Kornei Tšukovski: Puhelin

Kornei Tšukovski: Puhelin, 1977
Alkuteos: Telefon, 1974
Kuvittaja: V. Andrijevitsz
Suomentaja: Natalia Baschmakoff
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kornei Tšukovskin Puhelin edustaa ehtaa neuvostonostalgiaa. Kirja on ilmestynyt Neuvostoliitossa vuonna 1974 ja se on suomennettu vuonna 1977. Tarina on kerrottu runomuodossa, perinteisillä loppusoinnuilla, joten kirja istuu mainiosti viettämääni runokuukauteen. (Mistä näitä runosatuja nyt pukkaakaan!)

Ystävä toi Puhelin-kuvakirjan lainaan luettavaksi lapsilleni. Kirja on hänen lastensa suosikkikirja heidän lapsuudestaan, ja siksi siis aarre, jonka lupasin palauttaa. Olen nyt lukenut sitä hyvin varovasti, enkä ole antanut sitä omien lasteni käsiin ollenkaan. Kirja on repaleinen ja piirrelty, ja taitaapa jollakin sivulla olla kaakaoroiskeita. Sivut ovat irti kannesta ja kansikin on vähän repeytynyt. Kirjaa on luettu todella paljon. On suorastaan harrasta pidellä käsissään lasten aarretta ajalta, jolloin kuvakirjoja ei todellakaan ollut sellaisia määriä kuin nykyään.

Entäs sitten kirjan idea? Siinä on muovinen puhelimen valintataulu - sellainen rullattava, muistatteko? Numeroita voi pyöritellä, eli kirjaa voi pitää opettavaisena ja suorastaan modernin interaktiivisena. Omat kännykkäsukupolven lapseni pyörittelivätkin numeroita ihmeissään. Poika kävi juuri eskariryhmänsä kanssa Rupriikin viestintämuseossa, jossa oli nähnyt oikeita numerotaulupuhelimia, joten kirja oli hänelle ajankohtainen.




Kirjan tarina on yksinkertainen: Eläimet - elefantti, krokotiili, marakatit, janöjussit, gaselli - soittavat puhelimella. Puhelimeen vastaa aina sama mies, varastonhoitaja. Eläimet tilaavat häneltä erilaisia tavaroita tai pyytävät apua, ja varastonhoitaja tuskailee toimitusten kanssa. Hän on aivan uupunut kummallisista tilauksista ja muun muassa parkuvasta karhusta, jonka asiasta ei saa mitään selvää. Varsinaisesti kirjassa ei ole juonta ja loppukin jää auki: miten oikeastaan pelastetaan suohon uponnut virtahepo?

Kirjan kuvat ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Varastonhoitaja on kuvattu todella venäläisen näköiseksi. Jänöjusseista tulee mieleeni Nalle Luppakorva -animaatio, mutta kun yritin etsiä tietoa kuvittajasta, en sitä löytänyt. Kirjailija Tšukovski puolestaan on ilmeisesti tunnettu lastenkirjailija, jonka tytär, Lidia Tšukovskaja, oli neuvostoliittolainen toisinajattelija ja kapinallinen.

Koska kirja on painettu 1970-luvulla, paperin laatu on hauras. Kirjan sivut tuntuvat mukavan pehmeiltä, eikä kuvitus kiillä eikä häikäise. Värit ovat silti kirkkaita, ja perusvärejä on käytetty paljon. Lukukokemuksen nostalgisuuden kruunasi kirjan takakansi, jossa luki selkeästi punaisella pohjalla: PRINTED IN USSR.

Takakansi ansaitsee tulla kuvatuksi. Ensinnäkin sen teksti sinänsä on ihmeellinen - onko todellakin jotain tällaista säilynyt nykypäivään? Lisäksi kuvassa on kalossi lautasella. Kyseessä on krokotiilien ateria. Niilin krokotiilit soittavat varastomiehelle ja tilaavat lisää kalosseja:
                          - Voi kuule... ne jotka lähetit
                           siinä samassa söi meidän mumma,
                           turhan mitätön oli se summa
                            jonka viimeksi lähetit.
                           Ja vesi kielellä odotamme
                           milloin taas lounaalla mutustamme
                           makeaa kalossitusinaa
                           joissa on kosolti rusinaa.

Vaikka suomentajan runosuoni ei syki aivan Kirsi Kunnaksen tahtiin, niin varsin mukavasti tarina eteni. Lapsia naurattivat yksinkertaisimmat riimit: Ja sitten soitti janöjussi: - Lähetä, kuule, makuupussi!; Ja sitten soitti marakatti: - Lähetä punainen autonratti. Pienen toiston ja muutaman kömpelön riimittelyn voi ohittaa iloisesti, sillä sen verran eksoottinen tämä lukukokemus oli. Kiitän ystävääni lainasta! Tällaisia aarteita on syytä vaalia.



Sain Puhelin-kuvakirjalla yhden lisäpisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Enpä olisi arvannut, millaisiin seikkailuihin Jaanan haaste minut viekään. Mitähän tässä vielä ehtii tulla vastaan ennen haasteen umpeutumista maaliskuun 1. päivänä?

Tove Jansson: Vaarallinen matka

Tove Jansson: Vaarallinen matka, 1977
Alkuteos: Den farliga resan
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kustantaja: WSOY, 2011
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tove Janssonin Vaarallinen matka on hänen viimeiseksi jäänyt kuvakirjansa, ja samalla viimeinen muumikirja ylipäätään. Tove Jansson -juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea Janssonin kirjoja mahdollisimman paljon tänä vuonna, ja kuvakirjoistahan on mukava aloittaa. Luin luku-urakkani pohjaksi viime vuoden puolella Tuula Karjalaisen kirjoittaman hienon elämäkerran Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, jonka avulla tuntuu mukavalta tutkia muumihahmoja ja tutustua muuhunkin Janssonin tuotantoon.

Tarkoitukseni on lukea muumikirjat ääneen ja samalla kokea muumien kirjallinen maailma yhdessä lasteni kanssa. (Kerroin jo aiemmin, että lapsena vierastin muumikirjoja niiden synkkyyden takia, mutta ehkä olen vain aloittanut liian vaikeista muumikirjoista.) Muumithan ovat lapsilleni paljon tutumpia kuin minulle, sillä he ovat katsoneet japanilaista tuotantoa olevan Muumi-tv-sarjan jokaisen jakson, mutta minä olen nähnyt siitäkin vain osia.

Ensimmäinen tunne Vaarallinen matka -kirjan äärellä oli valoisan odottava. Päähenkilönä on Sanna-tyttö, joka alussa istuu nurmella kissansa kanssa ja kaipaa muutosta tylsyyteen. Hän laskee silmälasinsa nurmikolle ja kas kummaa, ne muuttuvatkin aivan uusiksi silmälaseiksi ja kun hän asettaa ne päähänsä, kissa alkaa muuttua ja maailma näyttää toiselta. Seikkailu alkaa - oikeastaan vaarallinen matka alkaa. Vaikka matka on pelottava, Sanna haluaa tehdä sen. Kirjan alku muistuttaa kovasti Liisan seikkailuja Ihmemaassa, jonka alussa Liisa syöksyy kaninkolon kautta uuteen maailmaan. Ettei vain Sannakin nukahda kesäpäivänä nurmikolle!

Kirja on kerrottu runomuodossa. Varsinainen tarina vie pelottavasta maisemasta toiseen, on luonnonmullistuksia jos jonkinalaisia - maanjäristys, tulivuoren purkaus ja lumimysrsky. Uhkaava tunnelma välittyy joka aukeamalla. Sannan kohtaamat ystävätkin ovat eriskummallinen seurue: Hemuli, Surku-koira ja Tiuhti ja Viuhti sekä myöhemmin Nipsu, jonka häntään ja hahmoon liittyy kirjan huumori.

Kerronta hyppelee mielestäni melko irrallisena tilanteesta toiseen ja keskittyy lähinnä tunnelmiin. Mutta mikäs siinä. Tärkeintä ovatkin kirjan kuvat! Ne ovat yksinkertaisesti upeita. Tuula Karjalainen kertoo niistä Tove Jansson -elämäkerrassa näin: Kirja on kokonaisilmeeltään hyvin erilainen kuin aiemmat kaksi kuvakirjaa. Päinvastoin kuin edelliset kuvakirjat se on enemmän maalarin kuin piirtäjän ja kirjailijan tekemä. Värit dominoivat ja viiva on väistynyt. Kirjallinen tekstikään ei ole enää niin tärkeä. Tove suorastaan iloittelee maalaamalla, antaa värien liukua toisiinsa ja synnyttää uusia sävyjä. (S. 254 - 55.)

Vaarallisen matkan kuumailmapallokuvista, joita on parilla viimeisllä aukeamalla, tulee mieleeni eräs kuvakirja, jossa seikkaillaan koko kirjan ajan kuumailmapallolla. Se on ruotsalaisen Sven Nordqvistin (Viirun ja Pesosen kirjailija ja kuvittaja sekä Mimmi Lehmän kuvittaja) kirja Siskoni on toista maata. Nordqvistin kirja toimii aivan samoin kuin Vaarallinen matka, matkallahan ollaan siinäkin. Tarina jää toisarvoiseksi, ja se lähinnä hypähtää tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tärkeimmäksi nousevat  kuvat, jotka Nordqvistillä ovat täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, pieniä piperryksiä, joita on mukava havainnoida kuvista. Aivan varmasti kuvataiteilija Nordqvist on kuvataiteilija Janssonin kirjat lukenut, ehkäpä poiminut kuumailmapallon juuri Vaarallisesta matkasta. Jonkinlaista kuvakirjallisuuden intertekstuaalisuutta tässä voisi olla.

Olen lukenut Vaarallisen matkan nyt kolme kertaa ääneen. Runomuotoon tulee selvä poljento, joka lieventää kirjan synkkyyttä. Huumoriakin tarinassa on mukana. Ja kun tämä vaarallinen matka on saavuttanut päämääränsä, ollaan niin kauniissa paikassa, että sydän iloitsee.

Lasten kanssa on hienoa tutkia Tove Janssonin kuvitusta. Kuvat ovat todellakin kuin taideteoksia. Ne ovat unenomaisia ja kiehtovia. Jokaista kuvaa pitää pysähtyä aistimaan kaikin tavoin. Ja kyllä niistä saatiin myös keskustelua aikaan. Tosin kaikkien meidän lukijoiden suosikiksi valikoitui kuitenkin kirjan toiseksi viimeinen kuva, se aurinkoisin ja ihanin. Siinä on jotain niin kaunista ja suloista, että kirjasta jää aivan hirvittävän aurinkoinen mieli, vaikka matka olikin jännittävä ja vaarallinen. Tuula Karjalainen tulkitsee kuvan merkityksen näin: Vain Muumilaakson kuvaus on ennallaan. Sen asukkaat ovat löytäneet toisensa ja ovat onnellisia aurinkoa ja kukkia täynnä olevassa laaksossaan. Tällä kuvalla Tove hyvästeli kaikki muumikirjojensa lukijat. (S. 255)

Näistä tunnelmista on kai hyvä palata alkuun, eli siihen aivan ensimmäiseen muumikirjaan, Muumit ja suuri tuhotulva, jota jo luemme hyvää kyytiä.  Vaarallisen matkan on lukenut ainakin Maija Kirjojen keskellä. Osallistun kirjalla sekä Facebookin Tove Jansson -juhlavuosi 2014 -haasteeseen että Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen, 4. painos, 2000
Kustantaja: Otava, 1977
Kuvitus: Kaarina Kaila
Sivuja: 190



- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta, jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä joidenkin ihmistenkin... Ei taikuttaa ole, lapsikulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä.

Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen on satuklassikko 1970-luvulta. Anni Manninen on 7-vuotias tyttö, joka aikoo isona noidaksi. Siihen hänellä onkin jo varsin hyvät edellytykset, sillä hänellä on punaiset hiukset ja vihreät silmät sekä kyky puhua eläinten kanssa. Öisin hän seikkaileekin satujen maailmoissa valkoisella Sumu-Hevosella, tapaa metsän eläimiä ja keskustelee heidän kanssaan, kohtaa suolla Suoprinssin ja Metsäkissan sekä pääsee tutustumaan myös oikeisiin noitiin.

Annin oikeassa elämässä on yksi huoli ylitse muiden ja se on pohjoiseen kadonnut isä, josta ei ole kuulunut vuosiin yhtään mitään. Äiti on onneton ja yrittää elättää perheensä, eli itsensä ja lapsensa, Lassen ja Annin, tekemällä raskasta työtä tehtaassa. Kotipihan eukot tekevät sekä Annin että Annin äidin elämästä entistä kipeämpää ilkeillä vihjailuillaan. Eipä ihme, että pihassa asustava koira, Teri, tuntuu turvalliselta kaverilta ja salaperäinen, mutta kiltti Muttiska on kaikista kiehtovin aikuinen, varmaankin noita.

Anni saa Teriltä tietoja eläinten oloista lähialueella. Eläinten murheena on saastunut jokivesi, joka ajaa ne etsimään uusia asuinsijoja. Anni auttaa eläimiä valloittamaan Lehilammen uudeksi kotipaikakseen. Mutta se ei vielä riitä. Miten saadaan saastunut joki puhdistettua? Siihen tarvittaisiin oikeat sanat, joita Anni käy kysymässä itseltään Luontoäidiltä. Mutta Luontoäiti sanookin, että ihmisten on itse löydettävä oikeat sanat.

Annin elämä on sekoitus taikuutta ja todellisuutta. Lukijana olisin kaivannut täydellisempää heittäytymistä satumaailmaan, sillä Annin yölliset seikkailut selittyivät mielestäni liian selvästi uniksi. Kun edellisenä satuklassikkona luin lasten kanssa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, joka oli täydellinen heittäyminen satumaailmaan, tämä 70-lukulainen järkevä selitys taikuudelle tuntui vähän tylsältä. Toisaalta Annin huoli luonnosta ja eläimistä on myös hyvin 70-lukulaista. Annia voisi pitää valistuneena luontoaktivistina ennemmin kuin pienenä noitana. Annissa on äärimmäistä herkkyyttä ja empatiakykyä. Kirjan ehdoton opetus on siinä, että lapsia pitäisi arvostaa, sillä heissä on paljon viisautta.

Kirjan loppu on silkkaa todellisuutta, jossa ihmiset alkavat toimia ihan oikeasti luonnon puolesta. Ehkä tällaisia pieniä noitia, kuten Anni, tarvitaan herättämään aikuiset toimimaan. Annin inspiroimana isoveli Lasse nimittäin löytää Luontoäidin vaatimat "oikeat sanat" joen pelastamiseksi. Hän laatii vetoomuksen vedenpuhdituslaitoksen rakentamiseksi, ja hankkeesta tuleekin totta. Soturin ja Neidon tarinakin näyttää saavan onnellisen lopun, mutta siihenkin tarvitaan lasten neuvokkuutta.

Luin Anni Mannista ääneen lapsille, mutta kaikki lapset eivät jaksaneet seurata tarinaa alusta loppuun. Toinen kaksostyttö kuunteli vain pätkiä sieltä täältä, samoin viisivuotias poika kuunteli, kun sattui paikalle. Isin lukemat avaruustarinat tai Tatut ja Patut veivät voiton tästä pitkästä tarinasta. Sinnikkäin kuuntelijani viehättyi paitsi Annin hahmosta myös kirjan kuvituksesta. Kaarina Kailan kynänjälki on äärimmäisen herkkää ja satumaista. Siinä on salaperäisyyttä, joka näyttää syntyneen pelkällä hipaisulla.

Tunnistin sadusta paljon viittauksia muihin satuihin. Liisa Ihmemaassa -sadusta muistutti taikajuoma, joka vei Annin eri aikaan ja paikkaan. Monien perinteisten satujen tapaan suo oli mitä taianomaisin paikka (kuten esimerkiksi Mestaritontun seikkailuissa). Kärpiltä vallattu Lehilampi vei ajaukset Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan tapahtumiin, sillä siellä kärpät pitivät hallussaan Rupikonnan taloa. Näin Kalevalan päivän kunniaksi Luontoäidiltä haettavat sanat tietysti muistuttivat Antero Vipusesta. Kokonaisuudessaan Anni Mannisen tarinasta jäi oikein hyvä mieli, vaikka välillä kysyttiinkin vähän sinnikkyyttä, että pääsimme eteenpäin. Perusteellinen ja hidastempoinen kerronta rauhoitti iltaa, mutta nykykirjallisuus tuntuu vetävän pitemmän korren. Silti - edes ripaus taikuutta tekee aina hyvää.