John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, 4. painos, 2010
Alkuteos: The Boy in the striped Pyjamas, 2006
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Sivuja: 204
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta


John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on bestseller-kirja muutaman vuoden takaa. Edelleenkin se tuntuu olevan varsin suosittu ja luettu kirja. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole kuitenkaan nähnyt.

Kirja on teemaltaan erittäin tärkeä. Sen voisi kiteyttää näin: elämäsi riippuu siitä, kummalle puolelle aitaa satut syntymään. Tarinassa on kaksi täsmälleen samana päivänä syntynyttä poikaa, ja aita on keskitysleirin - Aus-vitsin - aita.

Maailma olisi todellakin täydellinen paikka, jos jokainen ihminen pystyisi sisäistämään tämän yksinkertaisen asian: on täysin sattumanvaraista, syntyykö Afrikkaan, Lähi-itään tai Pohjoismaihin, eikä ihmisellä itsellään ole asiaan osaa eikä arpaa. Sen jälkeen voisi kohdata jokaisen vastaantulijan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena ihmisenä. Ikävä kyllä aitoja rakennetaan joka päivä, sanallisia aitoja nykyään myös Suomessa.

Poika raidallisessa pyjamassa on siis tärkeä kirja. Koska tiesin etukäteen kirjan aiheen ja olin kuullut vihjauksia myös kirjan lopusta, ajattelin, että teos sopii nuorille luettavaksi. Niin kuin se sopikin. Siitä syntyi hyviä keskusteluja antisemitismistä ja rasismista ylipäätään, toisesta maailmansodasta, ihmisyydestä ja ihmisarvosta.

Enempää en sitten voikaan kirjaa kehua. En pitänyt sen kerronnasta, joka oli niin alleviivaavaa ja naiivia, että melkein puistatti. Kirjan päähenkilö Bruno joutuu muuttamaan perheensä kanssa pois rakkaasta Berliinistä, koska isä saa Hilleriltä tärkeän työn. Uuden kotitalon vieressä onkin aita, jonka takana asuvat ihmiset ovat nyt sitten varmaankin maaseudun asukkaita, jotka tekevät omia maaseudun töitään. Bruno on suloinen poika, joka uskaltaa vastustaa isäänsa, julmaa natsijohtajaa, jota kaikki muut tuntuvat pelkäävän, ja pyytää, että palattaisiin takaisin Berliinin kotiin, koska hänellä ei ole uudessa kotipaikassa ystäviä. Kaikki on hänen mielestään kurjaa uudessa kotitalossa.

Brunon marinat tietysti korostavat sitä, että aidan toisella puolella olisi paljon suurempia marinan aiheita, mutta eihän Bruno sitä tiedä. Bruno saa kotiopetusta erityisesti maantiedossa, mutta kukaan ei kerro hänelle, että hänen uusi kotinsa on Puolassa. Poika elää siis aikamoisessa ja melko epäuskottavassakin kuplassa (kuten joku oppilaista osuvasti kommentoi). Vihdoin, tosin vasta reilusti yli kirjan puolivälin, hän saa ystävän, kun hän eräällä löytäretkellään tapaa aidan toisella puolella asuvan Shmuelin. Juoni alkaa vihdoin kehittyä - ja siitä tuleekin yllättävä.

En ymmärrä, miksi Aus-vitsi oli vitsi, en ymmärrä, miksi Hilleri ei ollut Hitler ja miksi juutalaisia ei kutsuttu juutalaisiksi kuin vasta kirjan lopussa. Lisäksi ihmettelin, miksi Isä ja Äiti oli kirjoitettu isolla koko kirjan ajan.  Asioita yritettiin kummasti pehmennellä ja vähän kuin viittailla sinne sun tänne. Joku oppilaista huomsi senkin eriskummallisuuden, että Shmuel pysyi aidan toisella puolella hengissä toista vuotta, vaikka Auswitch oli tuhoamisleiri, jossa pienet pojat marssitettiin todennäköisesti heti kuolemaan. Mutta niin, Aus-vitsi nyt oli tietysti nimenä vain vihjailua sinne suuntaan. Huomasin kuitenkin, että 15-vuotiaita oppilaitani, kuten minuakin, vaivaa suomalaisen lukijan perisynti: kaikkien yksityiskohtien pitäisi olla totta tai edes uskottavia, vaikka kyseessä on kaunokirja.

Kehun kuitenkin kirjan ideaa ja yllätystä, joka lopussa odotti lukijaa (vaikka ihan viimeinen kappale olikin mielestäni täysin turha). Ne ovat kirjan kantava voima.



Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa. Linkitän tässä P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran arvioon, jossa on useita linkkejä muihinkin kirjablogeihin.

Günter Grass: Taikalaatikko

Günter Grass: Taikalaatikko, 2009
Alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten, 2008
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pääsiäiskirjakseni osui teos Tammen Keltaisen kirjaston valikoimasta - ja mikäpä sopisikaan paremmin pikkunarsissien keskelle kuin laadun takaava keltainen väri.

Minulla on aikamoinen blogijono purkamista vaille, ja yritän lähteä purkamaan sitä viimeisimmistä luetuista kirjoista. Tämän viikon maanantaina lukupiirikirjana oli Günter Grassin Taikalaatikko. Se on pääsiäispyhiksi oivallinen kehuttava, sillä siinä on leppoisa, perhekeskeinen ja armollinenkin tunnelma.

Aiemmin en ole Grassin kirjoja lukenutkaan, vaikka esimerkiksi Peltirumpu löytyy jostain kaapin kätköistä (kaikki kirjanihan eivät mahdu enää hyllyyn). Olen pitänyt Grassia yhteiskunnallisena kirjailijana, mutta omaelämäkerrallinen Taikalaatikko oli paljon muutakin. Ennen kaikkea se on historiallinen muistelmateos, ja sitäkin hyvin lempeästi, voisi sanoa, että perhekeskeisesti.

Kirjan ideana on, että Grass on kutsunut kaikki lapsensa saman pöydän ääreen muistelemaan menneitä. Pöydälle asetetaan mikrofoni ja kaikki saavat kertoa sitä mukaa, kun saavat suunvuoron. Vanhimmat lapset tietysti aloittavat, ja joskus puheenvuoroista suorastaan kiistellään. Käy myös, kuten sisarusten muistellessa usein käy: muistot eivät olekaan samanlaisia, vaikka tapahtuma, josta kerrotaan on sama.

Kirjan viehätys syntyy monesta seikasta. Ensinnäkin Grassilla on kahdeksan(!) lasta neljän eri naisen kanssa. Kaksi kahdeksasta eivät ole Grassin omia, mutta ovat hänen viimeisimmän vaimonsa ja siten myös melkein omia. Lapsilla tuntuu olevan vahva keskinäinen yhteys. Koska kyse on kaunokirjallisuudesta, joku lapsista kuitenkin epäilee: Ties vaikka mekin, jotka nyt tässä istumme puhumassa, olimme kaikki mielikuvituksen tuotteita - miten on? (S. 124.)

Toisaalta lapset huomaavat myös, että tälläkin kertaa isä kertoo myös itsestään, vaikka äänessä ovatkin he lapset:  - - hänhän esiintyy kaikikssa kirjoissaan, milloin pääjeuhuna, milloin sivuroolissa, milloin minkinlaisessa asussa, joskus tuskin tunnistettavana mutta aina tuntuu että kyse on hänestä, pääasiassa tai vain ohimennen. (S. 166.)

Kirjan syntytapa muistuttaa juuri lukemani Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -kirjan syntyä. Aleksijevits haastattteli kirjaansa varten ihmisiä ja ihmisryhmiä. Taikalaatikkokin on eräänlainen yhteisöromaani, oikeastaan perheyhteisöromaani, joka pohjautuu haastatteluihin. Romaaneita yhdistää myös kolmen pisteen käyttö, joka tuo aidon puheen tuntua kirjoitukseen. Grassin lapset voi nähdä päivällispöydän ääressä, ja heidän äänensä voi melkein kuulla.

Taikalaatikon koossa pitävä voima ja samalla hajanaista perhettä yhdistävä asia on Marie, perheystävä, joka kuvaa kamerallaan perheenjäseniä, jokaista vuorollaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa kamera, vaan taikalaatikko  tai ihmelaatikko: Sillä kaikki, mitä vanha Marie kuvasi sillä Agfa-boxillaan ja kehitti pimiössään, olikin sitten kuvissa ihan erilaista kuin todellisuudessa. (S. 36.)

Marien Agfa-box taikoo esiin lasten suurimmat toiveet. Se antaa Laralle koiranpennun, Nanalle onnellisia hetkiä isin ja äidin kanssa ketjukarusellissa... Mutta se paljastaa myös salaisuudet, esimerkiksi poikien metkut ja isän ja äidin suhteet, joista hullunmylly alkaa. Se ei vain kurkota tulevaan, vaan kuvittaa myös historiaa, asettaa esimerkiksi kotitalon entiset asukkaat asumaan huoneisiin.

Günter Grass (1927 - 2015) oli saksalainen kirjailija ja kuvataiteilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1999. Hän osallistui aktiivisesti politiikkaan, muun muassa Willy Brandtin vaalityöhön, mutta joutui 2000-luvulla tunnustamaan palvelleensa nuorena SS-joukoissa II maailmansodassa. Taikalaatikossakin mainitaan tuo elämänvaihe, jonka hän selittää nuoren miehen intomielisyydeksi.

Grass oli tuottelias kirjailija, mikä sopii oikein hyvin lukupiiriläisille, sillä kaikille jäi palo lukea lisää hänen tuotantoaan. Taikalaatikossa oli lempeä tunnelma. Elämä näyttäytyy siinä sattumusten sarjana, mielenkiintoisena ja maagisenakin. Elämä ei ole vain tässä ja nyt, vaan se on myös haaveissamme ja peloissamme, historiassa ja tulevaisuudessa kiinni. Kirjailija ei säästele itseään, vaan kertoo lastensa suulla hullunmyllystä, johon on ollut osallisena. Aika usein tämä kuvataiteilija-kirjailija isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja työstänyt teoksiaan, joitten menestystä hän hämmästelee. Tarinoita hän on kuitenkin aina osannut kertoa, myös omille lapsilleen.

Taikalaatikon on suomentanut Oili Suominen, Grassin luottosuomentaja. Hänen käännöstään Grassin viimeiseksi jäänestä kirjasta Grimmin sanat on kehuttu  paljon, ja kyllä hän tekee taitavaa työtä myös Taikalaatikossa. Nyt kun kynnys Grassin lukemiseen on ylitetty, Grimmin sanat voisi olla seuraava teos, johon tartun.


Taikalaatikko on arvioitu myös Kirja-aitta-blogissa. Luulenpa, että arvioita ilmestyy piakkoin myös lukupiiriläisten blogeihin: P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä ja Kannesta kanteen. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Hyvää pääsiäistä!

Oli pakko kuvata tämä pääsiäislomani ilo: pino uusia, niin kiinnostavia kirjoja, että en melkein pysty olemaan. On Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, joka on nostattanut alkuvuodesta kovasti blogipöhinää. On Hannu Väisäsen uusin, Elohopea, joka ei voi olla ihanampi kuin Taivaanvartijat - vai voiko? On Terhi Rannelan Frau, jota jo aloitin ja josta olen aivan täpinöissäni. On Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää, jossa erityisesti huutolaispojan osuus kiinnostaa, koska pappani oli sellainen. On myös Iida Rauman Tulenkantajat-palkinnon voittanut Seksistä ja matematiikasta, jota blogiystaväni Sara kehui kovasti jo ennen palkinnon myöntämistä.

Mitäs teillä luetaan pääsiäisenä?

Rauhaisaa ja kirjallista pääsiäistä kaikille Luettua elämää -blogin lukijoille!

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (osat 1 ja 2)

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, osa 1 ja 2, WSOY:n äänikirja, 1988
Alkuteos: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892
Suomentaja: O. E. Juurikorpi, uudistettu suomennos
Lukija: Lars Svedberg
Pakkauksen suunittelu: Kai Toivonen
Kesto: yhteensä noin 5 tuntia
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Vielä ehtii hankkia pääsiäisloman automatkoille äänikirjoja kuunneltavaksi. Suosittelen lämpimästi Sherlock Holmesin seikkailuja leppoisaksi viihdykkeeksi. Näitä tarinoita voi kuunnella koko perhe, koska niissä ei ole liiemmälti seksiä eikä väkivaltaa. Tosin yhdessä tarinassa käydään paheellisessa oopium-luolassa, mutta senkin asiakkaat kuvataan niin vastenmielisinä haamuina, että lapsetkin ymmärtävät, että paikka on kammottava ja huumeet pahasta.

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes ei esittelyä kaipaa. Kukapa ei tuntisi Baker Street 221 B:n asukasta, kaikkien salapoliisihahmojen isää ja ylivoimaista neroa, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen aukottomalla päättelykyvyllään! Hahmo on aina ajankohtainen, sillä Holmesin seikkailuista otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja syntyy uusia Sherlock Holmes -tv-sarjoja ja -elokuvia. On välillä vaikea uskoa, että nämä tarinat on kirjoitettu jo 1800-luvun puolella, sen verran nokkelasti ne on kirjoitettu ja sen verran täydellisesti ne viihdyttävät yli sata vuotta myöhemminkin. Oman glamourinsa tarinoihin tuo 1800-luvun lopun Englanti, Lontoon kadut ja arvokkaat herrasmiehet.

Äänikirja Sherlock Holmesin seikkailut (osat 1 ja 2) sisältää neljä Holmes-tarinaa, joista ainakin pari olen nähnyt myös tv-sarjan osina: Kuningas pulassa, Halkihuulinen kerjäläinen, Kirjava nauha ja Kreikkalainen tulkki. Kaikissa on kertojana tohtori Watson, joka välillä kuvaa ystäväänsä Holmesia ylistävin sanoin, välillä puolestaan suomii hänen omahyväisyyttään ja erokkomaista luonnettaan. Vaikka Watson yrittää ottaa oppia Holmesin päättelytaidoista, hän ei pääse lähellekään rikosten ratkaisua. Vain mestari pystyy selvittämään visaiset arvoitukset.

Äänikirjan lukijana on maanmainio Lars Svedberg, joka antaa Watsonille miehekkään ja miellyttävän matalan äänen, jota on helppo kuunnella. Keskusteluihin syntyy myös väriä, joten ihan pelkästä lukemisesta ei tosiaan ole kyse.

Oma suosikkini näistä neljästä tarinasta on Halkihuulinen kerjäläinen, joka on tietysti kekseliäs tarina kaikin puolin. Tarinassa etsitään rakastettua aviomiestä. Kreikkalainen tulkki puolestaan jäi mieleeni jännittävästä kuulustelukohtauksestaan, jonka Svedberg tulkitsee kiihkeästi ja saa kuuntelijankin eläytymään vaaralliseen tilanteeseen. Tarina on myös erikoinen siksi, että lopullista ratkaisua ei tulekaan.

Jokainen seikkailu kestää noin tunnin, ja sopii siksikin automatkoille, joilla kaikkien keskittymiskyky ei ehkä kestä pitempiä tarinoita. Kieli on huolellista kirjakieltä, sellaista perusteellista kerrontaa, jota kuuntelee ilokseen.

Meillä on nyt testattu rikostarinoita kahden äänikirjan verran. Joululomamatkoilla kuunneltiin nimittäin Agatha Christien Herkuleen urotyöt läpi. Välillä kuunnellaan vielä Risto Räppääjiä ja Me Rosvoloitakin, mutta ne on kuunneltu jo niin moneen kertaan, että osamme keskustella joitakin otteita niistä ulkoa tutuilla äänensävyillä ("Hiihtolomalla hiihdetään joka päivä."). On mukava löytää vaihtelua tähänkin autoviihteeseen.


Sherlock Holmesin seikkailuja on kuunnellut myös Sara, jonka blogissa P. S. Rakastan kirjoja on hieno aiheeseen liittyvä kuvasarja Lontoosta. Lisäksi Holmesin seikkailuja painettuina versiona ovat lukeneet ainakin Kirjaneito ja Jokke, jota voi pitää Holmes-asiantuntijana.

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä - kirjoja naisista

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Kirjoja naisista - olkaa hyvä! Olen aiemmin kirjoittanut Laura Lindstedtin upeasta Oneironista ja Ulla-Lena Lundbergin sydämeen käyvästä Kuninkaan Annasta.  Anneli Kannon vaikuttavan Veriruusut-kirjan luin ennen blogiaikoja. Siinä naiset ovat tasa-arvon asialla henkensä kaupalla.

Aale Tynnistä kertova elämäkerta Hymyily, kyynel, laulu on vielä vähän kesken, mutta tulee saamaan minulta ylistävän arvion. Tynnin tyttären, Riitta Seppälän, ja tyttärenpojan, Mikko-Olavi Seppälän, kirjoittama elämäkerta on lämmin, tarkka ja rehellinen. Oheen olen lukenut myös Tynnin ehkä tunnetuimman runokokoelman Ylitse vuoren lasisen vuodelta 1949. Kokoelma sisältää Tynnin tunnetuimman runon Kaarisilta.

Muutama melko miehinenkin kirja on parhaillaan kesken, mutta kunhan saan ne loppuun, aion tarttua Terhi Rannelan uutuuteen Frau. En oikeastaan millään malttaisi odottaa, että pääsisin aloittamaan sen, mutta ainakin yksi lukupiirikirja on saatava loppuun ennen sitä.

Mitäs kirjoja teillä luetaan tasa-arvon päivänä? Jos on aikeissa tarttua naisen kirjoittamaan kirjaan, voi kaiken lisäksi lukea sitä kynttilänvalossa ja osallistua samalla globaaliin Earth Hour -tapahtumaan. Kun hoitaa kaksi maailmanparannushommaa samalla kertaa, voi olla itseensä oikein tyytyväinen.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš:  Tšernobylistä nousee rukous, Tulevaisuuden kronikka, laajennettu laitos 2015 (suom. 2000)
Alkuteos: Tsernobyliskaja molitva, 1997
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina (kuva Igor Kostin)
Sivuja: 391
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Tšernobyl... Meillä ei tule enää olemaan muuta maailmaa. Alussa, kun maa kiskaistiin jalkojemme alta, me näytimme tuskamme avoimesti, mutta nyt olemme tajunneet, että tämä on meidän ainut maailmamme, muualle emme voi lähteä. Meillä on tuskallinen tunne, että paikkamme on täällä, Tšernobylin maalla. (S. 237.)

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tärkeä kirja. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna, ja toivottavasti palkinnon myötä hänen tuotantonsa, ja varsinkin tämä kirja, saavat paljon lukijoita lisää.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 voimalan nelosreaktori räjähti ja aiheutti ympäristökatastrofin, jollaista ei ole ennen koettu, mutta jollaisia voi olla vielä useita edessä. Teoksen alaotsikko "Tulevaisuuden kronikka" viittaa siihen suuntaan, samoin kuin se viittaa myös siihen, että säteilyn vaikutukset näkyvät ihmissuvussa vielä pitkään eikä luontokaan toivu ehkä koskaan entiselleen. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus vuonna 2011 kertoo sekin tulevaisuudesta enemmän kuin nykyisestä maailman tilasta. Tsunamit ja myrskyt tulevat lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä, eivätkä rannikoille rakennetut ydinvoimalat ole niiltä turvassa.

Tšernobylin ydinvoimala sijaitsee Ukrainassa, mutta onnettomuuden seuraukset on kantanut Valko-Venäjä. Suurin osa ydinlaskeumasta (70 %) päätyi 10-miljoonaisen kansan keskelle, ja Aleksijevits antaa pienelle kansalle tässä kirjassaan ääneen.

Millainen tuo ääni on? Se on silkkaa tuskaa ja ikävää. Se on pelkoa ja hämmennystä. Se on tietämättömyyttä ja uskomuksia. Se on rakkautta ja kärsimystä. Se on törkeää pimittämistä ja välinpitämättömyyttä. Kirjaa lukiessa joutuu käymään läpi melkoisen tunneskaalan, joka vaihtelee surusta syvään myötätuntoon ja epäuskosta suuttumukseen, joka lukijassa nousee neuvostojärjestelmää ja sen omaa etuaan tavoittelevia, pelkurimaisia johtajia kohtaan.

Tšernobylistä nousee rukous on niin sanottu yhteisöromaani. Aleksijevits on haastatellut ihmisiä, joiden elämän Tšernobyl muutti täysin. Hän on haastatellut kotinsa menettäneitä ihmisiä, raivaajia ja heidän omaisiaan, tutkijoita ja alueen nykyisiä asukkaita. Tarinat ovat koskettavia ja aitoja, kauniitakin, jotkut melankolisuudessaan riipaisevia: Lopuksi hän [mummo] kumarsi talolle... Kumarsi aitalle... Kiersi kumartamassa jokaiselle omenapuulle... Ja kun lähdimme, ukki otti lakin päästään... (S. 364.)

Ensin palomiehet lähtevät sammuttamaan räjähdyksen aiheuttamaa tulipaloa, jota muun muassa läheisen Pripjatin kylän asukkaat seuraavat parvekkeiltaan. Palomiehet kuolevat parissa viikossa. Seuraavaksi raivasutöihin lähetetään armeija, yli 300 000 nuorta miestä. Heille luvataan rahaa, heille luvataan urhoollisuusmitaleja ja kunniaa - korvauksena kuolemasta. He nukkuvat teltoissa ja hautaavat päivisin metsää, taloja ja koneita. Jotkut lähetetään reaktorin katolle, koska säteilykenttä vaurioittaa robotit, jotka eivät toimi siellä kauaa. Luotettavimpia robotteja olivat sotilaat. Katolla viivytään puolitoista minuuttia kerrallaan, siivotaan radioaktiivista jätettä täysin riittämättömissä suojavarusteissa: Nuoret miehet... Hekin ovat nyt kuolemansairaita, mutta ymmärtävät, että elleivät he... He kuuluvat aivan erityiseen kulttuuriin. Urotyön kulttuuriin. He ovat uhreja. (S. 229.)

Lähialueen kylät evakuoidaan. Kansan siirtäminen on sotilaiden tehtävä. Tavallinen kansa, joka on useiden sukupolvien ajan asunut kotiseudullaan, pakotetaan lähtemään. Ensin puhutaan kolmesta päivästä, jotka sitten osoittautuvat loppuelämäksi. Mitään ei saa ottaa mukaan, lemmikit on jätettävä. Sinne jäävät talot, pellot ja kasvimaat. Kevät on kauneimmillaan, linnut laulavat, perunat olisi saatava maahan ja pellot kylvettävä. Mitä sellainen säteily on, eihän sitä näy missään? Syksyllä saadaan runsas sato. Ihmiset palaavat kielloista huolimatta sadonkorjuuseen koteihinsa, keräävät omenat puistaan ja marjat metsistä ja säilövät sienet, kuten aina ennenkin.

Jotkut palaavat pysyvästi takaisin. Alueelle tulee myös ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin säteilyn kuin tykistökeskitysten. He ovat sotapakolaisia Tšetšeniasta tai muista entisistä neuvostotasavalloista. Saastuneesta, asuinkelvottomasta vyöhykkeestä tulee kuin uusi villi länsi. Sinne järjestetään myös matkoja - kenties tutustumaan ihmiskunnan tulevaisuuteen?

Tšernobyl nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Valko-Venäjästä tuli uhri, jota totalitarismin hajoaminen vaati. Aleksijevitšin kirjan ansiosta Tšernobylistä nousee rukous, joka kuullaan. Se on hiljaista huutoa ja inhimillistä kärsimystä, jota seuraavat sukupolvet joutuvat kantamaan.

Tšernobylistä nousee rukous oli lukupiirikirja, josta kaikki lukijat olivat vaikuttuneita. Kirja on kieleltään helppolukuinen: haastateltavien ajatuksia on helppo seurata. Kertomusten sisältö nostaa ihokarvat pystyyn. Kirja ei ole mitään rauhoittavaa iltalukemista, vaan jättää verkkokalvolle kuvia, jotka eivät unohdu. Lukupiirissä rukous tuli kuulluksi. Toivottavasti se kuullaan laajasti.



Kirjaa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Ullan kirjat ja Jokken kirjanurkka. Kirjakaapin kummitus on kuunnellut kirjasta tehdyn kuunnelman, kuten myös Erja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäni ruma. Se ei oikeastaan ole pelkästään ruma, vaan se on hirvittävä. Pahin siinä ei edes näy: säteily.

Kuvani taustalla on Aamulehden artikkeli Huolimaton suunnittelu johti katastrofiin (13.3.2016).

Kari Levola: Suorin mutka ikinä

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, 2011
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 101
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Koulun jälkeen ne odottivat minua aidan ulkopuolella ja lähtivät naureskellen seuraamaan. Kun oli päästy vähän kauemmas koulusta, ne kaatoivat minut maahan, potkivat ja veivät kännykkäni. Kotona äiti kysyi, että miksi minun naamani on naarmuilla. Minä sanoin, että meillä oli koulussa ollut sählyä. (S. 13.)

Kari Levolan Suorin mutka ikinä sisältää 40 mininovellia. Novellit ovat tosiaan ihan minejä, puolesta sivusta kolmeen sivun mittaisia. Kirja on helppo tökätä nuoren käteen ja sanoa: "Lue! Lue edes nämä muutamat rivit, ehkäpä tuosta tuo pieni tarina." Voidaan lukea vaikka ääneen muutama juttu ja sitten voi selata kirjaa ja lukea ne kaikkein lyhyimmät ensin ja sitten ehkä pari pidempääkin. Kirjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä kannesta kanteen. Eikä kirja lannista sivumäärälläänkään.

Kiitän kirjailijaa tästä kirjasta, jossa on aika simppeleitä tarinoita, mutta myös muutama vähän hullumpi scifin sukuinen tarina. Pienestä tarinastakin voi päästä yllättävän syvälle pohtimaan henkilöiden luonteita ja elämäntilanteita. Kun aiheina on kiusaamista, rakastumista, ulkonäköpaineita, nettiä ja perhedynamiikkaa, on jokaiselle nuorelle jotain kolahtavaa. Tunnelma on irtonainen ja kevyt, mutta pinnan alla kuitenkin myös mietityttävä. Lukija voi itse päättää, kuinka syvälle tekstiin sukeltaa.

Suosikkinovellejani oli oikeastaan aika monta. Kirjan ensimmäisen osan otsikkona on Kiusaajia ja kiusattuja, ja sen kaikki novellit ovat tärkeitä. Koskaan, ikinä ei kiusaamisesta ja sen seurauksista puhuta liikaa. Tässä kohtaa ollaan empatian herättämisen ytimessä - miten kaunokirjallisuus todellakin auttaa hyppäämään toisen housuihin.

Kirjan viimeinen osa Suurin niistä on rakkaus puolestaan loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Esimerkiksi Nössö-novellissa on herkkyyttä ja aitoutta.

Yksi suurimpia suosikkejani on niminovelli Suorin mutka ikinä. Siinä nuori (tai kuka tahansa lukija) tapaa epäluotettavan kertojan. Minkälainen tyyppi hän onkaan? Mitä tekstissä kerrotaan bändistä nimeltä Suorin mutka ikinä? Onko se niin loistava bändi, kuin minäkertoja antaa ymmärtää?

Olen aiemmin lukenut Levolalta muutamia novelleja ja nuortenkirjan Tahdon, josta pidin kovasti silloin joskus. Levola sai siitä vuonna 1999 Finlandia Junior -palkinnon. Olen myös lukenut kirjat Blankko, mä kirjoitan sulle (1989) ja Maailmantappi ja Tikkari-Tiina (2001), joka oli pojan lukudiplomikirjana. Levola on tehnyt jo pitkän uran kirjailijana ja edistänyt osaltaan suomalaisten nuorten lukuintoa. Mininovelleissaan hän kirjoittaa juuri sellaista kirjallisuutta, josta on huutava pula.

Testasin kirjaa seiskaluokkalaisilla ja aion luettaa sen samanikäisillä oppilailla vastakin. Se sopi sekä tyttöjen että poikien luettavaksi, koska päähenkilöt ovat sekä tyttöjä että poikia, eikä päähenkilön sukupuolta välttämättä aina edes kerrota. Aiheet koskettavat kaikkia nuoria, ja tarinoista riittää keskusteltavaa. Niistä syntyi myös kivoja näytelmiä, joista saatiin makeita nauruja. Kirjallisuus voi olla hauskaa!

Suketuskin on lukenut kirjan ja käyttänyt sitä töissä. Lisäksi kirja on luettu Lastenkirjahyllyssä, Kirjavassa kukossa sekä Alas taikavirtaa - ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet -blogeissa.

Osallistun kirjalla Pojatkin lukee -kampanjaan, joka on Kalenterikarjun ideoima tempaus poikien lukutaidon parantamiseksi. Kampanja on saanut paljon huomiota netissä ja on varmasti tarpeellinen. Suomalaistyttöjen lukutaito on tutkitusti parempi kuin poikien, ja pojat lukevat koko ajan vähemmän. Koska lukuharrastus vaikuttaa nuoren sanavaraston määrään - ja sitä kautta ajattelun avaruuteen - on huoli aiheellinen. Vastikään Yle Uutisissa julkaistiin Sanna Vikmanin artikkeli, jossa kerrottiin, että lukevan nuoren sanavarasto saattaa olla jopa 70 000 sanaa, kun taas sellaisen nuoren sanavarasto, joka ei lukemista harrasta, saattaa olla vain 15 000 sanaa. Ero on huikea. Lukutaito on opiskelun ykkösväline, ja jos lukutaito on heikko, myös syrjäytymisen vaara kasvaa.

Minulla on kotona kasvamassa kaksi poikaa, toinen kolmevuotias ja toinen kahdeksanvuotias. Molemmille on luettu vauvasta asti. Silti kahdeksanvuotiasta on enää hyvin hankala motivoida lukemaan. Viime vuonna osallistuin Suketuksen haasteeseen Pojat, Lukemaan! ja vinkkasin keinoja, joilla ekaluokkalaista poikaa voi yrittää houkutella kirjojen äärelle. Vertailukohteena minulla on kotona kaksi 10-vuotiasta tyttöä, jotka lukevat aivan ahmimalla. Lukutaidon ja -halun ero on valtava.

Otan kiitollisena vastaan kaikki vinkit hyvistä kirjoista, joilla poikien lukuintoa voisi viritellä. Kaikki keinot poikien lukutaidon edistämiseksi ovat tarpeellisia, ja siksi koen  #pojatkinlukee-kampanjan tärkeäksi. Tiedän, että kirjabloggaajista ainakin Amma on jo lähtenyt mukaan kampanjaan. Toivottavasti moni muukin lähtee!