Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 5. painos, 1993 

Alkuteos: Madame Bovary, 1857

Kustantaja: Otava

Suomentaja: Eino Palola

Kansi: Marjatta Saastamoinen (Edgar Degas'n maalaus Hattukaupassa)

Sivuja: 354

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 15. kertaa. Tällä kertaa emäntänä on Ankin kirjablogi. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä tapahtuma täyttää kirjasomen klassikoilla ja yrittää kannustaa ihmisiä tarttumaan vanhempaan kirjallisuuteen. Klassikoiden mainehan on vaikea, mutta tämänkertainen valintani, Gustave Flaubertin Rouva Bovary on aivan erityisen hyvä esimerkki kirjasta, joka on kyllä klassikko, mutta ei vaikea tapaus ollenkaan. 

Kirjan alussa esitellään varsin tavallisen ja vaatimattoman oloinen maalaislääkäri Charles Bovary, joka rakastuu talontyttäreen, Emma Roualtiin. Tunne on molemminpuolinen, ja avioliitto solmitaan onnellisissa olosuhteissa. Mutta kun avioliitto etenee, Emman mieleen hiipii tyytymättömyys. Pian käy selväksi, että aviomiehen palvova rakkaus ei riitä tekemään Emmaa onnelliseksi: Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa. (S. 37.) 

Emma haluaisi elää ylellistä lääkärin rouvan elämää: hän tilaa muotilehtiä Pariisista ja yrittää kalustaa kotiaan viimeisimmän muodin mukaisesti. Tavallisen maalaislääkärin tulot vain eivät tahdo riittää sellaiseen elämään. Kaikki Emman ympärillä on maalaista, tylsää ja ankeaa: Kestäisikö tätä kurjuutta ikuisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. (S. 69.)

Nykylukija huomaa, että Emma ei oikeastaan tee mitään. Hän on äiti, mutta imettäjä hoitaa lasta; hän on vaimo, mutta palvelijat hoitavat taloustyöt. Emman murheet ovat yläluokan joutilaan elämän murheita. Emmalla näyttää olevan loputtomasti aikaa olla hyödytön, näyttää kauniilta ja pohtia, miksei hän ansaitsisi yhtä suuria rikkauksia ja kauniita tavaroita kuin rikkaammat ihmiset. Näissä oloissa kirjojen lukeminen näyttää suorastaan vaaralliselta. 

Olisi helppoa syyttää Gustave Flaubertia naisten vähättelystä ja suoranaisesta sovinismista, mutta Flaubert ei oikeastaan säästele kirjassaan ketään. Hän kertoo myös miehistä varsin tarkkanäköisesti ja tekee heistä vähintään yhtä naurettavia hahmoja. Maalaiskylän asukkaat ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja moukkamaisia persoonia. Varakas ja ovela apteekkari Homais näyttäytyy melko sydämellisenä hahmona, mutta hänen motiivinsa ovat lopulta hyvin itsekkäitä; kauppias Lheureuex puolestaan osoittautuu julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Taitavimmat lääkärit aterioivat täysin tyytyväisinä potilaan kärsiessä tuskissaan, kyläläiset parveilevat onnettomuuksien äärellä kuin haaskalinnut, jne. 

Parhaimmillaan Flaubert rakentaa syvästi satiirisia kohtauksia ja kuvailee ihmisten pienisieluisuutta niin herkullisesti, että lukija kiemurtelee myötähäpeästä koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta kerronnassa on mukana myös lämpöä, eli syvä ymmärrys siitä, että elämä on traagista - suurien toiveiden ja tavoitteiden ja arkisen mitättömyyen jatkuvaa kamppailua. Flaubertin ihmiskuvaa voisi väittää melkeinpä kyyniseksi, jollei hän väläyttäisi myös hyvin inhimillistä lämpöä siellä täällä: erityisesti Charles Bovary, ja lopulta myös Emma, herättävät myös myötätuntoa.  

Rouva Bovaryssa on koko ajan surullinen pohjavire, joka osoittaa, että jatkuva tyytymättömyys ja haaveilu johtavat pahimmillaan onnetomaan elämään. Rouva Bovary kärsii masennuksesta ja pitkästymisestä, joihin hän yrittää  hakea helpotusta. Taas kerran klassikko pääsi myös yllättämään ajankohtaisuudellaan, sillä viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka nuorten lisääntyvä masennus johtuu muun muassa  liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Somessa seurataan toinen toistaan rikkaampien ja kauniimpien ihmisten elämää ja verrataan omaa elämää heidän elämäänsä. Vertailun tuloksena mikään omassa, tavallisessa elämässä ei tunnu riittävän. Onni on aina seuraavan hienon sisustustavaran, kosmetiikan tai dieetin takana, mutta ei siinä hetkessä, jota eletään. 

Voiko Emma Bovarya oikeastaan syyttää itsekkääksi haihattelijaksi, joka pilaa oman ja miehensä ja koko perheensä elämän heittäytymällä turhamaisten huvien vietäväksi? Eikö hän pikemminkin ole ympäristönsä uhri? Tai elämän uhri: Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen? (S. 287.)

Entäs kirjailija Gustave Falubertin saamat syytteet Rouva Bovaryn siveettömästä sisällöstä - syytteet, joista hän oikeudessa vapautui? Flaubertin kerronta on elävää ja rehellistä, kaunistelematonta. Hän on realisimin uranuurtajia, ja kieltämättä hän osaa kuvata intohimoa ja rakkauskohtauksiakin varsin suorasukaisesti. Nykylukijasta nämä vuonna 1857 liian rohkeina pidetyt kohtaukset ovat kuitenkin varsin kesyjä. Rakkauden huuman kuvaajana Flaubert on suorastaan taitava. 

Erityisen taitava Flaubert on ihmisen ristiriitaisten tunteiden kuvaajana. Hänen henkilönsä eivät ole tahdottomia nukkeja, vaan perin inhimillisiä tapauksia, joiden elämää seuraa välillä henkeään pidättäen. Kun suljin klassikon kannet, olin vaikuttunut. Jäin kaipaamaan näitä ranskalaisen maalaiskaupungin asukkaita, jotka yrittivät elää mahdollisimman mielekästä elämää - emmekö me kaikki yritä?   

Olen osallistunut kirjablogien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary on komea lisä listalle, jossa on jo vaikka mitä kiinnostavaa. Listalta olisi vaikea valita erityistä suosikkiani, sillä jokainen lukemani klassikko on ollut vaikuttava omalla tavallaan ja mielestäni ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa. Jos klassikoiden lukemisen haluaisi aloittaa helpoimmasta päästä, niin ehkä kuitenkin tarttuisin juuri Rouva Bovaryyn. 

Klassikkohaasteeseen osallistumisen myötä olen selättänyt monta ulkomaista klassikkoa, joihin en olisi ilman haastetta ehkä tarttunutkaan. Kotimaisia klassikoita listalleni on kertynyt vasta kaksi. Toisaalta olen opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta ja kahlannut suomalaiset klassikot melko kattavasti läpi. Seuraava voisi kuitenkin olla naiskirjailijan vuoro, sillä naiskirjailijoitakaan ei listallani liiemmälti näy, vain 5/15. Tässä linkit aiempiin klassikkohaastejulkaisuihin: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

        Palataan ensi vuoden tammikuussa asiaan! 

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat, 2.
painos, 1997 (suomennos vuodelta 1982)
Alkuteos: Brideshead revisited, 1945
Suomentja: Lehtinen Pentti
Kustantaja: Otava
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minä olin ollut täällä ennenkin; tiesin tästä kaiken (s. 22). 

Kapteeni Charles Ryder on palannut Bridesheadiin, Flyten aatelissuvun kartanoon, jossa hän vietti nuoruutensa kirkkaita päiviä. Nyt on sota ja englantilaisia joukkoja on majoitettu kartanoon odottamaan siirtoa seuraavaan paikkaan. Pelkästään talon nimen kuuleminen herättää Ryderin muistot: menneiden vuosien aaveet tuntuivat lähtevän lentoon pelkästään tuon sanan soinnista (s. 20).

Evelyn Waughin (1903 - 1966) klassikkoteos Mennyt maailma on viehätysvoimaltaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä viehätys perustuu 1920-luvun maagiseen lumoon tai Bridesheadin kartanon mahtipontiseen tunnelmaan. Vai perustuuko se sittenkin Flyten sisarusten, Sebastianin ja Julian, vastustamattomaan charmiin ja herkkyyteen tai Flyten perheen katolilaisuuteen? Yhtä ainoaa piirrettä on mahdotonta nimetä.

Unohtaa ei myöskään voi kertojanääntä, kapteeni Charles Ryderin kyynistä mutta lempeää kerrontaa. Se on peribrittiläinen ääni, joka vetää lukijan tapahtumiin mukaan ja opettaa suhtautumaan asioihin sillä ironialla, joka vain briteiltä onnistuu. Joka tapauksessa Mennyt maailma on kokonaisuutena enemmän kuin osiensa summa. Taas kerran klassikon lukeminen päihitti monta nykyromaania.

Niin, unohdinko mainita Oxfordin yliopistopiirit? Siellä vietetään iloista opiskelijaelämä, jossa Charles Ryder ylittää varansa ja luokka-asemansa ystävystymällä hulttioelämää viettävän aatelissuvun vesan, Sebastian Flyten kanssa. Heidän ystävyydestään muodostuu erityislaatuinen, vahva ja riipaiseva.

Oxfordin opiskelijaelämän villit juhlat jatkuvat aina aamun sarastukseen, mutta Sebastian jää noihin aamuihin, siinä missä Ryder löytää elämänsä kiinnekohdan taiteesta. Kumpikin on Oxfordin piireissä ulkopuolinen, mutta ystävyyden jaloin ydin on heidän. He jakavat nuoruutensa, eikä se ole suinkaan vähän: Nuoruuden velttous - miten ainutkertainen ja olennainen se onkaan! Miten nopeasti ja peruuttamattomasti se katoaakaan! Into, ylitsevuotavat tunteet, illuusiot, epätoivo, kaikki nuoruuden perinteiset tunnusmerkit seuraavat meitä koko elmämme ajan tätä yhtä ominaisuutta lukuun ottamatta. Nämä ilmiöt ovat osa elämää itseään; mutta velttous vielä väsymättömien jänteiden rentoutuminen, koettuna kuin sivusta katsoen, itseriittoisena - se kuuluu pelkästään nuoruuteen ja kuolee sen myötä. (S. 79.)

Luin Mennyttä maailmaa kauan. Pentti Lehtisen suomennos tuntui välillä kankealta ja muutama suorastaan kummallinen virke jäi ihmetyttämään, mutta teoksen tenho on vahva. Sebastian Flyten turmiollinen elämä, joka uhkaa viedä minäkertojankin mukaansa, on kiehtovaa ja epätoivoista. Hän on Flyten perheen musta lammas, jolle suvun katolilaisuus on tie helvettiin.

Romaani myös peittää paljon. Missään vaiheessa ei selviä, oliko Sabastianin ja Charlesin ystävyys oikeasti rakkaussuhde. Se on kuitenkin selvää, että Sebastianin perhe viehätysvoimallaan "varastaa" Charlesin Sebastianilta. Charlesin ja Julian rakkaussuhde kehittyy vuosia myöhemmin ja heidän uusi kohtaamisensa tuntuu kohtalon määräämältä ja taivaassa kirjoiteltu. Romaanin loppu on silkkaa sinfoniaa, jossa taivas osoittaa rajoituksensa.

Sebastianin kapinointi äitiään, sukuaan ja katolaisuutta vastaan on tempoilua, jossa hänen itsetuhoisuutensa vain vahvistuu. On jotenkin kauheaa ja ymmärrettävää, miten kaikki perheenjäsenet palaavat kirkon helmoihin ja miten paljon usko - oikeammin kirkko - heidän elämäänsä ohjaa.

Flyten perheestä ja Bridesheadin kartanosta tulee Charles Ryderin elämän keskipiste vuosiksi. Tarina kehittyy traagiseksi kaikkien perinteiden ja kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi. Erilaisuudelle ei ole tilaa, ja lopulta perheenjäsenet tuomitsevat itse itsensä onnettomaan elämään.

Osallistun Menneellä maailmalla Kirjabloggaajien 8. klassikkohaasteeseen, jota emännöi nyt Tarukirja-blogi. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää. 

Aiemmin olen lukenut klassikkohaasteisiin seuraavat kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Osallistuminen tähän haasteeseen on aina ilo! Yhtään pettymystä ei ole osunut kohdalleni, mutta sitäkin enemmän loistavaa kirjallisuutta. Klassikko on yleensä paikkansa ansainnut. 

Mennyt maailma on luettu myös näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Jokken kirjanurkka, Kirjaneidon tornihuone,  Luetut, lukemattomat ja There's no just thing as too many books, jossa kirja on kuunneltu Jeremy Ironsin lukemana äänikirjana. (Jeremy Ironshan esittää Charles Ryderia kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa.)

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, 4. painos, 2011 (ilm. suomeksi 1956)
Alkuteos: Mrs. Dalloway, 1925
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 277
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio. (S. 9.)

Kirjablogeissa pyörii tänään Kirjabloggaajien 7. klassikkohaaste, jota emännöi Unelmien aika -blogi. Oma valintani kesän klassikkokirjaksi on Virginia Woolfin (1882 - 1941) Mrs. Dalloway, joka on lämmittänyt hyllyäni ihan tarpeeksi kauan tulematta luetuksi. Odotin mestariteosta ja sellaisen myös sain, ja oikeastaan vähän ylikin. Kaikki tähän mennessä lukemani Woolfin teokset - Oma huone, Aallot, Orlando - ovat tehneet minuun vaikutuksen, eikä Mrs. Dalloway ollut poikkeus. Olen myös iloinen, että minulla on Woolf-seikkailuni vielä kesken, eli kirjallisia aarteita on vielä edessä.

Mrs. Dalloway on ilmestynyt vuonna 1925. Siinä seurataan seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää yhden päivän ajan Lontoon hienostokorttelissa Westminsterissä. Hänen ajatuksensa ja tekemisensä ovat keskiö, josta kerronta lähtee liikkeelle: Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat (s. 7).

Yllättäen hän ei jääkään ainoaksi kertojanääneksi, vaan päivän aikana seurataan myös muutamaan muun henkilön ajatuksia ja askelia. Kirjan rakenne etenee henkilöstä toiseen sitä mukaa, kun heidän tiensä kohtaavat. Niinpä kun Clarissa Dalloway kohtaa puistossa kummallisesti käyttäytyvän pariskunnan, heidänkin elämäntilanteensa nousee kerronnan kohteeksi. Tosin Clarissa Dallowaylle he jäävät vain havainnoksi, jota hän ei yhdistä myöhemmin päivällä kuulemiinsa traagisiin uutisiin. Lukija tietää enemmän.

Kirjan rakenne on nerokas, ja se on ollut varmasti vuonna 1925 moderni ja hätkähdyttävä. Voiko tai saako romaania edes kertoa hyppäämällä kertojanäänestä toiseen noin vain kesken kaiken? Nykyäänhän kertojanäänen vaihtaminen on kirjallisuudessa suorastaan puuduttavan yleistä. Siinä missä Mrs. Dallowayssä kertoja on kaikkitietävä hän-kertoja, nykyromaaneissa on yleistä käyttää minä-kertojaa vaihtuvien näkökulmien tehostajana. Silti harva, jos kukaan, nykykirjailija saavuttaa Woolfin kerronnan intensiivisyyttä. Kyllikki Hämäläisen suomennos on onnistunut välittämään kirjan ainutlaatuisen väkevän kerronnan.

Tärkeimpänä henkilönä Mrs Dallowayssä on tietysti Clarissa Dalloway itse. Hän on järjestänyt illaksi seurapiirikutsut ja hänen päivänsä kuluu viimeisiä järjestelyjä tehdessä ja jännittäessä, kuinka kaikki mahtaa sujua. Aamupäivällä hänen luokseen ryntää nuoruudenrakkaus ja rakas ystävä Peter Walsh, joka on palannut Intian komennukseltaan ja ilmoittaa olevansa rakastunut. Vierailu herättää molemmissa haikeita muistoja.

Kertojanäkökulmia kertyy päivän mittaan useita, mutta traagisimpana hahmona seurataan sotahulluudesta kärsivän konttoristi Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa päivää. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kulkevat Septimuksen mielessä edelleenkin ja luovat melkoisen kontrastin Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä elämäntavalle.

Woolfin kerrontatapa imaisee lukijan täysin lumoihinsa. Ensin eläydyin Clarissan ajatuksiin, seuraavaksi lähdin seuraamaan Septimuksen ja hänen vaimonsa kärsimyksiä ja kohta taas tunsin häikäistyväni naisten kauneudesta kuin Peter Walsh. Kuinka taitavaa - ja samalla hämäävää kerrontaa. Vähitellen Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä ajatukset vertautuivat sotainvalidin sekavuuteen ja nuorenparin tragediaan niin vahvasti, että kutsujen pyörittely ja onnellisten muistojen vatvominen alkoivat kumista tyhjyyttään. Miten taitavasti Woolf kehittääkään ironiaansa!

Mitä Woolf siis tekee? Hänhän huijaa lukijaansa. Itse asiassa hän kritisoi englantilaisen yläluokan elämää niin hienovireisesti, että sitä ei ensin edes huomaa. Lukijana kiinnyin Clarissa Dallowayhin ja ymmärsi hänen melankoliansa, tunsin sen. Sain tietää paljon hänen onnellisista nuoruuden päivistään maaseudulla, kotikartanossa. Hänellä on suuria tunteita, ja paljon mietittävää siinä, olisiko elämä voinut mennä jotenkin toisin. Melankolinen vire säilyy hänen vierellään koko päivän, vaikka hän tuntee vahvasti rakastavansa elämää tässä ja nyt.

Tällaiseen vahvaan elämän kokemiseen Clarissa Dallowayllä ja hänen lähipiirillään on varaa, koska  joku muu uhrasi maailmansodassa heidän puolestaan henkensä ja terveytensä. Kun Septimus Warren Smith ja hänen vaimonsa kokevat psykoosin kauhuja, Peter Walsh näkee heissä jotain ihan muuta. Brittiläinen yläluokka elää Mrs. Dallowayssä aivan omaa todellisuuttaan: Tuollaista on nuoruus, Peter Walsh ajatteli kulkiessaan heidän ohitseen. Heillä on ollut kauhea kohtaus - tyttöparka näytti kerta kaikkiaan epätoivoiselta - keskellä kirkasta aamupäivää. Mutta mistä mahtoi olla kysymys? hän mietiskeli. Mitä ihmettä sadetakkinen nuorimies on voinut sanoa tytölle? Mihin hirvittävään pinteeseen he olivatkaan saattaneet itsensä näyttääkseen noin epätoivoisilta tänä kauniina kesäaamuna? - - Hän ei koskaan ollut nähnyt Lontoota näin lumoavana - (S. 103 - 104.)

Koska Mrs. Dalloway on kirjallisuuden klassikkoteos, siinä täytyy olla jotain, joka puhuttelee ihmisiä ajasta toiseen. Niinpä minunkaan ei ole ollenkaan vaikeaa kuvitella itseäni, hyvinvointiyhteiskunnan kasvattia, tuntemassa valtavaa elämän täyteyden tuntua tässä hetkessä, nyt, ihanana (vaikkakin ehkä hiukan liian kuumana) kesäpäivänä - vaikka ihmisiä hukkuu Välimerellä, Syyriassa soditaan ja levälautat kelluvat Suomenlahdella.

Olen osallistunut Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja tässä ovat aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo

Mrs. Dallowayllä kuittaan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansotaan. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin tämänvuotiseen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää.

Tämä Virginia Woolfin klassikko on luettu ainakin kirjablogeissa Kaisa Reetta T, Kannesta kanteen, Leena Lumi, Tarukirja, Ankin kirjablogi, Lukuisa, Järjellä ja tunteella, Todella vaiheessa, Jeenin kirjablogi ja Kirjoihin kadonnut.

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo, 2007 (1935, julk.1963)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 577
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Noustuaan sanoi Lea itselleen usein: "Tänä päivänä ei mitään pahaa, jos voin sen estää." Mutta hän ei pystynyt estämään. Sen määräsivät hänen ulkopuolellaan olevat seikat. Pahaa tulvi kuin suurissa tulivuorenpurkauksissa laavaa, joka peittää alleen kaiken. Sitä oli ilma täynnä, sitä huokui kaikkialta, sitä hengitti sisäänsä kuin myrkkykaasua ja se sai sydämenlyönnit kiihkeiksi, koko ihminen oli kuin sen läpitunkema. (S. 298.)

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo kertoo Lea ja Eero Markun avioliitosta. Takakansi lupaa, että teos on kriittinen avioliittoromaani, mutta kriittinen on mielestäni lievä ilmaus, sillä kirja on kauhuavioliittoromaani - mitä muuta on väkivaltainen avioliitto kuin silkkaa kauhua? Älkää tulko väittämään, että kyse on rakkaudesta.

Tunnustaudun Jotuni-faniksi. Suomen kirjallisuuden opiskelijana luin hänen rohkeat ja terävät novellikokoelmansa Suhteita, Rakkautta ja Kun on tunteet. Niissä on tarkkoja huomioita naisen yhteiskunnallisesta asemasta 1900-luvun alussa ja heidän mahdollisuuksistaan rakkauden pelikentillä. Novelleissa naiset kyllä yrittävät pelata, mutta yleensä he häviävät. Mitään miellyttäviä tyyppejä Jotunin kuvaamat naiset eivät suinkaan kaikki ole, vaan heidätkin kuvataan välillä julmina ja piittaamattomina oman edun tavoittelijoina.

Jotunin sarkastiset näytelmät sen kuin korostavat asetelmaa, jossa puhtaalla rakkaudella ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai avioliiton kanssa. Miehen kylkiluu, Tohvelisankarin rouva ja Kultainen vasikka kertovat karua tarinaa ihmisten ahneudesta, vaikka komedioita ovatkin. Rakkaus näyttäytyy niissä lähinnä kaupankäyntinä. Jotunin pienoisromaani Arkielämää on puolestaan hallittua ja hienoa kaunokirjallisuutta, kerronnaltaan moderni teos.

Miten Huojuva talo sijoittuu Jotunin tuotannossa? Se on teoksena täysosuma, enkä ihmettele yhtään, että se on nostettu Jotunin pääteokseksi. En muista pitkään aikaan lukeneeni näin koukuttavaa ja rakenteeltaan täydellistä kirjaa. Se etenee vääjäämättömästi kohti kauheuksia, joiden väliin se ujuttaa piinaavia keskusteluja. Väkivalta ei jää pääasiaksi, vaan aviopuolisoiden käymä dialogi ja Lean analyyttiset pohdinnat luotaavat ihmisenä olemisen perustaa, naisen asemaa, äitiyttä, ihmisissä olevaa hyvää ja pahaa sekä oikeutta vapauteen - josta muodostuu aviomiehen kornilta kuulostava pääargumentti. Vapautensa nimissä hän saa mitätöidä, lyödä ja pettää ja kadota perheen arjesta töihinsä, suhteisiinsa ja alkoholiin.

Eeron ja Lean henkisen taantumisen kuvauksena kirja on uskottava. Siinä missä Eeron pahuus paljastuu ja syvenee pikkuhiljaa, Lean masentuminen ja lamaantuminen imaisevat lukijan pauloihinsa. Puolisoiden käymät keskustelut, joiden sävyn muutoksia vaimo yrittää ennakoida, ovat hyytävää luettavaa sairaan mielen toiminnasta. Mies on ihmisraunio ja vaatii vaimoltaan milloin myötätuntoa, milloin ymmärrystä, milloin alamaisuutta. Sinä olet minun, hän muistuttaa. Lean elämän vastapainona seurataan hänen hemmotellun ja villin Toini-sisarensa itsenäistä elämää - Toini on niin vapaa kuin nainen voi olla, mutta onko hänkään onnellinen.

Kirjailija otti teoksellaan osaa romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kilpailevansa vain voitosta. Kun romaani sitten sijoittui kilpailussa toiseksi, Jotuni kielsi sen julkaisemisen, ja se julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1963. Teoksen henkilöt ovat tunnistettavia: Eero Markussa tunnistettiin Maria Jotunin aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, ja Lea oli tietysti Jotuni itse. Kohu oli valmis, eikä ole vieläkään laantunut.

Miksi Lea ei jätä Eeroa? Tämän kysymyksen esittää nykyajan nainen ja sitä kysyvät myös teoksessa 30-luvun naiset. Naisen aseman rajat tulevat kirjassa selviksi. Taloudellinen riippuvuus miehen tuloista nöyryyttää naisen anelijaksi, ja jatkuva pelko kuluttaa ja vie vaimon voimat. Kodin ilmapiiri karkottaa kaikki ihmiset perheen ympäriltä, ja vaimo jää yksin. Jäljelle jää primitiivinen äidinvaisto, joka käskee hankkimaan lapsille ruokaa. Se vaisto rakentaa Lean ympärille vankilan muurit:  Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvaisuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi. (S. 238.)

Kirjan loppu ei täysin vastaa kirjan muita kaunokirjallisia ansioita, mutta täytyyhän taideteokseen jokin särö jäädä. Kokonaisuus on vaikuttava ja unohtumaton. Kun vielä muistaa kirjan kirjoittamisajankohdan, eli 1930-luvun, se näyttäytyy modernina ja rohkeana, feministisenä teoksena. Se on silkkaa timanttia.

Tartuin Huojuvaan taloon Kirjabloggaajien 6. klassikkohaasteen innoittamana, sillä olen osallistunut tähän mennessä kaikkiin klassikkohaasteisiin, eikä tätäkään siis voinut jättää väliin. Tässä aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva

Huojuva talo on virunut hyllyssäni lukemattomana monta vuotta, enkä voi kuin harmitella, etten ole tätä(kään) klassikkoa aiemmin lukenut. Nappaan teoksella nyt ensimmäisen pisteen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Lisäksi Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 4 (kirjan nimessä on paikka), 9 (kirjan kansi on yksivärinen), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Huojuva talo on luettu useissa kirjablogeissa  ja linkitän tässä Kirjasähkökäyrä-blogiin, jossa blogeja on luetteloitu enemmänkin. Suosittelen myös Tampereen teatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää Huojuva talo. Siinä asetelma on käännetty niin, että avioliittotyrannin rooli on annettu naiselle ja tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Aihe ei ikävä kyllä taida koskaan vanheta.

Henry James: Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva, 5. painos, 1980 (suomeksi I kerran 1955)
Alkuteos: A Portrait of a Lady, 1881
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantajan: WSOY
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 612
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Henry Jamesin Naisen muotokuva on maannut kirjahyllyssäni varmaan parikymmentä vuotta. Muistan hankkineeni sen divarista, vaikka olin kuullut sen olevan tylsä. Klassikon maine kuitenkin ohitti tylsistymisen uhan. Nyt kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja totesin, että saan sillä kuitattua Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 5. osan - siis jos saisin sen luettua. Ja sainhan minä! Lieneekö ollut ennakkoasenteen ansiota, että suorastaan ahmaisin kirjan. Se oli nimittäin niin paljon parempi kuin olin odottanut, että suorastaan kaipasin lukuhetkiä, jolloin pääsisin sitä jatkamaan.

Kirjan päähenkilö on ihana Isabel Archer, amerikkalainen kaunotar - mielenkiintoinen, älykäs, kaunis, ylpeä ja ainutkertainen (eräänlainen Wonder Woman). Isabel saapuu Englantiin ja lumoaa persoonallisuudellaan kaikki ihmiset ympärillään. Niin myös lukijan.

Tapahtumat alkavat Englannin maaseudulta, Thamesin varrelta, noin 40 mailin päässä Lontoosta. Siellä amerikkalainen pankkiiri Daniel Touchett viettää vanhuudenpäiviään Edward VI:n aikaisessa kartanossaan. On päivän teehetki, jonka pankkiiri jakaa poikansa Ralph Touchettin ja naapurinsa, lordi Warburtonin kanssa. Tähän perinjuurin englantilaiseen maisemaan astuu Isabel, joka hurmaa saman tien sekä vanhan pankkiirin että tämän pojan ja kunnianarvoisan lordin.

Henry James (1843 - 1916) oli syntyisin amerikkalainen, mutta muutti myöhemmin Iso-Britanniaan ja eli kahden kansalaisuuden elämää. Vanhan pankkiirin luonteen ja menestyksen kautta kirjassa pohditaan amerikkalaisuuden ja brittiläisyyden eroja, ja samalla otetaan kaikki irti brittiläisen yläluokan elintapojen ja tarkkojen käyttäytymissääntöjen kuvauksesta: onko soveliasta tulla vierailulle kutsumatta; voivatko nuori mies ja nuori nainen tavata kahden kesken, jne. Nämä seurustelun monimutkaisuudet toivat mieleeni Jane Austenin romaanit, joissa "soveliaista käyttäytymistavoista" isketään kunnon tarinaa. Ah, miten niistä nautinkaan!

Isabel Archer on niin lumoava olento, että hänellä riittää kosijoita. Eikä mitä tahansa kosijoita, vaan arvovaltaisia, rikkaita ja rehtejä kosijoita. Sellaisia "eurojackpoteja", joita jokainen tyttö odottaa ovelleen. Lordi Warburton on mennyttä miestä heti ensi tapaamisella, ja Amerikasta saapuu myös kosija, Isabelin vanha tuttu, Caspar Goodwood. Siinä missä lordi Warburton edustaa parhaita brittiläisiä luonteenpiirteitä, tehtailija Goodwood edustaa amerikkalaisuuden parhaita puolia. Melko stereotyyppisiä, omia kansalaisuuksiaan edustavia miljardörejähän nämä herrat periaatteessa ovat, mutta Henry Jamesilla on taito upottaa lukija pieniinkin nyansseihin sellaisella psykologisella otteella, että henkilöt voi nähdä edessään.

Sivut kääntyilevät ja lukijaa polttelee: Kumman aiot ottaa, Isabel: Tyttö oli älykäs ja epäitsekäs, hieno, vapaa luonne, mutta mitä hän aikoi itsestään tehdä? Tämä oli harvinainen kysymys, koska useimmat naiset eivät tehneet itsestään mitään, odottivat vain, enemmän tai vähemmän siroissa passiivisissa asennoissa, että kohtaisivat miehen, joka antaisi heidän elämälleen jonkin tarkoituksen. Isabelin omalaatuisuutena oli, että näyttäisi siltä kuin hänellä olisi omia aikomuksia. (S. 67.)

Mitä ihmettä, Isabel, mitä aikomuksia sinulla muka voisi olla? Olisi rikkautta ja rakkautta tarjolla yli omien tarpeiden, mutta Isabel haluaa matkustaa ja oppia ymmärtämään maailmaa ja itseään. Hän ei halua valmiisiin rooleihin. Unelmiensa toteuttamiseen hän tarvitsisi rahaa, ja sitä hän myös saa. Onko rahan myötä saavutettu vapaus lopulta Isabelille siunaus vai kirous?

Itsenäisen Isabelin elämässä liikkuu kaksi henkilöä, joista kumpikaan ei ole kosija, mutta he vaikuttavat kohtalonomaisesti hänen elämäänsä. Toisen tarkoitusperät ovat pyyteettömät ja hyvät, toisen tarkoitusperät puolestaan itsekkäät ja petolliset. Nämä ihmiset vaikuttavat Isabelin aikomuksiin, vaikka Isabel luulee tekevänsä omia valintoja. Jamesin romaani tuntuukin kysyvän, onko kukaan ihminen vapaa, varsinkaan kukaan 1800-luvun lopun nainen. Voiko kukaan lopulta täysin totetuttaa itseään? Kuinka paljon ihmisen kohtalo riippuu kuitenkin muista ihmisistä ja kuinka paljon ihminen on myös luonteensa - tässä tapauksessa ylpeytensä ja jaloutensa - vanki?

En halua paljastaa, kenet Isabel valitsee, mutta sen voin paljastaa, että Isabelista tulee kuin tuleekin hetkeksi eräänlainen 1800-luvun kosmopoliitti, joka kokee myös Pariisin ja Rooman itselleen läheisiksi ja kiehtoviksi kaupungeiksi. Lukijana nautin Jamesin tavasta kuvata 1800-luvun Eurooppaa, erityisesti Englantia ja Italiaa. Tosin tämä kuvaushan on yläluokan elämän kuvausta, esimerkiksi ajoittain Firenzessä asuvalla rouva Touchettilla oli käytettävänään keskiaikainen palazzo (s. 203), mutta ainakin minulle se juuri onkin kiinnostavaa.

Naisen muotokuvassa ei seurata pelkästään Isabelin elämää, ei maalata pelkästään yhden naisen muotokuvaa. Lukijalle tulevat läheisiksi myös Isabelin serkku Ralph Touchett ja Isabelin ystävättäret madame Merle ja Henrietta Stackpole. Erityisesti Ralph Touchett kasvaa lukijan silmissä suureksi ja rakkaaksi persoonaksi. Jossain vaiheessa aloin verrata Jamesin klassikkoa Leo Tolstoin Anna Kareninaan, jossa myös seurataan monen ihmisen elämää, ei pelkästään Anna Kareninan ja kreivi Vronskin suhdetta. Useista henkilökuvista syntyy maisema- ja ajankuvaa.

Naisen muotokuva on kerronnaltaan tarkkaa, eivätkä juonenkäänteet todellakaan vyöry päälle. Siitä huolimatta se on koukuttavaa luettavaa, ja loppua kohti sen tunnelma tihenee melkeinpä hurjaksi. Pidin myös Jamesin tavasta puhutella lukijaa kesken kaiken. Kertojan kommenteissa piilee aimo annos sarkasmia: Vaikka voi näyttää siltä kuin sankarittaremme vilpittömyys sellaisena kuin olen sitä luonnostellut kuvatessani hänen suhdettaan madame Merleen, tähän moitteettomaan naiseen, joutuisi hiukan huonoon valoon, minun on tunnustettava ettei Isabel ollut kertonut hänelle mitään lordi Warburtonista enempää kuin Caspar Goodwoodistakaan (s. 208).

Isabel Archer on mielenkiintoinen sankaritar. Oman aikansa naisten joukossa hän on poikkeuksellinen, ja juuri siitä syystä erinomainen romaanin aihe. Avioliittokuvauksena romaani on puistattava ja silmiä avaava, suorastaan moderni. James osoittaa Isabelin tarinalla, että vaimon osa on vangin osa. Sellaista asiaa kuin vapaus, ei 1800-luvun naisella ole (onko vieläkään), vaikka hänellä olisi kaikki puitteet sitä varten olemassa: rahaa, luonnetta ja kykyä.

Naisen muotokuva enteilee naisen aseman muutosta, ja James on pöyhinyt aihetta perusteellisesti. Vaikka teoksen kerronta on paikoin polveilevaa ja vilisee pitkiä virkkeitä, suosittelen sitä luettavaksi. J. A. Hollon suomennos on epäilemättä tavoittanut kirjan hengen, joka on aidon klassikon henki: syvästi inhmillinen ja ajaton.



Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 5. Klassikkohaasteeseen, jota isännöi tänään Tekstiluolan Tuomas. Klassikkohaaste on jo perinne. Se alkoi Kirjan vuonna 2015 ja jatkuu puolivuosittaisena tempauksena. Tänä kesänä mukaan on ilmoittautunut 42 kirjablogia. Aiemmin olen lukenut haasteeseen J. R. R. Tolkienin Hobittin, Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin, Voltairen Candiden ja Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.

Naisen muotokuvan on lukenut ainakin Suketus blogissa Eniten minua kiinnostaa tie. Hänkin oli ihastunut nimenomaan kirjan henkilökuvaukseen, jonka myötä hahmoista tulee monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan: 34. Kirja kertoo ajasta jota en ole elänyt.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys, 17. painos, 1995
Alkuteos: Cien anos de soledad, 1967
Suomentaja: Matti Rossi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 414
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on odottanut lukijaa hyllyssäni 20 vuotta. Se on TBR100-listani kummituksia, jotka kolistelevat luitaan siksi kunnes saavat huomioni. Mutta nyt se saa palata paikalleen rauhallisena, luettuna kannesta kanteen, kaikki omat kummituksensa mukanaan.

Gabriel García Márquez on nobelisti vuosimallia 1982, ja Sadan vuoden yksinäisyys mainitaan hänen pääteoksenaan. Kirja kertoo Buendiojen sukutarinan ja sijoittuu Macondo-nimiseen kylään. Macondo on noussut käsitteeksi, jolla viitataan kaikkiin maailman kadotettuihin ja eristyneisiin paikkoihin tai pikkukyliin. Buendiojen sukutarinan myötä seurataan Kolumbian historiaa, jossa kansaa koettelevat kulkutaudit, sisällissodat ja kapinat, kansainvälisten yhtiöiden riisto ja luonnonkatastrofit.

Kirjan nimeä on tällaisen suomalaisen jurottajan vaikea ymmärtää, sillä Buendioilla räiskytään, eikä meno näytä ollenkaan yksinäiseltä. Samassa taloudessa elää parhaimmillaan monta sukupolvea sekä esi-isien aaveet kaupan päälle. Kun henkilöitä malttaa katsoa tarkemmin, huomaa, että kyllä he ovat jokainen jollain tavoin myös yksinäisiä, jopa kaikki parikymmentä Aurelianoa. He ovat persoonallisuuksia, joiden sisin jää arvoitukseksi ehkä myös heille itselleen, eikä todellista yhteyttä löydykään oman kodin seinien sisältä. Veljet ja sisaret, anopit ja miniät, miehet ja vaimot elävät lopulta omaa elämäänsä, joihin kiihkeät rakkaussuhteet tuovat hetkellistä lämpöä, joka ei kuitenkaan kanna koko elämää.

Aloitin kirjan aivan innoissani ja intoa jatkuikin aina 300 sivun verran. En meinannut saada tarpeekseni noista toinen toistaan hullummista miehistä ja naisista, suvun aaveista ja lapsista, jotka muistuttivat milloin ketäkin esi-isäänsä. Vaikka koettelemuksia riitti, jollain tavoin aina päästiin eteenpäin. Márquezin kerronnassa on taitavasti punottuna sekä traagisuutta että huumoria, ja hänen henkilökuvauksensa ei tee ihmisistä pyhimyksiä, vaan todellista lihaa ja verta.

Sukutarinan pääosaan nousevat miehet, ennen kaikkea kultaisia kaloja valmistava eversti Aureliano Buendia. Silti persoonallisimpia taitavat olla suvun naiset: matriarkka Ursula, joka yli 100-vuotiaan elämänsä aikana nostaa perheen yhä uudestaan murheitten keskeltä kohti tulevaisuutta, itsepäinen Amaranta, taivaalle katoava Remedios, taustalla häärivä Pyha Sofia ja kuningatar Fernanda, joka pitää lopulta miehelleen sellaisen saarnan, että huudan eläköötä kotisohvalla. Vihdoinkin joku suvun naisista avaa sanaisen arkkunsa siitä kotitöiden määrästä, jonka he ovat sukupolvi toisensa jälkeen miesten eteen tehneet. Saarna kestää yhden virkkeen verran, ja virke saa pisteensä kolmen sivun jälkeen. Fernandan jäkätys kohoaa kaikkien vaimojen aariaksi: Fernanda ravasi huoneesta toiseen ja valitti että onko tämä nyt laitaa kun kuningattareksi kasvatettu ihminen joutuu hullujen taloon piiaksi, ja mieskin on tuollainen laiskamato ja epäjumalien palvoja ja elostelija joka maata röhöttää kuin turska suolassa eikä liikauta eväänsäkään ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ja sano nyt onko oikein että minä saan yksin rehkiä hiki hatussa ja pitää pystyssä taloa, joka uhkaa sortua kuin tulitikkutorni, ja työtä on todella vaikka millä mitalla ja tuskaa ja vaivaa ja korjaamista aamuvarhaisesta iltamyöhään... (S. 321.)

Kun lukemiseeni sitten tuli pieni tauko, kirjan imuun olikin vaikea päästä takaisin. Syynä olivat Jose Arcadiot ja Aurelianot, jotka alkoivat pyöriä päässäni kuin hyrrät. Kuka olikaan kuka ja kenenkä lapsia, ja mitenkäs hänen kävikään? Aloin myös puutua kiihtyvään köyrimiseen, joka teoksen loppupuolella alkoi olla itse tarkoitus. Kun kirja sitten loppui, selailin merkitsemiäni sivuja ja törmäsin Ursulan, havaintoon siitä, että aika ei kulu alusta loppuun, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin. Niinpä Buendiojen tarinankin voisi yhtä hyvin kertoa alusta loppun tai lopusta alkuun, eikä jokaiseen elämäntarinaan kannatakaan jumittaa:
 - - aika kuluu.
 - Kuluuhan se, sanoi Ursula, - mutta ei se loppuun kulu.
Hän muisti äkkiä. että eversti Aureliano Buendia oli kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odotellessaan vastannut hänelle täsmälleen samalla tavalla, ja jälleen kerran hän pelästyi havaitessaan ettei aika hänen omista väitteistään huolimatta kulunut vaan pyöri taaksepäin. (S. 334.)

Onko lopulta mitään uutta auringon alla? Ihmiset syntyvät ja kuolevat, suvut kukoistavat ja kuihtuvat. Kaikki kiertää: sodat, rakkaus, intohimo (köyrimiset), ahneus ja riisto. Poikkeaako Kolumbian historia niistä tragedioista, joita 100-vuotias Suomi on kokenut? Kolumbialla on Macondonsa, meillä on Pentinkulma.

Márquezin kerronnan vahvuus on sen rönsyily ja runsaus. Tarinoita pitää kertoa, ja ne pitää kertoa niin, että ne muistetaan. Siksi kannattaa liioitella. Samaa  liioittelua on Kalevalassa, ja samaa liioittelua on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Kun tapahtumia paisutellaan ja väritetään ja nostetaan ne ilmaan todellisuuden raskaasta ikeestä, niihin saadaan kunnolla persoonia ja hulluutta, joka on aina kiehtonut ihmisiä.

Nykyään puhutaan maagisesta realismista, jonka uranuurtajana Márquez usein mainitaan, mutta kun aletaan kertoa tarinaa, ainahan siinä on jotain maagista. Kansalliseepoksissa maaginen realismi on voimissaan, ja eeposten joukkoon nostan Sadan vuoden yksinäisyydenkin. Eikä tarvitse kuin miettiä jotain oman sukunsa tarinaa, jossa tärkeä hetki kuvataan kohtaloksi, ja kun tarina on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, siihen on tullut jotain maagista. Jonkin teorian mukaan ihmisen elämä on noin seitsemän sukupolven mittainen. Hän itse muistaa edellisistä sukupolvista isoäitinsä ja -isänsä ja kuulee tarinoita vielä heidänkin vanhemmistaan. Hänet itsensä muistetaan vielä kolme sukupolvea myöhemmin. Eikö tämä ole lohdullinen ajatus, jotenkin maagista sekin?

Sadan vuoden yksinäisyydestä tulen aina muistamaan väkeviä kuvia: kultaisia kaloja, perhosia, kirjoja, ruumisjunan, riippumatot, neljä vuotta kestäneen sateen, talojen homehtuvat nurkat, taivaaseen kohoavan Remedioksen ja  ainakin 17 Aurelianoa... Lukeminen oli suurimmaksi osaksi nautintoa, mutta välillä oli myös epäilyksen hetkiä - aivan kuten kaikkien klassikoiden lukemisessa tuppaa olemaan. Jouduin lukijana vähän pinnistelemään, ja se teki tosi hyvää.



Osallistun kirjalla neljänteen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Mukana on tällä kertaa 50 kirjablogia. Ensimmäiseen haasteeseen urakoin J. R. R. Tolkienin Hobittin, toiseen luin Voltairen Candiden ja kolmanteen Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin.

Sadan vuoden yksinäisyys on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjavinkit, Lue, ihminen!, Ankin kirjablogi, Pieni kirjasto,  Lukuisa ja Kirjaurakka. Kuittaan kirjalla HelMetin viime vuoden lukuhaasteen 47. kohdan (eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos). Tämän vuoden HelMetin haasteeseenkin tämä sopii moneen kohtaan, ainakin kohtaan 1 (kirjan nimi on mielestäni kaunis) ja kohtaan 30 (kirjan nimessä on tunne).

Voltaire: Candide

Voltaire: Candide, 3. painos 1973
Alkuteos: Candide, 1759
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 145
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Lieneekö mitään uutta auringon alla? Klassikkohaasteeseen lukemani Candide on ilmestynyt vuonna 1759, mutta voisi hyvin kuvata nykypäivän maailmaa. Kirjassa hyväuskoinen nuorimies, Candide, joutuu jättämään turvallisen kasvupaikkansa ja paiskautuu maailmanmatkalle, jonka aikana hän joutuu seuraamaan ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan. Candiden kauhuksi maailma onkin täynnä kärsimystä: sotaa, köyhyyttä, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, luonnonkatastrofeja, sairauksia ja perversioita. Kaikkea sitä, miltä länsimaiseen hyvinvointiin tottunut ihminen mieluiten sulkee nykyäänkin silmänsä.

Voltaire (Francois Marie Arouet, 1694 - 1778) kirjoitti Candiden tarinan vastalauseena pinnalliselle optimismille. Erityisesti saksalaisen metafyysikon, Leibnizin, ajatus siitä, että  luotu maailma on paras mahdollinen saa kylmää kyytiä Voltairen satiirissa. Candiden opettaja Pangloss edustaa Leibnizin oppien mukaista yltiöoptimistista determinismiä, johon hän kasvattaa myös Candiden: - On todistettu, sanoi hän [Pangloss], - etteivät asiat voi olla toisin kuin ovat. Koska näet kaikki on tehty jotain tarkoitusta varten, kaikki tähtää välttämättä kaikkein parhaaseen tarkoitukseen. Ottakaa huomioon, että nenä on tehty kannattamaan silmalaseja; siitä syystä meillä on silmälasit. - - On siis selvä, että ne, jotka ovat väittäneet kaiken olevan hyvin, ovat puhuneet pötyä; olisi sanottava, että kaikki on mitä parhaiten. (S. 14.)

Candiden eteen sattuu mitä kauheimpia todisteita siitä, että kaikki ei todellakaan ole maailmassa parhain päin, eikä koskaan aina käy, kuten olisi oikein ja kohtuullista. Candiden optimistinen maailmankuva ei kuitenkaan muutu miksikään, vaan hän säilyttää naiivin sinisilmäisyytensä kirjan loppuun asti.

Candide on tiivis satiiri. Noin puolentoista sadan sivun aikana sankarimme Candide ehtii matkustaa puoli maapalloa ja vierailla Eldoradossakin, tavata viisaita miehiä ja kärsineitä naisia, ystävystyä, rakastua, rikastua ja köyhtyä. Lukija ei edes ehdi ajatella, mikä kauhea onnettomuus Candiden tielle vielä voisi osua, kun Voltaire jo vyöryttää lukijan silmien eteen uuden makaaberin näkymän: sotatentereen tuhannet ruumiit, viattomien ihmisten hirttämiset, mielivaltaiset silpomiset ja häpäisyt - mihin kaikkeen ihminen pystyykään! Mistä johtuu, että maanjärisys aiheuttaa tuhansien viattomien ihmisten kuoleman, miksi pahan kapteenin laiva haaksirikkoutuu - kuten oikealta tuntuu - mutta vie mukanaan myös syyttömät merimiehet? Kysymyksiä riittää, vastauksia on vähemmän.

Voltaire tekee pilkkaa kirkon opeista ja munkkien elämäntavoista, istuttaa vallasta syöstyt kuninkaat samaan pöytään ja kuvaa ihmisten loputonta ahneutta siihen tyyliin, että mikään ei jää pyhäksi. Hän on valistusaatteen miehiä päästä varpaisiin. Kärsimys vähenisi huomattavasti, jos uskonnolliset hölmöilyt korvattaisiin järjen teoilla ja ihmisillä olisi tietoa muustakin kuin oman pihapiirin asioista - ihmisten olisi hyvä nähdä vähän muolimmoo: Jos ystävämme Pangloss olisi nähnyt Eldoradon, hän ei olisi enää väittänyt Thunder-ten-tromckhin linnan olevan parasta maan päällä. Matkustaminen on varmasti välttämätöntä. (S. 77.)

Teoksen suomentaja J. A. Hollo esittelee kirjan esipuheessa Voltairen filosofisia ajatuksia ja siteeraa muun muassa miehen määritelmän suvaitsevaisuudesta: "Mitä suvaitsevaisuus on? Se on ihmisyyden [humaniteetin] olennaisin ominaisuus. Me kaikki olemme täynnä heikkoutta ja erehdyksiä; antakaamme toisillemme anteeksi typeryytemme, se on luonnon ensimmäinen laki." Sen verran suvaitsematon herra itse oli, että "Hän ei antanut ajalleen ja aikalaisilleen anteeksi niiden typerää ahdasmielisyyttä, taikauskoisuutta, säälimättömyyttä, vaan käytti suuren osan elämästään taisteluun näitä ja muita ihmisten maailmaa jäytäviä henkisiä syöpätauteja vastaan." (S. 6.) Taistelun tuoksinassa hän istui vankilassakin kahteen otteeseen ja joutui myös maanpakoon. Kun Candide ilmestyi, sitä pidettiin niin vaarallisena, että se poltettiin roviolla. Voltairea ei saatu hiljaiseksi, vaan hänen teoksensa elävät edelleen.

Candiden juonenkäänteet ovat kömpelöitä ja suorastaan satumaisia (henkilöitä kuolee ja sitten he taas ovatki elossa; Candide selviää tilanteesta kuin tilanteesta hengissä, jne.). Päähenkilö Candide itse tuntuu hölmöläiseltä ja hänen tapaamansa ihmiset ahneilta roistoilta - paitsi uskollinen palvelija Cacambo. (Tässä kohtaa mieleeni tuli Sinuhe egyptiläinen ja hänen uskollinen Kaptahinsa - Waltari on epäilemättä Candidensa lukenut.) Candidessa on kuitenkin oma viehätyksensä ja ajaton sanomansa. Siinä kuvattu 1700-luvun maailma olisi mukava kuitata jo menneeksi ajaksi, mutta uutiset muistuttavat todellisuudesta. Uutisten kyytipojaksi sopisivat esimerkiksi Hassan Blasimin novellit, joissa nykymaailma ei todellakaan ole paras mahdollinen.

Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, stiä enemmän nautin satiirista. Pikimusta huumori on tehokas tapa osoittaa vallitsevan politiikan ja ihmisyyden heikkoudet ja ehkä jopa saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia. Suosittelen klassikkoa lämpimästi kaikille optimisteille ja pessimisteille ja aivan erityisesti maailmanparantajille: - Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi (s. 142). Ja tähän kohtaan saatan kuvitella viisastelija Voltairen makeat naurut lähes 300 vuoden takaa.

Tänään kirjablogeissa vietettään toista kertaa klassikkopäivää. Mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista.


Candidella kuittaan HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Kirjan ovat lukeneet myös Salla, Notko, Cilla ja Morre.