Maria Jotuni: Miehen kylkiluu

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu, 1914
Kustantaja: Kirja
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Maria Jotunin (1880-1943) klassikkonäytelmä Miehen kylkiluu on sulostuttanut suomen kirjallisuutta jo vuodesta 1914. Yli satavuotiaaksi näytelmän tunnistaa siinä käytetystä kielestä, mutta aiheeltaan ja käsittelytavaltaan näytelmää voi väittää jopa moderniksi. Romanttinen rakkaus saa näytelmässä kylmää kyytiä, ja Jotuni leikittelee valtasuhteilla, joita "rakkauden" alle kätkeytyy.

Miehen kylkiluu näytelmän nimenä nostaa naiset päähenkilöiksi, ja heistä ehdottomasti määrätietoisimmaksi päällepäsmäriksi nousee apteekkarin emännöitsijä Amalia Oljander, joka saa asian kuin asian sujumaan oman tahtonsa mukaan. Amalia puhuu avioliitosta naimakauppoina, ja sellaista hän järjestelee itselleen ja siinä sivussa veljelleenkin.

Kuuntelin Tampereella Työväenkirjallisuuden päivillä 7.9.2019 Lea Rojolan loistavan esitelmän Jotunin naisista. Rojola kertoi, kuinka Jotunin naishahmot ovat avioliitoissaan usein melkoisia vehkeilijöitä. Vehkeilyä tarvittiin, koska miehet tienasivat perheen tulot ja naisten piti pyytää talousrahat miehiltä. Jos sattui pihinpuoleinen tai juopotteleva mies, niin omiin tarpeisiin ei vaimoille riittänyt juuri mitään.

Naisten himotuin nautintoaine oli kahvi, jota ei suinkaan juotu yksin, vaan hyvien ystävien seurassa. Kahvitauko merkitsi siis sosiaalista seurusteluhetkeä ja hengähdystaukoa kaiken raatamisen keskellä. Vaimoilla ei joskus ollut muuta keinoa, kun varastaa talousrahoista omat kahvirahansa, ja niinpä he kehittivätkin varastelun taidon äärimmilleen, ja ulospäin nöyrästi käyttäytyvä vaimo saattoikin todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään huijaamalla pihiä miestään.

Myös Miehen kylkiluussa käsitellään kahviasiaa. Amalian veli, suutari Topias Kinkkunen, kun on sitä mieltä, että hänen vaimonketaleensa aikoo kuolla, koska hän ei muka ole antanut tarpeeksi kahvirahaa eukolleen. Topias ei pihiydessään hanki lääkäriäkään vaimolle, joka saattaa vielä toeta: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelmään, jotta tulipas ukolle hätä. Ei ehei ei sitä tohtoriin toki. (S. 15.)

Näytelmän henkilöistä kukaan ei ole pyhimys, ja kaikki ihmissuhteet näyttäytyvät enemmän tai vähemmän hyötysuhteina. Romanttiselle rakkaudelle päästään naureskelemaan apteekkarin ja hänen vaimonsa monimutkaisten mustasukkaisuusriitojen kautta ja samaan aikaan, kun apteekkaripariskunta pohti tunteidensa lujuutta, Amalia ottaa rakkaussanaston sujuvasti käyttöön apteekkarin rengin, Tuomas Lukassonin kanssa. Lukassonilla on mennä sanat ja ajatukset vallan solmuun, kun Amalia häntä jututtelee. Samaan aikaan kun Lukassonin on tullut lirkuteltua myö tohtorin emännöitsijälle, Miinalle, kaikenlaisia lemmenlurituksia.

Tuomas Lukasson on näytelmän hupaisin ja eniten myötätuntoa herättävä hahmo, vaikka onkin melkoinen ketku mieheksi. Hän on vilpitön tossukka, joka yrittää pelata korttinsa itselleen mahdollisimman edullisesti, eikä hän näe omassa toiminnassaan mitään kyseenalaista: Luojaanipas syytän, jos itseäni syytän - - (s. 227).

Miehen kylkiluu on farssi, jonka pinnan alla myrskyävät sukupuolten väliset valtasuhteet ja romanttisen rakkauden armoton kritiikki. Jotunin kirjoittavaa hersyvää dialogia, joka
esittää ihmiset perin naurettavassa valossa. Hahmot on tietenkin viety äärimmilleen, mutta heihin on jätetty aimo annos meitä kaikkia. Kuvatessaan palvelusväen suhdekiemuroita Jotuni kirjoitti itsensä humorististen kansankuvaajien ketjuun. Hän taitaakin olla siinä ketjussa ainoita naisia Minna Canthin ohella. Miehen kylkiluu sisältää parodian parodiassa, kun apteekkaripariskunnan rakkaussuhde tuntuu olevan silkkaa rakkauden parodiaa, jota puolestaan työläisväestön rakkaussuhteet parodioivat...

Tampereen Teatterikesässä esitettiin tänä vuonna Mikko Roihan ohjaama versio Miehen kylkiluusta. Se oli toteutettu yhteisprojektina useamman teatterin kanssa. Roihan ja hänen työryhmänsä tulkinta oli riemukas ja terävä, ja sen innoittaman tartuin näytelmään uudestaan 25 vuoden jälkeen. Sopivasti anarkistinen esitys, jossa vanha suomen kieli pääsi loistamaan, herätti painetun sanankin uudestaan eloon.

Omistamani painos on kirjahyllyni aarteita, jostain divarista aikanaan ostettu. Se on ilmeisesti ensipainos, ja sen on joskus omistanut Hilja von Schrowe, joka on kirjoittanut nimensä kirjan kanteen. Googlettamalla löysin hänen kuvansakin. Luin kirjaa, taisin juoda muutaman kupin kahvia (ihan omilla rahoilla ostettua) ja ajattelin Hiljaa. Välillä minua nauratti ääneen - naurattikohan Hiljaakin 100 vuotta sitten?



Miehen kylkiluu on luettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru, 1912
Alkuteos: Gösta Berlings saga, 1891
Suomentaja: Joel Lehtonen
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: latasin kirjan lukulaitteelle Projekti Gutenbergista


Kun aloitin Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen tämän vuoden alussa, ajattelin lukevani 14 eri nobelistin teosta. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Tulin kuin tulinkin lukeneeksi Selma Lagerlöfiltä, vuoden 1909 nobelistilta, kaksi kirjaa. Koska naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on sen verran vähemmän kuin miehiä, niin ehkä sallin tämän poikkeuksen tavoitteestani. Sitä paitsi 14 nobelistiakaan ei näytä toteutuvan, joten kaikki haasteeseen sopivat kirjat on haalittava kokoon.

Lagerlöf aloitti kirjailijan uransa Gösta Berlingin tarulla vuonna 1891. Kirja kertoo virkaheitto papista, Gösta Berlingistä, joka erotetaan papinvirastaan liiallisen juopottelun vuoksi. Katuojasta hänet pelastaa majurinrouva, tehtaan patruunan leski, jonka hoivissa on ennestään kymmenkunta kavaljeeria. Kavaljeereiksi kutsuttiin entisiä kuninkaan hovimiehiä, joilla ei ollut mitään tekemistä rauhan aikana vanhoilla päivillään. Näillä miesporukoilla oli maine entisinä sankareina, joiden ympärillä ei paljon kunnollista elämää nähty. Gösta Berling siis päätyy tähän samaan seurueeseen.

Tilanne kehittyy siten, että majurinrouva jättää omaisuutensa, tehtaansa ja kartanonsa kavaljeerien vastuulle, ja niinpä paikkakunta joutuu hunsvottien armoille. Hullu aika jää historiaan Ekebyn kavaljeerien aikana, ja silloin nähtiin ja koettiin paljon kummallisia ja sopimattomia asioita. Lopulta kansa alkoi uskoa, että aika oli kirottu.

Gösta Berling ei ole ainut kirjan sankareista, mutta tavalla tai toisella hänen hahmonsa ympärille punoutuvat kaikki tarinat. Koska Gösta on naistenmies, seurataan tarinoissa myös kolmen naisen kohtaloa. Oikeastaan lähes kaikkien kavaljeerienkin elämäntarinat kerrotaan juurta jaksain. Oman osuutensa saavat myös muun muassa erilaiset 1800-luvun kulkupelit:

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli, jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kaveljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä! (S. 81.)

Kirja on kokoelma kansantarinoita ja historiallisia tapahtumia, joita kansa kertoo omin sanoin ja selityksin. Tuntuu kuin kirjailija olisi kerännyt kotiseutunsa tarinat yhteen ja samaan löyhään juonikehikkoon. Tarinat ovat suorastaan vaatineet tulla kerrotuiksi. Kerronnasta paistaa kirjoittamisen ilo ja persoonallisesti värittynyt, romanttinen tyyli. Kieli on kaunista, ja käännös tekee tekstille oikeutta suomentaja Joel Lehtosen ansiosta.

Luin Gösta Berlingin tarua puoli vuotta. Tästä voi päätellä, että kirja ei ollut kovin vetävä. Nykyaikana episodimaisesti kerrottu, uskonnollissävytteinen kansantarusto ei välttämättä ole mikään hitti, ei ainakaan minulle ollut. Toisaalta ymmärrän hyvin kotiseudun legendojen merkityksen ja tarinoiden viehätyksen. Sitä paitsi kirjalla oli sellainen vaikutus minuun, että nyt on vaikea keksiä mitään korvaavaa sen tilalle. Kävi nimittäin niin, että parempaa unilääkettä minulle ei ollut kuin tämä kirja. Jos heräsin keskellä yötä, luin kirjasta muutaman sivun ja nukahdin takuuvarmasti. Ehkä kirjassa oli jotain perinteisen sadun taikaa, ehkä tuntui kuin oma äiti olisi lukenut minulle ääneen. Kirjasta tuli varsinainen slow reading -projekti tälle syksylle, mutta kokemus jäi silti selvästi positiiviseksi.


Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Jokke itse, ja hänkin koki kirjan varsin kauniina kieleltään, mutta toisaalta myös ikävystyttävänä kerronnaltaan.

George Bernard Shaw: Pygmalion

George Bernard Shaw: Pygmalion, 1975
Alkuteos: Pygmalion, 1912
Suomentaja: Seppo Kolehmainen
Kustantaja: ?
Sivuja: 121 (sivut 3-12 puuttuvat)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Kuka muistaa kukkaistyttö Eliza Doolittlen My Fair Lady -elokuvasta? Säteilevä Audrey Hepburn on varmasti jäänyt mieleen tuosta vuonna 1964 valmistuneesta klassikkoelokuvasta. Sitä ennen musikaali pyöri menestyksekkäästi Broadwayllä, ja nykyisinkin sitä esitetään ympäri maailmaa. Kuinka moni tietää, että musikaalin taustalla on irlantilaisnobelisti Bernard Shaw'n näytelmä Pygmalion?

My Fair Lady -elokuva oli minulle tuttu (ajalta, jolloin tuijotin kaikki vanhat elokuvat televisiosta, koska juuri muutahan ei televisiosta silloin tullut), mutta kaikki muu olikin yllätystä. Kun rupesin kerämään irlantilaiskirjailijoita lukulistoilleni, löysin nobelistin vuodelta 1925, Bernard Shaw'n (1856 - 1950). Shaw on kirjoittanut yli 50 näytelmää, jotka ovat olleet aikoinaan kovinkin suosittuja, ja muutamia niistä on käännetty 1900-luvun alussa myös suomeksi. Suurin osa hänen tuotannostaan on painunut unohduksiin. Suosituimmaksi on osoittautunut Pygmalion, varmaankin musikaaliversionsa ansiosta. Tosin Pygmalionista tehtiin myös elokuva, ja sen käsikirjoituksen laati Shaw itse. Hän sai siitä vuoden 1938 parhaan elokuvakäsikirjoituksen Oscarin. Shaw onkin ainut kirjailija, joka on pokannut molemmat arvostetut palkinnot.

Pygmalion-nimi tulee Kreikan tarustosta, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu norsunluusta veistämäänsä naispatsaaseen, jonka Venus-jumalatar herättää hänelle henkiin. Shaw'n näytelmässä on sama idea: Fonetiikan professori Higgins luo Eliza Doolittlestä, köyhästä kukkaistytöstä, "herttuattaren", eli seurapiireihin kelpaavan hienostoneidon. Mutta onko luomuksessa henkeä?

Pygmalion löytyi kuin löytyikin Sampolan kirjaston näytelmähyllystä, vaikka olin jo luopunut toivosta sen löytämiseksi. Versio on näytelmäkäsikirjoitus ja todennäköisesti suomennettu jommankumman tamperelaisteatterin, Tampereen Työväen Teatterin tai Tamperen Teatterin tarpeisiin samalla, kun on hankittu näytelmän tekijänoikeudet. Kustantajaa ei mainita, ja käsikirjotuksesta on kadonnut 10 sivua. Suomennos on myös vanha, mutta ei kuitenkaan vanhentunut.

Aluksi näytelmän lukeminen tuntui kepeältä hömpötykseltä. Mikäs tästä oikein on tehnyt niin suositun, ihmettelin. Mitä säkenöivää tässä nyt on, että ihan nobelistitason näytelmäkö tällainen? Lisäksi monisteplarista puuttuivat juuri ne sivut, jossa Eliza astuu näyttämölle ja kohtaa professori Higginsin Covent Gardenissa. Mutta, mutta. Sitten tuli pari kohtausta, jotka naurattivat ääneen. Professori Higgins on lapsellisen itsekäs ja työlleen omistautunut tiedemies, sopivasti irti todellisuudesta. Ensin hänen ja hänen äitinsä suhteesta otetaan paljon irti. Ja sitten alkaa pinnan alta välittyä kaikenlaisia piikkejä.

Lopputulos on se, että rupesin arvostamaan tätä Shaw-nimistä nobelistia aivan tavattomasti. Tekstihän pakottaa pohtimaan luokkayhteiskunnan näkymättömiä lakeja. Oikea puhetapa, kauniit käytöstavat, ylelliset esineet, joilla menestys ilmaistaan, eivät vielä tuo onnea. Omaisuus vie vapauden, kahlitsee ajattelun ja tuo huolia. Kuinka tyhjiä ovatkaan yläluokan monimutkaiset pokkuroinnit ja sopivat "puheenaiheet"! Takaako koulutus myös sivistyksen - entäs sydämen sivistyksen? Voin kuvitella, että tällaiset pohdinnat ovat olleet 1900-luvun alun Britanniassa mullistavia, joten ne on ollut syytä kätkeä komedian näennäisen kepeään viittaan.

Näytelmän herkullisin hahmo on Elizan isä, roskakuski Alfred Doolittle, jonka elämä on vastuutonta ja yksinkertaista ja perustuu onnelliseen vapauteen ja kulmapubin houkutuksiin. Kunnes hän rikastuu, ja joutuu yhtäkkiä vastuuseen vähän kaikesta. Keskiluokan elämäntavan omaksuminen tekee hänelle kipeää - ja mitä sanailua siitä syntyykään!

Vähitellen Eliza herää uuteen asemaansa, joka on - niin, mikä? Hänet on koulutuettu puhumaan kauniisti ja sopivista aiheista, hän osaa käytöstavat ja on tottunut kauniisiin vaatteisiin ja seurapiireihin. Onko hänellä paluuta kukkaistytöksi, katuojaan? Vai voisiko hän mennä naimisiin? Näytelmä on lopulta varsin moderni kannanotto naisten puolesta. Mitä vaihtoehtoja 1900-luvun alun brittinaisilla oli itsensä elättämiseen? Työläisnaisten elämä oli kovaa, katunaisten elämästä puhumattakaan. Yläluokan naiset olivat täysin riippuvaisia hyvistä naimakaupoista, sillä heillä ei ollut edes työpaikan tuomaa vapautta. Shaw esittää näytelmänsä lopussa selvän ratkaisun naisten aseman parantamiseen. Mikään ei muutu niin kauan, kun miehet eivät arvosta naisten tekemää palvelustyötä, kun naiset jätetään työelämän ulkopuolelle, kun heitä ei pidetä tasa-arvoisina kumppaneina. Shaw'han on kuin Britannian Minna Canth - köyhien ja naisten asialla!

Kuittaan Pygmalionilla toisen nobelistin Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Nyt listallani ovat irlantilaiset Seamus Heaney ja Bernard Shaw.