3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa, Runoja linnuista, 2016
Kuvittaja: Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tiira tiiraa tiiraa,
toinen tiiraa toista. 

Molempien nokat kuin
naulat naulakoista. (S. 32.)

Riemukasta lastenkirjallisuutta - sitä edustaa Jukka Itkosen uutuus Tiira tiiraa tiiraa. Kirjan nimi saa tirskumaan, ja sivuja käännellessä ilo vain kasvaa. Ainakin tällaisella amatööri-lintubongaajalla, joka ei ole nahoissaan pysyä, kun linnut alkavat keväisin metelöidä.

Tiira tiiraa tiiraa on ihan paras lintuopas, paitsi että se ei ole opas ollenkaan, vaan runokirja. Jokaiseen runoon Itkonen on kuitenkin vanginnut kyseiselle linnulle lajityypillisiä piirteitä niin, että lintujen persoonallisuudet pääsevät oikeuksiinsa:

Kipi, kipi rantasipi

.........yhä rantasipi jatkaa saa
loputonta tarinaa,
se kipi kipi kirjoittaa
märkään rantahiekkaan sukkelilla jaloillaan. (S. 29.)


En tiedä, kuinka paljon linnut elävät teidän mielissänne, mutta minua naurattaa, kun kerrotaan, että Sorsia pidetään tyhminä, kun ne kelluvat rannalla ryhminä (S. 30) tai Hiljaa ui sinnikäs silkkiuikku, nokassaan tuore kiiltävä muikku (s. 29).

Itkonen riimittelee mukavasti rallatellen, mutta myös rikkoo rytmiä. Saattaa olla, että iloisen riimittelyn rikkoo jokin säe keskellä runoa tai aivan lopuksi, mutta juuri noista rikoksista tuleekin lisää ilmettä runokirjaan. Elämä ei olekaan pelkkää liverrystä.

Kuopuksen lempilorukirja on jo pitkään ollut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, josta hän osaa lausua runoja ulkoa. Kesällä yritin tarjota hänelle Tiira tiiraa tiiraa -kokoelman runoja vähän kuin vaihteluna faunaan, mutta poju ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka ilma oli laulelua täynnä. Tiirojakin tiirailtiin ihan livenä.

Kunnes syksyllä hän yhtäkkiä ihastui kirjan runoihin niin, että alkoi keksiä omia riimityksiä. Rytmi tuli suoraan Itkoselta. Lajituntemuskin oli kesällä kasvanut: ukkosorsa ja akkasorsa, västäräkki, räkättirastas, joutsen, varis, naakka ja palokärki.

Camilla Pentin kuvitus on hauskaa ja oivaltavaa. Linnut näyttävät juuri siltä, kuin lajien pitääkin. Varpuset tosin ovat saaneet vähän väriä pintaan, mutta se heille edes fiktiossa suotakoon.

Ei tämä lintukirja pelkästään kevättä soi, vaan on tässä tarinansa lintulaudan vieraista, ja omat runonsa saavat kukko ja hanhikin. Surumielellä runoillaan pesästään pudonneelle linnunpojalle. Luonto on lähellä ja linnut osa sen ihmeitä.

Lopuksi vielä syystunnelmia, joiden myötä kai voi ryhtyä unelmoimaan jo ensi keväästä ja lintujen laulusta:

Syyssonaatti

Pääskyt 
ovat menneet.

Tiainen,
se jää.

Ja kaikkialla jälleen
vähän vahempää. (S.41.)



Tiira tiiraa tiiraa -runokokoelma on luettu myös Sininen keskitie -blogissa. Aiemmin olen lukenut lapsille Itkosen Sirkusjuna saapuu -lastenkirjan, joka oli kelpo luettavaa sekin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 18. Lastenkirja.

Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu

Itkonen Jukka: Sirkusjuna saapuu, 2015
Kustantaja: Lasten keskus
Kansi:Elina Warsta
Sivuja: 92
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta

Jukka Itkosen nimi on tullut minua vastaan useammassa lastenkirjablogissa, mutta en ole aiemmin lukenut häneltä yhtäkään teosta. Nyt kun kirjastossa silmiini osui kirjailijan uutuus, päätin kokeilla, miltä tämän sanataiturin teksti mahtaisi maistua. Kirjan kansi oli sopivan värikäs houkutin minulle, ja koska kirjassa oli myös mukavannäköinen kuvitus, ajattelin testata kirjan ekaluokkalaisella pojalla. Arvasin, että poika ei innostu musta-valkokuvituksesta,  mutta kun tarjouduin lukemaan kirjaa ääneen, niin johan syntyi sopimus.

Jossain vaiheessa poika ilmoitti, että hän voisi jatkaa kirjan lukemista itse, mutta en halunnut enää siinä vaiheessa itse irrottaa kirjasta, vaan halusin lukea sen ääneen, jotta saisin tietää, miten tässä käy. Kirja siis koukutti meidät molemmat.

Sirkusjuna saapuu kertoo Rahtusen perheen erikoisesta päivästä, johon saadaan vauhtia vankikarkurista ja sirkuksesta. Kirjan päähenkilö on Rahtusen perheen tytär, Lilli, jolla on tekemisen puute ja tylsä elämä tylsässä Nurkanpyhtään kaupungissa. Lilli haaveilee koiranpennusta ja osaa ajatella mukavia:
 - Tämä kaupunki on täynnä pieniä kaupunkeja, jotka ovat isompia kuin tämä kaupunki, Lilli ajatteli, ja samassa mehiläinen tömähti hänen otsaansa. 
 - Paljonko mehiläisiä on tässä kaupungissa? Lilli pohti. - Nekin pitää ottaa huomioon. On pidettävä huolta myös näistä pisteliäistä. Ilman niitä ei olisi omenoita. Mehiläisten on annettava elää omaa elämäänsä. Niin kuin meidän isän, joka ei ole mikään sankari mutta on silti olemassa. - - (S 55.)

Vaikka kirjan päähenkilö on tyttö, se ei haitannut 7-vuotiaan pojan lukuintoa. Kun vankikarkuri astuu kuvioihin, kirja alkaa vetää sen verran mainiosti, että poika hekotteli ääneen. Jokunen kohta piti lukea yleisön pyynnöstä pariin kertaan uudestaan, jotta saatiin hekottaa lisää. (Kirjassa on myös kohtaus, joka toistuu ja palvelee juuri tätä pienen pojan toiston tarvetta.)

Rahtusen perheen persoonallisuudet - äiti, isä ja Lilli - toimivat jokainen tahollaan, ja heidän jokaisen kautta saadaan kirjaan mukavia sivujuonia. Isällä on kiireinen aamu, äiti saa yllättävän kotiapulaisen ja Lilli tapaa sirkustirehtöörin ja muutakin sirkuksen väkeä. Kirjassa on oikeastaan kaikki jännittävät ainekset, sopivasti lempeää huumoria ja rauhallisia ajatuksiakin mukana.

Elina Warstan kuvitus tukee tarinaa, eikä hypi silmille. Kuvat ovat eloisia ja hyväntuulisia - silmälle sopivia.

Erikoista tässä kirjassa on se, että järkevimmän ja rauhallisimman oloinen tyyppi on kirjan lapsi. Aikuiset koheltavat ja järjestävät toimintaa, mutta Lilli on se, joka luo rauhaa ja koskettavia hetkiä. Mukava sanailu luo huumoria, joka toimii monella tasolla. Aikuista hymyilyttää ja lasta naurattaa, mutta ei välttämättä yhtä aikaa.

Kirja on luettu jo muutamassa blogissa, ja se on herättänyt ihastusta. Tsekkaa nämä blogit: Lastenkirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Sininen keskitie.  Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä, 3. painos, 2005
Kuvittaja: Marjo Nygård-Niemistö
Kansi: Marjo Nygård-Niemistö
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Metsässä

Saniaisten lomaan
          vilistää metsähiiri, 
kirkassilmä, samettiturkki,
tullakseen esiin tässä. 
                       paperilla, runoelämässä. 

Kuononkärjestä kynänkärkeen 
                                     piirtyy taikapiiri.  

Tuula Korolainen sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2005 teoksellaan Kuono kohti tähteä. Muistan, että olin tuolloin ennen joulua kirjakaupassa, jossa tuore voittaja kertoi teoksestaan, ja sain häneltä omistuskirjoituksen puolivuotiaille tyttärilleni. Luin kirjaa heille ääneen, kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuutakin, uudestaan ja uudestaan.

Kuono kohti tähteä on hiirirunokokoelma. Korolainen on luonut hiirimaailman, joka näyttää ja tuntuu hiirimäiseltä - mutta myös hyvin inhimilliseltä iloineen ja suruineen. Mitään lässyttelyrunoutta kokoelma ei sisällä, vaan hiiret elävät arkeaan, johon liittyy kumppanin kaipausta, valtava lapsilauma, työtä ja kuolemaakin. Onpa mukana myös kulttuuria: hiirten elämänfilosofiaa, taiteita, uskomuksia ja perinteitä. Runokokoelma on monipuolinen ja syvällinen. Se ei aliarvoi lapsilukijoita ja on kiinnostava myös aikuiselle.

Korolainen on kirjoittanut teokseensa aimo annoksen intertekstuaalisuutta. Hän on nimittäin luonut kirjaan myös taiteilijahahmon (kirjailijan alter ego), runohiiren, joka kirjoittaa rantahiekkaan oman kokoelmansa nimeltään Rantariimini. Runoista voi löytää vaikutteita tosielämän runoilijoista. Moni jäi minulta vielä tunnistamatta, vaikka runot kuulostivat hyvin tutuilta, mutta löysin ainakin Leinoa, Koskenniemeä ja Hellaakoskea hiirimäisessä muodossa: Oi ruusukuono, päivieni elohiiri, jos jätät, sulkeutuu mun elon piiri.; Yksin oon, minä hiiri, ruohojen keskellä yksin.; Yhtä kotonaan on hiiri kissan suussa, kuin on hauki, joka laulaa puussa. (S. 40 - 42.)

Kuono kohti tähteä käy hauskaa keskustelua myös Kunnaksen klassikon, Tiitiäisen satupuun, kanssa. Tässä Haitulan laulu Kunnaksen kirjasta (Kirsi lienee Kunnas itse ja Tuomas ilmeisesti Tuomas Anhava):
             Veisaisinpa virsiä
                 jos muistuttaisin Kirsiä.
                Jos muistuttaisin Tuomasta
             Lakkaisin lauluja luomasta.

Tuula Korolainen antaa runohiiren pohtia omia esikuviaan. Immi Hellén ja Kirsi Kunnas pääsevät listoille:
            Jos muistuttaisin Immiä,
            niin tekisin riimiä timmiä,
            se sanoi, ja vaikka turskasta
            rutistaisin runoa hurskasta.

           Jos muistuttaisin Kirsiä,
           viruttaisin vitsistä virsiä
           ja munittaisin sanoja
           kuin tehotarhuri kanoja. (S. 45.)

Hauskat oivallukset ja hiiriperspektiivi naurattavat lukijaa, mutta eipä aikaakaan, kun lukijaa jo itkettää, sillä niin taitavasti runoilija on kietonut myös surua runoihin. Kokoelma etenee hiiren häistä syntymään, työhön ja kuolemaan, ja kirjaan muodostuu myös vuodenkierto keväästä talveen. Viimeisin runo Seitsemän hiiriveljestä muodostaa myös ympyrän - elämän kiertokulun, joka hiirten sukupolvissa kiertää aika huimaa vauhtia:
            Yksi jäi metsään, tapasi toisen,
            pikkuisen hiiren samanmoisen, 
            poikia saivat he seitsemän,
            eikä tarina näytä päättyvän...

Marjo Nygård-Niemistön kuvitus on hiirimäisen hentoa, oikeastaan siroa, mutta myös hauskaa. Kuvat on sijoiteltu kirjaan siten, että ne kehystävät runoja, leikittelevät tekstin asettelun kanssa ja lisäävät lukijan oivalluksia. Öinen kaupunki tai vene rannalla on kuvattu kuin taideteokset. Kokonaisuutena kirja on kaunis.

Kuono kohti tähteä on minulle rakas kirja, sillä se liittyy esikoistyttäriini ja heidän vauva-aikaansa. Vaikka moni muisto on hiukan sumuinen noilta ajoilta, niin tämän runokirjan lukeminen tuo minulle autuaan olon. Se tuntuu sisältävän koko elämän. 

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen.

Chris Haughton: Ihan hukassa

Chris Haughton: Ihan hukassa, 2010
Alkuteos: A Bit Lost, 2009
Kustantaja: Lasten keskus
Suomentaja: Tuula Korolainen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Aikaisemmin  tänä vuonna löysin kirjastosta aivan sattumalta irlantilaisen Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -nimisen ihastuttavan lastenkirjan. Silloin minulle selvisi, että kirjailijalta on ilmestynyt jo aikaisemminkin yksi suomennettu lastenkirja. Niinpä osasin etsiä sitä kirjastosta. Ja voi lasten riemua, kun tätä Chris Haughtonin Ihan hukassa -kirjaa on luettu!

"Tuo pikkupöllö on niin söpö!" kuului viisivuotiaan pojan suusta heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Sittemmin sama huudahdus kuului myös isonsiskon suusta. Kummasti tällainen hauska ja hellyttävä kuvakirja uppoaa vielä tokaluokkalaisillekin. Kirja on luettu nyt kymmenisen kertaa. Ja luettaneen taas tänä iltana ja huomenna ja...

Kirja kertoo pikkupöllöstä, joka putoaa unissaan turvallisesta pesästään. Hän tapaa avuliaan oravan, joka luulee tietävänsä, mistä pöllöparan äiti löytyy. Äidin löytäminen ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertaista, kuin itsevarma orava luulee, tuntomerkit nimittäin johtavat harhaan. "Jep, jep", hokee orava ja yrittää uudelleen. Onneksi etsintään saadaan apujoukkoja. Lopussa kuvattu yhteinen keksihetki sai lapseni haaveilemaan kekseistä ja sitten henkäisemään pikkupöllön horjahtaessa uudestaan: "Huu-UUI!" Kirjaan siis eläydyttiin vahvasti.

Kirjan kuvitus on selkeä ja rakentuu ruskeasävytteisistä kuvista. Eläimet on kuvattu ilmeikkäästi, ja suuret silmät kertovat monenlaisia tunteita. Vaikka eläimet on hahmoteltu näennäisen yksinkertaisesti, niihin on vangittu vilpittömyyttä ja luonteenmukaista liikettä. Kuvat ovat retrotyylisiä ja niistä on karsittu kaikki turha.

Lastenkirjahyllyn Rouva Huu on aivan ihastunut Ihan hukassa -kirjaan, ja hänen blogissaan on myös lisätietoa kirjailijasta. Kirjojen keskellä -blogin Maija on arvioinut molemmat Haughtonin kirjat ja ollut niihin yhtä ihastunut kuin lapseni ja minäkin. Maija piti Ihan hukassa -kirjasta enemmän, mutta minulle vielä läheisemmäksi kävi suloinen Sulo-koira, jonka touhuissa näen paljon oman poikani toimintaa. Poika itse varmaan samaistuu äitiään etsivään pikkupöllöön enemmän kuin koheltavaan Suloon. Joka tapauksessa nämä kirjat käyvät suoraan sydämeen kaikille lukijoille.

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!, 2012
Alkuperäisteos: Oh no, George!, 2011
Suomentaja: Tuula Korolainen
Kustantaja: Lasten keskus


Voi sinua, Chris Haughton, minkä pojalleni teit! Olen nyt  lukenut vastustamattoman Sulon temmellyksistä kymmeniä kertoja ja joutunut vannomaan, että ostan kirjan heti omaksi, kun se osuu kohdalle. Harvan kirjan huumori on iskenyt niin täysillä sekä poikaani että minuun kuin tämän Voi sinua, Sulo! -kirjan huumori. Olemme myytyjä.

Sulo on koira, eikä mikään pieni koira, vaan jopa isäntäänsä isokokoisempi koira. Isäntä, herra Hyyppä, on kuitenkin herra talossa ja Sulo ilmeistä päätellen todellakin rakastaa häntä ja haluaa tehdä, kuten isäntä käskee. Mutta kun Sulo jää yksin kotiin, hän ei pystykään toteuttamaan isäntänsä pyyntöä olla kiltisti. Kyytiä saa kakku, kissa ja kukkamulta.  Kun herra Hyyppä palaa kotiin, hän toruu Suloa, mutta ei suutu, vaan siivoaa sotkut ja ehdottaa lenkille lähtöä. Viisas isäntä! Ei silti - Sulon anteeksipyyntö on vilpitön.

Lenkillä Sulo osaakin sitten olla kauniisti: "Hyvin menee, Sulo!" saa isäntä kehua koiraansa. Mutta kuinkas käy, kun Sulo havaitsee kaikkein ihanimman asian maailmassa, nimittäin roskapöntön?

Kirjassa ei ole paljoa tekstiä, mutta se vähäkin riittää luomaan hellyttävän tai riehakkaan tunnelman. Kääntäjänä Tuula Korolainen on tavoittanut Sulon luonteen. Hän on kääntänyt kirjan nimen "Oh no, George!" muotoon "Voi sinua, Sulo!" sen sijaan, että se olisi "Voi ei, Sulo!". Näin käännökseen on tullut mukavan lempeä ja ymmärtäväinen sävy. Meillä onkin nyt keskinäisenä vitsinä viisivuotiaan poikani kanssa sama sanonta: "Voi sinua, Kalle!" tai "Voi sinua, äiti!" Tilanteita, joihin nämä pienet päivittelyt sopivat on arjessamme yllättävän paljon. Poika on nimittäin vilkas ja äiti on hajamielinen. Sanonta on sen verran lempeä ja hyväksyvä, että toivoisin muistavani sen ennen kuin alan huutaa tilanteissa, joihin pieni, joutuisa poika itsensä usein sotkee. Tämän tästä yritän myös muistaa sanoa ääneen: "Hyvin menee, Kalle!" Koirakoulu ei taida olla niin kovin kaukana lapsen kasvatuksesta ja arkeen kaikki huumori on tervetullutta.

Kuvitus tässä kirjassa on pääasiassa oranssin sävyinen, mutta tummaa sinistä ja vihreääkin on käytetty jonkin verran. Vahvoista vastavaväreistä tulee retro-tunnelmaa, eikä Sulo ole ollenkaan liian suloinen. Todella ilmeikäs hän silti on. Herra Hyyppä on vihreä pikkumies, ja sympaattinen on hänkin suurine silmineen ja päineen.

Kun Sulolla menee hyvin tai hänellä on valinnan paikka, sivun tausta on valkoinen ja Sulon oranssi hahmo nousee keskipisteeksi. Mutta kun hurja meno alkaa, koko tausta muuttuu oranssiksi ja Sulo ikään kuin katoaa taustaan. Kirjan motto on lainattu Epiktetokselta: On helppo ajatella, mutta vaikeaa toimia. Vapaa ei ole se, joka tekee mitä haluaa, vaan  se,  joka hallitsee halunsa. Vapaa on se, joka on itsensä herra.

Löysin Lastenkirjahyllystä teoksen esittelyn ja haluaisin käsiini kirjalijan edellisenkin lastenkirjan, joka myös on suomennettu. Tästä kirjasta tulevat kaikki hyvälle tuulelle.