William Shakespeare: Macbeth

William Shakespeare: Macbeth, 1606, suomennos vuodelta 2004

Suomentaja: Matti Rossi

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 165

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, 

joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä

hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, 

täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

                                               Macbeth (s. 149)

Macbethilla on hurja maine. Se on Shkespearen julmista tragedioista julmin. Sen päähenkilö on vallanhimossaan kyltymätön Macbeth, joka haluaa kuninkaaksi hinnalla millä hyvänsä. Hänet voittaa julmuudessa vain hänen maailmankuulu vaimonsa, lady Macbeth, joka yllyttää miestään veritekoihin. 

Näillä ennakkotiedoilla ryhdyin lukemaan Mabethia, josta on tulossa syksyllä 2024 esitys Tampereen työväen teatteriin. Halusin ottaa selvää, mistä näytelmässä oikein on kysymys. Otso Kauton ohjaama esitys houkuttelee, ja kun siihen on saatu Tero Saarisen koreografia mukaan, en malttaisi odottaa, että pääsen katsomoon. 

Matti Rossin käännös Macbethista osoittautui herkulliseksi ja yllättävän helppolukuiseksi (tämä ei tarkoita, että se oli helppo lukea, vaan että se oli helpompi lukea kuin Shakespearet yleensä). Kaikkine sekopäisine juonenkäänteineen Macbeth tuli ahmaistua parissa päivässä. Se on tarina, joka ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan elää kauan lukijan mielessä. (Mainittakoon, että Wsoyn suurhanke, jossa Shaespearen näytelmistä julkaistiin uusintakäännökset 2000-luvun alussa on ylittämätön kulttuuriteko. Olen kerännyt näitä upeita painoksia kirpputoreilta itselleni nyt 11 kappaleen verran. Viimeisimpänä löytönä Kirjapäiviltä ostamani Romeo ja Julia. )

Macbethia lukiessani yllätyin monestakin asiasta. Ensinnäkin molemmat julmat, jopa petoihin verratut Macbethit, sekä herra että rouva, tuntevat hirveää syyllisyyttä teoistaan. He antavat synnintuskilleen vallan eri tilanteissa, joten oikeaa hetkeä julmuuksien pysäyttämiseksi ei tule. Jäin miettimään, että jos katumus olisi iskenyt heihin yhtä aikaa, he olisivat ehkä tulleet järkiinsä. Toisaalta heidän keskinäinen suhteensa saa polttoainetta väkivallasta ja kunnianhimosta, joten ehkä todellista mahdollisuutta murhien peruuntumiseen ei olisi siltikään ollut. (Ja mitäpä draamaa siitä olisi syntynyt!)

Toisekseen Macbethin vallanhimo ja veriteot eivät tunnu ollenkaan niin hirveiltä, kuin alun perin pelkäsin. Olen vastikään tuijottanut viisi kautta Game of Thrones -tv-sarjaa, jossa murhataan isiä, sisaruksia ja liittolaisia sekä kokonaisia sukuja äärimmäisen verisesti. Pohjaton vallanhimo ja jatkuva pelko vallan menettämisestä ajavat ihmiset armottomiin tekoihin. 

Kolmanneksi Macbeth on parhaimmillaan hauska. Se on fantasiailottelua, jossa noidat pääsevät toteuttamaan hassunhauskoja suunnitelmiaan. He pelleilevät ihmiskohtaloilla ja ennustelevat kaikenlaista hölmöä, jonka ihmisparat ottavat tosissaan. Seuraukset ovat äärettömän veriset, mutta noidilla ei ole niistä vastuuta. Ihmisille jää vastuu, vaikka näyttää siltä, että he ovat olleet henkiolentojen päähänpistojen uhreja. Toisaalta, koska tavallisen talliaisen on mahdotonta ymmärtää vallan hurmaa ja hallitsijoiden tyranniaa, nämä henkiolennot ehkä tarvitaan jonkinlaiseksi selitykseksi Macbethin sekoamiselle.

Noidat ennustavat niin hämärin sanakääntein Macbethin tuhon, että Macbeth jää pelon valtaan ja yrittää uusin veriteoin tukea kruunuaan. Eräs ennustus kuului, että kun "Birnamin metsät liikkuvat", Macbehin tuho on lähellä. Tämä ennustus toi mieleeni Elizabeth Cattonin uuden teoksen Birnamin metsä, joka onkin saanut innoituksensa Macbethistä. 

Klassikoita kannattaa lukea. Ne houkuttelevat yhä uusia sukupolvia ihmisyyden eri puolien äärelle. Macbeth on tutkielma vallanhimosta ja julmuudesta. Mikä voisi olla ajankohtaisempi näytelmä Putinin Venäjää miettiessä? Tämän ajan Macbethitkään eivät kaihda keinoja vallan saavuttamiseksi. Ja historia - sekin on Macbethien historiaa. 

Tavallisen ihmisen on vaikea kuvitella, mikä määrä valtaa saa ihmisen sekoamaan. Mikä saa ihmisen uskomaan, että maailma kuuluu hänelle ja kaikki muut ihmiset ympärillä ovat arvottomia pelinappuloita vallan saavuttamiseksi? Mietin diktaattoreita ja heidän suunnittelemiaan tuhoamisleirejä, joukkomurhia ja pelkoon perustuvia järjestelmiään. Selvää on, että valta vaatii väkivaltaa ja pelkoa tuekseen, jos se halutaan rakentaa sellaisille arvoille. Valta tarvitsee verta ja kärsimystä polttoaineekseen, aina ja joka asteella. Sellainen valta on silkkaa ahneutta ja narsismia. Ihmiskunnan suurin toive ehkä onkin, että varjeltuisimme hulluilta kuninkailta. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on itsessään jo jonkinlainen klassikko. Olen ollut mukana jokaisessa haasteessa, nyt 19. kerran. Haastetta emännöi tänään Yöpöydän kirjat -kirjablogi, ja sieltä kannattaakin käydä nappaamassa klassikkovinkkejä.  Kiitos Niinalle emännöinnistä!

Tässä ovat haasteisiin aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

17. Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

18. Jane Austen: Emma

Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä bloggaajat ovat lukemistaan klassikoista löytäneet. Antoisia hetkiä klassikoiden parissa!

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen, 3. painos 1994

Alkuteos: Como aqua bara chocolate, 1989 

Suomentaja: Sanna Pernu

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Kristina Segercrantz

Sivuja: 215

Mistä sain kirjan: työkaveri lainasi

Jotain epätavallista oli tekeillä. Tita muisti Nachan aina sanoneen, että jos kaksi tai useampi ihminen riiteli tamale-kääryleitä valmistaesssaan, ne jäivät raaoiksi. Niitä sai keittää päiväkaudet eivätkä ne kypsyneet, koska ne olivat vihoissaan. Silloin niille oli laulettava, jotta ne tulisivat hyvälle tuulelle ja kypsyisivät.  (S. 190.)

Kuka muistaa 1990-luvulta Laura Esquivelin best sellerin Pöytään ja vuoteeseen? Minä muistan Cathleen Toelken maalaaman kirjan kannen, vaikken tuolloin kirjaan tarttunutkaan. Nyt Helmetin lukuhaastetta varten piti etsiä kirja, jossa olisi reseptejä, ja mainitsin asiasta ääneen työpaikan kahvihuoneessa. Työkaverini kiikutti minulle hyllystään tämän 90-luvun aarteen, ja viihdyin sen seurassa paremmin kuin olisin uskonutkaan.  

Viihtymisen syynä on Laura Esquivelin luoma sankaritar Tita, joka on silkkaa magiaa. Ihailen häntä suunnattomasti monestakin syystä: ensinnäkin hän rakastaa ruuanlaittoa ja tekee sitä pyyteettömästi, toiseksi hän on kärsivällinen rakkaudessaan ja kolmanneksi hän osaa antaa anteeksi ja elää eteen päin.

Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen on vahvojen naisten romaani, ja siksi jotenkin pyörryttävän erilainen. Eteläamerikkalainen tunnelma huokuu vastaan jo ensi sivuilla, jotka johdattelevat tunteiden pyörteisiin - itkuun ja rajuun synnytykseen. Kerronnassa on vahva veto alusta alkaen. 

De la Garzan perheen karjatilaa hallitsee Mama Elena, joka synnyttää kolme tytärtä: Rosauran, Gertrudiksen ja Titan. Nuorimmaisen, eli Titan, kohtalo on jäädä hoitamaan vanhenevaa äitiä, eikä hän saa siis avioitua, jotta pysyisi kotona äitinsä elämän loppuun asti. Tietysti juuri Tita on sisaruksista se, joka rakastuu palavasti. Asetelma on valmis.

Kirjan luvut on nimetty ruokalajien mukaan. Jokainen luku alkaa ruokaohjeella, ja kyseinen ruoka  - sen laittaminen ja syöminen  - on olennainen osa luvun tapahtumia. Ihmissuhteet, intohimot, riidat, rakkaudet, kaikki dramaattiset tapahtumat liittyvät ruokaan. 

Tita on lahjakas ruuanlaittaja, joka sitoo ruokiinsa kaikki patoutuneet tunteensa: katkeran kohtalonsa, mustasukkaisuutensa, intohimoisen rakkautensa, ilonsa ja surunsa. Kun ihmiset sitten syövät hänen ruokiaan, he joutuvat erilaisten tunteiden valtaan. 

Kirjassa on tietysti kaikuja Gabriel Carcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyydestä, jossa sukupolvet vaihtuvat ja maagiset tapahtumat ohjaavat ihmisten kohtaloita.  Esquivelin romaani ei kuitenkin pyöri miespolvien ympärillä, vaan suuntaa katseen keittiöön, naisten valtakuntaan, josta käsin pyöritetään arkea ja tunteita. 

En halua paljastaa kirjan juonesta liiaksi. Se on ylidramaattinen ja nerokas. Siihen on leivottu aimo annos surua mutta ennen kaikkea hillitöntä huumoria. Erotiikka tihkuu ruokien lisämausteena, ja alastomat vartalot viuhahtelevat. 

Kirjan voima on sen kepeydessä. Kerronta on ytimekästä ja toteavaa, virkkeet yksinkertaisia, ehkä jopa kömpelöitä. En epäile hetkeäkään, että yksinkertainen kerronta olisi syntynyt tahottamasti, vaan se on  tyylikeino, jolla kuvataan kouluttamattomien esiäitien ajatusmaailmaa. Suomentaja Sanna Pernu on tehnyt ansiokasta työtä vangitessaan kerronnan suomen kieleen.

Ruuanlaiton ja ruokaperinteiden oheen muodostuu erään naisen elämäntarina. Ja toisin kuin yleisesti ajatellaan, naisen tarina on kaikkea muuta kuin tylsä, vaikka sen rajoina tuntuvat olevan keittiön seinät. Miehet käyvät sotiaan, pettävät ja rakastavat, mutta ruokaa tarvitaan joka päivä ja kotia tarvitsee jokainen. Naisten valtakunta hallitsee koko elämää. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa P. S. Rakastan kirjoja ja Tarukirja. 

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset, Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, 2020

Alkuteos: Invisible women, Exposing data bias in a world designed for men, 2019

Suomentaja: Arto Schroderus

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset on hätkähdyttävä tietokirja. Se latoo lukijan silmien eteen erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita naiset kohtaavat maailmassa joka päivä. Suurin osa niistä jää tunnistamatta, koska arjen toimintamallit ovat sellaisia, joita ei edes huomata. Niin on vain aina tehty. Naiset ovat hoitaneet oman osuutensa, joka jää usein näkymättömiin, koska se tapahtuu kodin piirissä. Kodin piiristä on myös vaikea murtautua ulkomaailmaan. 

Hätkähdyttävintä Perezin kirjassa on ehkä se, että jokainen lukija ymmärtää myös, että Perez on vasta sohaissut pintaa näillä paljastuksillaan. Kaikkihan tietävät, että naiset tekevät ilmaista hoivatyötä, he tekevät suurimman osan kotitöistä, heidät sivuutetaan johtopaikoilta ja politiikassa, mutta epäoikeudenmukaisuuden paikkoja on paljon muitakin. Ihmeellistä on myös se, että asioille ei oikeastaan tehdä mitään. Syynä tähän Perez pitää sitä, että naisista ei ole olemassa tilastotietoja, eli heidän kokemusmaailmastaan ei ole kerätty tietoa.    

Perez kertoo muun muassa niinkin triviaalista asiasta kuin lumen aurauksesta. Tiedättehän, miten Suomessakin ajoväylät puhdistetaan aivan ensimmäisenä lumesta - ajoväyliä pitkin miesten on päästävä työpaikoilleen mahdollisimman tehokkaasti. Samaan aikaan naiset liukastelevat jalkakäytävillä viedessään lapsia hoitoon tai käydessään lähikaupassa. Tutkimusten mukaan liukkailla keleillä naiset kansoittavat ensiapuasemat, koska he kaatuilevat huonosti auratuilla ja huonosti hoidetuilla jalkakäytävillä. Entäs jos jalkakäytävät hoidettaisiin kuntoon ihan ensimäisenä lumimyräköitten jälkeen? Autoilla kun kuitenkin päästään pienempien lumivallien läpi töihin.   

Tässä yhteydessä on pakko nostaa esiin "pelon maantiede", josta puhuttiin paljon jo 1990-luvulla. (Anja Kauranen kirjoitti aiheesta myös romaanin, joka on edelleen ajankohtainen.) Perez muistuttaa kirjassaan siitä, että kaupunkisuunnittelussa tulisi ottaa huomioon turvallisuus: puistojen, bussipysäkkien ja katujen valaistukset ja sijainnit olisi suunniteltava niin, että naisten on turvallista liikkua yksin. Vähän aikaa sitten Sarah Everardin väkivaltainen kuolema Isossa-Britanniassa sai aikaan "Text Me When You Get Home" -kampanjan, jonka avulla naiset nostavat esiin keinoja, joilla he varmistavat turvallisuuttaan. Miksi naisten täytyy edelleen tehdä niin? Miksi heidän täytyy pelätä seksuaalista väkivaltaa päivittäin ja suunnitella kulkureittinsä niin, etteivät tulisi huomatuiksi? Perez kertoo myös naisten oloista pakolaisleireillä. En ollut aikaisemmin ajatellutkaan, kuinka vaarallista naisen on käydä yhteisvessassa yksin.   

Perezin kirja asettuu jatkumoon, joka tekee naisena olemista näkyväksi. Simone de Beauvoir loi kirjassaan Toinen sukupuoli filosofisen pohjan tälle Perezin teoksella. Beauvoirin piti aikoinaan kirjoittaa omasta elämästään, mutta hän huomasi, ettei se onnistunutkaan ilman, että hän määritteli ensin, millaisia oletuksia naisena olemiseen liittyy. Maailmassa hän - siis oletettu ihmishenkilön standardi - on mies. Nainen on aina jotain, joka määritetään suhteessa mieheen. Perez ikään kuin konkretisoi Beauvoirin klassikon ja kertoo, miten eri tavoin naiset ovat toisia. Perez siis kertoo, miten se käytännössä tapahtuu edelleen, 2020-luvulla, 70 vuotta Beauvoirin teoksen ilmestymisen jälkeen.

Perez nimeää ihmisen mallina käytetyn prototyypin, joka on valkoihoinen 25-30-vuotias, 70-kiloinen mies (s. 131). Onko maailma oikeastaan turvallinen muille kuin heille? Millaiset turvavyöt suojaisivat parhaiten naisten vartaloa? Entäs raskaana olevan naisen vartaloa? Onko auton niskatuki naisille sopivalla korkeudella? Mitä infarktin jälkeen käytetyt verenohennuslääkkeet vaikuttavat naisten kuukautisiin? Miten naisen keho - esimerkiksi naisen ohuempi iho - reagoi kemikaaleihin? 

Yhtenä kauhistuttavimpana työelämän esimerkkinä Perez esittelee alipalkattujen naisten, usein maahanmuuttajien, työn kynsihoitoloissa, joissa he altistuvat kemikaaleille päivittäin. Toinen naisryhmä ovat kehitysmaiden naiset, jotka kokkaavat perheen ruuat avotulien ääressä päivästä toiseen. Kuinka paljon savumyrkkyjä he hengittävätkään elämässään? Naiset ovat aina tehneet työtä. He ovat tehneet työtä palkatta, alipalkattuina, aliarvostettuina ja näkymättöminä, mutta aina he ovat tehneet työtä. Naiset tekevät suurimman osan paitsi näkymättämistä töistä, myös alipalkatuista töistä ja pätkätöistä maailmassa, koska heidän pitää sovittaa työelämänsä hoiva- ja kotityönsä ehtoihin. Työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantavat lait parantavat ennen kaikkea naisten asemaa.  

Kautta historian naisten tekemä työ on jätetty huomiotta, koska se tapahtuu niin suurelta osin kotona, jossa lapsia ja vanhuksia hoidetaan. Perez nostaa tämänkin naisten tekemän työn esiin ja vaatii sen laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen. Pohjoismaisille naisille Perezin huomiot ovat jo vanhoja uutisia. Hänen väitteensä mukaan kunnollinen, verovaroin kustannettu päivähoito lisää naisten osallistumista työelämään ja samalla se nostaa BKT:tä. Työssä käyvien äitien omantunnon tuskiin hän kertoo tutkimuksesta, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallistuvat lapset ovat aikuisina aktiivisia työelämässä - aktiivisempia kuin kotihoidossa kasvaneet lapset. 

Suomessa kasvaneena naisena otan laadukkaan, verovaroin kustannetun varhaiskasvatuksen itsestäänselvyytenä. Sitä se ei suinkaan maailmanlaajuisesti ole, ei edes Euroopassa, saati muualla maailmassa. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten Tampereen teatterikesässä esiintynyt australialaisten naisten ryhmä ryhtyi yhtäkkiä kesken esityksen ylistämään suomalaista päivähoitojärjestelmää, josta he kuulivat ensimmäisen kerran täällä. He kertoivat siitä yleisölle silmät palaen ja olivat varmoja, että asumme paratiisissa. Useammalla heistä oli lapsi mukanaan kiertueella, ja he kokivat äitiyden ja taitelijaelämän sovittamisen erittäin hankalaksi Australiassa. Luulen, että muutama idea lähti näiden naisten mukana toiselle puolelle maapalloa. 

Vaikka väitänkin, että moni Perezin havainto on meillä jo korjattu, hänen teoksensa olisi monelle suomalaisnaisellekin silmiä avaava muistutus kehitysmaiden naisten asemasta. Myös länsimaissa on monia aloja, joissa naisten työ jää edelleen miesten työn varjoon, esimerkkinä Perez mainitsee tutkijoiden työn. Naiset ovat yhä enemmän edustettuina myös akateemisessa maailmassa, mutta siellä heidän työpanoksensa jää usein mieskollegoiden varjoon. Kuten muissakin ammateissa, perhe-elämän velvoitteet - vanhempainvapaat ja hoivatyö - kaatuvat naistutkijoiden niskaan kotona, mikä vähentää heidän mahdollisuuksiaan panostaa uraan. Lisäksi Perez väittää, että kun tutkijaryhmät julkaisevat artikkeleitaan, miesten nimet mainitaan ensin. Tällainen käytäntö korostaa miesten näkyvyyttä tiedonhaussa, eli aina kun artikkeleita haetaan, miesten nimet löytyvät ensimmäisenä. Koska algoritmit poimivat suosituimpia hakutuloksia, miesten valta-asema tehostuuu tätä kautta. Puhumattakaan tietysti siitä tosiasiasta, että tiedettä ovat historiassa tehneet miehet, jolloin heidän hegemoniaansa on vaikea purkaa. Tällaisten pieniltä vaikuttavien asioiden tiedostaminen purkaa kuitenkin myyttiä miesten neroudesta  - tai ehkä pikkuhiljaa nostaa myös naispuoliset nerot esiin. 

Perezin kirja tuo myös toivoa. Maailma muuttuu paremmaksi pala kerrallaan. On selvää, että Beauvoirin Toinen sukupuoli toi aikoinaan naisiin liittyvät myytit näkyviksi ja herätti naiset ja päättäjät toimimaan. Toisen sukupuolen ilmestymisaikaan, 1940-luvulla, jopa naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen tuore asia. Naisten asema yhteiskunnassa on parantunut huomattavasti noista ajoista, mutta se on vaatinut paljon työtä. Perezin esittämien tutkimustulosten mukaan naisten asemaa parantaa erityisesti se, että naiset pääsevät päättäviin poliittisiin virkoihin. Tämä näkyy Suomessa konkreettisesti nyt, kun meillä on naispuolisia puoluejohtajia hallituksessa. Kansanedustajistakin lähes puolet on nyt naisia. Hyvänä esimerkkinä nykyisen hallituksen tekemistä parannuksista naisten asemaan voisivat olla vanhempainvapaiden tasoittaminen, varhaiskasvatuksen palauttaminen kaikkien ulottuville sekä naisten fyysistä koskemattomuutta entistä paremmin suojaava laki. Hallitus on myös panostanut koulutukseen sekä tehnyt määrätietoisesti työtä yhteiskunnallisen tasa-arvon parantamiseksi. 

Joissain arvioissa Perezin kirjaa on kuvattu verenpainetta nostattavaksi kokemukseksi. Näinkin voi käydä, jos ei aiemmin ole ajatellut naisten yhteiskunnallisen aseman alemmuutta miehiin nähden. Kirja on nostanut myös miesten verenpainetta, mutta eri näkökulmasta: Perez on kokenut tasa-arvotaistelunsa takia häirintää. Häirintää kokevat myös nykyisen Suomen hallituksen naisministerit. Miksi naisten tasa-arvoinen kohtelu tai naisten johtava asema koetaan uhkaksi? Ketä tasa-arvo uhkaa? Eikö nimenomaan naisten työ - heidän astumisensa kodin piiristä yhteiskunnan toimiviksi osallistujiksi  -  ole nostanut pohjoismaisen hyvinvoinnin tähän pisteeseen, jossa nyt olemme? Se on hyödyttänyt kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Kaikki inhimillinen henkinen pääoma on syytä ottaa käyttöön, jos maailmaa ja elämää halutaan suojella. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten elämää rajoittavat tai haittaavat esteet on ensin ymmärrettävä ja sen jälkeen myöskin poistettava, jotta ei olisi enää toisia, vaan ihmisiä kaikki yhdessä.   

Tuulevin lukublogissa on myös arvio kirjasta. Helmetin lukuhaasteeseen tämä sopisi kohtaan 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Mistä sain kirjan: luin ja kuuntelin Bookbeatista

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli vuoden odotetuimpia kirjoja, ja se totisesti myös lunasti kaikki odotukset. Kinnunen on osoittautunut luotettavaksi kirjailijaksi, jonka tyylitaju ja suomen kielen taituruus ovat ihan omaa luokkaansa. Hänen neljäs teoksensa on aivan yhtä laadukas kaunokirjallinen tapaus, kuin hänen aiemmat kolme teostaan: Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Nytkin tuntuu, että voisin avata kirjan mistä kohdasta tahansa ja siteerata kohtaa esimerkkinä suomen kielen kauneudesta. Eikä kyse ole mistään päälleliimatusta taiteellisesta kielestä, vaan suomen kielen yksinkertaisesta ilmaisuvoimasta - kun sen osaa. 

Kirja on omistettu heille, joille hiljaisuus on helpoin tie, ja se kertoo unohdettujen naisten tarinoita. Kaikki nämä naiset ovat joutuneet yhteiskunnan arvoasteikolla pohjasakaksi. Heidän suurin syntinsä ovat heidän yhteytensä saksalaisiin sotilaisiin, joita Suomen Lappi oli täynnä jatkosodan aikana. Saksalaiset olivat aseveljiä, mutta kun rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa astui voimaan jatkosodan jälkeen, näistä aseveljistä tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois Suomen alueelta. Samassa hetkessä saksalaisten kanssa yhteydessä olleista naisista tuli saksalaisten huoria. 

Naisia oli saksalaisilla töissä: siihteereinä, keittämässä ruokaa, hoitamassa sairaita ja haavoittuneita. Heitä oli myös viihdyttämässä sotilaita. Romansseilta ei voitu välttyä, olivathan kyseessä nuoret ihmiset. Kaikkia näitä tarinoita kertovat Kinnusen luomat naishahmot. 

Naisia on paljon, ja he joutuvat Lapin sodan alkaessa päättämään, lähtevätkö saksalaisten mukana kohti Jäämerta, josta heidät lähetetään Saksaan sotilaiden mukana tai palautetaan Suomeen... Niin minkälaisiin oloihin Suomessa? Kinnusen päähenkilöt, viisi naista, päättävät lähetä saksalaisten kyytiin, mutta heidät jätetäänkin rannalle ja lähetetään vankileiriolosuihteisiin odottamaan siirtoa Suomeen.  Vankileirillä hiukset keritään ja kohtelu on julmaa. Kukaan ei tiedä, mikä heitä Suomessa odottaa. Syyte sotarikoksista kenties? Vankila? Yllättäen he saavat tilaisuuden paeta ja pitkä vaellus Suomen käsivarresta etelää kohti alkaa.  

Matkaa tekevät Irene, Aili, Katri, Siiri ja Veera. Irene tulee heistä läheisimmäksi, koska hänen näkökulmastaan vaellusta seurataan eniten ja hänen menneisyydestään kerrotaan eniten. Hänen valintansa eivät ole olleet helppoja, eikä tulevaisuuskaan tunnu selviävän pitkän vaelluksen aikana. 

Vaellus on vaarallinen: nälkä, eksymisen vaara, kylmyys ja kosteus, vuolaat virrat, miinat ja ihmisten vihamielisyys vainoavat kävelijöitä. Matka taittuu hitaasti, kengät ja laukut hiertävät. Mitä lähemmäs asutusta he saapuvat, sitä enemmän  ihmisten reaktiot heitä pelottavat: He kaihtoivat ihmisiä. Ensin niitä, jotka tulivat vastaan, ja lopulta pelkkää ajatusta vastaantulijoista. - - Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta. He olivat suojassa vain kun kävelivät, ja kuitenkin jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäksi tuhoa. 

Mikä heitä odottaisi kotona? Millainen Suomi heitä olisi vastassa? 

Matkalla kohdattujen ihmisten muodossa heitä tulevat vastaan sekä armo että julmuus. Saunan tai vastapaistetun leivän jakaminen nostavat lukijan silmiin kyyneleet. Pahat sanat tai saksalaisen äpärän synnyttäneen naisen rääkkääminen herättävät kauhua. Ihminen on ihmiselle susi. Minkälaisen moraalisen ylenkatseen kautta ihmisillä on varaa tuomita toisensa? 

Poltettu Lappi ja sen karu ja kaunis luonto ovat se maisema, jossa tämä vaellus, viiden naisen via dolorosa käydään. Jokaisen matkalle lähteneen on tehtävä tiliä menneisyyden kanssa, ja valmistauduttava tulevaan - tuntemattomaan. 

Kinnunen asettaa lukijan keskelle historian todellisia tapahtumia ja kutsuu katsomaan tarkasti: Tällainen on ihmisen elämä. Se on selviytymistä ja äärimmäisiä valintoja, se on askeleita askeleiden perään. Ei ole yhdentekevää, kenen kanssa ja mihin suuntaan askeleita otetaan. Toisen vaellusta voi edes joskus yrittää keventää, sillä historiaa tehdään myös hyvin teoin.  

Kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet paljon Kinnusen romaanista. Tässä linkit muutamiin blogeihin: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Juhani Brander: Miehen kuolema

Juhani Brander: Miehen kuolema, Pohdintoja maskuliinisuudesta, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Sivuja: 323

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Maskuliinisuus ei ole mikään luontainen tila, vaan se on synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu ja jota hänen täytyy todistaa mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida.  - - Jos tästä kaikesta jotain on syyttäminen, niin hegemonista maskuliinisuutta. Tämä käsite tarkoittaa kuvitteellista rakennelmaa ja niitä odotuksia, jotka muokkaavat, tuottavat ja hyväksyttävät oikeanlaista miehisyyttä. (S. 9-10.) Näin kirjoittaa Juhani Brander esseekokoelmansa Miehen kuolema esipuheessa. 

Harvasta tietokirjasta olen ollut ikinä niin innoissani kuin tästä Branderin esseekokoelmasta. Sen aiheena on mies ja miehisyyteen liitetyt odotukset sekä toksinen maskuliinisuus, jonka piirissä Brander itse tuntee kasvaneensa, kuten esipuheesta käy ilmi. Toksinen maskuliinisuus tarkoittaa kaikkia niitä miehisyyden malleja ja miehisyyteen liittyviä määritelmiä, joiden täyttäminen on mahdotonta tai aiheuttaa miehille henkistä pahoinvointia ja häpeää sekä riittämättömyyttä. Selvää on, että toksisesta maskuliinisuudesta kärsivät välillisesti myös naiset ja lapset. 

Brander kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omasta kasvamisestaan. Hänen kertomansa esimerkit tuntuvat paikoin lähes uskomattomilta, ja Brander korostaakin, että nämä ovat hänen kokemuksiaan, eivätkä välttämättä ole toteutuneet kaikkien miesten elämässä. Kieltämättä Branderin kuvailemat miehen mallit ja muotit ovat surullisen kapeita ja ahdistavia. 

Näyttää siltä, että kasvaakseen mieheksi pojan on jollain tavalla otettava kantaa väkivaltaan. Fyysinen voima ja ruumillinen työ koetaan miehisyyden mittareiksi. Koskettaminen muuten kuin väkivaltaisesti on perinteisesti ollut poikien kasvatuksessa harvinaista. Tunteista puhuminen on vaikeaa - siihen ei kannusteta eikä siihen opeteta. Päinvastoin, kukapa ei olisi kuullut sanontoja "pojat eivät itke" tai "ole mies", jotka tarkoittavat sitä, että minkäälaista heikkoutta ei saa näyttää ja heikkoudeksi tulkitaan esimerkiksi itkeminen tai pelkääminen. 

Täyttääkseen miehen mitat pojan on siis kiellettävä paljon itsestään: hellyyden kaipuu, tunteiden näyttäminen - ehkä jopa tunteet itsessään. Tunteista puhuminen ei tietenkään onnistu, jos ne on tukahdetettu tai niitä ei osata edes tunnistaa. Jos poika on kiinnostunut jostain muusta kuin miehisistä urheilulajeista, tai ylipäätään muusta kuin urheilusta, hänet leimataan helposti homoksi tai tyttömäiseksi mieheksi. 

Brander on itse ollut aina ahkera lukija ja hän luki yliopistossakin pääaineenaan kirjallisuutta. Tästä riitti kuittailua kaveripiireissä. Hänen on sitten toisaalta pitänyt osoittaa myös itselleen, ettei ole vähäänkään homomainen, eli naisia ja naissuhteita on täytynyt hankkia ihan miehisen maineen pelastamiseksi. 

Brander kirjoittaa myös siitä, miten myös naiset odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Kun ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet ja hän rupesi itkemään, tyttöystävä oli ihmetteli asiaa ääneen. Miehen kyyneleet eivät olleet hänen mielestään sallittuja. Brander häpesi kyyneliään. 

Toinen järkyttävä esimerkki miesten välisistä kommunikointitavoista on tapaus, jossa Brander soitti ystävälleen ja itki rakkaan isoäitinsä kuolemaa. Puhelu oli lyhyt ja päättyi siihen, että ystävä nauroi hänelle. Brander tunsi puhelusta häpeää. Saako mies surra? Saako mies kaivata?

Brander kirjoittaa muun muassa armeijasta, urheilusta ja seksistä otsikoilla Lätkäjätkien maailmassa, Lupaan käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi sekä Toksisen seksin lyhyt oppimäärä. Kirjallisuudesta hän nostaa esiin paljon miehisyyden kuvaajia ja päätyy lopulta Karl Ove Knausgårdiin, joka ehkä enimmäisenä miehenä maailmassa tekee fiktiossa miehestä ihmisen. Kaunokirjallisuudessa herkkä, tunteva mies saa vihdoin ääneen. 

On selvää, että lukevan miehen lukemat kirjat ovat pääasiassa miesten kirjoittamia kirjoja - niin Branderinkin. Osansa Branderin pohdinnoista saa poikien poika Hamlet: Krapulassa olen joskus miettinyt sitä, miksi Hamlet oli kuolemaansa asti niin hirvittävän teini-ikäinen (s. 232). Esimerkkejä keskenkasvuisista ja tunnevaurioituneista miehistä kirjallisuudessa riittää. Tällaista mieskrittiikiä todellakin kaivataan kaikkiin taidemuotoihin, sillä jokainen taiteenlaji musiikista ja kuvataiteesta lähtien on perinteisesti ollut miesten toimintkenttää. Millaisia miesten ja naisten rooleja taide onkaan rakentanut? Knausgårdeja tarvitaan joka alalle.

Kukapa olisikaan parempi suomalainen esimerkki miehen mittojen tavoittelijasta, kuin Kalle Päätalo, josta Brander kirjoittaa esseessä nimeltään Kun ei tule miehen luontoa! Päätalon Iijoki-sarja on 26-osainen kirjasarja, joka kertoo hänen omasta elämästään. Branderin mukaan Päätalo kirjoitti kaikissa 26 osassa siitä, kuinka mahdoton vaade miehisyys itsessään on. Tässä eesseessä päädytään myös miettimään Tony Halmeen miehistä olemusta. Päätalo yritti lopulta itsemurhaa, ja Tony Halme kuoli itsemurhaan, vaikka näytti siltä, että hän täytti maskuliinisuuden vaateet erinomaisesti. Branderin mukaan myös koulusurmien tasutalla on toksinen maskuliinisuus. Pojat, jotka eivät yllä oikeanlaisen miehen mittoihin, joutuvat kiusatuiksi ja ottavat jossain vaiheessa käyttöön epätoivoiset keinot miehisyytensä osoittamiseksi. Toksinen miehisyys on pahimmillaan tappavaa.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin keskustelun, jossa Juhani Branderin lisäksi haastateltavana oli Eino Saari, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Miehen kosketus. Branderin ja Saaren keskustelun sanoma oli, että perinteinen miehenä olemisen malli ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille, ja miehet voivat oppia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 

Kahden pojan äitinä olen kovin helpottunut siitä, että miehen rooli venyy ja muuttuu. Brander on syntynyt vuonna 1978 ja kasvanut maaseutukunnassa. Vertaan hänen esseitään Rafael Donnerin omaelämäkerrallisiin esseisiin teoksessa Ihminen on herkkä eläin (bloggaus tekeillä). Donner on syntynyt vuonna 1990, eli miehillä on ikäeroa 12 vuotta. Yllättävän samanlaisia miehisyyden odotuksia on Donnerkin kohdannut, vaikka hänen nuoruutensa on ollut jo 2000-luvun nuoruutta. Myös Donner peräänkuuluutta muutosta miehenä olemiseen. Kumpikin näistä miehistä, sekä Brander että Donner, panevat itsensä likoon ja kirjoittavat häpeälliset hetket ja kasvunpaikat rehellisesti esiin. 

Tällaisia pohdintoja voisin lukea vaikka kuinka paljon lisää, sillä niitä tarvitaan, jos tiukkoja rooleja halutaan murtaa. Tarvitaan miehen kuolema, jotta ihminen voi elää.

Branderin Miehen kuolema on luettu ainakin Kirjavinkit-blogissa. 

2 x Kati Närhi: Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri 2012; Seitsemäs vieras 2015

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Kati Närhi

Sivuja: 133; 149

Mistä sain kirjat: toisen lainasin kirjastosta, toisen saimme joululahjaksi (Kiitos, Juuso!)

Tervetuloa viettämään naistenviikkoa kirjabloggaajien seuraan! Bloggaajien lukuhaastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogi, ja sieltä voi käydä bongaamassa listan mukana olevista blogeista. Naistenviikon juhliminen on perinne, jonka tarkoituksena on nostaa esiin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, joka on jäänyt kirjallisuushistoriassa miesten jalkoihin. Syitä tähän on ollut monia. Ensimmäinen ja suurin syy on tietysti naisten historiallinen asema yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole ollut koulutusta tai varallisuutta, jotka olisivat mahdollistaneet kirjailijan uran. Mainittakoon vaikka kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin kirjailijavaimo Fredrika, joka haikaili koulutuksen perään, mutta kirjoitti silti rohkeasti kolme romaania. Aikalaisarvostelijat lyttäsivät ne muun muassa sillä perusteella, ettei naisen kuuluisi ryhtyä kirjoittelemaan. Fredrika lopetti kirjoittamisen, ja hänen osakseen kirjallisuushistoriassa jäivä pelkät tortut. 

Kun nyt kirjailijanuraan on naisillakin jo mahdollisuus, naisten kirjoittaman kirjallisuuden esiinnousua tai arvostusta hankaloittavat edelleen pinttyneet käsitykset ja ennakkoluulot. Tutkittu tosiasia on, että miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat tasapuolisesti sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tällä tavoin naisten kirjoittamilta teoksilta jää puolet lukijoista pois. Kun myös kirjallisuudentutkimus on perinteisesti ollut miesten kenttää, voi vain kuvitella, että naisten pääy kirjallisuuden arvostettuun ytimeen eli kaanoniin - ja sitä kautta osaksi kirjallisuuden opetusta - on ollut vaikeaa. 

Naistenviikon aikana on vain oikeus ja kohtuus, että myös naisten tekemää sarjakuvataidetta nostetaan esiin. Pari vuotta sitten innostuin blogeissa pyörineestä sarjakuvahaasteesta ja löysin itselleni täysin uuden kirjallisuudenlajin, eli sarjakuvat. Tai no, tottahan Aku Ankan lisäksi olen lukenut Kalevassa ilmestyneet Mustanaamiot (Mustanaamio houkutteli lukemaan sanomalehteä vähän enemmänkin) sekä kirjastosta lainatut Lucky Luke -sarjakuvat, Asterixit, Tintit ja myöhemmin Lasset ja Leevit sekä Viivi ja Wagner -sarjakuvat, mutta haasteen myötä löysin paljon sellaista, jota en tiennyt olevankaan. Innostuin tuolloin Kati Närhen Agnes-sankarittaresta aivan valtavasti ja kirjoitinkin sarjan ensimmäisestä osasta, Saniaislehdon salaisuuksista, varsin innostuneen arvion blogiin.

Eipä aikaakaan, kun haalin Agnes-trilogian toisen osan käsiini ja joulupukkii yllätti meidät sarjan kolmannella osalla. Selvisi myös, että vihdoin sarjan kolmas osa, Seitsemäs vieras, oli pokannut Sarjakuva-Finlandian. Koko sarjahan sen ansaitsisi. 

Sarjakuvien päähenkilö Agnes on pikkuvanha, utelias, goottihenkinen hahmo. Hän on tyttö - siis tyttö sarjakuvan päähenkilönä! Agnes on myös tyttö, joka ei yritä miellyttää ketään. Hän ei hymyile, mutta ei hänellä toki ole hymyyn aihettakaan. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja sarjan toisessa osassa, Mustasuon mysteerissä, myös mummo alkaa etääntyä - hän alkaa nimittäin höpsähtää vanhuuttaan. Niinpä Agnes lähetetään käymään koulua Mustasuon sisäoppilalaitokseen. 

Pian selviää, että laitoksesta on kadonnut tyttöjä, ja tunnelma alkaa kiristyä. Agnes ei tietenkään voi jättää asiaa sikseen, vaan aloittaa omat tutkimuksensa, jotka eivät suinkaan ole vaarattomia. Neuvokas Agnes kuitenkin käy salaisuutta päin ja tulee paljastaneeksi yhtä ja toista oppilaitoksen historiasta ja nykyisyydestä. 

Hirtehinen, musta huumori sävyttää tarinaa ja kuvitusta. Hymyttömät, suurisilmäiset hahmot patsastelevat kuvissa ja laukovat lakonisia kommenttejaan. Tyttöjen sisäoppilaitos on herkullinen ympäristö goottilaishenkiselle tarinalle ja salaisuuksille.

. 

Trilogian kolmas osa, Seitsemäs vieras, vie Agneksen synkälle saarelle ja salaperäiseen linnaan, jonne hänen tätinsä on saanut kutsun ja jonne hän ottaa Agneksen mukaansa. Taas kerran ympäristö suorastaan  huutaa salaisuuksia. Agnes seikkailee kolkoissa huoneissa, kuulee ääniä ja antaa uteliaisuuden viedä. Linnan outo isäntä selvästikin salaa jotain, ja menneisyys tuntuu raskaana linnan käytävillä, mutta myös tädin mielessä. Mistä on kyse?

Seitsemännessä vieraassa Agnes kasvaa ja kokee ensirakkauden. Hän alkaa herätä lapsuuden seikkailuista kohti aikuisuutta. Agneksen hahmossa on jo naisellista varmuutta ja valoa, goottitunnelma on väistymässä. Silti tietty synkkä perusvire säilyy, eikä hänestä varmasti koskaan tule iloista kikattelijaa.

Agnes on vastustamaton, vaikka hänen ei ole mikään viehättävä tapaus, vaan melkeinpä päinvastoin. Tarinoiden miljööt on valittu tarkoin ja niistä otetaan kaikki irti. Jännitys tiivistyy sopivasti ja kauhuelementtejäkin on siroteltu sinne tänne. 

Närhi on kuvittajana vakuuttava. Pidän kuvien tummista sävyistä ja hahmojen ilmeikkyydestä - kulmakarvan kohotuksella saadaan paljon aikaan. Vaikka ilmeet ovat siis hyvin totisia (ja Agneksen ilmekin paitsi totinen myös suorastaan jurottava), jokainen tyyppi on selvästi oma persoonansa. Selkeys ja konstailematon  tyyli tekevät näistä Agnes-sarjakuvista mitä mainiointa luettavaa. 

Vinkkinä teiniperheisiin kerrottakoon, että 14-vuotiaat tyttäreni ahmaisivat Agnes-tarinat melko vikkelästi. Koska nuoren mieli ei välttämättä pysty keskittymään pitkiin romaaneihin, voi sarjakuvista löytyä hetkellinen helpostus lukuinnon ylläpitoon tai virittelyyn. 

Agneksen seikkailuja on luettu myös muun muassa näissä kirjablogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Villasukka kirjahyllyssä, Lukukausi ja Kujerruksia.

Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim: Allah99, 2019

Alkuteos: Allah99
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Khaled Al Nassiry
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Kirjallisuuden ja ylipäätään kirjoittamisen merkityksestä on puhuttu paljon. Pessoan mukaan kirjallisuus on helpoin tapa olla välittämättä elämästä, ja minullekin kirjallisuus on tarjonnut mukavia pakopaikkoja, mutta lisäksi väitän, että kirjallisuus on peräti pelastanut henkeni. Kirjallisuus on pelastanut minut joka tulin syntyneeksi maassa, missä raaka väkivalta on kerran vuosikymmenessä leimahtanut kauhistuttaviin, mielikuvitusta uhmaaviin sfääreihin asti. (S. 16.)

Hassan Blasimin Allah99 on ilman muuta kirjallinen tapaus. Se on tapaus Suomen kirjallisuudessa, se on tapaus eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja se on tapaus maailmankirjallisuudessa. Irakista Suomeen päätynyt Hassan Blasim kirjoittaa raivoisaa, häikäilemätöntä ja filosofista proosaa. Yhdistelmä luo aivan omanlaistaan kirjallisuutta.

Olen aiemmin lukenut Hassan Blasimin novellikokoelmat Vapaudenaukion mielipuoli (2012) ja Irakin purkkajeesus (2013), jotka ovat niittäneet mainetta maailmalla enemmän kuin Suomessa. Ne edustavat taiturimaista novellitaidetta, joka häikäisee lukijansa. Sota, väkivalta, fundamentalismi ja pakolaisuus ovat kansainvälisiä aiheita, joita Blasim käsittelee novelleissaan armottomasti.

Sama meno jatkuu Allah99:ssä. Mutta nyt Blasim heittelee tuon tuostakin myös kirjallisia koukkuja  keskelle absurdia väkivaltaa, pommi-iskuja, kostoa ja kuolemaa. Beckett, Gogol, Kafka - irrallisuutta, unenomaisuutta, surrealismia.  Ei ole sattumaa, että Blasimin luoma kertoja lukee László Krasnahorkain Saatanatangoa, jossa ylistetään ihmisten yksinäisyyttä ja itsekkyyttä. Italo Calvinon herra Palomar puolestaan kommentoi kärkkäästi samaisen päähenkilön, kirjailija-elostelijan, sanomisia tämän matkoilla. Taustalla vaikuttavat Emil Cioran -nimisen romanialais-ranskalaisen filosofin ajatukset kaiken turhuudesta ja kuolemasta. Hilpeät puitteet - jumalaista kirjallisuutta.

Allah99:n kehyskertomuksena on taideprojekti. Irakista paennut entinen eläinlääkäri, nykyinen kirjailija, Hassan "Minervanpöllö" Buma on päätynyt pakomatkallaan Suomeen. Hän on saanut apurahan, jonka turvin hänen on tarkoitus kerätä 99 tarinaa Allah99-blogiinsa. Nimi tulee Jumalan 99 nimestä, jotka tunteva pääsee paratiisiin. Tarinoita alkaa kertyä: Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Tarinoiden keräämisen ohessa Hassan "Minervanpöllö" Buma käy kirjeenvaihtoa Alya Mardan -nimisen kirjailijan kanssa. Mardanin intohimo ja elämäntehtävä on Emil Cioranin teosten kääntäminen, ja Mardanin kautta päästäänkin pohtimaan kaiken katoavaisuutta ja muun muassa kirjoittamisen turhuutta: Kirjoittaminen: Eräille se on kuin kaivaisi hautaa sanoille. Ylipäätään koko sana "kirjoittaminen" maistuu tuhkalta ja kuolemalta. (S. 15.)  

Teoksen lopussa esitellään kirjailija Adnan al-Mubarak, jonka kanssa kirjailija Hassan Blasim on käynyt kirjeenvaihtoa. Missä määrin Hassan Buma on Hassan Blasim ja Alya Mardan on Adnan al-Mubarak? Sen tietää täsmällisesti vain kirjailija Hassan Blasim. Joka tapauksessa Alya Mardanin nimissä kirjoitetut viestit tuovat kirjaan filosofisia rauhan hetkiä, joiden kautta siirrytään pohtimaan vanhenemista, kirjoittamisen tuskaa ja pakkoa ja elämän tarkoitusta, jopa hetkittäistä kauneutta, jota taide tarjoaa ihmisen muuten niin turhaan elämään.

Kirjailija-kertoja Hassan matkustaa tarinoiden perässä paikasta toiseen. Käydään esimerkiksi Berliinissä, Brysselissä, Tampereella ja Reykjavikissa, mutta aina palataan Bagdadiin. Tarinoiden alku on useimmiten siellä, autopommien, taistelujen, harhalaukausten ja itsemurhaiskujen Bagdadissa, jossa taide ja vapaa ajattelu on ajettu nurkkaan ja jossa ihmiset säästävät rahaa voidakseen maksaa salakuljettajille, jotka kuljettavat heidät pois kaupungista, Eurooppaan, vapauteen.

Kirjassa on seksiä, alkoholia, huumeita ja järjetöntä väkivaltaa. Siinä on rivien väliin upotettua maailman mustinta huumoria, suoraa kritiikkiä irakilaisisa kirjallisuuspiirejä kohtaan, taiteen vapauden ylistystä, elämän banaalia arkipäiväisyyttä, räkäisiä kapakoita, epätoivoista räpistelyä ja tarinoita ja tarinoita. Niitä ei ole aivan 1000 ja yhtä, mutta paljon niitä on. Perinteistä proosakerrontaa rikkova haastattelurakenne ja kirjeet tauottavat kerrontaa, korostavat juonenkäänteitä, antavat lukijalle tilaisuuden valmistatutua johonkin uuteen kummallisuuteen, joita elämä nakkaa ihmisten eteen.

Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Sampsa Peltosen suomennustyötä on kehuttu moneen otteeseen, ja se on kaikki kehunsa ansainnut. Teksti on värikästä ja helppolukuista, ja siihen uppoaa kuin lumottuna. Lukija janoaa tietää lisää, kuulla taas yhden tarinan siitä, miten absurdeja asioita maailmassa tapahtuu. Sinne tarinoiden runsaudensarveen uppoavat myös Rajaportin sauna, Katri Helenan Lintu ja Lapsi sekä Salmi-Aki.


Allah99 on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Sivumerkkejä ja Kirjakaapin kummitus. 

2 x kotimainen kasvutarina: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen ja Suvi Vaarla: Westend

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen, 2020
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Anna-Mari Tenhunen
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Käsiini on osunut niin paljon hyviä kirjoja, että tuntuu suorastaan vaikealta välillä irrottaa niistä ja vähän kirjoittaa. Tämähän on paradoksi, koska hyviä kirjoja lukiessa toisaalta koko ajan myös vaivaa halu kirjoittaa omia ajatuksiaan muistiin.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteosta lukiessa näppejäni suorastaan poltteli kirjoittamisen tarve. Kirja herätti minussa niin valtavan tunneryöpyn, että teki mieli huutaa ääneen - turhautumisesta. Äiti, nainen ja feministi minussa heittivät lähes joka sivulla kuperkeikkaa kauhusta ja hämmästyksestä.

Paperilla toinen kiinnitti huomioni Instagramin puolella onnistuneen 70-lukulaisen kantensa ansiosta. Oranssi väri veti puoleensa ja kirjan aihe, naisen kasvaminen äitiyteen, kiinnosti.

Tartuin siis kirjaan aika isoin odotuksin, mutta äitiys jäikin kirjassa melkolailla sivuseikaksi. Sen sijaan huomasin lukevani erilaisista seksisuhteista ja teininä koetusta abortista. Ahmin sivuja nopeaan tahtiin ja odotin äitiyttä, kuten päähenkilökin jossain vaiheessa: Yhtenä päivänä huomasin olevani yli kolmekymmentä enkä vieläkään äiti (s. 17).

Aluksi olin närkästynyt siitä, että minut oli huijattu lukemaan kirja jollain mainostempulla. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että tämä äiti on kasvanut äitiyteensä miessuhteidensa kautta. Sitten aloin miettiä, että ehkä näin tapahtuu tietyllä tavalla jokaisen naisen kohdalla. Että äidiksi on valmis vasta, kun tietää omat rajansa ja halunsa.

Päähenkilön kohdalle osuvat miehet ovat itsekkäitä petoja. Jokainen heistä panee (jollakulla oli ihan panopäiväkirjakin), ja niin panee päähenkilökin, melkein kaikkea mikä liikkuu. Minä vain epäilen, kuinka paljon päähenkilö itse on panija ja kuinka paljon hän tietämättään tai tietoisesti antaa miesten käyttää itseään hyväksi. Päähenkilöä saa panna kaikkiin ruumiinaukkoihin, sillä niin nälkäinen hän on rakkaudelle ja hyväksynnälle. Eniten ehkä lopulta järkytyin siitä, miten monivuotinen miesystävä häntä kohtelee:
 - -  Kerran kysyin, mitä hän etsi puhelimensa valikosta.  
    "Tässä pitäisi olla sellainen asetus et voin blokata pelkästään sun puhelut, mut en meinaa löytää sitä."
Etsin asetusta itku kurkussa monta minuuttia. Minäkään en löytänyt sitä, joten pyysin anteeksi, ettei minusta ollut hyötyä. Hän lähti ulos, enkä kuullut hänestä kolmeen päivään. (S. 53.)

Paperilla toinen on autofiktiivinen teos, ja se on herättänyt paljon keskustelua naisten seksikokemuksista. Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmia on kehuttu rohkeudesta, koska hän kertoo nuorena kokemastaan abortista ja nostaa kipeitä asioita näkyviin. Minä ihmettelen, miten vaikea naisten on edelleen löytää omia sanoja ja olemisen tapaa miesten maailmassa.

Sjöholmin teksti etenee hengästyttävästi päälauseesta toiseen. Turha tunteilu ja pohdinta loistavat poissaolollaan. Teksti on reportaasi - faktat kerrotaan, kuten ne ovat. Miehiä ja miesten tekemisiä vilisee tekstissä enemmän kuin päähenkilön omia tekemisiä. Miltä hänestä tuntuu? Kuka hän oikein on? Tätä hän ymmärtää jossain kohtaa kysyä myös itseltään! Ja esittelee taas pian liudan uusia miehiä. Onko oikeasti niin, että miehet kertovat meille, keitä me olemme? Tai minkä arvoisia me olemme naisina, äiteinä tai ihmisinä? Olemmeko haluttavia, olemmeko pantavia, saammeko arvostaa itseämme?

Miten ihmeessä pystyisin suojelemaan tyttäriäni tällaiselta nuoruudelta ja naiseksi kasvamiselta? Miten he saisivat kasvaa ihan itse ilman miehen arvostelevaa katsetta ja ilman kutistavaa miellyttämisen halua? Ja ehkä vielä isompi kysymys on se, miten kasvattaisin poikani sellaisiksi miehiksi, joille naiset olisivat tuntevia ja ajattelevia ihmisiä.

Päähenkilön ensimmäinen poikaystävä, joka pani alaikäisen, 14-vuotiaan, tytön elämän sekaisin vuosiksi ja jonka vaikutukset edelleen tuntuvat aikuisen naisen ja äidin elämässä, kohtelee päähenkilöä kuin esinettä: "Mun täytyy jättää sut sitten kun täytän kahdeksantoista, koska sit oot laiton", hän totesi taas ennen kuin pani minua perseeseen kuukautisten takia. Tamponin naru jäi väliin hiertämään, ja minua nolotti. (S. 8.)

Minua suututtaa.

Paperilla toinen on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen äidin lukevan. Huolellisesti. Jos annamme keskenkasvuisten poikien ja muitten panijoitten kasvattaa tyttäristämme naisia ja äitejä, niin onhan tässä maailmassa vielä paljon korjattavaa. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, josta haluaisin näin palavasti keskustella ihmisten kanssa.



Kirja on luettu ainakin kirjablogeissa Sivusuhteita ja Aina joku kesken.

---------------------------------------------------------------------------

Suvi Vaarla: Westend, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Luulen että aavistin jo silloin, minkä aikuisena tiedän: liiallinen kiintymys rahaan ja toisaalta sen puute, molemmat, voivat murtaa mielen (s. 167).

Suvi Vaarlan Westend kertoo 1990-luvun lamasta. Se on kasvutarina ja samalla eräänlainen selviytymistarina.

Westendin päähenkilö ja minäkertoja Elina syntyy 1980-luvulla ja kokee perheensä mukana railakkaan nousukauden: Optimismi ei siunannut vain perheitämme vaan se oli jotain, joka väreili ilmassa, ympäröi tiukasti kaikkea mitä tapahtui (s. 42). Silloin kaikki tuntui mahdolliselta, kunhan vain otti ja napsi hyvinvoinnista oman palansa. Oli helppoa menestyä ja uskoa itseensä.

Elinan isä perustaa rakennusfirman, ja rahaa tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista. Ostetaan hulppea omakotitalo ja vene. Nykynäkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä - näinhän monessa keskiluokkaisessa perheessä tehdään. Tuolloin se oli Suomessa täysin uusi elämäntapa, jota pidettiin pröystäilynä ja snobbailuna, ja toisaalta sitä myös ihailtiin. Äkkirikkaille, nuorille menestyjille oli  ihan oma nimikin: jupit.

Kun pankkikriisi toi laman Suomeen, yrityksiä meni nurin, ja kodit ja veneet joutuivat ulosottoon.  Niin käy Elinan perheessäkin. Isä menettää kaiken, minkä vuoksi on tehnyt työtä. Olut alkaa maistua, ja masennus valtaa ennen niin iloisen ja toiveikkaan isän.

Westend voisi kääntyä kärsimystarinaksi, mutta siinä on jokin lanka, joka pidättelee sitä pinnalla. Päähenkilön elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta hän on selviytyjä, joka etsii kaiken keskellä oman tiensä ja oman tapansa ajatella. Vaarlan lauseet soljuvat selkeinä ja tarkkoina, niistä puuttuu kaikki teennäisyys ja kikkailu. Tyyli on toteavaa, mutta silti ilmeikästä.

Aikatasot vuorottelevat 1990-luvun vuosista 2000-luvulle, jolloin Elina opiskelee kansantaloustiedettä yliopistossa, seurustelee ja valmistuu ekonomiksi. Hän pääsee töihin ja alkaa kerätä statusta itselleen työnteolla. Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan palaa:
Kaikki vuodet ajattelin: mitä jos?
   Jos se kaikki tapahtuu uudestaan?
   Kun se tapahtuu uudestaan? (S. 301.)

Westend on paitsi kertomus lamasta myös kertomus ystävyydestä. Kiittelen erityisesti tyttöjen vilpittömän ja luottamuksellisen ystävyyden kuvausta tässä kirjassa. Se on jotenkin kaikessa lujuudessaan hyvin tavallista ja juuri siksi kaunista.

Omat muistoni 1990-luvusta liittyvät lähinnä opiskeluun. Kaikessa säästettiin, ja kunnat olivat tiukoilla, mutta yliopistossa lama ei juuri näkynyt opiskelijoille asti. Muistan, kuinka julkisuudessa kauhisteltiin itsemurhalukuja ja perheiden kärsimyksiä. Yliopistolla mietittiin työn merkitystä suomalaisille, sitä kuinka työ on aina määrittänyt suomalaisen arvon. Kun työttömyys kohtasi lähes joka perhettä, ja töitä ei yksinkertaisesti ollut, myös ihmisarvo menetettiin.

Kaiken tämän Westend tuo yksilötasolle. Millaista on elää perheessä, jolta lama vie kaiken? Millaista on, kun omat arvot romahtavat ja turvallisuus murenee, kun oma työ ei enää elätäkään?

Nyt korona-aikana olemme uuden laman kynnyksellä, mutta luotan siihen, että 1990-luvun lamasta on jotain opittu. Luulen, että suomalaiset ovat suvaitsevaisempia, ja esimerkiksi somen kautta ihmisten tarinat tulevat yhteisiksi. Suomalaisten identiteetti ei myöskään ole enää niin työkeskeinen kuin 1990-luvulla. Se voi olla kansakunnan pelastus juuri nyt.


Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Lukuhumua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Leena Lumi.

Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron, 1985
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 126
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä



Leena Krohn on kirjailija, jonka tuotanto jaksaa hämmästyttää. Se on monipuolista ja silti tinkimätöntä, sillä siinä on aina syvästi inhimillinen sanoma, joka ei kumartele valtavirtaa eikä muitakaan kuvia. Se on aina säkenöivää ja hauskaa, ja samalla hirvittävän vakavaa. Oikeastaan se pakenee määritelmiä, joten miksi edes yritän.

Olen kerännyt Krohnin teoksia hyllyyni pahan päivän varalle ja luen niitä tasaiseen tahtiin. Yksikään ei ole ollut vielä pettymys. Välttelin Krohnin teoksia ensin vuosien ajan, koska olin antanut jonkun määritellä ne vaikeiksi. Krohn-hulluuteni ei alkanut vielä Kotini on Riioraa -teoksesta, joka jäi mieleeni lähinnä erikoisena, vaikkakin kiehtovana teoksena. Vasta Hotel Sapiens räjäytti pankin. Sen jälkeen olen lukenut Erehdyksen, Mehiläispaviljongin ja Kadotuksen sekä Donna Quijoten, joka on vielä bloggaamatta. Taannoin löysin Krohnin Finlandia-ehdokkaan vuodelta 1985, Tainaronin, kirjaston kierrätyshyllystä ja valitsin sen heti lukupiirikirjaksi.

Tainaron, Postia toisesta kaupungista, kertoo Tainaron-nimisestä paikasta, jossa asustaa hyvin hyönteismäisiä olentoja. Ympäristö on kummallinen. Se on kaunis ja kiehtova: Kukat ovat jonkinlaisia hybridejä, yliluonnollisen suuria. Monet kaunokit ovat miehen korkuisia ja niiden teriöt laajat kuin ihmiskasvot... (s. 11).

Päähenkilö on jostain tuntemattomasta syystä - jonka hän on jo unohtanut - päätynyt Tainaroniin. Hän kirjoittaa sieltä kirjeitä ystävälleen (tai rakastetulleen) jonnekin entiseen elämään. Toistuvasti hän kuitenkin epäilee, että kirjeet eivät koskaan pääse perille: Mietin syitä, miksi et vastaa. ja niitä on monta. Oletko kuollut? Oletko muuttanut? Kaupunki, jossa asuit, on ehkä kadonnut maan päältä? (S. 39.)

Maailma ainakin on muuttunut. Vai onko vain päähenkilö muuttunut? Onko hän kasvanut vai kutistunut? Kirjeissä, joita on 28, minäkertoja kuvailee Tainaronia hyvin tarkasti. Hän kuvailee sekä ympäristöä että tapaamiaan Tainaronin asukkaita. Hän kohtaa muun muassa luotettavan Jäärän, josta tulee hänen oppaansa, salaperäisen ja pelottavan neiti Pumilion, itkevän kuningattaren ja unohdetun ruhtinaan: Tainaronissa monet asiat ovat toisin kuin meillä. Heti ensimmäiseksi tulevat mieleeni silmät. Monilla täkäläisillä ne näet kasvavat niin kookkaiksi, että peittävät jopa kolmanneksen heidän kasvoistaan. Tekeekö se heidän näkönsä tarkemmaksi, sitä en tiedä, mutta otaksun, että he näkevät ympäristönsä jossain määrin toisin kuin me. (S. 37.)

Kirjeistä tulee tutkielmia erilaisista Tainaronin asukkaista. Missä määrin he ovat ihmisiä, missä määrin hyönteisiä - sen saa lukija päättää. Ruohonjuuritason perspektiivi on joka tapauksessa riemastuttava.  On käynyt joko niin, ett' ihmiset ovat kutistuneet hyönteisten kokoisiksi (kenties jonkin luonnonkatastrofin seurauksena) tai sitten on käynyt päinvastoin, eli hyönteiset ja aluskasvillisuus ovatkin kasvaneet ihmisten kokoisiksi. Joka tapauksessa kirjan maailmassa, Tainaronissa, olemme saman kokoisia. Ja mikä tietysti olennaisempaa: olemme saman arvoisia.

Mitä sitten keskivertotainaronilainen ajattelee maailmanmenosta? Miten hän toimii ja miksi? Hän toimii lajityypillisesti ja samalla perin inhimillisesti. Kertojan mukaan on kuitenkin yksi asia, joka leimaa tainaronilaisia: muodonmuutos. Siihen on muukalaisen vaikea tottua: Minulle on jäänyt arvoitukseksi, mikä oikeastaan on yhteys kahden peräkkäisen elämän välillä. Kuinka henkilö, joka muuttuu niin täydellisesti, voi enää sanoa olevansa missään mielessä sama kuin ennen? Miten hän voi jatkaa? Kuinka hän voi muistaa? (S. 38.)

Yksi suosikkitainaronilaisistani on kuningatar, jonka tapaamisesta kerrotaan neljännessä kirjeessä, Heidän äitinsä kyyneleet. Kuningatar tavataan tuhkakekoa muistuttavan rakennuksen sisimmässä huoneessa, jonka hän täyttää koko olemuksellaan ja jossa hän synnyttää uutta elämää. Hän on pelottava hahmo ahdistuksessaan: - Ettekö muka luulekin, että minä olen joku henkilö, ikään kuin persoona, myöntäkää pois! - Mutta mikä on äiti? - Hän, josta kaikki virtaa, ei ole joku, kuningatar sähisi leveiden leukojensa välistä kuin käärme. (S. 26 ja 28.)  Krohnin sarkasmi tarjoilee perinteisen äitihahmon rinnalle uutta, vähän synkempää kuvastoa.

Lukupiiriläiset kirja jakoi kahteen ryhmään. Miehet eivät olleet Tainaronista läheskään niin innostuneita kuin naiset. Itse hangoittelin vastaan parin sivun verran, koska en meinannut ensin suostua Tainaronin scifi-fantasiamaailmaan. Sitten suupieleni alkoivat venyä ylöspäin, sillä siinä sitä oltiin, seuraamassa elostelevan amiraalin touhuja.

Koko Tainaronin idea on hykerryttävä. Kirja osoittautuu biologian kenttätutkimusraportiksi, eräänlaiseksi luontodokumentiksi. Samaan aikaan se on suloista nektaria suoraan filosofian ja humanismin ytimestä. Sen maailma on tuoksuista huumaavaa, sen asukkaat toinen toistaan kiehtovampia. Ehkä suurinta on kuitenkin vahva elämän tunne, joka vie pökerryttävästä keväästä hiljenevään syksyyn. Mitä sitten tapahtuu? Ehkä tulee uusi kevät, ehkä kaikki hajoaa. Ehkä alkaa muodonmuutos.


Tainaron on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjanurkkaus, Hurja hassu lukija, Morren maailma ja Yöpöydän kirjat. Teos on itse oikeutetusti Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteessani kohdassa 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Osallistun teoksella myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen. 

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika oli yksi tämänvuotisista Tanssiva karhu - palkintoehdokkaista. Siitä tuli minulle yksi tämän vuoden vaikutavimmista kirjoista, koska se kysyy joukon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Se nostaa pöydälle isoja teemoja, kuten onnellisuuden, syyllisyyden, syntymän ja kuoleman ja katsoo niitä kaikkia niin läheltä, että lukijaa huimaa. Lopulta se ei tarjoa yhtäkään valmista vastausta mihinkään kysymykseensä. Juuri siksi se täytyy lukea.

Kultapoika, kuplapoika on kokoelma runoja, joilla on kytkös todellisuuteen. Useat runoissa esiintyvät henkilöt ovat oikeasti eläneet. Henkilöiden nimet ovat siis todellisuudesta - muun muassa Alison Hargraves, David Vetter - mutta entäpä heidän ajatuksensa ja puheensa?

Keitä nämä ihmiset sitten ovat? Miksi heidän puheensa on merkityksellistä myös minulle?  On vuorikiipeilijä-äiti, immuunipuutostautia sairastanut poika, Sylvia Plathin puoliorvoksi jääneet lapset. On äiti, joka jättää vastasyntyneen lapsensa Berliinissä sairaalan vauvaluukkuun. On äiti, jonka poika ohjasi Germanwingsin lennon 9525 päin vuoria Ranskassa. Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Miksi minun pitäisi ajatella heidän elämäänsä? Ehkä vastaus on jossakin tässä:

minä menen nyt ylös, sanoo alison hargreaves,
ne ovat hänen viimeiset sanansa matkalla
k2-vuoren huipulle, ilman lisähappea
(sillä kuka nyt haluaisi perillä itsestään kuvan
happimaskissa kuin keuhkoparantolan potilas) (S. 10.)

En löydä vastausta, vaan lisää kysymyksiä: Miksi Alison Hargreaves jatkoi hengenvaarallista uraansa vuorikiipeilijänä, vaikka hänellä oli 4- ja 6-vuotiaat lapset? Miten Sylvia Plath - kahden lapsen äiti - saattoi tehdä itsemurhan? Mitä miettii rouva Lubitz, jonka poika aiheutti 150 ihmisen kuoleman?
ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään (s. 57).

Runoissa käsitellään äitiyttä, vanhemmuutta ja lapsena olemista. Niissä pohditaan, kuinka itsekkäistä syistä lapsia halutaan ja kuinka heidät sitten hylätään yhtä itsekkäästi, kuinka lasten elämä on vain vähän heidän itsensä käsissä. Siksi jokaista meistä, meitä lapsia, tulee katsoa erityisen rakastavasti.

Silene Lehto luo runoihin puhetta, joka voisi olla todellista, mutta ei ole. Se on fiktiota, vain fiktiota, runoihin luotua puhujan ääntä. Puheena se sipaisee elämän merkitystä mutta vielä enemmän merkityksettömyyttä, kuolemaan katoavaa elämän tarkoitusta. Sen pitäisi koskettaa meitä jokaista. Menetys, siinä on ehkä elämän ydin. Kaipaus, siinä ehkä toinen. Miten rakkaus, miten äidin rakkaus, asettuu tämän kaiken keskelle? Onko sillä merkitystä? Mihin asti se riittää?
Kuolemaan tuomittujen viimeisissä sanoissa toistuvat:
rakastan sinua äiti, anteeksi että aiheutin niin paljon tuskaa (s. 43).

Lukiessani etsin vähän väliä tietoa runojen henkilöistä, ja niinpä runot avautuivat tekstistä ulos, ja tarinat alkoivat elää kokoelman ulkopuolella. Löysin kuvia ja elämäntarinoita, jotka täydensivät runoja. Järkytyksekseni luin Alison Hargreavesin pojasta, joka oli kuollut tämän vuoden alussa vuorille. Miksi ihmeessä pojankin piti "voittaa itsensä" vuorilla? Etsikö hän sieltä äitiään?

Voisivatko nämä kysymykset jo loppua? Ne tekevät minut surulliseksi. Niiden täytyy tehdä minut surulliseksi.

Kun tätä arviotani varten luin Kultapoika, kuplapoika -kokoelman uudestaan, en tarvinnut enää nettiä, mutta olin entistä vaikuttuneempi. Keskustelut runojen puhujien välillä ovat hätkähdyttävän suoria, ja moraaliset kysymykset taas siinä, ilman vastauksia. En melkein kestä niitä. Suljen kokoelman kannet, mutta kysymykset eivät jää sinne.



Kultapoika, kuplapoika -kokoelman on luettu ainakin kirjablogeissa Reader, why did I marry him,  Kosminen K, Tekstiluola ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 16. Kirjassa liikutaan todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla.

Anja Erämaja: Imuri

Anja Erämaja: Imuri, 2019
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 176
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Anja Erämaja on lempirunoilijoitani. Olen aiemmin blogannut hänen runoteoksistaan Ehkä liioittelen vähän, Töölönlahti ja Laulajan paperit. Palkittu runoilija on nyt kirjoittanut ensimmäisen proosateoksensa, Imurin.

Erämaja ei ole ainut runoilija, joka on viime aikoina siirtynyt proosan pariin: Aiemmin kesällä bloggasin Henriikka Tavin ensimäisestä proosateoksesta, Tellervosta. Tavi onnistui siirtymään runoudesta proosaan varsin herkullisesti, mutta kuinka käy Anja Erämajan?

Hyvin tietysti. Sekä Erämajan että Tavin runoudessa on paljon arjen havaintoja, ironiaa, hauskuutta ja vakavuutta sopivasti. Runon puhujina ovat usein naiset, jotka antavat ajatuksen lentää. Nämä ominaisuudet sopivat myös proosaan.

Erämajan esikoisromaani Imuri kertoo naisesta, joka yrittää. Hän yrittää olla hyvä äiti, hyvä yrittäjä  ja hyvä naisystävä. Jokin kuitenkin vastustaa koko ajan. Ei tule valmista oikein mistään. On naisella nimikin, Kristiina. Se vaan, että nainen ei ole sinut itsensä kanssa, anonyymisti vetää mustat salihousut jalkaan, valkoisen alustopin ylle. (S. 13.) Anonyymi tyyppi voisi olla kuka tahansa meistä.

Arjessa olisi korjaamista, monessakin asiassa: lapset näpyttävät puhelinta, eivät tahdo päästä ajoissa ylös sängystä, pitäisi rakentavassa hengessä etsiä yhteyttä heihin; miesystävä vaatisi huomiota, läheisyyttä olisi siinä tarjolla; pitäisi tehdä töitä, täyttää papereita... Ajatukset ja toimet keskeytyvät ja poukkoilevat. Elämän pirstaleinen rytmi tanssittaa omaa tanssiaan. Sanat tavoittavat jotain joka koko ajan pakenee edellä, keskittyminen on vaikeaa.

Imurissa seurataan naisen elämää kolmen vuorokauden ajan. Vaikka tuntuu siltä, että mikään ei etene ja elämä junnaa paikallaan, niin jokin nytkähtää. Parasta kirjassa onkin se, miten naisen ajatukset kypsyvät, liikkuvat ja tarrautuvat johonkin uuteen koko ajan: Yrittäjähenkee kyllä löytyy. Toiset yrittää viihtyä, toiset sietää, toiset yrittää kolmoislutzia, toiset ratkoa yhden tähden ristikon. (S. 131.)

Erämajan runoista tuttu lakoninen kerronta ja tajunnanvirran seuraaminen ovat keskeisiä myös hänen proosassaan. Tästä kirjasta on turha etsiä suurta juonta tai elämän tarkoitusta, ellei sitten löydä sitä arjessa räpiköimisestä.

Kirja alkaa dialogilla, jota sisarukset käyvät äidin kuolinvuoteen ympärillä. Sanailu on perin suomalaista, lyhyttä ja vaikeaa. Huumori kukkii huomaamatta. Pääosin kirjan teksti kuitenkin etenee suorana kerrontana, joka ei tosiaankaan ole suoraa, vaan Kristiinan päänsisäistä, mutkaista puhetta.

Tässä kirjassa on nyt sitä naisen arkea, jota olen peräänkuuluttanut usemman kerran. Sellaista tavallista elämää, jossa yritetään selvitä päivästä toiseen ilman suurempia harmeja. Kyllähän se onnistuu, ja juuri siinä arjen harmaudessa ollaan villakoiran ytimessä, kaikessa siinä, mihin naisen on revettävä ja mitä naisen on oltava. Kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen, mutta ehkä vaikeinta se on tuon peilistä tuijottava naisen kanssa...



Imurista on kirjoittanut myös Arja - ja hersyvästi onkin.  Lisäksi Imuria on kuvattu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 35. Teoksessa on yrittäjä.