Åke Edwardson: Winterland. Rikostarinoita

Åke Edwardson: Winterland. Rikostarinoita, 2005
Alkuteos: Winterland - Kriminalnoveller, 2003
Suomentaja: Martti Puukko
Kustantaja Like
Sivuja: 271



Åke Edwardsonin Winterland sisältää 11 rikosnovellia. Kirjan nimen mukaisesti ne sijoittuvat joko talviaikaan tai niissä on päähenkilönä Erik Winter, Göteborgin poliisin rikoskomisario. Näiden rikosnovellien lukeminen sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan, sillä joulutunnelma, pimeys ja kylmyys ovat keskeisiä useimmissa kokoelman novelleissa.

Niille, jotka odottavat Edwardsonilta laadukasta ja tarkkaa kerrontaa, voi tulla yllätyksenä se, että muutama novelli on selkeästi rakennettu leikitellen. On kuin kirjailija haluaisi harjoitella sorminäppäryyttään. Novellit ovat myös hyvin eri tasoisia: joukossa on muutama helmi, mutta suurin osa novelleista on kevyitä välipaloja. Kaikissa tarinoissa on kuitenkin johtoajatuksena Erik Winterin ajatus rikoksesta nimeltä murha: Yhtäkkiä hänen edessään oli kokonainen elämä, jonka menneisyys piti kartoittaa, koska tulevaisuutta ei enää ollut. Vastaus löytyi menneisyydestä, niin kuin aina. Menneisyys heitti vaikeasti paettavia varjoja.   

Suosikkinovelleikseni nousi kolme täysin erilaista novellia: Ensimmäinen erikoinen oli Jääkausi, jossa päähenkilö on tarkastaja Berger. Hän joutuu etsimään päättömälle ruumiille henkilöllisyyden ja tutustuu samalla pikaluisteluun. Toinen mieleeni jäänyt novelli oli Merkkisoitto, jossa seikkaillaan Kyproksella. Novelli oli rakennettu painajaismaiseksi, eikä ratkaisua oikeastaan edes kerrota. Mutta erityiseksi suosikikseni nousee teoksen viimeinen novelli, Viareggio (joka on myös teoksen pisin novelli). Siinä on päähenkilönä Erik Winter, charmikas ja älykäs rikoskomisario, joka on tuttu Edwardsonin rikosromaaneista.

Viareggio viittaa toscanalaiseen rannikkokaupunkiin ja italialaiseen keittiöön. Novellissa tapahtuu tietenkin murha: Pohjoismaiden paras kokki, Winterin hyvä ystävä, Hirschman, murhataan. Winterin  surua ystävän kuolemasta, älykästä päättelyä ja ruuanlaittotaitoa - snobismia, kuten vaimo määrittelee - tulee esiin juuri sopivasti. Lisäksi novelli on erityisen jännittävä, sillä Winter joutuu taas hengenvaaraan.

Olen lukenut rikosnovelleja joskus ennenkin, enkä ole ollut niistä kauhean vaikuttunut. Novelli tuntuu liian lyhyeltä muodolta kunnon rikostarinan tai henkilökuvien kehittelyyn. Novelleissa rikoskirjallisuuden viihteellisyys korostuu. Edwardsonin kokoelma on kuitenkin hyvää perustavaraa. Tätä maisteli mielikseen kuin konvehtirasian suklaaherkkuja. Ja nyt voinkin tarttua viimeisiin Winter-romaaneihin, joita en ole vielä lukenut. Odotukset niistä ovat korkella, sillä esimerkiksi Edwardsonin Kivinen purje on yksi tämän vuoden parhaista lukemistani romaaneista: Elämä täynnä kysymyksiä. Winterin elämä oli täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. Elämä oli kysymys. 

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi, 2010
Alkuteos: The Suicide Club, 1882
Suomentaja: Timo Hännikäinen
Kustantaja: Savukeidas Kustannus
Sivuja: 153


R. L. Stevensonin Itsemurhaklubi on pieni helmi. Se on jännityskertomus, jossa on myös ripaus kauhuromantiikan piirteitä. Kirjan tyyli on säilynyt uudessa suomennoksessa hyvin 1800-lukulaisena, ja englantilaisten herrasmiesten tavat välittyvät viehättävinä henkilöiden puheissa ja käytöksessä.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi nuorta, omanarvontuntoista miestä: Böömin prinssi Floriziel sekä hänen uskottunsa, eversti Geraldine. He ovat erikoistuneet kaikenlaisiin seikkailuihin ja nautiskelevat elämästään nuortenmiesten ylimielisyydellä. Molemmat ovat kuitenkin perusluonteiltaan rehellisiä ja jalomieleisiä sekä hyvin kunniantuntoisia. Böömin prinssi on sympaattisuudessaan vastustamaton: Oleskellessaan Lontoossa Böömin sivistynyt prinssi Floriziel saavutti kaikkien yhteiskuntakerrosten huomion viehättävillä tavoillaan ja harkitulla anteliaisuudellaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät yhteen. Ensimmäisessä osassa prinssi Floriziel ja eversti Geraldine tapaavat leivoksia kauppaavan, hysteerisen oloisen nuoren miehen. Valepukuiset sankarit innostuvat seuraamaan epätoivoisen oloista kaupustelijaa itsemurhaklubille. Siellä he kohtaavat kuolemaa pelkääviä, mutta toisaalta itsemurhasta haaveilevia miehiä. Klubin ideana on jakaa joka ilta pakka kortteja paikalla olevien kesken. Se, joka saa pataässän, kuolee seuraavaksi ja se, joka saa ristiässän, auttaa itsemurhakandidaattia tavoitteessaan tappamalla tämän. Lienee selvää, että jompikumpi päähenkilöistä saa jaossa pataässän.

Itsemurhaklubin johtaja on tietysti paatunut rikollinen, joka kerää klubilaisilta rahat pois leikkimällä kohtaloa. Prinssi ja eversti paljastavat hänen toimensa, mutta tarina ei pääty tähän. Seuraavaksi siirrytään Pariisiin, jossa klubin johtajan pitäisi saada tuomionsa kaksintaistelussa, mutta hänpä pakenee tilannetta ja järjestää sankareille hirvittävän yllätyksen. Lopullinen välienselvittely käydään viimeisessä tarinassa Lontoossa.

Kirjan juoni siirtyy tarinasta toiseen eri henkilöiden näkökulmasta kerrottuna - ja taitavasti siirtyykin. Stevenson osaa kietoa lukijan pauloihinsa paljastamalla pieniä keskusteluotteita sieltä täältä ja liittämällä ihmisten kohtalot sujuvasti yhteen. Tarina etenee notkeasti. Myös huumoria on sopivasti mukana.

Itsemurhaklubi-tarinatrilogian lisäksi kirjassa on julkaistu kaksi Stevensonin esseetä: 'Joutilaiden puolustuspuhe' (An Apology for Idlers, 1876) sekä 'Unista' (A Chapter on Dreams, 1892). Esseet paljastavat Stevensonin persoonasta mielenkiintoisia piirteitä. 'Joutilaiden puolustuspuhe' on kuin nykyelämänmenon kritiikkiä - teksti on melkein 150 vuotta vanha ja aivan ajankohtainen! Stevenson moittii ihmisten liiallista kiirettä ja tehokkuutta ja kehottaa laiskuuteen ja joutilaisuuteen, oppimaan ympäröivästä elämästä: Liiallinen kiireisyys koulussa tai yliopistossa, kirkossa tai torilla, on oire vajavaisesta elinvoimasta, ja kyky joutilaisuuteen edellyttää kaikenkattavaa makua ja vahvaa henkilökohtiasen identiteetin tunnetta. Joka puolella on eräänlaisia eläviä kuolleita, kuluneita ihmisiä, jotka tuskin tajuavat elävänsä, paitsi harjoittaessaan jotain sovinnaista tointa. -- Aivan kuin ihmisen sielu ei olisi jo valmiiksi riittävän pieni, he ovat kutistaneet ja kaventaneet omansa tekemällä vain työtä lainkaan huvittelematta, kunnes heillä neljäkymmenvuotiaina on turtunut huomiokyky, kaikesta huvittelusta tyhjä mieli eikä ainuttakaan ajatusta hankaamassa toista ajatusta vasten heidän odottaessaan junaa.

Stevenson on sitä mieltä, että kiire ja jatkuva suorittaminen ovat ihmisen turhaa itsensä korostamista ja tärkeäksi tekemistä: Ja sitten vielä omat harvinaiset lahjamme! Kun luonto on "niin välinpitämätön yksittäistä elämää kohtaan", miksi meidän pitäisi hemmotella itseämme kuvittelemalla, että omamme on erityisen tärkeä? Kaiken kiireisen ja turhan hyörinän keskellä (1876!) Stevenson on tehnyt havainnon: Emme laiminlyö mitään velvollisuutta niin paljon kuin velvollisuutta olla onnellinen.

Joutilaisuudesta kirjoittanut Tom Hodgkinson pitää Stevensonia "suurena joutilaisuuden ystävänä" teoksessaan Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle 2004, suom. 2006). Ja täytyy myöntää, että näin vuorotteluvapaalla Stevensonin ajatukset tuntuvat niin oikeilta. Olin varmaankin juuri tuollainen Stevensonin kuvailema nelikymppinen, jolla oli "turtunut huomiokyky", koska ajattelin vain työtä. Työ vie nykyihmisen elämästä järjettömän suuren osan. Vuorotteluvapaa on ollut minulle yksi tapa etsiä onnellisuutta elämääni.

Esseessään 'Unista' Stevenson puolestaan kertoo tarinankertomisen taidostaan, tai ehkäpä jonkinlaisesta pakostaan. Siinä paljastuu, että hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vilkas unielämä, jossa hän tapaa "kotitonttujaan" eli tarinoidensa henkilöitä ja seikkailee mielettömiä seikkailuja.  (Unielämä tarkoittanee myös mielikuvitusta.) Kirjailijan tehtävänä hänellä on tylsästi istua alas ja kirjoittaa tarinat muistiin ja ehkä hiukan kehitellä niitä. Ja tämän hän tekee vain saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Hän ei itse tunnu arvostavan kykyään kovin korkealle. Ja sitten onkin pakko lainata hänen 'Joutilaisuuden puolustuspuheensa' ajatuksia kirjoista: Kirjat ovat aivan hyviä omalla tavallaan, mutta ne ovat kovin veretön korvike elämälle.-- Ja jos ihminen lukee kovasti, niin kuin vanha kasku muistuttaa, hänelle jää vähän aikaa ajatella.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle eksyksissä

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle eksyksissä, 1984
Kuvitus: Hannu Taina
Kustantaja: WSOY, 1984
Sivuja: 136




Elina Karjalaisen Uppo-Nalle on vastustamaton karhuhahmo. Hän jatkaa maanläheisellä olemuksellaan maailmanlaajuista nalleperinnettä, mutta tekee sen suomalaiseen tyyliin.

Uppo-Nallea voi pitää kotimaisen lastenkirjallisuuden uranuurtajana, sillä Elina Karjalainen loi Uppo-Nallesta melkoisen menestyjän. Uppo-Nallet ovat myyneet kymmeniä tuhansia kappaleita ja ne ovat jääneet 1980-luvulla varmasti jokaisen suomalaislapsen mieleen. Mutta miten Uppis pärjää nykylasten iltalukemisena? Vieläkö runoileva karhu viehättää värikkäiden ja vauhdikkaiden nykysatuhahmojen seassa? 

Uppo-Nalle pääsee Uppo-Nalle eksyksissä -kirjassa Amerikkaan, sillä isoäiti voittaa kakkureseptillään kahden hengen matkan Yhdysvaltoihin. Hän valitsee matkaseurakseen Reetan, Laulavan Lintukoiran ja Uppo-Nallen. Oikeastaan heitä on siis neljä henkeä, mutta Reeta lasketaan puolikkaaksi, koska hän on lapsi, ja Laulava Lintukoira ja Uppo-Nalle saavat osakseen neljäsosahenget. Tosin Laulava Lintukoira pitää salakuljettaa lentokoneeseen isoäidin helman alla - ja isoäidin pitää esiintyä vatsastapuhujana, koska Laulavan on välillä pakko sanoa jotain.

New York on hieno kaupunki, mutta Uppo-Nalle joutuu heti eksyksiin. Eräs tyttö nappaa hänet mukaansa Kaliforniaan asti, ja muu matkaseurue lähtee etsimään häntä. Niinpä saadaankin aikaiseksi melkoinen "on the road" -meininki Yhdysvaltojen länsirannikolla. Siellä seikkaillaan San Fransiscosta Yosemiten punapuumetsiin, hylättyyn kultakaupunkiin ja Tyynen valtameren rannoille. Lopulta päädytään Uppo-Nallen uuden ystävän häihin, johon myös etsijät päätyvät. Jälleennäkeminen on riemukas, ja onnellinen Uppis mykistyy ystävänsä häissä rakkauden edessä: Nyt elettiin runoa. Ilma tuoksui runolta. Elämä maistui runolta. Sanoja ei tarvittu. Nyt elettiin runoa.

Meno on mukavan lämminhenkistä. Sopivin välein Uppista runottaa ja Laulava Lintukoirakin kimittää värssyjään. Kaiken ohessa tarjoillaan mukava tietopaketti Amerikan ihmemaasta. Nykylastenkirjallisuuteen verrattuna vauhti ei ole vielä tapissa, vaan seikkailu pysyy kohtuullisen nopeatahtisena. Uppo-Nalle eksyksissä sopii siis hyvin iltalukemiseksi. Jännitystä on sopivasti ja on lohdullista huomata, että eksynyt nalle pärjää hienosti ja saa uusia ystäviä. Lisäksi uskollinen kotiväki on koko ajan hänen kannoillaan, joten on toivoa siitä, että Uppis vielä löydetään.

Mielestäni Uppo-Nalle on kestänyt hyvin aikaa (ainoa kohta, joka paljasti, että eletään vanhaa aikaa, oli se, jossa lentokonematkustajat tumppasivat tupakkansa, kun alettiin laskeutua Helsinkiin). Oikeastaan tämän ajankohtaisemmaksi ei voi tulla, sillä mitä sanotte tästä Uppiksen runosta? Talvivaara mielessäni siteeraan suurta runoilijaa, Uppo-Nallea:
                                                               Myrkkyä pöllähtää tehtaista esiin.
                                                               Myrkkyä on päästetty ilmoihin, vesiin.
                                                               Myrkkyä asuu maassa ja puissa,
                                                               myrkkyä marjat on ihmisten suissa.
                                                               Myrkkyjä maailmassa on pakko surra,
                                                               ei voi porkkanaa rauhassa purra.
                                                               Sellainen tyhmyri myrkkyjä lykkää,
                                                               joka ei puhtaasta luonnosta tykkää.

Ian Rankin: Riippuva puutarha

Ian Rankin: Riippuva puutarha, 2007
Alkuteos: The Hanging Garden, 1998
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Blue Moon Kirjat Oy
Sivuja: 411

Ian Rankinin Riippuva puutarha sijoittuu Edinburghiin, Skotlantiin. Päähenkilönä on sympaattinen rikosetsivä John Rebus, joka työskentelee kahden jutun parissa. Ensimmäinen hänen työtehtävistään on selvittää, onko kaupungissa asuva Joseph Lintz oikeasti alsacelainen SS-upseeri Josef Linztek, joka piileskelee oikeudenkäyntiä Skotlannissa. Hän oli  kesäkuussa 1944 vastuussa Villefranche d'Albareden kylän yli 600 asukkaan teloituksesta (kylä on fiktiivinen, mutta sille on olemassa esikuva tosielämässä).  Rebusin pitäisi myös selvittää mahdollista "rottareittiä", jonka avulla sotarikolliset ohjattiin turvaan oikeudenkäynneiltä, jotta heistä olisi hyötyä voittajavaltioissa.

Toinen Rebusin tehtävä on lopettaa rikollisjengien sota kaupungissa. Siihen Rebus sekaantuu tietysti myös täysillä ja on oivalluksissaan ja toiminnassaan varsin taitava. Hän ottaa suojelukseensa rikollisjengin hyväksikäyttämän sarajevolaistytön, jonka kautta myös Jugoslavian sodan julmuudet tulevat mukaan kuvaan. Kun vielä japanilainen rikollisliiga alkaa ujuttautua Skotlantiin, niin onpahan Rebusilla selvitettävää. Tapahtumat tulevat kuitenkin liian lähelle Rebusia, kun hänen tyttärensä Sammy joutuu päälleajon uhriksi. Näyttää siltä, että ajaja oli kostamassa Rebusin sekaantumisen rikollisliigojen välien selvittelyyn. Sammy makaa tajuttomana sairaalassa koko tapahtumaketjun ajan.

Vaikka Rebus on taitava poliisi, en millään jaksaisi seurata rikollisten jengisotaa. Minua eivät yksinkertaisesti kiinnosta järjestäytyneen rikollisuuden nilkkien elämä. Nyt näitä nilkkejä vilisee kuin vilkkilässä kissoja, enkä tahdo edes pysyä perässä siitä, kuka kuuluu mihinkin jengiin ja kuka virittää ansaa ja kenelle tai kuka on vastuussa mistäkin bisneksestä (ilotytöt, huumeet, rahanpesu). Lisäksi tapauksia selvittäviä poliiseja hyppää mukaan ja poistuu paikalta vähän väliä. Armoa!

Riippuva puutarha yksinkertaisesti pitkästytti minua jengisodan kiemuroillaan. (Kun vähän vahingossa tartuin John Irvingin Oman elämänsä sankariin, niin se imaisi minut helposti mukaansa tämän dekkarin keskeltä jopa yli 600 sivun ajaksi.) Parasta Rankinin dekkarissa oli ehkä sen nimi Riippuva puutarha, joka viittaa Babylonin riippuviin puutarhoihin, yhteen antiikin maailman seitsemästä ihmeestä. (Lisää aiheesta mm: http://users.utu.fi/helpaa/babylon.html)  Riippuva puutarha vertautuu paratiisiin, ja nimen ironisuus on häkellyttävä. Edinburghin alamaailman kuviot, ilotyttöjen kohtalot tai toisen maailmansodan joukkoteloitukst ovat kaukana paratiisista. Rebus voikin kyynisesti todeta: Koko operaatio oli opettanut hänelle yhden totuuden: tyhjiötä ei ole. Siellä missä ihmiset muodostivat yhteisöjä, siellä oli rikollisia. Maailmaa ei ollut ilman alamaailmaa.

En kuitenkaan aio päästää Rankinia näin helpolla. Aion lukea häneltä vielä lisää kirjoja ja testata, olisiko niissä imuvoimaa. Mikäli olen ymmärtänyt, hän on kuitenkin varsin arvostettu ja käännetty kirjailija. Käteeni osui siis varmaankin vähän heikompi tuotos, mutta lukupiirin skottikirjallisuusteema velvoittaa yrittämään uudestaan. Saattaahan olla, että me pohjoimaalaiset olemme tottuneet liian hyviin dekkareihin, eikä muu maailma vain ole pysynyt perässä. Toisaalta esimerkiksi Ann Cleevesin Perez-dekkarisarja on aivan ihastuttava ja hyvä, ja se sijoittuu shetlanninsaarille. Cleeves ei mielestäni häviä pohjoismaisille kollegoilleen, kuten Rankin ainakin tämän kirjan perusteella tekee.

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving: Oman elämänsä sankari, 1986, 2. painos
Alkuteos: The Cider House Rules, 1985
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Keltainen kirjasto
Sivuja: 632


Aijai, miten herkullinen, suorastaan mehevä tämä kirja on - kuin mehukasta omenaa maistelisi! En oikeastaan tiedä, voiko tällaista kirjaa edes olla, mutta onneksi on. John Irvingin Oman elämänsä sankari on tarinankerronnan iloa alusta loppuun. Sieltä täältä putkahtelevat uudet henkilöhahmot ja heidän tarinansa yhtyvät suureen valtavirtaan täysin luontevasti ja sitten taas mennään eteenpäin. Välillä meno on aivan posketonta (vähintään groteskia, jopa makaaberia), välillä seesteisempää (melkein romanttista). Kaiken taustalla kerronta ja kieli pysyvät kirkkaina ja nautinnollisina. Irvingiä pitää lukea hitaasti maistellen. Se on välillä vaikeaa, sillä juonta haluaisi ahmia. Mutta ahmiminen jättää liian monta aromia huomaamatta.

Oman elämänsä sankari on oivallinen suomennoksen nimi. Nimi on Charles Dickensin romaanin David Copperfield aloituslauseesta: "Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleko minusta oman elämäni sankari, vai ottaako joku muu sen aseman."  Dickensin David Copperfield ja Loistava tulevaisuus sekä Gharlotte Bronten Kotiopettajatteren romaani kulkevat juonen taustalla tärkeinä kirjoina. Oman elämänsä sankarin tapahtumat sijoittuvat 1920-1950-luvuille St. Cloud'sin orpokotiin, jossa näitä teoksia luetaan iltalukemisina orvoille, koska niiden päähenkilöt ovat orpoja.

John Irving on selvästi tarinankertojana Dickensin jalanjäljissä. Monipolvinen kerronta ja kertomisen ilo näkyvät joka sivulla, kuten Dickensilläkin. Mutta näyttää siltä, että elämä ylittää kaikki tarinatkin, ainakin päähenkilö Homer Wellsin elämä osoittaa sen: Charles Dickens ja Charlotte Bronte, hänen tarinankertojaihanteensa, eivät olleet valmistaneet häntä henkilöihin jotka ilmaantuvat tyhjästä ja katosivat jäljettömiin - eivätkä tarinoihin joissa ei ollut mitään järkeä.

Irvingin kyky luoda henkilöhahmoja on ilmiömäinen. Päähenkilöt ovat yleensä sympaattisia, jopa erityisen sydämellisiä ihmisiä. Elämän sattumukset, kohtalo, vie heitä kummallisiin tilanteisiin. Heidän heikkoutensa tekevät heistä inhimillisiä ja vastustamattomia - ja lukija voi vain henkäistä heidän puolestaan ja toivoa parasta, sillä heidät on jätettävä kertojan armoille.

Oman elämänsä sankarin päähenkilö Homer Wells on orpo. Mutta hän on ilman muuta onnekas orpo, vaikka hänelle ei löydykään sopivaa adoptioperhettä. Hänen perheekseen muodostuu St. Cloud'sin orpokoti. Paikka ei ole orvolle ollenkaan hassumpi: orpokodin lääkäri Wilbur Larch kiintyy Homeriin kuin omaan poikaan ja hoitajat, sisar Edna ja sisar Angela, ovat sydämellisyydessään suorastaan liikuttavia. Kun Homerin neljäskään ottoperhe ei toimi kuten pitäisi, lääkäri Larch tekee päätöksen:
   Sillä hetkellä Wilbur Larch lakkasi etsimästä ottokotia Homer Wellsille. Se oli hetki jolloin tohtori Larch sanoi, että Homer saisi asua St. Cloud'sissa niin kauan kuin tunsi kuuluvansa sinne. Samainen hetki, jolloin St. Larch sanoi: "No niin Homer, sitten minä odotan sinun olevan avuksi."
   Homer Wellsille siinä ei ollut mitään vaikeaa. Avuksi oleminen oli hänestä juuri se tehtävä, jota varten orpo tähän maailmaan syntyi.

Ja Homer Wells on avuksi. Hän auttaa Larchia Luojan töissä orpokodissa, opiskelee hänen johdollaan vähintäänkin kätilön taidot ja myöhemmin auttaa Worthingtonin perhettä heidän omenatilallaan. Omenat ovatkin vähällä viedä Homerin koko elämän, mutta lopulta hän ei voi vastustaa kohtaloaan - hänestä tulee kuin tuleekin oman elämänsä sankari.

Mistä Oman elämänsä sankarissa on kyse? Mielestäni kirjan voisi omistaa kaikille maailman ei-toivotuille lapsille, ennen kaikkea hylätyille lapsille, eli orvoille. Se on ylistystä elämälle. Se kertoo elämän ainutlaatuisuudesta ja ehkäpä sääntöjenvastaisestakin elämästä, joka vasta arvokasta onkin. Mutta lisäksi se on myös kannanotto abortin puolesta.

John Irvingin isoisä oli synnytyslääkäri, ja Oman elämänsä sankaria voi lukea melkein kuin synnytysopin oppikirjaa. Neljäs vaikuttava teos tämän kaunokirjan juonessa onkin Grayn anatomia. Irving kuvaa synnytykset, abortit, komplikaatiot, äitien tuskat, laittomien aborttien julmat tekotavat ja kivunlievityskeinot kuin lääkäri. Lääkäri Wilbur Larch on kirjassa vankkumaton abortin kannattaja ja pitää abortin kieltävää lakia suoranaisena julmuutena naisia ja lapsia kohtaan. Laittomasti tekemiään abortteja hän arvostaa Luojan töinä siinä missä synnytyksiäkin.

John Irvingin Oman elämänsä sankari on aarre, jota olen pantannut kirjahyllyssä kauan. Tiesin etukäteen, että tämä on yksi Irvingin "neljästä suuresta", eli hänen parhaita romaanejaan: Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit ja Ystäväni Owen Meany kuuluvat Oman elämänsä sankarin ohella tähän kärkinelikkoon. On ollut kutkuttavaa ajatella, että minua odottaa takuuvarma lukemisen nautinto omassa hyllyssäni. Eikä tämä kirja ollut pettymys missään kohtaa.

Johanna Arola: Henkka Henkari pikku supersankari

Johanna Arola: Henkka Henkari pikku supersankari, 2.painos, 2011
Kustantaja: LK-julkaisut 2011
Kuvat: Nora El-Sayed
Sivuja: 71




Veljekset Vinski ja Henkka seikkailevat ritareina, arkeologeina ja salapoliiseina. Lisäksi he taistelevat avaruusolentoja vastaan, pelastavat delfiinien avulla haaksirikkoon joutuneen laivan matkustajat sekä aikamatkailevat dinosauruksia etsien. Vinski on noin 10-vuotias isoveli ja Henkka alle vuoden ikäinen vauva. Heidän välillään on lämmin ja kunnioittava suhde, jota on mukava seurata.

Henkka Henkari pikku supersankari -nimi on oivallinen nimi kirjalle. Erityisesti 5-vuotiaan pojan korvissa se on ilmeisen mahtava riimipari, koska sitä pitää hokea vähän väliä. Poika myös eläytyi esimerkiksi avaruusolentojen uhkaavaan lähestymiseen hyppäämällä jännityksestä ylös sangystään. Lastenkirja on hyvä, jos se toimii näin.

Teos on rakennettu siten, että joka toinen luku kertoo Henkan ja Vinskin todellisesta arjesta ja joka toinen luku on Vinskin kertomia seikkailutarinoita hänen ja pienen supersankari-veljen seikkailuista. Tarinoiden tarkoitus on viihdyttää Henkka-vauvaa, ja siinä ne myös onnistuvat.

Totuuden nimessä on sanottava, että tämän vauvaperheen arki on ankeaa. Äiti on uupunut, koska Henkka-vauva ei nuku, ei sitten millään. Äiti laulaa ja valvoo yöt läpeensä. Perheen isä on siirtynyt saunakamariin nukkumaan. Kun äiti sitten pääsee jumppaan, niin isä linnoittautuu katsomaan jalkapallomatsia ja sulkee vauvan huudon mielestään, kun ei saa sitä hiljenemään. Käy myös ilmi, että äiti kustantaa perheessä vauvan vaatteet omasta pussistaan. Kun väsynyt vauva pilaa riehumisellaan isän syntymäpäiväillallisen, niin isällä on otsaa heittäytyä sarkastiseksi. Miten isä voi ulkoistaa itsensä perhe-elämästä näin totaalisesti?

Kaiken lisäksi äidin ystävä tulee kylään ja kehuu omaa Aada-vauvaansa poskettomasti. Aada on kaikessa kehityksessä samanikäistä Henkkaa edellä, ja sen tämä ystävä jaksaa tuoda esiin jatkuvasti. Tästä kyläilystä Vinski pahoittaa kovasti mielensä, eikä ihme. Äidit osaavat olla julmia toisille äideille, ja siinä sivussa näköjään myös vauvojen sisaruksille.Vinskin ja Henkan äitiä käy surkean aviomiehen, tärkeilevän ystävän ja parkuvan vauvan ristitulessa suoraan sanottuna sääliksi.

Mutta onneksi äidillä on Vinski - huomaavainen ja viisas isoveli. Vinski näkee Henkan arvon eikä anna itkun pelottaa. Hän kertoo Henkalle tarinoita, jotka rauhoittavat Henkkaa. Henkasta tulee Vinskin tarinoissa lyömätön supersankari, joka alan asiantuntija.

Kirjan kieli ja kerronta ovat sujuvia. Ainut asia, joka kielenkäytössä haittasi minua, koska luin tätä ääneen lapsille, oli se, että kirjassa oli paljon sivistyssanoja. Niiden selittäminen kesken jännittävän tapahtumaketjun häiritsi etenemistä. Moitin myös kirjan kappaleiden pituutta. Jos kappaleella on mittaa yli sivun verran, niin se on liian pitkä - aikuisellakin hyppivät rivit jo silmissä, saati jos lukija olisi alle kymmenvuotias. Kappalejakoa keventämällä ja dialogia erottamalla kirjan sivumäärä olisi kasvanut, mutta lukeminen helpottunut. Aineksia seikkailuissa olisi riittänyt myös useampaan kirjaan.

Kuvitusta en osaa arvioida, koska en ole kuvituksen asiantuntija. Lapsille kuvat olivat tärkeitä ja niistä kyllä erottui kaikki tarinan kannalta olennainen. Ne myös katsottiin tarkkaan, joten ne olivat tarpeeksi vangitsevia.

Suomalainen lastenkirjallisuus on nykyään loistavaa ja monipuolista. Kirkkaimpana kärkenä ovat tietysti Nopolan sisarusten Risto Räppääjät, Mauri Kunnaksen kaikki kirjat, Havukaisen ja Toivosen Tatut ja Patut sekä Timo Parvelan Ella-kirjat. Kärkikaartia yhdistävät hulppeat, absurdit ideat ja tapahtumat. Mutta sen lisäksi niissä on iskevää dialogia, joka vie tarinaa eteenpäin yhtä lailla kuin varsinainen tapahtumaketjun selostus veisi. Kunnon dialogia jäin tästä lastenkirjasta kaipaamaan. Silti lukukokemus jäi mukavaksi.

Robert Louis Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille

R. L. Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille, 2003
Alkuteos: Fables, 1894
Suomentaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Basam Books 2003
Sivuja: 100


Robert Louis Stevensonin (1850-1894) Huomispäivän laulu on kummallinen, pieni kirja, joka sisältää 20 lyhyttä tarinaa. Se on ilmestynyt alun perin nimellä Fables, "Faabelit", joka kuvaa näiden tarinoiden olemusta hyvin.

Nimifaabelissa "Huomispäivän laulu" kuninkaan tytär saa elämäänsä huolen huomispäivästä ja yrittää sen jälkeen elää piilossa linnassaan. Pelkäämiseen kuluu vuosia. Lopulta hän saa elämänuskonsa takaisin: Ja Duntrinen kuninkaan tytär meni siihen osaan rantaa, missä oli tapahtunut muinoin ihmeellisiä asioita, ja siellä hän istui alas. Meren vaahto pyyhki hänen jalkojaan ja kuolleet lehdet parveilivat hänen selkänsä takana, ja huntu liehui hänen kasvojensa ympärillä kun tuuli puhalsi. Ja kun hän kohotti katseensa, hänen edessään oli kuninkaan tytär, joka käveli rannalla. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultaa ja silmänsä kuin joen syvänteet, eikä hänellä ollut huolta huomispäivästä, eikä valtaa tämän hetken yli, sen enempää kuin yksinkertaisilla ihmisillä.

Kirjan kieli on sadunomaista ja parhaimmillan oikein kaunista. Vanhahtava tyyli on säilynyt myös suomennoksessa. Useissa kirjan tarinoissa teemana on rohkeasti eläminen. Stevenson tuntuu ihmettelevän, miksi ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa tai kohtaloa tai Jumalaa, että eivät uskalla elää. Tarinoiden kertoja kehottaa elämään hetkessä ja hyvin, ilman elämää rajoittavia pelkoja ja uskomuksia.

Huomispäivän laulun jälkisanoissa Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinoiden taustoista, ja hyvä niin, sillä satiirinen faabeli on minulle hiukan vaikea laji, ja nyt kun on kyse yli satavuotiaista kertomuksista, niin paljon niiden merkityksistä jää täysin hämäriksi. Tarinoissa seikkailevat prinsessat, kuninkaat, matkamiehet, merimiehet, eläimet, henget ja noidat - perinteisten satujen hahmot. Mutta mitään onnellisia, helppoja satuja nämä eivät ole. Faabelien opetusten miettiminen vaatii ainakin minulta pohdintaa, ja silti jää epävarma olo: ymmärsinkö asian sinne päinkään?

Välillä faabelit tosin yllättävät moderneilla aiheillaan. Esimerkiksi tarinassa Neljä maailmanparantajaa koko keskustelu tuntuu hyvinkin tutulta. Siinä neljä maailmanparantajaa keskustelevat, miten maailman tila kohentuisi: "Meidän täytyy hävittää köyhyys", sanoi ensimmäinen."Meidän täytyy hävittää avioliitto", sanoi toinen. "Meidän täytyy hävittää Jumala", sanoi kolmas." Muutamia parannusehdotuksia lueteltuaan maailmanparantajat päätyvät lopputulokseen: "Ensiksi", sanoi toinen, "meidän täytyy hävittää ihmiskunta."

Rujoudestaan huolimatta eräs tarina kosketti minua erityisesti. Tarinan nimi on "Ressukka". Siinä yksinkertainen kalastaja tapaa kotonaan henkiolennon, jota hän alkaa puhutella: "Puhu minulle suoraan", sanoi mies, "ja kerro mikä on nimesi ja millainen on luontosi." "Minun nimeäni", lausui toinen, "ei ole annettu, eikä minun luontoni ole vielä varma. Sillä olen osaksi mies. Olin osa sinun esi-isiäsi ja menin kalastamaan ja taistelemaan heidän kanssaan muinaisina aikoina. Mutta nyt ei ole minun vuoroni vielä tullut: minä odotan kunnes olet saanut vaimon, ja sitten olen sinun pojassasi, ja olen rohkea osa häntä, ja iloitsen miehuullisesti siitä kun suuntaan veneeni hyökyihin, pitelen taidolla peräsintä ja olen väkevä mies siellä missä saartorengas sulkeutuu ja iskuja vaihdetaan."

Käy ilmi, että rutiköyhä ja ruma kalastaja saa kuin saakin vaimon, ja lisäksi vieläpä juuri tämän pojan, jonka hän tapasi henkiolentona. Poika ei ole lopulta ollenkaan ressukka. Kuka tietää, kuinka paljon henkiolentoja kohtaammekaan menneisyydestämme tai tulevaisuudestamme, mutta emme osaa heitä tunnistaa?

R. L. Stevenson on skotlantilainen kirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilman muuta Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886) sekä Aarresaari (1883). Tohtori Jekyll ja Herra Hyde teki minuun pari vuotta sitten vaikutuksen, ja mielestäni kirja on ansainnut paikkansa kauhukirjallisuuden klassikkona. Nyt innostuin lainaamaan Stevensonin kirjoja enemmänkin lukupiirin skottiteemaa varten. Tämäkin erikoinen kirja siis tarttui käteeni lukupiirin ohjaamana.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee, 1995, 6. painos
Alkuteos: The Wind in the Willows, 1908
Suomentanut: Eila Piispanen, 1949
Kuvittanut: Ernest H. Shepard
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 263




Pajulinnun heikko piipitys kuului joenrannan pensaikon varjosta. Vaikka oli jo yhdestoista tunti illalla, taivas piti vielä itsepintaisesti kiinni väistyvän päivänvalon liepeistä. Iltapäivän kuluessa tiivistyneen helteen paine kirposi ja huokui pois lyhyen sydänkesän yön viileiden sormien koskettamana.

Mikä ilo onkaan lukea näin kaunista tekstiä lapsilleen ääneen iltaisin! Aika pysähtyy runokuviksi ja silmien eteen nousevat maisemat - ja ennen kaikkea ystävykset tuossa maisemassa. Kaislikossa tosiaan alkaa suhista, kun vilpitön Myyrä, runoileva Vesirotta, vakaa Mäyrä ja itserakas Rupikonna seikkailevat.

Tämä lukuelämys on ollut palkinto sinnikkyydestä. Kirja valittiin iltalukemiseksi jo kesän alussa ja saatiin päätökseen vasta nyt, marraskuun alussa. Väliin on luettu Räppääjiä, Tatuja ja satuja, ekaluokkalaisten omia lukudiplomikirjoja, Akuja, vaikka mitä. Mutta aina on palattu kaislikkoon kuuntelemaan veden solinaa ja ihmettelemään pienten eläinten suuria seikkailuja.

Kaisilikossa suhisee on odottanut lasten kirjahyllyssä heidän kasvamistaan, ja nyt oli sopiva hetki lukea tämä klassikko, jota en ollut itsekään vielä lukenut. Kaiken lisäksi Grahame on skotti, joten kirja istuu vuoden skottikirjallisuusteemaan loistavasti. Skotlantilainen maisema heräsi eloon.

Kaikki alkaa siitä, kun ahkera Myyrä kyllästyy kevätsiivoukseensa ja lähtee nauttimaan keväästä. Hän päätyy joen rannalle, jossa kohtaa Vesirotan, jonka luokse asettuu elämään. Eläinten välinen ystävyys on kaunista ja kunnioittavaa - eikä kumpikaan enää ole yksinäinen. Talvella Myyrä seikkailee Erämetsässä, josta Rotta hänet pelastaa, ja yhdessä ystävykset löytävät luotettavan ja rauhallisen Mäyrän luokse turvaan. Tämän järkevän ystäväkolmikon murheena seikkailee kuitenkin itserakkaudesta pullisteleva Rupikonna. Tämän tästä uskolliset ystävät joutuvat pelastamaan Rupikonnan kiperistä tlanteista, joihin ajattelematon seikkailija joutuu.

Kaislikossa suhisee välillä aika vauhdikkaasti: pelottavan erämetsän petoja, Rupikonnan hurjia autokaahailuja, saukonpoikasen etsintää, Rupikonnan hurja pako vankilasta ja lopulta kansalaissota metsän pikkupetoja, näätiä ja kärppiä, vastaan, jotka ovat vallanneet Konnankartanon Rupikonnan viruessa vankeudessa. Ystävysten rohkeus kasvaa tapahtuma tapahtumalta, ja lopulta he ovat muitten eläinten kertomissa tarinoissa suorastaan legendaarisia sankareita, ja sellaisiksi he jäävät myös lukijan mieleen.

Vaikka tapahtumia riittää sopivasti, pääosaan nousee kirjan kerronta. Kenneth Grahame (1859-1932) kirjoittaa runollisesti, ja kaikki muuttuu eläväksi: Punertava tiililattia hymyili savustuneelle katolle, tammiset tuvansohvat, jotka olivat hankaantuneet kiiltäviksi pitkäaikasessa käytössä, loivat toisiinsa veitikkamaisia silmäyksiä, lautaset irvistelivät keittiön kaapista hyllykön padoille, ja kaiken yllä välkkyi iloisen liesivalkean loimotus.


Tämän kirjan luettuani katselen kaislikkoja ja jokien rantoja aivan eri silmin. Kuulen kummallista suhinaa... Mitähän vesirotat ja myyrät siellä suunnittelevat? Onko sammakko lähtenyt seikkailemaan liian kauas kotoaan? Mitä tarinoita pienet eläimet kertovat toisilleen kohdatessaan? Mitä esimerkiksi kertoo maailmalla seikkaillut laivarotta vesirotalle heidän kohdatessaan? Ihmeellisiä tarinoita tietenkin!

 Ja tarina, ihmeellinen tarina jatkui vuolaana. Olikohan se pelkkää puhetta vai muuttuiko se aika ajoin lauluksi -vettätippuvaa ankkuria nostavien merimiesten lauluksi, purjeiden sointuvaksi huminaksi rajussa koillistuulessa, loimuavan iltataivaan alla verkkojaan kokevan kalastajan lauluksi, purresta tai gondolista kaikuvaksi kitaran tai mahdoliinin näppäilyksi? Muuttuiko se tuulen ulvonnaksi, joka alkaa valittavana, voimistuu vihlovasti kirkuen, nousee raivokkaaseen värähtelyyn pullistuneen purjeen laidassa?

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, 2007
Kustantaja: Otava
Seven-pokkarit, 2010
Sivuja: 270



Haluan olla yksi ruotsalaisista. Haluan, että minut otetaan mukaan siihen kolmituntiseen upealla tavalla polveilevaan keskusteluun, jossa päätetään, että taloyhtion ruohonleikkuriin vaihdetaan terä.

Kouvolalaisella Mikko Virtasella on identiteettiongelma: hän on henkisesti ruotsalainen. Hän on lapsesta asti haaveillut, että pääsisi asumaan Ruotsiin, jossa sosiaalidemokratia on toteutunut kauneimmassa muodossaan ja ihmiset ovat sympaattisia ja sosiaalisesti lahjakkaita: Muissa maissa ihmiset yrittävät kasvaa pelkällä tuurilla tasapainoisiksi ja aikuisiksi. Siinä se ero on, muualla kasvetaan, Ruotsissa kasvatetaan.

Mikko Virtanen on omien sanojensa mukaan "kansallisuustransu" ja on todellakin joutunut kärsimään siitä koko ikänsä suomalaisena - häntä ei ole ymmärretty ollenkaan. Kuningasperhe, ruotsalaiset urheilijat, Olof Palme, Per Albin Hansson (joka perusti Ruotsiin ensimmäisen sosiaalidemokraattisen hallituksen vuonna 1932 ja lausui ensimmäisenä ääneen ruotsalaisen kansankodin idean) ovat Mikolle läheisempiä kuin suomalaisuus tai oma perhe. Oikeastaan Mikko Virtanen on aatteineen ruotsalaisempi kuin nykyruotsalaiset itse. Se paljastuu lopulta Mikollekin. Mutta sitä ennen hänen on nähtävä paljon vaivaa hankkiessaan itselleen ruotsalaisen identiteetin ja perheen.

Miika Nousiainen on nokkela kirjailija, joka hallitsee satiirin. Kirja on yksinkertaisesti hauska alusta loppuun, vaikka kaikki tapahtumat eivät hauskoja olekaan. Mikko Virtasen epätoivoinen yritys kadottaa oma kansallisuutensa on surkuhupaisaa luettavaa. Lopulta pitää kysyä, voiko ihminen todelliselle alkuperälleen yhtään mitään, sillä suomalaisuus pulpahtelee Mikosta pintaan, vaikka hän kuinka yrittää olla Mikael Andersson, göteborgilainen insinööri ja kansankodin pelastaja. Hän on loppujen lopuksi niin pakkomielteinen, yksinäinen ja itsepäinen suomalainen, että pintasilaus ruotsalaista empatiaa ja keskustelutaitoa ei auta häntä elämään onnellista elämää.

Kirjassa käsitellään melko kepeästi moniakin ajan ilmiöitä sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta piikki osuu. Onko suomalaisen miehen edes mahdollista olla onnellinen? Miksi jurous, kateus ja yksinäisyys ovat meissä niin tiukassa? Myönnän itsekin ihailevani ruotsalaisia, sillä näyttää, että heille kaikki on  helppoa: oleminen ja eläminen vapaata ja iloista, lapset hyvinkasvatettuja ja keskustelutaidot imetty äidinmaidossa. En ole koskaan nähnyt vihaista ruotsalaista, mutta suomalaisille viha tuntuu välillä olevan polttoaine, jonka avulla selvitään lumikinosten läpi työpaikalle. Kaiken lisäksi ruotsalaiset tuntuvat olevan iloisuudessan aitoja, mutta jos suomalainen hehkuttaa onneaan tai näyttää tyytyväiseltä, hän on ilman muuta teennäinen tyhjäpää. Miksi on helppoa piirtää mieleensä tavallinen, hymyilevä ruotsalaismies, mutta hymyilevä suomalaismies on varmasti kolmen promillen humalassa?

Miika Nousiaisen sanailu on tässä kirjassa niin mainiota, että tartun varmasti hänen myöhempiinkin teoksiinsa, Maaninkavaaraan ja Metsäjättiin. Satiiri on vaikea ja harvinanen laji, enkä muista näin onnistunutta lajinsa edustajaa lukeneeni. Kirjassa oli sopivasti teräviä havaintoja, hulluutta ja liioittelua sekä absurdeja tilanteita. Mikko Virtasen pohdiskelu on oivaltavaa: Ei Suomessa ollut vuosikymmeniin edes varaa masentua, vaikka syitä olisi ollut. 90-luvulla vasta huomattiin, että viimeinen sotakorvausjuna meni jo. Asioita alettiin miettiä. Ja kun asioita miettii, niin herkimmät masentuvat. -- Kun masennusta vasta tuotiin Suomeen, Ruotsissa oli toivuttu masennuksesta jo moneen otteeseen, tietenkin keskustelemalla. Myös keskustelu keksittiin Suomessa vasta 90-luvun loppupuolella. Senkin toi Suomeen kiekkovalmentja Curt Lindström.

Paul Auster: New York -trilogia

Paul Auster: New York -trilogia (9. painos, 2012)
Osat:  Lasikaupunki (1985, suom. 1988)
          Aaveita (1986, suom. 1988)
          Lukittu huone (1986, suom. 1989)
Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola
Kustantaja: Tammi
Keltainen pokkari -sarja
Sivuja yhteensä 361





Paul Austerin New York -trilogia on ollut minulle syksyn löytö, sillä jo ensimmäinen osa, Lasikaupunki, sai minut puhisemaan innoissani: luen postmodernia romaania, joka on kaiken lisäksi hyvä. Postmodernismia hehkutettiin kirjallisuuden luennoilla 1990-luvun alussa ja kerrottiin, että sen tarkoitus on leikkiä todellisuudella: hajottaa sitä ja kyseenlaistaa se. En ole kuitenkaan koskaan lukenut postmodernia romaania, sillä jos olen sellaisiin törmänyt, en ilmeisesti ole päässyt puusta pitkään, vaan laskenut kirjan ylivoimaisena käsistäni. Nyt postmodernismi tuntui herkulliselta.

Lasikaupungin päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn. Hän on viimeksi julkaissut rikosromaaneja salanimellä William Wilson, ja rikosromaanien päähenkilönä on puolestaan yksityisetsivä Max Work. Eräänä yönä Quinn saa oudon puhelun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria. Kun puhelut jatkuvat, Quinn päättää esittää Paul Austeria ja vastaanottaa tehtävän. Hänen tehtävänään on suojella Peter Stillman -nimistä miestä tämän vankilasta vapautuvalta isältä. Tehtävä venyy, ja jossain vaiheessa Quinn kadottaa otteensa todellisuudesta ja elämästä kokonaan.

Kirjan lopussa tavataan myös yksityisetsivä Paul Auster, joka onkin oikea kirjailija Paul Auster. Vai kuka olikaan kuka: "Ja sitten, kaikkein tärkeintä on muistaa kuka olen. Muistaa, kuka minun pitäisi olla. Ei tämä taida olla leikkiä. Toisaalta mikään ei ole selvää. Esimerkiksi: kuka sinä olet? Ja jos luulet tietäväsi sen, niin miksi sinä yhä valehtelet siitä? Ei minulla ole mitään vastausta. Voin vain sanoa, että kuuntele minua. Minun nimeni on Paul Auster. Se ei ole oikea nimeni"

Aaveita-romaanissa päähenkilönä on yksityisetsivä Blue. Hän saa White-nimiseltä mieheltä tehtäväksi vakoilla Black-nimistä miestä. Blue ryhtyy toimeen ja viettää päivät pitkät Blackiä vastaapäätä sijaitsevassa asunnossa Orange Streetillä ja kirjoittaa Whitelle raportteja näkemästään. Mitään ei tapahdu, ja Blue alkaa vähitellen pitkästyä. Niinpä hän alkaa kertoa raporteissaan aivan perättömiä tarinoita, eli hän alkaa vääristellä totuutta. "Bluelle sanat ovat läpikuultavia, avaria ikkunoita hänen ja maailman välissä, eivätkä ne tähän asti ole koskaan estäneet näkyvyyttä tai tuntuneet edes olevan olemassa. -- Tämä on ensimäinen kerta, jolloin hän huomaa raporttia kirjoittaessaan, etteivät sanat välttämättä toimikaan ja että ne voivat peittää näkyvistä asioita, joita niiden pitäisi ilmaista." Vähitellen Bluen ote elämästä katoaa, ja kohta ollaankin tilanteessa, jossa ihmetellään, kuka tarkkailee ja ketä, ja tarvitsemmeko aina jonkun, jonka katse tekee meistä eläviä.

Lukittu huone poikkeaa edellisistä romaaneista siten, että kertoja on nyt minäkertoja. Hän saa lapsuudenystävänsä, Fanshawen, vaimolta kirjeen, jossa tämä kertoo miehensä kadonneen ja pyytää kertojalta apua. Hän saa arvioitavaksi Fanshawen julkaisemattomat käsikirjoitukset, joista tuleekin jättimenestys. Kirjailijan katoaminen tekee kirjoista lähes myytillisiä. Minäkertoja rakastuu Fanshawen vaimoon ja alkaa kirjoittaa Fanshawen elämäkertaa. Hän ikään kuin alkaa elää lapsuudenystävänsä elämää.

Kertoja saa kuitenkin lapsuudenystävältään kirjeen, joten hän alkaa tuntea uuden elämänsä uhatuksi. Niinpä hän alkaa etsiä Fanshavea tappaakseen hänet. Pakkomielle vie hänet Pariisiin, johon hän kadottaa itsensä pitkäksi aikaa. Lopulta hän tapaa Fanshaven Bostonissa, jossa tämä piileskelee lukitussa huoneessa ja puhuttelee päähenkilöä vain lukitun oven takaa. Romaanin lopussa esiin putkahtavat Lasikaupungista tutut hahmot: Quinn, Stillman ja Dark. Ja taas lukija ihmettelee, kuka olikaan kuka. Myös minäkertoja paljastaa itsensä. "Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa. Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden tasoa, tarinan sisällön kannalta." Minäkertoja oli siis koko ajan kirjailija Paul Auster, vai oliko sittenkään?

Näissä kaikissa kolmessa romaanissa on mainiota identiteetillä leikkimistä. Kertoja puhuttelee välillä lukijaa, mutta sitten taas sekoittaa koko todellisuuden. Nimillä leikittely, niiden keksiminen ja pyörittely hämmentävät lukijaa oikein kutkuttavasti. Jotain hyvin chandlermaistakin näissä tarinoissa oli. Henkilöiden etsiminen ja tarkkailu tuovat mieleeni Philip Marlowen synkät toimeksiannot, mutta New York -trilogian hahmot kokevat vielä suurempaa eristymistä oikeasta elämästä kuin Marlowe.

Kaikissa romaaneissa on myös viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin ja -kirjailijoihin: Whitman, Thoreau, Milton, Melville, Cervantes... Jospa vain tuntisin heidän teoksensa paremmin, niin tavoittaisin New York -trilogiasta varmasti paljon lisää! Joka tapuksessa tästä trilogiasta jäi hyvä mieli, joten luen varmasti Austeria lisää. Poimin tähän loppuun viellä Aaveita-romaanin päähenkilön Bluen oivalluksen, jonka hän puolestaan poimi Thoreaulta: " - kirjoja täytyy lukea yhtä harkiten ja pidättyvästi kuin ne on kirjoitettu - ja äkkiä hän tajuaa, että pitää lukea hitaasti, hitaammin kuin hän on koskaan tekstiä tutkinut."