Niklas Natt och Dag: 1793

Niklas Natt och Dag: 1793, 2018

Alkuteos: 1793, 2018

Suomentaja: Kari Koski

Kustantaja: Johnny Kniga

Kansi: Maria Mitrunen

Sivuja: 402

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Niklas Natt och Dagin 1793 kertoo tietysti vuodesta 1793. Tapahtumapaikkana on Tukholma, jossa toivutaan kuninkaan kuolemasta ja todistetaan vallanhimoisten aikalaisten vehkeilyjä. Suurimpana huvina kaupunkilaisille tarjoillaan teloituksia, joissa pyöveli on kerta kerralta enemmän humalassa ja yleisö lyö vetoa, kuinka monennella kirveen iskulla hän saa tuomitun hengen viimein lähtemään. 

Puitteet ovat siis alkujaan jo kovin raadolliset, ja jotain kai kertoo sekin, että synkkään aikakauteen ainoan valonpilkahduksen tuo lainoppineen Cecil Wingen alati kalpeneva hahmo. Keuhkotaudin runtelema ruumis tarjoaa jonkinlaiset raamit terävälle hengelle, joka käy ratkaisemaan järkyttävää rikosta. Kumppanina tällä kalpeanevalla lainoppineella on kaupungin raakki, siveyspoliisi Mickel Cardell, jossa virtaa kuumaa verta kalpean kumppaninkin puolesta, vaikka hänen toinen kätensä on jäänyt meritaistelussa merenpohjaan. 

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Cardell kutsutaan onkimaan Fatburenin saastan keskeltä ruumis, joka osoittautuu harvinaisen raa'asti murhatuksi tapaukseksi. Ruumiin kohtalo alkaa vaivata häntä ja niinpä hän huomaa kohta olevansa Wingen juoksupoikana ja joutuvansa hillitsemään kovin kiivasta luonnettaan. 

Tapahtumiin sekoittuu monenlaisia juonenkäänteitä. Erään Anna Stiinan kautta joudutaan todistamaan myös kehruuhuoneen, naisten rangaistuslaitoksen, toimintaa. Siellä vangit joutuvat pakkotyöhön, kehräämään rukkien ääressä, epäinhimillisiä tuntimääriä kehnolla ruualla mielivaltaisten vartijoiden armoilla. Jos tavallinen rahvaan elämä oli jo puitteiltaan raakaa, niin kehruuhuoneen rangaistuvankien elämä oli täysin epäinhimillistä. 

Niklas Natt och Dag on tutkimustyönsä tehnyt. Ajankuva on kammottavaa, mutta varmasti lähellä totuutta. Meno kapakoissa ja Tukholman kaduilla on julmaa, eikä ihmiselämällä ole paljon arvoa. Selviytymistaistelut ovat kovia. 

1793 on vetävästi kirjoitettu ja sen juonenkäänteissä pysyy mukavasti perässä. Winge-Cardell-työpari toimii hyvin perinteisenä dekkarien aisaparina, jossa pomo hoitaa aivotyön ja apuri niin sanotun likaisen  työn, eli toiminnan osuuden: Wingen ajatus on kirkas, vaikka yskänpuuskat sitä häiritsevätkin, ja Cardell joutuu kirjaimellisesti uimaan saastassa. Kummastakaan tyypistä ei voi olla pitämättä, vaikka mitään herranenkeleitä heistä ei ole kumpikaan. 

Dekkarin juoni liikkuu sopivasti sekä korruptoituneen ylimystön valtapeleissä että rahvaan keskuudessa. 1793 on herkkupala Tukholma-faneille, historian ystäville ja dekkarien lukijoille. Kari Koski on suomentanut sen sujuvalle suomen kielelle ja sivut kääntyilevät vaivatta. 

Omaan makuuni dekkari oli turhan raaka, mutta toisaalta nautin siitä, että sain siirtyä (turvallisesti) 1700-luvun loppun Tukholman vilinään. Kesädekkariksi tämä on mitä mainioin valinta, ja Niklas Natt och Dagin uusikin dekkari, 1794, on jo ilmestynyt suomeksi. 

Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon kirjabloggaajien kanssa. Viikkoa emännöi Luetut.net -blogi, ja mukana on parisenkymmentä kirjablogia, joista kannattaa käydä kuikuilemassa kesädekkareita. 1793 on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa sekä Ja kaikkea muuta. 

Suosikkidekkaristieni teoksia: Elly Griffithsin Korppikuningas ja Fred Vargasin Normandialainen tapaus

Fred Vargas: Normandialainen tapaus, 2. painos, 2014 (suomeksi 2012)
Alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Elly Griffiths: Korppikuningas, 2019
Alkuteos: Dying Fall, 2013
Suomentaja: Anna Kangasmaa
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt on luettuna kaksi lempidekkaristieni kirjaa, ranskalaisen Fred Vargasin Normandialainen tapaus ja englantilaisen Elly Griffithsin Korppikuningas. Molemmat ovat dekkarisarjojen ties monensiako osia, ja niistä löytyy yllättävän paljon samoja piirteitä, muun muassa historiallisuus, myytit ja mystiikka sekä mielenkiintoinen henkilöjoukko. Menestyskirjojen sapluuna on molemmilla kirjailijoilla siis erinomaisesti hallussaan.

Ranskalaisen Fred Vargasin nimi kalskahtaa miehiseltä, mutta kirjailija on nainen. Tosin hänen sankarinsa on kuitenkin mies, komisario Jean-Baptiste Adamsberg. Miehisyydessään Adamsberg on  erikoinen tapaus: rauhallinen, syrjäänvetäytyvä ja mietiskelevä tyyppi, ei ollenkaan mikään toiminnan mies. Lisäksi hänen ajatuksensa ovat usein sumeita. Hän on vastustamaton.

Normandialaisessa tapauksessa Adamsberg ajatuu Pariisista Normandiaan, Ordebecin pikkukylään, jossa eräs nuori nainen on nähnyt näkyjä raivoisasta ratsujoukosta. Joukon tiedetään keräävän mukaansa pahoja ihmisiä: Mesnie Helleguin liikkuu koko pohjoisessa Euroopassa, Skandinaviassa, Flanderissa ja Ranskan sekä Englannin pohjoisosissa. Se kulkee aina samoja reittejä. Bonnevalin tietä se on käyttänyt jo tuhat vuotta. (S. 51.)

Pikkukylässä ollaan kauhuissaan, mutta oikeasti siellä ei tietenkään ole hätää, kun Adamsberg omine (ratsu)joukkoineen saapuu ratkaisemaan arvoitusta:
 - Minun ryhmässäni on yksi unelias kaveri, joka uuvahtaa varoittamatta, yksi kaloihin ja erityisesti jokikaloihin erikoistunut eläintietelijä, yksi buliimikko, joka katoilee täyttämään varastojaan, yksi vanha haikara, joka on uppoutunut satuihin ja tarinoihin, yksi hirmuinen tietoviisas, joka lipittää valkoviiniä, kaikki suloisessa sopusoinnussa. Kenelläkään ei ole varaa takertua muotoseikkoihin.
 - Tehdäänkö teillä töitäkin?
 - Paljon. (S. 84.)

Vargasin kirjoittamat Adamsberg-dekkarit ovat laadukasta ja ironiassaan viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Sinisten ympyröiden mies sekä sarjan toisesta osasta Kuriton mies nurin, mutta olen lukenut sarjan kirjoja jo ennen blogiaikoja.  En muista yhdenkään Adamsberg-tarinan kiinnittyneen pelkästään nykyhetkeen, vaan niiden viehätys on vankasti kiinni menneen ajan tarinoissa ja siksi niissä on syvyyttä, joka nykydekkareista usein puuttuu.

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaa olen lukenut vasta parin vuoden ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun sarjaa on suomennettu - ja sitä on suomennettu nyt tiiviiseen tahtiin. Griffithsin dekkarien päähenkilö Ruth Galloway on nelikymppinen arkeologi, eli ei poliisi ensikään. Hän on kuitenkin läheisessä suhteessa Harry Nelsoniin, norwichilaiseen poliisiin, ja sarjassa kerrotaan myös muista paikkakunnan poliiseista.

Ruth on erikoistunut luiden tutkimiseen, ja siksi hänet kutsutaan paikalle, kun arkeologisissa kaivauksissa löydetään luita, joiden alkuperä täytyy selvittää. Korppikuningas-kirjassa tutkimuksen kohteena ovatkin - ei enempää eikä vähempää kuin - itsensä kuningas Arthurin luut. Ovatko ne oikeasti kuningas Arthurin luut? Mitä ne paljastavat legendaarisesta kuninkaasta?

Tarina alkaa siitä, kun Ruthin opiskelukaveri Dan Golding löytyy kuolleena palaneen talonsa raunioista Pohjois-Englannista. Samoihin aikoihin Ruth saa Danilta kirjeen, jossa hän pyytää apua kaivauksilleen. Jotain vaarallista Danin löytämissä luissa on.

Ruth lähtee matkaan 2-vuotiaan tyttärensä, Katen ja tämän kummisedän, druidi Cathbadin kanssa. Pian meno käy uhkaavaksi, ja Harry Nelson, joka sattuu lomailemaan äitinsä luona Blackpoolissa, joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Epäiltyinä ovat Danin työtoverit, erikoinen joukko Pendlen yliopiston väkeä, joista jokaisella tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Historialliset myytit sekoittuvat nykyisyyteen ja druidien kautta päästään käsiksi vanhoihin uskomuksiin. Kirjan jännittävimmät hetket eletään Blackpoolin huvipuistossa, ja kaiken ohessa Ruthille selvittää myös omia tunteitaan. 

Sekä Vargasin että Griffithsin kirjoissa on sekin hyvä puoli, että kun näitä sarjoja alkaa lukea, niin luettavaa riittää hetkeksi aikaa. Sarjojen osat muistuttavat tietysti toisiaan, mutta ainakin toistaiseksi niisä on riittänyt myös uusia yllätyksiä. Siispä aion jatkaa molempien kirjailijoiden fanina.


Vargasin kirja on luettu ainakin kirjablogissa Lukuneuvoja. Griffithsin Korppikuningas on puolestaan luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Luetut.netissä, Kirjasähkökäyrässä sekä Kirja hyllyssä -, Kirjakaapin kummitus - ja Oksan hyllyltä -blogeissa,

Kevyttä kesälukemista: Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat ja Eva Frantz: Sininen huvila

Eva Frantz: Sininen huvila, 2018
Alkuteos: Blå villan, 2017
Suomentaja: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat, 2017
Alkuteos: Truly Madly Guilty, 2016
Suomentja: Helena Bützov
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 464
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta



Kesäisin unelmoin loputtomista, auringonpaisteisista päivistä laiturinnokassa. Siinä unelmassa minulla on hyvä kirja, oikeastaan kirjapino, käteni ulottuvilla ja keskityn lukemiseen. Kääntelen sivuja tasaiseen tahtiin, 100-200 sivua yhteen putkeen. Kuikka huutelee, rantasipi viheltelee, mutta muuten ei kuulu ääntäkään. Järvi on peilityyni, on helle. Kun tulee liian kuuma, pulahdan järveen ja nousen sieltä kuivattelemaan itseäni auringonpaisteeseen. Ja jatkan taas lukemista.

Todellisuushan on aivan toista. Mökillä on aina vähintään viiden ihmisen talous hoidettavana, laiturilla metelöi uimataidottomia lapsia, joita täytyy vahtia ja joille täytyy laittaa ruokaa, kylmä pohjoistuuli puhaltaa järvenselän yli ja vesi on 16-asteista, kuten tänä vuonna koko kesän... Rauhallisisa lukuhetkiä laiturinnokassa on todellisuudessa ehkä pari kolme, ja nekin onnistuvat vain, jos olen hereillä kello 6 aamulla.

Joka kesä minulla on kuitenkin tarve lukea jotain vetävää, kevyttä kirjallisuutta. Sellaisia kirjoja, jotka voisi ahmia päivässä kannesta kanteen, jos olosuhteet sallisivat. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa ei tarvitse pysähtyä huokailemaan kesken kaiken kirjan hienoutta. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa saa heittää aivot narikkaan.

Tänä kesänä kaappasin jonkin marketin alelaarista mukaani Eva Frantzin Sinisen huvilan ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Frantzia kehui eräs työkaverini ja Moriartya olen lukenut aiemminkin. Hänen kirjansa Nainen joka unohti, iski toissakesän kesäkirjakaipuuseen erittäin sopivasti, ja tarkoitukseni on ollut lukea hänen kirjojaan lisää.

Odotukseni näistä kummastakaan kirjasta eivät olleet kovin korkeat, mutta Moriartyn kirja onnistui vieläpä alittamaan odotukseni. Se kertoo pihajuhlista, jotka pannaan pystyyn vähän vahingossa. Kolme erilaista pariskuntaa sekä kolme lasta heitetään keittämään ihmissuhdesoppa keskelle kaunista sunnuntai-iltapäivää Sydneyssä. Iltapäivä mullistaa heidän elämänsä.

Moriarty osaa kyllä luoda kiinnostavia hahmoja ja heille jokaiselle omat traumansa ja luonteensa. Iltapäivän järkyttävä tapahtuma tuo ihmisten luonteista uusia puolia esiin, ja avioliitot joutuvat puntariin. Sinänsä hirvittävän kiinnostavaa, mutta ei. Ihmissuhteiden vatulointi on minun makuuni liian perinpohjaista ja ihmisluonteiden kääntely ja vääntely niin pikkutarkkaa, että pikästyn. Useampikin henkilö tässä kirjassa käy psykologin vastaanotolla, mutta epäilen, että kirjailija Moriartyn ammattitaito pesee melko kokeneen terapeutinkin.

Sen verran kyllä kiinnostuin näistä tyypeistä, että luin kirjan loppuun. Eniten samaistuin Clementinen hahmoon, sellistiin, joka yrittää harjoitella tärkeään koe-esiintymiseen, mutta ei saa oikein otetta mistään elämänsä roolista: Kukaan ei ollut varoittanut siitä, että lasten hankkiminen sai ihmisen kutistumaan pienemmäksi ja alkeellisemmaksi versioksi, jonka lahjoilla ja koulutuksella ja saavutuksilla ei ollut mitään merkitystä (s. 69).

Moriarty on sotkenut ihmissuhdesoppaansa paljon muodikkaita ilmiöitä: hamstraaja-äidistä johtuvan trauman, työelämän suorittamispaineet, täydellisen elämänhallinnan tavoittelun, lapsettomuuden, jne. Lukijalle tulee ähky. Lisäksi Clementinen ja Erikan ystävyys on niin vaikea, että koko ajan ihmettelen, miksi suhdetta edes kuvataan ystävyydeksi.

Eva Frantzin Sininen huvila puolestaan yllätti some-aiheellaan. Kyseessä on periaatteessa melko yksinkertainen murhamysteeri. Hyökkäyksen kohteena on Sininen huvila -nimisen blogin pitäjä, Rebecca Stenlund. Hänen kauttaan päästään kiinni nettielämän varjopuoliin.

Lifestyle-bloggaajan pinnallinen, täydellisen kiiltokuvamainen elämä aiheuttaa paitsi ihailua myös kateutta. Becca on rakentanut ympärilleen täydellisen asetelman. Oikeasti hänen elämänsä kumisee tyhjyyttään kauniiden yksityiskohtien keskellä. On myös surullista, että Becca ei ole alun perin ollut mikään suosionkalastelija, vaan aidosti omista unelmistaan innostunut remontoija. Missä vaiheessa blogi alkoi ohjata elämää eikä elämä blogia? Julkisuus on muuttanut Beccaa, eikä aviomies jaksa enää esittää asetelman yhtä osaa.

Onko murhaaja kenties Beccan aviomies vai joku mielipuolinen trollaaja? Kuka on metsässä asustava peikko ja mikä on hänen osuutensa tapahtumien kulkuun? Kuka on salaperäinen kertoja, jonka tarina vuorottelee juonen kanssa? Ilkeät ja uhkaavat blogikommentit tuntuvat johtavan yllättävän lähelle.

Eva Frantz käsittelee oivallisesti somen varjopuolia ja henkistä ilmapiiriä. Lisäksi pienen pojan ajatusmaailma tulee lähelle, kun kerrotaan Bruno-pojan tuntemuksista keskellä aikuisten raadollista maailmaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö, poliisi Anna Glad, tasapainoilee oman väljähtäneen ihmissuhteensa ja työnsä välillä. Hänen hahmonsa varmastikin syvenee jatko-osien myötä. Frantzilta on jo ilmestynyt toinen osa tähän sarjaan, Kahdeksas neito ja veikkaan, että jatkoa on luvassa. Glad on siinä mielessä virkistävä poliisihahmo, että hänelle ei ole kirjoitettu mitään erityisosaamisen tai yli-ihmisen roolia. Hän on tuiki tavallisen oloinen, 35-vuotias nainen, joka hoitaa työnsä hyvin.

Vaikka kumpikaan kesäkirjoista ei tänä kesänä ollut mikään täysosuma, ne hoitivat tehtävänsä varsin hyvin. Sininen huvilan lukemisessa harrastin multilukemista, eli luin sitä pokkarina, kuuntelin äänikirjana autossa ja luin välillä puhelimelta e-kirjana. Kirjan monet muodot täydensivät mukavasti toisiaan, ja ahmin kirjan parissa päivässä. Molempien kirjailijoiden muihin kirjoihin tartun aivan varmasti - ehkä sitten kuitenkin vasta ensi kesänä.



Molemmat kirjalijat ovat blogimaailmassa erittäin suosittuja. Tavalliset pikku pihajuhlat on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja veiköön! ja Kirjakaapin kummitus, josta löytyy lisää linkkejä. Sininen huvila on puolestaan luettu ainakin  näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitus, Paperisiivet ja Oksan hyllyltä.

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit, 2019
Alkuteos: Patrioterna, 2017
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 493
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



   " -- pakolaisvastaisuus on vain yksi suvaitsemattomuuden muoto. Kaikkea yksinkertaistetaan, ja yleinen yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu koko ajan rahvaanomaisemmaksi. Vihamieliset ihmiset eivät piittaa tosiseikoista. Ruotsi on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa, mutta siitä huolimatta he puhuvat meidän poliitikoistamme aivan kuin kyseessä olisi joukko ankaran rangaistuksen ansaitsevia maanpettureita, jotka eivät tee muuta kuin kahmivat itselleen kaikkea mahdollista. He käyttävät sanaa maanpetturi täysin tosissaan. Puhumattakaan siitä mitä mieltä he ovat ihmisistä, jotka ovat töissä tiedotusvälineissä." (S. 325.)

Kuulostaako tutulta? Pascal Engmanin Patriootit on ajankohtainen, ruotsalainen dekkari, mutta se  kuvaa ilmiöitä, joita kohdataan myös nyky-Suomessa. Sosiaalinen media on täynnä törkeää panettelua ja suoranaisia uhkauksia, mutta vielä pelottavampaa on se, mikä määrä valhetta siellä levitetään. Aikaa, jota elämämme, kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Millainen paradoksi tämä tilanne onkaan: internetin välistyksellä kaikki maailman tieto on jokaisen ihmisen saatavilla ja samaa välinettä voidaan käyttää täysin vastuuttomasti valheellisen tiedon, ennakkoluulojen ja vihan levittämiseen.

Pascal Engman on ammatiltaan toimittaja.  Hän esiintyi Helsinki Litissä toukokuussa Li Anderssonin haastateltavana. Keskustelu pyöri Patriootit-kirjan pääteemojen ja yhteiskunnallisten kysymysten ympärillä. En ollut esimerkiksi aiemmin ajatellut, kuinka paljon toimittajat ovat ammattikuntana vihapuheen kohteina. He saavat tappouhkauksia ja törkypostia niin paljon, että tilanne alkaa olla uhka sananvapaudelle. Kaikki julkisuuden henkilöt ovat ikään kuin vapaata riistaa, jota saa solvata mielin määrin:
    "Laulajan nimi on Zara Larsson, Hän on teini-ikäinen poptähti, joka kutsuu itseään feministiksi."
   "Vai niin."
   "Sen takia miehet, aikuiset miehet, lähettävät hänelle tappouhkauksia. He kirjoittavat hänelle, ettei naisia sorreta mitenkään ja että hän on kelvoton ja kuvottava huora, jota pitäisi nussia kunnolla." (S. 324.)

Patriootit kertoo vihasta ja siitä, miten viha kääntyy väkivallaksi. Kirja lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa tukholmalaisia toimittajia aletaan murhata häikäilemättömästi. Kohteina ovat erityisesti ne toimittajat, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita sananvapauden, ihmisoikeuksien tai tasa-arvon hengessä. Radikalisoitunut äärioikeistolainen murhaajaryhmä näkee heidät uhkana ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja he kokevat pelastavansa seuraavat sukupolvet omilla, raaoilla teoillaan. Heidän ajattelunsa on yksioikoista ja perustuu valheelle, mutta he elävät täysin omassa totuudessaan. Tämän ajattelumallin Pascal Engman esittelee Patriooteissa pelottavan läheltä.

Teoksen keskiössä pyörii neljä henkilöä: kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winter, ammattisotilaan uran tehnyt August Novak, äärioikeistolainen Carl Cederhielm sekä taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Miljöönä on välillä Tukholma ja välillä Chile, jossa August työskentelee rikollisliigan pomon henkivartijana. Juoni punoutuu jokaisen henkilön näkökulman kautta, ja varsin taidokkaasti punoutuukin. Trillerinäkin Patriootit on ansiokas kokonaisuus.

Vaikka henkilöitä on paljon, heistä syntyy onnistuneita kuvauksia. Pascal ei ole ainoastaan taidokkaan juonen punoja, vaan hän osaa rakentaa henkilöillensä taustoja, joilla persoonista tulee uskottavia ja eläviä. Kerronta on koukuttavaa, ja Pekka Marjamäen suomennos on kaikin puolin sujuvaa luettavaa. On oikeastaan vaikeaa kuvitella tämän parempaa dekkaria lomalukemiseksi. Yöunet ovat kuitenkin vaarassa, jos tähän uskaltaa tarttua.



Patriootit on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen tämä sopii ainakin kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä.

Dekkariviikon kunniaksi: Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Pierre Lemaitren Alex

Pierre Lemaitre: Alex, 2016
Alkuteos: Alex, 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Kustantaja: Minerva
Kansi: Taittopalvelu Vivecan
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: oma ostos

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin, 2016
Alkuteos: Det henger en engel alene i skogen, 2013
Suomentaja: Päivi Kivelä
Kustantaja: Otava
Kansi: Shutterstock.com ja Scandinavian Stock
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirjablogit ovat tällä viikolla mukana viettämässä Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoa. Blogien piirissä tapahtumaa emännöi Lukeva peikko -blogi, josta voi käydä kurkkaamassa mukana olevien kirjablogien listan. Niistä kannattaa käydä poimimassa jännittäviä lukuvinkkejä kesälomalleen.

Pierre Lemaitren Alex ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ovat molemmat oikein päteviä dekkareita, joiden seurassa aika ei käy pitkäksi ja yöunetkin häiriintyvät mukavasti. Kesälukemiseksi siis voi suositella molempia. Molemmat ovat kirjailijoidensa ensimmäisiä suomennoksia, ja Minä matkustan yksin aloittaakin oman dekkarisarjansa, kun taas Alex on dekkarisarjan toinen osa. Lemaitren dekkaritrilogian kaksi muutakin osaa on suomennettu, ja ainakin Lukuneuvoja-blogissa suositellaan kirjojen lukemiseen erilaista järjestystä, kuin mitä itse ymmärsin tehdä. Alexista aloittaminen ei sinänsä haitannut, sillä vihjeitä sarjan ensimmäiseen osaan, Irèneen, tulee kyllä riittävästi.

Ranskalainen Lemaitre on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hänen tuotantonsa on noussut Suomessakin arvoonsa. Blogeissa on kehuttu erityisesti hänelta suomennettua Näkemiin taivaassa -teosta, jolla hän on voittanut Ranskan Concourt-palkinnon. Muistan Alexinkin saaneen paljon blogihuomiota ilmestyttyään.

Alex alkaa vauhdikkaasti ja paiskaa lukijansa keskelle lähes sietämätöntä jännitystä. Pariisissa siepataan nainen keskellä kirkasta päivää ja ylikomisario Camille Verhoeven kehittää tapauksesta itsellensä pakkomieleteen: hänen on saatava nainen vapaaksi. Henkilökohtaisista syistä tapaus tuntuu Verhoenista murskaavan raskaalta, ja juuri Verhoenin raskasmielisyys tekee hänestä suomalaislukijaan vetoavan hahmon. Mieleen tulee myös ranskalaisen Fred Vargasin luoma Jean-Baptiste Adamsberg, mutta toisaalta, hilpeitä poliisihahmoja on dekkarikirjallisuudessa ylipäätään aika vähän. Aina heillä tuppaa olemaan henkilökohtaisia (rakkaus)huolia ja koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien taakka harteillaan.

Alexissa kertojanäkökulma vaihtuu pian siepatun naisen näkökulmaski ja siitä alkaa lukijan piina, sillä vangittuna, nälissään ja rottien riivaamana kituvan naisen, Alexin, kärsimyksiä on kauhea kokea. Ja vaikka kehunkin dekkaria päteväksi dekkariksi, en voi kehua pitäneeni siitä oikeastaan ollenkaan, ja syynä on liiallinen raakuus. On tietysti hassua moittia dekkaria raakuudesta, sillä dekkarit nyt ylipäätään ovat dekkareita, koska niihin liittyy väkivaltaisen kuoleman uhka. Silti, tämä oli nyt minulle liikaa.

Lemaitren puolustukseksi täytyy sanoa, että hän kyllä kehittää juonta aivan omaan, järjettömän nopeaan tahtiinsa ja yllättää lukijansa moneen kertaan. Tietysti on myös Verhoenin hahmo, josta ei voi olla pitämättä, eikä poliisilaitokselta löytyvissä kollegoissakaan ole moitittavaa. Työryhmä on persoonallinen kokoonpano, kuten kunnon nykydekkarissa kuuluu ollakin. Sirkka Aulangon suomennostakin voi kehua, sillä teksti juoksee kuin ajatus.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin saa myös minulta sekä kehuja että moitteita. Moitteet annan tässäkin tapauksessa raakuudesta. Metsästä nimittäin löytyy nukenvaatteisiin puetun pienen tytön ruumis. Vaarana on, että ruumiita alkaa tulla lisää, ja tapausta selvittävä poliisi Holger Munch joutuu taistelemaan armotonta aikaa vastaan.

En tiedä, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut, mutta vuosi vuodelta minun on vaikeampi lukea rikoskirjallisuutta, jossa väkivallan kohteena on lapsia. Perusasetelma kammoksutti tässäkin dekkarissa, mutta tiedän, että nykydekkarien sekaan on piiloutunut myös helmiä, joita etsin jatkuvasti. Dekkariharrastukseni voi kai laskea alkaneen Enid Blytonin Viisikko-sarjasta, eikä se ole vieläkään kokonaan sammunut, vaikka selvästi onkin hiipunut.

Minä matkustan yksin edustaa taattua, pohjoismaista dekkarilaatua. Holger Munch saa rikostutkintaan avukseen Mia Krügerin, nuoren tutkijan, joka kamppailee mielenterveytensä ja järkyttävän suuren surunsa kanssa. Parin yhteistyö on tehokasta, ja vaikka tapaus näyttää aivan toivottamalta, ei se tietenkään tälle kaksikolle sellainen ole.

Minä matkustan yksin on kirjoitettu vetävästi. Dialogi on täpäkkää, ja teksti etenee muutenkin ilman turhia mutkia. Pohjoismainen taloudellisuus hallitsee kerrontaa, ja Päivi Kivelän suomennos toimii. Pyskologisen jännärin ystäville on tarjolla sopivasti koukkuja, mutta liiallisesta syvällisyydestä (tätäkään) dekkaria ei tarvitse moittia.



Alex on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Hemulin kirjahylly. Minä matkustan yksin on luettu puolestaan seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Mrs Karlsson lukee ja  Les! Lue!.

2 x Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous

Elly Griffihts: Jyrkänteen reunalla, 2018 ja Käärmeen kirous, 2018
Alkuteokset: The House at Sea's End 2011; A Room Full of Bones 2012
Suomentja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 346; 329
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Arkeologi Ruth Galloway jatkaa elämäänsä Elly Griffithsin mainiossa dekkarisarjassa. Näissä jatko-osissa Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous Ruthilla on jo pieni tytär, Kate, joka tuo Ruthin elämään omat haasteensa, koska yksinhuoltajuus ei ole uranaiselle aivan yksinkertainen asia.

Jyrkänteen reunalla alkaa siitä, että arkeologiryhmä löytää meren rannalta luurankoja. Ruth kutsutaan paikalle, ja pian selviää, että luut ovat melko uusia. Mistä oikein on kyse?

Löytöpaikan yläpuolella, korkealla jyrkänteellä seisoo talo, jonka omistajien täytyy olla perillä tapahtumista, mutta talo tuntuu kätkevän salasuutensa visusti, eikä menneisyys pääse päivänvaloon. Paikalle saapuva saksalaistutkija sekoittaa pakkaa lisää, ja tutkimus alkaa käydä hengenvaaralliseksi. Kyläilemään saapuu myös Ruthin nuoruudenystävä Tatjana, jonka kanssa hän on ollut selvittämässä  entisen Jugoslavian hajoamissodan joukkohautojen julmuuksia.

Jyrkänteen partaalla jäi kokonaisuutena melko köykäiseksi dekkariksi, koska sen juoni laveni turhankin moneen suuntaan. Moni tärkeä teema jää kirjassa keskeneräiseksi, ja moni juonenkäänne kuitataan melko huolettomasti.

Käärmeen kirous puolestaan sijoittuu lordi Smithin omistamalle ratsutilalle. Lordin haltuun on päätynyt myös kokoelma Australian aboriginaalien luita. Tapahtuu murha, ja taas tarvitaan Ruthin palveluksia.

Käärmeen kirous oli juonellisesti vankempaa tekoa kuin Jyrkänteen partaalla. Se sisälsi hyvän juonen lisäksi myös paljon uutta tietoa sekä ratsutilan arjesta että aboriginaalien kulttuurista. Elly Griffiths on osannut punoa juonen mainiosti eteneväksi kokonaisuudeksi, jossa Ruthin ja Nelsonin rinnalle nousevat yhä vahvemmin myös sarjan sivuhenkilöt. Esimerkiksi sarjan "yleishihhuli", druidi  Cathbad saa yhä enemmän tilaa, ja se on pelkästään hyvä asia. Hänen kauttaan sarjaan tulee lisää omaperäistä väriä.

Erityisesti minua kiinnostaa Griffithsin kirjoissa Ruthin arki: Kuinka Ruth selviää äitinä ja kuinka hän painiskelee huonon omantunnon kanssa yrittäessään sovittaa äidin ja tutkijan roolia arkeensa? Jyrkänteen reunalla -kirjassa Ruthin ystävä Tatjana latelee hänelle suorat sanat siitä, kuinka huono äiti hän on. Ruthilla ei kuitenkaan ole arjessaan paljon vaihtoehtoja. Tietysti pientä kutinaa aiheuttaa myös Ruthin ja Nelsonin suhteen kehittyminen. Käärmeen kirous -kirjan loppu nosti jopa kyyneleet silmiini. Rakkaus ei ole helppo laji.

Anna Lönnroth tekee tasaisen varmaa työtä sarjan suomentajana, ja kirjat ovat helppolukuisia. Viihdyn näiden Ruth Galloway -dekkarien parissa paremmin kuin olen pitkään aikaan viihtynyt mitään dekkaria lukiessani.




Jyrkänteen reunalla on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus  ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 18, Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Käärmeen kirous on luettu ainakin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 20. Kirja käsittelee minulle entuudestaan vierasta kulttuuria (aboriginaalit).

2 x Elly Griffiths: Risteyskohdat ja Januksen kivi

Elly Griffiths: Risteyskohdat, 2017 ; Januksen kivi 2017 (Ruth Galloway -mysteerit I ja II)
Alkuteos: The Crossing Places, 2009;  The Janus Stone 2010
Suomentaja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kanet: Markko Taina
Sivuja: 304; 334
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta


Kirjablogeissa on parin vuoden ajan ollut pöhinää Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareista. Pelkästään kirjojen kansissa on jotain lupaavaa, sillä ne viittavat jonnekin veden äärelle tai raunioille ja nummille. Päähenkilö Ruth Galloway kissoineen asuukin pienessä talossaan Norfolkin rannikolla, marskimaalla, jossa meri piirtyy horisonttiin ja ainoat äänet ovat aaltojen pauhu ja merilintujen mekastus. Ah, täydellinen asuinpaikka - ja täydellinen miljöö murhille.

Kirjasarjan viehätys on taitavasti punottu paitsi miljööseen myös päähenkilö Ruth Gallowayn persoonaan. Hän on arkeologi, eikä aivan kuka tahansa arkeologi, vaan arvostettu luututkija, jolle ammatti on kaikki kaikessa. Omaa perhettä hänellä ei ole, vaikka ilmeisesti hänessä on vetovoimaa enemmän kuin hän ymmärtääkään, sillä sen verran kiinnostuneita miehet tuntuvat hänestä olevan. Hän itse tuntee itsensä lähinnä kömpelöksi ja homssuiseksi tutkijaksi, joka pukeutuu väljiin kaapuihin ja nauttii yksinäisestä elämästään.

Galloway työskentelee North Norfolkin yliopistossa ja tulee vedetyksi murhatutkintaan, kun marskimaalta, hänen kotinsa lähettyviltä löytyy luita. Pian paljastuu yhtä ja toista sekä Gallowayn omista muistoista että rautakautisesta mytologiasta. Nykyhetken tapahtumat limittyvät ketterästi henkilökohtaisiin muistoihin sekä alueen historiaan, ja arkeologia tuo oman lisävärinsä juonenkulkuun.

Kuvioihin astuu heti ensi sivuilla myös karismaattinen rikoskomisario Harry Nelson. Hän on Ruthille tasavertainen aisapari, hieman juro, mutta ammatissaan tinkimätön. Tutkimukset lähtevätkin etenemään näiden kahden yhteistyönä rivakkaa vauhtia, mutta eivät kuitenkaan aivan trilleritahtiin. Kirjan sivuille on siroteltu sopivasti sekä henkilösuhteita että johtolankoja, jotta pysytään perinteisen, laadukkaan brittidekkarin genressä.

Kirjan nimi, Risteyskohdat tulee ajatuksesta, että marskimaa on risteyskohta maan ja meren välillä; se on suoaluetta, joka ei ole oikeastaan kumpaakaan. Se on  merkinnyt muinaisille asukkaille risteyskohtaa elämän ja kuoleman rajalla. Juoni punoutuu pohjoismaisen mytologian ympärille, sillä rannalta on löydetty rautakautinen paalukehä ja votiivikätköjä. Nyt Ruth tuntee kaipuun piston ajatellessaan paalukehää, joka oli ollut hiekkaan hautautuneena kaksituhatta vuotta. Se kuuluu tänne, hän ajatteli kahlatessaan mutaisten lätäköiden yli kädet syvällä taskuissa. Minkä hiekka ottaa, sen hiekka pitää omanaan ikuisesti. (S. 39.)

Marskimaa on vaarallista aluetta, sillä nousuvesi nousee niin nopeasti, että vesi saattaa viedä mukanaan ja peittää turvalliset kulkureitit. Pimeän marskimaan kauhut on kuvattu kirjassa erityisen taitavasti. Tuntui melkein kuin meri saartaisi lukijankin ja vetäisi kohti upottavia hiekka- ja suonsilmäkkeitä. Loppu on tietysti karmea ja niin koukuttava, että pakkohan minun oli heti varata seuraava osakin luettavaksi.

Januksen kivessä liikutaan myös arkeologisten kaivausten ympärillä, mutta nyt kaivaukset ovat roomalaisaikaisia. Ruth joutuu tietysti taas tapahtumien keskipisteeseen, kun eräältä purkutyömaalta löytyy kynnyksen alle haudattu pienen lapsen ruumis. Kyseessä saattaisi olla roomalaisaikainen tapa uhrata elävä uhri ovien ja porttien, menneen ja tulevan jumalalle, Janukselle. Januksen kaksipuoliset kasvot leikkivät elämällä ja kuolemalla, ja pian Ruth joutuu uhkailujen kohteeksi.

Nyt Ruthin lapsuudenperhe pääsee esiin. Ruthin vanhemmat ovat hyvin uskonnollisia ihmisiä, ja kun Harry Nelson puolestaan paljastuu katolilaiseksi, kuten eräs epäiltykin, niin syntyy siltoja nykyajan uskonnollisuuden ja roomalaisajan uskonnon välillä. Kun katolilainen lastenkoti salaisuuksineen vedetään juoneen mukaan, aloin itse vähän haukotella, sillä tämä kuvio tuntuu niin käytetyltä. Onneksi Elly Griffiths on keksinyt juoneen uusia vivahteita, eikä kerronta lähde mässäilemään julmuuksilla.

Loppuratkaisuun tarvitaan tässäkin kirjassa yksi sekopää, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta loppumetreillä. Päähenkilöiden elämät tietysti jäävät niin kutkuttavaan kohtaan, että pakkohan tässä on panna loputkin sarjan käännökset varaukseen. Taitavaa työtä kirjailijalta! Mikä siinä onkin, että  pätevien brittidekkaristien virta näyttää ehtymättömältä. Anna Lönnroth on puolestaan tehnyt oivaa työtä suomennoksessa, joka tuntuu soljuvan mutkattomasti. Viihdyttävää, koukuttavaa, kiinnostavaa - mitä muuta voi dekkarilta toivoa.



Risteyskohdat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kirjan pauloissa, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Luetut.net ja Lukuneuvoja. Januksen kivi on puolestaan luettu näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Kirjamerestä ongittua.

Helmetin vuoden 2019 haasteeseen Risteyskohdat tai Januksen kivi sopivat tietysti kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä tai 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Risteyskohdat sopii myös kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, Jonna, Nina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, äänikirja 2011
Alkuteos: The Body in the Library, 1942
Suomentaja: Ragni Rossi
Lukija. Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 6 t 32 min, 6 levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christie on nousemassa blogini luetuimman kirjailijan, Tove Janssonin rinnalle, vaikka en ole blogiaikana lukenut kuin kaksi hänen kirjaansa perinteisen kirjan muodossa. Olen nimittäin innostunut kuuntelemaan Christien dekkareita äänikirjoina, ja Ruumis kirjastossa onkin jo viides Christie-äänikirja blogissani. WSOY:n julkaisemat, Lars Svedbergin lukemat äänikirjat ovat niin vastustamattomia, että vaikka olen yrittänyt kuunnella automatkoilla muitakin kuin Christie-dekkareita, niin palaan aina niihin. Voin kuitenkin lohduttaa blogini lukijoita sillä, että aivan kaikkia murhamamman kirjoja ei ole julkaistu äänikirjoina, joten kohta nämä loppuvat. Oikeastaan kaipaisin tähän äänikirjavinkkejä, sillä automatkoilla ei juuri parempaa ajanvietettä ole kuin hyvän tarinan kuunteleminen.

Ruumis kirjastossa on ilmestynyt sodan aikana vuonna 1942, ja on varmastikin tarjonnut sotivalle kansalle pakoa todellisuudesta. Nimensä mukaisesti kirja leikittelee kliseisellä dekkari-idealla, jossa yläluokkaisen talon kirjastosta löytyy tuntematon ruumis. Sittemmin yksityiset kirjastohuoneet ovat vähentyneet eikä kirjahyllykään enää kuulu "sisustuselementteihin".

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen St. Mary Meadin kylään, jossa kunnianarvoisan eversti Arthur Bantryn kirjastosta löytyy nuoren tytön ruumis. Vaikka poliisi ei varsinaisesti epäile everstiä, kyläläiset ovat ihmeissään ja juoruilevat kaikenlaista. Everstin toimelias vaimo Dolly, kutsuu ystävätterensä neiti Marplen selvittämään murhaa, koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassa.

Neiti Marple näyttää vaarattomalta pikku mummelilta, mutta hänen elämänkokemuksensa ja psykologinen silmänsä tekevät hänestä verrattoman rikosten ratkaisijan. Hän huomaa heti pieniä yksityiskohtia: kynnenpalasia, uhrin liian arkisen asun, ym. Näiden avulla hän pääsee jo pitkälle, ja kun pian löytyy toinenkin nuoren tytön ruumis, neiti Marple tuntuu jo odottaneen sellaista. Poliisi jää tietysti nuolemaan näppejään, kun neiti Marple latoo ratkaisun pöytään.

Ruumis kirjastossa viihdyttää lukijaa ihan mukavasti. Neiti Marple -dekkarien perusajatuksen mukaisesti pienen kylän sosiaalisista piireistä saadaan paljon irti ja juoruilu värittää kerrontaa. Tässä dekkarissa liikutaan myös lomahotellin työntekijöiden piireissä. Murhattu tyttö, Ruby Keene, on nimittäin hotellissa tanssijana. Paitsi että tanssijat esiintyvät vieraille, heidän tehtävänään on myös tanssittaa vieraita. Olisiko tytön vakituinen tanssittaja syyllinen? Entäs tyttöä suojeleva miljonääri Gonway Jefferson?

Show-bisnestä edustaa myös kylään muuttanut elokuvaohjaaja, Basil Blake, jonka kautta esitellään turmeltunutta elämäntyyliä - juhlintaa ja epämääräisiä suhteita. Näistähän kylään tulee säpinää ja epäilyttäviä hahmoja. Christie selvästi varoittaa lukijoita uudesta, julkisuushakuisesta elämästä: molemmat uhrit tässä kirjassa ovat nuoria naisia, joiden turhamaisuus koituu heidän kohtalokseen. Mitähän dame Agatha saisikaan irti nykyisestä tosi-tv-teollisuudesta!

Ihan parasta Christietä tämä neiti Marple -tarina ei mielestäni ole. Äänikirjasuosikkejani ovat olleet Herkuleen urotyöt ja Askel tyhjyyteen: Herkuleen urotyöt siksi, että se sisältää novelleja, jotka sopivat lyhyille työmatkoillakin, ja Askel tyhjyyteen siksi, että siinä on raikas pääpari ja se on kepeintä Christietä, jota olen kuunaan lukenut. Molemmissa suosikeissani Christien huumori kukoistaa.



Ruumis kirjastossa -dekkarin on lukenut ainakin Jokke. Äänikirjana kirja on esitelty Oksan Hyllyltä -blogissa ja Sallan lukupäiväkirjassa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos ja sen on kirjoittanut kirjailija, jolta on ilmestynyt yli 20 teosta.

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Marco Vichi: Komisario Bordelli, 2016
Alkuteos: Il commissario Bordelli, 2002
Suomentaja: Enneli Poli
Kustantaja: Aviador
Kansi: Matti Vuohelainen
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos



Botta oli ryhtynyt kuvailemaan Euroopan eri vankiloiden ominaisuuksia, eroja espanjalaisten ja turkkilaisten vanginvartijoiden välillä, se oli kuin antropologian oppitunti, rikastuttava tietoisku. Tämä varas ei ollut kuka tahansa tavallinen mies. Keskustelun loputtua komisario vei hänet kotiin, ja he söivät yhdessä naudanpötsiä ja sipulia juoden surkealaatuista viiniä, jota Botta kaatoi sisäänsä kannuittain. (S. 85.)

Marco Vichin Komisario Bordelli on leppoisaa luettavaa. Sen päähenkilö on 53-vuotias toisen maailmansodan veteraani, joka haaveilee löytävänsä elämänsä naisen ja muistelee välillä sotakokemuksiaan. Hänen avara sydämensä ymmärtää rikollisia, ja hänen toimintapansa ovat humaaneja. Yksi kirjan kohokohtia onkin illalliset, joiden gourmet-kokkina häärää entinen vankilakundi Botta ja vieraina ovat kaikki ne yksinäisiltä tuntuvat ihmiset, joihin Bordelli on tapausta selvittäessään törmänyt.

Komisario Bordelli on ilmeisesti Euroopassa kohtuullisen tunnettu hahmo, sillä hänen seikkailujaan on ilmestynyt jo kahdeksan osan verran. Törmäsin häneen viime vuonna Annikin runofestiviaaleilla Aviador-kustantamon pöydässä ja ihastuin kirjan takakansitekstiin: Komisario Bordelli johdattaa lukijat 1960-luvun Firenzeen, kulttuurihistoriallisten monumenttien keskelle. Kauneuden keskellä sattuu kauheuksia, joita tämä Marco Vichin luoma lämpimän hersyvä ja tinkimättömän oikeudentuntoinen, komisario Maigretiin ja jopa yksityisetsivä Marloween verrattu hahmo kirja kirjalta ratkoo.  

Marlowe on yksi dekkarikirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja kun hänen kyyniseen hahmoonsa yhdistetään sanat Firenze ja 1960-luku, en voinut vastustaa kiusausta. Kokemus ei ollut huono ollenkaan, mutta komisario Bordelli ei kyllä ole lainkaan kyyninen tapaus, vaan pikemminkin haaveileva romantikko, joka seuraa sydämensä ääntä. Viehättävä tyyppi, vaikka polttaakin savukkeita ketjussa.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Firenzessä on hirvittävä helle ja asukkaat ovat paenneet rannikolle. Kaupunki on lähes tyhjä, mutta komisario Bordelli kieriskelee hikisissä lakanoissaan, kuuntelee hyttysten ininää ja unelmoi suuresta rakkaudesta. Sitten komisarion puhelin soi keskellä yötä ja hänen on ryhdyttävä selvittämään rikkaan leskirouvan kuolemaa.

Kun komisarion kuplavolkkari kiipeää Via della Piazzolaa kohti vanhan rouvan barokkihuvilaa, niin on pakko vähän googlettaa. Firenzestä tosiaan löytyy Via della Piazzuola ja sen varresta aika komea huvila, johon mielessäni murhan sijoitin. Kaiken kaikkiaan Marco Vichi on onnistunut vangitsemaan Komisario Bordellin sivuille aimo annoksen italialaista elämänmenoa ja sielunmaisemaa, jonka jaoin parin päivän ajan. (Jälkitautina poden matkakuumetta.)

Dekkari ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, eikä ollenkaan sellainen juonivetoinen jännäri, joista nautin aivan erityisesti (ks. edellinen postaus). Komisario Bordelli oli kuitenkin mukavaa luettavaa ja kesäkirjaksi vallan hyvä valinta. Siinä on mukavasti huumoria ja pientä noir-henkeä. Erityisesti kiitän kirjan kaunista kantta sekä pehmeäkantisen painoksen keveyttä mutta silti isoa kokoa.

Komisario Bordelli on luettu ainakin näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Tämän hurmaavan komisarion seikkailuja on suomennettu jo toisenkin osan verran.

Osallistun kirjalla sekä Kirjablogien dekkariviikko -tapahtumaan että HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen kuittamalla siitä kohdan 14. (valitsin kirjan takakansitekstin perusteella).

Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbø: Veritimantit, 2010
Alkuteos: Marekors, 2003
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: ?
Sivuja: 582
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kirjablogien dekkariviikko on täällä taas, ja urakoin viikkoa varten peräti viisi dekkaria - kuudes on vielä kesken - joten blogattavaa riittää. Urakointi on ehkä kuitenkin väärä sana, sillä viimeisten työviikkojen ja ensimmäisen lomaviikon aikana en ole muuta jaksanut kuin lukea kaikki liikenevät hetket. Lukemisen on lisäksi pitänyt olla sellaista, joka takuuvarmasti vie ajatukset pois töistä (sekä leipätyöstä että kotitöistä). Dekkarithan sopivat totaaliseen aivojen nollaukseen, jossa päämääränä on häipyä (henkisesti) paikalta jälkiä jättämättä.

Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarit toimivat minulle niin, etten paljon pysty todellista maailmaa havainnoimaan sen  jälkeen, kun kirjan kannet avaan. Sivut kääntyilevät tiuhaan, vaikka lukutahtini ei yleensä ole kauhean nopea. Tällainen paksu, koukuttava dekkari tarkoittaa myös lyheneviä yöunia, ja lopputuloksena taitaakin olla entistä väsyneempi arjesta selviytyjä. Ja jotta arkea jaksaisi väsyneenä, tarvitsee lisää arjesta pakoa, eli lisää lukemista ja sitten taas väsyy... Kyseessä on kierre, ehkä jopa dekkariaddiktio.

Addiktiosta kärsii myös Jo Nesbøn luoma karismaattinen poliisi Harry Hole. Hänen addiktionsa on kuitenkin paljon vaarallisempaa sorttia kuin minun viaton yölukemiseni. Suoraan sanottuna olen Harrysta huolissani. Viime vuoden dekkariviikolla kirjoitin Harrylle kirjeen. Edelleenkin toivoisin, että hän saisi elämänsä järjestykseen, mutta oikeastaan hän vaan sotkee kuvioitaan kirja kirjalta enemmän, enkä ole ollenkaan varma, kestänkö seurata hänen sekoiluaan yhtään enempää. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Toisaalta Harryn yksityiselämän koukerot, hänen maaniset pakkomielteensä ja päihdeongelmansa eivät sinänsä haittaa, sillä kaikista jännittävintä on kuitenkin hänen työnsä. Veritimanteissa Hole pääsee sarjamurhaajan jäljille. Vaikka luulisi, että tällaisia dekkareita on kirjoitettu maailma täyteen, niin Nesbø osaa tähänkin dekkariinsa jotain hyvin norjalaista ja kuitenkin myös kansainvälistä. Nyt seikkaillaan Oslon lisäksi Prahassa, ja piipahdetaan myös toisen maailmansodan ajassa, jolloin Saksa miehitti Norjaa. (Tästä aiheestahan Nesbo on kirjoittanut loistavan dekkarin Punarinta, joka on yksi Harry Hole -sarjan suosikkejani.)

Juonenkehittelijänä Nesbø on sikamaisen taitava. Hän pudottelee johtolankoja sinne ja tänne ja antaa lukijan kärsiä lähes sietämätöntä jännitystä. Lukija kokee maailman välillä syyllisen silmiin - tai niin hän ainakin luulee - ja välillä uhrin silmiin, mutta sitten vaihdetaan taas Holen näkökulmaan. Voiko alkoholistiin kuitenkaan luottaa, vaikka kuinka haluaisi? Tilanteet jäävät kesken. Törkeän koukuttavasti.

Juonenkehittelyn ohessa Nesbø heittelee lukijalle kaikenlaista yleistietoa. En ollut aiemmin kuullutkaan veritimanteista, joita tuotetaan sota-alueilla, esimerkiksi Sierra Leonessa 1990-luvulla, ja joilla rahoitetaan sotatoimia. Veritimantteja ei haluta julkisille markkinoille, mutta niitä salakuljetetaan ja myydään muita timantteja edullisemmin. Nesbø lataa niihin sellaiset kauhuelementit, että aina kun kirjassa vilahtaa pentagrammin muotoon hiottu punainen timantti, lukija osaa ruveta pelkäämään.

Varsinaisen sarjamurhaajan jäljittämisen ohessa Harry Hole yrittää selvittää poliisivoimien sisäistä rikollisuutta ja tuntuu, ettei hän voi luottaa kehenkään. Kirjan viimeiset sata sivua ovatkin lähes sietämätöntä luettavaa, jossa jännittävät juonet punoutuvat yhteen. Pidin myös siitä, miten Pygmalion-näytelmä kietoutui juoneen, sillä innostun aina kaikesta intertekstuaalisuudesta.

Veritimanteissa on paljon aineksia, mutta Nesbø pitää kaikki langat hienosti käsissään ja lukija saa heittäytyä Oslon kaduille Harry Holen tuttuun, vaikkakin epävakaaseen seuraan. Antaa mennä vaan!

Veritimantit on luettu myös blogeissa Kuutar lukee ja Rakkaudesta kirjoihin. 

Kirjablogien dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, jossa on lueteltu kaikki dekkariviikkoon osallistuvat blogit. Tänään on meneillään myös tempaus, jossa tasatunnein julkaistaan uusi dekkaripostaus. Siihen en uskaltanut ilmoittautua, koska luulin olevani lomareissulla. Saan kuitenkin aloitettua oman dekkariviikkoni tällä Nesbøn komealla jännärillä.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen, äänikirja, 2010
Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans, 1934
Suomentaja: Kirsti Kattelus, 1981
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 7 h 36 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Agatha Christien dekkareita on ilo kuunnella äänikirjoina, varsinkin kun lukijana on Lars Svedberg. Svedbergin kohdalla ei voi oikeastaan puhua pelkästä lukemisesta, vaan ehkäpä jopa jonkin asteisesta näyttelemisestä, sillä niin eläytyen Svedberg tekstin kanssa etenee. Kuuntelijalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun Svedberg lukee englantilaisen maalaiskylän asukkaiden repliikkejä. Hahmot nousevat elävästi lukijan (kuuntelijan) eteen.

Askel tyhjyyteen ei ole Poirot-tarina, eikä sen puoleen neiti Marple-tarinakaan. Se on jotain vallan muuta, ja virkistävästi onkin.

Dekkarin päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: maalaispapin neuvokas poika, Bobby Jones, ja hänen lapsuudenystävänsä lady Frances Derwent, eli Frankie. Kaksikko joutuu vahingossa keskelle murhamysteeriä, kun Bobby löytää golfkentän läheltä kuolemaisillaan olevan miehen, joka viimeisiksi sanoikseen lausuu salaperäisesti: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"eli englanninkielisen alkuteoksen nimen mukaisesti: "Why didn't they ask Evans?" Mysteeri on katettu.

Kun tapauksesta uutisoidaan lehdissä, Bobby hoksaa, että vainajan taskussa ollut kuva on vaihtunut. Pian Bobby yritetään myrkyttää, mutta hän selviää kuin ihmeenkaupalla ja saa ystävänsä, reippaan ja nokkelan Frankien, kiinnostumaan jutusta. Ajankulukseen ja uteliaisuuttaan kaksikko alkaa ratkaista kuolemantapausta omin päin. Arvaahan sen, miten siinä käy: Nuoret luulevat olevansa hyvinkin ovelia, mutta kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja kiperät tilanteet seuraavat toinen toistaan. Me kävimme vähän liian itsevarmoiksi, Frankie joutuu toteamaan.

Askel tyhjyyteen lienee hauskin Christie-dekkari, jonka olen lukenut. Tarinassa ei vältytä murhilta eikä huumerikoksilta eikä hengenvaarallisilta tilanteiltakaan, mutta siitä huolimatta tunnelma pysyy kepeänä. Syynä on nuori pääpari, jonka keskinäinen kemia toimii ja joka ratkaisee rikosta nuorten ihmisten innolla. Sympaattinen pääpari sanailee välillä kipakasti ja kapinoi sievästi edellisen brittisukupolven luutuneita perinteitä ja soveliaan elämisen malleja vastaan.

Mikähän tässä on, että teini-iän jälkeen olen ihastunut Christien kerrontaan uudestaan? Tietysti laadukkaat tv-sarjat Poirot'sta ja neiti Marplesta ovat pitäneet Christien pinnalla, mutta hänen tekstinsä on alkanut avautua uudesta näkökulmasta. Murhamamma on mitä mainioin englantilaisen luokkayhteiskunnan kuvaaja ja psykologisen kerronnan taituri. Hänen luomansa hahmot ovat herkullisia.

Tämän dekkarin loppu on kaikin puolin yllättävä. Yllätystä riittää tietysti syyllisen henkilöllisyydessä, mutta myös viimeisten sivujen sisällössä. Kirjasta jää kerrassaan hykerryttävä olo.


Askel tyhjyyteen on kuunneltu Sallan lukupäiväkirja -blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Lisäksi ainakin Hurja hassu lukija ja Jokke ovat lukeneet kirjan. Kuittaan mysteerilllä HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjassa ratkaistaan rikos.

Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus

Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus, 1982
Alkuteos: A Study in Scarlet, 1887
Suomentaja: Outi Pickering
Kustantaja: Lehtikirjakauppa
Kansi: Jaana Aarikka
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Miten Sherlock Holmesista ja tohtori Watsonista tuli "kämppikset"? Se selviää Arthur Conan Doylen kirjoittamasta seikkailusta nimeltä Punaisten kirjainten arvoitus. Lieneekö tämä ihan ensimmäinen Holmes-tarina, sitä en saanut selville, mutta tässä nämä legendaariset miehet kuitenkin tapaavat ensimmäisen kerran.

Punaisten kirjainten arvoitus ei ole ihan sujuvinta Holmes-seikkailua sikäli, että sen rakenne on omituinen. Ensin kerrotaan, kuinka sattumien oikusta Intiasta palannut tohtori Watson asettuu jakamaan asunnon friikiltä tuntuvan herra Holmesin kanssa. Tyyppi tekee kummallisia kemiallisia kokeita ja osoittautuu tavoiltaan ja yleistiedoiltaan melko sivistymättömäksi, mutta älyltään järisyttävän ylivoimaiseksi rikosten ratkaisijaksi.

Eräästä rakennuksesta löytyy kuollut mies ja pian myös eräästä hotellihuoneesta löytyy kuollut mies. Holmes näkee heti tapausten välillä yhteyden ja marssittaa syyllisenkin poliisien käsiin. Rikos selviää oikeastaan ennen kuin lukija on ehtinyt tajuta, mitä tapahtui.

Sitten seuraakin yllättävä juonikehitelmä, jossa kerrotaan rikoksen taustoista. Siirrytään villiinlänteen, pohjoisamerikkalaiseen autiomaahan Utahiin, jossa pieni tyttö ja yksinäinen matkamies tekevät kuolemaa. Paikalle osuu aavikolla vaeltava joukko mormoneja, jotka etsivät luvattua maata ja perustavatkin sittemmin Salt Lake Cityn. Tämä joukko pelastaa tytön ja miehen, mutta he joutuvat maksamaan pelastumisestaan vielä kovan hinnan.

Kun toivuin siitä tyylihyppäyksestä, jolla brittiläinen salapoliisitarina vaihdettiin villinlännen seikkailuksi, luin kirjan vallan mieluusti loppuun. Olihan kirja jotain täysin muuta kuin olin odotanut, ja taas tuli opittua muutama uusi asiakin.

Suomennos ei tuntunut mitenkään häikäisevän hyvältä, mutta varsin pätevältä kuitenkin. Sellaiset sanat kuin palttoo ja kätönen luovat mukavasti ajan henkeä. Käsiini osunut isotekstinen painos oli myös varsin nopeasti ahmaistu.

Holmesin ylimielisyys ja vaikea persoonallisuus tulevat tutuiksi jo tässä ensimmäisessä seikkailussa. Jos kuitenkin vertaan tarinaa Baskervillen koiraan tai aikaisemmin kuuntelemiini Holmes-tarinoihin, niin Punaisten kirjainten arvoitus jää rakenteeltaan kömpelöksi ja erikoiseksi tapaukseksi. Kirjailijan kertojantaidot ilmeisesti kohentuivat vuosien myötä ja loppu on historiaa: tarinoista tuli kuolemattomia ja Holmesista kehittyi kaikkien salapoliisitarinoiden isä, joka elää edelleen elokuvina ja tv-sarjoina, joille ei loppua näy.



Kirja oli lukupiirikirjana ja keräsi varsin myönteisiä kommentteja. Yllättävän monelle tämä oli ensimmäinen Holmes-tarina, jonka he olivat ikinä lukeneet ja toisille tämä oli suurin piirtein ainut Holmes-tarina, jota he eivät vielä olleet lukeneet. Paljastuipa nimittäin sekin, että pari lukupiiriläistä oli teini-iässä ahminut Holmes-tarinoita läjäpäin. Ei hullumpaa luettavaa missään iässä.

Punaisten kirjainten arvoitus on luettu myös Pienessä kirjastossa.

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi Jussi Kaakinen
Sivuja: 262
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


  Onni on täysi spraykannu ja paljas seinä.
  Se katoava hetki, kun kannu alkaa muuttua tyhjäksi ja seinä täydeksi. 
  Kyseessä on maailman ihmeellisin metamorfoosi. Sille ei pärjää edes ruma karvainen toukka, joka muuttuu hehkuvaksi ritariperhoseksi ja lepattaa auringossa kylpevän kukkakedon yllä. (S. 9 - 10.)

Jari Järvelän Tyttö-trilogian viimeinen osa Tyttö ja seinä oli kesäni odotetuimpia kirjoja. Ja kyllähän se hyvältä maistui. Luin sen parina valoisana kesäyönä melkoista tahtia, sillä koukuttava oli tämä sarjan viimeinenkin osa.

Tyttö on Metro, graffititaiteilija, joka on nuoren elämänsä aikana ollut napit vastakkain lain ja järjestyksen kanssa enemmän kuin moni ehtii koskaan. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö ja pommi tosin kyseenalaisti lain ja järjestyksen valvojat siihen malliin, että puistatti. Kirja oli ehdottomasti vuoden 2014 suomalaisen dekkaritaivaan kirkkain tähti ja ravisteli katsomaan ympäristöä aivan uusin silmin.

Sarjan toinen osa Tyttö ja rotta sukelsi yhä syvemmälle graffititaiteen maailmaan ja rakensi jännitystä venäläisen oligarkin ahneuden varaan. Se sijoittui pääsoin Berliiniin, mutta päätyi Suomeen, Haminaan, jossa koettiin unohtumaton myrsky-yö.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Metro on vaarassa, sillä hän aiheutti oligarkille sellaiset tappiot, että kosto on varma. Tyttö ja seinä alkaakin sellaisella sykkeellä, että heikompaa hirvittää. Metro ei kuitenkaan suostu takaa-ajetuksi, vaan hän laatii omat suunnitelmansa, ryhtyy itse ajokoiraksi.

Tässä Metron seikkailussa meno on yhtä hurjaa kuin aikaisemissa osissa, mutta kirjan juoni on suoraviivaisempi. Toki yllätyksiä tässäkin on ihan kotitarpeiksi. Se, mikä juonenkehittelyssä hävitään, saadaan kuitenkin takaisin huumorissa. Se on nimittäin niin mustaa ja hullua, että nauroin valoisassa kesäyössä ääneen. Jos ihmisen anoppila on Kouvolassa, voi nauttia täysin siemauksin tarkasta Kouvostoliitto-kuvauksesta ja hymyillä vinosti sille "ympäristötaiteelle", jota tässä maassa on ihan virallisesti ja suurella rahalla luotu, kun on rakennettu valtavia kivitalolähiöitä jokaiseen pieneen ja sievään kaupunkiin. Voi vain ihmetellä, mikä haloo nousee värikkäistä graffiteista, joita harmaisiin seiniin ilmestyy. Ne pyritään siivoamaan äkkiä, mutta varsinainen rumuus jätetään rauhaan.

Huumoria kirjaan tuo myös Voltti, Metron äidin entinen miesystävä, josta tulee Metron apuri:
 - Miksette menneet naimisiin? kysyin.
 - Ura vei miestä, Voltti huokasi. - Järki jäi narikkaan. En kerennyt pidellä kotinurkkia lämpimänä. Syli kylmeni. Käteen jäi vain tyhjä talo ja korventunut sydän. Puhelin tuuttasi tyhjää. (S. 41.)

Nyt Voltti, REHELLINEN YRITTÄJÄ, suunnittelee omalaatuista huvipuistoa, jossa ennen pitkää pääsevät huvittelemaan sekä roistot että lukija. Meno on parhaimmillaan groteksia ja jopa makaaberia, mutta asian ydin ei unohdu. Oikeutta haetaan kovin ottein, koska sitä ei lain kautta ole luvassa. On hienoa, miten kirjassa pieni ihminen uskaltaa. On myös hienoa, että tuo pieni ihminen on nimenomaan tyttö. Hänen kauttaan Järvelä tarjoilee pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä ja haastaa katsomaan ympäristöä erilaisin silmin.

Järvelän Tyttö-trilogia on kokonaisuudessaan tapaus. Siinä on kaikki palaset kohdillaan kansainvälistä menestystä ja elokuvasopimuksia varten. Kirjoissa syntyy niin vahvoja kuvia ja tapahtumaketjuja, että ne melkein huutavat elokuvallistamista. Ennen kaikkea minua viehättää sarjassa se perusajatus, että taide voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi oikeasti vaikuttaa asioihin ja parantaa vääryyksiä, herättää ihmiset näkemään.


Tyttö ja seinä on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry her?, Oksan hyllyltä, Tuijata ja Kannesta kanteen.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Hänet mainitaan sivulla 61.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Fred Vargas: Kuriton mies nurin, 3. painos, 2016 (suomeksi 2006)
Alkuteos: L'Homme à l'envers, 1999
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Istock
Sivuja: 368
Mistä sain kirjan: oma ostos


Naistenviikon naisdekkaristi on ansaitusti ranskalainen Fred Vargas, josta olen kirjoittanut tänä vuonna Dekkariviikollakin. Hän on tämänhetkisiä dekkaristisuosikkejani, ja olen aikaisemmin arvioinut hänen kirjansa Sinisten ympyröiden mies. Se oli ensimmäinen osa hänen tunnetuimman sankarinsa, komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. Kuriton mies nurin on Adamsbergista kertovan dekkarisarjan toinen osa.

Nyt tapahtumien keskipisteenä ei olekaan Pariisi vaan Ranskan Alpit lähellä Italian rajaa. Italiasta on vaeltanut seudulle susia, jotka käyvät lampaiden kimppuun ja pian niiden hyokkäyksen kohteeksi joutuu ensimmäinen ihminen. Vanhat tarinat heräävät eloon, ja aletaan puhua ihmissudesta. Se jatkaa kulkuaan kylästä kylään ja tappaa lampaita ja ihmisiä vaelluksensa varrelta.

Komisario Adamsberg aavistaa tapahtumien kulun, ja kun Pariisi käy hänelle liian kuumaksi paikaksi erään toisen tapauksen vuoksi, hänellä on hyvä syy lähteä vuoristoon tutkimaan valtavan raatelijasuden tekosia. Varsinkin kun hän on tunnistavinaan Camillen, kadotetun rakkautensa, televisiosta jonkun komean seikkailijan kainalosta.

Camille on tosiaan Adamsbergin Camille, joka tempautuu mukaan erikoiseen kostoryhmään, joka lähtee jahtaamaan vuoristokylästä kadonnutta erakkoa. Erakko katoaa samaan aikaan kuin ihmisiä alkaa kuolla ja hän saa tietysti ihmissuden maineen. Pian Adamsberg siis kohtaa Camillensa ja jännite heidän välillään on valmis.

En voi kehua kirjan juonta mitenkään nopeatempoiseksi, pikemminkin päinvastoin. Tapahtumat kehittyvät verkalleen, ja Adamsbergin tarjoama loppuratkaisu tulee melkolailla "puskista" ja kuulostaa vähintäänkin utopistiselta. Silti viihdyin tämänkin osan äärellä mainiosti. Syynä on karismaattinen Adamsberg, joka on koko ajan hiukan jalat irti maasta, tuulten vietävissä ja kuitenkin vahvasti vaistonsa varassa.

Camille tulee tässä osassa lukijalle tutuksi, ja hänen arvoituksellisuutensa karisee. Hän on itsenäinen oman tiensä kulkija hänkin. Ehkäpä Adamsberg ja Camille ovatkin lopulta liian samanlaisia, jotta heidän romanssinsa tulisi koskaan täydelliseksi. Eikä Adamsberg välttämättä ole toiminnan miehiä: Tietenkin hän rakasti Camillea sydämensä pohjasta, noista tuntemattomista syvyyksistä asti joita me kaikki raahaamme mukanamme kuin salaperäistä, tuntematonta merenpohjaa. Tietenkin. Entä sitten? Missään ei ole kirjoitettu, että meidän on toteutettava joka ikinen ajatuksemme. Adamsbergin kohdalla ajatus ei välttämättä johtanut toimintaan. Ajatuksen ja toiminnan välinen unenomainen tila nappasi verkkoonsa koko joukon päähänpistoja. (S. 298.)

Kaiken leppoisan toiminnallisuuden ohessa Vargas tarjoilee ranskalaisen maaseudun ihmiset lukijan silmien eteen. Millaisia persoonia ovatkaan aidot maalaiset: adoptoitu musta poika, jonka kasvattiäiti on opettanut hänelle enemmän ja vähemmän aitoja afrikkalaisia taruja sekä lammaspaimen, joka lähtee puolustamaan lampaitaan viinipullo kainalossa. Tämä erikoinen nomadijoukko seikkailee niin vilpittömästi, että eihän heille voi olla hymyilemättä.

Kaiken keskellä Adamsberg viljelee elämäntotuuksiaan, joiden äärelle lukija jää ihmettelmään suu auki, niin viisaita ne ovat: On toivotonta olla ihminen, koska ihminen kiintyy siihen mikä on pahinta (s. 11.) Tämän kirjan erikoisuutena mainittakoon Jean Sibelius -niminen susi, joka ei onneksi ole syyllinen. Lämmitti sydäntä.


Viime vuoden Naistenviikolla kirjoitin naisdekkaristeista enemmänkin, mutta nyt tyydyn esittelemään viimeisimmän lukemani naisen kirjoittaman dekkarin. Kuriton mies nurin on luettu ainakin blogeissa Kirjan pauloissa ja Tarukirja. Myös MarikaOksa kehui Frad Vargasia eilettäin blogissaan.

Suosikkidekkareitani vuosien varrelta

Monet monituiset kerrat olen ihmetellyt, mikä kumma saa minut, tuiki tavallisen humanistin, kuuliaisen kansalaisen ja neljän lapsen äidin, tarttumaan vapaahetkinäni dekkareihin. Eikö minua viihdyttäisi paljon paremmin romanttinen kirjallisuus, jossa uskotaan ikuiseen, lempeään ja rakkauden täyteiseen elämään, jossa on rinnalla se oikea, suuri rakkaus, jonka kanssa jaetaan arjen ilot ja surut? Sen sijaan ahmin murhia ja kummallisia rikoksia, hengästyn trillerien menossa, ihailen poliisien, salapoliisien tai etsivien työtä. Pelkään ja jännitän, kääntelen sivuja kuin huumattuna, ja pihisen kiukusta, jos joku tulee häiritsemään juuri jännittävimmällä hetkellä. Tiskit, pyykit ja pölyt jäävät jonnekin toiseen todellisuuteen, kun eläydyn mutkikkaaseen rikosvyyhtiin.

Kaikki alkoi jo alakoulusta, jolloin ahmin Enid Blytonin nuortenkirjasarjoja. Niissähän aina ratkottiin arvoituksia, joskus kunnon rikoksiakin. Suosikkejani olivat Seikkailu-sarja ja Salaisuus-sarja. Seikkailu-sarja, koska kirjat olivat mukavan paksuja, ja Salaisuus-sarja, koska niissä pukeuduttiin taitavasti valepukuihin. Luin toki kaikki saatavilla olevat Viisikot ja paljon myös SOS-kirjoja, joita pidin vähän lapsellisina. Lisäksi ahmin Kolme etsivää -sarjaa, josta kilpailin luokan poikien kanssa. Luokan kirjastoreissuilla nimittäin ryntäsimme ensimmäisenä katsomaan, oliko niitä palautettu hyllyyn. Ne olivat paljon jännittävämpiä kuin Neiti etsivä -sarjan kirjat, jotka kyllä nekin luin melkein kaikki. Tosin niitä on tainnut ilmestyä pilvin pimein lisää sitten 70-luvun lopun.

Nykyisin on sentään jotain rajaa rikoksillani, sillä en enää pysty lukemaan lapsiin kohdistuvista rikoksista ja raaimmat murhatarinat jätän suosiolla kesken. Yhden Patricia Cornwellin olen lukenut ja se riitti sitä lajia, sillä kirja oli mielestäni huonosti käännetty ja rikokset niin järkyttäviä, että en kestänyt enempää. Liian äijämäinen jännitys ei myöskään pure minuun, joten esimerkiksi Reijo Mäeltä olen lukenut vain yhden Vares-kirjan. Myös Ilkka Remeksen trillerit olen ohittanut viime vuosina, vaikka esimerkiksi Pääkallokehrääjä on edelleen yksi parhaita ikinä lukemiani jännäreitä. Ehkä iän myötä trillerien viehätys ylipäätään on vähentynyt, vaikka nyt Dekkariviikolla luinkin yhden uutuuden, Joakim Zanderin Uimarin.

Mitä sitten tekee hyvän dekkarin? Onko olemassa jokin kaava, jonka avulla voi tunnistaa lukukelpoisen jännityskirjan? Minulle tärkeitä ovat ainakin nämä asiat:

1. Juoni

Dekkarin juoni on kaiken a ja o. Jos juoni ei koukuta, on aivan turha käännellä murhatarinoiden sivuja, koska syvempää sisältöä niissä ei ehkä olekaan. Yllätystä ja vauhtia tarvitaan. (Tosin tästäkin periaatteesta on omalla suosikkilistallani pari poikkeusta. Niistä myöhemmin lisää.)

Juonenkuljetuksen mestari ylitse muiden on tietysti murhamamma Agatha Christie, mutta nykydekkaristeista Henning Mankell, Åke Edwardson, Jo Nesbo ja Ann Cleeves, sekä uusin tuttavuuteni Jussi Adler-Olsen ovat hyviä esimerkkejä. Kotimainen juonenkehittelijä yli muiden on viime vuosina ollut Jari Järvelä. Tarina kulkee, eikä lukija pääse pitkästymään.

2. Karismaattiset henkilöhahmot

Dekkarisarjojen menestys pohjautuu usein karismaattiseen rikoksen ratkaisijaan, olipa hän sitten salapoliisi, etsivä tai, kuten nykyään useimmiten, poliisi tai jopa naispoliisi. Pohjoismaisissa dekkareissa usein keskiössä on koko rikostutkimusryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on omat ongelmansa ja vahvuutensa. Heidän henkilökohtaiset elämänsä on kuvattu hyvin todentuntuisesti, ja ihmissuhdekiemuroita riittää.

Tässä suosikkihahmojani vuosien varrelta:

Enid Blytonin Salaisuus-sarjan Pulla
Enid Blytonin Viisikko-sarjan Pauli ja Tim
Agatha Christien neiti Marple
Agatha Christien Hercule Poirot
Ann Cleevesin Jimmy Perez
Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes
Åke Edwardsonin Erik Winter
Arnaldur Indridasonin Erlendur
Martti Yrjänä Joensuun Timo Harjunpää
Seppo Jokisen komisario Koskinen
Leena Lehtolaisen Maria Kallio
Henning Mankellin Kurt Wallander
Jo Nesbon Harry Hole (jolle olen kirjoittanut kirjeen)
Fred Vargasin Jean-Baptiste Adamsberg
Mika Waltarin komisario Palmu

3. Miljöö

Joidenkin dekkarisarjojen tapahtumapaikat alkavat elää omaa elämäänsä. Agatha Christien romaaneissa on menneen ajan Britannian henki, ja Arthur Conan Doylen luoman Sherlock Holmesin Lontoo on legendaarinen. Baker Streetillä Holmes tulee vastaan joka nurkan takaa. Kiehtovia miljöitä ovat myös Anna Janssonin Maria Wern -sarjan Gotlanti tai Alexander McCall Smithin luoman Mma Ramotswan Botswana.

Arnaldur Indridasonin sankari Erlendur on kiehtova hahmo, mutta lähes yhtä merkittävä osa Indridasonin kirjoissa on Islannilla, joka näyttäytyy kirjoissa karuna ja kauniina. Vastaavanlainen vaikutus lukijaan on Ann Cleevesin Jimmy Perezin kotisaarilla, eli Shetlannin saarilla. Åke Edwardsonin sankarin Erik Winterin kotipaikka on Göteborg, mutta mielestäni sarjan paras kirja on Kivinen purje, joka sijoittuu Skotlantiin, oikeastaan siis Cleevesin miljööseen.

Voisiko muuten Henning Mankellin Kurt Wallander asua misään muualla kuin Ystadissa? Kun ajattelinkin Wallanderia, näen hänet kävelemässä yksin Ystadin rannoilla. En ole paikkakunnalla koskaan käynyt, mutta siellä se Wallander vain kävelee.

4. Kaikki muu kummallinen

Kaikella muulla tarkoitan yllättäviä teemoja tai näkökulmia, joita hyvissä dekkareissa joskus tulee vastaan, vaikka kuinka luulisi lukeneensa jo kaikenlaiset stereotyyppiset ratkaisut läpi. Viime vuosien ykkösiäni ovat olleet ranskalaisen Fred Vargasin ja islantilaisen Arnaldur Indridasonin dekkarit. Kumpikaan suosikkidekkaristeistani ei perusta vetovoimaansa juonien vetävyyteen, joten tämän kriteerilistani ykkösasia oikeastaan kumoutuu tässä täysin.

Sekä Vargasin että Indridasonin kerronta on hyvin verkkaista. Päähenkilöt ovat epätavallisia mietiskelijöitä, joiden elämä kulkee kummallisia polkuja. Jean Baptiste Adamsberg mittailee Pariisin katuja ja tuntee olevansa ulkopuolinen, maalainen. Hänen menneisyydessään on salaperäinen, suuri rakkaus. Erlendurkin on yksinäinen ja hänenkin menneisyydessään on suuri arvoitus, joka painaa hänen mieltään. Molemmat sankarit toimivat epäloogisesti ja vaistonvaraisesti. Heidän kauttaan pohditaan paljon syntyjä syviä.



Nyt, kun rupesin muistelmaan lukemiani hyviä dekkareita, huomaan, että aika monta tuntia olen viettänyt lain tuolla puolen ja valvonut öitäni ties missä epämääräisessä seurassa. Kesät ja lomat ovat minulle dekkarien aikaa. Niiden avulla saa nollattua aivonsa tehokkaasti kaikista työpaineista, koska ne vievät niin totaalisesti mennessään. Toivoisin jatkuvasti vinkkejä hyvistä, uusista dekkareista.


Dekkariviikon kunniaksi Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V on myös muistellut dekkarihistoriaansa. Kirsin kirjanurkasta puolestaan löytyy aina uusia dekkarivinkkejä.