J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat, 37. painos, 1928 (ensimmäinen osa ilmestynyt 1848, toinen osa 1860)
Alkuteos: Fänrik Ståls sägner
Suomentaja: Paavo Cajander, (suomennoksen tarkistanut Lauri Pohjanpää)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Maamme, Torpan tyttö, Sven Dufva, Sandels, Döbeln Juuttaalla, Sotilaspoika, Porilaisten marssi, Lotta Svärd... Nämä kaikki ja 26 muuta runoa, joista suurin osa on nimetty todellisten sotasankarien nimillä, ovat peräisin Johan Ludvig Runebergin runokokoelmasta
Vänrikki Stoolin tarinat. Se kertoo Suomen sodasta (1808 - 1809) ja on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. Koska vietän blogissani runokuukautta ja tänään on Runebergin päivä, on aika lukea kansallisrunoilijan pääteos.
Vänrikki Stoolin tarinoiden kehyskertomuksena on nuoren ylioppilaan ja vanhan vänrikin kohtaaminen. Ylioppilas houkuttelee vänrikin kertomaan sotamuistojaan, ja runot ovat ikään kuin vanhan sotilaan tarinoita. Nuori ylioppilas on tietysti Runeberg, joka kirjoittaa tarinat tenhoavaan runomuotoon. On sinänsä erikoista, millaisia sankareita hän on luonut Ruotsi-Suomen sotilaista, sillä Ruotsihan lopulta hävisi sodan ja menetti Suomen osaksi Venäjää. Runebergillä on taito kääntää tappio voitoksi, ja tietysti hän kirjoittaakin eniten juuri voitokkaista taisteluista ja sankariteoista.
Mitä uutta voi 2000-luvun kirjabloggaaja oikeastaan sanoa klassikoiden klassikosta, suomalaisesta kansallisaarteesta? Suhtautuminen tähän kansallisromantiikan hengessä luotuun kokoelmaan on vaihdellut historian saatossa. Ensin se otettiin riemurinnoin vastaan upeana sankarirunoelmana ja osoituksensa suomalaisten jalosta ja urheasta luonteesta. Ilmestymisaikanaan se palveli suomalaiskansallisen aatteen paloa joka säkeellään. Se suomennettiin melko pian, mutta vasta Paavo Cajanderin suomennos nosti sen koko kansan suosioon (Wikipedia-tieto), ja sitä luettiin kouluissa oppikirjana. Olihan se mitä mainioin historiankirja, joka soveltui myös äidinkielen opiskeluun.
Oma
Vänrikki Stoolini on 37. painosta vuodelta 1928 ja selvästi oppikirjana käytetty. Siellä täällä on lyijykynämerkintöjä ja teksti "
Tähän", eli koululainen on ilmeisesti merkinnyt ulkoläksyn paikkoja. Voi vain kuvitella, miten kansakunnan mieleen vaikuttaa kirja, jota luetaan ulkoa jokaisessa koulussa vuosiasadan alussa. Painokseni loppuun on lisätty myös seikkaperäinen esittely kirjan henkilöistä ja paikoista, joissa käytiin merkittäviä taisteluita. Luin nuo tiedot lähes ahmien, niin mielenkiintoisia tietoja niissä oli muun muassa Suomen sodan vaiheista ja ammattisotilaiden urasta Ruotsin armeijassa.
Sisällissodan aikaan
Vänrikki Stoolin tarinoista tuli luontevasti osa valkoisen armeijan omaa kirjallisuutta, jonka sotasankareihin samastuttiin, sillä taas pelättiin (kommunistista) Venäjää, jonka vallasta oli juuri itsenäistytty. Voi hyvin kuvitella, kuinka työväestö suhtautui sankarikirjaan jo tuolloin, joten eipä ihme, että Väinö Linna on antanut rivimiestensä siteerata Runebergin säkeitä ironiseen tyyliin
Tuntemattomassa sotilaassa. (Jyrki Nummen väitöskirja
Jalon kansan parhaat voimat (1993) käsittelee Väinö Linnan romaanien kansallisia kuvia, esimerkiksi suhtautumista Runebergin aatteisiin Linnan tuotannossa.) Aika oli taas toinen, ja runebergiläisyys suorastaan kyseenalaista jatkosodan aikana, jolloin osa suomalaisista epäili sodan oikeutusta.
Vänrikki Stoolin tarinat teki Runebergistä kansallisrunoilijan ja hänen kuvaamistaan suomalaisista kansakunnan, jolla oli oma historiansa. Kirja kuuluu Suomen eniten myytyihin kirjoihin
Seitsemän veljeksen, Kalevalan ja
Tuntemattoman sotilaan rinnalla. Sen lukuisat suomennokset, joista viimeiset ovat viime vuosikymmeneltä (2007, 2008), kertovat, että kirja elää edelleen.
Lukemani Paavo Cajanderin suomennos hengittää hienosti. Runomitta on rytmikästä luettavaa, eivätkä perinteisen runon loppusoinnut tai vanhat, ylevät sanat, kuten
hurme, ylväs, aprikoi tai runon sanamuodot
ma, sa, ollehen, uljahalla särähdä ollenkaan korvaan. Lukeminen sujuu helposti. Monet tutut säkeet vilahtavat siellä täällä, esimerkiksi
Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi, on tuttu
Tuntemattomasta sotilaasta. Tyyli on tietysti kauttaaltaan sotilaallinen ja mahtipontinen, romanttisesti sankarikuolemaa ihannoiva. Jalo sotilas on peloton ja käy taistoon ilomielin, koska uhraa henkensä isänmaan puolesta.
Sotilaspoika-runo tiivistää kirjan hengen
:
Mun isän' oli sotamies ja nuori kauniskin,
jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin.
Tiens' aina kulki kunniaan,
iloisin mielin kärsi vaan
hän kylmää, nälkää, haavojaan,
mun isän' armahin.
Naisnäkökulmaa edustava
Torpan tyttö -runo esittelee nuorten neitojen tuntoja. Vaikka tytön äiti on neuvonut vävykokelastaan pakenemaan rintamalta, tytär on teosta aivan eri mieltä. Sulhanen olisi ollut parempi kuolleena kuin karkurina:
Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa,
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,
mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan,
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan.
Suomen sodan syyt juontavat juurensa historiasta, aina suuresta Pohjan sodasta (1700 - 1721). Tuolloin Ruotsi, johon Suomikin kuului, hävisi Pultavan ratkaisevan taistelun Pietari Suuren johtamille Venäjän joukoille. Peter Englund kirjoittaa loistavassa
Pultava-teoksessaan (1988, suom. 1989) näin:
Suomelle Pultavan häviö merkitsi alkua Venäjän tuhoisalle hyökkäykselle Suomeen, - - Vuosien kuluessa naapurina oleva uusi itäinen suurvalta alkoi vaikuttaa Suomen historiaan ratkaisevalla tavalla. Suomen uhanalainen geopoliittinen asema johti seuraavan sadan vuoden aikana kolmeen sotaan sen alueella; kahdessa ensimmäisessä Ruotsi pyrki revanssiin, mutta molemmat päättyivät veriseen epäonnistumiseen, ja kolmas sota johti koko valtakunnan jakamiseen sekä Suomen ajautumiseen Venäjän yhteyteen yli sadaksi vuodeksi. Sen jälkeen suomalaisten - enemmän kuin ruotsalaisten - on ollut pakko pystyä elämään kovakouraisen itäisen naapurinnsa kanssa, ja he ovat saaneet oppia, että vapaudella ja itsenäisyydellä on aina hintansa. (S. 283.)
Ehkä nykylukijan lukukokemuksen
Vänrikki Stoolin tarinoista voisi tiivistää sanoilla yleissivistävä ja - myönnetään - innostunut. Kansallisaatteen vahvuus, 1800-luvun ajankuva ja aatemaailma, sotakohtalot ja -tapahtumat välittyvät tehokkaamin kuin tietokirjoista. Edellisen kerran luin
Vänrikki Stoolin tarinat opiskeluaikoina, mutta nyt näen teoksen jotenkin laajemmin kuin silloin.
Vänrikki Stoolin tarinoilla on oma paikkansa sekä Suomen historiassa että Suomen kirjallisuuden historiassa. Harva kaunokirja nousee ikinä näin yhteiskunnallisesti merkittäväksi taideteokseksi. Jotain ikiaikaista tenhoa, vilpittömyyttä ja innostusta siitä välittyy nykypäiväänkin. Ja näkyyhän teos edelleen Suomen kulttuurissa aina, kun Maamme-laulu kajahtaa! Nyt innostuin kirjasta niin, että haluaisin käsiini myös uusia painoksia teoksesta.
Loppuun on lisättävä vielä Mauri Kunnaksen näkemys Sven Dufvasta, yksinkertaisesta pojasta, jolta eivät sotaharjoituksetkaan suju mitenkään. Kuva on teoksesta
Koiramäen Martta ja Ruuneperi. Sven Dufva ei osaa pitää pyssyäänkkään oikein päin ja hänen tyhmyydelleen nauretaan. Mutta lopulta hänkin on mies paikallaan, kun käy rohkeasti käsirysyyn estääkseen vihollisen hyökkäyksen siltaa pitkin. "
Äl' yli päästä perhanaa - - Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi", kannustaa Sandels. Duvfa kaatuu taistelussa, mutta hänestä todetaan:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaks' ollutkaan;
"pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."
Hyvää Runebergin päivää!
Vänrikki Stoolin tarinat toi minulle jo toisen pisteen Suketuksen mainioon
Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen nyt sotilasarvoltani sotamies. (Ja niin kuin aioin vain keskittyä muumeihin tänä vuonna, ja jättää sotakirjat vähemmälle.)
