Joulukalenterina lukupäiväkirja klassikkoteoksesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2 (päivittyvä julkaisu)

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2, 2009 ja 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Luettua elämää -blogin joulukalenteri 1. - 24.12.2020

Tämä on joulukalenteri, jossa luukku kerrallaan, eli päivä kerrallaan, luetaan yli 1 000-sivuista klassikkoa eteenpäin. Tarkoitus on kirjoittaa muistiin kirjan herättämiä ajatuksia. Lukeminen ja kirjoittmainen kun ovat lempipuuhiani, niin miksen soisi itselleni joulukuun ajan tällaisen pienen yllätyksen, eli luen ja kirjoitan joka päivä. 

Todennäköisesti kirjan lukeminen jää kesken, mutta tarkoitus onkin herkutella tekstillä ja antaa ajatusten kehittyä. 

Katsotaan, miten käy. Tästä se nyt alkaa: 

Lukupäiväkirja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli 1 & 2 -klassikosta

1.12.2020

Olen lukenut kirjaa nyt kolme päivää ja edennyt siinä sivulle 104. Luku II on juuri alkanut, Sen otsikkona on Psykoanalyyttinen näkökulma. Luvassa on varmastikin yhtä filosofista tekstiä kuin tähänkin asti. 

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide kirjan lyhentämättömistä osista 1 ja 2, eli Tosiasiat ja myytit ja Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011, sillä aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Olen selättänyt kirjasta kaksi esipuhetta: Sara Heinämaan johdatuksen teokseen ja suomentajien saatesanat. Niistä sain hyvän käsityksen siitä, mitä on luvassa - ei mitään helppoa tekstiä. Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan loi perustan modernille feminismille. Hän kertoo, kuinka hänelle heitettiin idea kirjoittaa naisena olemisesta ja hän ei ensin tunnistanut ajatuksessa mitään erikoista tai kirjoittamisen arvoista. Mutta kun hän alkoi kaivaa pintaa syvemmällee, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästelin filosofin kykyä uppotua biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää.  

Suomentajat ovat tehneet valtavan työn kommentoidessaan osittain vanhettunutta biologian tutkimustietoa. Onpahan joistakin Beauvoirin näkemyksistä edetty täysin päinvastaiseen lopputulokseen nykytutkimuksen valossa. Ihmettelen Beauvoirin kykyä kirjoittaa biologiasta, varsin eksaktista luonnontieteestä, filosofin lennokasta pohdintaa. Biologia on hänelle vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Tänään aloitan siis kirjan toisen luvun. Toivottakaa minulle onnea...

2.12.2020

Luku II, Psykoanalyyttinen näkökulma alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Jo vuonna 1949 Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempien psykoanalyytikkojen tutkimustuloksiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin.

Toinen sukupuoli on jo nyt osoittautunut yleissivistyksen aarreaitaksi: ensin biologiaa ja nyt psykoanalyysin perusteet. Ja lisää filosofiaa: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (s. 113).  

Luin sivulta 104 sivulle 114. Ja taidan jatkaa vielä tänään.

3.12.2020

Heräsin jo 04.30 ja nappasin kirjan heti käsiini. Olen pääsemässä vauhtiin tämän järkäleen kanssa. Lukeminen eteni sivulta 114 sivulle 135 jo aamuvarhain. 

Luku III, Materialistinen historiankäsitys esittelee Beauvoirin argumentit Friedrich Engelsin teosta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä vastaan. Teoksessaan Engels selittää naisen historian tekniikan historian oheistuotteena, ja väittää, että sukupuolten välinen työnjako ja sitä seuraava naisten sorto muistuttavat luokkajakoa. Tämähän ei istu Beauvoirin näkemyksiin ollenkaan. 

Nyt kun Beauvoir on esitellyt perinteiset perustelut sille, miksi miesten mielestä on oikein hallita naista ja miksi maailmassa mies on ihminen ja nainen toinen, hän tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai tekniikan historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Lihasvoiman, falloksen ja työkalun arvo määrittyy ainoastaan arvojen maailmassa: olemassaoleva, joka kurottautuu kohti olevaa, määrää näiden asioiden arvon perustavassa projektissaan (s. 131).

Maailma on aina kuulunut miehille, eikä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa, Beauvoir aloittaa teoksesnsa toisen osan, joka otsikkona on Historia. Tältä luvulta odotan paljon.

4.12.2020

No niin, aletaan olla siinä pisteessä, että taittelen kirjan sivuista lähes jokaisen koirankorvalle. Jokainen sivu tuo nyt eteen jotain sellaista, jonka olen kokenut omassa elämässäni todeksi: Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (s. 138.) Mies puolestaan suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, ei pelkästään elämän jatkumiseen, vaan luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. 

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Miten tällainen asetelma saa jatkua, miten se on rakennettu? Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa?  

5.12.2020

Olen edennyt sivulle 170. Beauvoir kertoo useisista muinaisista kulttuureista, joissa naisia on nostettu palvonnan kohteeksi ja jopa johtajaksi. Silloinkin nainen oli kuitenkin toinen, miesten nostama. Naisesta tuli kuitenkin miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Miksi naiset ja miehet eivät pysyt toimimaan yhteistyössä, rinnakkain, miksi nainen ei ole osa mitseinia? kysyy Beauvoir.  

Pyhiin, uskonnollisiin teksteihin on kirjoitettu paljon naista alistavia oppeja, jotka on otettu kyseenalaistamattomina totuuksina. Kuitenkin ne ovat syntyneet aikana, jolloin naisissa on nähty paha, uhkaava ja viettelevä toinen, jota täytyy hillitä ja joka täytyy alistaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava! Hän referoi eri kulttuurien tapoja, myyttejä ja tarinoita ja selittää niiden taustalla vaikuttaneita maailmankuvia. Teksti on sujuvaa ja vetävää. 

6.12.2020

Toinen sukupuoli on tänään edistynyt vain viitisen sivua, sillä itsenäisyyspäivän juhlinta on vienyt huomioni. Olen käynyt retkellä suomalaisesa luonnossa ja nyt katson Linnan juhlia. 

Sen verran opin kuitenkin Toisesta sukupuolesta tänään, että ateenalaisilla naisilla oli huonompi yhteiskunnallinen asema, kuin spartalaisilla. Sparta oli sotaisa kaupunki, kun taas ateenalaiset olivat ajattelijoita. Naisen asema Spartassa oli kuitenkin vapaa, koska yksityisomaisuus oli kaupungissa kielletty ja lapsetkin olivat yhteisiä. Tytöt kasvatettiin poikien rinnalla. 

7. - 8.12.2020 

Kirja etenee taas vauhdikkaasti. Beauvoir kertoo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten naisten asemasta värikkäästi. Luen mitä parhainta historian oppikirjaa. Roomassa naiset järjestivät mielenosoituksia, kun heidän oikeuksiaan kavennettiin, ja vaikka pääosin naisen asema oli aviomiehelle tai suvun miehille alisteinen, oli heillä kodin piirissä enemmän sananvaltaa, kuin mitä laki edellytti. Kuitenkin heidän paikkansa säilyi kodin piirissä, eikä heillä ollut oikeutta vaikuttaa yhteiskunnassa millään tavoin.  

9.12.2020

Olen edennyt kirjassa sivulle 201, ja Beauvoir on siirtynyt antiikin Kreikan ja Rooman kuvauksista kristinuskon syntyaikaan ja kohti keskiaikaa: Kristillisellä ideologialla on ollut huomattava osuus naisen alistamisessa. Evankeliumi huokuu toki lähimmäisenrakkautta, joka kohdistuu myös naisiin ja jopa spitaalisiin, ja uuden opin  hartaimpia kannattaia olivat vähäosaiset, orjat ja naiset. (S. 186.)

Beauvoir kertoo myös prostituution historiaa, ja se kaksinaismoralismi, joka tähän instituutioon liittyy on aivan pöyristyttävää luettavaa. Oikeastaan ainut yhteiskuntaluokka, jossa naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia, oli maaorjien luokka: siellä miehet ja naiset jakoivat yhdessä köyhyyden - kumpikaan ei ollut toisen omaisuutta tai toisen vallassa. Myöhemmin tämä tasa-arvoinen asetelma jatkui työväenluokan keskuudessa, jossa miehet ja naiset ripirinnan ansaitsivat pennosiaan kammottavissa työoloissa. 

10.12.2020

Keskiaikaa Beauvoir kuvailee naisvastaiseksi ajaksi - erityisesti kirkko näki naisessa lähinnä paholaisen - vaikka muutamia naisten puolustajiakin aikakaudella löytyi. 

11.12.2020

Beauvoir kertaa naisen historiaa 1400-1800-luvuilla ja nyt esiin nousee paljon aatleisukujen naisia tai jopa kuningattaria (Elisabet I, Katariina Suuri, Isabella Katolailainen), jotka ovat päässeet vallan huipulle. Naisten esiin nousua  yhteiskunnalliseen asemaan haittasi kuitenkin edeleen koultuksen puute. 

Ennen Ranskan vallankumousta kulttuuriin osallituminen oli vain harvojen eliitin naisten ulottuvilla: naiskirjailijaksi oli vaikeampi nousta kuin kuningattareksi. Beauvoir referoi Virginia Woolfin Oma huone -teosta (ilm. 1929), jonka mukaisesti hänkin muistuttaa, että naistaiteilija tarvitsee valtavasti voimaa vain ollakseen välittämättä siitä, mitä muut hänestä sanovat (s. 213). Mieleeni tulee Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Runebergistä. Hänhän jätti lupaavan kirjailijanuransa kesken murskakritiikkien takia. 

Yllättävää onkin ehkä lukea siitä, että sukupuolten välistä sotaa on käyty kirkkoisien satiiristen kirjoitusten ja naisten puolustajien kesken jo 1600-luvulta alkaen. Naisille alettiin tuolloin vaatia myös mahdollisuuksia koulutukseen. Kuuluisat filosofit, kuten Voltaire ja Diderot näkivät, ettei naisten huonompi asema miehiin nähden oli yhteiskunnan syytä, ei naisen ominaisuuksista johtuva tila.

12.-13.12.2020

Toinen sukupuoli on tarjonnut oivalluksia muutamastakin aiheesta, joita en ole feminismistä aiemmin tiennytkään. Ensinnäkin niiden naisten rohkeus, jotka ovat nousseet kunakin aikana kapinaan, kun heidän oikeuksiaan on kavennettu, on hämmästyttävää. Heitä on ollut aina, vaikka suurin osa naisista on vaiennettu tehokkaasti joko lakien tai avioliiton kautta. Beauvoir kertoo naisasialiikkeiden historiasta Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja niissä on kyllä käyty melkoiset taistelut esimerkiksi niinkin itsestäänselvästä asiasta kuin naisten äänioikeudesta.  

Beauvoir korostaa muutamaan kertaan, että naiset eivät ole yhteiskuntaluokka, ja sen takia naisten yhtenäinen kapinointi on ollut mahdotonta. Vasta työläisnaiset olivat tasa-arvoisia työläismiesten kanssa palkansaajina - vaikkakin heidän palkkansa olikin pienempi kuin  miesten. He saivat päättää omista tuloistaa ja pystyivät käyttämään koneita siinä missä miehetkin, ja he lähtivät ajamaan parempia työoloja miesten rinnalla. Porvarisnaiset puolestaan olivat loisia, jotka elivät miestensä elätettävänä, vapaina työnteosta, mutta samalla vailla minkäänlaista oikeutta osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin. 

Beauvoirin kirjasta oivalsin, että  ilman työväenluokan taistelua, naisten asema olisi jäänyt pitkäksi aikaa hoitamatta. Suomessa tämä näkyy erityisen hyvin. Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, kun Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka samalla kertaa toi äänioikeuden työläisille (kaikille säädyille) ja naisille. Vertailun vuoksi kerrottakoon Ranskasta, jossa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945, tai Sveitsistä, jossa viimeinen kantoni antoi naisille äänioikeuden vuonna 1990! 

Tässä vaiheessa mieleeni tulee myös Liv Strömqvistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo, jossa hän listaa maailman ikävystyttävimpiä ihmisiä ja esittelee lukijoille historiattoman uranaisen, joka ilmoittaa, ettei hän ole feministi. Hänen ei tarvitse olla feministi, koska maailmassa on ollut niin paljon feministejä ja työläisnaisia, jotka ovat taistelleet hänellekin täydet valtuudet hankkia koulutus, päättää omista tuloistaan ja osallistua työelämään. 

Mieleeni tulee myös muutama puolituttu, jotka ovat naineet ylemmän keskiluokan aviomiehet ja ilmoittavat myös, etteivät missään nimessä ole ainakaan feministejä, koska naisten kuuluu olla naisellisia ja miellyttäviä. Heidän on pakko miellyttää, jotta heidän taloudellinen asemansa pysyisi huolettomana. Tietyllä tavalla he ovat myyneet itsensä, ja tästä kaupankäynnistä kirjoittaa myös Beauvoir. Tunnen myös muutaman tarinan naisista, jotka jatkavat väkivaltaisessa avioliitossa, koska mies ansaitsee niin hyvin, että ero olisi taloudelinen katastrofi. Naisvaltaisen alan palkkatyöntekijänä naisen palkka ei riittäisi yksinhuoltajan elämään. Naisille on siis edelleen olemassa vankiloita. 

Olen edennyt kirjassa nyt sivulle 300. Historiallinen osuus on ohi ja nyt Beauvoir kirjoittaa myyteistä, joita naisiin on kautta aikain liitetty. Aivan uskomattomilta kuulostavat esimerkiksi kuukautiisiin liitetyt uskomukset, joiden mukaan ruuat tai siideri (!) menevät pilalle, jos kuukautisverta vuotava nainen käy  lähelläkään. 

Selväksi on myös tullut, että kaikki uskonnot ovat hyvin miehisiä. Jumalat ovat miehiä, ja pyhät kirjoitukset ovat täynnä naisia alistavia sääntöjä ja ohjeita. Yhtäkkiä en ymmärrä, miksi kukaan nainen ikinä voisi uskoa jumalaan tai kuulua mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Uskonnot, jos mitkä, ovat patriarkaatin puhtainta temmellyskenttää. 

Feminismistä kirjoittaminen Lucian päivänä on varsin sopivaa. Lucia on tyypillinen esimerkki naisesta, joka marttyyrina on yhtä arvokas kuin miehet. Pyhä Lucia oli kristitty neitsyt, joka lahjoitti myötäjäisrahansa köyhille mieluummin kuin avioitui. Hänen sulhasensa ilmiantoi hänet roomalaisille ja hänet kidutettiin hengiltä. Voisi kai sanoa, että Lucia oli patriarkaatin moninkertainen uhri.

14.-15.12.2020

Kirja etenee hitaasti mutta varmasti. Myyteissä on päästy neitsyyden merkityksen pohtimiseen. Eri kulttuureissa naisen neitsyys on ollut joskus tavoiteltava asia joskus pelottava asia. En tiedä, kumpi on lopulta järkyttävämpää, se että tytöltä vaaditaan ehdotonta koskemattomuutta ennen avioliittoa vai se, että joissain kulttuureissa päälliköillä tai papeilla on ollut velvollisuus puhkaista tytön immenkalvo ennen avioliittoa. Molemmat tapaukset ovat naiselle henkistä tai ruumiillista väkivaltaa ja kertovat siitä, että nainen on kuulunut jollekin toiselle kuin itselleen.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä, 2019
Alkuteos: Bluets, 2009
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Sinelmiä on lohduttava kirja. Lohduttaminen ei kuitenkaan ole sen päätehtävä. Sen päätehtävä on olla kirja, muistelma, tutkielma, fragmenttien kokoelma. Se on tutkielma sinisestä väristä, mutta paljosta muustakin.

Nelsonille sinisestä väristä on tullut lähes pakkomielle, rakkauden kohde, ankkuri ajatuksille ja kasvamiselle: 40. Kun puhun väristä ja toivosta, tai väristä ja epätoivota, en puhu liikennevalon pysäyttävästä punaisesta, talvikinsinisestä viivasta raskaustestin valkoisessa huopasoikiossa tai laivan mastoon nostetusta mustasta purjeesta. Yritän puhua siitä, mitä merkityksiä sinisellä on, tai mitä se merkitystensä lisäksi merkitsee minulle. (S. 20.)

Kun Nelson muistaa hetket, joihin sininen väri liittyy, lukija näkee paitsi sinisen, myös suoraan kirjailijan tunteeseen ja sieluun, ehkä jopa ihmisten yhteiseen sieluun. Kaikista sinisistään Nelson ei kuitenkaan kerro. Hän haluaisi unohtaa jotkut niistä, ja kirjoittaminen vangitsisi niistä vain yhden totuuden. Onko se silloin se oikea muisto?

On ollut rakkaus, joka on jo historiaa, mutta kulkee mukana kirjoittamisessa ja sinisessä. Surun, nöyryytyksen ja ymmärtämisen tiellä sininen on portti menneeseen ja oman itsen tuntemiseen. Se on kauneutta: 75. Enimmäkseen on tuntunut, että muutun surun palvelijaksi. Yritän yhä löytää siitä jotain kaunista. (S. 32.)

Jokainen, joka on menettänyt jonkun rakkaan, kuoleman tai eron kautta, tietää, ettei suru ole kaunista eikä se kirkasta ketään. Suru on rumaa riutumista, joka tuntuu imevän solut kuiviin. Nelson kuvaa paljon surua mutta myös hirvittävää kipua, jota hänen vakavasti loukkaantunut ystävänsä tuntee. Vaikka Nelson ei voi tuntea samaa fyysistä kipua kuin ystävänsä, hän yrittää tuntea sen. Kipu, kaipaus, suru - kuinka paljon ne ovat samaa ja voiko niitä edes erottaa toisistaan?

Sinelmiä on paljon sivumääräänsä laajempi teos. Se laajenee lähelle ja kiepauttaa syleilyynsä. Nelsonin teksti on yhtäkkiä hyvin selkeää ja omaa, eikä lukija oikeastaan edes muista, että lukee jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä, sillä hengitystahtikin tuntuu muuttuvan Nelsonin ajatukseksi.

Maggie Nelsonin Argonautit oli hätkähdyttävän vaikuttava ja rehellinen kertomus rakkaudesta. Samalla siitä tuli kertomus äitiydestä ja suhteesta, ja siitä miten jokainen kantaa monta minäänsä aina mukanaan. Se uudistaa kirjoittamisen tapaa sekoittamalla omaelmäkerrallisia aineksia tieteellisiin ja taiteellisiin pohdintoihin.

Molemmissa Nelsonin kirjoissa puhutaan suoraan panemisesta ja naimisesta. En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö, hän kirjoittaa (s. 77). Nelson yhdistää rujon ja kiihkeän herkkyyteen ja suruun. Kontrasti luo rehellisyyttä. Ihmisessä on yhtä aikaa monta tunnetta ja monta mahdollisuutta.

Kaiken henkilökohtaisen lisäksi kirja on ryyditetty viittauksilla kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuvataiteeseen, filosofien ajatuksiin... Kaikki on yhteistä ja kaikki on henkilökohtaista. Lukija löytää tästä kirjasta takuulla itsensä.


Sinelmiä on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteeseen tämä on suoranainen aarre kohtaan 47 (kirjassa on alle 100 sivua).

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdel: Hautuukoti, Tragikoominen perheeni, 2009
Alkuteos: Funhome, 2006
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmetin tämänvuotisessa lukuhaasteessa on kohta, johon pitäisi lukea sarjakuvaromaani. Bongasin kohtaan eräästä haastelistasta Alison Bechdelin Hautuukodin, joka sopisi siis myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Panin kirjan heti varaukseen, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen samalta istumalta.

Olin mykistynyt. Voiko sarjakuva olla näin puhuttelevaa? Kyseessä on amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, ja tyyli, jolla hän tarinaansa kertoo, on todellakin kirjan alaotsikon mukaisesti tragikoominen.

Bechdel piirtää realistisia kuvia, ja kuvien sävy on vihertävän harmaa. Tekstiä on joka aukeamalla paljon, parhaimmillaan lähes puolet sivuista on tekstien peitossa. Siitä huolimatta hahmot nousevat sivuista irti ja alkavat elää elämäänsä.

Se elämä on pinnalta - henkilöiden ilmeissä, eleissä ja olemuksissa - hyvin pidättyväistä, mutta sisältä kuohuvaa. Kuohunta paljastuu päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä. Puhumattomuus ja salaisuudet ovat etäännyttäneet perheenjäsenet toisistaan ja tappaneet perheen yhteisen hymyn. Vanhemmat ovat etäisiä toisilleen ja lapsilleen, ja lapset tuntuvat kelpaavan vain, jos tekevät töitä tai lukevat tai pysyvät poissa tieltä.

Hautuukoti kirjan nimenä viittaa hautaustoimistoon, perheyritykseen, jota isä johtaa, mutta myös perhe-elämään, jota perhe viettää. Englanninkielinen nimi Funhouse on vahvasti ironinen lyhennelmä Funeralhousesta, ja suomennoksena Hautuukoti toimii mainiosti. Muutenkin suomentaja Taina Aarne on tehnyt vivahteikasta ja sujuvaa työtä.

Perheen molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia, sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Heidän elämänsä pikkukylässä on kuitenkin hyvin rajoitettua, varsinkin kun isän suku on asunut aina paikkakunnalla. Äiti harrastaa näyttelemistä ja isä on intohimoinen rakentaja, joka remontoi perheen taloa pieteetillä, joka ei anna tilaa lasten leikeille tai ilolle. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja täydellisesti hallinnassa.

Isän sisin on kuitenkin kaukana hallitusta. Aikuiselle tyttärelle paljastuu, että isä on homo, joka on koko elämänsä yrittänyt elää seksuaalisuutensa kanssa, mutta onnistunut vain ahdistumaan ja siirtämään ahdistuksensa myös perheelleen. Kun tyttären oma lesbous selviää hänelle itselleen, hän alkaa ymmärtää myös isäänsä. Juuri kun yhteys tuntuu löytyvän, isä kuolee.

Hautuukoti on kertomus surusta. Isä jää tyttärelle arvoitukseksi, ja tytär etsii isäänsä heidän yhteisistä lukukokemuksistaan ja muistoista. Hauras yhteys isän ja tyttären välillä tuntuu löytyvän kirjallisuuden kautta. Kaikki jää kuitenkin kesken, ja niinpä Hautuukodista tulee yritys ymmärtää isää ja itseä. Siitä tulee kuin tuleekin myös kunnianosoitus isälle, ristiriitaiselle ihmiselle, jota tytär ikävöi.

Bechdel voitti Hautuukodilla sarjakuvamaailman Oscarin, Eisner-palkinnon, vuonna 2007, enkä yhtään ihmettele miksi. Bechdelin kerronta käy sydämeen. Se on rehellistä ja kipeää, inhimillistä ja terävää yhtä aikaa. Jotain perin tunnistettavaa siinä huokuu joka sivulla - läheisyyden vaikeus ja kaipuu läheisyyteen.

Muissa kirjablogeissa Hautuukoti on saanut paljon huomiota. Kannattaa tutustua arvioihin myös näissä blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Kirjojen pyörteissä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Eeva Kilpi: Noidanlukko, 2. painos, 2009 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos vuodelta 1959. Valitsin sen keväällä lukupiirin kesäkirjaksi, sillä olin juuri löytänyt sen kirjakaupan löytöhyllystä. Teos oli vilahdellut satunnaisesti kirjablogeissa ja herättänyt mielenkiintoni, mutta lopullisesti kirjan kaunis kansi sai minut ostamaan kirjan, ja hyvä niin. Noidanlukko sijoittuu nimittäin sisällöltään lähelle suursuosikkejani Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja Kesäkirjaa, joissa molemmissa maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Noidanlukko on kerronnaltaan intensiivinen ja tarkka, eikä todellakaan lässytä tai romantisoi lapsuutta. Silti siinä on mukana kosolti lapsuuden maagisuutta ja mielikuvitusta - kuten myös vasta lukemassani Patti Smithin Uneksuntaa-teoksen lapsuudenmuistoissa.

Noidanlukon päähenkilö on pieni karjalaistyttö Enni. Ei ole epäilystäkään, etteikö Enni ole Eeva Kilpi itse. Tietenkin täytyy muistaa, että Noidanlukko ei ole muistelmateos, vaan kaunokirjallisuutta, mutta silti omaelämäkerrallinen ote on aivan selvä. Teoksen novellit ovat  pieniä irrallisia tarinoita, ja tarina tarinalta Enni kasvaa. (Rakenne on sama kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä ja Kesäkirjassa, enkä osaa pitää kirjoja puhtaasti novellikokoelmina, mutta ehkä parempaakaan nimitystä ei ole.)

Enni asuu äidin ja isän kanssa 5-vuotiaaksi asti ja jokainen kohdalle osunut leikkikaveri  on suuri ilon ja ihastuksen aihe, vaikkeivät leikit aina sujuisikaan aivan mutkitta. Kirjan ensimmäisiä tarinoita ovat muun muassa Olli, Toivo, Johannes, Kaija ja Lislotte, ja ne on nimetty leikkikavereiden mukaan. Aivan ensimmäinen tarina on nimeltään Kotileikki, mutta se voisi yhtä hyvin olla nimeltään Seija, sillä Seijan kanssa siinä leikitään kotileikkiä antaumuksella. Leikki tosin keskeytetään, kun äidit ja isät tunnistavat siitä itsensä.

Kaija on puolestaan Ennin koira, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että Kaija ja Enni ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kaijaan palataan vielä novellikokoelman lopussa, eikä kyyneliltä vältytä. Jokainen, joka on lukenut Eeva Kilven runoja, tietää, että niissä tavataan myös eläimiä, varsinkin koiria. Noidanlukon eräs tarina kertoo Pienestä mierolaisesta, tarhaketun poikasesta, joka saa Enniltä hellää hoitoa. Myös kissanpentuja hoivataan.

Enni havainnoi aikuisiakin: Tätimamma, Hartteliini-mummo ja Isä ovat hienoja henkilökuvauksia. Tätimammalla on kissanpoikia, joita Enni ja Sisko käyvät hoitamassa. Mamma on lempeyden perikuva:
 Tätimamma seisoi porraskivellä kädet esiliinan alla. Hän oli pannut pyhähuivin päähänsä ja hänen esiliinassaan oli vaaleampia raitoja. Jokainen uurre hänen kasvoillaan näytti sinne unohtuneelta hymyltä. Hän kumartui kuin ottaakseen kissanpoikasen syliinsä, mutta laskikin kätensä ensin toisen ja sitten toisen pellavapään päälle.
 "Mummon piika", hän sanoi. "Mummon pienet piiat."
 Ja Enni pysähtyi taas kerran etsimään sanan merkitystä ja ihmeen hyvältä sen löytäminen tuntuikin. (S. 90.)
 
Hartteliini-mummon henkilökuvauksessa on aimo annos huumoria, samoin kuin isän kuvauksessa. Automatka isän kyydissä ja yhteinen ravustuskeikka on kerrottu hykerryttävästi. Äidin ja isän riitely valottaa persoonallisuuksia ja heidän suhdettaan mainiosti, vaikka varsinaista luonnekuvausta niissä ei ole yhtään - toiminta kertoo paljon.

Kilpi on kertojana aivan verraton. Huumoria ei puutu myöskään ystävyyssuhteiden mutkissa. Lapsen ylpeyden ja kateuden tunteet saavat kyytiä esimerkiksi novelleissa Abessinialainen sotilas ja Hellä Mäki. Miten julmia lapset osaavat ollakaan, ja millaisia kolauksia maailma heille tarjoileekaan!

Teoksen viimeinen novelli, Noidanlukko, on haikea. Kun sota alkaa lähestyä omaa kotipihaa, ei asukkaille jää vaihtoehtoja. Sinne jää noidanlukko, joka ei koskaan kukikkaan, ja sinne jäävät tutut maisemat ja koti. Karjalaislapsen lapsuus loppuu.

Lukupiirikirjaksi teos sopi hyvin, sillä kaikki pitivät kirjasta, ja keskutelua virisi sekä taitavasta huumorista että karjalaisten elämästä. Lapsuuden kuvauksena teos on helmi, sillä lapsen maailma tuntuu siinä hyvin aidolta.

Kilven kirjalliset ansiot ovat kiistattomat jo tässä esikoisteoksessa, jossa tarkat havainnot ja persoonallinen kerronta jo yhdistyvät. Teos on nopeaa, vaivatonta luettavaa, ja silti se on sekä hauska että kosketava, pieni mestariteos.



Teoksen myötä aloitan perinteisen Kirjabloggaajien naistenviikon juhlimisen. Perinteestä voi lukea lisää tempauksen emäntäblogista Tuijata.Kulttuuripohdintoja. Tempauksen tarkoituksena on nostaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta esiin.

Noidanlukko on luettu ainakin näissä kirjablogeissa, joissa kaikissa siitä on pidetty kovasti: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, K-blogi, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Tea with Anna Karenina.

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko, 2009
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on löytänyt tiensä kirjahyllyyni kuten suurin osa runoteoksistani: pengon kirjakauppojen ale-laareista kaiken kiinnostavan mukaani. Yleensä teen hyviä löytöjä, enkä voi moittia tätäkään ostosta.

Pääskysen ja lepakon runojen kantavia aiheita ovat luonto ja muistot. Varsinkin luontoaiheeseen on suomalaisessa runoudessa pitkät perinteet. Haasjoen luontokuvat tuovat perinteeseen mukavasti uusia sävyjä, mutta samalla kiinnittyvät Aleksis Kiven ja Aaro Hellaakosken viitoittamalle tielle. Luonnossa riittää siis ihmeteltävää ja rauhaa myös nykysuomalaisille.

Kaikki Haasjoen runot eivät ole niin sanotusti runomuotoisia, vaan hän kirjoittaa myös proosarunoja. Luontoretki muotoutuu sanojen ja lauseiden jatkumoksi, joka vie kurkisuolle, muistoihin ja keskusteluihin: Me kävelimme suolla ja hän kertoi, miten kaunista hänen mielestään on sepittäminen. Kuljimme puiden ja polkujen päällä ja nauroimme makeasti. - - (S. 8.)

Haasjoen luontokuviin on turvallista sukeltaa. Kokoelman luontorunot käyvätkin eniten kohti ja sytyttävät halun päästä metsään, heti. Runojen siivinhän sinne voi lennähtääkin. Esimerkiksi proosarunosikermä Ulkosaari on kuvineen hyvin todellinen ja paikoin hauskakin. Tällaista kaipaan lisää, sillä juuri tältä voi majakanvalojen pyyhkäisyissä meren rannalla tuntua: Ihminen on uskomattoman surkea, pesäviipyinen koko elämänsä ajan, kaikki paitsi luotsit ja postiveneen soutajat (s.33).

Kokoelman lopussa on myös runosikermä Puhuttu torakalle, Puhuttu vaaksiaisella ja Puhuttu kovakuoriaiselle. Runot voi lukea juuri niin kuin ne ovat: havaintoina erilaisista hyönteisistä. Mutta tietysti sitä näkee torakan, vaaksiaisen ja kovakuoriaisen myös ihmisinä: Et sinä muuta halua kuin löytää oman lantapallon ja pyörittää sitä (s. 52).

Toinen Haasjoen vahvuus on aisteilla leikkimeinen. Vaikka kyseessä onkin perinteinen runojen keino, niin on silti virkistävää aistia hyvä olo, joka syntyy tuoksuista, kun istutaan iltaa:
Sumun tuoksu on noussut ja sekoittunut sateen tuoksuun.
Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa. (S. 10.)

Minulle mieluisimmaksi runoksi nousi En istu joen penkalla ikävissäni -runo. Siinä runon kertoja miettii, mitä kaikkea hän ehkä näkisi, jos hän lähtisi seuraamaan jänistä ja putoaisi kuiluun. Viittaus Liisan seikkailuihin Ihmemaassa toimii hienosti. Mielikuvitus vie jo mennessään, mutta sitten palataan todellisuuteen:
Mutten istu joen penkalla ikävissäni. 
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon  
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki. (S.11.)

Ihmemaa ja sen ihmeelliset näyt rinnastuvat rakastuneen ihmisen päiviin ja siihen, mitä hän ehtii nähdä ja tuntea päivänsä aikana. Kaikki näyttää epätodelliselta ja erilaiselta.

Sen sijaan Haasjoen runojen avaruudelliset kaikkeuden pohtimiset jäivät minulle etäisiksi, kuten runosikermä Äärimmäisyydet. Muistan lukeneeni jo 1990-luvulla sellaisia suomalaisten aikalaisrunoilijoiden kosmologisia runoja, että lähinnä vaivaannuin. Ikään kuin runon olemassaolo oikeutuisi sillä, että pohditaan tarpeeksi vaikeita ja isoja asioita. Sittemmin löysin Wislava Szymborskan runouden, joka nousee äärettömyyksiin hyvin pienten asioiden kautta (ja tulin entistä allergisemmaksi tähtitieteellisille runoille).

Paikoin myös Haasjoki tavoittaa tavallisen hetken, joka on yhtäkkiä kaikki. Näin käy esimekriksi runossa, jossa kuvataan ihmisiä uimalassa. (Antti Arnkill on kirjoittanut Uimala-runosta loistavan syväluku-analyysin, joka kannattaa käydä lukemassa. Hän pohtii Jano-lehden artikkelissaan myös runojen lukemista - millaista se oikein on?)

Ihmisten keskelle tullaan myös runossa Leikki, karkelo ja vauhti, jossa on kuvattu kahden ihmisen dialogi suorastaan hersyvän hauskasti, jopa nonsensen keinoin. Välillä pysytään asiassa ja saadaan puheen kautta muodostettua yhteys, välillä ei ymmärretä toista ollenkaan:
- -
Sanoin sinulle: slap, hop, pillastus, potkaisu, kannustus.
Sinä sanoit minulle: taateli, kiipeli, paraabeli, hengitys ja kengitys. (S.55.)

Haasjoen kokoelman runoissa ihastuin sekä luontoon että huumoriin. Nykyrunoutta, tai ehkäpä runoutta ylipäätään, ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Runot, sanat, ovat ihmisen onni.



Osallistun Haasjoen teoksella Ompun runohaasteeseen. Omppu haastoi lukemaan itsenäisyyden ajan kotimaisia runoja, eikä tämä jää ainoaksi runokokoelmaksi, josta tulen kirjoittamaan. Pienoinen runokipinä on syttynyt.

Pääskysen ja lepakon kansi on ehkä kaunein kirjan kansi, minkä hyllyistäni löydän, joten HelMetin lukuhaasteen kohta 10. (kirjan kansi on mielestäi kaunis) on armoitetusti tällä kirjalla kuitattu.

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuula Levo: Tuulenajama, 2009
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 351
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tuula Levon Tuulenajama on elämäkerrallinen romaani Teuvo Pakkalasta, eräästä Suomen tunnetuimmasta realistisen kirjallisuuden uranuurtajista. Pakkala on erityisen tunnettu lapsiaiheisista novelleistaan, joissa voi nähdä jopa modernismin piirteitä. Edelleenkin hänen novellikokoelmansa Pieniä ihmisiä ja Lapsia ovat koskettavia ja todentuntuisia lapsitarinoita täynnä. Kukapa ei tuntisi novelleista sanontoja stiiknafuulia tai kymmenellä pennillä siirappia. Ja jos ei tunne, niin on syytä tutustua!

Pakkala jäi elinaikanaan kahden suuren realistin, Minna Canthin ja Juhani Ahon, varjoon. Syitä oli varmastikin monia, mutta näin jälkiviisaasti voisi ehkä sanoa, että hän oli aikaansa edellä. Lapsista kirjoittaminen ei ollut 1800 - 1900-luvun taitteessa kovin muodikasta (onko vieläkään) saati arvostettua, ja toisaalta Pakkalan kirjoittamisessa nähtiin liiankin naturalistisia piirteitä.

Tuula Levon Tuulenajama kertoo Pakkalan elämästä hänen läpimurtoteostensa Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) jälkeen. Kirjan alussa Pakkala on juuri noussut kuuluisuuteen Tukkijoella-näytelmän (1899) myötä, ja sitä esitettiin monta vuotta täysille saleille ympäri maata - näytelmää esitetään vieläkin säännöllisesti ainakin kesäteattereissa. Kirjailijalta odotettiin vastaavaa "hittiä" koko hänen loppuelämänsä ajan, mikä nolostutti kirjailijaa itseään, joka ei kansannäytelmäänsä osannut arvostaa kovin korkealle.

Tuulenajamassa hypätään keskelle Esteri-romaanin kirjoittamisen tuskaa, 1900-luvun alkuvuosiin. Esteri, joka on julkaistu nimellä Pieni elämäntarina (1902), oli kirjailijalle vaikea työ ja sen kirjoittaminen kesti kauan. Lopulta se sai hyvin vähän huomiota osakseen, vaikka jokunen aikalaiskriitikko kehuikin sen olevan kansainvälisen tason uutta kerrontaa. Esterin jälkeen Pakkala tunsi olevansa ihan loppu ja vajoavansa velkakierteeseen. Hän ryhtyi köysikaupustelijaksi ja sitten köysitehtaan sihteeeriksi.

Pakkala löysi oikeamman alansa lopulta opettamisesta. Hän koki olevansa siinä hyvä, ja hänellä todellakin tuntuu olleen erityinen yhteys lapsiin ja nuoriin. Pakkalan omien poikien kasvatusmetodi oli ilmeisesti mullistava ja aikaansa edellä, sillä Tuulenajamassa kerrotaan, kuinka Pakkala ajattelee, että muissa perheissä lapset opetetaan kunnioittamaan vanhempiaan, mutta heillä kunnioitetaan lapsia. Lasten kunnioitus näkyy myös Pakkalan lapsinovelleissa.

Opin Levon kirjan myötä Pakkalan elämästä paljon uutta. Olin tähän asti pitänyt Pakkalaa täysin oululaisena kirjailijana, mutta Pienen elämäntarinan kirjoittamisen aikoihin perhe asui Helsingissä, josta muutti köysitehtaan läheisyyteen Kokkolan Yxpihlajaan. Kokkolassa Pakkalat asuivatkin monta vuotta, eli Pakkalaa voisi pitää myös kokkolalaisena kirjailijana. En myöskään tiennyt, että Pakkala on kirjoittanut yhden Suomen suosituimmista Aapisista (1908). Sen kirjoitusurakka kuvataan kirjassa mainiosti.

Erityisen kiinnostavan tästä elämänkerrallisesta romaanista tekee se, kuinka tarkasti siinä kuvataan 1900-luvun alun kulttuuripiirejä ja niiden sisäisiä ystävyyssuhteita. Jussi (Juhani Aho) tuntuu olleen Pakkalalle läheinen ystävä (tosin välit viilenivät vähitellen). Myös Algot Untola koskettaa Pakkalan elämää melko yllättävissä yhteyksissä.

Toisaalta en ihmettele, jos ystävät ottivat rutiköyhään kirjailijaan etäisyyttä, sillä niin monta kirjettä hän joutui kirjoittamaan pyytääkseen ystävien takauksia lainoilleen ja vekseleilleen. Kirjan rasittavin puoli olikin seurata kirjailijaparan rahahuolia, jotka helpottivat vasta romaanin (ja kirjalijan elämän) loppupuolella.

Toinen elävästi kuvattu asia kirjassa on kirjoittamisen tuskan ja onnen kuvaaminen. Kun Pakkala asettuu opettajaksi, hän oikein pelkää joutuvansa taas kirjoittamisen pakon valtaan. Toisaalta Pakkala löysi opettamisestakin oman alansa:  - - opettaessani tunnen samantapaisia onnistumisen värähdyksiä kuin joskus kirjoittaessani. Olen ollut tyhmä, kun en jo nuorena ymmärtänyt valita opettajan uraa. (S. 233.)

Levon teksti on helppolukuista ja sujuvaa, ja vaikkei teksti olekaan säkenöivää, se on hyvin rehellisen tuntuista. Kirja oli mielenkiintoinen ja koskettava, hirmuisen aito. Se tekee Pakkalasta elävän ihmisen: Koko elämäni olen puuhaillut yhtä sun toista, rientänyt sinne tänne. Elannon perässä juoksemiseen tuhraantui suuri osa kalliista ajastani. Hui hai, minun olisi pitänyt tuumia - ja tehdä niin kuin muutkin, unohtaa ikuinen rahavaillinki ja elää huolettomasti päivä kerrallaan. (S. 341.)


Lukuhumua-blogissa Joanna von Scarlett löysi Tuulenajamasta lempikirjansa. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V. kuuluu samaan lukupiirin kuin minäkin ja kirja oli meillä tammikuun kokoontumisen kirjana. Lukupiirissä kirjasta pidettiin melko lailla, sillä siitä oli saatu paljon uutta tietoa.

Tuulenajama sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

Günter Grass: Taikalaatikko

Günter Grass: Taikalaatikko, 2009
Alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten, 2008
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pääsiäiskirjakseni osui teos Tammen Keltaisen kirjaston valikoimasta - ja mikäpä sopisikaan paremmin pikkunarsissien keskelle kuin laadun takaava keltainen väri.

Minulla on aikamoinen blogijono purkamista vaille, ja yritän lähteä purkamaan sitä viimeisimmistä luetuista kirjoista. Tämän viikon maanantaina lukupiirikirjana oli Günter Grassin Taikalaatikko. Se on pääsiäispyhiksi oivallinen kehuttava, sillä siinä on leppoisa, perhekeskeinen ja armollinenkin tunnelma.

Aiemmin en ole Grassin kirjoja lukenutkaan, vaikka esimerkiksi Peltirumpu löytyy jostain kaapin kätköistä (kaikki kirjanihan eivät mahdu enää hyllyyn). Olen pitänyt Grassia yhteiskunnallisena kirjailijana, mutta omaelämäkerrallinen Taikalaatikko oli paljon muutakin. Ennen kaikkea se on historiallinen muistelmateos, ja sitäkin hyvin lempeästi, voisi sanoa, että perhekeskeisesti.

Kirjan ideana on, että Grass on kutsunut kaikki lapsensa saman pöydän ääreen muistelemaan menneitä. Pöydälle asetetaan mikrofoni ja kaikki saavat kertoa sitä mukaa, kun saavat suunvuoron. Vanhimmat lapset tietysti aloittavat, ja joskus puheenvuoroista suorastaan kiistellään. Käy myös, kuten sisarusten muistellessa usein käy: muistot eivät olekaan samanlaisia, vaikka tapahtuma, josta kerrotaan on sama.

Kirjan viehätys syntyy monesta seikasta. Ensinnäkin Grassilla on kahdeksan(!) lasta neljän eri naisen kanssa. Kaksi kahdeksasta eivät ole Grassin omia, mutta ovat hänen viimeisimmän vaimonsa ja siten myös melkein omia. Lapsilla tuntuu olevan vahva keskinäinen yhteys. Koska kyse on kaunokirjallisuudesta, joku lapsista kuitenkin epäilee: Ties vaikka mekin, jotka nyt tässä istumme puhumassa, olimme kaikki mielikuvituksen tuotteita - miten on? (S. 124.)

Toisaalta lapset huomaavat myös, että tälläkin kertaa isä kertoo myös itsestään, vaikka äänessä ovatkin he lapset:  - - hänhän esiintyy kaikikssa kirjoissaan, milloin pääjeuhuna, milloin sivuroolissa, milloin minkinlaisessa asussa, joskus tuskin tunnistettavana mutta aina tuntuu että kyse on hänestä, pääasiassa tai vain ohimennen. (S. 166.)

Kirjan syntytapa muistuttaa juuri lukemani Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -kirjan syntyä. Aleksijevits haastattteli kirjaansa varten ihmisiä ja ihmisryhmiä. Taikalaatikkokin on eräänlainen yhteisöromaani, oikeastaan perheyhteisöromaani, joka pohjautuu haastatteluihin. Romaaneita yhdistää myös kolmen pisteen käyttö, joka tuo aidon puheen tuntua kirjoitukseen. Grassin lapset voi nähdä päivällispöydän ääressä, ja heidän äänensä voi melkein kuulla.

Taikalaatikon koossa pitävä voima ja samalla hajanaista perhettä yhdistävä asia on Marie, perheystävä, joka kuvaa kamerallaan perheenjäseniä, jokaista vuorollaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa kamera, vaan taikalaatikko  tai ihmelaatikko: Sillä kaikki, mitä vanha Marie kuvasi sillä Agfa-boxillaan ja kehitti pimiössään, olikin sitten kuvissa ihan erilaista kuin todellisuudessa. (S. 36.)

Marien Agfa-box taikoo esiin lasten suurimmat toiveet. Se antaa Laralle koiranpennun, Nanalle onnellisia hetkiä isin ja äidin kanssa ketjukarusellissa... Mutta se paljastaa myös salaisuudet, esimerkiksi poikien metkut ja isän ja äidin suhteet, joista hullunmylly alkaa. Se ei vain kurkota tulevaan, vaan kuvittaa myös historiaa, asettaa esimerkiksi kotitalon entiset asukkaat asumaan huoneisiin.

Günter Grass (1927 - 2015) oli saksalainen kirjailija ja kuvataiteilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1999. Hän osallistui aktiivisesti politiikkaan, muun muassa Willy Brandtin vaalityöhön, mutta joutui 2000-luvulla tunnustamaan palvelleensa nuorena SS-joukoissa II maailmansodassa. Taikalaatikossakin mainitaan tuo elämänvaihe, jonka hän selittää nuoren miehen intomielisyydeksi.

Grass oli tuottelias kirjailija, mikä sopii oikein hyvin lukupiiriläisille, sillä kaikille jäi palo lukea lisää hänen tuotantoaan. Taikalaatikossa oli lempeä tunnelma. Elämä näyttäytyy siinä sattumusten sarjana, mielenkiintoisena ja maagisenakin. Elämä ei ole vain tässä ja nyt, vaan se on myös haaveissamme ja peloissamme, historiassa ja tulevaisuudessa kiinni. Kirjailija ei säästele itseään, vaan kertoo lastensa suulla hullunmyllystä, johon on ollut osallisena. Aika usein tämä kuvataiteilija-kirjailija isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja työstänyt teoksiaan, joitten menestystä hän hämmästelee. Tarinoita hän on kuitenkin aina osannut kertoa, myös omille lapsilleen.

Taikalaatikon on suomentanut Oili Suominen, Grassin luottosuomentaja. Hänen käännöstään Grassin viimeiseksi jäänestä kirjasta Grimmin sanat on kehuttu  paljon, ja kyllä hän tekee taitavaa työtä myös Taikalaatikossa. Nyt kun kynnys Grassin lukemiseen on ylitetty, Grimmin sanat voisi olla seuraava teos, johon tartun.


Taikalaatikko on arvioitu myös Kirja-aitta-blogissa. Luulenpa, että arvioita ilmestyy piakkoin myös lukupiiriläisten blogeihin: P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä ja Kannesta kanteen. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys, 2. painos, 2012 (suomeksi 2009)
Alkuteos: Hardskafi, 2007
Suomentaja. Seija Holopainen
Kansi: ?
Sivuja: 288
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vuosikymmeniä myöhemmin yöpyessään kerran yksin kylmässä hotellihuoneessa hän lopultakin näki unta Bergurista. Unikuva seurasi häntä heräämishetkeen, ja jossakin unen ja valveen rajamailla hän erotti tärisevän ja kokoon lysähtäneen veljensä huoneen nurkassa. niin lähellä että tätä olisi voinut koskettaa. Sitten näky katosi, ja hän oli jälleen yksin, rinnasssaan entistä voimakkaampi toive jälleennäkemisestä. Mikä ei tulisi ikinä toteutumaan. (S. 115.)

Arnaldur Indridason on Hyytävä kylmyys -dekkarin takakannen perusteella "Islannin suosituin kirjailija", enkä yhtään ihmettele miksi. Luin hänen teoksensa Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, ja kyseessä oli nyt toinen kirjailijalta lukemani teos. Joskus vuosia sitten luin hänen esikoisdekkarinsa Räme, josta pidin paljon, ja miehen nimi jäikin mieleen. Jostain syystä en kuitenkaan ryhtynyt lukemaan käännöksiä järjestyksessä, vaan tartuin tähän pokkariin sattumanvaraisesti haasteen innoittamana.

Hyytävä kylmyys -kirjan päähenkilö on rikospoliisi Ernaldur Sveinsson, kokenut ja rauhallinen poliisi, jolla on henkilökohtainen suru kannettavanaan. Hänen pikkuveljensä katosi lumimyrskyyn veljesten ollessa pieniä, eikä perhe toipunut menetyksestä koskaan. Erneldurille onkin jäänyt pakkomielle selvittää kadonneiden ihmisten arvoituksia, ja tässäkin romaanissa hänen mieltään painavat useammat katoamiset.

Varsinainen rikosjuoni alkaa, kun  eräältä mökiltä löytyy itsemurhan tehnyt nainen, ja Erneldur alkaa epäillä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Koska mitään rikokseen viittaavaa todistusaineistoa ei löydy, Erneldur ratkoo tapausta itsekseen. Menneisyyden tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa.

Vastoin dekkarien nykygenreä Erneldurin tutkimuksista puuttuu vauhti ja näyttävät juonenkäänteet. Juoni etenee hitaasti ja varmasti, jotenkin rauhoittavasti. Itsemurhan tehneen naisen, Marian, surut tulevat tutuiksi teksteissä, joissa seurataan hänen ajatuksiaan kohti itsemurhaa. Maria on ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa ja tämän kuoltua häntä on vainonnut tarve kurottaa tuonpuoleiseen ja selvittää, onko olemassa kuolemanjälkeistä elämää. Monessa kohtaa yhdistin teoksen teemat vastikään lukemani Laura Lindstedtin Oneironin teemoihin. Ihmisisä kohtaavat onnettomuudet ja suuret surut tulevat iholle asti.

Hyytävä kylmyys kosketti monessa kohtaa. En muista aikoihin, jos koskaan, lukeneeni niin riipaisevaa avioero-osapuolten kohtaamista, kuin Ernaldurin ja hänen entisen vaimonsa kohtaaminen tässä kirjassa on. Lukiessa tuntui, että rakkauteen liimatut surut ovat kuin pehmeä seitti, josta lukija ei edes halua pyristellä irti. Niissä on jotain hirmuisen kipeää ja kaunista, ja ehkä myös jotain lohduttavaa. Ihmeellinen dekkari.


Tuijata-blogissa Arnaldurin dekkareihin on myös yhdistetty hitaus, ja Tuija kirjoittaa osuvasti, että kirjailija hakee dekkareissaan oikeutta hiljaisille henkilöille ja johdattelee lukijan myötäelämään. Hyytävän kylmyyden ovat lukeneet myös Kirsi ja Kirjavinkit.

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas, 4. painos, 2011
Alkuteos: Hodejegerne, 2008
Kustantaja: Johnny Kniga, 2009
Suomentaja: Outi Menna
Sivuja: 326
Mistä sain kirjan: oma ostos


Jo Nesbøn Kukkulan kuningas alkaa tehokkaasti kolariautosta. Mutta miten kolariautoon on päädytty? Sitä alkaa kertoa kirjan päähenkilö, minäkertoja Roger Brown. Hän on Kukkulan kuningas: hän on kaupungin paras headhunter eli kykyjenetsijä ja omasta mielestään hän on erehtymätön. Hän osaa valita sopivan henkilön vaativimpiinkin työtehtäviin, sillä hän hallitsee kuulustelumenetelmät, joilla hakijat todella testataan. Testosteronin voi melkein haistaa päähenkilön askelista. Mies on täynnä uhoa ja omahyväisyyttä. Hänellä on kaunis vaimo, mahtipontinen asunto ja loistelias ura. Kaiken lisäksi hän osoittautuu oikeaksi pikkunilkiksi. 

Olen Jo Nesbø -fani, paljastettakoon se heti tähän alkuun. Nesbøn dekkarit vaikuttavat minuun kuin Henning Mankelin dekkarit aikoinaan: sanon hyvästit kunnon yöunille ja antaudun lukemaan. Mutta Kukkulan kuningas ei vienyt yöunia. Olin jopa vähällä jättää kirjan kesken, koska kirja ei tuntunut tarjoavan minulle mitään, mikä kiinnostaisi. Testosteronin yliannostus ja rikollisen moraali eivät vain, eivät millään, kosketa tällaista keskiluokkaista äiti-ihmistä ja rehellistä veronmaksajaa.

Mutta onneksi pääsin yli alun vastenmielisyyden puistatuksista. Nesbøn teksti on nimittäin taloudellista ja etenee kuin juna. Kesken matkan juna vaihtoikin suuntaa ja siinä kohtaa vauhti kiihtyi hurjaksi. Lopulta olin mukana niin kovassa kyydissä, etten olisi halunnut, saati uskaltanut, hypätä poiskaan: Riippumatta siitä missä heräisin seuraavana aamuna, tiesin että minulla olisi murha omallatunnollani. Harkittu murha. (S. 244.)

Ja niin vain kävi, että Nesbø korjasi koko potin. Kirjasta jäi tyytyväinen virne kasvoille. Nesbø siis hallitsee tällaisen veijarimaisenkin rikoskirjallisuustyylin. Silti hän ei tingi vauhdista eikä jännityksestä, vaan yllätyksiä riitti loppuun asti. Ja jollakin tavalla kirjailija onnistui tekemään pikkunilkistään sen verran sympaattisen, että hänelle alkoi toivoa lisää elinaikaa.

Roger Brown sai kuin saikin lukijan puolelleen. Mutta minulle Nesbøn muiden dekkareiden sankari, karismaattinen Harry Hole, on sankari vailla vertaa, vaikkei hänkään ole mikään pyhäkoulupoika. Kukkulan kuningas oli lukulistallani seuraavana, sillä olen yrittänyt lukea kirjailijan tuotannon ilmestymisjärjestyksessä. Nyt pääsen jatkamaan Nesbøn tuotantoa eteenpäin, eikä tullutkaan pelkäämääni mahalaskua. Nesbøltä on taas ilmestynyt uusi kirja, mutta minulla on lukematta vielä monta edellistäkin.

Kukkulan kuningas on luettu myös blogeissa Aamuvirkku yksisarvinen ja Nenä kirjassa, joissa molemmissa kirjasta on pidetty. Kyllä tässä voi taas kiitellä pohjoismaista jännityskirjallisuutta.

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?, 2009
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina (kuvat Miska Reimaluoto)
Sivuja: 322


Nuohoojan työssä on monia etuja.
  Nuohoojalla on ensinnäkin ylhäinen ammatti, korkealla piipunnokassa. (Vaikka oonkin nyt uunissa.) Mä olen kaupungin aatelinen.
  Lisäksi taikauskon korkeus ylittää kolareiden kohdalla hotelli Tornin lipputangon nupin korkeuden. Mulla on ihmiskunnan ammateista se, joka on kerännyt kainaloidensa alle kaikista painavimman annoksen yliluonnollisia hituja. Ei siis hikeä, vaan imusolmukkeissa kihisevää mustaa voimaa. Näin naiset uskoo, ja miten ne uskoo, täten on. -- Nuohooja on naisihmiselle elävä jäniksenkäpälä ja nelilehtinen apila. -- Tosi onnenkalu.

Jari Järvelän teos Mistä on mustat tytöt tehty? on erikoinen kirja. Sen päähenkilö ja minä-kertoja on nokikolari Katariina Hämäläinen eli Rööri Hämähäkki, 18-vuotias nokikolarin tytär. Kuten tekstiotteesta voi nähdä, Rööri kertoo tarinaansa osittain puhekielisesti, kielikuvia viljellen, liioitellen ja rönsyillen. Kirjan alussa hän on todellakin uunissa, jonne Murhaaja on hänet tunkenut polttaakseen hänet elävältä. Rööri on nimittäin nähnyt lapsena äitinsä murhan ja on viimein tunnistanut murhaajan.

Kirjan juoni on toisaalta elämäkerrallinen, toisaalta dekkarimainen. Minulle kuitenkin Röörin erikoisen elämän kerrontatapa nousi pääosaan, sillä se oli riemastuttavaa. Välillä olin nääntyä Röörin lavertelusta ja rönsyilystä, jatkuvasta kielellisestä tykityksestä, sitten taas nautiskelin hänen tarinoistaan ja tyylistään, jossa vilahtivat kaikki mahdolliset havainnot, yksityiskohdat ja kokemukset: nuohoojien yhteisö ja ammattitaito, heidän kesäretkensä erikoisia uuneja ihailemaan, Helsingin piiput ja katot, (katto)maiseman muuttuminen, naakanpesien hävittäminen piipuista, elämä ilman äitiä, punkkarit vastaan diinarit 1970-luvulla Helsingissä, Ruisrockin Clashin konsertti vuonna 1979, jalkapallomatsin kiihkeä tunnelma, elokuvassa avustaminen, jne.

En ole aikoihin lukenut näin rönsyilevää kirjaa, jossa ajatus ja oivallus seuraavat toistaan ja joka asiasta on jotain sanottavaa, kielikuvat pursuilevat ja ihastuttavat. Pienet tarinat paisuvat suuriksi, jokainen ihminen on erityinen persoona ja jokainen elämä täynnä kummallisuuksia. Yhtään normaalia tyyppiä kirjassa ei ollut - ainakin Röörin kerronta teki heistä erikoisia. Kirjasta paistoi kerronnan ja kirjoittamisen ilo, suoranainen kertomisen nautinto. Jollakin tavalla tuli mieleeni John Irvingin rönsyily.

Ostin tämän kirjan vuonna 2010 äidinkielen opettajien talvipäiviltä, jossa Jari Järvelä oli puhumassa kirjailijan työstään. Sain kirjailijalta myös omistuskirjoituksen kirjaani: "Elinalle, avaria taivaita." Miten hieno ja kirjaan sopiva omistuskirjoitus! Kirjailijan puhuessa hänen silmistään paistoi vilpitön innostus kirjoittamiseen, katse oli valpas ja tarkkaileva. (Luulenpa myös, että äikänopet pääsevät vielä sivujuonteeksi johonkin Järvelän kirjaan.)

Lopuksi vielä pieni yksityiskohta kirjasta: Röörin isä on pienenä nokipoikana joutunut itse katkaisemaan oman jalkansa, koska juuttui piippuun Helsingin pommitusten aikana. Hän joutuu turvautumaan proteesiin loppuelämäkseen, mutta se ei tosiaankaan rajoita hänen elämäänsä nuohoojana eikä naistenmiehenä. Kun isä saa 15-vuotiaana oikein hienon, hyvän proteesin, sen tekijänä on Tikkakosken Suomi-konepistoolitehtaan aseseppä Abraham Kovalainen, joka on tietysti rauhan myötä joutunut vaihtamaan ammattia. Suomi-konepistoolin piipusta tulee isän proteesin sääri ja rumpulippaista nivelet.

Tämä yksityiskohta on esimerkki Järvelän kerronnasta - pienet tarinat kerääntyvät osaksi isompaa tarinaa. Pieni tarina olisi jäänyt minultakin yhdeksi lukuisista kirjan tarinavirrassa, ellen olisi juuri lukenut Antti Tuurin Pohjanmaata, jossa Suomi-konepistooli oli yhtenä motiivina koko kirjan ajan: sitä etsitään, se löydetään, sillä ammutaan, se piilotetaan ja varastetaan jne.

Oletteko koskaan törmänneet tällaisen aiheiden ketjuuntumiseen, kun luette kirjoja? Yhtäkkiä jokin yksityiskohta kirjassa muistuttaa edellisestä kirjasta, sitoo niitä yhteen, vaikkei kirjoilla pitäisi olla mitään aiheellista yhteyttä ja ne on vielä sattumanvaraisesti valittu. Minusta tuntuu, että näin käy vähän väliä.

Ja tähän on pakko linkittää kirjavideo tästä kirjasta, sillä katollehan tässä pitäisi ehdottomasti kiivetä.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo kotiin

Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin, 2. painos, 2009

Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 39



Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin on oikea löytö! Hankin kirjan talven alennusmyynnistä, koska ihastuin sen ideaan. Kirjassa esitellään parikymmentä suomalaista nykykotia ja niiden asukkaita. Kuvituksen kautta pääsee siis vieraisille koteihin ja samalla tarinoissa kerrotaan talossa asuvien lasten leikeistä.

Minusta talvisilla iltakävelyillä on aina ollut ihana tiirailla ihmisten koteihin ja miettiä, millaisia ihmisiä taloissa mahtaa asua. En kuitenkaan lähde ikkunoiden alle tirkistelemään, mutta on jännittävää katsella auki jätettyjen verhojen taakse kotoisesti valaistuja huoneita. Etsin olohuoneista kirjahyllyä ja hymyilen mielessäni, jos sellaisen löydän, kuvittelen nimittäin talon asukkaan niin mielelläni lukulampun alle nojatuoliin lukemaan kirjojaan! Kotoisan hengen voi aistia myös ikkunan takaa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen ovat astuneet kirjassaan keskelle kotien arkea. Sotkuiset kirjahyllyt, leluröykkiöt ja sanomalehdet lattialla, askartelevat lapset, vaatteet tuolinkarmeilla - kaikki on kodikasta. Koteja ei tosiaan ole siivottu vieraiden varalle. Savolaisen kynän jälki tuo mieleeni Carl Larssonin iki-ihanat maalaukset, joissa ihmiset myös puuhailevat jotain. Näissä nykykuvissa kylläkin tavaramäärä on aivan toista luokkaa.

Luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen, kuvista harrastavan tyttäreni kanssa. Yhdessä etsimme suosikkikotimme ja tutkimme kuvien yksityiskohtia. Tyttö huomasi paljon esineitä, joita meilläkin on ja katseli kuvat hyvin tarkkaan.

Näin teinihuoneen asukas Elina kertoo arkitouhuistaan: Minulla on oma huone myös äidin luona. Siellä on ruuturajoitus. Kun Noora tulee, se haluaisi pelata aina Simsiä. Minä yritän säästää Sims-aikoja tylsempiin hetkiin. Tai samalla aukeamalla noin nelivuotias Ulla pohtii huoneessaan: Tuleeko minusta sairaanhoitaja vai tutkimusmatkailija? Onko enkeleitä olemassa? Miksi pikkuveljen karkit kestävät pitempään kuin minun? Mitä tarkoittaa muilutus? Miksi kärpässienellä on silmät? Onko tavallista nähdä lapsena näkyjä? Miten käärme kakkaa?

Tähän kirjaan tartutaan meillä vielä monta kertaa, sillä niin paljon katsottavaa ja luettavaa tässä on. Kuvitus hivelee sekä aikuisen että lapsen silmää ja perheiden arkeen on mukava sukeltaa. Omaa huusholliakin katsoo hiukan uusin silmin: Kai meillä oikeastaan on aika mukava arki! Ja ei meillä nyt niin poikkeavan sotkuista taida ollakaan!

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 238



Tiedostava olento minusta tuli vasta murrosiässä, kun aloin katsella ympärilleni ja tajusin millaisten typerysten keskellä elän.

Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä on mielestäni testosteroniromaani. Kirja on täynnä miehistä uhoa, narsismia, kaiken kattavaa ylenkatsetta ja silmitöntä väkivaltaa. Testosteroni selittää aika paljon kirjan teemoista, sillä päähenkilö analysoi itseään keskellä periranskalaista petankin peluuta: Halusin olla meistä kahdesta vahvempi ja etevämpi, eikä se johtunut turhamaisuudesta tai huonosta itsetunnosta, vaan siitä että olin mies enkä voinut olla rakastamatta voittamista ja vihaamatta häviämistä.  

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Aronvilleen, pieneen ranskalaiseen kaupunkiin. Ensimmäiset sivut kertovat raiskauksesta, jonka todistajaksi aronvilleläinen kuljetusalan yrittäjä Marcel Daigneault joutuu. Hän on itse mukana kuljettamassa naisia ja pakkaamassa näitä konttiin, joka vie heidät prostituoiduiksi Yhdysvaltoihin. Marcel kuitenkin pelastaa raiskatun naisen. Sitten hypätään Suomeen, jossa vihainen nuori mies, minäkertoja, julkkisesitelmöijä Joel Raento pohtii elämäänsä: Media teki minusta hahmon, jonka sanomisia ja tekemisiä kommentoimalla porvarit saattoivat kuvitella olevansa ajan hermolla. Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu vaan minulle maksettiin siitä.

Tämä vihainen suomalaismies, joka tuntee rajatonta ylemmyydentuntoa kaikkiin kanssaeläjiinsä, saa jonkinlaisen hermoromahduksen mummonsa kuoleman jälkeen ja lähtee Ranskaan lukemaan Flaubertia. Siellä hän päätyy Aronvilleen, jonka asukkaita hän inhoaa. Kävelyllään kaupungissa hän ajattelee: Toivoin näkeväni ihmisiä voidakseni heidät kohdatessani kääntää katseeni inhoten pois.

Onneton Marcel puolestaan joutuu paikallisen rikollisjärjestön kiduttamaksi - ja tämäkin kerrotaan hyvin seikkaperäisesti. Ajan myötä miehet tietysti kohtaavat ja Marcel kertoo surkuhupaisan elämäntarinansa Joelille. Marcelin tarina on täynnä lapsena koettua väkivaltaista kiusaamista, naisenpuutetta, uskonnollista pohdintaa ja Baudelairen lukemista. Kun Marcel vihdoin saa tyttöystävän, tämä hakataan ja raiskataan kuoliaaksi. Marcelin elämäntarina kerrotaan kuin farssi. Oikeastaan sen farssin takia jaksoin lukea kirjan loppuun, sillä halusin tietää, miten sympaattinen reppana Marcel selviää rikollisliigan käsittelystä.

Joel ja Marcel ovat sukulaissieluja: ihmisten vihaajia, 1800-luvun ihailijoita ja ranskalaisen kirjallisuuden kestokuluttajia. Lopulta Joel pelastaa Marcelin, aiheuttaa rikollisjengien välisen sodan ja lähtee Aronvillestä. Hän on kuin yksinäinen ratsastaja, joka on suorittanut urotyön.

Sain kuin sainkin kirjan luettua loppuun, vaikka kaikki väkivaltaisuudet olivat mielestäni vastenmielistä luettavaa. Kun rikollisliigan pomo alkaa saarnata jumalattomuuttaan ja pilkata Marcelin uskoa kesken hirmutekojensa, tekisi mieli heittää kirja kesken (taas). Toisaalta pitkästyttää, toisaalta kuvottaa. Marcelin ja Joelin ystävyys oli kuitenkin kannustin, jolla selvisin. Noin puolivälissä kirjaan tuli jonkinlaista valoa juuri heidän ystävyytensä myötä. Viimeiset sivut ovatkin sitten kuin satua.

Kirjassa oli teemoja vaikka muille jakaa: nykyelämän onttous ja yksinäisyys, silmitön väkivalta, median pelisäännöt, islamilaisuuden syvin olemus, usko, ihmisten julmuus ja välinpitämättömyys toisiaan kohtaan. Näitä kaikkia sekoitetaan reippaasti. Takakansi lupasi, että "Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle". Ja kyllähän siellä siteerattiinkin mm. Flaubertia ja Baudelairea, mutta tyylikäs on kaukana siitä, mitä minä koin. Varmaan kirjaan oli upotettu viitteitä ranskalaiseen kirjallisuuten ihan joka sivulla, mutta minä tunsin itseni lähinnä tyhmäksi, kun en niitä ymmärtänyt. Lisäksi kielenkäyttö oli paikoin sellaista, jota en laatukirjallisuuteen ole yleensä yhdistänyt, mutta ehkä Falubertin vaikutus oikeuttaa tähänkin: Päästettyäni Flaubertin verenkiertooni pienikin ärsyke saattoi laukaista sisälläni raivonpuuskan: yksittäinen lehtiuutinen, lörpöttelevä lähikaupan myyjä, ääliömäinen porvarin pärstä yleisön joukossa.

Epäilemättä romaani on älykäs ja kunnianhimoinen. Mutta jotain muutakin kirjassa saisi olla. Hiukan ristiriitaisin tuntein kirjaan on suhtautunut myös Täällä toisen tähden alla Jaana, mutta Inahduksen Ina puolestaan näki tässä paljon hyvää. Kaikesta huolimatta kirja herätti minussa halun tutustua ranskalaiseen kirjallisuuteen. Flaubertia löytyy hyllystäni - tosin lukemattomana  (ja tämäkin seikka antaisi Joelille ja Marcelille yhden aiheen lisää vihata koko ihmissukua). Hiukan kyllä pelottaa: entäs jos minäkin alan nähdä vain "ääliömäisiä pärstiä" ympärilläni?

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara, 4. painos, 2012
Kustantaja: Otava, 2009
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 351


Venyttelen takareidet ja menen suihkuun. Tämä on isälle iso juttu. Minä en petä. Isä saa olla minusta ylpeä. Ehkä se pääsee jaloilleen Jarkon jäljiltä. Ei ehdi murehtia, kun kaikki aika menee valmentamiseen. Minä juoksen isän masennuksesta.

Tartuin Miika Nousiaisen Maaninkavaara-teokseen hiukan ennakkoluuloisena. Ensinnäkin: voiko Vadelmavenepakolaista ylittää? Toiseksi: jaksanko innostua suomalaisesta juoksuhulluudesta?  Ja vastaan: Maaninkavaara nousi Vadelmavenepakolaisen rinnalle, ja  ylikin. Ja kyllä, suomaisen kestävyysjuoksuintoilun syvintä olemusta oli viihdyttävä lukea. Tällä kirjalla aloitin tämän vuoden, ja valinta oli hyvä, sillä Miika Nousiainen kirjoitti taas onnistuneen satiirin. Odotan jo, että pääsen tarttumaan hänen viimeisimpään kirjaansa, Metsäjättiin.

Maaninkavaarassa seurataan Huttusen perheen, eli Martti-isän, Sirkka-äidin ja Heidi-tyttären elämää. Kirjan alussa perhe lähtee Helsinkiin Jarkko-poikaa vastaan. Jarkko on ollut Ruotsissa maastojuoksukisoissa, mutta hän ei koskaan astu maihin ruotsinlaivalta, vaan hän on kadonnut matkalla. Huttusten on pakko elää sen asian kanssa, että poika on kuollut. Joulu on Martin kokemuksena suorastaan pakahduttavan surullinen: Surusta huolimatta Sirkka on tehnyt kaiken viimeisen päälle. Siinä kaikessa on yksi paha vika. Kaikki muistuttaa Jarkosta. Aamupuurosta Jarkko löytäisi mantelin. Kohta lähtisi lenkille. Sitten löylyttelisi isänsä alas lauteilta. -- Ja mikä pahinta, tuossa se istuisi. Nyt ei istu. Vaikka siinä jököttää tyhjänä neljäs tuoli kolmihenkisessä perheessä. Arkena tyhjän tuolin jotenkin sietää. -- Jouluna siitä tuli tyhjä tuoli. Niin surullista, ettei sitä voi käsittää, eikä todennäköisesti pidäkään.

Tämä kirjan surullinen alku luo pohjan koko kirjalle, sillä se selittää Heidin päätöksen ruveta pelastamaan isä. Isällä on pakkomielteenä suomalainen kestävyysjuoksu, jonka nousun ja tuhon hän tuntee kuin omat taskunsa. Hän on myös valmentanut poikaansa ja toivonut hänestä suuria. Avoimeksi jää, onko Jarkon putoaminen laivalta ollut vahinko vai hänen oma valintansa, ainoa keino paeta hulluutta. Nyt Heidi astuu Jarkon tilalle valmennettavaksi. Ei mene kauaakaan, kun isä innostuu liikaa.

Sirkka-äiti seuraa tilannetta sivusta, kuten on seurannut koko avioliittonsa. Martti kiitteleekin vaimoaan: Kaikki päähänpistoni Sirkka on antanut anteeksi. On ravattu milloin minkäkin juoksijan perässä ympäri Suomea ja aina Sirkka on tullut mukana. Kyllä sen on pakko minua rakastaa. Alttarillahan se sen sanoi. Kai tuo ilmoittaa, jos mieli muuttuu. Kun Sirkka on hiljaisena ja hiljaiset hetket vain lisääntyvät, Martti tulkitsee: Nämä mykkäkoulut ovat paras osa parisuhdetta. Hienoin tapa kommunikoida on pitkään yhdessä olleen suomalaisen avioparin sanaton viestintä. Italialainen huitominen ja ruotsalainen tekoherkkyys jäävät toiseksi, kun riidat selvitetään sanattomasti, odottamalla.

Kirja on rakennettu siten, että isän ja tyttären ajatusmaailmaa seurataan vuorotellen. Isän maailmankuva on täysin juoksun ja läpäisemä. Yhdeksäsluokkalaiselle tyttärelle hän antaa Kaarlo Maaninkaa esittävän taulun joululahjaksi, juoksuttaa hänet painoliivi päällä Ladan vieressä kouluun joka aamu (7 km) kelillä kuin kelillä ja lopulta jättää tyttären suon laitaan tekemään järjetöntä harjoitusta, jonka seurauksena tytär on päästä hengestään. Tytär sinnittelee, kunnes arvelee isän selvinneen pahimmasta surusta. Hän haaveilee kuvateidelukiosta, maalaa suruaan tauluiksi, kapinoikin isän järjettömyyksiä vastaan ja lopulta saa myös äidin silmät aukeamaan.

Nousiaisen kielenkäyttö on tuoretta ja hauskaa. Surun ja urheiluhulluuden yhdistäminen luo yllättävän ja iskevän kokonaisuuden. Kirjassa on sopivasti liioitteluja ja kärjistyksiä, joiden vastapainona on myös todellista elämää. Martin ajatukset ovat paitsi pakkomielteisiä, myös terävää kritiikkiä nyky-yhteiskunnan helppoa elämää vastaan: Muistan, kun laitoin nuorena miehenalkuna tämän kartan huoneeni seinälle.--Kiinnitin neulan jokaisen kestävyysjuoksun arvokisavoittajan syntymäpaikan kohdalle. Jätin hopeat ja pronssit pois tilanpuutteen vuoksi. Nyt pitäisi laittaa neula paikkakunnan kohdalle, jos siellä asuu nuori, joka jaksaa sitoa lenkkarinnauhat kiinni.