Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Mistä sain kirjan: luin ja kuuntelin Bookbeatista

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli vuoden odotetuimpia kirjoja, ja se totisesti myös lunasti kaikki odotukset. Kinnunen on osoittautunut luotettavaksi kirjailijaksi, jonka tyylitaju ja suomen kielen taituruus ovat ihan omaa luokkaansa. Hänen neljäs teoksensa on aivan yhtä laadukas kaunokirjallinen tapaus, kuin hänen aiemmat kolme teostaan: Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Nytkin tuntuu, että voisin avata kirjan mistä kohdasta tahansa ja siteerata kohtaa esimerkkinä suomen kielen kauneudesta. Eikä kyse ole mistään päälleliimatusta taiteellisesta kielestä, vaan suomen kielen yksinkertaisesta ilmaisuvoimasta - kun sen osaa. 

Kirja on omistettu heille, joille hiljaisuus on helpoin tie, ja se kertoo unohdettujen naisten tarinoita. Kaikki nämä naiset ovat joutuneet yhteiskunnan arvoasteikolla pohjasakaksi. Heidän suurin syntinsä ovat heidän yhteytensä saksalaisiin sotilaisiin, joita Suomen Lappi oli täynnä jatkosodan aikana. Saksalaiset olivat aseveljiä, mutta kun rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa astui voimaan jatkosodan jälkeen, näistä aseveljistä tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois Suomen alueelta. Samassa hetkessä saksalaisten kanssa yhteydessä olleista naisista tuli saksalaisten huoria. 

Naisia oli saksalaisilla töissä: siihteereinä, keittämässä ruokaa, hoitamassa sairaita ja haavoittuneita. Heitä oli myös viihdyttämässä sotilaita. Romansseilta ei voitu välttyä, olivathan kyseessä nuoret ihmiset. Kaikkia näitä tarinoita kertovat Kinnusen luomat naishahmot. 

Naisia on paljon, ja he joutuvat Lapin sodan alkaessa päättämään, lähtevätkö saksalaisten mukana kohti Jäämerta, josta heidät lähetetään Saksaan sotilaiden mukana tai palautetaan Suomeen... Niin minkälaisiin oloihin Suomessa? Kinnusen päähenkilöt, viisi naista, päättävät lähetä saksalaisten kyytiin, mutta heidät jätetäänkin rannalle ja lähetetään vankileiriolosuihteisiin odottamaan siirtoa Suomeen.  Vankileirillä hiukset keritään ja kohtelu on julmaa. Kukaan ei tiedä, mikä heitä Suomessa odottaa. Syyte sotarikoksista kenties? Vankila? Yllättäen he saavat tilaisuuden paeta ja pitkä vaellus Suomen käsivarresta etelää kohti alkaa.  

Matkaa tekevät Irene, Aili, Katri, Siiri ja Veera. Irene tulee heistä läheisimmäksi, koska hänen näkökulmastaan vaellusta seurataan eniten ja hänen menneisyydestään kerrotaan eniten. Hänen valintansa eivät ole olleet helppoja, eikä tulevaisuuskaan tunnu selviävän pitkän vaelluksen aikana. 

Vaellus on vaarallinen: nälkä, eksymisen vaara, kylmyys ja kosteus, vuolaat virrat, miinat ja ihmisten vihamielisyys vainoavat kävelijöitä. Matka taittuu hitaasti, kengät ja laukut hiertävät. Mitä lähemmäs asutusta he saapuvat, sitä enemmän  ihmisten reaktiot heitä pelottavat: He kaihtoivat ihmisiä. Ensin niitä, jotka tulivat vastaan, ja lopulta pelkkää ajatusta vastaantulijoista. - - Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta. He olivat suojassa vain kun kävelivät, ja kuitenkin jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäksi tuhoa. 

Mikä heitä odottaisi kotona? Millainen Suomi heitä olisi vastassa? 

Matkalla kohdattujen ihmisten muodossa heitä tulevat vastaan sekä armo että julmuus. Saunan tai vastapaistetun leivän jakaminen nostavat lukijan silmiin kyyneleet. Pahat sanat tai saksalaisen äpärän synnyttäneen naisen rääkkääminen herättävät kauhua. Ihminen on ihmiselle susi. Minkälaisen moraalisen ylenkatseen kautta ihmisillä on varaa tuomita toisensa? 

Poltettu Lappi ja sen karu ja kaunis luonto ovat se maisema, jossa tämä vaellus, viiden naisen via dolorosa käydään. Jokaisen matkalle lähteneen on tehtävä tiliä menneisyyden kanssa, ja valmistauduttava tulevaan - tuntemattomaan. 

Kinnunen asettaa lukijan keskelle historian todellisia tapahtumia ja kutsuu katsomaan tarkasti: Tällainen on ihmisen elämä. Se on selviytymistä ja äärimmäisiä valintoja, se on askeleita askeleiden perään. Ei ole yhdentekevää, kenen kanssa ja mihin suuntaan askeleita otetaan. Toisen vaellusta voi edes joskus yrittää keventää, sillä historiaa tehdään myös hyvin teoin.  

Kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet paljon Kinnusen romaanista. Tässä linkit muutamiin blogeihin: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 291
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tommi Kinnusen Pintti on lukemisen harrastajan aarre ja ilo. Se on ilman muuta tämän kirjasyksyn odotetuimpia teoksia ja täytti minun odotukseni täydellisesti, ellei jopa yli.

Pintti tarkoittaa lasijätettä, jota syntyy, kun lasia valmistetaan tehtaalla. Epäonnistuneet lasit rikotaan ja käytetään uuden lasin aineksena, mutta jätettä syntyy niin paljon, että entisaikaa sitä myös kipattiin ympäristöön. Romaanin nimenä Pintti on iskevä ja symbolinen. Vaikka kirja kertoo vain kolmesta päivästä, kolmen eri ihmisen elämästä, se kertoo myös kiertokulusta, jossa jokainen ihminen täyttää oman paikkansa ja on rakentamassa työllään ja elämällään jotain jatkuvaa. Montako kertaa ihminen menee rikki elämänsä aikana? Montako kertaa on muovattava itsensä uudelleen niistä aineksista, joita on jäänyt jäljelle?

Pintti kertoo lasitehtaan arjesta ja keskittyy siellä kolmen sisaruksen, Tyynelän Jussin, Helmin ja Railin elämään. Jussi on sisaruksista vanhin. Hän kärsii epilepsiasta ja aistii koko maailman herkemmin kuin kukaan muu. Häntä pidetään heikkolahjaisena ja työyhteisön taakkana, mutta aina löytyy myös niitä, jotka pitävät hänestä huolta. Jussilla on paikkansa.

Helmi on tavallinen tyttö ja nainen, johon kukaan ei erityisemmin kiinnitä huomiota, paitsi Reko, joka piirtää Helmin ihoon lasimaljoja. Siihen ne myös jäävät ja saavat Helmin myöhemmin huutamaan tuskasta.

Raili piutpaut välittää tehdasyhteisön normeista, mutta niin vaan hänkin palaa reissuiltaan kotikuntaan. Hän on sielultaan vapaa, mutta paljon haavoittuvaisempi kuin kova ulkokuori paljastaa.

Kaiken henkilökohtaisen taustalla tehdas elää elämäänsä. Se on ilman muuta teoksen neljäs päähenkilö, jonka luonteenlaatu syntyy yhteisön tekemästä työstä, jossa jokaisella on tarkasti määrätty paikkansa.

Työ, sen jokainen vaihe - lasiesineen syntymisen ihme - on kirjoitettu tähän romaaniin. Se on kiehtovaa: lukija ei voi kuin ihailla ihmisen kekseliäisyyttä ja käsillä tekemisen taitoa. Lasitehtaan elämä tulee jokaista suomalaista lähelle: kodeista löytyy kymmeniä vuosia vanhoja kotimaisia juomalaseja, lasipurkkeja ja -maljoja, ja vaikkei seinillä roikkuisi taulun taulua, niin kirjahyllystä todennäköisesti löytyy taidelasia, joko maljakoita tai vähintäänkin lasilintuja. Mielestäni oman kotini kaunein (käyttö)esine on  Kaj Franckin suunnittelema Iittalan Kartio-kaadin. Lasissa on perinnettä.

Joissain arvioissa Pintti on saanut kritiikkiä siitä, että työn kuvaaminen varastaa romaanista liian suuren osan. Minun mielestäni juuri työnkuvaus tekee Pintistä hienon romaanin, ihan puhdasverisen työläisromaanin. Vierailin kesällä Werlan pahvitehtaalla Jaalassa, ja minulla on tuoreessa muistissa se käsityö ja ammattilaisuus, jota siellä harjoitettiin. Opas kertoi havainnollisesti jokaisen pahvinteon työvaiheen, ja tehtaan kuluneet lankkulattiat puhuivat omaa kieltään niistä askelista, joita työntekijät ovat siellä astelleet. Lankkulattiat ja tehdassalien tiiliseinät, koneet, uunit - ne kaikki kertovat tarinoita ihmisistä, jos niitä osaa kuunnella. Ja Tommi Kinnunen osaa.

Ei ole kovin kauan siitä, kun suomalaista hyvinvointia rakennettiin tehtaissa, joissa kaikille tuntui riittävän töitä. Mitä niistä on nykypäivän Suomessa jäljellä? Ainakin tehtaissa tienatuilla rahoilla koulutetut lapset ja heidän lapsensa, suomalaisen suunnittelun ja työn laatu sekä työn arvostamisen perinne, johon tuhannet jussit ja helmit ovat tehneet osansa.

Tommi Kinnunen on armoitettu henkilöuvaaja, joka saa romaanihenkilöt hengittämään samaa ilmaa lukijan kanssa. Hän kirjoittaa kirjoihinsa yhteistä, koettua ja elettyä historiaa, joka tuntuu tutulta ja lohduttavalta yhtä aikaa - olkoonkin se täynnä suruja ja murheitakin. Kun lukee Kinnusen tekstiä, oppii ymmärtämään ja sietämään itseään paremmin.


Pintti on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirja hyllyssä.

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 364
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tommi Kinnusen Lopotti oli minulle ilman muuta vuoden odotetuimpia teoksia, koska Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys  teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 2014. Se oli sellainen kirjallinen menestys, että toiseen teokseen latautui väistämättä paineita. Mutta eipä hätää: kun arvosteluja Lopotista alkoi ilmestyä, aloin odottaa laatukirjallisuutta. Tartuin Lopottiin yhä suuremmin odotuksin, enkä joutunut pettymään yhtään. Kun olin lukenut kirjasta ensimmäiset 100 sivua, huokailin onnellisena: mikä lukunautinto! Yritin selvittää, miten tuo Kinnusen-pahalainen sen oikein tekee. Miten hän saa lukijan syömään kädestään?

Näin lähelle selitystä pääsin: Kinnusen lause on niin luonteva, että siihen asettuu kuin kotisohvalle. Kieli ei yritä olla mitään erikoista, ja siitä huolimatta se kertoo kaiken. Kinnunen luo taitavasti kohtauksia, joissa kieleen kätkeytyy kuin huomaamatta kauneutta. Hän kirjoittaa teoksiinsa suomalaisuuden kuvia ja historiaa, joista jokainen voi tunnistaa palan itseään: Tuomas sulkee silmänsä. Hän istuu yhdessä serkkujensa kanssa traktorin heiluvalla perälavalla tyhjien apulantasäkkien päällä. He ajavat paapan kyydissä kytötietä läpi tiheän kuusimetsän. Sen pohja on täynnä pehmeää, vaaleanvihreää sammalta, ja ilma on viileää ja kosteaa, melkein kylmää. Yhtäkkiä metsä loppuu ja he saapuvat valtavan viljelyslakeuden reunalle. Niin kauas kuin voi nähdä, lainehtivat äärettömät ohrapellot. (S. 132.)

Siinä sitä ollaan: Tunnistan traktorikyydin, tunnistan serkut, tunnistan apulantasäkit, sammalen ja ohrapellotkin. Tulee olo, kuin olisin itse päähenkilönä. Kirjoittaako tuo Kainuun šamaani siis oikeastaan minustakin? Annapas olla, kun Kinnunen alkaa luetella Pohjanmaan radan asemia. Junassahan istun minä, matkalla opiskelukaupunkiini! Entäpäs kun Kinnunen kuvailee uimista mökillä? Siellä ui jokainen suomalainen.

Lopotti kertoo kaksi elämäntarinaa ja limittää samalla kaksi aikakautta. Päähenkilöinä ovat Tuomas ja Helena. Helena on Tuomaksen sokea täti, joka on jo 9-vuotiaana joutunut jättämään kotinsa, kun hänet on lähetetty sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä hänet opetetaan olemaan mahdollisimman tavallinen, kävelemään pystypäin, ettei vain erottuisi näkevistä. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuomaskin lähtee kauas, mutta omasta halustaan. Isossa kaupungissa hän ehkä sulautuisi ympäristöön ja saisi olla oma itsensä.

Lopotin päähenkilöiden tarinat jatkuvat siitä, mihin Neljäntienristeyksen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni lukijan jättivät. Lopotin voi lukea kuitenkin myös täysin itsenäisenä teoksena. Silti, koska olen Neljäntienristeyksen lukenut, oli aivan erityisen hienoa tavata tässäkin kirjassa Maria, suvun persoonallinen esiäiti ja kylän kätilö, joka ei kumarrellut ketään. Tästäkin kiitän Kinnusta: hän kirjoittaa naisista ihmisiä, joilla on oma tahto ja vahvat luonteet. Niin Lopotissakin piirtyy vahva naiskuva, Helena, joka elää itsenäisen elämän.

Päähenkilöiden tarinat limittyvät sopivasti, niin että he saavat kirjassa hyvin tilaa ja kasvavat raameihinsa. Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja muutenkin kuin verisitein. Helena on Tuomaksen täti, mutta myös hänen esikuvansa itsenäiseen, omannäköiseen elämään. Juuri Helenalle Tuomas kertoo ensin elämänsä suuren salaisuuden, eikä Helena siitä hätkähdä.

Aivan Neljäntienristeyksen veroista lukuelämystä Lopotista ei tullut. Sekä Helenan että Tuomaksen tarinoihin oli ujuttautunut hippunen melodraamaa, joka uhkasi paikoin häiritä täydellistä lukunautintoa. Silti voin täysin sydämin tunnustaa, että Kinnunen on suursuosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Hänen veroistaan luontevaa tarinankertojaa ja tunnelman kuvaajaa saa hakea. Lähinnä mieleeni tulee Ulla-Lena Lundberg, jonka kerrontaan voisin myös upota. Molemmat suosikkikirjailijani ammentavat tarinansa sukujensa tarinoista, ja niissä on täyden elämän tuntu.

Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä.  (S. 277.)

Ethän koskaan lakkaa kirjoittamasta, Tommi Kinnunen, ethän?

Lopotti on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi ja Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: oma ostos




Tämä voisi olla aina näin. Hän haluaisi olla tässä aina. Tuntea miehen vartalon lämmön vatsaansa ja rintojaan vasten. Katsella kuinka silmät värisevät suljettujen luomien takana. Hän liu'uttaa kättään pitkin Onnin rintakehää, vatsaa, jalkoja. Hän toistaa hiljaa kirjeistä ulkoaoppimiaan sanoja ja tuntee pumpulikankaan läpi rintalihaksen kaaren, navan painauman, etumuksen kohouman. (S. 142.)

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on neljän elämän risteys. Risteyksessä kohtaavat kolme naista ja yksi mies. Sinne kulkeutuvat suvun matriarkka, kätilö Maria, hänen tyttärensä, valokuvaaja Lahja sekä Lahjan miniä, Kaarina. Neljäs risteykseen saapuja on Lahjan aviopuoliso, Onni. Näyttämönä on kolmen sukupolven Suomi, joka taustalla elää historiaansa, ensin vaurastuu ja rakentaa, sitten sotii ja menettää, mutta lopulta rakentaa uudelleen ja taas vaurastuu. Kuva tarkentuu Kuusamoon, pohjoiseen rajapitäjään, jossa on pienen paikkakunnan käyttäytymisnormit. Siellä rakennetaan, sieltä joudutaan evakkoon, sinne palataan ja paetaan.

Neljäntienristeyksen rakenne on vaikuttava ja onnistunut. Oman tarinansa, omasta kertojanäkökulmastaan kerrottuna, saavat kaikki neljä risteyksessä kohtaajaa. He kulkevat kukin omia teitään, rakentavat reittejä, jotka etenevät kohtauksesta toiseen, ja lukija seuraa jokaista kulkijaa vuorollaan. Vähitellen kohtauksista punoutuu (tie)verkko, jossa tapahtumat, tunteet ja halut risteävät. Yksi haluaa lapsen, jonka pitää lähellään, toinen haluaa miehen lähelleen, kolmas haluaa jotain omaa, neljäs haluaa olla jotain muuta kuin mitä on. Jokainen valinta, jokainen teko on lopulta perusteltu - ihmisen on kuljettava omat tiensä loppuun.

Rakenne tekee kirjasta poikkeuksellisen kiehtovan. Kinnusen esikoisteos oli huhtikuun lukupiirikirjana ja lukupiirikirjaksi se olikin erinomainen. Kaikki pitivät kirjasta, ja yhdessä ihmettelimme, miten onnistunut teos voi syntyä heti ensi yrittämällä. Lukupiirikeskustelun myötä teoksen pienetkin yksityiskohdat ymmärrettiin paremmin, tarinat ja kohtaukset täydentyivät - lukuelämyksestä tuli hieno.

Kirjan ensimmäinen tarina on pitäjänkätilö Marian elämäntarina 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin. Maria saapuu Kuusamoon paikkakunnan ensimmäiseksi kätilöksi. Siihen asti synnytykset on hoidettu paarmuskojen avustuksella, mutta nyt kylään saadaan kouluja käynyt nainen, joka epäilyksistä huolimatta lunastaa paikkansa ja jonka apua todellakin tarvitaan joka talossa ja torpassa. Marian tarina on vahvan naisen kasvutarina. Mariasta kasvaa kirjan sankaritar, feministi patriarkaalisen yhteisön paineista huolimatta. Hänellä on rohkeutta piutpaut välittää kyläläisten puheista ja julkeaapa hän haukkua talojen isännätkin, jotka kyntävät vaimojaan kuin peltoa. Marian tarinaan liittyvät kirjan jylhimmät kuvat, joita ei saa mielestään: hurja synnytys, pyöränhakumatka, lättyjenpaisto.

Ei ole sattumaa, että juuri kätilö on romaanihenkilönä pohjoiseen sijoittuvissa teoksissa. Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisen osan päähenkilö on kätilö, samoin kuin Katja Ketun Kätilön päähenkilö. Kätilöt olivat useilla paikkakunnilla ensimmäisiä koulutettuja naisia, jotka pääsivät liikkumaan vapaasti naimattominakin. Heitä tarvittiin joka talossa, joten heidän kauttaan päästään kurkistamaan kurjimpaankin murjuun, jossa synnyttäjät taistelevat omasta ja lapsensa hengestä. Kätilöitä kunnioitettiin, ja he ansaitsivat omaa rahaa, jolla saattoivat rakentaa omaa elämäänsä. Eräs lukupiiriläinen ymmärsi myös ammatin dramaattisuuden: kätilön kautta päästään heti elämän ja kuoleman kysymyksiin kiinni.

Marian vahvasta persoonasta huolimatta hänen tyttärensä Lahja nousee kirjan päähenkilöksi, sillä Lahjan tarina kerrotaan syntymästä kuolemaan. Lahja ilmoittaa kuitenkin äidilleen: En minä osaa olla niin kuin sinä. En minä tee tätä kaikkea yksin. (S. 53.) Tähän repliikkiin kiteytyy Lahjan koko elämän traagisuus. Jonkin yhteyden hänkin kuitenkin saa: Hän puhuu lapselle pienin varovaisin tunnustelevin sanoin, aivan kuin ääni saattaisi rikkoa hennon yhteyden. Äänessä kuuluu säröä:  - Sinun isäsi äiti tässä. Tervetuloa tähän taloon. Minä olen sinun mummu. (S. 212 - 213.)

Vasta kolmannen sukupolven nainen, Kaarina, tuntuu tavoittavan edellisten sukupolvien haaveet, mutta omat ristinsä saa hänkin osakseen. Anopin silmien alla asumista on harvoin kuvattu näin raastavasti ja lopulta myös kauniisti. Aviopuolisoiden varastetut onnenhetket valokuvaamon pimiössä tai oman perheen kesken mökillä on kuvattu herkkyydellä, joka suorastaan soi. Ylipäätään Kinnusen kyky nähdä naiset, heidän työnsä ja arkensa, halunsa ja toiveensa, on hämmästyttävän tarkkaa. Lukupiiriläiset löysivät Kinnusen tekstistä kauneuden lisäksi myös huumoria: Niin helppoa olisi olla sanomatta mitään. Niin helppoa olla välittämättä ja odottaa vain, että anoppi joku päivä lopettaisi. Että jokin kaunis aamu toisesta päästä taloa löytyisi kylmennyt vainaja ja talossa asuisivat enää vain hän ja Johannes ja lapset. Että olisi alati kesä ja kanervat kukkisivat ja tuuli heiluttaisi oman äidin kutomia verhoja ja kantaisi sisään havun tuoksua. Televisiossa pöllö iski silmää. (S. 223.)

Kun Onnin tarina alkoi, mietin, olisiko tätä enää tarvittu. Kirjailija kertoi niin vahvasti kolmen sukupolven naisten tarinat ja niiden ohessa myös Onnin tarinaa. Mutta Onni lunasti oman tiensä. Hänen lempeytensä ja tapansa olla lastensa kanssa, rakentamisen rytmi, intohimonsa... Hänen tarinansa nousi hänen vaimonsa tarinan rinnalle, täydensi sen ja kohosi vielä draamalliseen huippuun, jossa muutama salaisuuskin selittyi. Elämän kauneus ja sen mahdottomuus jäivät elämään.

Tampereen kirjamessujen messuraportissa kerroin Tommi Kinnusen haastattelusta, jota pääsin seuraamaan. Kirjailija kertoi kirjansa uskomattoman nopeasta tiestä julkisuuteen, mutta myös siitä onnesta, että hänestä oli tullut isä. Kinnunen kertoi, että hän halusi kirjassaan kuvata miehen vauvakuumetta, jota kirjallisuudessa ei juuri ole käsitelty. Onni saikin lempeän ja lapsirakkaan miehen osan, ja Onnin kädentaidot ovat peräisin kirjailijan omista rakennustaidoista.

Neljäntienristeyksessä näkyy mielestäni vahvasti kirjailijan aiempi harrastus- ja kirjoittajatausta. Hän nimittäin kertoi, että on aiemmin kirjoittanut tekstejä teatterille. Esikoisteoksen kohtaukset ovat niin vahoja, että niitä on vaikea saada pois mielestään. Ne ovat taiten kirjoitettuja ja syvästi koskettavia. Kirjailija kertoi keränneensä kohtauksia ja tarinoita sukunsa tarinoista, niistä, joita kerrotaan sunnuntaipäivällisillä, kuten tarinat hänen kätilö-isoäitinsä kokemuksista ja pyöränhakumatkasta. Mutta lisäksi hän halusi kertoa myös sellaisia tarinoita, jotka jätetään sunnuntaipäivällisillä kertomatta.

Kirjasta paistaa juuri tuo kirjailijan halu kertoa tarinoita. Sen lukeminen on silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun. Teksti on aitoa, vilpitöntä, ymmärtävää kerrontaa, kieleltään konstailematonta ja hallittua. Siitä puuttuu kaikki laskelmointi ja teennäisyys. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan.

Neljäntienristeys on luettu useissa blogeissa ja sitä on kehuttu paljon. Kirja on kaiken kiitoksensa ansainnut ja toivottavasti saa sitä paljon lisää. Näistä on hyvä aloittaa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Kirjojen keskellä, La petite lectrice, Luettua, Kirjanainen, Luen ja kirjoitan, Lukuisa, Kirjan jos toisenkin, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä ja Järjellä ja tunteella.