Kaksi kotimaista lastenromaania: Salla Simukka: Sisarla ja Vuokko Hurme: Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus, 2017
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille



Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.

Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)

Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.

Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.

Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava  myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.

Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.

En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.

Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.

Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!



Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuiluja. Kiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olen ollut kovasti innoissani Salla Simukan Lumikki-trilogiasta, joka on ollut tervetullut lisä kotimaiseen, ennestäänkin laadukkaaseen nuortenkirjatarjontaan. Realististen, nuorten ongelmista kertovien nuortenkirjojen ohelle on jo aikaisemmin kasvanut hieno fantasiakirjallisuuden perinne, mutta nuorten dekkarisarjoista on ollut pulaa. Ilkka Remeksen Aaro Korpi -sarjan rinnalle en osaa nimetä ainuttakaan nuorten dekkarisarjaa. Varhaisnuorille on ilmeisesti olemassa jonkin verran tarjontaa, ainakin Musta kaista - ja Geoetsivät-sarjat.

Simukan trilogia on kuttuuriteko, sillä se houkuttelee nuoria lukemaan. Ensimmäinen täky on kirjasarjan tyylikäs ulkoasu, joka on Laura Lyytisen taidonnäyte "Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä" ei silti päde tähän sarjaan. Myös sisältö on rautaa. Lumikki Anderson on päähenkilöksi mitä sopivin hahmo: Nuori, päättäväinen ja rohkea tyttö, joka elää omaa sisintään kuunnellen hyvin itsenäistä elämää. Hänestä ei voi olla pitämättä. Hän on älykäs ja tunteva henkilö, josta nuori lukija voi saada jopa hyvän esikuvan. Enkä nyt tarkoita esikuvaa hyveellisessä mielessä, vaan oman persoonan kunnioittamisessa. Lumikki osaa nimittäin olla oma itsensä.

Musta kuin eebenpuu on trilogian viimeinen osa. Punainen kuin veri -kirjassa seikkailtiin Tampereella ja Valkea kuin lumi sijoittui Prahaan. Nyt Lumikki on palannut taas Tampereelle ja jatkaa ilmaisutaidon lukion oppilaana. Eletään ensilumen aikaa joulukuussa ja Lumikki on saanut pääosan koulun modernista Lumikki-näytelmästä. Hän on myös varovaisesti uskaltanut rakastuakin, vaikka muistot Liekistä seuraavat häntä kipeinä edelleen. Kaikki näyttää melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta.

Musta kuin eebepuu -kirjan keskiössä on Lumikin perheen salaisuus, josta on saatu vinkkejä edellisissä kirjoissa. Nyt joku muukin kuin Lumikki on salaisuudesta kiinnostunut. Tuo joku muu on kehittänyt Lumikista itselleen pakkomielteen ja aikoo tehdä jotain kauheaa, jos Lumikki ei tanssi hänen pillinsä mukaan ja suostu hänen omakseen:

Ehkä mietit, miksi juuri sinä.
    Koska sinä olet erityinen, Lumikkini. Sinussa on valo ja pimeys. Et ole kuin kaikki muut. Olet vahvempi  kuin kukaan toinen näkemäni, vaikka oletkin samalla niin hauras ja haavoittuva. Et pelkää olla yksin. - -
   Tiedän, että me kaksi kohtaisimme toisemme tasaveroisina, sillä meissä molemmissa läikkyy musta veri, jota toiset eivät ymmärrä. (S. 167.)

Tässä kirjassa palataan Lumikki-sadun maailmaan ja riepotellaan tuttua tarua varsin onnistuneesti. Lumikin rakkauselämän kuvaukseenkin on tavoitettu aito nuoren ihmisen ehdottomuus ja kaipuu läheisyyteen.

Mutta nyt kirjan juoni oli minun makuuni melkoisen yksioikoinen ja ylidramaattinen. Simukan kirjoitustyyli on jopa turhankin selkeää ja alleviivaavaa ja lyhyet virkkeet liiankin painokkaita.

Kokonaisuutena Musta kuin eebenpuu oli minulle pienoinen pettymys, mutta en voi kiistää, ettenkö olisi suorastaan ahminut kirjaa. Luin päätösosan loppuun miltei yhdeltä istumalta ja viihdyin hyvin.

Kirjasarjan ansiot ovat kiistattomat. Onnea matkaan maailmanvalloitukseen, Salla Simukka ja Lumikki Anderson!



Tätä kirjan viimeistä osaa on luettu paljon kirjablogeissa. Linkitän nyt vain Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogiin, jossa on kattava lista muista blogeista.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin oppimateriaalikeskuksesta


Tämän syksyn kirjapinooni on ujuttautunut Salla Simukan Lumikki-trilogia. Kiinnostuin sarjasta jo viime vuonna, mutta nyt kun palasin työelämään, se tuli ajankohtaiseksi. Ammatin iloihin (ja ikuisiin saloihin) kun kuuluu nuorison lukutaidon varmistaminen ja jonkinlaisen lukuinnon herättäminen. Helppoakos se on, kun saa luettaa oppilailla hyviä kirjoja!

Simukan kirjoittama vauhdikas nuorten trillerisarja on koukuttanut jo monta oppilastani. Kirjailija ansaitseekin jättiläismäisen kiitoksen työstään. Tampereen oppimateriaalikeskus on puolestaan tehnyt myös oivallista työtä ja hankkinut kirjasarjan lainattavaksi. On melkoinen ilo jakaa kokonaiselle luokalle uunituoreita kirjoja luettavaksi.

Valkea kuin lumi on Lumikki-trilogian toinen osa. Sen tapahtumapaikkana on Praha, jonka turistivirtaan Lumikki on heittäytynyt rankan talven jälkeen. Tuntematon, nuori tyttö kuitenkin lähestyy häntä ja lausuu seikkailun avaussanat: Jag tror att du är min syster. Tytössä, Zelenkassa, on jotain vetoavaa ja Lumikki alkaa muistaa välähdyksiä lapsuudestaan.

Zelenkalla on kuitekin toinenkin perhe, Valkea perhe, jolla on omat sääntönsä: Me olemme samaa perhettä. Me olemme äitejä ja isiä, siskoja ja veljiä, tätejä ja setiä, enoja ja serkuja. Meissä virtaa sama veri ja sama usko, joka on vahvempi kuin vuoret ja syvempi kuin joet. Jumala on uonut meidät saman perheen, saman pyhän seurakunnan jäseniksi. (S. 14.)  Zelenka tempaisee Lumikin keskelle uhkaavaa vaaraa.

Siinä missä Punainen kuin veri -kirjassa seikkailtiin Tampereella hyytävässä pakkasessa, nyt seikkaillaan Prahassa armottomassa helteessä. Lumikin mieltä polttaa myös muisto rakkaudesta.

Simukka on rakentanut teoksensa taitavasti. Vaikka trilleri on ennen kaikkea jännittävien ja vauhdikkaiden juonenkäänteiden varassa, tarinaan on saatu myös sopivasti nuoriin vetoavaa syvyyttä. Päähenkilön kokema kiusaaminen on kuvattu viiltävästi ja rakkaus on mutkikas juttu. Lumikki on kuitenkin selviytyjä. Hän on rohkea, vaikka onkin herkkä. Herkkyyttä on tullut hahmoon lisää tässä sarjan toisessa osassa. Lumikkiin on helppo samaistua.

Kiittelin myös tapaa, jolla Simukka on kuvannut Prahan. Olen käynyt kaupungissa kaksi kertaa ja Simukan selkeän kerronnan ansiosta tutut paikat piirtyivät silmieni eteen (ja herättivät tietysti hirveän matkakuumeen). Takaa-ajokohtaus Kaarlensillalla oli piste i:n päälle.

Simukan trillerisarja on virkistävä lisä tämänhetkiseen nuortenkirjatarjontaan. Suosittu fantasiakirjallisuus on nuorten kirja-ahmattien ja useimmiten tyttöjen laji. Suuret sivumäärät ja taikuus eivät sovi kaikille. Nykynuorten vaikeuksista kertovat realistiset kirjat ovat usein liiankin synkkiä tai tulevat ehkä liian lähelle. Pojille eivät tahdo kelvata nekään. Nuorten trillerille on selvästi kysyntää. Ilkka Remeksen Aaro-hahmon rinnalle oli hyvä saada toiminnan tyttö. Lisää tällaista!


Valkea kuin lumi on luettuu useissa blogeissa: Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kultturiblogi, Amman lukuhetki, Anna minun lukea enemmän, Sonjan lukuhetket ja Nenä kirjassa.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 265
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat. (S. 95.)

Salla Simukan Punainen kuin veri on vetävää kerrontaa ja sähäkkää luonnetta. Teos on onnistunut paketti junan lailla etenevää trilleriä, josta ei voi olla pitämättä.

Simukka on luonut päähenkilön, joka tulee lukijaa lähelle. Hänessä on kaikkea sopivasti: Hän on itsenäinen mutta haavoittuva. Hän on rohkea mutta pelkää. Hän on älykäs mutta tuntee. Hän on Lumikki, joka on laatinut itselleen tarkat säännöt. Mutta Lumikki tulee puraisseeksi myrkytettyä omenaa, kun hän säännöistään huolimatta päästää kuin päästäkin ihmisen liian lähelle ja sinkoutuu mukaan hyytävään rikosvyyhtiin.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa kolmiosaisesta Lumikki-sarjasta. Sarjan ulkoasu on huolella tehty, tyylikäs. Mutta tässä ei todellakaan päde sanonta "moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä". Sisältö ei ole missään kohtaa silkkoa, vaan se on tiukkaa trilleriä ensi sivuilta lähtien. Meno on jännittävää ja juoni on taiten rakennettu.Tylsää hetkeä ei ole.

Kaiken lisäksi Simukan kielenkäyttö on oivaltavaa ja taidokasta. Kaunokirjalliset, suorastaan runolliset jaksot, lomittuvat luontevasti tehokkaaseen juonenpunontaan. Täytyy vielä erikseen kehua dialogin sujuvuutta ja luontevuutta, sillä mikään kohta ei töksähtänyt tai tuntunut teennäiseltä, kuten nuortenkirjoissa joskus tuntuu.

Tamperelaista lukijaa hykerryttivät tutut maisemat ja paikat. Palomäentie, Pyynikki, Ilmaisutaidon lukio, Sorsapuisto - kaikki olivat paikoillaan. Talvinen Tampere hengittää Lumikin tahtiin ja pakkanen tuntuu luissa ja ytimissä.

Pakkanen ja lumi, Lumikki... Kirjan intertekstuaalisuus kiehtoi vielä enemmän kuin tutut maisemat. Viittaukset Lumikki-satuun toimivat saumattomasti. Niistä saadaan irti sekä huumoria että kauhua. Tuhkimokin vilahtaa kuvioissa naamiaistanssiaisten huippuhetkellä. Kauhunhetket muistuttivat myös Edgar Allan Poen loistavasta kauhunovellista Punaisen kuoleman naamio.

On vielä pakko palata henkilökuvauksen onnistumiseen. Henkilöt nimittäin kehittyvät. He muuttuvat. He oivaltavat jotain, ylittävät itsensä ja kasvavat. Tässä on onnistuneen nuortenromaanin ydin.

Eihän tätä kirjaa voi kuin kehua. Sivut kääntyilevät kuin itsestään ja jännitys säilyy alusta loppuun. Maltan tuskin odottaa, että saan seuraavat osat käsiini. Kirjan lopussa oli nimittäin vielä mukavia koukkuja, jotka lupaavat jännitystä myös jatko-osiin.


Simukan Lumikki-trilogiaa on kiitelty useissa blogeissa, eikä suotta. Kurkkaa esimerkiksi nämä kirjablogit: Mari A:n kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Järjellä ja tunteella, Nenä kirjassa, Hulluna kirjoihin, Olipa kerran kirjablogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Osallistun kirjalla Suomen pakolaisavun lukuhaasteeseen, jolla kerätään rahaa aapisten ostamiseen Afrikan pakolaisille. Lisäksi kuittaan toisen suorituksen Oksan hyllyltä - blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.