Helmet 2023 -haaste valmistui

 Vuoden 2023 Helmet-lukuhaaste on valmis tällä päivämäärällä, eli 17.11.2023. Taisin tehdä oman ennätykseni, sillä jonain vuonna haaste venyi seuraavan vuoden puolelle, ja viime vuonna luin joululomalla viimeisen kirjan loppuun. Joka vuosi olen kuitenkin ollut mukana haasteessa, eli onhan näitä kertynyt vuosilta 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 ja 2022, yhteensä 400 kirjaa. Aika ihanaa, vai mitä!

Tämän vuoden haaste näytti vaikeammalta kuin mitä se sitten lopulta oli. Aloitin haasteen vähän takaperoisesti viimeisestä kohdasta 50, eli kirjaston henkilökunnan vinkkaamalla kirjalla. Vuoden ensimmäinen haastekirja oli Tomi Kontion Isäni on hipsteri, jonka luin kuopukselle ääneen joululomalla vuoden alussa ja joka vei sydämen mennessään. Se oli täyden viiden tähden kirja, ja hieno aloitus tälle lukuvuodelle.  

Haasteen viimeinen kirja oli John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, joka melkein ällötti välillä, mutta kiri itsensä ihan mukiinmeneväksi lukukokemuksesi. Olen oikeasti Steinbeck-fani, sillä Steinbeck on kirjailija, jonka ansiosta varmastikin hain kirjallisuutta lukemaan. Ja tässä nyt ollaan: äikän opena ja kirjaintoilijana.  

1. Kirjassa on kartta: Jonna Björnstjerna: Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä - Setä Surkeus

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

3. Kirjan nimessä on kasvi: Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Annie Ernaux: Vuodet

5. Kirjassa ollaan maan alla: Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate (natsiupseeriston pussihousut ja nahkasaappaat): Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema - Kuinka Hitler nousi valtaan

7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta: Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (St Looe, Iso-Britannia): Agatha Christie: Vaarallinen talo

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä (transnaiset): Torrey Peters: Detransition, Baby

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja: Marjane Satrapi: Pistoja

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Tiina Lehikoinen: Punelma

12. Kirjan nimi liittyy veteen: Jonna Björnstjerna: Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä - Syväjärven salaisuus

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Taru Viinikainen: Tiltu ja Lettu, Leikkimökin asukas

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta: Mayli de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

15. Kirjan nimessä on ja-sana: Juha Seppälä: Oikku ja vapaus

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa: Ia Genberg: Yksityiskohdat

17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja: Minna Salami: Aistien viisaus

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä): Isabel Allende: Henkien talo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Viipuri): Anna Kortelainen: Siemen

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta: Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Juha Seppälä: Suomen historia

23. Kirja on iso: Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: Merimonsterit

24. Kirja kertoo urheilijasta: Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi: John Steinbeck: 
Torstai on toivoa täynnä

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: Édouard Louis: Väkivallan historia

27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin: Petra Rautiainen: Meren muisti

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: William Shakespeare: Juhannusyön uni

29. Kirjassa on minä-kertoja: Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Arvid Lydecken -ehdokas vuonna 2023): Mikko Kalajoki ja Jani Ikonen: Almus, Tännetuloa terve

31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas: Samuli Paulaharju (kuvittaneet Lauri Pitkänen, Jouko Alapartanen, ym.): Tunturien yöpuolta: vanhoja tarinoita 

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet (eläintensuojelu, mummous): Eeva Kilpi: Animalia 

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Satu Leisko: Unohtunut maa

34. Kirja kertoo Ukrainasta: Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Liisa Huhta: Uupuneet nuoret pärjääjät

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (Facebookista ystävältä): Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

40. Kirjassa hylätään jotain: Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle

41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla: Édouard Louis: Ei enää Eddy

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Sofia Chanfreau ja Amanda Chanfreau: Kirahvin sydän on tavattoman suuri

43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: Maria Turtschaninoff: Suomaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (omaelämäkerrat): Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan (kohta 19: kirjassa on paikka, jossa olen käynyt): Jaana Lehtiö: Kalliolla kukkulalla kuolema

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Robert Seethaler: Kokonainen elämä

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: Anita Brookner: Päivät Pariisissa ja Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: Minna Rytisalo: Jenny Hill

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (Matti Karjalainen): Tomi Kontio: Isäni on hipsteri

Tämä haaste otti valmistuakseen 80 kirjaa. Olen kerännyt kirjoista Excell-taulukkoa ja sen myötä yritän kerätä vuoden lopussa koko vuoden tilastot yhteen. 

Parhaita haastekirjoja olivat Tomi Kontion Isäni on hipsteri, Sofia Chanfreaun ja Amanda Chanfreaun Kirahvin sydän on tavattoman suuri, Kalle Päätalon Huonemiehen poika, Maria Turtschaninoffin Suomaa, Eeva Kilven Animalia, Petra Rautiaisen Meren muisti, Ia Genbergin Yksityiskohdat, Mayle di Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Tiina Lehikoisen Punelma. 

Kuten tavallista, haaste toi mukanaan yllättäviä lukunautintoja, eli kirjoja, joihin en olisi ikinä ilman haastetta tarttunut. Haasteen Facebook-sivujen kirjavinkit ovat kultaa. 

Jään taas malttamattoman odottamaan ensi vuoden haastetta. Sitä ennen luetaan lukupiirikirjoja ja aloitetaan jokin klassikko tammikuun klassikkohaastetta varten. 

Hyvää lukuvuoden loppua itse kullekin! 

Kirjamessuhuumaa 2023

Helsingin kirjamessut on kirjabloggaajalle ja -grammaajalle jokavuotinen ilon aihe ja tänäkin vuonna sain Helsingin kirjamessuilta lipun tapahtumaan. Kiitos siitä! 

Pääsin paikan päälle kahtena päivänä, perjantaina 27.10. ja lauantaina 28.10. Instagramin tarinoihin päivitin messutunnelmia ahkerasti ja kerään tähänkin julkaisuun parin päivän parhaat palat. 

Perjantai 27.10.2023

Aamulla juna kulki kuin juna ja oli täsmällisesti Pasilassa kello 10.30. Messukeskuksessa hyppäsin Kirja hyllyssä -blogin Kaisan kanssa heti asioiden ytimeen ja kuuntelin Lari Karjulan esittelyn kirjastaan Ymmärrä uupunutta, johda uuvuttamatta. Karjulan puheen perusteella jäi sellainen olo, että aika pienillä työelämämuutoksilla ihmiset jaksaisivat paremmin töissä. Kyse on ihmisläheisestä johtamisesta ja mentalisaatiosta, eli toisen ajattelumaailmaan asettumisesta. 

Seuraavaksi ehdimmekin kuuntelemaan Petra Maisosen ja Saara Turusen sekä E. L. Karhun keskustelua kaanonista ja siitä, kuka sitä tekee. Perinteinen kirjallisuuden kaanon (kuten kaikkien taiteiden kaanonit) on ollut miesvaltaista. Maisonen ja Turunen ovat kuitenkin lähteneet aktiivisesti muuttamaan kirjallisuuden kenttää ja kutsuneet naiskirjailijoita kirjoittamaan kirjoista, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen. Suurteoksia-esseekokoelmia on ilmestynyt jo kaksi, ja aion mitä pikimmin tarttua tähän kakkososaan. 

Kumpula-lavan ohi juostessani ehdin bongata idolini Paula Norosen ja hänen sankarihahmonsa, Supermarsun, josta lähetin kuvan perheen Whatsappiin, koska Supermarsu on ollut lasten sankari yli 10 vuotta.  Pienestä haastatteluosasta päättelin, että Paula Noronen ihailee itse sankaristaan kertovien elokuvien tunnelmaa. 

Päivän odotetuin tapahtuma oli presidenttiehdokkaiden keskustelu, jota isännöivät Helsingin kirjamessujen toiminnanjohtaja Ville Blåfield ja Helsingin Sanomien toimittaja Salla Vuorikoski. Sari Essayah, Harry Harkimo, Li Andersson, Alexander Stubb, Mika Aaltola, Jussi Halla-aho, Olli Rehn ja Pekka Haavisto keskustelivat asialliseen ja innostuneeseen sävyyn vallasta kertovista kirjoista. He olivat valinneet tilaisuutta varten kirjoja, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen ja kirjoja, jotka ovat muuttaneet heidän maailmankuvaansa. 

Petri Tamminen on yksi suosikeistani suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Hän on myös hauska esiintyjä. Luin syyslomalla hänen uutuuskirjansa Urheilijaelämäkerta, joka kertoo - kenestäpä muusta kuin hänestä itsestään. Kirjan nimi on monumentaalinen, vaikka sivuja on vähän ja elämäkerran aineksetkin tiivistetty hyvin ytimekkäästi. Tammisen mukaan "tekstissä tehokkainta on se, mitä ei kerrota". Kun kirjailija jättää lukijalle ajatuksen täydentämisen työn, se itse asiassa palkitsee lukijan ja herättää hänet ajattelemaan.  

Luin vastikään Ernest Hemingwayn muistelmateoksen Nuoruuteni Pariisi, jossa Hemingway kertoi etsivänsä "tosi lausetta". Yksikin sellainen riittää hänen mukaansa päivän työksi. Kuinka ollakaan Hemingwaystä puhui myös Tamminen, joka viittasi Hemingwayn niukkaan tyyliin ja kertoi myös omasta hyvän lauseen metsästyksestään. 

Mirkka Rekola, legendaarinen tamperelaissyntyinen runoilija, ei ole vielä saanut omaa elämäkertaan. Nyt tilanne on korjaantunut, kun Jonimatti Joutsijärvi on saanut elämäkerran ensimmäisen osan julkisuuteen ja toinen osakin on loppusuoralla. Kirjailija on paneutunut antaumuksella aiheeseensa ja hän kertoikin elävästi erilaisista lähteistä, joita hänen tielleen on osunut. Myös Rekolan lapsuudesta paljastui pelkän haastattelun keskellä paljon yksityiskohtia. Kiinnostavalta kuulostaa. 

Lauantai 28.10.2023

Lauantain messupäivä alkoi haasteellisella tehtävällä: nuoriso piti herättää ja saada liikkeelle ennen puolta. Lopulta kello 11.00 meitä istui viisi henkeä autossa, jonka nokka osoitti vakaasti kohti Messukeskusta. 

Aika pian paikan päällä totesin, että minun on turha yrittää keskittyä messuohjelmaan, kun 10-vuotias kirjaintoilija kulkee omia polkujaan ihmismassassa. Hän soitteli minulle vähän väliä - ilmoitti olinpaikkansa ja kutsui katsomaan suosikkejaan tai ostamaan kirjoja. Pari hänen kirjatoivettaan päätyikin reppuuni, josta ne siirtyvät pukinkonttiin. Mutta ssshhhh, tein ostokset kuitenkin salaa. 

Lopulta siis päädyin kiertelemään kustantajien ja kirjakauppojen pisteissä ja tekemään hintavertailuja. Esimerkiksi Rosebudin osastolle olisin voinut jäädä vain hengaamaan kaikkien pokkaripinojen viereen. Kirjoista tulee niin turvallinen ja hyvä olo, että kaikki maailman messuhälinäkin häviää jonnekin. 

Jossain vaiheessa kuopus soitti innokkaana, että nyt Ernest Lawson kertoo Höpersankareista. "Hän on kirjoittanut sen kirjan! Tuu äiti kattomaan!" ja pakkohan minun oli rientää paikalle. Lawson kertoi kirjansa taustoja ja luki kerrassaan hersyvästi otteen Höpersankareiden seikkailuista. Jos tällaisia lukijoita olisi tarjolla alakouluihin, kaikki pikkupirpanat takuulla ahmisivat kirjoja. 

Edellisistä vuosista viisastuneena en tee enää mitään ostorajoituksia kirjamessuille vaan tartun tilaisuuteen, kun sellainen osuu kohdalle. Olin jopa laatinut divariosastolle etsintälistan, joka helpotti vähän etenemistä. 

Kirjamessuilla kirjat ovat oikeasti paljon edullisempia kuin arkena kirjakaupoissa ja niitä on pinotolkulla tarjolla. Ja sitten se isompi kysymys: onko enää edes olemassa kirjakauppoja? Tai: myydäänkö kirjakaupoissa enää kirjoja?

Jos siis ihminen aikoo ja haluaa ostaa kirjoja - kuten aika moni ihminen näytti haluavan - kannattaa ne kirjat mennä ostamaan messuilta yhdellä ja samalla kertaa. 

Pakkasin sunnuntaiaamun kunniaksi omat kirjahankintani sohvalle. Niiden joukossa oli jäätäviä tiiliskiviromaaneja, muutama tietokirja perheen nuorille aikuisille, kaksi runokokoelmaa, yksi sarjakuva ja yksi pamfletti. Kirjoja on yhteensä 13 ja niiden hinnat olivat edullisimmillaan 5 euroa ja kalleimmillaan 19,90 euroa. Lisäksi ostin kolme kirjaa 10-vuotiaalle pojalle. Kaksi niistä kääritään joulupakettiin ja yhden itse valitsemansa mangan hän luki jo paluumatkalla. Näiden hinta oli yhteensä 40 euroa. Seuraavaksi siirryn itsekin lukemaan. Tai ehkä kuuntelen vielä muutaman kirjakeskustelun verkossa - messulipulla sekin onnistuu. 

Kiitän Helsingin kirjamessuja pääsylipusta! Ensi vuonna uudestaan!

Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia, 2013

Alkuteos: Le Rire de la Méduse et autres ironies de Hélène Cixous, 2010

Soumentajat: Heta Rundgren ja Aura Sevón

Kustantaja: Tutkijaliitto

Kansi: Ilmari Hakala

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Hélène Cixous'n nimi on tullut vastaani useassa yhteydessä viime vuosina lukemissani kirjoissa. Hän on inspiroinut kirjailijoita teräviin havaintoihin nimenomaan kirjoittamalla kirjoittamisen kapinasta eli ns. naiskirjoittamisesta. Teksteillään hän vaatii naisia - ja kirjailijoita ylipäätään - rikkomaan perinteistä miesten kirjoittamaa tekstiä ja sen lainalaisuuksia: Aion puhua naiskirjoituksesta, siitä mitä se vielä saa aikaan. Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan - samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan - omalla liikkeellään. (S. 35.) 

Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia sisältää oikeastaan kaksi esseetä: Medusan naurun ja Purkauksia. Medusan nauru (ilm. 1975) on kulttiessee, jossa Cixous nostattaa kapinaa kirjoittamisen kanonisoituja konventioita vastaan ja intoilee uuden kirjoittamisen syntymästä. Essee nousi valtavaan suosioon ensin englanninkielisenä käännöksenä - mikä sekin on melkoista ironiaa, koska se pohjautuu niin vankasti ranskan kieleen. Vasta saavutettuaan kulttimaineen amerikkalaisissa kulttuuri- ja feministipiireissä, se tavoitti lukijat myös Ranskassa. 

Purkauksia on puolestaan nimensä mukaisesti nopeita analyyseja kirjallisuudesta, lähinnä antiikin aikaisista tuotoksista. Teksteillään ja ideoillaan Cixous on Virginia Woolfin ja Simone De Beauvoirin perillinen, elämäntyönään feministi ja filosofi. Purkauksia on siinä mielessä merkittävä teos, että se nostaa antiikin teksteistä uusia hahmoja esiin ja etsii teksteistä kapinaa - samaan tyyliin kuin de Beauvoir ravisteli teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) tarustojen ja legendojen naiskuvia. 

Olen lukenut Cixous'n Medusan naurua ja muita ironisia tekstejä koko kuluvan vuoden, enkä meinaa saada siitä kyllikseni. Siitä löytyy koko ajan jotain uutta ja kummallista mietittäväksi. Lennokas, hekumoiva ja kapinallinen teksti ei ole aivan helpoimmin sisäistettävää materiaalia. Lukuisat alaviitteet ja ranskan kielen kaksoismerkitykset, homonymiat ja kieliopilliset suvut, feminiini ja maskuliini, ovat keskeisiä Cixous'n kirjoittamisen ja ajattelun kohteita. On selvää, että suomentajat Heta Rundgren ja Aura Sevón ovat olleet melkoisen haasteen äärellä, kun he ovat tarttuneet esseiden käännöstyöhön. Heidän tarkat huomionsa ja selityksenä ovat lukijalle kullanarvoisia. 

En edelleenkään väitä ymmärtäneeni teoksesta sen lukuisia nyansseja, mutta väitän, että Cixous'n kirjoittamisen vimma ja ajattelun lennokkuus myös tarttuvat. Lukija alkaa todellakin kyseenalaistaa kielen rakenteita ja kirjoitukseen piilotettuja viestejä. Lukijalle kehittyy halu rikkoa kieli Cixous'n esimerkkiä seuraten. Kunpa kynäni lentäisi yhtä hurmioituneena ja yhtä ehdottomana ja varmana kuin hänen kynänsä! En yhtään ihmettele, että lähes jokainen nykykirjailija, varsinkin esseen kirjoittaja, on käyttänyt lähteenään tämän kirjailija-filosofin ajatuksia. Cixous'n esseeseen viittaavat muun muassa Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus ja Tuomas Aitonurmsi teoksessaan Ruumiin ylittävä ääni. 

Medusan nauru on erikoinen kirjallinen tapaus. Ilmestyessään vuonna 1975 se ei vielä noussut kulttimaineeseen Ranskassa, vaikka sen ydin on vahvasti nimenomaan ranskan kielen rakenteessa, erityisesti kielen suvuissa, maskuliinissa ja feminiinissä. Cixous´n mukaan maailmakin on siis jakautunut kahteen osaan, jossa maskuliiniset sanat edustavat järkeä ja vakautta, kun taas feminiiniset sanat edustavat ikään kuin villiä luontoa. Suomalaiselle lukijalle tässä on jo oma haasteensa: koska suomen kielen sanoilla ei ole sukuja, on vaikeaa kuvitella, voiko kieli olla näin sukupuolittunut. Kyllä se voi, ja on sitä myös suomeksi. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa lukuisat esimiehet ja palomiehet, joiden tilalle on aktiivisesti etsitty tasa-arvoisempia ammattinimikkeitä, kuten esihenkilöitä ja pelastajia. Kielen sukupuolisuus on niin arkista, että sen purkaminen vaatii valppautta myös suomen puhujilta.   

Lisäksi Cixous leikkii ranskan kielen hän-pronominin feminiinillä ja maskuliinilla - ja taas suomalaislukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen merkityseroja. Onneksi suomentajat eivät jää näihin kielten välisten erojen ongelmiin, vaan tekevät työtään uskollisina ranskan erityispiirteille. Ja Cixous'n tekstin kapina välittyy oivallisesti. 

Ranskan kielen lisäksi suomalaislukijalle koituu vaikeuksia psykoanalyysin ja kielitieteen mutkikkaista suhteista, joita Cixous käsittelee filosofin otteella leipätyönään. Hän liittyy ketjuun, jonka Freudin psykoanalyysin kriitikot muodostavat. Kielitieteilijöiltä (ainakin Ranskassa) tuntuu kuluvan järjetön määrä aikaa peniskateus-teorian kumoamiseen, ja he tuntuvat sukupolvi toisensa jälkeen jumittavan samoihin ympyröihin, joihin Cixous'kin ottaa intohimoisesti kantaa. Naistutkimus Suomessa on ottanut jo aimo askeleita näistä pohdinnoista eteen päin, ja oikeastaan hylännyt peniskateushöpinät, joihin muun muassa filosofi Simone de Beauvoir käytti suuren osan Toisen sukupuolen sivumäärästä. 

Cixous'n parasta antia on ilman muuta tietoisuus, jonka hän lukijalleen tarjoaa. Olenkin alkanut etsiä naiskirjoittamista. Mitä se voisi olla? Ainakin Cixous'n mallin mukaisesti se on jotain faktan ja fiktion, asiatekstin ja kaunokirjallisten ilmausten, analyysin ja hurmion sekoittumista. Se on myös umpirehellistä ja kokeilevaa, eikä aina kielellisesti tai siveellisesti korrektia. Se ei ole myöskään heteronormatiivista, eikä missään nimessä eurosentristä. Sitä täytyy aktiivisen tietoisesti luoda, ja sitä nykykirjailijat yhä enemmän ja yhä tietoisemmin tekevätkin. Mainitsen tässä sellaisia kirjailijoita kuin  Maggie Nelson ja Annie Ernaux ja jo aiemmin mainitut Minna Salami ja Tuomas Aitonurmi. Haluaisin ajatella, että kotimaisista kirjailijoista Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut ja Se on sitten kevät, Aila Meriluodon Peter-Peter tai Eeva Kilven Naisen päiväkirja tai Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Suurpyytäjä tai Eeva Kilven runot ovat naiskirjoittamista parhaimmillaan. Mikä niistä  sitten tekee naiskirjoittamista? Lukekaa, niin tiedätte! 

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Mukana on 23 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

Lisää lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille

Lukuviikon kunniaksi olen usein julkaissut blogissa lukuvinkkejä lapsille, erityisesti pojille. Näitä vinkkilistoja  on nyt kertynyt melko monta osaa ja blogin uumenissa niitä voi olla lisääkin. Nyt on siis vuorossa ties kuinka mones lukuvinkkilista. (Aikaisemmat julkaisut on listattu tekstin loppuun.)

Vanhempi poika, jonka kanssa tämän perinteen aloitin, on nyt 15-vuotias ja lukee vain koulusta luettavaksi annettuja kirjoja. Kuopuksen kanssa sen sijaan tilanne on vielä aika hyvä. Hän lukee vielä paljon itsekseen, ja taitaapa olla niinkin, että hänen iltasatuikänsä on venynyt paljon myöhemmäksi kuin edellisen sankarin kanssa. 

 

Viime vuonna saimme valmiiksi valtavan iltasatu-urakan, eli luimme kaikki Harry Potter -sarjan kirjat loppuun. Sen jälkeen katsoimme kaikki HP-elokuvatkin alusta loppuun. Harry Potter -intoilumme huipentui kesällä 2022, kun matkustimme Lontooseen ja vierailimme Harry Potter -studioilla. Kuopus otti vierailusta kaiken ilon irti. Perheen isommat lapset ovat myös Potterinsa lukeneet useaan kertaan, mutta he ovat sen ikäisiä, että alkoi olla viimeiset hetket, että heidät sai studioille mukaan. Suosittelen käyntiä, jos se vain on joskus mahdollinen. 

Totuuden nimissä iltasatuina luetut Harry Potterit alkoivat tuntua vähän pitkästyttäviltä jossain viidennen ja kuudennen kirjan välimaastossa. Niinpä nyt onkin sitten luettu urakalla iltasaduiksi kaikkea muuta. Poika on itse valinnut luettavat lahjakirjoistaan, joita on kertynyt hyllyyn Potter-urakan aikana. Onkin syytä kiittää kummitätiä, joka on kartuttanut lastenkirjahyllyämme uusimmilla lastenromaaneilla. Vaikka näistäkään kirjoista kaikki eivät ole olleet omia suosikkejani, niin poika on rakastanut niitä kaikkia. 

Niinpä olemmekin lukeneet Anja Portinin Radio Popovin (2020), Reetta Niemelän  kirjoittaman ja Katri Kirkkopellon kuvittaman Mustan kuun majatalon (2021) ja J. K. Rowlingin Ikkabogin (2020), joka on pojan erityinen suosikki - ja josta minä taas en erityisemmin piitannut. Joulukalenterikirjana luimme somessa ylistetyn Karin Erlandssonin kirjoittaman ja Peter Bergtingin kuvittaman Yöjunan. Sekin oli minulle pettymys Tmo Parvelan Maukka, Väykkä ja  mieletön lumipallo -joulukalenterikirjan jälkeen. 

Nyt meillä on iltasatukirjana meneillään viime vuoden Finlandia junior -voittaja, Sofia Chanfreaun kirjoittama ja hänen sisarensa Amanda Chanfreaun kuvittama Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Se on meidän kummankin suosikki. 

Nuorimmaisen koulussa  - joka on tietysti myös vanhempien lasten entinen koulu - tehdään edelleen ahkerasti lukudiplomeita, ja poikakin innostui pienellä painostuksella sellaisen tekemään. Lukudiplomiin kuuluu jokin klassikko, jokin kuvakirja, jokin runokirja, uusi lastenromaani, jokin tietokirja ja lisäksi johonkin teemaan sopiva kirja. Kolmannella luokalla teemana oli oppimisen ilo. Kirjalistat ovat pitkiä ja meillähän kävi niin, että omasta kirjahyllystä löytyi melkein joka kohtaan sopiva kirja. 

Klassikkokirjana poika luki iki-ihanan Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan. Se teki häneen yhtä suuren vaikutuksen, kun se on tehnyt hänen isompiinkin sisaruksiinsa. Runokirjana upposi Laura Ruohosen klassikkorunokirja Allakka Pullakka, joka oli yhdessä luettu aikaisemminkin. Ostin pojalle myös omaksi Pia Krutsinin runoileman ja Jani Ikosen kuvittaman Kaupunki Kukaties -teoksen, jonka poika luki itse ja hekotteli lukiessaan. Samalla tavalla vaikutti myös Laura Ruohosen uusin runokokoelma Kummalla kammella. 

Lukudplomia varten poika luki myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatuja ja Patuja sekä Timo Parvelan Pate-kirja. Samaan syssyyn meni uusin Roope Lipastin kirjoittama Lätkä-Laurikin. Näiden kaikkien sarjojen uusimmat teokset luetaan heti, kun ne vain käsiimme saamme. 

Pojan omia suosikkeja ovat hassunhauskat ja älyvapaat Dav Pilkeyn Koiramies-kirjat sekä Trollin Mestarietsivä Peppuset. Aaron Blabeyn Hurja jengi -sarjakuvateoksista on tehty jopa elokuvaa, ja kuopus on lukenut kaikki sarjan kirjat. Ne menevätkin yhdeltä istumalta.  Paula Norosen Yökoulut hän on myös lukenut ihan jokaisen. Nekin saa hotkaistua nopeasti, eli lukukokemuksesta tulee heti onnistumisen ilo. 

Tietokirjoista poika innostuu joskus valtavasti. ZoneVD:n uusin tietokirja Uskomattoman tiedon jäljillä ostettiin Helsingin kirjamessuilta omaksi ja sitä luetaan ahkerasti. Se on kuunneltukin äänikirjana monta kertaa. Lukudiplomiin poika luki tietokirjaksi Mauri Kunnaksen Hullunkurisen lintukirjan, joka on vähän vanhempaa tuotantoa, mutta sopikin kuopukselle oikein hyvin. Hän nimittäin oikeasti bongailee lintuja aika ajoin. 

Uusimpana löytönä voisin mainita Di Gregorion ja Barbuccin sarjakuvateokset Sisarukset Gremillet. Poika luki sarjan kaksi ensimmäistä teosta nopeaan tahtiin ja kolmas osa odottaa jo kirjastossa. Vaikka sarjakuvat vaikuttavat vähän tyttömäisiltä, en ole missään nimessä maininnut asiasta, vaan olen vain työntänyt kirjat pojalle käteen. Vinkin sarjakuvista bongasin erään kirjavinkkarin kirjagram-tililtä.  

Melkein unohdin mainita Anders Sparringin kirjoittamat Vorosen perhe -kirjat. Ne on kuvittanut Per Gustavsson, ja jokin näissä anarkistisissa tarinoissa kiehtoo poikaa. Hän hihittelee kirjoille ja lukee minulle parhaita paloja ääneen. Anarkiaa on myös Barbara Cantinin goottihenkisissä Mortina-kirjoissa.

Äänikirjoina poika on viime aikoina kuunnellut Narnian tarinoita. Bookbeat on hänellä auki joka ilta, ja kirjoja kuluu aikamoista tahtia. Päivät päättyvät kuitenkin joka ilta äidin lukemaan iltasatuun. Jos olen liian väsynyt, iltasatu etenee vain muutaman sivun, mutta joka ilta se etenee. Saapa nähdä, joko ensi vuonna luen vain itselleni iltaisin, vai vieläkö joku lapsi on iltasatuja vailla. 

Aikaisemmat lukuvinkit: 

Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle vuonna 2016

Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle vuonna 2017

Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille vuonna 2018

Lukuvinkkejä 11-vuotiaalle pojalle vuonna 2019

Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille vuonna 2020

Lisää lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille vuonna 2022

Julkaisussa mainitut kirjat tai kirjasarjat: 

Blabey Aaron: Hurja jengi -sarja

Cantini Barbara: Mortina-sarja

Chanfreau Sofia ja Chanfreau Amanda: Kirahvin sydän on tavattoman suuri

Di Gregorio Giovannia ja Barbucci Alessandro: Sisarukset Gremillet -sarjakuvat

Erlandson Karin: Yöjuna (joulukalenterikirja)

Krutsin Pia ja Ikonen Jani: Kaupunki Kukaties

Kunnas Mauri: Hullunkurinen lintukirja

Lipasti Roope: Lätkä-Lauri-sarja

Niemelä Reetta: Mustan kuun majatalo

Nopola Sinikka ja Nopola Tiina: Risto Räppääjä -sarja

Noronen Paula: Yökoulu-sarja

Parvela Timo: Pate-sarja

Pilkey Dav: Koiramies-sarja

Portin Aja: Radio Popov

Rowling J. K: Ikkabog 

Ruohonen Laura: Allakka Pullakka ja Kummalla kammella

Sparring Ander: Vorosen perhe -kirjat

Troll: Mestarietsivä Peppunen

Uspenski Eduard: Fedja-setä, kissa ja koira

ZoneVD: Uskomattoman tiedon jäljillä

Isabel Allende: Henkien talo

Isabel Allende. Henkien talo, 2, painos 2010

Alkuteos:  La casa de los espiritus, 1982

Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

Kustantaja: Otava

Sivuja: 436

Kansi: Markus Pyörälä

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan latinalaisamerikkalaiseen maahan, joka on tunnistettavissa Chileksi, kirjailijan kotimaaksi, josta hän lähti maanpakoon vuonna 1975 sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Kirjailija on kirjoittanut kirjansa Yhdysvalloissa, ja siitä on tullut kansainvälinen menestys. Teos edustaa maagista realismia Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden perinteen jatkajana.

Romaanin päähenkilöitä ovat Trueban suvun naiset: Clara, Blanca ja Alba. Heistä muodostuu tyttärien ja äitien ketju, sukupolvien jatkumo. Claran ja Blancan suhde on kuvattu hyvin läheiseksi ja sellaisena se onkin suorastaan maaginen: Äiti ja tytär tarinoivat, katselivat vanhoja valokuvia sukulaisista ja kertoivat vuorotellen juttuja piereskelevistä sedistä ja sokeista serkuista jotka putosivat puusta kuin säkki, kävivät yhdessä tähyämässä kauas Andien rinteille ja laskemassa pilviä, puhuivat toisilleen erikoiskielellä, josta espanjankielen t-äänne oli korvattu n:llä ja r:n sijalla oli l, joten he puhuivat aivan niinkuin pesulan kiinalainen (s. 136). 

Taustalla julmana patriarkkana ja konservatiivisten arvojen puolustajana häärää Claran aviomies Esteban Trueba, joka välillä heittäytyy minä-kertojaksi tarinassa, jossa hänen olisi nykynäkökulmasta paras pysyä hiljaa. 

Trueban hahmo on ikään kuin selitys myös sille, miksi maa syöksyy sekasortoon ja sosiaaliseen kahtiajakoon. Trueban perhe edustaa omistavaa luokkaa. Suvun rappiomaatila nousee uuteen kukoistukseen, kun nuori Esteban Trueba saapuu laittamaan sen kuntoon. Hän panee työntekijät järjestykseen ja työntekoon ja kohentaa siinä ohessa heidän olojaan. Tosin hän on myös äkkipikainen julmuri ja naisten raiskaaja, jonka himot laantuvat vasta hänen naituaan Claran. 

Perheen naiset harjoittavat hyväntekeväisyyttä minkä ehtivät, mutta heidän on vaikea paikata Esteban Trueban aiheuttamia tuhoja ja julmuuksia. Kuten arvata saattaa, tapahtuu rakastumisia yli luokkarajojen. Tapahtuu myös kummallisia naimakauppoja, syntyy tyttäriä ja syntyy poikia.

Kirjan kerronta on rönsyilevää ja toisteista. Maagisen realismin piirteet, kuten epäluonnolliset tapahtumat, henkien puhe ja spiritismi ovat kirjan henkilöiden arkipäivää. Claran ja Estebanin talo on tapahtumien keskipiste, ja Claran mukana sinne asettuvat myös henget, joiden kanssa naiset pysyvät hyvissä väleissä. 

Tapahtumat on kerrottu paisutellen, suvun legendoja ja myyttisiä tarinoita liioitellen. Tarinankertomisen perinne elää suvussa ja kulttuurissa. Maskuliinisen ja feminiinisen maailmankatsomuksen kilpailuasetelma on julma, eikä rauhaa tunnu löytyvän. Miesten ja naisten maailmat ovat kaukana toisistaan. 

Tarina olisi varmastikin rönsyillyt loputtomiin, elleivät yhteiskunnalliset levottomuudet olisi temmanneet Trueban perheenkin pyörteisiinsä. Kun kansa valitsee maan johtoon sosialistisen presidentin, yläluokka pelästyy omaisuutensa puolesta. Armeija lietsotaan pelastamaan maa "kommunistiroistojen" kynsistä, sotilasjuntta kaappaa vallan ja seuraa verinen kansanpuhdistus, jossa Trueban sukukaan ei säästy menetyksiltä. 

Parilla kynänvedolla sotilaat muuttivat koko maailmanhistorian kulun, pyyhkivät pois tapahtumia, aatteita ja henkilöitä, joita hallitus ei hyväksynyt. - - Sotilaita ei ole luotu loistamaan rauhan töissä. Kaappaus tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa käytännössä sen mitä olivat kasarmeissa oppineet, sokeaa tottelemista, aseiden käsittelyä ja muita taitoja jotka sotilaat hallitsevat kunhan omantunnon ääni vaikenee (s. 388 - 389). 

Kirjan loppu on epätoivon sävyttämää kaaoksen kuvausta. Todellisuus käy julmasti kansan ja sen sukuhistorioiden kimppuun. Kaikki tuntuu hajoavan. Todellisten tapahtumien seurauksena meille Suomeenkin saapuivat historian ensimmäiset pakolaiset, joita diplomaatit auttoivat suurlähetystöjen pakoon.

Henkien talo tuntui aluksi kiehtovalta, mutta muuttui puolivälin paikkeilla puuduttavaksi luettavaksi. Aina näytti löytyvän jokin selitys (henget, velvollisuus, kuohuva veri, ylenmääräinen lempeys) itse kunkin kummalliselle käytökselle (avioitumisille, pettämisille, mököttämisille, väkivallalle, alistumisille), eikä henkilöiden toiminnassa ollut mitään järkeä. Se oli toisaalta myös ihanaa. Lopulta sotilasjuntta ankkuroi tarinan niin hirveään todellisuuteen, että lukijan jokainen solu sähköistyy. Ihmiselämän arvo jää ahneuden ja julmuuden jalkoihin, suvut ja perheet häviävät historian hämäriin. Klassikoiden tehtävä on toimia muistina.

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 16. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjaluotsi-blogi. Mukana on 24 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Ranskan työväenluokan taistelut

 Édouar Louis: Kuka tapppoi isäni, 2022; Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022

Alkuteos: Qui a tué mon père, 2018; Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomentaja: Lotta Toivanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Tom Backström

Sivuja: 76; 103

Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta

Loppuvuonna 2022 luettavakseni osui monta työväenluokasta kertovaa kirjaa. Ranskalaisen Édouard Louis'n kirjoittamat teokset Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertovat hänen isänsä ja äitinsä tarinat, mutta ottavat myös suorasukaisesti kantaa Ranskan poliittisiin päätöksiin. Varsinkin Kuka tappoi isäni lähenee poliittisen pamfletin muotoa. Kirja alkaa yhteiskunnallisella julistuksella:  

Kun amerikkalaistutkija Ruth Gilmorelta kysyttiin, mitä termi rasismi hänelle merkitsee, hän vastasi, että rasismi on tiettyjen väestöryhmien altistamista ennenaikaiselle kuolemalle. - - Jos politiikalla tarkoitetaan sitä, että tietyt ihmiset hallitsevat muita ja että yksilöt elävät yhteisöissä, joita he eivät ole itse valinneet, silloin politiikka on väestön jakamista niihin, joita tuetaan, hoivataan ja suojellaan, ja niihin, jotka altistetaan kuolemalle, vainolle ja väkivallalle. (S. 9.)

Louis ankkuroi Gilmoren ajatukset isänsä elämään. Isä on tehdastyöläisen poika, jonka oma isä kuolee nuorena. Isäkin ajautuu tehdastyöhön, vaikka yrittää elää myös vapaata ja villiä elämää. Väkivalta, päihteet ja köyhyys tekevät hänen elämästään onnetonta. Lopulta hän menettää myös terveytensä joutuessaan työpaikalla onnettomuuteen, joka tuhoaa hänen  selkänsä. 

Kirjan loppuun Louis on koonnut poliittisten päättäjien lausuntoja: Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui vaalikampanjassaan "tuillaeläjistä", joiden piiriin kuuluu myös Louis'n isä. Sarkozyyn luotsaaman politiikan seurauksena isää yritettiin työllistää, vaikka tehdastyö oli tuhonnut hänen selkänsä. Isä kärsii myös hengitysvaikeuksista. Jacques Chirac puolestaan jätti hallituksensa kanssa julkisten korvauksen piiristä pois kymmeniä lääkkeitä, joihin kuului myös isän käyttämiä lääkkeitä. Työlakien huonontamista harrastettiin Ranskassa myös vuonna 2016 Francois Hollanden aikakaudella. Tuolloin astui voimaan laki, joka helpotti irtisanomista ja työnantajan mahdollisuuksia vaatia työntekijöiltä pidempiä työviikkoja. 

Louis'n keräämät konkreettiset esimerkit kertovat, kuinka päättäjien tekemät ratkaisut vaikuttavat heti ihmisiin - mutta eivät tietenkään kaikkiin ihmisiin: Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta. (S. 67.) Politiikka voi muuttaa köyhyydessä elävien ihmisten elämää myös helpompaan suuntaan: kun Ranskan hallitus nosti kouluavustuksia, isä vei koko perheen juhlimaan sitä merenrantaan. 

Juhlinnasta tulee mieleen Leena Landerin teos Liekin lapset, jossa kuvataan, kuinka varsinaissuomalaisen työväentalon pihassa odotetaan senaatin päätöstä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta vuonna 1906. Väki odottaa sanansaattajaa, ja kun tieto työväenluokan ja naisten äänioikeudesta saapuu, ilo on valtava. Kyse on heille elämästä ja kuolemasta, kuten Louis'n isälle 100 vuotta myöhemmin. 

Louis'n äidin tarina myötäilee isän tarinaa, mutta tarina on selvästi läheisemmästä ihmisestä kirjoitettu. Louis'n äiti sieti yhteistä elämää väkivaltaisen miehensä kanssa 25 vuotta, kunnes jätti Louis'n isän, jota poikakin pelkäsi. Vaikka äiti tekee dramaattisen päätöksen, jolla on vaikutusta koko perheen elämään, Naisen taistelut ja muodonmuutokset on huomattavasti valoisampi teos kuin Kuka tappoi isäni. Äidillä on viisi lasta kahden eri miehen kanssa. Nuorena hankitut lapset ja väkivaltaiset aviomiehet eivät kuitenkaan lannista äitiä, joka ruokkii lapset ja miehensä päivittäin. Hän venyttää penniä, kunnes kyllästyy miehensä baari-iltoihin. 

Louis'n kirjat ovat nykykirjallisuuden ihanteiden vastaisia. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, ellei uutta ole juuri se, että hän kirjoittaa kaikkia nykykirjallisuuden sääntöjä ja ihanteita vastaan: 

Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. 

  Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi. - - 

  Koska nyt minä tiedän. Se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta. ( S. 14-15.)

Äidin tarina on kuoppainen ja rosoinen. Äiti ei ole pyhimys. Hän ei ole uhrautuja, eikä hän ymmärrä poikaansa, joka lähtee opiskelemaan ensin lukioon ja sitten yliopistoon. Poika sanoutuu irti työväenluokasta, tekee luokkanousua äidin silmien edessä, eikä äiti pysty hyväksymään sitä. 

Tarvitaan paljon muutoksia, ennen kuin välit pojan kanssa taas paranevat. Louis kertoo, että äidin muodonmuutos, vapautuminen kotikylästä ja isästä ovat tehneet äidistä onnellisemman ihmisen, vaikka hänen luokkansa ei ole muuttunut. 

Äidin tarina on kuin Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo päivitettynä nykyaikaan ja Ranskaan. Työmiehen vaimo ilmestyi vuonna 1888. Eikö mikään muutu työväenluokan elämässä koskaan? Kuinka kauan tätä taistelua käydään - miehiä, köyhyyttä ja kotiorjuutta vastaan? Mikä voisi vapauttaa naiset lopullisesti?

Édouard Louis'n teksti on toisaalta hämmentävää, toisaalta raikasta luettavaa: Voiko näin suoraan edes kirjoittaa? Onko tämä fiktiota ollenkaan? 

Lukupiirikirjana Kuka Tappoi isäni herätti paljon keskustelua muun muassa yksilön vapaudesta. Kuinka paljon ihminen voi valita asioita elämässään, esimerkiksi koulutusta tai terveyttä (tupakointi, päihteet, hammashoito)? Kuinka paljon yhteiskunta mahdollistaa asioita ja onnellisuutta, kuinka paljon ihminen tekee elämäänsä itse? Louis'n teosten kaltaista kirjallisuutta tarvitaan niin kauan, kun politiikka on elämän ja kuoleman kysymys joillekin ihmisille. Taide paitsi ilmentää, myös luo yhteiskuntaa.