaa hyviä pohdintoja nykyihmisenä elämisestä, kuten nämä Nickin mietteet: Meidän aikanamme on hyvin vaikea olla ihminen, oikea, todellinen ihminen, eikä vain kokoelma hahmoautomaatista valikoituja persoonallisuuden piirteitä. Ja jos me kaikki näyttelemme, ei voi olla mitään sielujen sukulaisuutta, koska meillä ei ole aitoa sielua. Maailma oli siinä pisteessä, että millään ei tuntunut olevan mitään väliä, koska en ollut todellinen ihminen, eikä kukaan mukaan. "Hahmoautomaatiksi" sopivat kaikki ne elokuvat, joista päähenkilöt muistavat otteita ja käytösmalleja ja joihin elämäänsä ja tekojansa jatkuvasti vertaavat. Kirjan lopusta pidin erityisesti - tuleepa siinä sanottua yhden sieluttoman ihmisen "ansaittu viimeinen sana".

Kirjasta on pidetty mm. blogeissa Kirjasfääri, Järjellä ja tunteella, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Sonjan lukuhetket, Rakkaudesta kirjoihin, Oota, mä luen tän eka loppuun ja Nenä kirjassa.

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-lukuhaasteeseen.

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira, 2012
Kustantaja: Otava
Kuvittaja: Erika Kallasmaa
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Hellevi Salmisen pieni kirja Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira on kaikkien koiraihmisten unelmakirja. Kirjassa päähenkilöinä ovat koirat: vanha ja kokenut Pekko sekä pieni pentukoira Täplä. Koirien omistajat, Himmu ja Mamma, hääräävät taustalla, mutta eivät tunnu ymmärtävän aivan kaikkea. Tarina etenee vuorotellen kummankin koiran näkökulmasta, ja lukijaa hemmotellaan lämpimällä huumorilla.

Nappasin kirjan mökkilukemiseksi lapsille. Kaipasin jotain suomalaista tarinaa Harry Potterien keskelle ja tätä kirjaa luettiinkin ääneen automatkoilla. Olin lukenut tästä pari kiittävää blogitekstiä, esimerkiksi Opuscolon arvion, ja niin vain kävi meilläkin, että tarina vei mennessään.

Kirjan alku on aika verkkainen. Koirat muuttavat ihanasta Villa Niitystä kaupunkiin. Varsinkin Pekko ikävöi takaisin maalle. Sillä on ikävä vapautta ja Jänis Joplinia, parasta ystäväänsä. Muotovaliona se tuntee myös hienoista ylemmyyttä pieneen ja innokkaaseen Täplään. Täplästä kun ei koskaan voisi tulla edes kunnollista näyttelykoiraa, koska siltä puuttuu pigmentti. Todelliset koiraihmiset ja asiantuntijat huomaavatkin aina kiitellä Pekkoa, mutta vain pienet tytöt ja japanilaisturistit ihastelevat Täplää. Täplä puolestaan sopeutuu kaupunkiin paremmin kuin Pekko ja kasvaa isommaksi. Se ihailee pyyteettömästi isoa koiraa ja on valmis oppimaan siltä kaiken.

Koirien persoonalliset piirteet ja pienet seikkailut on kerrottu mukavan koiramaisesti, ja samalla perin inhimillisesti. Miltä muuttaminen tuntuu? Miten erilainen onkaan kaupunki verrattuna maaseutuun! Koirapuiston "vapaus" on pettymys: Ei puun puuta missään. Ja vapaus? Missä oli vapaus? Siinä se oli ihmisten vapaus, Pekko ajatteli kiukustuneena, että aitauksessa riisutaan valjaat pois. Eipä ihme, että karkumatka maistuu makoisalta!

Kauneinta kirjassa on Pekkon ja Täplän ystävyys, joka syttyy ja syvenee pikkuhiljaa. Kun Pekko vihdoin kelpuuttaa pienen Täplän kainaloonsa, on lukija aivan myyty. Ylpeä Pekko osoittaa kykynsä "kasvaa koirana". Lukija seuraa koirien ystävystymistä onnellisena, mutta sitten kasvaa myös huoli. Kävipä niin, etten pystynyt itkultani jatkamaan lukemista. Kyyneleet valuivat kaikkien tyttöjen poskilla ja etupenkillä miehet ihmettelivät, miksi tuli niin hiljaista. Onneksi kirjassa on onnellinen loppu.

Erika Kallasmaan kuvitus on sydämellistä. Vaikka kuvat ovat mustavalkoisia, niistä erottuvat selvästi koirien luonteet ja tunnelmat. Ekaluokkalaiset olisivat selvinneet lukemisesta itsekin, sillä vaikka teksti onkin pienikokoista, pisimmät sanat on tavutettu. Onneksi kuitenkin päätin lukea tämän  ääneen, eli sain omankin lukukokemuksen. Kaiken kaikkiaan kirjaa voi suositella paitsi koiraihmisille, oikeastaan aivan kaikille. Mitään ikärajoituksia ei tähän pieneen kirjaan tarvita, mutta sitäkin enemmän suosituksia: lukekaa ihmiset tämä kirja! Se on osoitus kirjallisuuden vaikutuksesta ja voimasta.

Sari Peltoniemi: Haltijan poika

Sari Peltoniemi: Haltijan poika, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Ea Söderberg
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sari Peltonimen fantasiakirja Haltijan poika kertoo pohjoisen pojasta, Jouni Allisesta. Jouni aloittaa kirjassa lukion, harjoittelee bändinsä, Tavallisen Uolevin, kanssa keikkaa varten ja seurustelee ihanan tytön kanssa. Hänen perheeseensä kuuluu isä ja isosisko Saara, mutta äitiä ei näy. Mikä on äidin kohtalo? Kuka äiti oikein olikaan? Ja kuka Jounikin oikeastaan on?

Jounilla on tavallisen elämän lisäksi salaperäinen, yöllinen elämä. Hän ei nuku ollenkaan vaan kiertää yöt läpeensä metsissä ja mailla. Näillä matkoilla hän kohtaa vainajia, joita hän osaa auttaa. Vainajien maailmassa alkaa kuitenkin näkyä liikehdintää, jota Jouni ei tunne hallitsevansa, vaikka Saara-sisko juokseekin öisin hänen turvanaan eläimen hahmossa. Jouni tarvitsee myös opettaja-samaani Romppaisen apua pärjätäkseen vainajille. Lisäksi hän ja sisko haluavat päästä äidin luokse äidin maailmaan. Sieltä ei kuitenkaan ole paluuta. Vai onko sittenkin?

Sari Peltoniemi kirjoittaa selkeää kieltä, joka tekee tarinan seuraamisesta helppoa. Jounin reaalimaailman ja yöllisen maailman väliä kuljetaan vaivattomasti. Jounin bändikiemurat, ensimmäinen humala ja rakkaus sekä kotiväkeen että Matleenaan ovat kuin kenen tahansa nuoren pojan elämästä. Haltioiden maailmakin eläinhahmoineen ja vainajineen tuntuu aivan yhtä uskottavalta ja luontevalta.

Peltoniemi on sijoittanut kirjan Pohjois-Suomeen. Kauhutarinat heräävät siellä eloon. Saamelaisten perinteet ja uskomukset sekoittuvat mukavasti osaksi kertomusta, ja luonto puhuu paljon enemmän kuin ihmiset ymmärtävätkään. Tulee sellainen olo, että koko Lappi on fantasiamaa, jonka asukkaatkin ovat puoliksi eläimiä. (Muistuu mieleen Katja Ketun Kätilö, jossa  Lappi ja sen asukkaat hengittävät villinä luonnonvoimana.) Jotain salaperäistä taikaa siellä on. On hienoa, että suomalainen kaunokirjallisuus ammentaa aiheita omasta perinteestä.

Jouni etsii itseään ja haluaa selvittää juurensa. Äidin ja isän maailmat ovat molemmat tärkeitä, ja Jouni on ilmeisesti tuomitti elämään niiden välillä. Hän on ehkä onnekaskin, koska saa molemmista voimaa, sillä ihmisissäkin on omat hyvät ominaisuutensa:
-- Mutta minun mielessäni oli loistanut se hetki, kun olin melkein pilannut ihan kaiken ja joutunut kuolleitten matkaan ja sitten turvaverkkoni oli kuitenkin pitänyt. Minulle oli annettu anteeksi ja kaikki ne höppänät olivat juosseet auttamaan, vaikka olivat heikkoja kuolevaisia, eivätkä tienneet, mitä oli vastassa.
  Siksi minä halusin olla ihminen.

Olen aiemmin lukenut Sari Peltoniemeltä kaksi kirjaa: Suomun ja Ainakin tuhat laivaa. Pidin molemmista paljon. Erityisesti Suomu iski suoraan suoneen viemällä lukijan vaihtoehtohistoriaan ja siellä hurjaan seikkailuun. Ainakin tuhat laivaa oli kokoelma novelleja, joissa osassa fantasian piirteet hallitsivat, osassa reaalimaailma painottui. Näiden kirjojen innoittamana tartuin Haltijan poikaankin. (Hiukan minua ihmetytti, miksi kirjan nimi ei ole 'Haltian poika'. Ilmeisesti 'haltiat' ovat nykyään 'haltijoita'.) Mielestäni Suomu ja Ainakin tuhat laivaa ovat edelleen vielä parempia kuin tämä, vaikka tämäkin on koukuttavaa ja jännittävää luettavaa. Peltoniemi todellakin hallitsee maagisen realismin!

Haltijan poika on toinen osa Jounista kertovaa sarjaa. Sarjan ensimmäinen osa Kuulen kutsun metsänpeittoon on luettu Taikakirjaimissa. Molemmat sarjan kirjat on ehtinyt lukea ainakin Valkoinen kirahvi Opuscolossa. Hän on tykästynyt molempiin. Kirja oli sen verran onnistunut, että haluan lukea sarjan ensimmäisenkin osan.

Jussi Siirilä: Barrikadikesä

Jussi Siirilä: Barrikadikesä, 2013
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




  - Mummi ei saisi viedä sinua mielenosoituksiin, hän sanoi.  - Se on vastuutonta. Siellä voi sattua mitä vain.
  Äiti pyysi mummin puhelimeen nuhdeltavaksi.
   - Ei se ole kotona, vastasin.
   - Missä mummi tähän aikaan on?
   - Putkassa, vastasin ja jatkoin nopeasti: - Miten siellä menee?

Jussi Siirilän Barrikadikesä on kesän löytöni. Kirja lähti kirjaston hyllystä mökkilukemiseksi ja vei minut mennessään ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien. Tässä on nuortenkirja, joka ei ole synkkä, jossa ei ole seksiä, eikä eroperheitä, ei alkoholiongelmia, ei masennusta eikä edes kiroilua. Onpahan sitäkin enemmän ystävyyttä, seikkailua ja kommelluksia.

Barrikadikesää lukiessani nauroin ääneen monta kertaa - ja sitä tapahtuu kirjoja lukiessa kuitenkin aika harvoin (vaikka hyväntuulinen virne pysyisikin kasvoilla kirjaa lukiessa, niin harvoin tulee kuitenkaan purskahdettua spontaaniin hekotukseen). Tämä kirja sai hyvälle tuulelle olematta kuitenkaan sisällöltään höyhensarjaa.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias Maya. Mayan äiti on taiteellinen hössöttäjä ja isä on perusinsinööri, joka jää kirjan alussa työttömäksi. Äiti saa idean, että kotitalon remontti teetettäisiin Raaka remontti -tosi-tv-sarjan piikkiin. Maya lupautuu mukaan härdelliin, jos pääsee Noora-serkkunsa ja mumminsa luo Pohjois-Suomeen. Käy ilmi, että perhe ei ole tarpeeksi säälittävä tullakseen valituksi tv-sarjaan ja tarvitaan Mayan näyttelijän kykyjä, jotta perhe pääsisi mukaan. Maya lähtee pohjoiseen, jossa ikään kuin toisena juonena seurataankin pohjoissuomalaisen kaupungin paperitehtaan lakkautusuhkaa ja mielenosoituksia, joihin Mayan mummi osallistuu aktiivisesti. Myös Reima, Nooran sydämen valittu, aiheuttaa Mayalle päänvaivaa.

Kirjan huumori perustuu sekä silkkaan kohellukseen että nasevaan sanailuun. Maya on teräväpäinen tyttö, jolla on vahva oikeudentaju ja järkeä enemmän kuin äidillään ja isällään. Mayan ja Nooran ystävyys on lämmintä ja lujaa, sellaista, mitä tyttöjen ystävyys vain voi olla.

Vakavaan pohdintaankin on aihetta. Kirjassa kysytään, miksi tehdas pitää sulkea, vaikka sen toiminta on kannattavaa. Lisäksi koetellaan ystävyyden kestävyyttä. Osansa kritiikistä saa nykyinen tv-tarjonta ja lasten suorituspaineet. Aiheita siis riittää. Kirja on hyvä esimerkki siitä, että lapset ja nuoret pystyvät ajattelemaan jotain muutakin kuin omaa surkeuttaan, jos "koitolot ovat kunnossa". Vertasin kirjaa juuri lukemaani Valoa valoa valoa -nuortenkirjaan. Siinä päähenkilöt olivat 14-vuotiaita nuoria, tässä kirjassa 13-vuotiaita. Mieluummin näkisin varhaisnuorten maailman vielä sellaisena kuin Barrikadikesä sen esittää, mutta toki Valoa valoa valoa sopiikin yli 16-vuotiaille, tämä n. 10-16-vuotiaille.

Barrikadikesän kieli on sujuvaa ja konstailematonta kirjakieltä. Silti se ei ole liian yksinkertaista eikä alleviivaavaa. Kirjasta välittyy kertomisen ja elämän ilo. Tällaista kirjallisuutta toivoisin suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen enemmänkin ikuisen masennuksen rinnalle. Nopoloiden Risto Räppääjät ja Timo Parvelan Ella-kirjat eivät suotta ole suosittuja, ja niihinkin on kätketty vakavia aiheita ja terävää nykymaailman ja elämänmenon kritiikkiä. Räppääjien ja Ellojen ystäville Siirilän Maya-kirjat ovat luonteva jatko lukuharrastukseen.

Siirilä on kirjoittanut Mayasta jo aiemminkin kirjassa Sekaisin Kreikasta. Tilasin sen saman tien Adlibriksestä 13-vuotiaalle siskontytölle lahjaksi. Aion kylläkin lukea sen ennen kuin käärin sen pakettiin. Kirjailija on kirjoittanut myös aikuisten kirjoja (mm. Maurin päivä ja Historia on minunt vapauttava), joihin haluan tutustua, sillä niin paljon tähän nuortenkirjaan ihastuin. Mutta ennen kaikkea toivon lisää Maya-kirjoja, ja pian!

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi:Tuija Kuusela
Sivuja: 175
Mista sain kirjan: lainasin kirjastosta


   Vuosi oli 1986 ja Tsernobyl oli juuri räjähtänyt.
   Jos ette tienneet sitäkään, hävetkää. Se on kaikkien yhteinen onnettomuus.
   Minulle siitä tuli kesä jolloin lakkasin puhumasta vanhemmilleni. Siitä tuli kesä josta minun piti vaieta elämäni loppuun asti.
   Paitsi että nyt kerron kaiken teille.
   Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siitä lähtien se on ollut lukulistallani, ja löytyi nyt kirjaston hyllystä mökkilukemiseksi. Luin juuri Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelman Seitsemän enoa, josta pidin valtavasti. Tartuin siis Valoa valoa valoa -kirjaan suurin odotuksin valoisina juhannusöinä.

Kirjan juoni sijoittuukin kesäaikaan, joten lukuajankohtani oli otollinen. Mutta valoisat kesäyö eivät tuoneet valoa kirjaan. Heti alussa kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, esittäytyy ja alkaa kertoa Tsernobyl-kesästä 1986, jolloin hän oli 14-vuotias. Silloin hän tutustuu Mimiin ja lupaa näytellä tämän ystävää. Ystävyydestä tuleekin rakkaussuhde, mutta rakkauskaan ei suojele kaikelta. Kirjassa ydinvoimalaonnettomuus ja nuoren itsemurha rinnastuvat: olisiko onnettomuuksille voinut tehdä jotain, olisiko pitänyt nähdä paremmin tai toimia toisin? Kyllä paljon olisi ollut tehtävissä, jos ei olisi oltu niin piittaamattomia ja jos kirjan aikuiset olisivat toimineet ajoissa. Toisaalta, voisiko säteilylle - radioaktiiviselle tai toisesta ihmisestä lähtevälle - yhtään mitään. Säteily on vastustamatonta valoa.

Mariia siis rakastuu Mimiin, 14-vuotiaaseen tyttöön, joka asuu valkoisessa talossa isoäitinsä, tätinsä ja kahden sukulaissedän kanssa. Mimin äiti saa nimen Ulla Kolla, koska hän on tehnyt talon ullakolla itsemurhan, ja Mimi suree häntä edelleen. Mimin isä on etäinen, eikä asu talossa. Mariian kodissa on sairas äiti, sekä etäiset isä ja isoveli. Yleisimmin siellä sanotaan "shh". Eipä siis ihme, että nuoret löytävät toisensa ja rakkauden.

Kirja teki minut pohjajuuria myöten surulliseksi. Kahden 14-vuotiaan lapsen elämässä ystävyys ei enää riitä, vaan vain seksi tuntuu tuovan onnen ja ainoan aidon yhteyden toiseen ihmiseen. Vaikka seksikohtaukset oli kuvattu kauniisti ja nuorten yhteys hyvin runollisesti, ajattelin vain koko ajan, että nämä ovat vasta lapsia. Kirja on ilman muuta nuortenkirja, mutta se on niin läpeensä surullinen ja seksuaalisuudessaan syvällinen, että en luettaisi sitä alle 16-vuotiaalla.

Runous, kaunis kieli on osa teoksen viehätysvoimaa, mutta se on samalla myös sen kompastuskivi. Koska lähes jokainen kappale on vain virkkeen mittainen (tai toisin voisi sanoa, että lähes jokainen kirjan virke on eri rivillä, kuten runon säkeet), niistä tulee niin painavia ja merkityksellisiä, että lukijaa hengästyttää. Kaipaisin lisää ilmaa sekä tarinaan että kerrontaan.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli kirjoitusprosessin näkyväksi tekeminen. Se toi tarinaan edes jonkinlaisia hengähdystaukoja. Kertoja vähättelee itseään, ennakoi lukijan odotuksia, antaa lukuohjeita ja uhmaa yleisiä kirjoittajakoulutuksen sääntöjä. Kertoja saattaa puhutella lukijoitaan suoraan: "HYVÄT LUKIJAT!" Välillä hän muistuttaa vallastaan:
    EDELLISESSÄ LUVUSSA tapahtui kamalan paljon.
    Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.
Samantyyppinen kertojahahmo pilkisteli myös Huotarisen runokokoelmassa, ja minä nautin tällaisesta lukijan pompottelusta.

Loppuun poimin kirjan keskeisimmän elämänohjeen:

  Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
  Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.

Ja vielä muistutus surullisten tarinoiden lukijoille tai kuuntelijoille:

  Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:
  Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.


Kirja on luettu myös blogeissa Kirjainten virrassa, Sonjan lukuhetkissä, Kirjanurkkauksessa, Opuscolossa ja monessa monessa muussa.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Philip Kerr: Liekit Berliinissä, Berlin noir 1, 2012
Alkuteos: The March Violets, 1989
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 304
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Philip Kerrin Liekit Berliinissä on dekkari, joka sijoittuu Berliiniin vuonna 1936. Kaupunki valmistautuu olympialaisiin ja yrittää kirkastaa kasvojaan muun maailman edessä. Kansallissosialismi on kuitenkin jo tehnyt peruuttamatonta tuhoa: Sensuuri on voimissaan, ihmiset pelkäävät ja varomattomista puheista voi joutua keskitysleirille. Sodan uhka on vahva. Naiset on häädetty työelämästä kotiin lisääntymään, juutalaisia syrjitään avoimesti. Berliini on ankea paikka, johon päähenkilö toivoo sateita pilaamaan olympialaiset, natsi-Saksan mahtipontisen näytelmän.

Päähenkilö, yksityisetsivä Bernie Gunther, on kyyninen ja yksinäinen mies. Hän ihmettelee, mihin kaikkeen saksalaiset ovat suostuneet ja kohottaa vastentahtoisesti kätensä naurettavaan Hitler-tervehdykseen. Hän halveksii natsijohtajia ja näkee joka puolella korruptiota. Kun hän saa tehtäväkseen etsiä murhapoltossa kadonneet timanttikorut, on selvää, että työstä tulee mutkikas, sillä jäljet johtavat natsivallan huipulle.

Liekit Berliinissä on kovaksikeitetty dekkari. Raymond Chandlerin Philip Marlowe voisi olla Bernie Guntherin veli. Kirjasta muistuu mieleeni myös Jim Thompsonin Pimeän tultua, rakkaani -kirja. Enempää tämän genren romaaneja en tunnekaan, mutta kirjailija Philip Kerr selvästi tuntee, sillä niin hyvin hän on istuttanut kaikki lajityypin kliseet teokseensa: huumori on mustaa, naiset ovat kauniita, rikollisuus on ammatti ja pyssyt paukkuvat. Kirja vilisee tökeröitä vertauksia ja lakonisia havaintoja, joista syntyy kirjaan kyyninen tunnelma: Kaitaharteinen myyjä hymyili minulle kuin kauan kadoksissa olleelle rikkaalle sedälle.; Ei tarvinnut olla hautausurakoitsija huomatakseen, että Jeschonnek oli kuollut.; Poliisintyö on uuden Saksan kasvavia toimialoja kuten myös urkinta ja moottoriteiden rakentaminen.

Kirjailija on perehtynyt aikakauteen hienosti. Berliinin kaupunginosat ja kadut tuntuvat autenttisilta, ja pääseepä lukija istumaan olympialaisten katsomoonkin Jesse Owensin voittojuoksua seuraamaan. Karua todellisuutta koetaan Dachaun keskitysleirillä, jonne Gunther lopulta passitetaan selvittämään sotkuista arvoitustaan. Gestapo, Kripo, SA- ja SS-organisaatiot ovat kuin pahimman luokan rikollisjärjestöjä, jotka selvittelevät sekä keksinäisiä että sisäisiä nokkimisjärjestyksiään. Ihmishenki on silkkaa kauppatavaraa kierossa valtataistelussa ja oman edun tavoittelussa. Voisi sanoa, että natsi-Saksan koko ahdistava todellisuus näyttäytyy kirjassa.

Luin kirjan vaikeuksitta loppuun juuri mielenkiintoisen tapahtuma-ajan  ja -paikan ansiosta, mutta en ollut teoksesta mitenkään häikäistynyt. Kirjan alku oli jopa innostavan erilainen ja mielenkiintoinen, ja huumorikin virkistävän miehistä. Mutta kun Gunther sitten joutuu keskitysleirille, ajattelin jo, että tämäkin vielä. Näin kovaksikeitetty rikoskirjallisuus ei enää sovi minulle.

Nyt kun olen tutustunut kolmeen skotlantilaiseen jännityskirjailijaan, Ian Rankiniin, Denise Minaan ja Philip Kerriin, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Skotlannista en löydä ruotsalaisen tai norjalaisen dekkarikirjallisuuden haastajaa. Näistä skoteista parhain oli Denise Mina, jonka tuotantoa haluan lukea lisää. Mielenkiinnolla silti odotan Kerrinkin seuraavaa suomennosta. Haluan nimittäin tietää, pysyykö Gunther vielä itsenäisenä ajattelijana, vai joutuuko hän nöyrtymään natsiaatteen painostuksen edessä. Mutta ennen kaikkea haluan tietää, löytääkö hän Ingen.

Blogeissa Kerrin romaanista on pidetty. Esimerkiksi Lukuneuvoja-blogissa kirjaa suositellaan niille, jotka ovat kyllästyneet pohjoismaisiin dekkareihin. Kirsin erinomaisessa arviossa on myös linkki Kerrin haastatteluun.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, 10. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban,1999
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 456
Mistä sain kirjan: omasta kirjahyllystä, kirpputorilöytö


Harry Pottereiden ääneen lukeminen jatkuu, ja nyt olemme lasteni kanssa käyneet jo kolme lukuvuotta Tylypahkan koulua. J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki koukutti takuuvarmasti, kuten aiemmatkin  Potterit, Harry Potter ja viisasten kivi ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio.

Tärkein syy näiden kirjojen lukemiseen on se, että innostaisin lapsiani lukemaan ja heidän lukutaitonsa paranisi. Ja nyt niin kävi entistä selkeämmin. Kun sain illalla oman osuuteni loppuun, ekaluokkalaiset suorastaan riistivät kirjan käsistäni ja jatkoivat itse lukemistaan. Lopputulos oli se, että he saivat kirjan päätökseen kauan ennen minua. Omaksi luku-urakakseni jäi yli 100 sivua luettavaa. Osan luin edelleen ääneen viisivuotiaalle pojalleni, mutta sensuroin häneltä hurjimpia kohtia ja luin itsekseni kirjan loppuun. Periaatteessa tavoite, eli lasten lukuinto on jo saavutettu, mutta nyt olen jo itse niin koukussa, että haluan edelleen lukea näitä ääneen, joten 4. osakin jo aloitettiin.

Tässä kolmannessa Harry Potterissa taikamaailman erikoisuudet sen kuin lisääntyvät. Kirja alkaa tuttuun tapaan Harryn jästiperheen luota, ja taas kerran Dursleyjen jästiys ylittää Harryn sietokyvyn ja hän joutuu ottamaan taikavoimat käyttöönsä. Harry karkaa kotoa ja pääsee Poimittaislinjan kyydissä asumaan Viistokujalle Vuotava noidankattila -majataloon. Harry pelkää, että hänet erotetaan Tylypahkasta, koska hän käytti taikavoimiaan jästien nähden, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Mutta kuinka ollakaan, koko velhomaailma on huolissaan Harrysta, sillä Azkabanin vankilasta on karannut erittäin vaarallinen vanki, Sirius Musta, jonka tiedetään etsivän Harrya. Paras turvapaikka Harrylle on Tylypahka, jota vartioimaan on saatu myös Azkabanin vartijoita, ankeuttajia.

Tylypahkassa tavataan uusia opettajia. Pimeyden voimilta suojautumista opettaa professori Lupin, jonka kanssa Harry ystävystyy. Uusia aineitakin on lukujärjestyksessä: ennustamista opettaa professori Punurmio ja Hagridista on tullut taikaolentojen hoidon opettaja. Punurmio ennustaa Harrylle kuolemaa ja Hagridin sydän melkein särkyy hevoskotka Hiinokan takia.

Velhokoulun oppiaineet sisältöineen, taikaolennot ja ankeuttajat ovat erinomaisia esimerkkejä Rowlingin mielikuvituksen rajattomuudesta. Kirjailija selvästi nauttii pienten yksityiskohtien kehittelemisestä ja luo järjestelmällistä taikamaailmaa: Tylyahon räyhäävä röttelö ja kermakalja, Kelmien kartta, joka on kuulunut neljälle velhoystävykselle, ankeuttajien kuolemaakin pahempi suudelma... Kaikki herkulliset yksityiskohdat punoutuvat osaksi juonta ja lukijaa suorastaan hemmotellaan salaisuuksien paljastumisilla.

Myönnän kuitenkin, että tällaisella aikuiselle tavisjästillä oli kirjan lopussa aikamoinen työ pysyä aikahyppäysten ja animaagien tahdissa. Mielikuvituksen liito oli vähällä lyödä yli, ja juoni oli jopa liian lennokas minun makuuni. Lopussa käytiin myös sellaisia taisteluja hyvän ja pahan voimien välillä, että en voinut lukea kaikki yksityiskohtia ääneen viisivuotiaalle pojalleni, vaikka periaatteessa en kannata kirjojen sensurointia, kun kerran leikkiin on ryhdytty. Sensuroin ankeuttajien suudelman kuvausta ja kohtia, joissa hyvät aikoivat muitta mutkitta tappaa pahan. Selvästi kirjat ovat liian jännittäviä alle kouluikäiselle, mutta koululaisille näitä voi suositella - jo ekaluokkalaisillekin, jos he eivät ole kovin herkkiä. (Selvästikin omat lapseni eivät ole pelokkaita, vaan odottavat innoissaan seuraavaa kauhean jännittävää kohtaa, josta sitten silmät loistaen kerrataan parhaita paloja.)

Hyvän ja pahan taistelu yhdistää Pottereita perinteisiin satuihin, kuten tietysti taikuuskin. Kirjoissa on samaa viehätystä kuin ihmesaduissa on aina ollut. Satujen lukeminen rikastaa mielikuvitusta ja Harry Pottereiden lisäetuna on ilman muuta myös sanavaraston laajeneminen - kiitokset taas Kaparin loistaville, luoville oivalluksille! Harry Potterien lukeminen on nautinto koko perheelle!