Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen, Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Shutterstock

Sivuja: 219

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen on eräänlainen kirjeromaani. Se sisältää pojan ja isän kirjeenvaihdon, joka alkaa, kun isä kirjoittaa pojalle eräänlaisen tsemppauskirjeen yliopistoon. Pojalle tulee kiire vastaamaan isän kirjeeseen, eli isän kirje on hänelle selvästi erittäin tärkeä - kenellepä ei olisi. (Käsi ylös, kuinka moni on saanut kirjeen isältään.)

Poika kertookin pian, että hän on kirjoittamassa romaania, jonka osia hän sitten lähettää kirjailija-isälleen luettavaksi, ja isä tunnistaa niistä lupaavan kirjailijan. Kirjan valmistumisesta tulee runko, jonka päälle kertyy paljon muitakin asioita isän ja pojan yhteisestä elämästä, ja myös niistä asioista, joista isä ei tiedäkään mitään.  

Antti Röngän valmistuva kirja on hänen esikoiromaannsa Jalat ilmassa, joka on vahvasti autofiktiivinen kirja. Se kertoo nuoren miehen ensimmäisestä opiskeluvuodesta ja koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Teos on vahva ja omaääninen esikoisteos, joka varsinkin koulumaailmassa työskentelevien ihmisten kannattaa ehdottomasti lukea. 

Silloin tällöin onnellinen paljastaa, että pojan kolukiusaamiskokemukset tulevat isälle täytenä yllätyksenä. Poika ei ole kertonut perheelleen mitään koko alakouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Kirjeenvaihdossa paljastuu paljon muutakin, esimerkiksi ikäviä muistoja ja väärinymmärryksiä. Asiat eivät ole helppoja ja loukkaantumisen paikkoja olisi useitakin, mutta niin vaan kirjeenvaihto jatkuu.

Nämä isä ja poika ovat siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että heillä on sanat, joiden kautta he kurkottavat toisiaan kohti. Asetelma on herkkä ja edellyttää, että kumpikin tunnustaa toistensa merkityksen ja on valmis kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja arkoja kohtiaan. Kirjeenvaihto on välillä raastavan rehellistä ja sydäntäsärkevää, mutta kirjeenvaihtoyhteys on kummallekin selvästi arvokas asia. 

Kaiken taustalla pojan kirjahanke etenee, ja poika ottaa vastaan isän ohjeita ja kysyy neuvoakin. Isän ja pojan välisen rakkauden lisäksi kirjassa on siis toinenkin kantava voima, ja se on rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Elämän merkityksellisyys voi olla kiinni kirjoittamisesta. Poika on vahvasti kiinni kirjailijan elämänasenteessa: Ja mitä järkeä on ylipäätään kokea asioita, jos niistä ei kirjoita (s. 106).   

Tällaiseen kirjoittamisen intohimoon ja nuoruuden ehdottomuuteen isällä on kuitenkin neuvo:  - - kenenkään olemassolon oikeus ei saa perustua kirjoittamiseen. Sinun olemassaolosi oikeus perustuu siihen, että olet kokonainen ihminen kaikkine mahdollisuuksinesi. - - Sen jonka täytyy kirjoittaa, täytyy varmaan sitten kirjoittaa, ohi kaiken laskelmoinnin ja kohtuuden. Mutta sitä intohimoa ei saa sekoittaa oikeuteen olla olemassa. (S. 20.) Voiko vanhempi ilmaista rakkauttaan lapseensa oikeastaan kauniimmin: elämäsi ja olemassaolosi on korvaamattoman arvokasta sellaisenaan. Asia, jota lapsen on vaikea ymmärtää, ja asia, jota lapsi opettelee ehkä koko elämänsä.  

Silloin tällöin onnellinen onnistuu monella tasolla. Se on kiinnostava aiheiltaan, ja sillä on koko ajan suunta eteenpäin, kohti läheisyyttä ja yhä suurempaa rehellisyyttä. Rehellisyys on mahdollista, koska sen perustana on rakkaus, joka pojan on selvästi vaikeampi tunnistaa kuin isän. Tietysti on traagista, että isän keinot osoittaa rakkauttaan ovat välillä olleet hukassa, mutta sehän vanhemmuudessa on jutun juoni: harjoittelukertoja ei ole - vanhempi on vanhempi juuri kyseiselle lapselleen vain kerran. Vuosikausia jatkunut kiusaamisen salailu ja Antin yksinäinen kärsimys raastavat lukijan sydäntä. Isän avuttomuuden tunteen voi vain kuvitella, kun kiusaaminen paljastuu hänelle. Tammisen seuraava kirje ohittaakin aiheen käsittelyn kokonaan. Hän kirjoittaa, ettei pysty kirjoittaman siitä. Se sattuu liikaa.

Tapahtumat saavat kirjan loppupuolella dramaattisen käänteen, josta kerrotaan myös Röngän kirjassa. Koska olen lukenut Röngän kirjan, luin tästä nyt isän näkökulman, josta välittyy huoli ja järkytys. 

Isyys tekee kipeää, vanhemmuus on vaarallista. Se on vaarallista siksi, että lapsi kulkee omia teitään ja on tietyllä tavalla yksin maailmassa. Oma avuttomuus korostuu, jos lapsen tie ei olekaan niin sileä kuin vanhempana toivoo ja kuvittelee. Lapsi taas näkee asiat kovin ehdottomina: virheinä ja epäoikeudenmukaisuuksina. Lapsen näkökulma on hyvin armoton, ja hänellä on mustavalkoisuuteensa tietenkin kaikki oikeus - lapsen oikeus. 

Silloin tällöin onnellinen kertoo tarinaa kasvamisesta ja muistoista, ihmisenä olemisesta, perheessä elämisestä, vanhemmuudesta ja oman itsen etsimisestä. Röngän romaanin päähenkilö - poika - on hyvin yksinäinen ja arka, käpertynyt omaan olemiseensa, itsensä tarkkailuun ja itseinhoonkin jopa. Kyseessä on fiktio, jossa henkilön piirteitä korostetaan. Silloin tällöin onnellinen puolestaan antaa samasta pojasta, Antti Röngästä itsestään. paljon määrätietoisemman kuvan. Hänen taiteellinen kutsumuksensa on selvä, hän on valmis argumentoimaan auktoriteettia vastaan, hän pyrkii rehellisyyteen ja avoimuuteen ja hänellä on vahvat omat näkemyksensä, joita hän osaa puolustaa. Isän kirjeistä välittyy viisautta ja valtava rakkauden tunne, joka saa hänet välillä kirjoittamaan varovasti, jotta hauras, uusi yhteys poikaan säilyisi ja vahvistuisi. Riveiltä huokuu kannustaminen ja rohkaisu, joita jokainen lapsi vanhemmiltaan janoaa. 

Silloin tällöin onnellinen on sellainen kirja, josta kannataisi kohista aivan valtavasti, koska se antaa meille kaikille lapsille ja vanhemmille toivoa. Vaikeista asioista on mahdollista puhua (tai kirjoittaa) ja niitä voi kohdata yhdessä. Ihmiset eivät ole niin yksin kuin luulevat olevansa, eivätkä he ole niin kaukana toisistaan, kuin luulevat olevansa. Heittäyminen toisen varaan on sallittua ja toivottavaa. Luottamusta voi rakentaa ihan pienillä sanoilla. Ihmiset osaavat kyllä, joa halua ja tahtoa löytyy.

Ja vaikka olen äidinkielenopettaja, uhmaan jonkun viisaan kollegani oppeja ja päätän kirjoitukseni lukemisen ilon ylistämiseen, koska juuri sitä koin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjaa lukiessani. Tämä ajatus on kirjailija Petri Tammisen: Ja vielä, koska äidinkielenopettajani sanoi, että kirjoitusta ei saa lopettaa sitaattiin ja koska äidinkielenopettajan sana on laki, loppuun oma ajatukseni. Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot. (S. 66.)

Silloin tällöin onnellinen on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjanmerkkinä lentolippu.  

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä: Jalat ilmassa, 2. painos, 2019

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 224

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Antti Röngän esikoisteos Jalat ilmassa on herkkä ja rankka kasvutarina. Se on herkkä, mutta ei mitään lässytystä. Rankkakin on siinä mielessä väärä sana, että kirja ei ole ollenkaan rumasti kirjoitettu, eikä se mässäile rumilla kohtauksilla. Päinvastoin. Se on kirjoitettu esiin kuin hento lyijykynäluonnos. Sen tekee rankaksi sen aihe: koulukiusaaminen ja siitä toipuminen. 

Alussa on Aaro, joka istuu muuttoautoon ja aloittaa uuden elämän kaukana pienestä kotikylästään.  Nuorimies tuntee epävarmuutta, ja se on ymmärrettävää. Uudet asiat jännittävät kaikkia ihmisiä. Vähitellen lukijalle tulee selväksi, että Aaro miettii itseään ja olemistaan aivan liikaa, hän on koko ajan ahdistunut ja epävarma - epävarma niin pohjamutia myöten, että tavallinen arki on melkein ylivoimaista. Ja vähitellen siitä tulee sellaista yhä enemmän. 

Sitten palataan vuoteen 2008, jolloin Aaro on kuudennella luokalla. Lukijalle paljastuu, että Aaroa kiusataan ja on kiusattu koko alakouluajan. Koko alakoulun ajan. Koko alakoulun ajan. KUUSI VUOTTA.

Kun tämä selviää lukijalle, kaikki nuorenmiehen hapuilu ja elämäntuska saa selityksen. Tieto kuusi vuotta kestäneestä kiusaamisesta saa sisikunnan kääntymään nurin ja pidättämään hengitystä nykyisen Aaron ottaessa ensimmäisiä askeliaan itsenäisenä, nuorena miehenä. Tekisi mieli tsempata ja kannustaa ääneen: Anna mennä, Aaro! Olet sen arvoinen! Pystyt siihen! Mene mukaan!

Koulukiusaaminen on aiheena äärettömän ahdistava. Jokainen on sitä todistanut, vaikkei ole välttämättä itse ollut kiusaamassa tai kiusattuna. Aaron kokemukset ovat niin paljaita, että kaikki kiusaamisen karmeus tulee aivan iholle asti. Tilanne vai jatkuu ja jatkuu. Silti Aaro tarttuu kaikenlaisiin toivonkipinöihin. Eräänä päivänä kouluun tulee poliisi ja oppilaat kutsutaan saliin. Poliisi pitää aamunavauksen: 

   Vaivuin tuttuun aamunavaushorrokseen. Leuka painui polvelle. Mutta siinä samassa silmäni rävähtivät ammolleen. Kuulin sanan koulukiusaaminen. Poliisi puhui koulukiusaamisesta. 

   Laskin katseeni lattian punaiseen viivaan. Tiesin että jokainen meidän luokalla ajatteli nyt minua. 

           - - 

   Rutistin silmät kiinni, purin alahuulta. Ajattelin kuinka pojat painoivat nyt päänsä häpeästä. Minua säälitti poikien puolesta. Olisin halunnut sanoa heille, että ei se mitään, ei se niin vakavaa ollut, ollaan kavereita. (S. 169 - 171.) 

Kun kello soi välitunnille, Aaro on valmis antamaan kiusaajilleen kaiken anteeksi, mutta sen sijaan kiusaaminen jatkuu heti. 

Jyväskylässä aikuisen Aaron elämä ei oikein ota onnistuakseen, vaikka hyviäkin kokemuksia syntyy ja ensirakastuminenkin koetaan. Ulkopuolisuuden tunne ja arkuus kahlitsevat tekemistä. Aaro ei ole vapaa. Lukijan silmiin esimerkiksi ihastumisen kokemus on hellyttävä ja aito, Aaron mielestä nolostuttava. Aaro ei tunnu huomaavan omaa viehätysvoimaansa, eikä usko itseensä ollenkaan. Hän tarkkailee olemistaan koko ajan ja näkee ja kokee itsensä negatiivisesti. 

Sen verran olen istunut kiusaamiskoulutuksissa, että tiedän, ettei kiusaaja kaipaa sääliä. Kiusaaminen perustuu vain ja ainoastaan vallanhaluun. Kiusaaja kiusaa, koska hän saa alistaa toista ja kiusaamalla hän saa hankittua itselleen tietyn kaveriporukan, joka lähtee mukaan toisten rääkkäämiseen. Valtaosa ihmisistä sallii tämän tapahtumisen, ja ne ovat heitä, jotka katsovat sivusta, eivätkä puutu asiaan.

Kirjassa kuvataan kohtaaminen, jossa entiset kiusaajat tenttaavat aikuiselta Aarolta, onko hän käynyt armeijan. Ilmassa on samaa vallan huumaa, joka on kiusaamisen taustalla. Toinen alistetaan, jotta voidaan itse tuntea ylemmyyttä ja valtaa. 

Kiusaaminen on siis vain ja ainoastaan tuomittavaa toimintaa. Silti on ihmeellistä, että sitä ei saada kitkettyä, vaan se rehottaa ja rehottaa. Se on kuin luonnonvoima, jonka annetaan tuhota ihmisten elämiä vuodesta toiseen. Sanottakoon se nyt selvästi: Kiusaaja on yleisimmin alakouluikäinen lapsi, ei mikään luonnonvoima. Lapselle voi ja pitää asettaa rajat.

Jalat ilmassa on kirja, joka ihan joka ikisen täytyisi lukea. Ainakin jokaisen opettajan olisi luettava se, jokaisen vanhemman olisi luettava se ja jokaisen päättäjän olisi luettava se. Heti. Koska pian on syksy ja kun koulut taas alkavat, se jatkuu.

Antti Rönkä on kirjoittanut hienon esikoisteoksen. Se perustuu hänen omiin kokemuksiinsa, eli on vahvasti autofiktiivinen teos. Se on aiheeltaan tärkeä, mutta se on myös kaunokirjallisesti tasapainoinen ja vaikuttava teos, ja toivonkin, että näin väkevästi alkanut kirjailijan ura saa jatkoa mahdollisimman pian. 

Jalat ilmassa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara, Rakkaudesta kirjoihin ja Kulttuuri kukoistaa.