Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Mistä sain kirjan: luin ja kuuntelin Bookbeatista

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli vuoden odotetuimpia kirjoja, ja se totisesti myös lunasti kaikki odotukset. Kinnunen on osoittautunut luotettavaksi kirjailijaksi, jonka tyylitaju ja suomen kielen taituruus ovat ihan omaa luokkaansa. Hänen neljäs teoksensa on aivan yhtä laadukas kaunokirjallinen tapaus, kuin hänen aiemmat kolme teostaan: Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Nytkin tuntuu, että voisin avata kirjan mistä kohdasta tahansa ja siteerata kohtaa esimerkkinä suomen kielen kauneudesta. Eikä kyse ole mistään päälleliimatusta taiteellisesta kielestä, vaan suomen kielen yksinkertaisesta ilmaisuvoimasta - kun sen osaa. 

Kirja on omistettu heille, joille hiljaisuus on helpoin tie, ja se kertoo unohdettujen naisten tarinoita. Kaikki nämä naiset ovat joutuneet yhteiskunnan arvoasteikolla pohjasakaksi. Heidän suurin syntinsä ovat heidän yhteytensä saksalaisiin sotilaisiin, joita Suomen Lappi oli täynnä jatkosodan aikana. Saksalaiset olivat aseveljiä, mutta kun rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa astui voimaan jatkosodan jälkeen, näistä aseveljistä tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois Suomen alueelta. Samassa hetkessä saksalaisten kanssa yhteydessä olleista naisista tuli saksalaisten huoria. 

Naisia oli saksalaisilla töissä: siihteereinä, keittämässä ruokaa, hoitamassa sairaita ja haavoittuneita. Heitä oli myös viihdyttämässä sotilaita. Romansseilta ei voitu välttyä, olivathan kyseessä nuoret ihmiset. Kaikkia näitä tarinoita kertovat Kinnusen luomat naishahmot. 

Naisia on paljon, ja he joutuvat Lapin sodan alkaessa päättämään, lähtevätkö saksalaisten mukana kohti Jäämerta, josta heidät lähetetään Saksaan sotilaiden mukana tai palautetaan Suomeen... Niin minkälaisiin oloihin Suomessa? Kinnusen päähenkilöt, viisi naista, päättävät lähetä saksalaisten kyytiin, mutta heidät jätetäänkin rannalle ja lähetetään vankileiriolosuihteisiin odottamaan siirtoa Suomeen.  Vankileirillä hiukset keritään ja kohtelu on julmaa. Kukaan ei tiedä, mikä heitä Suomessa odottaa. Syyte sotarikoksista kenties? Vankila? Yllättäen he saavat tilaisuuden paeta ja pitkä vaellus Suomen käsivarresta etelää kohti alkaa.  

Matkaa tekevät Irene, Aili, Katri, Siiri ja Veera. Irene tulee heistä läheisimmäksi, koska hänen näkökulmastaan vaellusta seurataan eniten ja hänen menneisyydestään kerrotaan eniten. Hänen valintansa eivät ole olleet helppoja, eikä tulevaisuuskaan tunnu selviävän pitkän vaelluksen aikana. 

Vaellus on vaarallinen: nälkä, eksymisen vaara, kylmyys ja kosteus, vuolaat virrat, miinat ja ihmisten vihamielisyys vainoavat kävelijöitä. Matka taittuu hitaasti, kengät ja laukut hiertävät. Mitä lähemmäs asutusta he saapuvat, sitä enemmän  ihmisten reaktiot heitä pelottavat: He kaihtoivat ihmisiä. Ensin niitä, jotka tulivat vastaan, ja lopulta pelkkää ajatusta vastaantulijoista. - - Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta. He olivat suojassa vain kun kävelivät, ja kuitenkin jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäksi tuhoa. 

Mikä heitä odottaisi kotona? Millainen Suomi heitä olisi vastassa? 

Matkalla kohdattujen ihmisten muodossa heitä tulevat vastaan sekä armo että julmuus. Saunan tai vastapaistetun leivän jakaminen nostavat lukijan silmiin kyyneleet. Pahat sanat tai saksalaisen äpärän synnyttäneen naisen rääkkääminen herättävät kauhua. Ihminen on ihmiselle susi. Minkälaisen moraalisen ylenkatseen kautta ihmisillä on varaa tuomita toisensa? 

Poltettu Lappi ja sen karu ja kaunis luonto ovat se maisema, jossa tämä vaellus, viiden naisen via dolorosa käydään. Jokaisen matkalle lähteneen on tehtävä tiliä menneisyyden kanssa, ja valmistauduttava tulevaan - tuntemattomaan. 

Kinnunen asettaa lukijan keskelle historian todellisia tapahtumia ja kutsuu katsomaan tarkasti: Tällainen on ihmisen elämä. Se on selviytymistä ja äärimmäisiä valintoja, se on askeleita askeleiden perään. Ei ole yhdentekevää, kenen kanssa ja mihin suuntaan askeleita otetaan. Toisen vaellusta voi edes joskus yrittää keventää, sillä historiaa tehdään myös hyvin teoin.  

Kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet paljon Kinnusen romaanista. Tässä linkit muutamiin blogeihin: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos

Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 

Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 

Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä. 

Joulukalenterina lukupäiväkirja klassikkoteoksesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2 (päivittyvä julkaisu)

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2, 2009 ja 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Luettua elämää -blogin joulukalenteri 1. - 24.12.2020

Tämä on joulukalenteri, jossa luukku kerrallaan, eli päivä kerrallaan, luetaan yli 1 000-sivuista klassikkoa eteenpäin. Tarkoitus on kirjoittaa muistiin kirjan herättämiä ajatuksia. Lukeminen ja kirjoittmainen kun ovat lempipuuhiani, niin miksen soisi itselleni joulukuun ajan tällaisen pienen yllätyksen, eli luen ja kirjoitan joka päivä. 

Todennäköisesti kirjan lukeminen jää kesken, mutta tarkoitus onkin herkutella tekstillä ja antaa ajatusten kehittyä. 

Katsotaan, miten käy. Tästä se nyt alkaa: 

Lukupäiväkirja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli 1 & 2 -klassikosta

1.12.2020

Olen lukenut kirjaa nyt kolme päivää ja edennyt siinä sivulle 104. Luku II on juuri alkanut, Sen otsikkona on Psykoanalyyttinen näkökulma. Luvassa on varmastikin yhtä filosofista tekstiä kuin tähänkin asti. 

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide kirjan lyhentämättömistä osista 1 ja 2, eli Tosiasiat ja myytit ja Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011, sillä aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Olen selättänyt kirjasta kaksi esipuhetta: Sara Heinämaan johdatuksen teokseen ja suomentajien saatesanat. Niistä sain hyvän käsityksen siitä, mitä on luvassa - ei mitään helppoa tekstiä. Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan loi perustan modernille feminismille. Hän kertoo, kuinka hänelle heitettiin idea kirjoittaa naisena olemisesta ja hän ei ensin tunnistanut ajatuksessa mitään erikoista tai kirjoittamisen arvoista. Mutta kun hän alkoi kaivaa pintaa syvemmällee, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästelin filosofin kykyä uppotua biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää.  

Suomentajat ovat tehneet valtavan työn kommentoidessaan osittain vanhettunutta biologian tutkimustietoa. Onpahan joistakin Beauvoirin näkemyksistä edetty täysin päinvastaiseen lopputulokseen nykytutkimuksen valossa. Ihmettelen Beauvoirin kykyä kirjoittaa biologiasta, varsin eksaktista luonnontieteestä, filosofin lennokasta pohdintaa. Biologia on hänelle vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Tänään aloitan siis kirjan toisen luvun. Toivottakaa minulle onnea...

2.12.2020

Luku II, Psykoanalyyttinen näkökulma alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Jo vuonna 1949 Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempien psykoanalyytikkojen tutkimustuloksiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin.

Toinen sukupuoli on jo nyt osoittautunut yleissivistyksen aarreaitaksi: ensin biologiaa ja nyt psykoanalyysin perusteet. Ja lisää filosofiaa: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (s. 113).  

Luin sivulta 104 sivulle 114. Ja taidan jatkaa vielä tänään.

3.12.2020

Heräsin jo 04.30 ja nappasin kirjan heti käsiini. Olen pääsemässä vauhtiin tämän järkäleen kanssa. Lukeminen eteni sivulta 114 sivulle 135 jo aamuvarhain. 

Luku III, Materialistinen historiankäsitys esittelee Beauvoirin argumentit Friedrich Engelsin teosta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä vastaan. Teoksessaan Engels selittää naisen historian tekniikan historian oheistuotteena, ja väittää, että sukupuolten välinen työnjako ja sitä seuraava naisten sorto muistuttavat luokkajakoa. Tämähän ei istu Beauvoirin näkemyksiin ollenkaan. 

Nyt kun Beauvoir on esitellyt perinteiset perustelut sille, miksi miesten mielestä on oikein hallita naista ja miksi maailmassa mies on ihminen ja nainen toinen, hän tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai tekniikan historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Lihasvoiman, falloksen ja työkalun arvo määrittyy ainoastaan arvojen maailmassa: olemassaoleva, joka kurottautuu kohti olevaa, määrää näiden asioiden arvon perustavassa projektissaan (s. 131).

Maailma on aina kuulunut miehille, eikä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa, Beauvoir aloittaa teoksesnsa toisen osan, joka otsikkona on Historia. Tältä luvulta odotan paljon.

4.12.2020

No niin, aletaan olla siinä pisteessä, että taittelen kirjan sivuista lähes jokaisen koirankorvalle. Jokainen sivu tuo nyt eteen jotain sellaista, jonka olen kokenut omassa elämässäni todeksi: Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (s. 138.) Mies puolestaan suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, ei pelkästään elämän jatkumiseen, vaan luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. 

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Miten tällainen asetelma saa jatkua, miten se on rakennettu? Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa?  

5.12.2020

Olen edennyt sivulle 170. Beauvoir kertoo useisista muinaisista kulttuureista, joissa naisia on nostettu palvonnan kohteeksi ja jopa johtajaksi. Silloinkin nainen oli kuitenkin toinen, miesten nostama. Naisesta tuli kuitenkin miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Miksi naiset ja miehet eivät pysyt toimimaan yhteistyössä, rinnakkain, miksi nainen ei ole osa mitseinia? kysyy Beauvoir.  

Pyhiin, uskonnollisiin teksteihin on kirjoitettu paljon naista alistavia oppeja, jotka on otettu kyseenalaistamattomina totuuksina. Kuitenkin ne ovat syntyneet aikana, jolloin naisissa on nähty paha, uhkaava ja viettelevä toinen, jota täytyy hillitä ja joka täytyy alistaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava! Hän referoi eri kulttuurien tapoja, myyttejä ja tarinoita ja selittää niiden taustalla vaikuttaneita maailmankuvia. Teksti on sujuvaa ja vetävää. 

6.12.2020

Toinen sukupuoli on tänään edistynyt vain viitisen sivua, sillä itsenäisyyspäivän juhlinta on vienyt huomioni. Olen käynyt retkellä suomalaisesa luonnossa ja nyt katson Linnan juhlia. 

Sen verran opin kuitenkin Toisesta sukupuolesta tänään, että ateenalaisilla naisilla oli huonompi yhteiskunnallinen asema, kuin spartalaisilla. Sparta oli sotaisa kaupunki, kun taas ateenalaiset olivat ajattelijoita. Naisen asema Spartassa oli kuitenkin vapaa, koska yksityisomaisuus oli kaupungissa kielletty ja lapsetkin olivat yhteisiä. Tytöt kasvatettiin poikien rinnalla. 

7. - 8.12.2020 

Kirja etenee taas vauhdikkaasti. Beauvoir kertoo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten naisten asemasta värikkäästi. Luen mitä parhainta historian oppikirjaa. Roomassa naiset järjestivät mielenosoituksia, kun heidän oikeuksiaan kavennettiin, ja vaikka pääosin naisen asema oli aviomiehelle tai suvun miehille alisteinen, oli heillä kodin piirissä enemmän sananvaltaa, kuin mitä laki edellytti. Kuitenkin heidän paikkansa säilyi kodin piirissä, eikä heillä ollut oikeutta vaikuttaa yhteiskunnassa millään tavoin.  

9.12.2020

Olen edennyt kirjassa sivulle 201, ja Beauvoir on siirtynyt antiikin Kreikan ja Rooman kuvauksista kristinuskon syntyaikaan ja kohti keskiaikaa: Kristillisellä ideologialla on ollut huomattava osuus naisen alistamisessa. Evankeliumi huokuu toki lähimmäisenrakkautta, joka kohdistuu myös naisiin ja jopa spitaalisiin, ja uuden opin  hartaimpia kannattaia olivat vähäosaiset, orjat ja naiset. (S. 186.)

Beauvoir kertoo myös prostituution historiaa, ja se kaksinaismoralismi, joka tähän instituutioon liittyy on aivan pöyristyttävää luettavaa. Oikeastaan ainut yhteiskuntaluokka, jossa naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia, oli maaorjien luokka: siellä miehet ja naiset jakoivat yhdessä köyhyyden - kumpikaan ei ollut toisen omaisuutta tai toisen vallassa. Myöhemmin tämä tasa-arvoinen asetelma jatkui työväenluokan keskuudessa, jossa miehet ja naiset ripirinnan ansaitsivat pennosiaan kammottavissa työoloissa. 

10.12.2020

Keskiaikaa Beauvoir kuvailee naisvastaiseksi ajaksi - erityisesti kirkko näki naisessa lähinnä paholaisen - vaikka muutamia naisten puolustajiakin aikakaudella löytyi. 

11.12.2020

Beauvoir kertaa naisen historiaa 1400-1800-luvuilla ja nyt esiin nousee paljon aatleisukujen naisia tai jopa kuningattaria (Elisabet I, Katariina Suuri, Isabella Katolailainen), jotka ovat päässeet vallan huipulle. Naisten esiin nousua  yhteiskunnalliseen asemaan haittasi kuitenkin edeleen koultuksen puute. 

Ennen Ranskan vallankumousta kulttuuriin osallituminen oli vain harvojen eliitin naisten ulottuvilla: naiskirjailijaksi oli vaikeampi nousta kuin kuningattareksi. Beauvoir referoi Virginia Woolfin Oma huone -teosta (ilm. 1929), jonka mukaisesti hänkin muistuttaa, että naistaiteilija tarvitsee valtavasti voimaa vain ollakseen välittämättä siitä, mitä muut hänestä sanovat (s. 213). Mieleeni tulee Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Runebergistä. Hänhän jätti lupaavan kirjailijanuransa kesken murskakritiikkien takia. 

Yllättävää onkin ehkä lukea siitä, että sukupuolten välistä sotaa on käyty kirkkoisien satiiristen kirjoitusten ja naisten puolustajien kesken jo 1600-luvulta alkaen. Naisille alettiin tuolloin vaatia myös mahdollisuuksia koulutukseen. Kuuluisat filosofit, kuten Voltaire ja Diderot näkivät, ettei naisten huonompi asema miehiin nähden oli yhteiskunnan syytä, ei naisen ominaisuuksista johtuva tila.

12.-13.12.2020

Toinen sukupuoli on tarjonnut oivalluksia muutamastakin aiheesta, joita en ole feminismistä aiemmin tiennytkään. Ensinnäkin niiden naisten rohkeus, jotka ovat nousseet kunakin aikana kapinaan, kun heidän oikeuksiaan on kavennettu, on hämmästyttävää. Heitä on ollut aina, vaikka suurin osa naisista on vaiennettu tehokkaasti joko lakien tai avioliiton kautta. Beauvoir kertoo naisasialiikkeiden historiasta Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja niissä on kyllä käyty melkoiset taistelut esimerkiksi niinkin itsestäänselvästä asiasta kuin naisten äänioikeudesta.  

Beauvoir korostaa muutamaan kertaan, että naiset eivät ole yhteiskuntaluokka, ja sen takia naisten yhtenäinen kapinointi on ollut mahdotonta. Vasta työläisnaiset olivat tasa-arvoisia työläismiesten kanssa palkansaajina - vaikkakin heidän palkkansa olikin pienempi kuin  miesten. He saivat päättää omista tuloistaa ja pystyivät käyttämään koneita siinä missä miehetkin, ja he lähtivät ajamaan parempia työoloja miesten rinnalla. Porvarisnaiset puolestaan olivat loisia, jotka elivät miestensä elätettävänä, vapaina työnteosta, mutta samalla vailla minkäänlaista oikeutta osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin. 

Beauvoirin kirjasta oivalsin, että  ilman työväenluokan taistelua, naisten asema olisi jäänyt pitkäksi aikaa hoitamatta. Suomessa tämä näkyy erityisen hyvin. Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, kun Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka samalla kertaa toi äänioikeuden työläisille (kaikille säädyille) ja naisille. Vertailun vuoksi kerrottakoon Ranskasta, jossa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945, tai Sveitsistä, jossa viimeinen kantoni antoi naisille äänioikeuden vuonna 1990! 

Tässä vaiheessa mieleeni tulee myös Liv Strömqvistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo, jossa hän listaa maailman ikävystyttävimpiä ihmisiä ja esittelee lukijoille historiattoman uranaisen, joka ilmoittaa, ettei hän ole feministi. Hänen ei tarvitse olla feministi, koska maailmassa on ollut niin paljon feministejä ja työläisnaisia, jotka ovat taistelleet hänellekin täydet valtuudet hankkia koulutus, päättää omista tuloistaan ja osallistua työelämään. 

Mieleeni tulee myös muutama puolituttu, jotka ovat naineet ylemmän keskiluokan aviomiehet ja ilmoittavat myös, etteivät missään nimessä ole ainakaan feministejä, koska naisten kuuluu olla naisellisia ja miellyttäviä. Heidän on pakko miellyttää, jotta heidän taloudellinen asemansa pysyisi huolettomana. Tietyllä tavalla he ovat myyneet itsensä, ja tästä kaupankäynnistä kirjoittaa myös Beauvoir. Tunnen myös muutaman tarinan naisista, jotka jatkavat väkivaltaisessa avioliitossa, koska mies ansaitsee niin hyvin, että ero olisi taloudelinen katastrofi. Naisvaltaisen alan palkkatyöntekijänä naisen palkka ei riittäisi yksinhuoltajan elämään. Naisille on siis edelleen olemassa vankiloita. 

Olen edennyt kirjassa nyt sivulle 300. Historiallinen osuus on ohi ja nyt Beauvoir kirjoittaa myyteistä, joita naisiin on kautta aikain liitetty. Aivan uskomattomilta kuulostavat esimerkiksi kuukautiisiin liitetyt uskomukset, joiden mukaan ruuat tai siideri (!) menevät pilalle, jos kuukautisverta vuotava nainen käy  lähelläkään. 

Selväksi on myös tullut, että kaikki uskonnot ovat hyvin miehisiä. Jumalat ovat miehiä, ja pyhät kirjoitukset ovat täynnä naisia alistavia sääntöjä ja ohjeita. Yhtäkkiä en ymmärrä, miksi kukaan nainen ikinä voisi uskoa jumalaan tai kuulua mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Uskonnot, jos mitkä, ovat patriarkaatin puhtainta temmellyskenttää. 

Feminismistä kirjoittaminen Lucian päivänä on varsin sopivaa. Lucia on tyypillinen esimerkki naisesta, joka marttyyrina on yhtä arvokas kuin miehet. Pyhä Lucia oli kristitty neitsyt, joka lahjoitti myötäjäisrahansa köyhille mieluummin kuin avioitui. Hänen sulhasensa ilmiantoi hänet roomalaisille ja hänet kidutettiin hengiltä. Voisi kai sanoa, että Lucia oli patriarkaatin moninkertainen uhri.

14.-15.12.2020

Kirja etenee hitaasti mutta varmasti. Myyteissä on päästy neitsyyden merkityksen pohtimiseen. Eri kulttuureissa naisen neitsyys on ollut joskus tavoiteltava asia joskus pelottava asia. En tiedä, kumpi on lopulta järkyttävämpää, se että tytöltä vaaditaan ehdotonta koskemattomuutta ennen avioliittoa vai se, että joissain kulttuureissa päälliköillä tai papeilla on ollut velvollisuus puhkaista tytön immenkalvo ennen avioliittoa. Molemmat tapaukset ovat naiselle henkistä tai ruumiillista väkivaltaa ja kertovat siitä, että nainen on kuulunut jollekin toiselle kuin itselleen.

Anni Kytömäki: Margarita

 Anni Kytömäki: Margarita, 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 582

Mistä sain kirjan: oma ostos

Anni Kytömäki voitti juuri Finlandia-palkinnon teoksellaan Margarita. Onnea menestyksestä ja onnea hienosta romaanista! Kytömäen aiemmat romaanit Kultarinta ja Kivitasku toki ovat tätä palkintoa jo uumoilleet. Esikoisteos Kultarinta oli ehdokkaana vuonna 2014, ja jo se oli valmis mestariteos. Mestariteoksia oli silloin, kuten aina, ehdokkaina muitakin, ja silloin palkittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, joka muistuttaa teemoiltaan jonkin verran Margaritaa, vaikka sijoittuukin nykypäivään. 

Uusimmassa teoksessaan Kytömäki jatkaa aiemmista teoksistaan tutuilla elementeillä: väkevällä luonnonkuvauksella ja kauniilla suomen kielen käytöllä. Kytömäki kertoo satuja, joissa polveilevat joet, historia, ihmeet ja sattumukset ja kaiken yllä humisee korpi, joka ottaa omansa turvaan ikiaikaiseen syliinsä. Luonnossa eläimet, linnut, puut ja sienet nimetään tarkasti - ei ole olemassa vain metsä, vaan kaikki sen osat, kaikki elävä, nimetty: orava, rastas, kuusi, rusokantokääpä, ukonhattu... Luontokuvauksellaan Kytömäki sitoo itsensä tiukasti suomalaisen kirjallisuuden historiaan, jossa miljöönä on usein maaseutu ja jossa luonto kannattelee ihmisten elämää ja ihmiset tuntevat sen. Tällainen kirjallisuus on tuonut Suomeen ja Hämeenkyröön Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. 

Kytömäen teokset ovat myös ylistyslaulua introverteille suomalaisille, heille, jotka eivät oikein osaa olla ihmisten joukossa, vaan kaipaavat mieluummin jonnekin pois, esimerkiksi korpeen, jossa heidän ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Maan hiljaiset ja ohitetut saavat hänen kauttaan kauniin äänen. Tässäkin Kytömäksi liittyy Finlandia-palkittujen kirjailijoiden ketjuun. Yksinäisistä, hiljaisista tai unohdetuista, pienistä ihmisistä on kirjoitettu voittajaromaaneissa ennenkin: Mikko Rimmisen Nenäpäivässä, Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, Olli Jalosen Taivaanpallossa...  Suomen kirjallisuuden historiassa tällaisia sankareita on vielä paljon lisää, ja kuikuileepa siellä historiassa myös eräs Silja, nuorena nukkunut.

Margaritan päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: toinen on Senni Margarita Sarakorpi ja toinen on margaritifera margaritifera eli jokihelmisimpukka, kansan suussa raakku. Heidän elämänkaarensa kulkevat yhteistä polkua. Ihmisen ja eläimen eroa ei ehkä ole olemassakaan. Kuoreensa sulkeutuva raakku on kuin Senni, joka myös kasvattaa kuorta, jonka suojassa on turvallisinta olla. Raakun sisällä kasvaa helmi, mutta se jää ihmisten katseilta piiloon. Raakut saavat Sennistä suojelijan; Senniä puolestaan suojelevat ystävälliset ja läheiset ihmiset: äiti ja isä sekä joukko kunnollisia miehiä. Juhannusyön taika ja villi vietti ovat kuitenkin koitua Sennin kohtaloksi. Tässä kohtaa kansansadut tai Aino Kallaksen Sudenmorsian hyppäävät lukijan matkaan, ja lopputulos on lumoavaa luettavaa. 

Tapahtumapaikkoina romaanissa ovat Kankariston kylpylä ja Helsinki. Kankariston kuvittelin heti mielessäni Ikaalisten kylpyläksi ja sijoitin Sennin perheineen vanhaan kauppalaan asumaan. Kuljin  Sennin jalanjäljissä Ikaalisten korpi- ja järvimaisemissa sekä seurasin häntä myös Ikaalisten kauniille hautausmaalle. Aamulehden haastattelussa kirjailija paljastikin, että Kankariston esikuvana on juuri Ikaalisten kylpylä. 

Eräänä kantavana teemana Margaritassa on ihmisen oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Nuoret miehet uhrasivat sota-aikana henkensä ja terveytensä kotimaan puolesta; 1950-luvulla odotettiin naisten synnyttävän menetettyjen poikien tilalle uusia lapsia. Tuolloin suomalainen nainen ei  saanut itse päättää ruumiinsa käytöstä, sillä laillisen abortin saaminen oli vaikeaa. Oman ruumiin itsemäärämisoikeus on rauhan ajan hyvinvointivaltion kansalaisen ylellinen etuoikeus: Suomessa nuoria miehiä ei ole marssitettu rajalle 75 vuoteen, nuoria naisia ei pakoteta avioliittoon, ihmiskauppa on kiellettyä ja ehkäisy on kaikkien ulottuvilla. Lapsen hankkiminen, jonka voi tietysti nähdä eräänlaisena  ruumiin (ja sielunkin) uhraamisena, on täysin vapaaehtoista. 

Itsemäärämisoikeus omaan ruumiiseen katoaa paitsi sodassa ja vanhemmuudessa myös vakavan sairastumisen yhteydessä. Margaritassa tästä muistuttavat sekä Sennin raskaus että poliopotilaiden kuvaus. Senni hoitaa ensin hierojana ihmisiä Kankaristossa. Hän tuntee lihakset ja nikamat, joihin elämä on jättänyt jälkensä esimerkiksi rankan ruumiillisen työn tai suurten surujen seurauksena. Näitäkään ihminen - ihmisruumis - ei itse valitse. Lääkintavoimistelijana poliohoitolassa Senni kuntouttaa polion runtelemia kehoja. Karmeimpana vapauden riistäjänä näyttäytyy rautakeuhko - kuori potilaan ja maailman välissä - joka on välttämätön hengittämisen ylläpitäjä. 

Kylpylä on luonteva kohtaamispaikka helsinkiläiselle älymystölle, jonka seuraan Senni myöhemmin joutuu yhä tiukemmin opiskellessaan Helsingissä lääkintävoimistelijaksi. Senni ei näitä yhteyksiä kaipaisi, mutta niin vaan käy, että hänen elämänsä on yhteydessä muiden ihmisten elämään, eikä se olekaan vain hänen omansa. Taas kuorta tarvitaan, mutta se saa kolhuja.  

Hannu Lintu kertoi Finlandia-palkinnon valintaperusteluissaan, että hän tunsi saaneensa kirjasta uuden ystävän, ilmeisesti Sennin. Senni kyllä tarvitsisi ystävän, sillä sellaisia hänellä ei ole, eikä hän osaa sellaista hankkiakaan, saati kaivata. Hän kääntää päänsä pois, ettei tarvisisi jutella, hän kiiruhtaa kotiin: Jos lähden ripeästi, minun ei pariin päivään tarvitse kantaa hänestä huolta (s.117). Senni on muita ihmisiä kohtaan kovin kylmä, suorastaan töykeä ja välillä jopa ylimielinen. Hänen on helpompi pelastaa raakkuja, kuin rakastaa ihmisiä. Ihmiset ovat äänekkäitä, pelottavia ja vaativia, niin kovin... ihmisiä. Paradoksaalisesti Sennin onni ja pelastus ovat ne muutamat ihmiset, jotka huolehtivat hänestä ja tukevat häntä. Senni saa rauhassa kasvattaa kuortaan ja helmeään, koska hänen herkkyyttään suojellaan. 

Ylistän Kytömäen taitoa punoa satumaista juonta sekä poimia luonnon yksityiskohdat, metsän valot ja varjot, polut ja sammalikot. Hän myös tavallaan uudistaa nykysuomea palaamalla vanhaan suomeen ja perinteiseen kerrontaan. Ajankuvana Margarita onnistuu hienosti kieltä ja nimistöä myöten: sukuniminä Sarakorpi, Kuusilehto tai Kairamaa kalskahtavat komeasti. Miljöö, 1950-luvun Suomi, on Margaritassa täyttä totta pienintä yksityiskohtaa myöten. Onko oikeastaan mitään parempaa kuin historiallinen fiktio, joka käsittelee myös nykyihmiselle tärkeitä teemoja? Esimerkiksi luonnonsuojelu 1950-luvulla kuulostaa ihan samanlaiselta, epätoivoiselta taistelulta aikaa ja ihmistä vastaa, kuin mitä se on nykyäänkin.

Kytömäki on kirjoittanut itsensä vahvasti kiinni suomalaiseen kirjallisuuteen ja jään odottamaan, mitä  helmiä hänen kynästään vielä irtoaakaan. Hän on luonut jo kolme kaunista mestariteosta, ja lisää on varmasti tulossa. Toivottavasti hän jatkaa luonnonkuvaustaan, joka käy suoraan suomalaisen sieluun. Hänen kirjojensa kautta moni pääsee metsään, kuulee kuusen huminan ja aistii männyn tuoksun ja joen solinan. Jos ei oma elämä ja arki mahdollista luonnon läheisyyttä, ainakin kirjan avulla voi solahtaa hetkeksi pois vaativasta todellisuudesta. 

Margarita on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata.kulttuuripohdintoja ja Kulttuuri kukoistaa. 

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, 2019

Alkuteos: Ta min hand, de vore underligt, 2007

Suomentaja: Kristiina Lähde

Kustantaja: Teos

Kansi: Maria Appelberg

Sivuja:  92

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Catharina Gripenbergin Ottaisit käteni, kummallista kutkuttelee kirja- ja runointoilijan mieltä aivan erityisesti. Runokokoelman nimi, Ottaisit käteni, kummallista (ruotsiksi Ta min hand, de vore underligt), viittaa Edith Södergranin runoon Päivä viilenee, joka alkaa näin: Ota käteni, valkoinen käsivarteni (suomentanut Uuno Kailas). Södergranin runonäyt: unet, fantasia, eksistentiaalinen ja taiteellinen uho, säteilevät Gripenbergin kokoelman kautta nykypäivään. Niihin kuitenkin tarttuu kaikenlaista sälää matkan varrelta. Ironinen häikäistyminen voisi olla Gripenbergin runouden tyylilaji.  

Gripenbergin kokoelman ensimmäinen osa on nimeltään Edith. Runojen puhuja käy leikillistä keskustelua Södergranin runojen kanssa. Selvää on, että nykyrunouden puhuja ei hurmaannu yhtä totaalisesti elämästä kuin Edith aikanaan, vaan pikemminkin yrittää istuttaa runouden arkensa keskelle. Runous on toisaalta elinehto, mutta voi tuntua myös etäiseltä, kummalliselta. Kun Edith runoili kaipaavansa maahan, jota ei ole, Gripenbergin runojen puhuja kaipaisi maahan joka on: 

Minä ikävöin maahan joka on.

Maassa joka ei ole huudamme: 

       Oletko täällä? Kuka siellä? Täällä voi unohtaa olevansa täällä!

------

Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää.---- (S. 7-8.)

Gripenbergin runot vaativat lukemaan Södergranin runoja rinnallaan. Keskustelu käy kuumana. Voiko kättä antaa, mitä muuta tulee mukana? Ei tule pelkkää runoutta, tulee arki kaupan päälle. Haloo! puhuja huutelee. Runous piilottelee. 

Edithilläkin olisi voinut olla toisenlainen elämä: Otitko sahan haltuusi? Olisit voinut ryhtyä sahatyöläiseksi. Kissasi eivät olisi pitäneet melusta. Keuhkoissasi olisi leijaillut lastuja. Olisit sahannut, et olisi kirjoittanut. - - Ruumiisi oli heikko, siksi sanoistasi tuli vahvoja ja sairaita. Harhasi kutistui, runosi kasvoivat. Hikoilit, yskit, kirjoitit, valuit verta, tosin minä saatan liioitella. - - (S. 16.) Runon puhujalla on valta kirjoittaa Edithistä, mutta totuus runoilijasta pakenee, on tavoittamattomissa. 

Puhuja lukee runoja, vaikka arki häiritsee. Syntyy ikään kuin runouden lukupäiväkirja, johon puhujan oma elämä luo omia polkujaan. Puhujan on tietysti seurattava oman elämänsä tapahtumia, todellisuutta. Silti, taustalla on kokemus jostain arjen ylittävästä suuresta asiasta, joka saa ajatukset lentämään, leikkimään ja vilistämään. Edithiä ja runon puhujaa yhditävät sanat ja kirjoittamisen pakko.

Tästä korkean ja matalan, taiteen ja arjen yhdistämisestä syntyy Gripenbergin runojen oivaltava ja kiehtova tunnelma. Ne todistavat, että elämään voi yhdistää runoutta ja runous voi kommentoida oikeaa, nykypäivän elämää vuosien takaa. Runous ei koskaan kuole, vaan luo uuttaa, hyppelee ja etenee ja sille saa myös nauraa. 

Eläkäämme-osio koostuu keskusteluista uskonnollisten ja liturgisten tekstien kanssa. Raamatun luomiskertomus, uskontunnustus, messutekstit ja rukous häiriintyvät, kun niihinkin iskevät tavallisen nykyihmisen levottomat kysymykset. 

Runous siis häiritsee pyhyyttä. Pyhät tekstit kuulostavat yleviltä, liturgia kuuluu pyhään. Mutta entäs jos pyhän keskelläkin torailu ja epäily lyövät läpi. Keskustelu herrankin kanssa on välillä inttämistä. Ei auta, vaikka puhe liittää kaikki yhteen monikon 1. persoonamuodon kautta. Jumalanpalveluksesta tuttu "rukoilkaamme"-käskymuoto voi olla vaikea toteuttaa: 

Se meni väärin

Älkäämme rukoilko

Eläkäämme

Lopettakaamme kiittely rukoilu tuputtelu

Saatamme kuolla huomenna

Ensin elämme!  (S. 36.)

Istumajärjestys-runo kertoo kirkon istumajärjestyksestä, joka menneinä aikoina oli tarkasti määrätty talojen arvojärjestyksen mukaan. Nykyisin kirkossa istutaan missä istutaan ja yritetään noudattaa monimutkaisia litrugisia kaavoja - milloin piti istua, milloin piti nousta seisomaan? Etsitään Jumalaa, joka on "sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Niin mistä? Pappi neuvoo. Pappi on maallistuneiden ihmisten navigaattori: - - 

Sieltä se on tuleva!

Vähän enemmän oikealle, vähän ylemmäs

ei sieltä, vaan sieltä, noin!

isän oikealta puolelta

käännytte kiertoliittymästä vasemmalle

sitten suoraan noin kaksikymmentä metriä

 - sieltä on tuleva!" (S. 41.)

Kaukaisimmaksi ja irrallisimmaksi kokoelman osioista koin Muodonmuutoksia-runot, joiden taustalla olevat antiikin tarustot olivat minulle sen verran outoja, että jouduin ensin etsimään tai kertaamaan niitä googlettamalla. Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa, sillä nytpä olen taas sivistyneempi kuin ennen. Gripenberg pukee muodonmuutoksetkin ironian kaapuun, ja kyytiä saavat varsinkin hölmöt mieshahmot.

Menneisyydestä kurottaa tähän päivään paitsi tarusto, myös kummallisia, surullisia tarinoita kirjoittajista, taiteilijoista, erikoisista ihmisistä, joiden kynä on jo pysähtynyt tai matkat jo tehty. Heitä on muitakin kuin Edith. Ukkoja, lehtiä -osiossa heidän tarinansa kerrotaan runoina. 

Viimeinen osio Lyijyä ja pimeää vetää yhteen runokokoelman teemoja. Runossa Broken nose during dinner käydän taas dialogia, jossa runon puhuja tuo itsensä tai runoilijan keskelle venäläistä romaania. Syntyy absurdia jälkeä: 

"Emmekö olekaan romaanissa?" tilanomistaja hämmästyy.

"Elämäni on romaani!" Irina huudahtaa.

"Minä kirjoitan lyriikkaa", minä sanon. (S. 83.)

Runossa Sana jota ei ole sekoittuu taas arki ja pyhä: - - -  "Pyhän hengen nimeen." "Mutta onko sillä mitään nimeä", kysyn. Sinä suljet ristin. Minä suolaan pihvin. Ei enää kuurattavaa.  - - -  Sitten sinä astut sisään ja annat minulle sanan. - - -  Riennän ylös portaita. "Sano uudestaan!" sanoo isäntäväki, vieraat. Mutta minä menen. Ennen kuin sana katoaa.  - - - Hyvät kengät minulla, ajattelen kotimatkalla. rumat mutta mukavat - ja silloin sana katoaa. Aina tässä. (S. 75.)

Ottaisit käteni, kummallista -kokoelma on voittanut Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 yhdessä Aki Salmelan Tyhjyyden ympärillä -kokoelman kanssa. Aika kauan - 11 vuotta - kuitenkin kesti, että se suomennettiin. Kristiina Lähteen suomennos on iloista luettavaa.  Gripenberg on punonut runoihinsa arvoituksia ja hassutuksia, joita on varmasti vaikea kääntää suomeksi. Runojen intertekstuaalisuus on monisäikeistä ja säkenöivää ja se on sitä epäilemättä myös (ruotsin) kielen suhteen. 

Parasta Gripenbergin runoissa on niiden leikillisyys. Teos muistuttaa Henriikka Tavin Esim. Esa -kokoelmaa siinä mielessä, että huumori, hassuttelu ja arki sekoittuvat runouden maailmaan. Myös Anja Erämajan runoissa arkiset ajatukset ja epäilyt hyökkäävät keskelle oivalluksia. Samaan aikaan kun runous - tarinat, kirjoittaminen ja sanat - nostavat runojen puhujan jonnekin uuteen maailmaan, ne myös kuvaavat tätä oikeaa elämää, jossa täytyy elää ja josta nousee epäilys kaiken merkityksestä. Kirjoittaminen on pakollista, välttämätöntä. 

Osallistun teoksella Ompun #runo2020-haasteeseen.  

Juhani Brander: Miehen kuolema

Juhani Brander: Miehen kuolema, Pohdintoja maskuliinisuudesta, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Sivuja: 323

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Maskuliinisuus ei ole mikään luontainen tila, vaan se on synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu ja jota hänen täytyy todistaa mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida.  - - Jos tästä kaikesta jotain on syyttäminen, niin hegemonista maskuliinisuutta. Tämä käsite tarkoittaa kuvitteellista rakennelmaa ja niitä odotuksia, jotka muokkaavat, tuottavat ja hyväksyttävät oikeanlaista miehisyyttä. (S. 9-10.) Näin kirjoittaa Juhani Brander esseekokoelmansa Miehen kuolema esipuheessa. 

Harvasta tietokirjasta olen ollut ikinä niin innoissani kuin tästä Branderin esseekokoelmasta. Sen aiheena on mies ja miehisyyteen liitetyt odotukset sekä toksinen maskuliinisuus, jonka piirissä Brander itse tuntee kasvaneensa, kuten esipuheesta käy ilmi. Toksinen maskuliinisuus tarkoittaa kaikkia niitä miehisyyden malleja ja miehisyyteen liittyviä määritelmiä, joiden täyttäminen on mahdotonta tai aiheuttaa miehille henkistä pahoinvointia ja häpeää sekä riittämättömyyttä. Selvää on, että toksisesta maskuliinisuudesta kärsivät välillisesti myös naiset ja lapset. 

Brander kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omasta kasvamisestaan. Hänen kertomansa esimerkit tuntuvat paikoin lähes uskomattomilta, ja Brander korostaakin, että nämä ovat hänen kokemuksiaan, eivätkä välttämättä ole toteutuneet kaikkien miesten elämässä. Kieltämättä Branderin kuvailemat miehen mallit ja muotit ovat surullisen kapeita ja ahdistavia. 

Näyttää siltä, että kasvaakseen mieheksi pojan on jollain tavalla otettava kantaa väkivaltaan. Fyysinen voima ja ruumillinen työ koetaan miehisyyden mittareiksi. Koskettaminen muuten kuin väkivaltaisesti on perinteisesti ollut poikien kasvatuksessa harvinaista. Tunteista puhuminen on vaikeaa - siihen ei kannusteta eikä siihen opeteta. Päinvastoin, kukapa ei olisi kuullut sanontoja "pojat eivät itke" tai "ole mies", jotka tarkoittavat sitä, että minkäälaista heikkoutta ei saa näyttää ja heikkoudeksi tulkitaan esimerkiksi itkeminen tai pelkääminen. 

Täyttääkseen miehen mitat pojan on siis kiellettävä paljon itsestään: hellyyden kaipuu, tunteiden näyttäminen - ehkä jopa tunteet itsessään. Tunteista puhuminen ei tietenkään onnistu, jos ne on tukahdetettu tai niitä ei osata edes tunnistaa. Jos poika on kiinnostunut jostain muusta kuin miehisistä urheilulajeista, tai ylipäätään muusta kuin urheilusta, hänet leimataan helposti homoksi tai tyttömäiseksi mieheksi. 

Brander on itse ollut aina ahkera lukija ja hän luki yliopistossakin pääaineenaan kirjallisuutta. Tästä riitti kuittailua kaveripiireissä. Hänen on sitten toisaalta pitänyt osoittaa myös itselleen, ettei ole vähäänkään homomainen, eli naisia ja naissuhteita on täytynyt hankkia ihan miehisen maineen pelastamiseksi. 

Brander kirjoittaa myös siitä, miten myös naiset odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Kun ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet ja hän rupesi itkemään, tyttöystävä oli ihmetteli asiaa ääneen. Miehen kyyneleet eivät olleet hänen mielestään sallittuja. Brander häpesi kyyneliään. 

Toinen järkyttävä esimerkki miesten välisistä kommunikointitavoista on tapaus, jossa Brander soitti ystävälleen ja itki rakkaan isoäitinsä kuolemaa. Puhelu oli lyhyt ja päättyi siihen, että ystävä nauroi hänelle. Brander tunsi puhelusta häpeää. Saako mies surra? Saako mies kaivata?

Brander kirjoittaa muun muassa armeijasta, urheilusta ja seksistä otsikoilla Lätkäjätkien maailmassa, Lupaan käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi sekä Toksisen seksin lyhyt oppimäärä. Kirjallisuudesta hän nostaa esiin paljon miehisyyden kuvaajia ja päätyy lopulta Karl Ove Knausgårdiin, joka ehkä enimmäisenä miehenä maailmassa tekee fiktiossa miehestä ihmisen. Kaunokirjallisuudessa herkkä, tunteva mies saa vihdoin ääneen. 

On selvää, että lukevan miehen lukemat kirjat ovat pääasiassa miesten kirjoittamia kirjoja - niin Branderinkin. Osansa Branderin pohdinnoista saa poikien poika Hamlet: Krapulassa olen joskus miettinyt sitä, miksi Hamlet oli kuolemaansa asti niin hirvittävän teini-ikäinen (s. 232). Esimerkkejä keskenkasvuisista ja tunnevaurioituneista miehistä kirjallisuudessa riittää. Tällaista mieskrittiikiä todellakin kaivataan kaikkiin taidemuotoihin, sillä jokainen taiteenlaji musiikista ja kuvataiteesta lähtien on perinteisesti ollut miesten toimintkenttää. Millaisia miesten ja naisten rooleja taide onkaan rakentanut? Knausgårdeja tarvitaan joka alalle.

Kukapa olisikaan parempi suomalainen esimerkki miehen mittojen tavoittelijasta, kuin Kalle Päätalo, josta Brander kirjoittaa esseessä nimeltään Kun ei tule miehen luontoa! Päätalon Iijoki-sarja on 26-osainen kirjasarja, joka kertoo hänen omasta elämästään. Branderin mukaan Päätalo kirjoitti kaikissa 26 osassa siitä, kuinka mahdoton vaade miehisyys itsessään on. Tässä eesseessä päädytään myös miettimään Tony Halmeen miehistä olemusta. Päätalo yritti lopulta itsemurhaa, ja Tony Halme kuoli itsemurhaan, vaikka näytti siltä, että hän täytti maskuliinisuuden vaateet erinomaisesti. Branderin mukaan myös koulusurmien tasutalla on toksinen maskuliinisuus. Pojat, jotka eivät yllä oikeanlaisen miehen mittoihin, joutuvat kiusatuiksi ja ottavat jossain vaiheessa käyttöön epätoivoiset keinot miehisyytensä osoittamiseksi. Toksinen miehisyys on pahimmillaan tappavaa.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin keskustelun, jossa Juhani Branderin lisäksi haastateltavana oli Eino Saari, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Miehen kosketus. Branderin ja Saaren keskustelun sanoma oli, että perinteinen miehenä olemisen malli ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille, ja miehet voivat oppia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 

Kahden pojan äitinä olen kovin helpottunut siitä, että miehen rooli venyy ja muuttuu. Brander on syntynyt vuonna 1978 ja kasvanut maaseutukunnassa. Vertaan hänen esseitään Rafael Donnerin omaelämäkerrallisiin esseisiin teoksessa Ihminen on herkkä eläin (bloggaus tekeillä). Donner on syntynyt vuonna 1990, eli miehillä on ikäeroa 12 vuotta. Yllättävän samanlaisia miehisyyden odotuksia on Donnerkin kohdannut, vaikka hänen nuoruutensa on ollut jo 2000-luvun nuoruutta. Myös Donner peräänkuuluutta muutosta miehenä olemiseen. Kumpikin näistä miehistä, sekä Brander että Donner, panevat itsensä likoon ja kirjoittavat häpeälliset hetket ja kasvunpaikat rehellisesti esiin. 

Tällaisia pohdintoja voisin lukea vaikka kuinka paljon lisää, sillä niitä tarvitaan, jos tiukkoja rooleja halutaan murtaa. Tarvitaan miehen kuolema, jotta ihminen voi elää.

Branderin Miehen kuolema on luettu ainakin Kirjavinkit-blogissa. 

Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Will Eisner: Näymättömät ihmiset, 1993

Alkuteos: Invisible people, 1992

Suomentaja: Soile Kaukoranta

Kustantaja: Kustannus oy Jalava

Kansi: Will Eisner

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Will Eisner on sarjakuvataiteen nero. Olen aiemmin lukenut häneltä suomennetun teoksen Talo Bronxissa, jonka ilmaisuvoimaiset tarinat jäivät mieleen kaihertamaan. Eisner kertoo vähäosaisten tarinoita sellaisella intensiteetillä, että ihmiskohtalot tuntuvat syöpyvän ihon alle.

Vähäosaisista ihimisistä Eisner kertoo myös teoksessaan Näkymättömät ihmiset. Jälleen liikutaan New Yorkissa, miljoonakaupungissa, johon on helppo piiloutua ja jossa on helppo muuttua näkymättömäksi. Takakansiteksissä Eisner itse krtoo: "Minua kaupungin kaduilla ympäröivien ihmisten nimettömyys on askarruttanut meltäni nuoruuteni varhaisista päivistä lukien. Suurkaupunkilaisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan tuntui ristiriitaiselta sen yleisesti hyväksytyn ajatuksen rinnalla, että kaupungit luotiin ihmisten turvallisuuden vuoksi."

Näkymättömiat ihmiset sisältää kolmen näkymättömän ihmisen tarinan. Ensimmäisen tarinan päähenkilö Pincus huomaa jo lapsena, että on turvallisinta tekeytyä näkymättömäksi, paeta paikalta tai piiloutua, kun aikuisilla on jotain asiaa. Tarinassa ei kerrota, miksi Pincus tulee tähän lopputulokseen, mutta oviaukkoon ilmestyvän isän hahmo on sen verran uhkaava, että lukija saa syistä ihan tarpeeksi vihjettä. Aikanaan Pincus löytää piilopaikan erään pesulan takahuoneesta prässääjänä. 

Erinäisten tapahtumien myötä Pincus katoaa näkymättömiin, vaikka hän ei ole kadonnut mihinkään. Hän kuolee, vaikka ei ole kuollut. Miten tämä on mahdollista? Tapahtumien absurdi ketju on johdateltu nerokkaasti sellaisiin mittoihin, että Pincuksen tarina lyö lukijan ällikällä. 

Tarinassa Voima tavataan Morris, joka jo nuorena huomaa, että hänelleä on taito parantaa sairaita. Hän haluaa tehdä taidollaan hyvää. On kuitenkin olemassa niitä, jotka haluavat käyttää Morrisin taitoa hyväkseen, eikä lempeä Morris osaa sanoa kenellekään ei. Löytyypä sellainenkin ihme, kuin kristillinen yhteisö, johon Morris turvautuu ja toivoo siellä saavansa totetuttaa taitoaa. Pian hänet karkotetaan sieltäkin, koska hänen maineensa ei jollain kummallisella tavalla sovi kristillisyyteen. Lopulta Morriskin katoaa väkijoukkoon, näkymättömiin. 

Viimeisessä tarinassa tavataan kirjastonoitaja Hilda, joka on uhranut elämänsä isänsä hoitamiseen. Kun isä sitten kuolee, Hilda yrittää luoda itselleen jonkinlaisen elämän niistä rippeistä, joita hänellä on jäljellä. Hän tarratutuu kollegaansa, yhtä näkymättömään Hermaniin, mutta Hermanin taustalla onkin vähintään yhtä suuri voima: Hermanin äiti. Alkaa kaksintaistelu Hermanista.

Ketkä tekevät ihmisistä näkymättömiä? Toiset ihmiset, kyllä, mutta ennen kaikkea ihmiset itse. Milloin näkymättömyys on turva, milloin se muuttuu uhaksi: - No, hän pysyttelee jossain varaston uumenissa... Tulee ja menee... Niin kuin... Voisi sanoa näkymätön ihminen! - Hmm!? En ole ikinä huomannutkaan. (S. 110.)

Eisnerin piirrosjälki on poikkeuksellisen elävää. Hänen hahmonsa ovat rujoja, mutta heidän sisimpänsä on täynnä kauneutta, tai ainakin kauneuden kaipuuta. On ironiaa, että heillä on vain heidän oma, pieni elämänsä, jonka he ovat melkein onnistuneet häivyttämään, ja silti he haluaisivat pitää siitä pienestäkin omastaan kiinni. Sitten kun näkymättömyydestä on tullut suorastaan taidetta, sitä ei pysty enää murtamaan.

Eisner piirtää hahmoihinsa ahdistuksen, uhman ja nöyrtymisen. Henkinen tila näkyy hahmon koko olemuksessa. Valot ja varjot luovat dramaattisia kontrasteja ja kuvakoot vaihtelevat sivuilla luontevasti.  Tuntuu, että tarinoihin sukeltaa täysin mukaan. Ihmisten nuhjuinen elämä ja ankeat tai olemattomat ihmissuhteet kurottavat kohti lukijaa teoksen sivuilta. Eisnerin käsittelyssä näkymättömistä ihmisistä tulee näkyviä edes hetkeksi. 

 

Eisnerin sarjakuvia on luettu muun muassa blogeissa Hurja hassu lukija ja Valopolku. 

Helmetin vuoden 2020 lukuhaaste valmistui

Valmista tuli! Sain vuoden 2020 Helmetin lukuhaasteen valmiiksi. 

Tässä hiukan tilastoja: 

1.  Luin tasan saman verran naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja: 25/25. Tämä oli yllätys, sillä yleensä luen paljon enemmän naisten kirjoittamia kirjoja – ja se on ihan tietoinen valinta.

2. Kirjoista 23 oli kotimaisia ja loput jakautuivat näin: USA:sta 8, Ruotsista 6, Iso-Britanniata 5, Unkarista 2, Irlannista 2, Japanista, Romaniasta ja Tanskasta yhdet sekä Israel-Hollanti-yhteistyötä 1.

 3. Suurin osa, eli 22, oli romaaneja, mutta lisäksi oli 6 tietokirjaa, 5 runoteosta, 1 näytelmä, 5 lanu-kirjaa ja 3 sarjakuvaa. 

Haasteen tekeminen oli hauskaa, kuten edellisinä vuosinakin on ollut. Tästä voit kurkata vuodet 2019, 2018, 2017, 2016 ja 2015. 

Helmet-lukuhaaste 2020

1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Uuno Kailas: Runoja (1946)
2. Iloinen kirja: Claes Andersson: Luova mieli
3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Will Eisner: Näkymättömät ihmiset
5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Volter Kilpi: Alastalon salissa
7. Kirjassa rikotaan lakia: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Eero Huovinen: Äitiä ikävä
9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Petri Tamminen: Musta vyö
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Irlanti)
11. Vaihtoehtohistoria: Jari Järvelä: Klik
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi (ooppera)
13. Kirjassa eksytään: Deborah Levy: Uiden kotiin
14. Urheiluun liittyvä kirja: J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (huispauksen MM-kisat)
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Niklas Natt och Dag: 1793
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
17. Tutkijan kirjoittama kirja: Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (Ruotsin akatemian romahduksesta kertova kirja)
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Antto Terras: Stockmann Yard
20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Suvi Vaarla: Westend ("On päiviä, jotka piirtävät rajan: ennen ja jälkeen.")
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
25. Kirjassa ollaan saarella: Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: István Örkény: Minuuttinovelleja
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: J. S. Meresmaa: Dodo
28. Tulevaisuudesta kertova kirja; Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva: Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Sofi Oksanen: Puhdistus
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: László Krasnahorkai: Saatanatango
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Kayo Mpoyi. Virtaavan veden sukua
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja: Ta-Nehesi Coates: Vesitanssija (Barak Obama suosittelee)
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Ari Folman ja David Polansky: Anne Frankin päiväkirja
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: bell hooks: Vapauttava kasvatus
39. Kirjassa lennetään: J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Nora Ephron: En voi mitään kaulalleni
42. Kirjassa on isovanhempia: Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Peter Hoeg: Sinun silmiesi kautta (Tammen Keltainen kirjasto)
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
45. Esikoiskirja: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
46. Kirjassa on sauna: Hassan Blasim: Allah99
47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Jouni Teittinen: Sydäntasku; Herta Müller: Sydäneläin
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmälle iso kiitos lukuvinkeistä!

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin, 2018

Alkuteos: Gun Love, 2018

Suomentaja: Terhi Kuusisto

Kustantaja: Like

Sivuja: 278

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Loistavia amerikkalaisia romaaneja on pilvin pimein, ja niitä tuntuu nousevan esiin koko ajan. Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin liittyy jonon jatkoksi pystypäin. Sujuva teksti ja riipaiseva tarina saavat lukijan pauloihinsa. 

Rakkaudesta aseisiin nousi otsikoihin ajankohtaisena, amerikkalaisen vapauden kritiikkinä pari vuotta sitten. Nimensä mukaisesti sen aiheena ovat aseet, joita ilman ei ole olemassa todellista vapautta - jos amerikkalaista eetosta  on uskominen.

Pearl on 14-vuotias tyttö, jolla on ihana (teini)äiti ja säännöllinen elämäntapa. Asiat ovat siis kutakuinkin kunnossa. Ainut vain, että äiti ja Pearl asuvat autossa kaatopaikan liepeillä Floridassa. He nukkuvat autossa, he syövät autossa ja kaikki heidän omaisuutensa on autossa. Arjen taustaäänenä soi aseiden pauke, kun punaniskat käyvät ampumassa alligaattoreita läheisellä suolla. 

Alueella asustaa muitakin syrjäytyneitä. Pearlin äiti käy sentään siivoamassa sotaveteraanisairaalassa, ja jonkinlaisia töitä tuntuu löytyvän silloin tällöin myös naapureille. Tosin töiden laillisuus on vähän arveluttavaa, sillä asuntovaunusta käsin käyty asekauppa ei kuulostaa ihan lailliselta bisnekseltä edes amerikkalaisessa vapaudessa. Myös uskonnon varjolla saa tehokkaasti huijattua ihmisiä, ja sotaveteraaneillakin näyttää olevan järjellisestä puuhasta pulaa: Sairaala on paikka taivaan ja maan välissä, äiti sanoo. Miten sellaisen paikan voisi selittää? Siellä iso mies itkee menetettyä kättä kuin pikkulapsi. Siellä miehet ovat paperinukkeja, jotka revitään silpuksi. He tietävät, etteivät voi suojella ketään, ja mitä hyödyttää olla mies, jos ei voi suojella ketään? (S. 57.) 

Amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmat marssitetaan lukijan eteen liukuhihnalta. Samaan aikaan Pearlin ja äidin elämä jatkuu varsin tasapainoisena. Pearl leikkii lapsuutensa leikkejä, kuten lapset tekevät, ja käy säännöllisesti kouluakin. Äiti kertoo tarinoita, laulaa laulujaan ja huolehtii tyttärensä perustarpeista, kuten pitääkin: Äiti oli niin hyvä, että oli liian hyvä. Joidenkin mielestä sellainen hyvyys kuuluu lukkojen taa.  - - Harmi vain, että kullanmurut vetävät puoleensa läpimätiä tyyppejä ja läpimädät erottava kullanmurut kaikkien muiden joukosta  - magneettisesti. (S. 92.)

Kun asuinympäristön henkinen ahtaus ja materiaalinen ahneus kohtaavat, seuraukset ovat tuhoisat. Mitä selviytymiskeinoja ihmisellä noissa olosuhteissa on? Missä on heidän toivonsa, missä on heidän osansa? Vastaus on yksinkertainen: aseissa.

Pop-tähti Selena, joka joutui poikaystävänsä ampumaksi vuonna 1995 vain 24-vuotiaana, nousee kirjassa legendaksi, jota palvotaan ja jonka haudalla käydään itkemässä. Todellisuuden ja fiktion sekoittaminen toimii kirjassa kuin sähköisku. Kun asekaupan tekijät palvovat ammuttua pop-tähteä, on paradoksi täydellinen: väkivallan ja vapauden pyhä liitto on totta eikä sille näy loppua. Se on joillekin ainut vaihtoehto, kohtalo, elämän tarkoitus ja tietysti - ennemmin tai myöhemmin - kuolema.

Clementin kertojanlahjoista ei ole epäilystä. Hän ei selittele asioita puhki. Tapahtumien vauhdikas etenemeinen  ja toteavat, lyhyet virkkeet vievät tarinaa eteenpäin turhia vatvomatta. Suomentaja Terhi Kuusisto on saanut suomennoksen lentämään, enkä muista milloin olisin lukenut yhtä sujuvaa tekstiä. Sivut kääntyivät nopeaan tahtiin. 

Eikä tarina petä lukijaa. Se on hurja loppuun asti ja vielä sen ylikin.

Tänään ratkaistaan Yhdysvaltojen neljän seuraavan vuoden suunta. Rakkaudesta aseisiin kertoo niistä olosuhteista ja arvoista, joista Trumpin kannatus kasvaa. Vaikka nämä arvot tänään ohitettaisiin, ne jäävät elämään. 

Jennifer Clementin teos on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä,  Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him ja Kulttuuri kukoistaa. 

3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

Jari Järvelä: Klik

Jari Järvelä: Klik, 2020

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Klik" sanoo kameran suljin. "Klik" sanoo lukijan kännykkä. 

Klik on Jari Järvelän uusimman romaanin nimi, ja sen juoni punoutuu maailmankuulujen valokuvien ympärille. Lukijan kännykästä kuuluu "klik", kun hän klikkailee kuvia netistä esiin ja siirtyy mielikuvituksessaan niiden tapahtumapaikoille. Lukemisesta tulee interaktiivinen kokemus.

Järvelä on kirjoittanut 1900-luvulle sijoittuvan seikkailu-veijariromaanin, jossa ei pelkästään kumarrella kuuluisia kuvia, vaan katseen annetaan siirtyä myös rajauksen ulkopuolella. Miten maailmankuulut kuvat ovat syntyneet? Mitä tapahtui ennen ja jälkeen? Järvelän romaanista muodostuu mainio kunnianosoitus valokuvataiteelle ja samalla kertaus 1900-luvun historiasta.

Päähenkilöksi Jari Järvelä nostaa pienikokoisen, suomalaisen Iriksen, joka ajautuu huomaamatta ja osittain vahingossa historiallisten tapahtumien keskelle kameroineen. Paikalla on yleensä myös joku kuuluisa valokuvaaja, esimerkiksi Henri Cartier-Bresson tai Robert Capa. Iris päätyy heidän maskotikseen ja on paikalla, kun maailmanhistorian merkittävimpiä valokuvia lauotaan. Niin, kuka ne lopulta onkaan ottanut? 

Iris tietää kuvien alkuperän, ja hän on siellä, missä tehdään historiaa. Iriksen kautta paikalle pääsee ainakin yksi nainen, hiljainen ja ohitettu historian kokija ja näkijä.

Iriksellä on toki myös oma elämänsä ja historiansa. Hän on suomalainen porvarisperheen tytär. Perhe tekee hyvinvointibisnestä, jonka imagoon ei sairaalloisen kitukasvuinen tyttö sovi. Niinpä Iris lähetetään Keski-Eurooppaan keuhkoparantolaan. Siellä hän makoilee vuosia suu auki terassilla hengittelemässä parantavaa ilmaa - ja vieressään makaavien tuberkuloosipotilaiden hengitystä. Perheensä pettymykseksi hän säilyy hengissä, ja tempautuu kameransa avulla keskelle kuohuvaa Eurooppaa.  

Iris on seikkailija, jonka kautta tavataan historialliset taiteilijat ja päästään seikkailemaan Espanjan sisällissodan keskelle, Normandian maihinnousuun, Niagaran putouksille, Sopeutumattomien kuvauksiin... Minnepä ei Iris ehtisi. Jokainen tunnistettava valokuva täytyy etsiä kännykästä ja tutkia, miten herkullisesti Järvelä on Iriksen sotkenut tapahtumiin. Samalla tulee kerrattua 1900-luvun historiaa. Normandian maihinnousun järkyttävää verilöyly tulee iholle asti, kun sen kokee Iiriksen kautta. Järvelä osaa luoda helvetin lukijan silmien eteen, mutta toisaalta hän osaa myös luoda kohtauksia, jotka saavat nauramaan ääneen, esimerkkinä vaikkapa George Orwellin ja Iriksen kohtaaminen Espanjan sisällissodassa. 

Epätodennäköisiä sankareita on seikkaillut Jari Järvelän romaaneissa ennenkin. Tyttö ja pommi -trilogian päähenkilö on tummaihoinen graffititaiteilija, nuori suomalaistyttö Metro, joka joutuu hengenvaaraan milloin Suomessa milloin Berliinissä. Mistä on mustat tytöt tehty -romaanissa päähenkilönä on nuohooja Rööri Hämähäkki, eli Katariina Hämäläinen, 18-vuotias nokikolarin tytär. Särkyvää-romaanissa päähenkilönä on rassukka, keski-ikäinen suomalaismies Teemu, joka lähtee matkalle kohti Pamplonaa heittäytyäksen siellä härän sarviin. Matkaseurakseen hän saa kurittoman Agneksen. 

Järvelän tavaramerkiksi näiden romaanien perusteella voi sanoa kiinnostavat aiheet, joihin kirjailija on perehtynyt huolellisesti: valokuvaus, graffititaide, nuohoojan ammatti...  Miljöönä on sujuvasti vaikka koko Eurooppa. Usein ollaan (vauhdikkaasti) matkalla, on the road, kuten Iriskin on selvittyään parantolasta hengissä. Hengenvaaraakin on monenlaista, ja veijarimainen tunnelma on koko ajan läsnä. Järvelä on tuottelias kirjailija, ja olen iloinen, että hyllyyni on kertynyt muutama hänen teoksensa myös varastoon odottamaan lukuvuoroaan. Viihdyttäviä ja sivistäviä hetkiä on siis varmasti luvassa jatkossakin. 

Klikin Iriksestä kuoriutuu naissankari, joita on historiassa varmasti ollut enemmän kuin tiedetäänkään, mutta he ovat jääneet historiankirjoituksessa miesten jalkoihin. Helsingin kirjamessuilla Järvelä muistutti kuulijoita Vivian Maierista, amerikkalaisesta kuvaajasta, jonka elämäntyö paljastui, kun chicagolaisesta varastosta löydettiin muun muassa 120 000 negatiivia, kaitafilmejä ja kehittämättömiä filmirullia. Tällaisia harrastelijoita - toistaiseksi tuntemattomia valokuvataiteilijoita - voi paljastua lisääkin. 

Samassa haastattelussa Järvelä puhui myös valokuvan merkityksestä. Ihmisten suhde kuviin ei ole 1900-luvun jälkeen muuttunut juuri ollenkaan, vaikka kuvia pystytään manipuloimaan entistä helpommin. Silti ihmiset ovat valmiita uskomaan kuvien totuudellisuuteen, ja kuviahan tulvii joka puolelta ihmisten tajuntaan. 

Iris rakastaa kuvia, mutta lukija rakastaa Iristä, koska Iris katsoo vähän tarkemmin: 

    Henri sanoo, ettei kuvia saa lavastaa, mutta meidän koko elämämme on lavastusta. Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat, että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni. 

   Me janoamme satuja. Ennen kaikkea itsestämme. (S. 310.) 

Satu Iriksestä on kuvitettu maailman kuuluisimmilla kuvilla, mutta Iris on paljon muutakin kuin kuvaan vangittu hetki. Iriksen mukana voi katsoa rajauksen yli.  

Klik on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  

Helsingin kirjamessut verkossa 22.-25.10.2020 - päivittyvä julkaisu

Tervetuloa seuraamaan kirjamessuraporttia!

Olen vuorotteluvapaalla, ja kirjamessut verkossa tuntuu nyt ihan parhaalta ajankululta. Tietysti olisin mieluummin messukeskuksessa tapaamassa ystäviä ja kuuntelmassa keskusteluja, mutta yritän ajatella niin, että saan kuunnella nyt rauhassa kotona kaikki kiinnostavat keskustelut. Aikaa niiden katsomiseen on myös virallisten messujen jälkeen, eli 8.11.asti. Messujen tungos ja painavien kirjakassien raahaminen jäävät myös kokematta tänä vuonna, mutta ensi vuonna sitten toivottavasti taas. 

Kirjamessujen etkoina katselin Facebookin kautta tiistaina 20.10. Maria Pettersonin haastattelun Historian jännistä naisista ja eilen 21.10. Emmi-Liia Sjöholmin haastattelun Paperilla toinen -esikoisteoksesta. Molemmista keskusteluista välittyi into sekä kirjoittamiseen että kirjojen aiheisiin. 

Nyt vähän jänniittää, saanko pidettyä suunnittelemani aikataulun ja mihin mahdollisesti eksyn näinä tulevina päivinä. 

Torstai 22.10.2020

Kello 10.13 seuraan täällä kotikoneelta tiiviisti kirjamessujen avajaisia. 

Kallion lukion oppilaiden esitykset käyvät sydämeen. Ne muistuttavat tarinoiden tärkeydestä. Luvassa on nyt neljä päivää puhetta tarinoista, kertomuksista ja kirjoista. 

Kello 10.45 seurasin Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin haastattelua Kaksi kotia -kirjasta. Haastattelun perusteella kirja on koskettava ja oivaltava kuvaus Varpu-tytön kokemuksista, kun äiti ja isä eroavat. Tämän kirjan varaan heti kirjastosta kuopukselleni luettavaksi. 

Suomessa ilmestyy paljon laadukasta lastenkirjallisuutta, ja tämäkin kirja vaikuttaa kauniilta ja puhuttelevalta kokonaisuudelta, jossa lasta lukijana kunnioitetaan. 

Kello 11.00-11.30 seurasin Jani Toivolan haastattelun Senaatintorilla - ja voi taivas, se oli ihana! Katsokaa ehdottomasti tämä! Haastattelussa puhutaan identiteetistä, itsensä etsimisestä ja löytämisestä, elämästä ylipäätään. Toivola on lämmin ja avoin persoona, jonka ajatukset tuntuvat suorastaan lohduttavilta. Seuraan Jani Toivolaa Instagramissa ja hänen arkensa Pantteri-tyttären kanssa on vastustamatonta luettavaa. 

Toivola kertoi haastattelussa Musta tulee isona valkoinen -teoksensa äänikirjasta, jonka hän itse lukee. En ole kirjaa lukenut, mutta se on hyllyssäni odottamassa ja nostin sen jo esiin luettavaksi. 

Kello 12.00 Liv Strömqvist ei olekaan saapunut paikalle. Hän oli kuitenkin lähettänyt messuilijoille videotervehdyksen, jossa hän kertoi uusimman teoksensa kertovan rakkaudesta. Se on ilmestymässä suomeksi Sammakon kustantamana, kuten aiemmatkin Strömqvistin teokset. Pakkohan se on saada käsiinsä. Strömqvistin aiemmat teokset näyttävät olevan reilussa tarjouksessa Sammakon sivuilla ja nyt taidan klikkailla itselleni omaksi ne albumit, joita en vielä omista. Olen kyllä tainnut blogata ne kaikki: Prinssi Charlesin tunne, Kielletty hedelmä,  Einsteinin vaimo ja  Nousu ja tuho.  

Kello 13.00 Antti Röngän ja Petri Tammisen, pojan ja isän, haastattelu Senaatintorilla on vilpittömän rehellinen. Aiheena on heidän Silloin tällöin onnellinen -kirjansa, joka perustuu heidän kirjeenvaihtoonsa. Tamminen kertoo, että vähän kuin vahingossa he tulivat tallentaneeksi kirjeenvaihdossaan Antin kasvamisen kirjailijaksi. 

Rönkä kertoo oppineensa isaltään muun muassa kärsivällisyyttä kirjoittamiseen. Tamminen puolestaan listaa asioita, joita hänen poikansa Antti on hänellä opettanut, kuten hetkeen tarttumisen salaisuuden. 

Kiusaaminen nousee keskustelun aiheeksi, koska Antti Röngän esikoisteos Jalat ilmassa paljasti myös isälle, että Antti oli vuosia salannut kiusaamisen vanhemmiltaan. Tämä oli isälle järkytys. 

Kello 13.30 Eero Huovinen ja Sakari Huovinen muistelevat vanhempiaan ja kertovat kirjoistaan Äitiä ikävä ja Isän kädestä. Aika velikultia tuntuvat nämä veljekset olleen ja olevan edelleen. Huumoria ja kolttosia on tässä haastattelussa. 

Olen lukenut Eero Huovisen Äitiä ikävä -romaanin, mutta en ole siitä vielä ehtinyt kirjoittaa blogiin. Kirja on lämmin, kaunis ja koskettava. Sakari Huovisen teoksenkin haluan lukea.

Kello 19.30 innostuin vielä pysähtymään runouden ääreen. Nuoren voiman liiton keskustelu uusimmasta luontorunoudesta on varsin rauhoittava päätös kiinnostavalle päivälle. Keskustelijoina ovat Silja Järventausta, Siri Silveri ja Laura Tressel. Runoilijat lukevat runojaan kokoelmistaan: Järventausta teoksestaan Ympäristön avajaiset, Siri Silveri teoksestaan Titaanidisko ja Laura Tressel teoksestaan Hengitys. Silveri on kokoelmallaan tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana.    

Haastattelija Vesa Rantamo kertoo, että luontorunous on palannut vahvasti suomalaiseen kirjallisuuteen viimeisen 10 vuoden aikana. Se on palannut jopa siinä määrin, että on enää vaikea vetää rajaa ihmisen ja luonnon välille, ympäristö on meissä. Tällä tavalla runous ikään kuin kulkee aikaansa edellä.

Perjantai 23.10.2020

Kello 10.00 Anne Vasko ja Kaisa Happonen kertovat Murista. Mur on rohkea, persoonallinen karhu. Hän tuo oman karhumaisuutensa lastenkirjojen karhujen joukkoon. Nyt kuullaan Murin syntytarina. 

Olemme kuopukseni, 7-vuotiaan pojan kanssa, ihastuneet Murin persoonaan ja seuranneet karhun tarinaa alusta saakka. Anne Vaskon kuvitus on ihastuttavaa, ja se on syntynyt kollaasitekniikalla, jota kuvittaja esittelee tässä haastattelussa. Kaisa Happonen puolestaan kertoo, miten Murin seikkailut muuttuvat sanoiksi. Murin tarinat on kerrottu lyhyesti, mutta niiden takana on paljon ajatustyöstä. 

Pisara kuonolla, Mur taitaa löytyä pojan paketista jouluna.  

Kello 12.00 Juhani Brander ja Eino Saari puhuvat miehisyydestä. Luen juuri Branderin teosta Miehen kuolema ja olen siitä sekä järkyttynyt että innoissani. Järkyttynyt siksi, että miehinen väkivalta on siinä niin paljon esillä monine muotoineen ja toisaalta innoissani siksi, että kun asiat kirjoitetaan auki, niiden voi toivoa muuttuvan. 

Olen kahden pojan äiti ja siksi miehisyys kiinnostaa. En haluaisi poikieni kasvavan sellaiseen perinteiseen miehen malliin, jossa tunteista ei puhuta, vaan nyrkit puhuvat. 

Branderin ja Saaren keskustelun pohjalta perinteinen miehenä oleminen ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille ja miehet voivat opia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 

Kello 14.00 Jari Järvelä kertoo uusimmasta romaanistaan Klik. Sain kirjan juuri luettua ja olen siitä aivan innoissani. Järvelä myös kertoo kirjastaan hyvin innostuneesti ja puheesta kuulen, kuinka valtavan tarkasti hän on luonut päähenkilönsä Iriksen ja kuinka paljon hän on tutkinut valokuvauksen historiaa ja historiaa ylipäätään. 

Irishän tapaa kirjassa myös paljon taiteilijoita ja julkkiksia, joista meille on muodostunut virallisten kuvien perusteella tietynlainen mielikuva. Iris näkee muutakin, hän näkee kuvien rajausten ulkopuolelle. Järvelä kyllä väittää haastattelun lopussa, että edelleen katsomme kuvia, kuin ne olisivat totta, vaikka kuvien manipulointi on yhä helpompaa. Totuus voi olla kuvan ulkopuolella aivan erilainen. 

Kello 21.00 Illan päätteeksi etsin tallenteen Anneli Kauppisen haastattelusta, jossa hän kertoo uudesta teoksestaan Mistä kieli meihin tulee? Äidinkielen opettajalle kaikki kieleen liittyvät aiheet ovat kiinnostavia, ja kielen kehityksen tutkiminen on aivan erityisen kiinnostavaa. 

Lauantain 24.10.2020 ohjelmasta pomittua

Kello 12.00 Elizabeth Stroutin haastattelu alkaa vauhdikkaasti. Sofi Okasnen on selvästi aivan liekeissä saadessaan haastatella kirjallista maailmantähteä. Strout kertoo olevansa pienestä kaupungista kotoisin, joten siksi hän kirjoittaa pienistä kaupungeista ja niiden asukkaista. Hän on myös nimennyt kirjansa päähenkilöidensä mukaan, mikä ei ole maailmanaajuisesti kovin muodikasta. Hän kertoo, että tuntee, että nimeämistapa on rehellinen. Hänen hahmonsa ilmestyvät hänelle niin vahvoina. 

Strout puhui myös politiikasta. Hänen mielestään kirjoittavan, luovan ihmisen täytyy olla myös poliittinen. Hän pitää Yhdysvaltoja luokkayhteiskuntana ja haluaa kertoa tarinoita, joissa luokkarajat ylitetään. Hän puhui myös koulutuksen puolesta ja piti koulujen ja koulutuksen saatavuutta erittäin tärkeänä. Yhteiskunnallisuus on ilman muuta asia, joka yhdistää Stroutin haastatteijaa, Sofi Oksasta ja Elizabeth Stroutia ja tuntuikin haastattelun kuluessa, että nämä naiset puhuivat samaa kirjallisuuden kieltä. 

Kello 12.00 Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt kertoo uupumuksesta. Kolu kertoo, ettei tunne yhtään kolmikymmpistä naista, joka ei olisi väsynyt tai uupunut. Kirjassaan Kolu etsii syitä tähän. Suurimmaksi syyksi Kolu epäilee suorittamisen paineen, joka läpäisee kaiken, mitä teemme. Voisit olla aina vähän parempi, suorittaa elämää paremmin. Kolu puhuu muun muassa "high function" -masennuksesta, joka voi piillä tarkoin suunnitellun ja tarkoin suoritetun elämän taustalla. Termi toksinen positiivisuus kuulostaa korviini hyvin selittävältä. Ennemmin kuin etsimme onnea elämäämme meidän kannattaisi etsiä elämäämme merkitystä. 

Kello 13.00 Jukka Petäjä haastattelee Heather Morrisia, joka on viime vuosina noussut suosituksi holokausti-aiheisten kirjojensa ansiosta. Luen juuri lukupiirikirjana hänen teostaan Auschwitzin tatuoija. Morris kertoo, kuinka hän tapasi Lalen, Auschwitzin tatuoijan, jonka tarinan hän kertoo. Hän kertoo, kuinka tarinoista tuli lopulta kirja ja kuinka hän on saanut kiitosta kirjoistaan juutalaisyhteisöiltä. On tätkeää pitää muistoa holokaustista yllä näinä aikoina, jolloin maailmassa rasismi ja äärioikeistolaiset arvot ovat taas nostaneet päätään.  

Kello 14.30 Tommi Kinnunen kertoo uusimmasta kirjastaa Ei kertonut katuvansa. Olen lukenut kirjan, mutta en ole vielä kirjoittanut siitä blogiin. Ihastuin siihen ikihyviksi, eli Kinunen on kirjoittanut myös neljännen romaaninsa sillä suvereenilla suomen kielen ja kerronnan taidoillaan, joista hänet tunnetaan. 

Kinnunen kertoo, että halusi kertoa naisista, jotka ovat tehneet oman valintansa lähtiessään Saksan armeijan leipiin itsenäisiksi palkansaajiksi: sihteereiksi, muonittajiksi tai kanttiiniin. Joillakin naisilla oli rakkaussuhteita saksalaisten kanssa, mutta ei suinkaan kaikilla. He maksoivat itsenäisistä valinnoistaan kovan hinnan, sillä myöhemmin heitä kutsuttiin saksalaisten huoriksi. Saksahan oli ollut Suomen aseveli, josta rauhan solmimisen myötä tuli vihollinen, joka piti ajaa pois valtakunnan alueelta. Teoksellaan Kinnunen antaa näille vaietuille naisten tarinoille äänen.

Kello 16.30 Leena Lehtolainen kertoo uudesta Maria Kallio -dekkaristaan Jälkikaiku. Huomaan, että minulle on ollut kauhea ikävä Maria Kalliota, jonka seikkailuja luin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa paljon. Jostakin syystä dekkarien lukeminen on jäänyt äitiyden myötä melko vähäiseksi. Yritän tasaisin väliajoin innostua dekkareista uudestaan, ja nykyisin ehkä Elly Griffithsin dekkarit ovat koukuttaneet minut kuten Maria Kallio aikoinann. 

Lehtolainen kertoi haastattelussa myös, että Maria Kalliosta tehdään tv-sarjaa, ja sen aion ottaa katsottavaksi. Lehtolaista on aina ihana kuunnella. Hänellä on selkeä  kirjalijanäkemys ja innostava hahmo, josta hän kertoo kuin hyvästä ystävästään. 

Kello 17.30 Anni Kytömäki kertoo uutuudestaan Margarita. Kytömäen aiemmat kirjat Kultarinta ja Kivitasku ovat olleet hienoja lukuelämyksiä, jollainen hänen uutuutensakin varmasti on. Kytömäki kertoo haastattelussa muun muassa jokihelmisimpukoista, joista hän sai Margaritaan yhdistävän tekijän ja hän uskaltautui kirjoittamaan tarinaa jopa simpukan näkökulmasta. 

Kytömäen kirjan tilasin jo itselleni omaksi. Tämän kirjan teemat - perhepolitiikka sodan jälkeen, luonnonsuojelu - kuulostavat niin kiinnostavilta, että haluan uppoutua kirjaan mahdollisimman pian.

Sunnuntai 25.10.2020

Kello 16 Istun terapeutin sohvalle Josefin Sonckin, Philip Teirin ja Peter Sandströmin kanssa. Nyt keskustellaan rakkaudesta. Sonckin romaanissa päähenkilö on 30 nainen etsimässä rakkautta, Teirin romaanissa 40-vuotias mies eroaa ja aloittaa uuden suhteen ja Sanströmin kirjassa Rakkaus on kesy eläin, 50-vuotias sekoilee rakkauden kanssa. 

Kello 17.00 Elina Tuomi kertoo Toisin tehty -kirjasta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Minja Koskelan kanssa. Kirja sisältää "keskusteluja koulusta" ja keskittyy erityisesti peruskoulun muuttumiseen ja lisääntyvään eriarvoistumiseen. Haastattelija Reetta Räty ihmettelee, eikö peruskoulun pitäisi olla - ainakin näin on totuttu ajattelemaan - tasa-arvon tae. Miksi näin ei enää ole?

Toisin tehty -kirjan tekijöiden ajatus on, että koulu kuuluu kaikille. Kenelle se ei nyt enää kuulu? Mitä asialle voisi tehdä? "Kenen ääntä kuunnellaan?" kysyy Reetta Räty. Monikulttuurisuus kasvaa suomalaisissa kouluissa, mutta opettajat ovat edelleen samanlaisia. Tuomi peräänkuuluttaa opettajankoulutukseen monikulttuurisuuden opintoja. Tuomi myös ihmettelee, miksi opettajia ei koskaan kutsuta puhumaan koulusta, kun koulusta keskustellaan. 

KIITOS HELSINGIN KIRJAMESSUILLE HIENOISTA KESKUSTELUISTA!

Kirjamessut verkossa toimi niin hyvin, että toivoisin jatkossa mahdollisuutta katsoa keskusteluja tallenteina tavallisten messujen ohessa. Tällöin messutunnelmasta pääsisi nauttimaan vielä varsinaisten messujen jälkeenkin, ja moni tärkeä keskustelu saisi lisää kuuntelijoita.