Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö, 108 haikua, 2015
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Taivo Org
Sivuja: 68
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Olen heikkona haikuihin. En voi vastustaa niiden muotoa enkä aiheita. Ensin viiden tavun rivi, sitten seitsemän tavun rivi ja sitten taas viiden tavun rivi. Aiheena luonto, hetki ja koko elämä, tai ehkä vain pieni oivallus elämästä. Muutamaan sanaan vangitaan viisauksia. Parhaimmillaan haikuun voi jäädä asumaan.

Tero Tähtisen Kuunkulkema yö sattui silmiini Metson runohyllyssä, ja saman tien muistin, että olen törmännyt kirjaan jossain muuallakin, nimittäin tutun Ulla-kirjastonhoitajan Facebook-sivuilla. Ulla kehui kirjaa jo P. S. Rakastan kirjoja -blogin joulukalenterin luukussa. Koska myös kannen veikeä Kaukoidän heppu hurmasi hymyllään, poimin kirjan mukaani. Ehkä kunnon haiku loihtisi ilahtuneen olon - ja niin kävikin.

Kirjassa on kannen lupaamat 108 haikua, joka sivulla kaksi haikua, joka aukeamalla neljä haikua. Ne liittyvät aina samaan aihepiiriin. Pieniä lauluja Gaialle -osiossa käydään vuodenkierto läpi. En koskaan väsy haikujen tähän puoleen, luontohavaintoihin. Lehden putoamiseen pysähtyvä hetki tai lumihiutaleen leijailu, ja maisema  - ehkä koko elämä - näyttääkin aivan uudelta:

Talvi, maisema
leikkii kuurupiiloa
hankien kanssa. (S. 15.)


Haikujen perinnehän on ikiaikainen. Luontorunojen perinne on myös ikiaikainen. Suomessa luonnosta runoilu on jokaisen runoilijan oikeus ja suoranainen velvollisuus. Tähtisen luontorunoissa lähetetään myös terveiset Risto Rasalle:

Tuhat omenaa - 
ja niistä yhdessäkään
ei toukka tiskaa. (S. 24.)


Zenin löyhkää -osiossa etsitään zeniä. Joskus sen voi saavuttaa:

Lumen hiljaisuus,
ääni. Vihossa haiku,
vastasatanut. (S. 32.)


En muista lukeneeni koskaan Reissuhaikuja, mutta Tähtinen on ikuistanut matkatunnelmiaan haikuihin. Myös teoksen viimeinen osio, Kiinalaisia unia, on täynnä "matkamuistoja". Idea on innostava. Jospa matkustaessaan osaisikin tallentaa itselleen sanallisia kuvia! Pelkät valokuvat eivät kerro kaikkea:

Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin. 
                   
                        (Sierra Nevada) (S. 50.)


Tero Tähtinen on tamperelainen kirjailija ja maailmanmatkaaja. Hän istuttaa runonsa pitkään jatkumoon ja tekee sen taidolla. Viime vuoden ilahduttavin runokokoelma, Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa sisälsi sekin haikuja, mutta laajeni myös muodon yli. Samoin Arto Lapin riemastuttavassa tuotannossa haiuilla on oma paikkansa. Kaikki nämä nykyrunoilijat ovat tamperelaisia, joten nyt tekisikin mieleni julistaa Tampere Suomen haikupääkaupungiksi.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Rascal ja Sophie: Tinka

Rascal ja Sophie: Tinka, 2013
Teksti: Rascal
Kuvitus: Sophie
Alkuteos: Moun, 1994
Kustantaja: Basam Books
Suomentaja: Hannele Pohjanmies
Sivuja. 35
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta







Vähitellen pitkät, unettomat, pelon täyttämät yöt alkoivat häipyä ja Tinka alkoi nukkua syvää ja lempeää unta. Sitten koitti päivä jolloin Tinka hymyili ensimmäisen kerran. (S. 18.)

Joskus käteen osuu pieniä aarteita. Tinka on juuri sellainen pieni, vaatimattoman näköinen kirja, jonka helposti vain ohittaisi. Onneksi kirja oli nostettu uutuushyllyyn kirjastossa ja onneksi tartuin siihen.

Yhtäkkiä katsottuna kirjan kansi näyttää valjulta, eikä kirjan kuvituskaan näytä kovin houkuttelevalta tällaiselle värikylläisiin suomalaiskuvituksiin tottuneelle lukijalle. Mutta tarkempi tutustuminen palkitsee lukijan: Mikä tarina! Ja mitkä kuvat!  Pieni laatikosta kurkistava kissanpentu on suloinen ja sen elämäntarina on sydäntäsärkevä. Kuvituksen rauhallisuus hivelee sielua.

Kirjan tekijöinä on belgialainen aviopari, Rascal ja Sophie. Sophie on adoptoitu 7-vuotiaana Etelä-Koreasta Belgiaan, ja Tinkan tarina mukailee hänen kokemuksiaan. Kirja on syntynyt sen jälkeen, kun hän vieraili alkuperäisessä kotimaassaan.

Kun Tinka kasvoi suuremmaksi, vanhemmat kertoivat hänelle, miten hän oli eräänä kevätaamuna saapunut heidän luokseen ja miten he olivat ottaneet hänet omaksi lapsekseen ja rakastaneet häntä. (S. 26.)

Kirja henkii lopulta sellaista rauhaa, jonka voi saavuttaa, kun pysähtyy ajattelemaan tärkeitä asioita. Tinka on pieni kissatyttö, joka lähetetään sodan jaloista maailmalle. Tinkan käy hyvin, mutta hän joutuu elämässään miettimään menneisyyttään ja alkuperäänsä. Voisin kuvitella, että kirja auttaisi adoptiolapsia käsittelemään taustaansa, mutta herättelee myötätuntoa kaikissa lukijoissa. Luulenpa, että kirja kasvattaa suvaitsevaisuuteen kaikkia maahanmuuttajia kohtaan, sillä tekee hyvää kurkistaa maailmalle ja huomata, että kaikilla ei ole yhtä turvallista lapsuutta kuin suomalaislapsilla. Kirja opettaa, että rakkaus ja huolenpito voivat kuitenkin korjata paljon.

Teos on taitettu siten, että kuva jää aina aukeaman oikeanpuoleiselle sivulle ja teksti on vasemmalla. Tekstiä
on vähän, mutta kuva puhuu paljon lisää. Kuvitus on näennäisen pelkistettyä ja sävyltään herkkää. Meri, hiekka ja linnut on saatu eläviksi pienin viivoin ja murretuin värein. Kuvissa on aasialaista siroutta ja mangan henkäys.

Meillä kirja piti lukea moneen kertaan, sillä se kosketti kaikkia 6-8-vuotiaita kuuntelijoita. Jo kirjan alku sai lapseni hiljaisiksi. Siinä on kuvia perheestä sotaa käyvässä maassa. Alistuneista hahmoista näkee sodan vaikutusen, vaikka varsinaisia sotakuvia ei olekaan. Tinka-vauva herättää heti kiintymyksen. Pieni haikeus säilyy kirjan loppuun saakka, vaikka tarina onkin lopulta onnellinen.

Olen lukenut aika vähän käännettyjä kuvakirjoja lapsilleni, sillä tuntuu, että kotimainen kuvakirjallisuus on niin laadukasta, että sillä pärjää hyvin. Mutta tielleni on osunut myös näitä pieniä helmiä. Irlantilainen Chris Haughton valloitti sydämeni hupaisilla hahmoillaan ja nyt tämä pienikokoinen belgialaisaarre liikutti syvästi. Kannattaa siis pitää silmänsä auki ja tsuumailla näitä käännöksiäkin, sillä kansainvälinen tuulahdus avaa kummasti ajattelua.


Tinka on arvioitu myös Lastenkirjahyllyssä.

J. M. Synge: Aransaaret

J. M. Synge: Aransaaret, 2009
Alkuteos: The Aran Islands, 1907
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Leena Kilpi
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Jälleen näin kolmen matalan kalliosaaren vajoavan mereen ja jouduin hetkeksi suunnattoman murhemielen valtaan. Ilta oli seesteinen, ja kun tulimme avoimille vesille, aurinko oli kuin sädekehä Inishmaan kallioiden takana. Vähän myöhemmin taivas peittyi punertavaan hehkuun, joka hääti tieltään kaiken sinen mereltä ja Connemaran kukkuloilta. (S. 96.)

John Millington Syngen (1871 - 1909)  Aransaaret on viehättävä ja kiehtova kirja. Kirjan taustalla on kahden irlantilaisen kohtaaminen Pariisissa. Runoilija William Butler Yeats tapasi nuoren maanmiehensä, opiskelija John Millington Syngen Pariisissa ja lausui hänelle kohtalokkaat sanat: "Jätä Pariisi, et koskaan saa mitään aikaiseksi lukemalla Racinea... Mene Aransaarille. Elä siellä kuin olisit yksi saarelaisista. Kuvaa elämää, jota ei ole koskaan ennen kuvattu."

Ja Synge kuvasi. Hän vietti saarilla viisi kesää, opiskeli iiriä, kirjoitti muistiin kansantarinoita ja -runoja, seurasi saaren elämää ja ystävystyi saarelaisten kanssa. Myöhemmin hän perusti Yeatsin ja muutaman muun henkilön kanssa Irlannin kansallisteatterin, jonka ohjelmassa oli hänen kirjoittamiaan realistisia maalaisnäytelmiä, joissa hän hyödynsi kansantuntemustaan. Syngen näytelmät eivät kuitenkaan olleet kiihkeimpien kansallisaatteellisten mieleen, sillä ne koettiin irlantilaisuuden pilkkana. Vasta ajan myötä Synge on ansainnut näytelmillään Irlannin kansallisdramaatikon tittelin. (Lähteenä Kaj Attorpsin laatima Aransaaret-kirjan esipuhe.)

Synge kuvaa rakkaita Aransaariaan kauniisti ja rehellisesti. Hän vieraili kaikilla saarilla, isoimmalla eli Inishmorilla (tuolloin Aranmor), keskimmäisellä eli Inishmaanilla ja eteläisimmällä eli Inisherellä, mutta kauimmin hän viipyi Inishmaanilla, josta löysi sopivan asuinpaikan  Kirjaansa hän on ikuistanut tarkkoja havaintoja saarten tavoista, sillä hän osallistui saarelaisten arkeen ja oli mukana myös juhlissa ja osallistui hautajaisiinkin.

Saarelaisten elämä on vaatimatonta ja kovaa, mutta myös vilpitöntä ja omanarvontuntoista. Vaikka messuihin osallistutaan tunnollisesti, niin perinteiset uskomukset auttavat selittämään elämän ihmeitä, ja keijuihin uskovat kaikki. Niillä on valtava voima ihmisiin, ja niiden kanssa on syytä pysyä hyvissä väleissä. Joitain apuja keijuja vastaan kuitenkin on, ja niinpä vanha Pat Dirane opastaa Syngeä: "Ota terävä neula", hän sanoi, "ja työnnä se takkisi kauluksen alle, niin yksikään keiju ei voi käyttää valtaansa sinuun." (S. 54.)

Saavuttuaan saarille Synge saa jalkaansa parin kurpposia (pampooties), joilla askellus käy kevyesti myös rantakivikossa, ja siitä alkaa taivallus kansan tahdissa. Synge seuraa kelpin (merilevän tuhkaa) polttoa, hevosten ja lehmien lastaamista höyrylaivaan, kalastusta, olkikattojen tekoa, perunanviljelyä. Hän seuraa lokkien liitoa, ihmisten luontevaa askellusta ja vaatteiden kauniita värejä. Mutta suurimman vaikutuksen häneen tekee meri, se miten paikalliset elävät sen kanssa ja sen armoilla, miten taitavasti he soutavat curaghejaan, miten hyvin he lukevat merta.

Huumoriakaan ei kirjasta puutu. Kun saarelle tulee vuokralaisten häätöä varten poliiseja, heidän juoksuttamisestaan saadaan hupia. Kun Synge jää hetkeksi saaren naisten piirittämäksi, nämä alkavat pilkata häntä poikamiehenä olemisesta. Paikallisilla on hyvä itsetunto ja vakaa käsitys ulkomaailmasta: Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskelijoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin. "- - Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä." 

Kävin Irlannissa kesällä 2002, jolloin pääsin Aransaarillekin. Tästä kirjasta en silloin tiennyt mitään, enkä ollut Syngestä kuullutkaan. Mutta iiriä, sitä halusimme ystäväni kanssa kuulla, ja sitä kuulimme Inismorilla paikallisten taksikuskien puhumana. Päivä Aransaarilla on yksi elämäni ikimuistoisimpia. Luonto oli huikaisevan kaunista ja karua, pystysyuorat kallioseinät ja alhaalla pauhaava meri käsittämättömiä. Jos nyt pääsisin saarille uudestaan, ottaisin tämän kirjan mukaani ja etsisin saarilta Syngen tuolin, tähystyspaikan, josta Synge tapasi katsella merta: Eteläsaarelaisiin verrattuna Inishmaanin miehet tuntuvat elävän merkillisessä ikivanhassa yhteisymmärryksessä koko maailman kanssa. Heidän mielialansa noudattivat ihmeen tarkasti päivän vaihtelevia ilmeitä, ja heidän muinainen iirinsä tuntui olevan niin täynnä jumalallista yksinkertaisuutta, että minun teki mieli kääntää kokka kohti länttä ja soutaa heidän kanssaan ikuisesti. (S. 120.)

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 2012
Alkuteos: Travels with a Donkey in the Cévennes, 1879
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Sivuja: 153

Olen harvoin nauttinut maisemasta yhtä väkevästi. Mielihyvän tunne täytti sieluni, tunsin itseni kevyeksi, rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Mutta kenties onnentunteeni ei johtunut yksin tästä paikasta. Ehkä joku ajatteli minua juuri nyt jossakin toisessa maassa. Tai sitten jokin oma ajatukseni oli huomaamattani tullut ja mennyt ja saanut minut hyvälle tuulelle. Nimittäin jotkin ajatukset, ja varmaankin juuri ne kauneimmat, haihtuvat ennen kuin olemme tutkineet niitä kaikilta kulmilta, aivan kuin jokin vihreitä teitämme vaeltava jumala vain raottaisi ovea, loisi taloon sisään yhden huvittuneen vilkaisun ja jatkaisi sitten matkaa palaamatta koskaan. Oliko se Apollo tai Merkurius? Vai Amor taitetuin siivin? Ken tietää? Me kuitenkin jatkamme arkisia toimiamme keventynein mielin ja tunnemme sydämissämme rauhaa ja iloa.

Robert Louis Stevensonin teos Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla on nimensä mukaisesti matkakertomus. Skotlantilainen kirjailija Stevenson matkusti Ranskaan vuonna 1878 ja lähti patikoimaan Etelä-Ranskan Sevenneille. Seuranaan hänellä oli aasi nimeltä Modestine ja päämääränään vain olla liikkeellä. Hän kirjoitti matkapäiväkirjaa ja nautti maisemista, kävi uskonnollisia keskusteluja trappistimunkkien ja paikallisten asukkaiden kanssa ja pohti mielessään elämää ja uskoa. Hän yöpyi seudun majataloissa tai kirkkaan tähtitaivaan alla: Kukaan ei tiedä mitään tähdistä ellei ole nukkunut à la belle étoile, kuten ranskalaiset mielellään sanovat. Joku saattaa tietää niiden nimet ja etäisyydet ja suuruusluokat ja olla silti täysin tietämätön siitä mikä niissä yksin liikuttaa ihmiskuntaa: niiden tyynnyttävästä ja ilahduttavasta vaikutuksesta ihmismieleen.

Kirjan alku on humoristinen ja mitä mainioin kuvaus matkalle varustautumisesta ja aasin hankinnasta. Mieleeni tuli Robinson Crusoe, jonka varusteluetteloiden lukemisesta suuresti nautin joskus varhaisnuoruudessani. Matkan alkutaival on myös huvittavaa luettavaa itsepäisen aasin hitaasta etenemisestä ja paikallisten asukkaiden naureskelusta, jota tuore aasinomistaja saa osakseen. Eksymisiltä ja harhailuiltakaan ei voi välttyä, mutta niistäkin matkaajat selviytyvät. Verkkainen tunnelma on nautinnollista luettavaa. (Matkan etenemistä on mukava seurata Googlen kautta pikkukylästä toiseen.)

Kirjan vakavampi osuus alkaa vierailusta Lunten pyhän neitsyen luostariin, jossa kirjailija kohtaa hiljaisuudessa eläviä trappistimunkkeja ja alkaa pohtia katolilaisuuden ja protestanttisuuden eroja. Luostarissa hän tapaa myös pari täysihoitolaista, jotka ovat luostarissa viettämässä retriittiä ja yrittävät käännyttää Stevenssonin katolilaisuuteen. Ihmiskuvaus on suorastaan hersyvää.

Loppuosa kirjaa onkin vaellusta Ranskan kamisardien mailla. Kamisardit olivat kapinallisia protestantteja 1700-luvulla. Kuningas yritti väkivalloin käännyttää pientä vuoriston kapinallisjoukkoa, mutta ei koskaan onnistunut täysin tuhoamaan näitä sankarillisia uskonsotureita. Niinpä Stevenson löytää kuin löytääkin vielä vahvauskoisia prostestantteja vuoristosta ja kuulee tarinoita kylissä eläneistä sankareista. Hän myös ihailee paikallisten tapaa elää sovussa toistensa kanssa vaikka väkivallanteoista ei ole kovin kauan aikaa. Kyläläisten mottona onkin, että "miehen ei koskaan pitäisi luopua uskostaan".

Stevenson vertaa kamisardeja skotlantilaisiin kapinallisprotestantteihin ja löytää kansallisuuksien väliltä paljon eroja. Skottien uskonnollisuus on synkkää, mutta eteläranskalaisten protestanttisuus on kepeää ja valoisaa. Stevenssonin mukaan ero johtuu siitä, että ranskalaiset tiesivät olevansa Jumalan puolella, vastaavaa tietoa skottien keskuudessa ei ollut. Nimittäin niin varmoja asiastaan kuin skotit muuten saattavatkin olla, he eivät koskaan voi luottaa ihimisiin.  

Kaiken pohdinnan keskellä Sevennien vuorimaan luonto ja maisemat, paikalliset ihmiset erikoisine persoonallisuuksineen ja patikointi aasin rinnalla nousevat lukijan silmien eteen. Stevensonin ranskan kielen taito tuo hänet lähelle paikallista väestöä ja syvällisiinkin keskusteluihin heidän kanssaan. Hän tietää  paljon uskonnosta ja historiasta ja on matkustellut aikaisemminkin ympäri maailmaa. Stevensonia voisi kuvailla eurooppalaisen sivistyksen ruumiillistumaksi.

Ilman kesäleiriläisten lukupiiriä en olisi tarttunut skottikirjallisuuteen, enkä olisi löytänyt Robert Louis Stevensonia, jonka tuotantoon olen nyt vähän jopa hurahtanut. Tuntuu kuin olisin ystävystynyt hauskan ja syvällisen ihmisen kanssa. Blogiaikanani olen lukenut häneltä jo kolme kirjaa. Stevensonin Itsemurhaklubi-kirjan yhteydessä julkaistut esseet olivat elähdyttäviä, eikä Itsemurhaklubi-tarinassakaan ole moittimista. Huomispäivän laulu -teos oli erikoinen kokoelma satumaisia tarinoita. Tohtori Jekyll ja herra Hyde oli yllättään hyvä lukuelämys pari vuotta sitten ja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla sopii tähän sarjaan mainiosti. Vielä on Aarresaari lukematta!

Tästä voi ihailla Sevennien vuorimaiden maisemia ja kuvitella itsensä Stevensonin ja Modestinen askelien tahtiin. Ja loppuun siteeraan Stevensonin viisasta ajatusta, jonka voi sijoittaa minkä tahansa maiseman keskelle: Tässä epätäydellisessä maailmassa me tervehdimme ilolla jopa puolittaisia tuttavuuksia. Jos läydämme yhdenkin, jolle voimme vapaasti avata sydämemme, jonka rinnalla voimme kulkea ilman teeskentelyä ja molemminpuolisen rakkauden hengessä, meillä ei ole mitään syytä riidellä maailman tai Jumalan kanssa.

Robert Louis Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille

R. L. Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille, 2003
Alkuteos: Fables, 1894
Suomentaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Basam Books 2003
Sivuja: 100


Robert Louis Stevensonin (1850-1894) Huomispäivän laulu on kummallinen, pieni kirja, joka sisältää 20 lyhyttä tarinaa. Se on ilmestynyt alun perin nimellä Fables, "Faabelit", joka kuvaa näiden tarinoiden olemusta hyvin.

Nimifaabelissa "Huomispäivän laulu" kuninkaan tytär saa elämäänsä huolen huomispäivästä ja yrittää sen jälkeen elää piilossa linnassaan. Pelkäämiseen kuluu vuosia. Lopulta hän saa elämänuskonsa takaisin: Ja Duntrinen kuninkaan tytär meni siihen osaan rantaa, missä oli tapahtunut muinoin ihmeellisiä asioita, ja siellä hän istui alas. Meren vaahto pyyhki hänen jalkojaan ja kuolleet lehdet parveilivat hänen selkänsä takana, ja huntu liehui hänen kasvojensa ympärillä kun tuuli puhalsi. Ja kun hän kohotti katseensa, hänen edessään oli kuninkaan tytär, joka käveli rannalla. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultaa ja silmänsä kuin joen syvänteet, eikä hänellä ollut huolta huomispäivästä, eikä valtaa tämän hetken yli, sen enempää kuin yksinkertaisilla ihmisillä.

Kirjan kieli on sadunomaista ja parhaimmillan oikein kaunista. Vanhahtava tyyli on säilynyt myös suomennoksessa. Useissa kirjan tarinoissa teemana on rohkeasti eläminen. Stevenson tuntuu ihmettelevän, miksi ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa tai kohtaloa tai Jumalaa, että eivät uskalla elää. Tarinoiden kertoja kehottaa elämään hetkessä ja hyvin, ilman elämää rajoittavia pelkoja ja uskomuksia.

Huomispäivän laulun jälkisanoissa Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinoiden taustoista, ja hyvä niin, sillä satiirinen faabeli on minulle hiukan vaikea laji, ja nyt kun on kyse yli satavuotiaista kertomuksista, niin paljon niiden merkityksistä jää täysin hämäriksi. Tarinoissa seikkailevat prinsessat, kuninkaat, matkamiehet, merimiehet, eläimet, henget ja noidat - perinteisten satujen hahmot. Mutta mitään onnellisia, helppoja satuja nämä eivät ole. Faabelien opetusten miettiminen vaatii ainakin minulta pohdintaa, ja silti jää epävarma olo: ymmärsinkö asian sinne päinkään?

Välillä faabelit tosin yllättävät moderneilla aiheillaan. Esimerkiksi tarinassa Neljä maailmanparantajaa koko keskustelu tuntuu hyvinkin tutulta. Siinä neljä maailmanparantajaa keskustelevat, miten maailman tila kohentuisi: "Meidän täytyy hävittää köyhyys", sanoi ensimmäinen."Meidän täytyy hävittää avioliitto", sanoi toinen. "Meidän täytyy hävittää Jumala", sanoi kolmas." Muutamia parannusehdotuksia lueteltuaan maailmanparantajat päätyvät lopputulokseen: "Ensiksi", sanoi toinen, "meidän täytyy hävittää ihmiskunta."

Rujoudestaan huolimatta eräs tarina kosketti minua erityisesti. Tarinan nimi on "Ressukka". Siinä yksinkertainen kalastaja tapaa kotonaan henkiolennon, jota hän alkaa puhutella: "Puhu minulle suoraan", sanoi mies, "ja kerro mikä on nimesi ja millainen on luontosi." "Minun nimeäni", lausui toinen, "ei ole annettu, eikä minun luontoni ole vielä varma. Sillä olen osaksi mies. Olin osa sinun esi-isiäsi ja menin kalastamaan ja taistelemaan heidän kanssaan muinaisina aikoina. Mutta nyt ei ole minun vuoroni vielä tullut: minä odotan kunnes olet saanut vaimon, ja sitten olen sinun pojassasi, ja olen rohkea osa häntä, ja iloitsen miehuullisesti siitä kun suuntaan veneeni hyökyihin, pitelen taidolla peräsintä ja olen väkevä mies siellä missä saartorengas sulkeutuu ja iskuja vaihdetaan."

Käy ilmi, että rutiköyhä ja ruma kalastaja saa kuin saakin vaimon, ja lisäksi vieläpä juuri tämän pojan, jonka hän tapasi henkiolentona. Poika ei ole lopulta ollenkaan ressukka. Kuka tietää, kuinka paljon henkiolentoja kohtaammekaan menneisyydestämme tai tulevaisuudestamme, mutta emme osaa heitä tunnistaa?

R. L. Stevenson on skotlantilainen kirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilman muuta Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886) sekä Aarresaari (1883). Tohtori Jekyll ja Herra Hyde teki minuun pari vuotta sitten vaikutuksen, ja mielestäni kirja on ansainnut paikkansa kauhukirjallisuuden klassikkona. Nyt innostuin lainaamaan Stevensonin kirjoja enemmänkin lukupiirin skottiteemaa varten. Tämäkin erikoinen kirja siis tarttui käteeni lukupiirin ohjaamana.