Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo, 1987
Suomentaja: Anna Salo
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: P - O Nyström / Juha S. Kalliolahti
Sivuja: 262
Mistä sain kirja: oma



Lehteilen tätä kirjaa taaksepäin ja huomaan kirjoittaneeni sen menneseen aikamuotoon. 
  - - 
Ei muistelmateosta, ei. Mutta imperfekti, vanhenevan miehen aikamuoto, sopii silti minulle. (S. 258 - 259.)

Eräs blogiaikani suurimmista lukukokemuksista on ollut Benedict Zilliacuksen (1923 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta, jossa kirjailija kertoo lapsuutensa paratiisista, Hapenensaaresta. Saari sijaitsee Viipurin edustalla ja siitä tuli menetetty paratiisi jatkosodan jälkeen. Kirja ilmestyi vuonna 1990 ja oli tuolloin Finlandia-ehdokkaana.

Vuoren varjossakin Hapenensaari mainitaan. Se saa teoksessa aivan oman lukunsa nimeltään Omenapuiden saari, ja ehkä luvun tunnelmasta voi aavistaa, että aiheeseen vielä palataan - sen verran kauniisti Zilliacus saarestaan kirjoittaa.

Vuoren varjo on jaettu 17 lukuun, joiden otsikoita ovat muun muassa: Journalisti?, Taju kankaalla tai Kylpemisiä. Jokaisessa luvussa kirjailija muistelee elämänsä tapahtumia erilaisten teemojen kautta.

Kirjan kolmen ensimmäisen luvun - Karhujen vuoren, Omenapuiden saaren ja Vuoren varjon - tunnelma on haikea ja surullinenkin. Zilliacus muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka loppui sodan syttymiseen ja Hapenensaaren menetykseen. Ensimäinen luku heittää lukijan keskelle Tali-Ihantalan armottomia taisteluja, ja kuten Zilliacus toteaakin, Karhuvuoren juurella käydyt taistelut jättivät häneen leimansa koko loppuiäksi. Siitä tulee myös kirjan nimi Vuoren varjo, joka tarkoittaa sodan varjoa. Tavallaan Zilliacus kirjoittaa siis koko sukupolvensa tarinaa: Vältin kaikista pahimman. Kun oli selvinnyt hengissä, sodan jälkiaika tuntui ensin lahjalta, suurelta onnelta, sen alistumisen tunteen jälkeen, joka minut oli vallannut Kannaksen lopputaistelujen aikana. Muistan kuinka usein, kun heräsin yöllä, koskettelin kiitollisen ihmettelyn vallassa hartioitani ja käsivarsiani: tämä on elävää kudosta, kaikesta huolimatta... (S. 55.)

Koko kirja ei kuitenkaan ole haikea, vaan tunnelma muuttuu kepeäksi ja hauskaksikin. Zilliacus nimittäin päätyi Hufvudstadsbladetin toimittajaksi, eikä hänen elämästään seikkailuja puuttunut.
Hänellä oli onni elää sanomalehtijournalismin kulta-aikaa. Toimittajana hän on ollut paikan päällä, kun maailman rajat ovat avautuneet ja hän on päässyt ensimmäisten joukossa tapahtumiin ja tilanteisiin, joista ei ole ollut nettikuvia tai some-päivityksiä olemassakaan. Hän on laatinut pitkiä reportaaseja ja artikkelisarjoja eri maanosista, ja suurista tapahtumista, kuten olympialaisista tai maailmanpoliittisista kriisipesäkkeistä. Lukuisia ovat ne paikat, joissa hän on käynyt, ja kyllä hän niistä myös osaa kertoa:  Vancouver vasta on ihana paikka maan päällä. Siellä yhdistyvät alppi- ja saaristomaisemat ja suurenmoinen luonto ja pilvenpiirtäjäarkkitehtuuri. Amerikka ja Aasia, toden totta aasialaisuus on tunkeutunut tyrmistyttävän voimakkaana aivan Tyynenmeren vastarannalle. (S. 156.)

Zilliacus kirjoittaa vaivatonta tekstiä, jonka suomentaja Anna Salo on kääntänyt sujuvaan muotoon. Kirjan lukemiseen ei mennyt kauaakaan, koska teksti oli värikästä ja vetävästi kirjoitettua. Monta kertaa tuli mieleen, että todellinen elämä tarjoaa kyllä ihan tarpeeksi uskomattomia tapahtumia.

Vuoren varjo ei ole perinteinen muistelmateos tai omaelämäkerta, vaikka se onkin kirjoitettu imperfektissä. Kirjaan on koottu journalistin seikkailujen parhaita paloja, muun muassa yksityiskohtia poliitikoista ja kuninkaallisten kohtaamisista, mutta kirjassa on valotettu myös Zilliacuksen elämää kulttuuripersoonana. En tiennytkään, miten monipuolinen kulttuurivaikuttajakin Zilliacus on ollut. Kuka muistaa, että hän on käsikirjoittanut Åke Lindmanin ohjaaman tv-sarjan Myrskyluodon Maija tai että hän kirjoitti lukuisia revyitä Lilla Teaterniin, jossa Vivica Bandler niitä ohjasi? Revyyt olivat yleisön ja arvotelijoiden suosikkeja monta vuotta.

Vuoren varjosta tuli eräänlainen kulttuurimatka Zilliacuksen ikäpolven maailmaan. Teos on tietysti hyvin ajankohtainen siksikin, että Suomen presidentti Mauno Koivisto oli Zilliacuksen ikätovereita, ja hänen kuolemaansa 12.5.2017 tuntui päättyvän ainutlaatuinen aikakausi Suomen historiassa. Väkisinkin käy mielessä, millaisia suurmiehiä ja kulttuuripersoonia menetimmekään sodassa, kun 95 000 nuoren miehen elämä päättyi kesken. Heiltä jäi kokematta Suomen nousu hyvinvointivaltioksi, ja me jäimme epäilemättä vaille monta merkittävää kulttuurivaikuttajaa. Sodan käynyt sukupolvi on totisesti saanut paljon aikaan ja ehtinyt kokea vaikka mitä, jos näiden kahden miehen elämästä voi jotain päätellä.


En löytänyt Vuoren varjosta yhtäkään blogiarviota, mutta toivoisin, että kirja saisi lukijoita. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Joni Skiftesvik: Isäni, sankari

Joni Skiftesvik. Isäni, sankari, 4. painos, 1994
Kustantaja: WSOY, 1987
Kansi: Hannu Lukkarinen
Sivuja: 165
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Siirrytäänpä ajassa tasan sata vuotta taaksepäin. Siirrytään Pohjois-Suomeen, Kemiin. Sieltä, Kemin etapin kautta, salakuljetettiin jääkärikokelaita Ruotsin puolelle, josta he matkustivat Saksaan koulutettaviksi. He olivat isänmaan asialla, ja heidän koulutuksensa varaan laskettiin paljon. Tavoitteena oli itsenäinen Suomi, jos ei muilla, niin väkivaltaisin keinoin. Myöhemminhän kävi niin, että itsenäistyminen toteutui vuonna 1917 ilman sotaisaa yhteenottoa Venäjän kanssa, mutta kansa oli jo jakautunut peruttamattomasti kahtia ja itsenäistymistä seurasi verinen sisällissota.

Vuosikymmeniä myöhemmin kirjailija Joni Skiftesvik tutki Kemin etapin asiakirjoja ja jäämistöjä ja sai käsiinsä tällaisen tekstin: "Se on tämä politiikka, mistä kaikki nykyään puhuu, joka myrkyttää ihmisten mielet ja sen takia Högforskin on ruvennut kantamaan vihaa isää kohtaan. Varmaankin sitä politiikkaa on Högforsin kansliassa niin paljon puhuttu ja mietitty, että aletaan jo ihmisiä vainoamaan sen takia. Se politiikka pitäisi panna säkkiin ja upottaa meren pohjaan tai polttaa saunan pesässä." Ote on autenttisesta päiväkirjasta, jonka kirjoittaja, Elina Vakkuri, oli 12-vuotias vuonna 1915. Tästä vetovasta päiväkirjamerkinnästä kirjailija Skiftesvik sai idean kirjaansa Isäni, sankari, joka kertoo jääkärien salakuljettajaksi palkatusta Taavetti Vakkurista, Elinan isästä.

Taavetti on piikatytön avioton poika ja ryssän äpärä. Hän on aikuisenakin yhteisön halveksima kummajainen, vaikka elättääkin kalastajana oman perheensä. Elanto on tiukassa, ja Taavetin mieltä katkeroittavat lapsuuden järkyttävät tapahtumat. Silloin Miihkaili, venäläinen sotilas, kävi naurattamassa äitiä ja lupaili huoletonta tulevaisuutta lämpimässä etelässä sekä äidille että pojalleen. Mutta sitten tapahtui jotain järkyttävä ja elämältä katosi pohja:
  Yö oli samanlainen kuin oli se yö, jolloin elämä loppui ja hän vajosi pimeän sisään ja pelko ja tuska panivat ajattelemaan, että koskaan ei löytyisi voimaa, joka nostaisi hänet jaloilleen, Eikä voimaa tullutkaan, eivätkä linnut laulaneet enää entisellä äänellä, eikä pimeys antanut valolle sijaa.
  Mutta hän eli. Elämän voima virtasi unohduksen pesästä, joka kasvoi kaiken aikaa hänen sisällään suuremmaksi. (S. 38.)

Skiftesvik on voimallinen tarinankertoja. Isäni, sankari on paitsi äärimmäisen jännittävä kirja, myös koskettava tarina. Sivuja ei ole paljon, mutta henkeäsalpaavia kohtauksia on noihin sivuihin kertynyt monta. Kerronta on suoraviivaista ja selkeää, mutta hyvin ilmaisullista ja vahvasti kaunokirjallista. Kirja piti ahmia, mutta toisaalta se oli välillä niin pakahduttava, että se piti laskea käsistä ja hengitellä hetki aivan rauhallisesti.

Tarina on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen, sillä hyvää ja pahaa ei voi erottaa. Kirjassa oikeastaan mikään ei ole sitä miltä näyttää, eivätkä sankarit ole kaikkien sankareita: Minusta tuntuu, että isäkin on tekemässä sankaritekoa. Se teko muistetaan pitkään. Ihmiset puhuvat isästä ja oikein lehdelle kirjoitetaan ja isälle pystytetään patsas. Ihmiset käyvät katsomassa sitä patsasta matkojen päästä. Minä olen ylpeä isästä. (S. 134.)

Isäni, sankari oli valitsemani lukupiirikirja, ja valitsin sen luettavaksi, koska olen lukenut vuoden ajan meriaiheista kirjallisuutta Bengtskärin matkaa varten (suunnitelmista kirjoitin myös blogissani, ja jossain vaiheessa pitäisi kai kertoa, miten reissun kävi...). Kirja oli myös valmiiksi hyllyssäni, jossa Skiftesvikin kirjoja on vielä neljä lukemattomana - mahtavaa - ja niistä kaksi sijoittuu merille.

Lukupiirikirjana teos sai kiitosta osakseen. Jokainen oli ollut siitä vaikuttunut, ja useampi piiriläinen aikoi lukea Skiftesvikin tuotantoa jatkossakin. Historiallinen ajankohta, 1900-luvun alun aatteet ja Pohjois-Suomen rannikkoseutu tulivat kirjan kautta hyvin eläviksi. Hiukan moitittiin sitä, että alueen kartta oli vasta kirjan lopussa, sillä muutama ei ollut huomannut sitä ennen kuin oli kirjan lopussa. Kartta olisi auttanut luotsaamaan myrskyävällä merellä. Vähän myös ihmeteltiin sitä, miten Taavetti selvisi niin monesta "vähältä piti" -tilanteesta. Kirjan juoni sisälsi kuitenkin niin paljon yllätyksiä, että se oli pitänyt lukijat hyvin otteessaan.

Olen lukenut Skiftesvikiltä aikaisemmin vain yhden ainoan kirjan, mutta se veikin kerralla jalat alta. Kyseessä on vuoden 1990 Finlandia-palkintoehdokas Tuulenpesä. Voin näiden kahden lukukokemuksen, Isäni, sankarin ja Tuulenpesän, perusteella laskea Joni Skifetesvikin suosikkikirjailijoihini.



Huomenna kirjablogeissa heittäydytään juhlimaan Naistenviikkoa. Osallistuvien blogien lista löytyy Tuijata, kulttuuripohdintoja -blogista. Aion kantaa korteni kekoon ainakin yhdellä kirjalla, Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Annalla. Kesken on myös pari kirjaa, jotka sopisivat viikon teemaan loistavasti. Toinen on perinteistä chick litiä ja toinen naisdekkaristin uuttuusteos. Jos ilmat pysyvät sateisina, kuten naistenviikolla on tapana, mikä olisikaan parempaa puuhaa lomalaiselle kuin kirjan lukeminen.