Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aapeli: Pikku Pietarin piha, 1958
Kustantaja: WSOY, 16. painos, 1998
Kansi: Hannu Taina
Sivuja: 156
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pietari makasi pukkisängyssä mutta ei nukkunut vielä. Hän mietti kumman lukisi, Isä meidän vai Herran siunauksen. Jompikumpi oli luettava, Jumala Taivaassa oli niitä miehiä, joita ei juksata. (S. 63.)

Aapelin, alias Simo Puupposen, Pikku Pietarin piha on vastustamaton kirja. Päähenkilönä siinä on tietysti Pietari, noin kahdeksanvuotias poika, joka kirjan alussa on juuri menettänyt äitinsä. Pietarin vilpitön suhtautuminen elämään on kuvattu herkästi ja kirjailija on tavoittanut jotain aitoa pienen pojan surusta ja iloistakin.

Pikku Pietarin koti on puutalokorttelissa, jossa jokaisella asukkaalla on omat ilonsa ja murheensa ja naapureista saatetaan tietää enemmän kuin omasta elämästä. Naapurustossa asuu paljon pienyrittäjiä, on valokuvaaja, kellomestari, kangaskauppias, parturi, peltiseppä sekä tietysti talonmies. Pietarin isä on vanhan tavaran torikauppias ja asuu piharakennuksen asunnossa, vaatimattomammassa asunnossa kuin muut. Suru tuntuu aluksi lamauttavan sekä isän että pojan.

Pihan asukkaat kuitenkin yrittävät helpottaa elämää. Pietari on selvästi asukkaiden erityissuosiossa, sillä kaikki yrittävät jonkin sanattoman sopimuksen mukaan keksiä hänelle puuhaa ja viettää aikaansa hänen kanssaan. Yhteisö kantaa vastuunsa yksilöistään muutenkin, kaikista pidetään huolta: Johtaja Palkeinen ei maksanut asunnostaan vuokraa. Kaupungissa oli sellainem tapa, ettei hulluilta otettu vuokraa, asettuivatpa he asumaan miltei minne hyvänsä. Tämä ei johtunut mistään sopimuksesta, vaan käytännön saneli lausumaton yleinen mielipide. Jos joku olisi vaatinut hullulta vuokraa, häntä itseään olisi pidetty hulluna tai ainakin olisi sanottu hänen olevan hulluksi tulemaisillaan. (s. 53.)

Tuntuu, että lähes enkelinä paikalle lehahtaa myös Karoliina, isän uusi naisystävä tai Jormalaisen uusi rouvapuoli, kuten pihassa puhutaan. Karoliina onkin varsin topakka ja selväjärkinen ihminen, joka ulkopuolisena osaa järjestellä pihapiirin pinttyneitä kuvioita uuteen malliin: Karoliina oli hyvä ihminen. Jo tullessaan hän oli sanonut olevansa hyvä ihminen eikä hän ollut syönyt sanaansa. (S. 119.) Pienillä yksityiskohdilla Aapeli on kuvannut Karoliinan eläväksi persoonaksi, jonka lukija pystyy kuvittelemaan mielessään.

Aapeli on hienovireinen ja taitava kertoja. Hänen henkilökuvauksensa on vertaansa vailla. Pienen pojan näkökulmasta tarkasteltu elämä kertoo paljon yhteisön arvoista. Pihapiirin maailmanjärjestys on turvallinen ja selvä: Jos kellomestari aikoi päästä taivaaseen, hänen oli paras lopettaa väkijuomien juominen, tultava varattomaksi ja pyydettävä anteeksi niiltä, jotka olivat parempia ihmisiä kuin hän, tiesi Pietari (s. 66).

Luin lasten kanssa viime kesänä Aapelin Vinski-kirjat läpi, ja niissä oli tavoitettu sama, aito pienen pojan maailma. Hömpstadin asukkaat oli myös kuvattu yhtä terävästi kuin Pikku Pietarin pihan henkilöt. Aapelin huumori on lämmintä ja hyväksyvää, hiljaisesti hyrisevää. Hänen kirjojaan voi suositella täydestä sydämestään ihan kaikille, mutta erityisesti niiden lukeminen tekisi hyvää kyynisille ja kiireisille nykyihmisille. Jotain syvää inhimillisyyttä niissä on.


Aapelin Pikku Pietarin piha on ensimmäinen kirja TBR-listaltani, ja aloitin sillä vihdoin Projekti 12:n. Ja miten hyvällä kirjalla aloitinkaan!

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski; Vinski ja Vinsentti, 3. painos, 1995
Kustantaja: WSOY (Koko kaupungin Vinski, 1954; Vinski ja Vinsentti, 1956)
Kuvittaja: Maija Karma
Kansi: Liisa Holm, (kuva Maija Karma)
Sivuja: 250
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vinski ei vastannut mitään. Hän vain polkaisi muina miehinä oikealla jalalla vasemman isoavarvasta ja ajatteli ajatuksissaan voimakkaasti: "Päin seiniä."
  Samassa hän oli kadonnut.

Sukupolveni (ja muutaman aiemmankin sukupolven) lapset eivät ole selvinneet lapsuudestaan ilman Vinskiä. Luulenpa, että me kaikki olemme salaa polkaisseet oikealla jalalla vasemman jalan isoavarvasta ja tokaisseet "Päin seiniä!" - ainakin minä olen. Silti en tiedä ketään muuta kuin Vinskin, joka olisi oikeasti muuttunut näkymättömäksi. Mutta Vinskillä olikin apteekkarilta saatua näkymättömyyspulveria, joka tietysti auttoi asiaa.

Aapeli, oikealta nimeltään Simo Puupponen (1915 - 1967), oli savolainen kirjailija, lehtimies ja pakinoitsija. Vinski-kirjojen ohella hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Siunattu hulluus ja Pikku Pietarin piha, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Aapeli oli lämminhenkisen huumorin taitaja ja aikanaan varsin suosittu kirjoittaja.

Muistan lukeneeni Vinski-kirjat kannesta kanteen jo seitsemänvuotiaana. Lukutaito oli minulle niin merkittävä ja huikaiseva elämys, että päätin lukea Nivalan kirjaston lastenkirjahyllyn läpi A:sta Ö:hön. Urakka on edelleen kesken. Silloin se päättyi Enid Blytoniin, jonka kirjasarjoja en koskaan saanut kokonaan luettua, koska kirjat olivat koko ajan lainassa ja Edgar Rice Burroughsiin, jonka Tarzaneita kyllä luin, mutta Mars-sarja oli jo ylivoimainen pienelle tytölle. Mutta Aapeli taisi olla hyllyssä ensimmäisenä. Samoihin aikoihin televisiossa näytettiin elokuvat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti, jotka olivat parasta lastenohjelmaa siihen aikaa. Muistan vieläkin, miten Vinski tosiaan  sanoi "Päin seiniä!" ja katosi elokuvassa (aika kömpelön näköisestihän se kävi, mutta katosi kuitenkin). Samoin olen nähnyt tv-elokuvat Siunatusta hulluudesta ja Pikku Pietarin pihasta. Mutta kirjoina ne ovat edelleen kokematta.

Vinskien kerronta on elävää ja sympaattista. Koko kaupungin Vinski on täynnä pientä anarkiaa ja poikaviikarin seikkailua. Vinski ostaa apteekkarilta ranskalaista näkymättömyyspulveria - ja loppu on Hömpstadin kaupungin historiaa. Mikä voisikaan olla hauskempaa, kuin näkymättömänä päästä sekaantumaan vähän joka asiaan ja tehdä jekkuja! Juoruilevat kukkahattutädit saavat opetuksen ja Lutikkalinnan laiskat äijät pannaan töihin. Lopulta Vinskistä tulee koko kaupungin sankari. Eipä ihme, että viisivuotias poikani pyysi jo kesken kirjan lukemisen: "Äiti, tämä kirja pitää lukea uudestaan." Näkymättömyyspulveri on keksintö vailla vertaa.

Vinskissä ja Vinsentissä puolestaan on kuvattu lisää seikkailuja, jotka onnistuvat, kun kaverina on Vinsentti, puhuva harakka. Tosin aikuisethan eivät Vinsentin puhetta ymmärrä, mutta Vinski ymmärtää. Taas aikuisten tärkeily ja hienostelu saavat huutia ja nyt seikkaillaan sirkuksessa ja selvitetään oikea rikossarja. Maailmasta tulee tosiaankin aidompi ja oikeudenmukaisempi paikka, kun asialla on punahiuksinen, reipashenkinen sankari: - - Joka luuli, että Vinskin päättäväinen leuka johtui yksinomaan muutamista vielä vähän vajaakasvuisista rautahampaista, erehtyi kokonaan; luonteesta se johtui.
 Tätä luonteenkuvausta ei ole tähän tuhrattu ensinkään turhaan ja suotta-aikaisesti ja vain kirjan paksuuden lisäämiseksi niinkuin enimmäkseen tehdään, vaan sanoaksemme kerta kaikkiaan suoraan ja halkinaisesti, ettei Vinski suinkaan ollut mikään sellainen tossu ja mamman mymmeli, jollaisiksi tämänikäisiä kilttejä poikia usein paha kyllä luullaan. Ei sinne päinkään. (S.65-66.)

Maija Karman kuvitus Vinski-kirjoissa on elävyydessään vertaansa vailla. Aapeli on kirjoittanut kuviin itsenäiset kuvatekstit, joissa hän kommentoi piirustusten yksityiskohtia ja tekee kirjailijana itsensä näkyväksi. Tapahtumien kommentointi oli samantyylistä  kuin Erich Kästnerin Töpö ja Anton -kirjassa, joten se on ilmeisesti ollut lastenkirjallisuuden tyylikeino 1900-luvun alkupuolella. Muistan tällaisia selittäviä kuvatekstejä useistakin WSOY:n Lasten toivekirjaston kirjoista.

Loppuun siteeraan kirjailijan ajatuksia ammatistaan. Näin näkymätön Vinski nimittäin panee Lutikkalinnan laiskoja äijiä ojennukseen ja kohtaa kirjailijan:
 - Entäs sinä, pieni siimahäntä, mikä sinä sitten olet miehiäsi? Vinski kysyi lopuksi siltä vähänlännältä.
 - Minä olen kirjailija.
 - Mikä se sellainen on?
 - Se on sellainen ihminen, joka on vähän parempi ihminen kuin muut ihmiset ja kirjoittaa kirjoja, paljon kirjoja!
 - Miksi et sitten ole kirjailemassa?
 - Kyllä minä olen ajatellut alkaa heti, kun olen oppinut kirjaimet. (S. 92-93.)