Aino Louhi: Mielikuvitustyttö, Imaginary girl, 2019
Englaninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki
Kustantaja: Suuri kurpitsa
Kansi: Aino Louhi
Sivuja: 163
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Aino Louhen Mielikuvitustyttö kertoo erään tytön kasvutarinan. Tarina kerrotaan minä-muodossa, ja olisi hirveä houkutus tulkita tarinan vaaleahuiksinen tyttö taiteilijaksi itsekseen, mutta Aino Louhi kieltää Kulttuuricocktailin haastattelussa tällaisen tulkinnan. Tarinaan on kuitenkin helppo samaistua, ja siinä mielessä sen voi tulkita kenen tahansa tytön kasvutarinaksi.
Mielikuvitustyttö, tarinan päähenkilö, elää varsin tavallista elämää, mutta siinäkin on aivan riittävästi elettävää. Louhi tekee kerronnallaan pienistäkin hetkistä hyvin merkittäviä. Pienet hetket ovat oivalluksen kohtia ja kasvun paikkoja.
Päähenkilön maailmaan astuu jo vauvana ihana ilo, paras ystävä Heta, jonka kanssa kaikki on yhteistä. Kun sitten koulu alkaa, Hetan suosiosta kilpailevat myös uudet luokkakaverit ja minäkertoja joutuukin jakamaan ystävyyden. Se ei ole aivan mutkatonta, ja alakoulutaipaleen päättyessä ystävyys on muuttunut.
Yläkoulussa alkaa erikoinen ystävyys- ja ihastussuhde koulun suosituimman pojan kanssa. Siinäkin on jotakin kovin tuttua, kainoa punastelua, mutta myös sielujen yhteyttä, johon ei oikeastaan tarvita sanoja. Aikuisen nuoren tytön ihastukset tuntuvat myös kovin herkiltä. Tyttö on epävarma itsestään ja riittämisestään, eikä tiedäkään, kuinka viehättävä ja rakastettava on.
Teoksen kuvat ovat pääosin isoja ja sellaisina hyvin ilmeikkäitä ja puhuttelevia. Mielikuvitustyttö voisi melkein olla aikuisten kuvakirjakin. Kuviin on vangittu paljon tunteita ja herkkyyttä. Varhaislapsuudesta kertovat kuvat ovat onnellisia ja huolettomia, mutta jo alakoulussa tunneskaalaan tulee mukaan pettymystä ja häpeää. Yläkoululaisen oma sisin alkaa löytyä, mutta vielä aikuisenakin läheisyyteen liittyy myös pelottavia toiveita ja valmistautumista pettymykseen.
Kuvien värisävyt ovat aluksi hempeitä ja vaaleita, mutta lukijan kannattaa olla tarkkana, sillä päähenkilön elämä ei tosiaankaan ole suloista unelmaa, vaikka värisävyistä voisi sellaista luullakin. Hyvä esimerkki on teoksen kansi, joka hehkuu ihanaa vaaleanpunaista väriä, mutta tyttö vain vilkaisee olkansa yli ja hänen ilmeensä ei ole ollenkaan suloisen tytön ilme, vaan häpeilevä ja ahdistunut.
Louhen piirrosjälki on kauttaaltaan hentoa, pelkitettyä ja tarkkaa. Tytön kasvaessa kuviin tulee tummempia sävyjä. Kuvissa ei juurikaan ole yksityiskohtia, vaan ihmisten ilmeet ja asennot ovat niiden pääasia ja ne puhuvat omaa kieltään.
Kuvituksessa päähenkilön ilmeet kuvastavat iloa, hätää, hämmennystä ja toiveita niin riipaisevasti, että lukijan silmiin nousee väistämättä kyyneleet. Muistot omasta lapsuudesta tulvivat mieleen. Teos antaa tilaa lukijalle ja on juuri siksi kovin vaikuttava. Toivoisin kaikkien tyttöjen ja heidän äitiensä tarttuvan tähän kirjaan. Tyttöydestä kannattaisi puhua enemmänkin.
Mielikuvitustyttö on luettu ainakin blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjahilla, Kirjakaapin avain ja Nuorille ja naperoille.
Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 2020
Kustantaja: Suuri kurpitsa
Kansi: Reetta Niemensivu
Sivuja: 119
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Reetta Niemensivun Maalarisiskot kertoo neljästä suomalaisesta kuvataiteilijasta 1800-luvun lopussa. Kyseessä on neljä naista, jotka etsivät omaa taiteilijuuttaan miesten hallitsemassa maailmassa. He ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Tunnetuin heistä on tietysti Helene Schjerfbeck, ja suurin osa kirjan sarjakuvanovelleista kertookin hänestä. Lukijalle kyllä nousee palava halu saada lisätietoa myös muista taiteilijoista.
Niemensivu on perehtynyt hienosti historialliseen aiheeseensa. Maalarisiskojen elämään pääsee vaivatta mukaan, ja kohta ollaankin sykkivässä taiteen keskuksessa, Pariisissa. Turhautumien hetkiltä ei voida välttyä, sillä 1800-luvun lopun kuvataiteen maailma oli miesten hallitsemaa. Rohkeita naisia usein paheksuttiin: he matkustivat yksin ja tahtoivat osallistua taiteen kehittämiseen, myös heidän aiheidensa olisi kuulunut olla jotenkin suloisia.
Entäs jos naisia eivät kiinnostaneetkaan suloiset aiheet? Jos he halusivat luoda jotain uutta ja itselleen tärkeää - todella ilmaista itseään ja sisintään? Euroopan kuvataiteessa myllersivät uudet tuulet. Romantiikka oli väistynyt realismin tieltä, mutta realismin suosimia aiheita - työ, köyhyys, tavalliset ihmiset - ei pidetty naisille soveliaina. Novellissa Vaarallisia oppeja miespuoliset taidenäyttelyvieraat kritisoivat Helena Westermarckin tauluja: "Nämä mallit ovat sysirumia. Ajatteleeko hän että kauneus on luonnon erehdys jota pitää välttää kuin ruttoa." (S. 63.) Myöhemmin Westermarck lukee näyttelyn lehtiarvostelun ja huudahtaa: "Totuus enemmän kuin kauneus! Se on meidän maalarisiskojen motto!" (S. 65.)
Pariisi ja Pont-Aven sekä St Ives ovat Niemensivun piirtäminä juuri niin kiehtovia, kuin ne voi 1800-luvulla kuvitella olleen. Näissä paikoissa tehtiin taidetta. Tekisi mieli heti siirtyä maalarisiskojen mukana noihin maisemiin ja taiteilijaillanviettoihin. Miten vapaalta ja boheemilta kaikki vaikuttaakaan! St Ivesissä syntyy myös Schjerfbeckin kuuluisin teos, Toipilas, jonka synnyn taustat Niemensivu kertoo mainiosti.
Olen lukenut aiemmin Niemensivun albumit Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti ja Lempi ja rakkaus, joissa kaikissa on historiallinen miljöö ja kiehtovia tarinoita, joita Niemensivu kertoo omaan persoonalliseen tyyliinsä. Lisäksi Niemensivu oli mukana upeassa Sisaret 1918 -sarjakuvateoksessa, jossa kerrotaan sisällissodan naisten tarinoita.
Niemensivun kynänjälki on pastellinsävyistä ja ilmaisuvoimaista. Aiheet eivät missään nimessä ole kutienkaan hempeitä. Henkilöissä on luonnetta ja omaa tahtoa, ja tarinat ovat hyvin eläviä.
Maalarisiskot on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä, Bibbidi bobbidi book, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin avain ja Oksan hyllyltä.
Kati Närhi: Ei mikään, 2020
Kustantaja: Kati Närhi
Kansi: Kati Närhi
Sivuja: n. 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Kati Närhi on tunnettu Agnes-nimisestä sarjakuvahahmostaan, joka seikkailee teoksissa Saniaislehdon salaisuudet, Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras. Sarjan viimeisin kirja toi Närhelle Sarjakuva-Finlandian.
Närhen uusin teos Ei mikään on enemmän kuvakirjan kuin sarjakuvan näköinen ulkoasultaan. Se kertoo erään pienen kylän salaperäisistä tapahtumista. Eräänä päivänä kylmä tuuli puhaltaa kylän yli, ja elämä kylässä muuttuu erikoiseksi ja vähän uhkaavaksi. Mikään ei toimi kuten ennen, ja melankolia lamauttaa ihmiset. Mitä oikein on tapahtunut, mikä muutokseen on syynä? Ehkä ei mikään.
Agnes-sarjasta tuttu goottilainen tunnelma vilahtaa tässäkin teoksessa, mutta se ei pääse valloilleen, vaan jää vihjeiden asteelle. Sen sijaan kylän asukkaat ja eläimet saavat tilaa ja kuvat kertovat heidän tarinaansa. Ja millaisia tarinoita syntyykään yhden kuvan ympärille! Lukijalla kun on taipumus kehitellä kuvaan ennakkotilanne ja tietysti myös jatko. Kuviin liittyvät tekstit kutkuttavat myös sopivasti lukijan mielikuvitusta: Madagaskarin pikku tyttäret eivät voineet lakata ajattelemasta revolveria, jonka olivat nähneet lipaston laatikossa.
Teoksen tunnelma on yhtä aikaa melankolinen ja kummallisella tavalla hymilyttävä. Kyläläisten hahmot herättävät uteliaisuuden, ja he jäävät elämään sivujen ulkopuolelle. Kuvien ja sanojen yhteys on parhaimmillaan juuri tällaista. Samaan vakuuttavaan, rauhalliseen sävyyn toimii vaikkapa Terhi Ekebomin Kummituslapsi-teos, jonka voisi myös määritellä aikuisten kuvakirjaksi. Tarina elää, vaikka sanoja on vähän. Tosin Ekebomin teoksessa oli selkeä juoni, kun taas Ei mikään kertoo useista henkilöistä pieniä huomioita. Ei mikään jää kylässä ilmiöksi, jota ihmetellään pitkään.
Ei mikään on luettu ainakin blogissa Oksan hyllyltä.
. 
